Itkua maanantaiksi.

Tutkimuksellisesti tämä vuosi on ollut jo nyt hyvin antoisa, ja tyypillisesti olen ollut parhaassa vedossa syksyisin. Tänään aloitin jo uutta projektia; niitä on taas meneillään kaksi tai kolme, laskentatavasta riippuen.

Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti yliopistolle mieluisa asia. Nimittäin, nyttemmin yliopistojen hallintojen tms. kokemus siitä, mitä yliopiston pitää tehdä, on muuttunut. Vaikka julkaiseminen sinänsä on erinomaista ja arvostettua - mikä sekin on kieroa - on se jotenkin huonompaa, jos teen sen työni puitteissa. Se muuttuisi todella arvokkaaksi vasta, kun olisi joku ulkopuolinen taho, joka maksaisi tekemistäni työtunneista.

Sinänsä pidän ajatusta maksavasta asiakkaasta hyvänä. On kuitenkin harmillista huomata ristiriita juhlapuheiden ja - no - toisten juhlapuheiden välillä. Perustutkimusta pidetään arvokkaana, samoin kansainvälistä yhteistyötä. Raha tämän tekemiseen pitäisi tulla joltakin sellaiselta taholta, joka on valmis maksamaan lystin. Esimerkiksi veronmaksaja kyllä kelpaa, kunhan raha on kierrätetty ja muutettu jotenkin "ansaitummaksi" muuttamalla se akatemiassa tai Tekesissä ulkopuoliseksi rahoitukseksi. Tällaisten asioiden junaileminen ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta tavalta käyttää tutkijoiden ajattelukapasiteettia. Erityisesti sellaisten kuin minä, joille ko. asioiden miettiminen tuottaa fyysistä pahoinvointia. Huhu kertoo, että suuressa maailmassa ihan muut ihmiset miettivät näitä, ja tutkijat saavat rauhassa tutkia.

Suomessa tietenkään ei ole näin, koska yhtäältä egalitaarisen yhteiskunnan perinteisiin kuuluu, että tohtori vaihtaa itse autoonsa renkaat (vaihdoin muuten naapurille ja anopillekin, TM huom.) ja toisaalta että toimistossa tyhjää toimittava korkea hallintohenkilö hallitsee ja organisoi, eikä suinkaan anna suorittavan portaan tehdä rauhassa töitä.