Ciencia Y libertad.

Edellinen merkintä sivusi sananvapauden käsitettä. Jos riisun kaiken tekopyhyyden omista mielipiteistäni ja olen brutaalin rehellinen, en ole oikeasti niinkään huolissani toisten sananvapaudesta, demokratiasta tai oikeastaan mistään muustakaan kovin ylevästä. Pystyn kyllä generoimaan argumentteja näiden sinänsä toivottavien instituutioiden puolesta. En kuitenkaan tosiasiassa tunne mitään henkilökohtaista tunteen paloa puolustaessani erilaisten nurkkamörköjen oikeutta änkyröidä.

Se, mistä olen huolissani, on Tatu Vanhasen kaltaisten tutkijoiden vapaus muodostaa ja tutkita poliittisesti arkaluontoisia hypoteeseja. Oma alani on pliisun korrekti, mikään oma tutkimustulokseni ei voisi olla poliittisesti kyseenalainen (ellen sattumalta onnistuisi todistamaan, että P=NP, mikä ei ole oletettavissa, koska se ei ole totta). Omaan kuitenkin käsityksen, että mikään yleisluontoinen tosiasiaväittämä ei voi olla sellainen, että sen totuusarvon tutkiminen on kiellettyä. Sanon "yleisluontoinen" rajatakseni ulos esimerkiksi yksittäisten ihmisten pankkitunnusten tai terveystietojen urkkimisen.

Koska rasismikysymys on arkaluontoinen, eikä siten ole oletettavissa, että sen parista esitetyt argumentit voitaisiin ottaa huomioon ilman kiihkoilua puolin ja toisin, otan toisen eri tavalla arkaluontoisen kysymyksen tarkasteluun. Kuuntelin nimittäin eilen radiosta keskustelua metyleenidioksipyrovaleronin laillisesta statuksesta. Toimittaja ja eräs poliisi keskustelivat asiasta, ja ilmassa oli selvästi sellainen ajatus, että kaikki on kiellettyä, ja jos ei ole, niin se on porsaanreikä. Toimittaja ihan vakavissaan ihmetteli, että onko laki tosiaan niin typerä, että poliisi ei voi takavarikoida summittaisesti kaikkea epäilyttävää, mitä ihmisiltä sattuu löytymään, ja joutuu jopa palauttamaan takavarikoimansa, jos se nyt ei satu olemaan laitonta. Poliisi totesi, että onneksi näin ei ole, vaan Suomessa poliisi todella saa takavarikoida summittaisesti mitä tahansa ihmisiltä löytyvää, eikä sitä tarvitse palauttaa, jos kyseessä on esimerkiksi aine, jolla ei ole mitään tunnettua mielekästä käyttötarkoitusta.

Edelleen, en ole tippaakaan huolissani joidenkin festarinuorten oikeudesta vetää nuppi sekaisin jollakin kemikaalilla, riippumatta siitä, mikä tällaisen kemikaalin koostumus tai laillinen starus on. Sensijaan olen huolissani Alexander Shulginin tai Rick Sttrassmanin kaltaisten tutkijoiden oikeudesta tutkia ihmisen osan, sanoisinko esoteerisempia puolia.

Rehellisesti sanoen, minä en vain yksinkertaisesti piittaa siitä, millaisen "signaalin" tällaisten tutkimusten tulokset lähettävät. Ei ole sattumaa, että koen konservatiivit ja erityisesti kristilliset konservatiivit ideologiseksi päävihollisekseni. Heidän perisynnin käsitteensä nojaa kokonaan ajatukselle, että on olemassa jonkinlaista transgressiivista tietoa, jota ihmisen ei pidä tavoitella. On siksi irvokasta, että ne tahot, joita kohtaan olen tästä syystä ollut kaikkein myötämielisin, ovat juuri ne, joilla pyrkimykset tällaisen jaottelun institutionalisoimiseen ovat kaikkein voimakkaimmat. Siksi, ties kuinka monennen kerran, elokuvahistorian hienoimmat vuorosanat:

The line must be drawn here! This far, no further!

Lakeja uudistetaan. Ymmärrettävää on, että tämäkin uudistushanke on vihreiden käsialaa. Olen sikäli yllättynyt, ettei puolueen kenttä ole reagoinut tähän mitenkään. Osoittaa vain, kuinka oikean päätöksen tein, kun sanouduin näistä tyypeistä irti.

IPR olikin vain yksi lähestymissuunta tässä projektissa, jonka tarkoituksena on lakkauttaa sananvapaus ja muut vastaavat ja tehdä Euroopasta uusi Neuvostoliitto. Se, mitä en tajua on, mitä nämä tyypit hyötyvät, kun ihmisiä aletaan roudata Siperiaan? Ja kuvittelevatko he, etteivät he itse ole siinä porukassa?

Korkeampi tietoisuus

Vaikka bayesilainen todennäköisyyksien tulkinta on vaikuttanut epistemologisiin käsityksiini, en myönnä olevani puhdasverinen bayesilainen, vaan ennemminkin frekventisti, vaikka kavahdankin tällaisia suoraviivaisia luokitteluja. En kuitenkaan aio kirjoittaa nyt tästä, vaan tällainen karakterisointi saa toimia enemmänkin prologina varsinaiselle asialleni.

Yksi teema, jota käsittelen yleensä vain implisiittisesti, on ihmisen osa. Taloustiede, evoluutiopsykologia, tai mikä tahansa muu jäykänoloinen teoria luotaa tätä kummallista käsitepakettia aina jostakin hyvin kapeasta näkökulmasta. Koska käsittelynäkökulma on yleensä melko formaali, voisi sanoa jopa episteomologisesti konservatiivinen, tätä on tulkittu jotenkin niin, että ihmisenä olemisen ja ihmisyyden ns. pehmeämmät puolet ovat minulle jotekin vieraita tai että suhtaudun niihin vihamielisesti. Esimerkiksi on esitetty tulkinta, jonka mukaan väheksyisin ihmisten intuituitiota. Tämä tulkinta on ymmärrettävä, mutta valitettavan väärä; intuitio on keskeinen ihmisen osassa.

Intuition ongelma ei ole siinä, että se olisi virheellistä, huonoa tai käyttökelvotonta. Intuitio on usein sangen hyödyllinen väline erilaisissa yhteyksissä. Sen jäämiseen taka-alalle ja pois tarkastelun - tai oikeammin, pois selityksen - keskiöstä, on syynä se, että intuitio lakkaa olemasta intuitiota, jos se otetaan osaksi esitystä. Määritelmän nojalla intuitio on nimittäin sellaista "tietoa" (tieto voidaan ajatella tässä yhteydessä toimintaa ohjaavina ajatuskoneina), jota ei ole eksplisiittisesti esitetty. Jos intuition jokin sisältö esitetään jonkin formaalin teorian puitteissa, tämä ajatuskone tulee näkyviin ja lakkaa olemasta intuitiota.

Mystiikka voidaan tässä yhteydessä ymmärtää käsityksenä, jonka mukaan eksplisiittisen tiedon ja intuition välillä on aina pysyvä ja ylittämätön kuilu. Itse en ole mystikko, mutten myöskään ajattele, että intuitio on jotain huonompaa tai vähempiarvoista kuin eksplisiittisesti esitetty tieto, mutta se on vähemmän jalostettua samaan tapaan kuin puunrungot ovat vähemmän jalostettuja kuin paperi. Intuitiosta voidaan jalostaa ekpslisiittisen tiedon sijaan paljon muutakin, esimerkiksi erilaisia motorisia taitoja, mutta myös mystisiä kokemuksia.

Mystisellä kokemuksella tarkoitan tilaa, johon liittyy voimakas oivaltamisen tai tietämisen tunne, ja usein myös jonkinlainen euforinen tai transsinomainen tila. Tietoisuus toimii usein tällaisessa tilassa eri tavalla kuin formalisointia tehdessä. Matemaattisia struktuureja tai esimerkiksi erilaisia pelejä pohtiessani pyrin siirtymään sulavasti mystisen kokemuksen tilan ja eräänlaisen hyperformaalin keskittyneisyyden välillä. Tätä voi ajatella intuitio"lihaksen" harjoittamisena. Esimerkiksi erittäin vaikeiden, mutta sinänsä melko mekaanisten laskujen tekeminen, tai jonkin pelin tilanteiden läpikäyminen mielessä, vahvistaa intuitiota asiasta. Puhumattakaan siitä, että se tekee esimerkiksi erilaisten pelien pelaamisesta (mutta myös tutkimuksen tekemisestä) tavattoman nautinnollista.

En tiedä, ovatko neurotieteilijät tutkineet tätä, mutta esitän hypoteesin. Kun tutkija, ammattimainen shakin tms. pelin pelaaja tai jokin vastaava formaaleja systeemejä, jotka ovat liian laajoja kerralla tietoisesti hallittavaksi, paljon käsittelevä henkilö pohtii asiaan liittyvää ongelmaa, aivoissa aktivoituvat samantapaiset palkitsemismekanismit kuin esimerkiksi kuntosaliharjoittelussa.

ostetan ja myidän.

Luin mielenkiintoisen artikkelin, What's Wrong About Insider Trading?, ja olen suunnilleen samaa mieltä asiasta. Sisäpiirikauppoja hierovia pidetään jonkinlaisina arkki-pahiksina, mutta missä rikos ja erityisesti missä uhri?

Sisäpiirikaupat ovat kiellettyjä siksi, että sisäpiiri - esim. pörssiyrityksen hallitus tms - saa jonkin tiedon ennen markkinoita, ja voi siksi myydä tai ostaa hintaan, jonka he tietävät muuttuvan, kun tieto tulee julki. Tämä ansaintamahdollisuus on siis epäreilu, so. se on markkinahäiriön ja informaatioepäsuhdan hyväksikäyttöä. Sitä voi siis verrata petokseen. Petoksen uhri on kaupan toinen osapuoli, joka myy tai ostaa puutteellisen informaation varassa.

Ajatellaan toisenlaista tilannetta. Kunnanhallitus valmistelee päätöstä kaavoittaa jokin alue, joka on tällä hetkellä käytännössä peltoa. Tämän alueen maan hinta tulee nousemaan rajusti, kun kaavoitus on tehty. Hallituksen jäsen kertoo tästä lankomiehelleen, joka asuu alueella, ja tämä ostaa naapureilta niin paljon peltoa kuin vain suinkin pystyy. Parin vuoden kuluttua tämä lyö rahoiksi myymällä rivitalotontteja. Onko tämä laitonta? (Minä en tiedä, onko se laitonta, siksi kysyn.) Pitäisikö sen olla?

Sisäpiirikaupoissa tilanne on ihan sama, eroa ei juuri ole. Kummassakin on päämies (tässä osakkeenomistaja, kunnan tapauksessa äänestäjä) ja agentti (päättäjä), ja agentilla on enemmän tietoa kuin päämiehellä, joten agentti voi kupata päämiestä.

Henkilökohtainen moraalinen tutkani sanoo, että selvästi tässä on jotain moraalitonta. Hieman samaan tapaan kuin puolison pettämisessä tai siinä, että menee naimisiin rahasta, vain ottaakseen myöhemmin eron. Meillä kuitenkin on laki, joka kontrolloi sisäpiirikauppoja, muttei jälkimmäisiä petoksen muotoja. Mikä ero näillä oikeastaan on niin, että sisäpiirikauppojen tekijä on merkitty rikollinen lopuksi iäkseen, kun taas aviorikoksen tekijää korkeintaan hieman paheksutaan, ja jos kyseessä on nainen, niin usein myös kehutaan "rohkeaksi" tai "räväkäksi" naistenlehdissä?

Varsinaisen palkallisen paikan osalta tulos oli hylsy. Britit ovat oivia ja tehokkaita, toisin kuin suomalaiset. Täällä vatvotaan ja vellotaan, eikä uskalleta kertoa hakijoille, joilla ei ole mahdollisuuksia. Häpeäkulttuurimme estää kieltäytymisen, mutta innostaa nöyryttävän epätietoisuuden ylläpitämiseen. Hakemusten jättöpäivä oli perjantai ja päätös hylkäyksestä tuli tänään.

En ole edes harmissani, koska kuten aiemmin kirjoitin, olin jo muuten ambivalentti tämän suhteen. Eikä keikkani millään muotoa ole peruuntumassa, vaan neljä kuukautta siellä on varma.

Totuus loistaa kirkkaana.

Viime viikolla New Scientist luotasi änkyröiden sielunmaisemaa. Mielestäni teksti oli ihan hyvä, mutta sanamuodot ovat ehkä hieman jyrkkiä. Kirjoitus on kuitenkin hyvä hahmotelma hörhöilyn luonteesta. Kirjoitus on osa laajemaa Erityisraporttia, jossa on mukana myös oikeaan kritiikkiin kehottava kirjoitus.

Kysymys on vaikea, koska kukaan ihminen ei voi toimia ilman uskomuksia. Ihmisillä on yleisestiottaen kummallinen käsitys siitä, mitä uskomukset ovat. Uskomus on vain käsitys siitä, onko jokin väittämä paikkansapitävä vai ei. Kysymys paikkaansapitävyydestä voidaan palauttaa kahteen asiaan: havaintoon (tai mittaukseen) ja sopimuskysymykseen. Kaikissa väittämissä on tällainen jaottelu. On esimerkiksi sopimuskysymys, pitääkö väittämä "jääkaapissani on hauki" paikkansa, ainakin siihen asti kunne pääsemme yhteisymmärrykseen siitä, mikä on minun jääkaappini ja mitä "hauki" tarkoittaa. Sensijaan mittauksen - jääkaapin avaaminen ja haukien laskeminen - tulos ei ole tästä riippumaton sopimuskysymys, so. kun ensimmäisestä kysymyksestä päästään yksimielisyyteen, jääkaapin avaamisen jälkeen on yksimielisyys (yleensä) myös siitä, onko siellä hauki vai ei.

Uskomuksessa - joka koskee väittämää - on siis aina tällainen samanlainen jaottelu.

Tämä ymmärretään kuitenkin väärin niin, että uskomus on jotain johon "täytyy vain uskoa". On totta, että sopimuskysymyksissä näin tietyssä mielessä on, mutta voimme sopia mittareita, ja jos sellaisen sovimme, niin asia on empiirisesti selvitettävissä, mikäli operationalisointi on kohdallaan.

Esimerkkinä voimme ottaa vaikkapa ns. tieteellisen metodin. Se on viimekädessä vain keino muodostaa uskomuksia, jotka osoittautuvat kilpailijoitaan useammin paikkansapitäviksi. Huomatkaa, en väitä, että sillä edes pyrittäisiin objektiiviseen totuuteen, koska tällä tavalla ymmärrettynä sellaisen käsitekin on mieletön. On kuitenkin puhtaasti tautologinen väittämä sanoa, että tieteelliset tulokset ovat "uskon asia". Ne ovat uskomuksia, tietysti, ja jokainen voi niihin luottaa tai olla luottamatta, mutta pointtina on, että kukaan ei ole postuloinut eikä demonstroinut mitään metodia, jolla voidaan tuottaa parempia, so. useammin paikkansapitäviä väittämiä.

Lääketieteen tms. isoja epävarmuustekijöitä sisältävän tieteen esittämät väittämät ovat lisäksi tyypillisesti luonteeltaan tilastollisia, mikä tarkoittaa että esimerkiksi jotkut ihmiset saattavat hyvin olla täysin immuuneja joillekin taudinaiheuttajille tai joidenkin kohdalla jotkut lääkkeet eivät toimi. Toisin kuin joidenkin hörhöjen "kansanviisaus" sanoo, ei tilastollinen paikkansapitävyys tarkoita lainkaan sitä, että kyseessä olisi jotenkin enemmän sopimuskysymys tai tulkinnanvaraisuus, ainoastaan, että väittämä ei itseasiassa puhu mitään partikulaarisista yksilöistä vaan ainoastaan joukoista yksilöitä, tietyin oletuksin.

Kun sanon "tietyin oletuksin", tämän voi edelleen problematisoida vetoamalla siihen, että oletukset ovat perusteettomia. Esimerkiksi jos lääkkeen teho on osoitettu tilastollisesti placeboa merkittävästi paremmaksi, mutta kontrolloimatta esimerkiksi lääkittävien vasenkätisyyttä, voi vasenkätinen todeta, ettei lääke varmaan häneen tehoa; oikeakätisiä on niin paljon enemmän, että vaikka lääke heihin tehoaisikin, ei ole kerrassaan mitään todisteita sen tehosta vasenkätisillä.

Tällaisen "kritiikin" virhe on tietysti helppo havaita, koska vasen- ja oikeakätisten metabolioiden eroja olisi melko varmasti löydetty aikojen saatossa, jos merkittäviä eroja olisi. Varmaa tämä ei tietenkään ole, mutta riippumattomuus kätisyydestä on silti melko turvallisella pohjalla. Erityisesti, riippuvuuden postuloiminen vaatii merkittävästi vahvempia väitteitä kuin riippumattomuus. Olen aiemmin selittänyt, miksi vahvat oletukset ovat myrkkyä paikkansapitävyydelle.

Itkua maanantaiksi.

Tutkimuksellisesti tämä vuosi on ollut jo nyt hyvin antoisa, ja tyypillisesti olen ollut parhaassa vedossa syksyisin. Tänään aloitin jo uutta projektia; niitä on taas meneillään kaksi tai kolme, laskentatavasta riippuen.

Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti yliopistolle mieluisa asia. Nimittäin, nyttemmin yliopistojen hallintojen tms. kokemus siitä, mitä yliopiston pitää tehdä, on muuttunut. Vaikka julkaiseminen sinänsä on erinomaista ja arvostettua - mikä sekin on kieroa - on se jotenkin huonompaa, jos teen sen työni puitteissa. Se muuttuisi todella arvokkaaksi vasta, kun olisi joku ulkopuolinen taho, joka maksaisi tekemistäni työtunneista.

Sinänsä pidän ajatusta maksavasta asiakkaasta hyvänä. On kuitenkin harmillista huomata ristiriita juhlapuheiden ja - no - toisten juhlapuheiden välillä. Perustutkimusta pidetään arvokkaana, samoin kansainvälistä yhteistyötä. Raha tämän tekemiseen pitäisi tulla joltakin sellaiselta taholta, joka on valmis maksamaan lystin. Esimerkiksi veronmaksaja kyllä kelpaa, kunhan raha on kierrätetty ja muutettu jotenkin "ansaitummaksi" muuttamalla se akatemiassa tai Tekesissä ulkopuoliseksi rahoitukseksi. Tällaisten asioiden junaileminen ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta tavalta käyttää tutkijoiden ajattelukapasiteettia. Erityisesti sellaisten kuin minä, joille ko. asioiden miettiminen tuottaa fyysistä pahoinvointia. Huhu kertoo, että suuressa maailmassa ihan muut ihmiset miettivät näitä, ja tutkijat saavat rauhassa tutkia.

Suomessa tietenkään ei ole näin, koska yhtäältä egalitaarisen yhteiskunnan perinteisiin kuuluu, että tohtori vaihtaa itse autoonsa renkaat (vaihdoin muuten naapurille ja anopillekin, TM huom.) ja toisaalta että toimistossa tyhjää toimittava korkea hallintohenkilö hallitsee ja organisoi, eikä suinkaan anna suorittavan portaan tehdä rauhassa töitä.

Doc-Post

Lähetin hakemuksen post-doc paikasta. Nyt on kokolailla varmaa, että lähden syyslukukaudeksi Oxfordin computing laboratoryyn. Kyseessä on vierailu, saan sieltä työhuoneen, kirjastokortin jne, mutta elämisen saan maksaa itse. Tein vuoden opetusvelvoitteet nyt kevään ja kesän aikana, ja teen vähän ylimääräistä ensi keväänä (jollen ole virkavapaalla), joten saan normaalin palkan syksyltä. Jos hakemukseni hyväksytään, olen Oxfordissa myös kevään ja saan palkan sieltä. Olen ambivalentti jälkimmäisen mahdollisuuden suhteen.

Neljän kuukauden visiitti on auttamatta liian lyhyt, jotta pääsisi todella tekemään jotain kovatasoista. Toisaalta, palkallinen paikka vähentäisi valinnanvaraani. Minulla on nyt ns. hyvä putki päällä tutkimuksessa. Toisaalta tietysti jo seuraava paperi voi olla viimeinen ja sitten ideat vain loppuvat. Selkeä, muiden miettimä kuvio, on turvallisempi tässä mielessä. Toisaalta, "renkinä" suorituspaineet ovat suuremmat; 'omalla' (eli apu-) rahalla en ole vastuussa kenellekään muulle kuin rahoittajalle, ja tämä ei vaadi käytännössä muuta kuin että olen siellä ulkomailla.

Kirjo.

Aloitin Valtaojan kolmannen kirjan, joka ensimmäisen kolmanneksen perusteella on trilogian heikoin. Valtaojalla on omintakeinen ja hieman epäsovinnainen tyyli, hersyvä, kuten joku sanoi. Minua suoraan sanoen tekstin lievä koprolalia hieman häiritsee. Mutta ehkä tämä rosoisuus tekee tekstistä sitä mitä se on; kuka minä olen kritisoimaan? No, yhdestä kardinaalimunauksesta voin huomauttaa, ja tästä täytyisi antaa keppiä kustannustoimittajalle: "Cogito, ergo sum" ei ollut Pascalin lanseeraama fraasi, vaan Descartesin.

Rosoisuudesta huolimatta Valtaojan sanoma - jos sitä sellaiseksi voi nimittää - on ennenkaikkea inspiroiva. Hän ei ota kantaa asioihin, joista ei voi sanoa mitään, mutta ei kuitenkaan tee taaskaan mitään diibadaaba-kompromisseja esimerkiksi tietoisuuskysymyksissä. Voin kommentoida enemmän vasta luettuani sen kokonaan. Mutta kokonaisuutena kaksi ensimmäistä kirjaa - ja toivottavasti myös tämä - tuovat etualalle jotain, mitä voisi nimittää tieteelliseksi maailmankuvaksi. En puhu tästä nyt kontrastina esimerkiksi uskonnoille tms., vaan kontrastina sille, että maailmankuvan rakennuspalikat ovat ideologiat, ennakkoluulot, ja epämääräiset fiilikset. Jos kontrastia uskonnolliselle ajattelulle pitää hakea, niin tämän kuvan diagrammi esittää olennaisen.

Maailmankaikkeudessa - ja jo omalla takapihallani - on niin paljon nähtävää, koettavaa, ja tutkittavaa, että yhden ihmisen elinikä ei riitä edes havaintoaineiston luetteloimiseen saati datan analysoimiseen ja teorianmuodostukseen. Tiede ei prosessina koskaan valmistu. Tämä saa jotkut ihmiset ajattelemaan, että on pakko olla jokin oikotie tms. Voin vain pudistaa päätäni pahoillani ja jatkaa omia juttujani.

Kesä.

Subjektiivisesti optimaalinen sää riippuuu pitkälti siitä, miten aikoo aikansa käyttää. Jos tarkoituksena on esimerkiksi lenkkeillä, optimaalinen lämpötila on minulle siinä 20 celsiusasteen (n. 293K) paikkeilla, ja ilman suhteellinen kosteus noin 70%. Preferoin kosteahkoa ja "haaleaa" ilmaa juostessa, sillä hengittäminen on miellyttävämpää kosteammassa ilmassa. Pyöräilylle sovelias lämpötila on selvästi korkeampi, koska ajoviima jäähdyttää ihoa tehokkaammin.

Sensijaan esimerkiksi grillaamiseen ja oluen nauttimiseen ulkosalla, hieman kuivempi ja lämpimämpi ilma on parempi. Optimaalisena pitäisin mitä tahansa 24 ja 28 asteen välillä, mutta etenkin asteikon yläpäässä suora auringonvalo on jo liikaa. Ilman ei ole hyvä olla liian kuiva, sillä erilaiset tuoksut, jotka olennaisesti grillaamiseen kuuluvat, eivät pääse täysiin oikeuksiinsa kuivassa ilmassa.

Äärimmäisin muoto on optimaalinen uimakeli. Lomailimme vaimoni kanssa (kyseessä oli kihlajaismatkamme) vuonna 2001 Dominikaanisessa tasavallassa uuden vuoden paikkeilla. Lämpötila on siellä vuoden ympäri hyvin tasainen, 25--30 astetta. Vaikka talviaika on keskimäärin hieman viileämpää, osui lomamme ajaksi pari yli 30 asteen päivää. Ilman suhteellinen kosteus on tropiikissa harvoin alle 80% ja yleensä hyvin lähellä sataa. Uimisen yhteydessä korkea suhteellinen kosteus saa aikaan sen, että vesi ei haihdu iholta kovin nopeasti, mikä puolestaan tekee vedestä nousemisen miellyttävämmäksi. Koska olen itse ruumiinrakenteeltani hyvin hoikka, palelen kuivassa ilmassa uituani yleensä hyvin voimakkaasti. Lämpötilan ollessa yli 30, ja kosteuden 90% luokkaa, ei tämä jäähdyttävä vaikutus enää saa aikaan vilunväristyksiä. Suomessa optimaalinen uimakeli on harvinaisuus, koska täällä ilma on kuivaa. Ja hyvä niin, sillä tuollaiset kosteuslukemat ovat liki kirjaimellisesti myrkkyä rakenteille.

Toiseus

Yksi nykyaikaisen liberaalin yhteiskunnan kummallisuuksia on toiseuden kohtaaminen. Sanaleikkinä voidaan esittää, että toiseus on yhteyden vastakohta. Äärimmilleen viedyn ja sisäistetyn refleksiivisen moderniuden aikakaudella toiseuden kokeminen ei rajoitu toiseen ihmisen ulkopuolella, vaan ihminen voi olla toiseus myös itselleen. Tämä on, jälleen jonkinlaisena sanaleikkinä, seurausta siitä, että ihminen menettää yhteyden itseensä.

Vaikka omaan uskomuksen - jonka hankin luettuani muutaman kirjan verran sosiologian teorioita - että suurin osa sosiologiasta on hämärää höttöä, tämä osa voidaan kuitenkin ymmärtää ihan konkreettisin termein ja tavoin, joihin liittyy hyvin vähän epäoperationaalisia ja "kelluvia" merkityksiä. Toiseus ei nimittäin ole mitään sen kummallisempaa, kuin jokin asia, joka suljetaan oman subjektiivisen sisäryhmä- tai identiteettikäsityksen ulkopuolelle.

Esimerkiksi yleisestä hippiydestäni ja liberaaliudestani huolimatta erilaiset makkaratukat, ammattihuolestujat, ydinvoimanvastustajat jne. edustavat minulle toiseutta ihan siinä missä feministit, kukkahattutädit, sikaniskat, kendojanarit, konservatiivit, militaristit, ja muut pamputtamiseen ihastuneet paremmintietäjät.

Nämä määreet ovat tietenkin karikatyyrejä, jonkinlaisia henkilökohtaisen larppipelin örkkejä, kääpiöitä jne., jotka omalla omintakeisella ulkomuodollaan tai ilmaisuillaan selvästi erottuvat siitä, mitä itse tavoittelen. Näissä toiseuksissa on kuitenkin tietysti aina jotain sellaista, josta en voi täysin rehellisesti sanoutua irti. Tällainen epäpuhtauden tunne värittää usein kaikenlaisia projekteja, joissa rakennetaan identiteettejä. Tämän tunteen universaalius on myös syy siihen, että tietyt arkkityypit esiintyvät huumorissa ja kansankielessä. Tyypillisimpiä ovat tietysti seksuaaliasioita julkisesti moralisoiva "konservatiivi", joka salaa ottaa osaa erilaisiin S/M-leikkeihin, tai esimerkiksi "vihreä elitisti", joka sormi pystyssä paheksuu kanarianmatkoja kun itse lentää Goalle tai ilmastokokouksiin osoittamaan mieltään. Se on myös syy siihen, että esimerkiksi homofobisia tai sellaiseksi koettuja kommentteja viljelevä kuvataan usein kaappihomoksi.

Neurovaivat.

Prokrastinaationi on seurausta erilaisista neurologisista vioistani, päällimmäisenä jonkinlainen lievä hyperaktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriö. Viivyttelen loputtomiin kaikkia sellaisia toimenpiteitä, jotka jotenkin hermostuttavat minua, ja jos niillä ei ole selkeää ajallista takarajaa, en saa niitä useinkaan valmiiksi. On jonkinlainen pienimuotoinen ihme, että valmistuin aikanaan muutamassa vuodessa ja sain jopa väitöskirjan tehtyä, jos kohta sen kanssa painin yli kuusi vuotta.

En kuitenkaan kiroa aivoani tai hermostoni rakennetta, koska vaikka yhdellä kädellä olen menettänyt paljon, toisella olen myös saanut.



Juuri nyt pitäisi tehdä hakemusta, joka ratkaisisi yhden kalenterivuoden ajalle minun menemiseni ja tekemiseni, mutta lykkään sitä jatkuvasti. Vaihtoehtoisesti voisin rustata oppimateriaalia tai tehdä tutkimusta, mutta ideamylly on juuri nyt tyhjä. Uutinen Oxfordiin lähdöstä, sekä siitä että he rahoittavat minun työvälineeni siellä tyhjensi pajatson jotenkin. Niinkuin jokin vieteri olisi napsahtanut poikki.

Aloin henkisesti valmistautua tekemään tutkimusta 12 tuntia päivässä, viikonloput mukaan (pl. joka toinen viikko muutaman päivän visiitti Suomeen) yli neljän kuukauden ajan. Ajatus on samaan aikaan euforisoiva ja pelottava. Jos ja kun saan flown päälle, pystyn joskus ylläpitämään sitä viikkokausia, jos keskeytyksiä ja yllätyksiä ei tule, ja tuottavuuteni on huima. Ja sitten eräänä aamuna kaivo vain on tyhjä ja istun puolittaisessa katatoniassa täysin vailla päämäärää tai käsitystä siitä, mihin olen menossa.

Tunnen hybriksen alkavan. Se on aina huono merkki.

Matteus-vaikutus.

Sain juuri viestin, jonka mukaan Oxford-reissuni rahoitustarve putosi noin puoleen. Siis, vaikka apuraha puolittui, myös kustannukset puolittuivat.

No country for old men.

Erilaisia logaritmeja esiintyy yllättävän usein kompleksisuuksien yhteydessä. Oikeastaan en ole informaatioteorian ja kompleksisuuden (ja algoritmien analyysin) ulkopuolella joutunut pahemmin logaritmia koskaan käyttämään. Klassisissa insinööritieteissä sillä on oma roolinsa, tietysti, mutta ainakaan heti ei tule mieleen esimerkiksi yhtään mekaniikan ongelmaa, jossa logaritmi nousisi esiin. (Varmaan sellaisia on, ja arvostan kommenteissa esimerkkejä)



Tyypillinen tilanne, jossa logaritmi esiintyy on mikä tahansa sellainen poissulkumenetelmä, jossa onnistuneesti voidaan eliminoida jokin osuus &alpha kokonaisuudesta pois (tämän osuuden pitää olla alhaalta rajattu jollakin vakiolla) Klassinen esimerkki on puolitushaku. Samasta syystä myös erilaiset tasapainotettujen binääripuiden operaatiot ovat tyypillisesti logaritmisia.

Logaritmi esiintyy myös usein silloin, kun meillä on jokin hierarkia, jossa operoimme. Esimerkiksi voimme ajatella rekursiivisen algoritmin, joka pilkkoo ongelman tasaisesti pienempiin osiin, kuten vaikka Merge-sort. Timsortin yksityiskohtiin en vielä ole tutustunut, se on käsittääkseni pythonin "listojen" järjestämiseen käyttämä algoritmi.

Logaritminen suoritusaika tuottaa mielenkiintoisen ilmiön, joka voidaan palauttaa logaritmien algebraan, ja tulon logaritmiin, log(xy) = log x + log y. Esimerkiksi binäärihakupuun koon kymmenkertaistaminen lisää hakuoperaation suoritusaikaa muutamalla askeleella. Nykyaikaiset tietokoneet ovat niin käsittämättömän nopeita, että käytännössä logaritminen operaatio on aina yksinään hurjan nopea.

Tämä ei tietystikään tarkoita, etteikö logaritmisella kertoimella olisi väliä. Kyllä sillä usein on. Ensiksikin, esiintyessään sen kyljessä on usein melko suuri vakiokerroin - joka analyysissä jätetään huomiotta. Toiseksi, logaritmisuus tulee esiin yleensä kun yksittäinen operaatio suoritetaan useampaan kertaan. Esimerkiksi, jos hakupuusta haetaan miljoonia alkioita, alkaa logaritminen kerroin olla jo olennainen: kaksikantainen logaritmi miljoonasta on noin 20, ja jos haku tapahtuu vaikkapa klassiselta pyörivältä kovalevyltä, hakuun liittyy vielä korkeahkoja vakioita. Miljoona - tai jopa 100 miljoonaa - yksinkertaista laskennallista operaatiota toki tapahtuu nykyisillä koneilla kirjaimellisesti silmänräpäyksessä.

Logaritmi on tosiasiallisesti mukana infomraatioteoreettisista syistä kaikessa mitä tietokoneella voi tehdä. Esimerkiksi muistin osoittamiseksi tarvitaan aina logaritminen määrä bittejä. Jos haluamme tallentaa taulukkoon n erisuuruista alkiota, jo näiden alkioiden identifioiminen vaatii logaritmisen määrän bittejä jokaista alkiota kohden. Jos tarkkuudesta voidaan tinkiä, niin on olemassa tekniikoita, joilla logaritminen määrä voidaan kiertää yleisessä tapauksessa. Ja tietysti, jos alkioiden määrä ja esitys tiedetään tarkalleen (so. esitystavan mahdollistama joukko on (suunnilleen) sama kuin todella esiintyvä joukko), niin voidaan vain varata yksi bitti jokaiselle alkiolle. Yleisessä tapauksessa tämä ei ole mahdollista, koska esitystapa sallii usein mielipuolisen suuria joukkoja: esimerkiksi, jos oletamme, että jokaisella ihmisellä on uniikki nimi, joka koostuu 20 merkistä normaaleja aakkosia (29 aakkosta), niin syntaktisesti mahdollisia nimiä on 29²⁰, joka on suuruusluokkaa 10²⁹. Ihmisiä on maapallolla luokkaa 10¹⁰.

Ilman elämää II.

Kuten aiemmin mainitsin, sain pari ropoa, joten lähden Oxfordiin syksyllä. Reissusta tulee tynkä, tosin nyttemmin avautui eräs toinen mahdollisuus, sillä isäntälaitos siellä päässä hakee vuoden pestiin post doc työntekijää, jonka karakterisointi on suunnilleen niinkuin minä, mutta enemmän nörtti. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Laitan kuitenkin hakemuksen vetämään.



Olen ottanut yhä enemmän etäisyyttä maallisiin asioihin, perhettä lukuunottamatta. Tämä on jokin ikäkausijuttu, lokeroita ei aivossa ole niin montaa, että niitä jaksaisi pitää erillään. On siis työ, abstraktiot ja perhe. Jälkimmäiseen lasken kaikenlaiset remonttihankkeet ja yleisen heeboilun puutarhassa, kun lapset leikkivät hiekkalaatikolla. Sillä rintamalla alkoi eilen kesäkausi, kun vanhemman pojan futistreenit lähtivät taas käyntiin. Todellinen yhteiskunta koostuu ihmisistä, siis lapsiaan jalkapallotreeneihin kuskaavista vanhemmista, grillaavista naapureista, lenkkikavereista, purjehdusseurojen aktiiveista jne.

Kompleksisuusteoriassa ns. Nick's Class koostuu päätöstehtävistä, jotka voidaan ratkaista polylogaritmisessa ajassa, kunhan käytettävissä on riittävästi rinnakkaisia prosessoreita. Esimerkiksi n-alkioisen taulukon järjestäminen kuluttaa aikaa O(n log n) [käytän tässä O() tarkkana rajana, koska en jaksa tunkea kreikkaa joka paikaan, tm. huom.] Jos meillä kuitenkin on riittävästi prosessoreita, voidaan taulukko järjestää ajassa O(log n).

Toinen mielenkiintoinen luokka on P-täydellisten päätöstehtävien luokka. DFS-numeroinnin oikeellisuus on yksi tämän luokan tehtävistä. Yleisesti uskotaan, että NC ei ole sama kuin P, joten P-täydellinen ongelma ei tämän uskomuksen mukaan rinnakkaistu kätevästi.

Koska etsin työkseni silmukoita graafeista, ja koska DFS-algoritmi on kanoninen silmukoiden etsimseen tarkoitettu algoritmi, olen joutunut miettimään tätä kysymystä. Tosin lähtökohtani ei ole ollut kysymys "NC = P?" vaan oikeastaan silmukan etsiminen ilman DFS-algoritmia. Keksinkin yhden algoritmin, jonka uskoin olevan n log n- aikainen - järjestämisen tapaan - mutta NC:ssä, eli rinnakkaistuva aina logaritmiseen asti.

Idea on tavattoman yksinkertainen: Meillä on kokoelma puita, {x1, ... , xn}. Kukin puu on rakenteeltaan sellainen, että kaaria seuraamalla pääsee juureen; samastamme tässä juurisolmun ja puun. Yksinkertaisuuden vuoksi oletamme, että puita on tarkalleen saman verran kuin käytössolevia prosessoreita, joten kukin prosessori käsittelee yhtä puuta.

Prosessi toimii siten, että puu kasvaa juurestaan "alaspäin". Tutkimme vielä tutkimatta
olevan juuresta lähtevän kaaren, jonka päässä on solmu:
1. Jos löydetty solmu on uusi, siitä tulee puun uusi juuri.
2. Jos solmu kuuluu johonkin puuhun, puut "kytketään". Kytkemisen jälkeen puita on yksi vähemmän, ja prosessi voi perustaa uuden puun valitsemalla jonkin tutkimattoman solmun. Kytkettäessä täytyy tarkistaa, onko löydetty solmu itseasiassa samassa puussa: jos se nimittäin on, niin olemme löytäneet silmukan. (Harjoitustehtävä 1: miksi se on silmukka?)
3. Jos solmu on vanha, eikä enää missään puussa, täytyy tutkia seuraava kaari.

Kun kaikki kaaret on tutkittu, juuri vanhenee. Vanhetessaan juuri poistetaan puusta. Tämän lisäksi täytyy jokainen tähän solmuun kytketty puu nyt erottaa omaksi puukseen.

Miksi tämä löytää silmukan: Oletetaan, että meillä on silmukka u1,...,uk (missä uk = u1). Koska jokainen solmu löydetään joskus, niin jokainen silmukan solmu on jossakin vaiheessa oman puunsa juuri. Tällöin esimerkiksi kaari u2->u3 tutkitaan jossakin vaiheessa. (voi toki olla, että tutkimme vaikka ensin kaaren u2-->u5, mutta tällöin löydämme lyhyemmän silmukan; voi myös olla, että löydämme u2 -> z1 -> ...->zx -> u3, mutta tällöin löydämme pidemmän silmukan) Näinollen seuraavasta solmusta tulee edellisen puun juuri, ja jossakin vaiheessa tutkimme kaaren, joka vie puusta siihen itseensä. (Tämä ei ole kunnollinen todistus, mutta algoritmi toimii kyllä)

Päällisin puolin rinnakkaistuminen näyttää selvältä. Ongelmaa ei myöskään tule lukkojen tms. kanssa, koska uuden solmun jyvittäminen ensiksi sen löytäneelle ei ole ongelma, siihen on toimiva protokolla. Ongelma tulee puiden kytkemisessä ja erottamisessa. Kytkeminen voidaan tehdä niin, että silmukat (so. samaan puuhun kuuluminen) voidaan todeta O(log n) ajassa - ja tasatusti jopa liki vakioajassa Erillisten joukkojen tietorakenteen avulla, mutta mainittu tietorakenne ei tue nopeaa erottelua.

Itseasiassa löysin patologisen tapauksen, jossa ainakin toinen, samaan puuhun kuulumisen tai erottelun aika, on O(n), kun puussa on n solmua, joten algoritmi ei toimi. Tai siis toimii, muttei ole tehokas.

Ilman elämää.

Koska en ole täysin neuronormaali, aivoni jää joskus jumiin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi eilen luin ajankulukseni taas Graham et. al. loistavaa kirjaa Concrete mathematics, mutta päädyin tahattomasti pohtimaan Collatzin otaksumaa tuntikausiksi.

Liki aina loistava xkcd tietysti kertoi kaiken olennaisen jo jokin aika sitten.

Otetaan mielivaltainen luonnollinen luku x, ja tarkastellaan sen esitystä 2-kantajärjestelmässä. Otetaan suurin luku k, siten, että x > 2^k. Tällöin meillä on yksikäsitteinen esitys siten, että x = 2^k + y. Binäärinä ajatellen y luku, joka saadaan, kun napataan x:n esityksestä eniten merkitsevä bitti pois.

Sovelletaan Collatzin otaksuman HOTPO-sääntöä x:ään siten, että merkitään lukua aina parina (u,v). Alussa se on siis (2^k, y). Korostan, että tämä on vain merkintätapa. Alussa luvun parillisuus tässä esityksessä riippuu vain y:stä. Pidetään tämä esitys siten, että kun sääntöä sovelletaan parilliseen lukuun, niin luvusta (u,v) tulee (u/2, v/2). Kun sitä sovelletaan
parittomaan lukuun, niin luvusta (u,v) tulee (3u, 3v + 1). Jatketaan tätä niin kauan, kunnes luvun esityksessä (u,v) u on pariton. (Huom. tällöin tietysti ei vielä ole päästy oikeasti loppuun)

Tässä kohtaa u on väistämättä muotoa u = 3^l; tämä on triviaalia todistaa, koska
u:lle ei voi mistään tulla muita tekijöitä kuin 3 ja 2, ja näistä saa parittoman vain, jos kakkosia ei ole. Lisäksi on triviaalia todistaa, että l on pienenmpi tai yhtäsuuri kuin k: vähintään toinen askel poistaa kakkosen tekijöiden joukosta ja korkeintaan joka toinen tuo yhden kolmosen lisää.

Tutkin eilen hypoteesia: jos parittomalle luvulle alussa (u,v) = (2^k,y), niin sekvenssin "päättyessä" v on jokin kakkosen potenssi jos y ei ole muotoa 2^m + 1 tai 2^m - 1. Ensimmäinen luku, jolle tämä ei toimi, on x = 37. Esitys on tällöin (16,11) ja prosessi päättyy lukuun (27, 20). Tässä kohtaa lopetin.