Prokrastinaationi on seurausta erilaisista neurologisista vioistani, päällimmäisenä jonkinlainen lievä hyperaktiivisuus- ja tarkkaavaisuushäiriö. Viivyttelen loputtomiin kaikkia sellaisia toimenpiteitä, jotka jotenkin hermostuttavat minua, ja jos niillä ei ole selkeää ajallista takarajaa, en saa niitä useinkaan valmiiksi. On jonkinlainen pienimuotoinen ihme, että valmistuin aikanaan muutamassa vuodessa ja sain jopa väitöskirjan tehtyä, jos kohta sen kanssa painin yli kuusi vuotta.
En kuitenkaan kiroa aivoani tai hermostoni rakennetta, koska vaikka yhdellä kädellä olen menettänyt paljon, toisella olen myös saanut.
Juuri nyt pitäisi tehdä hakemusta, joka ratkaisisi yhden kalenterivuoden ajalle minun menemiseni ja tekemiseni, mutta lykkään sitä jatkuvasti. Vaihtoehtoisesti voisin rustata oppimateriaalia tai tehdä tutkimusta, mutta ideamylly on juuri nyt tyhjä. Uutinen Oxfordiin lähdöstä, sekä siitä että he rahoittavat minun työvälineeni siellä tyhjensi pajatson jotenkin. Niinkuin jokin vieteri olisi napsahtanut poikki.
Aloin henkisesti valmistautua tekemään tutkimusta 12 tuntia päivässä, viikonloput mukaan (pl. joka toinen viikko muutaman päivän visiitti Suomeen) yli neljän kuukauden ajan. Ajatus on samaan aikaan euforisoiva ja pelottava. Jos ja kun saan flown päälle, pystyn joskus ylläpitämään sitä viikkokausia, jos keskeytyksiä ja yllätyksiä ei tule, ja tuottavuuteni on huima. Ja sitten eräänä aamuna kaivo vain on tyhjä ja istun puolittaisessa katatoniassa täysin vailla päämäärää tai käsitystä siitä, mihin olen menossa.
Tunnen hybriksen alkavan. Se on aina huono merkki.
4 kommenttia:
Äänijylli oli kuitenkin vakuuttava...
Mulla on toi sinkkuna (rare).
Yhdellä historiantitkijakaverillani on tapana sairastua joka ulkomaanvisiitin jälkeen. Mies selitti vetävänsä arkistoissa itsensä ihan piippuun. Aikaa on kuitenkin rajallisesti. Jälkikäteen iskee flunssaa, selkävaivaa ja depressiivinen olo.
Uskon juttuun. Aikoinaan mies mellasti Vatikaanissa kuin hullu. Välillä hoippui arkistoista syömään katukuppilapizzaa, vain palatakseen loputtomiksi tunneiksi takaisin pölyiseen helvettiinsä.
Ehkä minunkin tulee alkaa pitää itseäni neurologisesti poikkeavana, kun en saa mitään aikaiseksi. Prokrastinoin jatkuvasti. Huomennakin olisi tentti, mutta täällä sitä vetelehditään.
Tosissaan luulen kuitenkin, että vetkuttelu ja aikaansaamattomuus on aivan tavallista. Näin äkkiseltään ei tule mieleen montakaan kaveria, joka hoitaisi hommansa kuuliaisesti ajallaan.
Antti, ei vitkuttelu ole kuin yksi oire. Millään muotoa ei ole niin, että prokrastinaatiotaipumus on merkki mistään neuropsykiatrisesta vaivasta. Se on kuitenkin yksi monista oireista.
Lähetä kommentti