Lunastus.

Kävelin tänään Blackwelliin. Kirjakaupat rauhoittavat levotonta mieltäni, ja Blackwell on kirjakauppojen aatelia. Olin jopa alistunut ajatukselle, että tänään ostaisin jonkin kirjan. Pitelin kädessäni Dawkinsin Devil's Chaplain-esseekokoelmaa, mutta en tuntenut pakottavaa tarvetta ostaa sitä. Oli kuin olisin kokenut jotain suurta, kun tajusin, että voin yksinkertaisesti laittaa kirjan takaisin hyllyyn, ja se on siellä, jos haluan sen myöhemmin hankkia.

90-luvulla ihmiset pukeutuivat todella kummallisesti, kuten yllä lainaamassani videossa näkyy. RMB on yksi niistä esiintyjistä, joiden suhteen ns. oikea mielipide oli aikanaan kovin ambivalentti. Yhtäältä se oli liian populaaria, mutta toisaalta sen voidaan ajatella kuitenkin palvelevan jotain korkeampaa tarkoitusta omalla tavallaan. Nuorempana oli puhdasoppisempi, enkä olisi voinut myöntää pitäneeni "Redemptionista", mutta tosiasia on, että tykkäsin siitä jo silloin. Aivan kuten en olisi voinut myöntää, että yksi suosikeistani oli Robert Milesin One and One, vaikka sen juustoisempaa ja tahmeampaa viisua ei liene sittemmin tehty.

Kun olin laittanut Blackwellillä kirjan takaisin hyllyyn, kävelin muiden kiinnostavien kirjojen luo. Sama pakottavan tarpeen täydellinen puute tuntui myös muiden kirjojen kohdalla, joten tyydyin vain kävelemään päämäärättömästi hyllyjen välissä. Tällaiset henkilökohtaisen kasvun kokemukset ovat usein laadullisia, ne vain yhtäkkiä huomaa. Hieman niinkuin juostessa, kun kunto on noussut, sen vain jotenkin huomaa, vaikka kehitys on todennäköisesti ollut hidasta ja maltillista. Tai ehkä nämä kokemukseni johtuivat siitä että söin päivällä lasgnea; pastan hiilihydraatit ja lihan proteiinit yhdessä tuottavat helpohkosti serotoniinipöhnän. Minulla on taipumusta saada voimakkaita uskonnollisia kokemuksia sellaisessa mielentilassa. On jännittävää, miten monet ihmiset antavat jonkinlaisen epistemologisen roolin näille kokemuksille.

Kokemus on omalla kohdallani yksinomaan miellyttävä, siihen liittyy tunne, että olen valon tai lämmön ympäröimä, ja ihoni menee kananlihalle. Se on myös "ajaton", ja subjektiivinen kokemus ajasta on täysin paradoksaalinen; yhtäältä se on pitkäkestoinen ja toisaalta se on ohi silmänräpäyksessä. Siihen liittyy myös paradoksaalinen kokemus samanaikaisesta suuruudesta ja pienuudesta, muttei mitään varsinaista hallusinaatiota tai edes suoranaista parestesiaa. Ennemminkin tuntuu, että aivot vain hieman säätävät itseään. Olo on täysin normaali ja melko euforinen sen jälkeen.

Tosin sain melko kovan päänsäryn jälkeenpäin, joten kyseessä saattaa olla myös jonkinlainen migreenin esioire.