Kirjo.

Aloitin Valtaojan kolmannen kirjan, joka ensimmäisen kolmanneksen perusteella on trilogian heikoin. Valtaojalla on omintakeinen ja hieman epäsovinnainen tyyli, hersyvä, kuten joku sanoi. Minua suoraan sanoen tekstin lievä koprolalia hieman häiritsee. Mutta ehkä tämä rosoisuus tekee tekstistä sitä mitä se on; kuka minä olen kritisoimaan? No, yhdestä kardinaalimunauksesta voin huomauttaa, ja tästä täytyisi antaa keppiä kustannustoimittajalle: "Cogito, ergo sum" ei ollut Pascalin lanseeraama fraasi, vaan Descartesin.

Rosoisuudesta huolimatta Valtaojan sanoma - jos sitä sellaiseksi voi nimittää - on ennenkaikkea inspiroiva. Hän ei ota kantaa asioihin, joista ei voi sanoa mitään, mutta ei kuitenkaan tee taaskaan mitään diibadaaba-kompromisseja esimerkiksi tietoisuuskysymyksissä. Voin kommentoida enemmän vasta luettuani sen kokonaan. Mutta kokonaisuutena kaksi ensimmäistä kirjaa - ja toivottavasti myös tämä - tuovat etualalle jotain, mitä voisi nimittää tieteelliseksi maailmankuvaksi. En puhu tästä nyt kontrastina esimerkiksi uskonnoille tms., vaan kontrastina sille, että maailmankuvan rakennuspalikat ovat ideologiat, ennakkoluulot, ja epämääräiset fiilikset. Jos kontrastia uskonnolliselle ajattelulle pitää hakea, niin tämän kuvan diagrammi esittää olennaisen.

Maailmankaikkeudessa - ja jo omalla takapihallani - on niin paljon nähtävää, koettavaa, ja tutkittavaa, että yhden ihmisen elinikä ei riitä edes havaintoaineiston luetteloimiseen saati datan analysoimiseen ja teorianmuodostukseen. Tiede ei prosessina koskaan valmistu. Tämä saa jotkut ihmiset ajattelemaan, että on pakko olla jokin oikotie tms. Voin vain pudistaa päätäni pahoillani ja jatkaa omia juttujani.