Rahaa.

Huomenna on akatemian hakemusten viimeinen jättöpäivä. Hukkasin tutkintotodistukseni (!) ja jouduin pyytämään opintotoimistosta uuden, ja onneksi se järjestyikin muutamassa tunnissa.

Nyt vain kädet hikoillen mietin, painanko "lähetä" nappia vai en. [painoin]

"Tiedän", etten saa rahaa. Tämä kuulostaa jotenkin hölmöltä, mutta sanaa "tietäminen" käytetään arkikielessä yleensä sellaisesta uskomuksen asteesta, joka minulla tämän rahoituksen läpimenon suhteen on. Yleisestiottaen hakemuksista hyväksytään reilu kymmenes, mutta oma alani on rajusti aliedustettuna, ja minulla on paljon negatiivisella puolella painavia muuttujia. Rehellisesti sanoen, paras arvaus todennäköisyydelle että rahoitusta myönnettäisiin, on omalla kohdallani mielestäni selvästi alle viisi prosenttia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jos asiaa arvioi täysin kiihkottomasti, niin jos sattuisin saamaan rahoituksen, olisi jo selvästi syytä epäillä jonkinlaista vilunkipeliä, esimerkiksi ilmiötä, jossa rahoituksesta päättävät tahot haluavat "tasoittaa" jakaumaa joidenkin muuttujien suhteen.

Aion kuitenkin yrittää metsästää rahaa muualtakin, so. en aio luovuttaa. Minulla on mielestäni nyt käsillä erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä tutkimusaihe, ja jos vietän vielä toiset kymmenen vuotta opettaen huonosti motivoiduille opiskelijoille elegantteja asioita, joiden tärkeys ja mielekkyys menee 80 prosentilla täysin yli hilseen, en usko että kykenen oikeasti enää mitään laadukasta tutkimusta tuottamaan. Nyt siihen on vielä edes teoreettinen mahdollisuus.

Raha sinänsä ei tietenkään vaikuta omiin tuloihini - jotain mikä välillä tuntuu vähän älyttömältä sekin - ainakaan niitä lisäävästi. Jos nimittäin en saa rahoitusta, voin ainakin vaatia lisää liksaa; jos en saa, palkkani käytännössä jäädytetään. Toisaalta, jos en saa rahaa, joudun opettamaan taas enemmän kuin haluaisin.

Paradoksaalista on, että todella pidän opettamisesta, mutta tämä tunne koskee vain pientä osaa opiskelijoista. Ne muutamat, joiden opettaminen on ollut suuri ilo, muistan vieläkin ulkonäöltä, kun heitä jossakin näen.

Jolly Good.

Vuokraemäntäni järjesti eilen illallisen, johon minut oli kutsuttu. Illallisvieraat olivat lähinnä ylemmän keskiluokan - brittiläisessä merkityksessä - edustajia. Vuokraemännän ja itseni lisäksi oli kaksi miestä ja kaksi naista. Kaikki olivat konservatiiveja, jälleen sanan brittiläisessä mielessä, ja puhe oli sen mukaista. Toinen naispuolisista vieraista oli konservatiivisen parlamenttiedustajan vaimo.

Useammallakin illallisvieraalla oli siirtomaataustaa; Toinen herrasmiehistä, kuin myös vuokraemäntäni perhe, oli asunut Rhodesiassa lapsuudessaan. Toinen herrasmiehistä oli juutalainen, mutta toi ateismiaan julki useampaankin otteeseen. Keskustelimme asiasta, mutten ottanut voimakkaasti kantaa; kumpikin herrasmiehistä oli eläkepäivillään opiskellut raamatullista historiaa; erityisesti ateistisen juutalaisherrasmies oli jopa juuri jättänyt väitöskirjan aiheesta tarkastettavaksi. Muistakin illallisvieraista tämä tuntui erikoiselta, mutta hän totesi että hänen uskonnollinen taustansa oli yksinomaan eduksi.

Kuten aiemmin kirjoitin, brittiläisissä konservatiiveissa on jotain mitä amerikkalaisesta ja suomalaisesta ympäristöstä puuttuu. Näiden herrasmiesten - ja hienojen rouvien - kohdalla ei voinut kuvitellakaan puhuttavan sellaiseen ääliömäiseen sävyyn kuin näkee ja kuulee nykyisin "konservatiivien" jauhavan milloin mistäkin. Menetyksen ja perinteeseen tarrautumisen tunne on kyllä siinäkin vahvasti läsnä, mutta englantilainen stiff upper lip suitsii ja ohjaa tämän yksinkertaiseksi ja hienostuneeksi tosiasioiden tunnustamiseksi.

Tavallaan kun on nähnyt sen, mitä konservatiivit voivat olla, kauhistelen suomalaisten ja amerikkalaisten konservatiivien älyllistä alennustilaa vielä enemmän. Brittien rinnalla he vaikuttavat lähinnä haisevilta pultsareilta.

Ior Bock RIP.

En koskaan tavannut Ior Bockia. 90-luvulla jotkut tuntemani ihmiset kuitenkin kävivät hänen tiluksillaan Sipoossa. Ilmeisesti siellä oli hyviä bileitä, joissa käsittääkseni myös käytettiin erilaisia tajusteita. Naureskelin tälle porukalle jo silloin, mutta julkisuudessa esiintyneessä Bockin hahmossa oli kieltämättä jotain karismaattista. Tai ainakin hellyyttävää. Mies esiintyi erilaisissa Goa:sta kertovissa matkailuohjelmissa (sic!) ja muutamissa keskusteluohjelmissa 90-luvulla.

Sen perusteella mitä olen kuullut, en keksi mitään syytä, miksi kukaan olisi tämän Suomen makkaratukkien kruunaamattoman kuninkaan halunnut tappaa. Mutta noista hörhöistä nyt ei koskaan tiedä muutenkaan.

Pahan luonne.

En ihan ymmärrä täysin New Scientistin artikkelin implisiittistä moraalikäsitystä. Koska mielestäni seuraamuseettinen tarkastelu on ainoa mielekäs yhteiskunnallisesti relevantti positio, niin mielestäni psykopaatit ovat enemmän vastuussa teoistaan kuin muut. Tarkoitan sitä, että psykopaatteja pitäisi rankaista moninverroin ankarammin kuin muita, koska ainoastaan välittömät ja erityisen ankarat rangaistukset voivat edes teoriassa toimia pelotteena. Kun ihmisellä ei ole omatuntoa, rangaistukset myös tuntuvat huomattavasti lievemmisltä.

Ajatus, että puutteellinen omatunto tekisi ihmisestä jotenkin vähemmän pahan tyypin, on naurettava, asiahan on juuri päinvastoin. Jos minä olisin päättämässä rangaistuksesta tyypille, jonka kohdalla vedottaisiin psykopatiaa indikoiviin aivotoiminnan piirteisiin, tekisin mieluummin kaikkeni, että kaveri lukittaisiin jonnekin ja avain hukattaisiin, kuin pitäisin tätä validina "puolustuksena".

Pidän erittäin huolestuttavana sitä, jos psykopaattien "ymmärtäminen" tarkoittaa sitä, että kun kaveri nyt ei voi itselleen mitään, hän on jotenkin "uhri". Psykopaatti on toki erilainen kuin ns. normaali ihminen, mutta tämä erilaisuus ei tee psykopaatista uhria. Psykopaatti ei voi "hillitä" itseään, koska hän ei halua hillitä itseään. Kyse on siitä, millainen motivaatiorakenne ihmisellä on. Tämä on jotain samanlaista kuin toteaisimme, että ihmistä ei saa sanoa "laiskaksi", jos häntä ei huvita tehdä töitä. Ihminen on julma, murhanhimoinen jne, jos häntä ei kiinnosta toisten kokema kärsimys ja hän haluaa tappaa. Nämä ovat sanojen ns. normaaleja merkityksiä, ja psykopaatti on vain erikoistapaus, jolla nämä ominaisuudet ovat määrittäviä tekijöitä.

Mistä on kyse?

Olen todennäköisesti kirjoittanut ennenkin todennäköisyyksistä. On yleinen harhaluulo kuvitella, että todennäköisyyden ja satunnaismuuttujan käsite on jonkinlainen taikatemppu, jolla selitetään oikeasti selittämättä mitään. Operationaalisella tasolla satunnaismuuttuja voidaan ajatella operationaaliseksi suureeksi - sellaiseksi, jonka arvon voimme mitata jotenkin - jonka arvo ei ole määräydy teoriasta yksikäsitteisesti. Esimerkiksi nopanheiton tulos on satunnaismuuttuja; kun meillä ei ole käytössä ranneliikkeen, nopan ilmanvastuksen, hitausmomentin jne. teoriaa, jokainen tulos näyttää esiintyvän yhtä usein. Teoriassa, jos meillä olisi riittävästi antureita ja mittareita, joiden perusteella tietäisimme, millä nopeudella, minkälaisella rotaatiolla jne. noppa irtoaa kourasta, voisimme saada tarkemman arvion. Koska näin ei ole, teoria, joka meillä on, on avoin, so. kaikkia relevantteja ilmiöitä ei ole operationalisoitu.

Satunnaismuuttujan käsitteeseen liittyy jakauman käsite. Jakauma kertoo meille, miltä mittaustulokset näyttävät, kun niitä kerätään paljon. Nopanheiton tapauksessa, jos heitämme noppaa tuhansia kertoja, eri silmälukujen esiintymiskerrat ovat suunnilleen 1/6 kaikista heitoista, ja mitä enemmän heittoja kertyy, sitä tarkemmin tämä luku on 1/6. Frekventistinen tulkinta todennäköisyyksistä perustuu tähän: kun teemme havaintoja, kunkin yksittäisen havainnon todennäköisyys on sen osuuden raja-arvo, kun havaintojen määrä kasvaa rajatta. Tässä käytän kuitenkin tulkintaa, jonka mukaan meillä on ennalta jokin teoria jakaumasta, jota me sitten säädämme sitä mukaa kun havaintoja tulee. En mene tässä kiistaan bayesilaisen ja frekventistisen näkemyksen välillä; kiista on minusta tarpeeton, koska kumpikin tuottaa omalla tavallaan vuotavan abstraktion; suosin mieluummin tulkintaa, joka tässä tekstissä tulee implisiittisesti esiin. Toivon sen olevan tyydyttävä lukijoilleni.

Omassa työssäni joudun tekemisiin erilaisten automaattien ja niiden satunnaistettujen versioiden kanssa. Yksinkertaisessa maailmassa voimme ajatella, että jokainen ei-satunnainen, deterministinen automaatti edustaa "suljettua" teoriaa ja epädeterministinen avointa teoriaa, joka ottaa kantaa vain siihen, mikä on mahdollista. Epädeterministinen teoria kuulostaa hölmöltä, mutta se on yllättävän tehokas. Äärettömien havaintojen kanssa laajennettuna, se kykenee usein ilmaisemaan hyvin vahvasti sen, toimiiko jokin ilmiö "halutulla" tavalla. Esimerkiksi mallintarkastuksessa voimme ilmaista epädeterministisillä automaateilla hyvin monimutkaisia ominaisuuksia, ja toteamaaan niiden oikeellisuuden. Erityisesti, kun spesifikaatiota rikotaan, voimme esittää vastaesimerkin, eräänlaisen todisteen, joka kertoo mikä meni pieleen.

Probabilistisen automaatin esittämä teoria taas ottaa kantaa epädeterministisen ilmiön todennäköisyysjakaumaan. Siinä voidaan esittää puhtaasti laadullisten kysymysten lisäksi määrällisiä kysymyksiä ja kysymyksiä raja-arvoista, siitä, kuinka usein jokin ilmiö tapahtuu suhteessa muihin jne. Koska suosin lähes puhtaaksiviljeltyä instrumentaalista näkökulmaa (tosin wikipedian artikkeli on erittäin puolueellinen; en ota nyt siihen kantaa). Yksinkertainen malli heitettävästä kolikosta sisältää kolme tilaa "kädessä", "pöydällä: kruuna" ja "pöydällä: klaava". Siinä on kaksi tapahtumaa "nosta" ja "heitä". "nosta" vie kolikon aina käteen täysin varmasti, mutta "heitä" siirtää sen jompaan kumpaan pöydällä olevaan tilaan, todennäköisyydellä 0.5. Tämä on siis yksinkertainen esitys teoriasta.

Tutkimani reduktio, joka pyrkii poistamaan redundantteja tilasiirtymiä, voidaan ajatella menetelmäksi, joka yksinkertaistaa teoriaa. Rinnakkain toimivien, sinänsä determinististen automaattien kanssa ongelma on kokolailla ratkaistu, joskin olemme onnistuneet työntämään teoriaa jonkin verran pidemmälla. Satunnaistavien automaattien suhteen se on huomattavasti haasteellisempi toteuttaa, sillä sen pitäisi säilyttää teorian oleellisten ennusteiden olemassaolon lisäksi niiden todennäköisyys, ja tämä on epätriviaali toteuttaa. Kysymys on myös siitä, että vuorovaikutus - joka esimerkin kolikoissa on tapahtumien "heitä" ja "nosta" muodossa - täytyy mallintaa erikseen, ja todennäköisyydet ovat aina suhteessa annettuun vuorovaikutusmalliin. Tyypillinen (joskaan ei ainoa) tapa ilmaista jonkin ominaisuuden todennäköisyyksiä on antaa sille pienin yläraja ja suurin alaraja kaikkien vuorovaikutusmallien yli. Vuorovaikutus voidaan mallintaa myös pelisemantiikan avulla niin, että vuorovaikutusta ohjaa kaksi pelaajaa, jotka tiettyjen sääntöjen puitteissa valitsevat tapahtumia.

Kauppa se on joka kannattaa.

Suunnilleen St. John's college:n pääsisäänkäynnin edessä on koju, josta ostan pari kertaa viikossa falafelin. Kyseisessä kojussa vuorottelee kaksi kurdilaista myyjää, joiden kanssa olen jutellut ruokaa odotellessani. Tänään kävin viikonloppuiseen tapaan ostamassa juoman ja falafelin, ja maksoin pienillä kolikoilla, joita lompakkooni oli kertynyt.

Yllätyin siitä, että myyjä kieltäytyi tarkastamasta laskemieni kolikkojen määrää, vedoten siihen, että hän luottaa minuun, koska olen vakioasiakas. Kiitin häntä luottamuksesta, mutta totesin, että kyse ei ole siitä, että huijaisin, vaan siitä, että voisin erehtyä. Hän nauroi ja totesi, että luottamus on tärkeämpää.

Tämä toi jostain syystä epäsuorasti mieleeni Pinkerin The Blank Slaten kappaleen, jossa käsiteltiin, miten ihmiset ikäänkuin luonnostaan näkevät vaihdannan muutaman melko ahtaan sapluunan kautta. En muista kaikkia yksityiskohtia, mutta pääpiirteittäin vaihdanta jakautuu laskentatavasta riippuen neljään tai viiteen kategoriaan: Vastavuoroiseen vaihdantaan, johtajan etuoikeuteen, altruistiseen jakamiseen, ja markkinavaihdantaan. Näistä kolme ensimmäistä on enemmän tai vähemmän universaaleja, so. niitä esiintyy kaikissa ihmisten kulttuureissa. Vastavuoroinen vaihdanta jakautuu vielä kahteen osaan, molempia hyödyttäviin vaihtokauppoihin ja "lahjojen vaihtoon". Muistini on hatara, joten vedän teorian ikäänkuin hatusta; kommentoijat voinevat korjata virheet.

Johtajan etuoikeus on eräänlainen suojeluraha, joka yhteisössä luovutetaan päällikölle tms. Esimerkiksi heimoyhteisössä heimon päällikkö saa siivun muiden saaliista tai sadosta. Periaatteessa se, että veroja on ylipäätään mahdollista kerätä ilman, että ihmiset nousevat kapinaan, perustuu ilmeisesti kokolailla sille, että ihmisellä on tällainen luontainen taipumus. Se voi olla adaptaatio, joka mahdollistaa yhteistyön ja koordinaation. Periaatteessa kaikenlaiset diktatuurit, kleptokratiat jne. rakentuvat tällaisen taipumuksen varaan.

Altruistinen jakaminen tapahtuu tyypillisesti perheen tai hyvin pienen yhteisön piirissä, ja se koskee usein erityisesti ruokaa. Erilaiset moraalikoodit säätelevät yleensä sitä, missä tilanteessa ja kenelle tämän lisäksi tällainen jakaminen pitäisi kohdistaa. Esimerkiksi monissa kulttuureissa on tapana, että vieras, joka tulee ovelle pyytämään tilapäistä suojaa, saa ruoan ja tilapäisen majoituksen. Erilaisia mekanismija puolestaan pystytetään vapaamatkustamisen kitkemiseksi. Kulttuuri kykenee muokkaamaan tätä taipumusta jonkin verran, mutta on ilmeistä, että vapaamatkustamisen ongelma kasvaa, mitä universaalimmaksi tämä jakamisen muoto ulotetaan.

Altruistista jakamista ja johtajan etuoikeutta ei voi kuitenkaan vielä pitää vaihdantana, koska niissä ei periaatteessa ole mitään molemminpuolisen hyödyn aspektia sinänsä. Toki jakaminen tuottaa mielihyvää ja niin edelleen, mutta jos ajattelemme puhtaasti työnjaon ja muun yhteiskunnan organisoitumisen kannalta, kahta yllä mainittua voidaan pitää vain resurssien siirtoina, ei vaihtokauppoina.

Lahjojen vaihtaminen on usein puhtaasti symbolista toimintaa, jolla pyritään lujittamaan sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Siksi se monesti on vahvasti ritualisoitunutta. Sen lujittavaa vaikutusta ei pidä lainkaan väheksyä, esimerkiksi olen havainnut, että täällä post-docit ja jatko-opiskelijat käyvät perjantaisin syömässä pubissa. Kukin ostaa usein itse oman ruokansa, mutta juomien "tarjoamisessa" on oma kulttuurinsa. Ihmiset mielellään tarjoavat toisilleen juoman, ja odottavat implisiittisesti vastapalvelusta, vaikka sitä ei ääneen sanotakaan. Illan aikana kukaan ei yleensä juo paljoa - esimerkiksi itse olen juonut yleensä vain pari lasillista appelsiinimehua ja puoli tuopillista (half pint, n. 2.5dl) jotain matala-alkoholista olutta. Tämä on epäolennaista: olennaista on, että juomaa hakeva henkilö ostaa sitä myös muille, ja tämä "transaktio" toimii ajan yli niin, että seuraavalla kerralla joku muu tekee saman.

Tämän tarkoitus on tietysti osaksi työnjaollinen: baaritiskeillä on jono, ja on mielekästä että vain muutama jonottaa, sensijaan että kaikki jonottaisivat. Sillä on myös ryhmäkoheesiota lisäävä vaikutus, sillä kun "velka" maksetaan takaisin, syntyy osapuolten välille luottamusta siihen, että toinen osapuoli pitää "oman osansa" ylipäätään transaktioista. Vapaamatkustaja saa huonon maineen myös muuten, ja tätä aletaan pian karsastaa.

Toinen tämänkaltaisen vaihdannan muoto on siis vaihtokauppa. Siinä osapuolet antavat toisilleen jotain, joko samaan aikaan tai joskus ajallisesti erillään, ja kaupan kohteiden arvo nähdään suunnilleen samana, ainoastaan vaihtajien henkilökohtainen preferenssi on hieman eri. Esimerkiksi jos keräilijällä on kuusi banaania, ja metsästäjällä kaksi jänistä, voi olla mielekästä vaihtaa kolme banaania yhteen jänikseen.

Vaihtokaupasta on kehittynyt kulttuurievoluution myötä viides vaihdannan muoto, markkinamekanismi. Markkinamekanismi ei viittaa pelkästään rahan välittämään vaihdantaan, vaan ylipäätään ideaan, että useammat tahot, joilla on jotain vaihdettavaa, koordinoivat jotenkin vaihdannan niin, että "eniten tarjoava" saa halutuimman hyödykkeen jne. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve hahmottaa vaihtokaupat "reiluina", ja markkinoilla tämän arvioiminen ei ole yksinkertaista. Rahan avulla tapahtuva vaihdanta syntyy ikäänkuin luonnostaan tästä tarpeesta, ja usein pienellä ja avoimella markkinalla vahditaan, että vaihdettavan hyödykkeen "hinta" on esimerkiksi kaikille sama.

Markkina mahdollistaa tehokkuuden lisääntymisen aivan hätkähdyttävällä tavalla verrattuna vaihtokauppoihin, koska markkinavaihdannassa ihmiset keskimäärin saavat huomattavasti enemmän omasta vaihdettavastaan. Jos keräilijöillä ja metsästäjillä on banaaneita, mustikoita, jäniksiä, perunoita jne, ja jokaisella on hieman erilainen maku sen suhteen, mitä haluaisi syödä, vaihdanta antaa mahdollisuuden yhdistellä paria ruokalajia, mutta markkinat mahdollistavat oman mieltymyksen mukaisen ateriakokonaisuuden koostamisen.

Markkinan ongelma on kuitenkin se, että ihmiselle ei ole kehittynyt "silmää" tehokkuudelle tai oman preferenssin toteutumiselle, vaan ainoastaan vaihtokauppojen "reiluudelle". Tämän vuoksi se, että joku ostaa halvalla ja myy kalliimmalla, nähdään "epäreiluna", samoin kuin se, että joku lainaa toiselle rahaa ja pyytää korkoa. "Välistävetäminen" ikäänkuin loukkaa käsitystämme siitä, mitä meidän olisi kuulunut vaihtokaupassa saada. Tämä on ollut paljolti juutalaisvainojen taustalla. Kristittyjen hallitsemassa Euroopassa juutalaisilla ei ollut mahdollisuutta omistaa maata tai maasta riippuvaa kiinteää pääomaa, joten heidän oli erikoistuttava elantonsa hankkimiseksi kaupankäyntiin ja rahanlainaamiseen.

Abstraktion jäljillä.

Olin alkuviikosta kuuntelemassa Prakash Panangadenin esitelmää. En mene yksityiskohtiin, koska ne ovat epämielenkiintoisia. Esitelmä käsitteli duaaleja. Duaalisuus on koko matematiikan keskeisimpiä abstraktioita, mutta sille ei ole mitään omaa karakterisointia; duaaleja on kaikkialla, ja ne ovat kaikki jotenkin "erilaisia". Esimerkiksi
graafin duaali, lineaarisen optimointiongelman duaali, Poincaré:n duaali ja niin edelleen.

Olennaista on, että abstraktio X voidaan kuvata toiseksi abstraktioksi Y, ja X:n instanssien mielenkiintoisten ominaisuuksien luokka &Xi kuvautuu Y:n mielenkiintoisten ominaisuuksien luokaksi &Psi. Koska en nyt halua [osaksi vielä huteran osaamiseni vuoksi] mennä sen tarkempaan kategoriateoreettiseen esitykseen, jätän abstraktion tällä lailla avoimeksi.

Olennaista on, että jos meillä on jokin Y:n ominaisuus, niin me tiedämme, mitä X:n ominaisuutta tämä vastaa. Duaalin duaali ei yleisesti aina ole alkuperäinen objekti, vaan se on usein jonkinlainen kanoninen esitys asiasta. Juuri tämä kaappaa "olennaisen" duaalin käsitteestä; duaalia yleisestiottaen vastaa aina jokin ekvivalenssi niin, että kun operoimme olion x duaalia jotenkin, operoimme itseasiassa jo siinä vaiheessa x:n ekvivalenssiluokkaa.

Olen usein puhunut abstraktion "vuotamisesta" enkä ole esittänyt sille oikein mitään mielekästä tulkintaa. Annan tässä yhden, hieman huteran yritelmän. Abstraktiovuoto tapahtuu jossakin kontekstissa, ja jokainen tällainen konteksti voidaan ajatella duaalin käsitteen kautta. Operoidessamme duaalia, joudumme kuitenkin tilanteeseen, jossa alkuperäinen abstraktio ei taivukaan duaalille tehtyyn operaatioon, vaan joudumme muokkaamaan abstraktiota. Tällaisten purkkapaikkausten ketju voi teoriassa olla loputon. Hyvänä esimerkkinä käy kysymys siitä, mihin luonnonvalinta kohdistuu. Jokainen yritys esittää luonnonvalinnan kohteeksi jotain konkreettista, kilpistyy abstraktiovuotoon; genomin tms. luonnonvalinnan "kohteen" duaalina voidaan ajatella fenotyypin nykyinen ilmentymä. Joudumme heti abstraktiorikon eteen, koska fenotyyppi on jo huonosti määritelty käsite.

New Scientistin jutussa Sam Harris on taas vauhdissa. Harris on tietenkin oikeassa, mutta oikeassaoleminen ei aina takaa, että kannattaa esittää asiansa siten, että se aiheuttaa närää. Jos ja kun (niinkuin tietenkin uskon, tai oikeammin tiedän hänen olevan) hän on oikeassa argumentissaan, totuus tulee kyllä esiin. Totuus kun ei pala tulessakaan.

Disclaimerin jälkeen totean kuitenkin, että pahin ongelma Harrisin "unelmassa" on abstraktiovuoto; hän itseasiassa perustelee, että melkein kaikki utilitarismin kritiikki perustuu vuotavaan abstraktioon utiliteetin käsiteen muotoilussa. Koska ihmisellä on omatunto, mielikuvitus, hengelliset tarpeet, jne, lähes kaikki partikulaariset utiliteetin käsitteet johtavat selvästi abstraktiovuotoihin, ja vastaesimerkkeihin, joissa "utilitaristinen" etiikka on osoittautunut täysin mädäksi. Teoreettinen, täydellisen abstrakti utiliteetti on sekin ongelmallinen käsite, koska sitä ei voida mitenkään havainnoida. Voimme postuloida tietenkin sellaisen, mutta sillä on hyvin vähän, jos lainkaan, operationaalista relevanssia. Pidän itseäni jonkinlaisena utilitaristina, mutta sanoudun silti irti kaikista partikulaarisista utiliteetin käsitteistä silloin, kun niiden käyttöä ei rajoiteta tarkalleen johonkin tiettyyn kontekstiin.

Tämän päivän xkcd selittää kaiken olennaisen siitä, miksi homeopatia ja vastaavat hörhöopit voi oikeasti suoralta kädeltä sivuuttaa. Niin yksinkertainen tosiasia kuin se, että jos ne toimisivat, niitä ei pidettäisi millään tavalla "vaihtoehtoisina", vaan ne olisivat vain aivan arkipäiväisiä asioita, joissa ei ole mitään mystistä.

This is where I heal my hurts.

blog@ACM:n kirjoituksissa on harvoin mitään täysin sontaa, mutta myöskin harvoin mitään erityisen kiinnostavaa. Sanalla sanoen, kirjoitukset ovat usein tylsiä. Tämänkertainen kirjoitus oli kuitenkin mielenkiintoinen.

Vertaisarviointi johtaa ongelmiin, koska piirit ovat pienet ja kavereiden paperit saavat paremmat arviot. Tämä on todellinen ongelma tieteessä. Olen ollut tilanteessa, jossa olen saanut huonon arvion sosiaalisista syistä [ei itseeni liittyen tosin], ja julkaissut yhden paperin, jonka uskon saaneen paremmat arviot kuin se olisi ansainnut, koska ohjelmatoimikunnassa oli tuttujani. Tämä ei tietenkään vielä tarkoita, että tällainen ilmiö väistämättä vaarantaisi tieteen sisällön, mutta se antaa syytä epäillä.

Ongelmia on periaatteessa kaksi. Ensimmäinen on ns. kaveriefekti, johon viittasin yllä. Toinen on se, että eri arvioijilla on tietenkin omat henkilökohtaiset vinoumansa. Tämä jälkimmäinen ei ole vakava, jos tutkijoiden vinoumat ovat satunnaisesti jakautuneita, mutta on väitetty - en ota kantaa onko väite tosi - että esimerkiksi ilmastotieteessä vinouma on systemaattinen. Tämä tarkoittaa että paradigman vastainen tutkimus saa aina huonon vastaanoton.

Periaatteessa ratkaisuina on ehdotettu muutamaa erilaista:

• Kaksoissokkoarvioinnissa paperista poistetaan kirjoittajien nimet ennen sen toimittamista satunnaisille alan asiantuntijoille arvioitaviksi. Tämä eliminoi onnistuessaan osan kaveriefektistä, mutta ei poista ongelmaa, joka voi liittyä systemaattiseen vinoumaan suhteessa teorioihin.
• Avoimessa arvioinnissa taas paperi on periaatteessa kenen tahansa arvioitavissa tietyn ajan. Tämä ei poista kaveriefektiä täysin, koska kavereita voi aina pyytää arvioimaan paperia, mutta tekee ainakin vinoumaefektin helpommin havaittavaksi

.
Keskeinen ongelma vertaisarvioinnissa on kuitenkin se, että arviointi on kovaa työtä. Sillä on nykyisellään prestiisiarvoa, mutta siitä ei useimmiten saa mitään palkkiota. Tavallaan voidaan sanoa, että hyvä ja rehellinen vertaisarviointi on niukka resurssi, josta on yritetty tehdä julkishyödyke. Kuka tahansa saa jättää paperin arvioitavaksi. Tietysti ilmeinen roska voidaan suodattaa puhtaasti laadullisin kriteerein, eli kun muodolliset vaatimukset (rakenne, viittauskäytännöt, jne) eivät täyty, paperi hylätään ilman varsinaista arviota. Mutta silti sisällöllisesti kyseenalaista tavaraa päätyy arvioitavaksi, ja laiskuuden, typeryyden, ahneuden tms. takia, aivan ilmeistä kuraa tulee välillä myös julkaistuksi. [Ilkeämielinen voisi sanoa, että omat julkaisuni ovat kaikki esimerkkejä tästä]

Ehkä kaikkein erikoisinta omassa suhteessani tieteeseen on, että minä pidän arvioinnista, so. se on itselleni erittäin mieluisaa työtä. Siinä pääsee myös hyvin lähelle jotain sellaista, mitä itse pidän pyhän kokemuksena. Jos olisin uskonnollinen ihminen, sanoisin että se on Jumalan työtä. Koska en ole, totean vain, että se on hyvä tilaisuus antaa tiedeyhteisölle jotain takaisin, ikäänkuin kiitokseksi siitä kaikesta mitä se on minulle antanut. Myönnän, että negatiivisuuteni erilaisia uskonnollisia yhteisöjä kohtaan on epäreilua tietyssä mielessä. Tiedeyhteisö on kaikessa kasvottomuudessaan minulle eräänlainen kirkko: yhteisö, joka vartioi, luo, uudistaa ja levittää totuutta. Erona on kuitenkin se, että tämä totuus ei ole staattinen, sitä ei ole ilmoitettu, se on löydetty, mutta ei lopullinen tai kritiikin ulkopuolella. Ja mikä tärkeintä, siihen ei päde extra ecclesiam nulla veritas.

Tämä sopii videona myös teemaan, sillä Benoit Mandelbrot kuoli viime viikolla.

Ilmasto.

Vietin taas neljä yötä Tampereella, ja palasin eilen illalla Oxfordiin. Nyt syksy on alkanut tulla jo pikku hiljaa tännekin.

Akatemian hakemuksen jättöön on reilu viikko. En osaa arvioida sen läpimenon mahdollisuuksia, mutta pidän niitä kehnon puoleisina. Jos kuitenkin arpaonni käy, sillä on muutamia negatiivisia vaikutuksiakin. Ensimmäinen on se, että palkkani on sitten jäädytetty koko rahoituskauden ajaksi, lukuunottamatta jotain indeksikorotuksia tms, joita aika-ajoin tulee. Toinen on se, että se tietää puolen vuoden keikkaa (liki) toisella puolella maapalloa. Tällä kertaa tosin otan perheen mukaan, mutta komplikaatio se on silti. Vanhempi poika puhuu onneksi jo sujuvan puoleisesti englantia, ja olisi siinä vaiheessa jo kouluikäinen. Kohdemaassa on halvat englanninkieliset koulut ja miellyttävä - väittäisin jopa optimaalinen - ilmasto, mutta en osaa sanoa, kompensoisiko tämä vaivaa.

Puhun tietenkin Välimeren ilmastosta, jota nimestään huolimatta esiintyy maapallolla kääntöpiirin ja 40. leveysasteen välissä (välimeren pohjoisrannikolla jopa hieman kauempanakin), mannerten länsilaitamilla. Kyseinen ilmasto on subtrooppinen ilmasto, jossa kuivakausi on sadekautta lämpimämpi. Siksi sitä nimitetään myös talvisateiden ilmastoksị. Tämä erottaa sen esimerkiksi eteläisen Japanin tai floridan ilmastoista, joissa kesällä sataa huomattavasti, ja loppukesästä esiintyy jopa trooppisia myrskyjä. Välimeren alueen lisäksi tunnetuimpia tämän ilmaston esiintymisalueita on Yhdysvaltain länsirannikko.

Englannin ja Suomen ilmastojen rinnalla se on paratiisi.

Fascistit.

Joskus vuoden 1999 paikkeilla tuttavani tilasi ulkomailta useamman paketillisen piracetamia, ja söin sitä kuurin. En kyllä huomannut mitään eroa, mutta se on sivuseikka.

Olen pitkään ihmetellyt suomalaisten kummallista suhtautumista ihmisten keholliseen itsemääräämisoikeuteen. Kun selvittelin asiaa, niin näyttää siltä, että ko. ainetta saa USA:sta ainakin osasta osavaltiota luontaistuotteena, mutta UK:sta ei saa, vaikkakin sitä saa tuoda maahan omaan käyttöön. Suomessa todennäköisesti ei saa tehdä edes sitä.

En ole täysin anarkisti, joten ymmärrän, että itsemääräämisoikeutta rajoitetaan joissakin tilanteissa. Esimerkiksi huumeet - en hyväksy sitä, mutta hyväksyn perustelut, ja katson, että asia on legitiimi poliittinen kysymys. Sensijaan katson, että kysymyksen edessä on oltava kynnys: Jos jokin asia kielletään tai sitä julkisen vallan taholta rajoitetaan, tälle pitää olla erittäin vahvat perustelut. Mitään, korostan mitään ei pidä kieltää ilman viitteellistä todistusaineistoa, ja jos kieltä asetetaan varovaisuusperiaatteen nojalla, sen pitää aina olla määräaikainen, eikä kieltoa pidä voida jatkaa määräajan jälkeen ilman selkeää evidenssiä.

Sensijaan Piracetamin kohdalla tiedetään, että sillä ei ole toksisuutta, sillä ei ole huumaavia vaikutuksia, sillä ei ole merkittäviä sivuvaikutuksia jne. Ja silti sitä ei saa Suomessa myydä.

Me suomalaiset hyväksymme tällaisen yhteiskunnan, koska olemme, sanalla sanoen, typeriä lampaita. Typerät, tarkoituksettomat, tai pelkästään virkamiesten epäpätevyyden tai puhtaan pahantahtoisuuden, tai, mikä todennäköisesti on vain yleisempää laiskuuden, vuoksi asetetut kiellot ja rajoitukset saavat minun vatsani vääntelemään. Niiden yhteiskuntaa rapauttava vaikutus on kahtalainen. Yhtäältä ne passivoivat ihmiset ajattelemaan, että kaikenlaiset sen kapean, yleisestihyväksytyn "paremman elämän" sfäärin ulkopuolella olevat pyrkimykset pitääkin tukahduttaa. Toisaalta ne saavat ihmiset pitämään yhteiskuntaa vihollisena.

Minä olen kyllä itse jo kasvanut ohi iästä, jossa olisin kiinnostunut syömään heikon evidenssin perusteella lääkettä, joka pienellä todennäköisyydellä hieman parantaa kognitiotani. Ei tässä kyse ole siitä, vaan periaatteesta. Tämä sivuaa niin montaa aiemmin käsittelemään teemaa, etten jaksa edes linkittää niihin. Konservatiivit, sosialistit, paremmintietäjät:
HA******* **** ***** ** ******** ******* **** ***** *****! ** ******* ***! *******!!! *******!!!!!
*********! *******!!!

Weapon of Choice.

Nauroin tämän päivän xkcd:lle.

Hauskuus perustuu Banach-Tarskin paradoksiin. Paradoksi perustuu siihen, että kaksi rajoitettua joukkoa, joiden kummankin sisäpisteiden joukko on epätyhjä, voidaan pilkkoa palasiksi niin, palat ovat pareittain kongruentteja. Siis, rotaatioita ja siirtoja lukuunottamatta täysin samoja. Vieläpä äärelliseen määrään palasia.

Tämä kuulostaa hullulta, mutta taustalla on samat reaalilukujen omituisuudet, joiden vuoksi esimerkiksi mitallisuuden kanssa joudutaan käyttämään Borelin joukkoja ja sigma-algebroja. Maallikkoselitys tälle on, että reaalilukujen joukkoja on niin paljon, että mukaan mahtuu kaikenlaista todella hullua. Jos mitallisuuden käsitettä yritetään soveltaa mielivaltaisiin reaalilukujen joukkoihin, niin saadaan aikaan kaikkea todella kummallista, kuten joukko, jonka koko muuttuu, kun sitä siirrellään edestakaisin. Banach-Tarskin paradoksissa tehdyssä paloittelussa saadut palaset ovat luonnollisesti tämänkaltaisia joukkoja.

Luin joskus yli kymmenen vuotta sitten mitta- ja integraaliteorian kurssin, ja silloin vakuutuin, että jatkuva matematiikka ei ole minua varten. Oma henkilökohtainen vakaumukseni on, että reaaliluvut ovat toki ihan kivoja ja käteviä, mutta lukusuora miinakenttä, jossa miinoja on melkein kaikkialla. Tarkoitan tällä jotain sellaista, että reaalilukujen teoria on jotain samanlaista kuin kvanttimekaniikka; arki-intuitio hajoaa aivan täysin, jos sitä yrittää soveltaa. Siksi ehkä tykkään enemmän diskreetistä matematiikasta, ja erityisesti äärellisestä sellaisesta. Kyse ei ole intuitionistien tai konstruktivistien hulluttelusta, vaan siitä, että tykkään luottaa intuitiooni, koska olen laiska.

En ryhtynyt tutkimaan tietojenkäsittelyä tästä syystä; siihen ajauduin sattumalta. Mutta se on osasyy, miksi olen pysynyt alalla. Ei sillä, joutuu täälläkin toisinaan äärettömyyksien kanssa tekemisiin, mutta se on yleensä sellaista kilttiä äärettömyyttä, joka muuttuu äärelliseksi sitten symmetrioiden ja abstraktioiden soveltamisen jälkeen. Jos valinta-aksioomalla oikeasti on väliä, niin liikutaan jossain sellaisessa maailmassa, jossa mikään ei ole varmaa. Sopii joillekin, mutta, not my weapon of choice.

Hyvä elämä.

Yksi aspekti ihmisyydestä on, että ihminen muodostaa käsityksensä siitä, mitä on hyvä elämä, mistä se koostuu, missä suhteessa asioiden tulee olla, jne, tiettynä ikäkautena. Kun tämä käsitys on jotenkin selvillä, ihminen alkaa tavoitella sitä, ja tämä käsitys elää sitten vastaavasti. Prosessi voi edetä periaatteessa kahdella eri tavalla. Teoria on tietenkin vajavainen, enkä väitä sen kuvaavan yleisellä tasolla ihmisyyttä.

Ensimmäinen on se, että ideaalikäsitys ja elämän todellinen kulku etenevät eri suuntiin. Ulkoinen todellisuus ei vastaa sitä kuvaa, joka ihmisellä on hyvästä elämästä, ja tämä saa ihmisen kiinnittämään huomiota eroihin. Koska aivo on hyvä luokittelemaan, tämä luokitteluprosessi saa aikaan sen, että ideaalikäsitys idealisoituu ja muuttuu alati ruusuisemmaksi ja epärealistisemmaksi. Mitä kauemmas se karkaa, sitä epätodennäköisemmäksi muuttuu se, että ihminen kykenee omalla toiminnallaan hinautumaan edes lähemmäs tätä ideaalia.

Toinen vaihtoehto taas on, että ideaalikäsitys ja elämänkaari kehittyvät samaan suuntaan ja konvergoituvat. Tietenkin ideaalit ovat moniulotteisia, joten ne voivat jossain suhteissa erkaantua ja joissain toisisa suhteissa konvergoitua. Tämä on viimekädessä epäolennaista, jos erkaantuvat ideaalit muuttuvat samalla vähemmän tärkeiksi.

Esimerkki tästä voi olla esimerkiksi se, että yksilö on indifferentti tai lievästi ambivalentti lasten hankkimisen suhteen. Lapsista on paljon vaivaa, mutta myös paljon iloa. Yksilö, joka hankkii lapsia, voi alkaa katua päätöstään ja idealisoida käsitystä lapsettoman ihmisen elämästä. Toisaalta yksilö saattaa kiinnittää kaiken huomionsa positiivisiin seikkoihin ja alkaa arvottaa niitä entistä enemmän ja näin oma elämänkaari saa positiivisen merkityksen. On selvää, kumpi prosessi on yksilön onnellisuuden ja tasapainoisuuden kannalta parempi.

Se, mikä ei ole selvää on, kumpi saa yksilön ponnistelemaan enemmän. Kulttuurimme arvostaa, ainakin pintapuolisesti, tietynlaista ponnistelun ja saavutusten keräämisen mentaliteettia. Arvomerkkejä, titteleitä, jne. Tyytyväisyyttä pidetään jonkinlaisena puolittaisena rikoksena tai ainakin yhteiskunnan kannalta ei-toivottavana mielentilana.

Voimme ymmärtää vaurauden joko konkreettisena "mammonana", maallisena rikkautena, johon kuuluu erilaisia symboleita, kiiltäviä esineitä, raja-aitoja, numeroita, äänekkäitä koneita ja niin edelleen. Tällä tavalla ymmärrettynä vaurauden tavoittelu tarkoittaa työskentelemistä pitkiä päiviä, krumeluurien kaupittelua kovaan hintaan, ostamista ja myymistä, raudan takomista jne. Jos ajattelemme näin, ja samalla ajattelemme, että kansakunnan tulee tavoitella vaurautta, koska vauraus on suuruutta, se tekee meistä vahvoja paitsi yksilöinä, myös "kansakuntana", jolla on valtaisa bruttokansantuote. Tällaisessa ajattelumallissa toivomme, että ihmiset ovat tyytymättömiä, että ihmisten ideaalikäsitys hyvästä elämästä sisältää enemmän, parempaa, hienompaa.

Voimme kuitenkin ymmärtää vaurauden jotenkin maslowilaisittain, kipuamisena korkeammalle pyramidissa, ei keräämällä isompia läjiä kultaa ja krumeluureja, vaan pitämällä ensin huolta, että voimme syödä, paskoa, nukkua jne., sitten että olemme terveitä, turvassa, varautuneita riskeihin, ja että perheemme on turvassa, sitten pitää huolta sosiaalisesta elämästämmme, etsiä arvostusta, ja lopulta hyväksyä tosiasiat, toteuttaa itseämme jne. Tämä teoria tietenkin vuotaa kuin seula, mutta käytän sitä viitekehyksenä, ja toivon että lukijat ymmärtävät miten se liittyy asiaan.

Kun käsityksemme ideaalista elää, se ei tapahdu itsestään. Me voimme vaikuttaa siihen tietoisella toiminnallamme. Voimme esimerkiksi pysähtyä miettimään onko tämä tärkeää. En puhu mistään hampunpolttajien ja ituhippien sosialismista, siitä miten niinq fattan pitäis niinku maksaa kaikille vaix tonni kuussa et vois ostaa heikin pilvee, ja sit chillaa eikä tehä muuta. On jotenkin väsyttävää lukea tekstejä siitä, miten maailma muuttuu paremmaksi, jos teemme vähemmän työtä ja elämme toisten rahoilla.

Olen tietenkin osaksi jäävi puhumaan siksi, että minun palkkani tulee veronmaksajilta. Vain osaksi, sille sen ei tarvitsisi tulla, ei ole kiveen kirjoitettu, että yliopistojen pitää olla valtion omistamia. En kuitenkaan ala nyt vängätä siitä. Pointtini on, että kumpikin käsitys on mielestäni väärä: 1) se, jonka mukaan kiiltävien, pyöreäkulmaisten, surisevien, tai vilkkuvien esineiden mahdollisimman suuret tuotantomäärät olisivat ihmiskunnan ja yhteiskunnan suuruuden mitta. 2) Se, jonka mukaan meidän pitää tavoitella jotain talouden alasajoa. Kumpikin edustaa mielestäni yksilötasolla sitä oletusta, että ihmisten käsitys hyvästä elämästä on tuomittu divergoitumaan.

Ehkä olen jäävi myös toisella tavalla. Kuinka moni muu saa palkkaa siitä, että kirjoittaa 15 sivua teoriaa, jonka tarkoitus on lisätä inhimillistä ymmärrystä jostakin ilmiöstä? Teen sitä viikonloppuna yötä myöden, vaikka voisin olla pubissa syömässä munuaispiirasta. Olen etuoikeutettu tavalla, joka hyvin harvoin tulee mieleen. En silti ole tyytyväinen, sillä olisin paljon mieluummin kotona.

Sinne on 2000 kilometriä. Tämä ei ole minun käsitykseni hyvästä elämästä.

Eksistentiaaliset uhat ja minä.

Erilaiset futuristiset tahot, kuten transhumanistit, ovat esittäneet käsityksiä olemassoloa uhkaavista, eli eksistentiaalisista riskeistä. Nämä ovat koko ihmiskuntaa koskettavia, ja sen olemassaoloa uhkaavia riskejä.

Kyse ei ole mistään "fringe"-ryhmien hölmöilystä, vaan esimerkiksi Nick Bostrom työskentelee Future of Humanity-instituutin johdossa täällä Oxfordissa. Ensiviikolla täällä alkavalla lukukaudella FHI:ssa on useampia seminaareja. Olen hyvin harmissani, etten pääse ensi keskiviikkona osallistumaan SETI-projektien eri ulottuvuuksia käsittelvään seminaariin.

Skaala eksistentiaalisista riskeistä on hyvin suuri; pandemioita, ydinsotaa, asteroiditörmäyksiä, ilmastonmuutosta, jne. pidetään eksistentiaalisina riskeinä, vaikka niiden riskit olisivatkin hyvin pieniä sanan siinä merkityksessä että "ihmiskunta tuhotutuu". Niistä puhuminen synnyttää helposti mielikuvan alarmismista, mutta siitä ei ole lainkaan kyse. Myös aikaskaala on syytä huomioida; riittävän järeä pandemia voisi teoriassa pyyhkiä ihmiskunnan parissa vuodessa. Asteroiditörmäys tekisi porukasta selvää joko kerralla tai viimeistään muutamassa vuodessa, dinosaurusten tapaan - tosin NASA:n Near earth objects ohjelma saattaisi kyetä varoittamaan törmäyksestä etukäteen, riippuen tietenkin asteroidin koosta. Ilmastonmuutoksen kaltaisten ilmiöiden eksistentiaaliriskiluonne on tosiassa tuhansia vuosia, sillä vaikka lämpötila nousisi roimasti, mannerjäätiköiden sulaminen kestäisi tuhansia vuosia. Lisäksi jokainen yksittäinen eksistentiaalinen uhka on todennäköisyydeltään hyvin pieni, siis siinä merkityksessä, että se tuhoaa ihmiskunnan.

Aikaskaala ei rajoitu tuhansiin vuosiin. Auringon säteilyintensiteetti kasvaa hitaasti, ja tekee maapallosta mahdollisesti jo 900 miljoonan vuoden kuluessa asumiskelvottoman. 4.5 miljardin vuoden kuluttua Andromeda ja Linnunrata törmäävät, mikä voi merkitä tuhoa merkittävälle osalle galaksia; tosin vain siinä merkityksessä, että tähdet sinkoutuvat pois galaksin keskustaa kiertäviltä radoilta; varsinaisten törmäysten todennäköisyys on mitätön. Ongelma ei kuitenkaan ole mitätön, jos ihmiskunta tai jokin sen perillisistä asuttaa koko galaksia tuossa vaiheessa, sillä miljardien vuosien aikaskaalalla operoiva sivilisaatio todennäköisesti hyödyntää galaktisia tähtien syntyprosesseja jne., joten sille törmäys voi muodostaa eksistentiaalisen uhan.

Miljardeista vuosista puhuminen kuulostaa ilman muuta hömpältä, kun lyhyemmänkin aikavälin riskejä on. Mutta syvä aika on läsnä kaikissa meissä. Me olemme jälkeläisiä; ensimmäisten yksisoluisten olioiden, niitä edeltäneiden ensimmäisten itsekopioituvien molekyylien, ja maapallon, auringon, sitä edeltäneen supernovan, varhaisen maailmankaikkeuden jne. Emmekä tiedä, mikä kohtalo lopulta on varattu kaikelle olemassolevalle.

Me, olemme kaikki tietenkin kuolleita, eikä meistä ole missään yhtään mitään jäljellä, eikä kukaan meitä muista tällaisella aikaskaalalla. Sen ymmärtäminen on tuo jotain sellaista nöyryyttä jota en usko voitavan saavuttaa kuvittelemalla että ihminen on jollakin kosmisella tavalla erityislaatuinen, kaiken olemassaolevan päämäärä. Me olemme täällä; se on varmaa. Tiedämme myös - suurin piirtein - mistä olemme tulleet, vaikka aukkoja toki on, ja vastaväitteitä siksi esitetään. Mutta emme tiedä mihin olemme menossa. Ja siihen meidän jopa mahdollista vaikuttaa, tai sitten ei.

Paholaisen asia.

Huomasin juuri, että itse Moshe Vardi oli eräässä paperissaan viitannut erääseen kirjoittamaani paperiin. Tämä on tietenkin sivuseikka, jonka mainitsen vain päteäkseni, mutta se toimii hyvänä johdantona asiaan josta halusin kirjoittaa. Olennaista on yleisempi ilmiö, joka tuli aiemmasta kirjoituksesta ja sen kommenteista mieleeni.

Nimittäin olin, luonnollisesti puhtaasti henkilökohtaisesta syystä, hieman katkera, kun tajusin että ikäni on todennäköinen tekijä, joka rajoittaa mahdollisuuksiani saada tutkimukselle rahoitusta. En voi kuitenkaan väittää, että se olisi epäreilua. Jos joku saa jo nuorena merkittävästi jotain aikaan, eikä lähde vasta päälle kolmekymppisenä setämiehenä lakkikourassa pyytämään rahaa taivaanrannan maalailuun, hän paljon todennäköisemmin yltää sille tasolle, jossa todella merkittävää tutkimusta tehdään. Kuitenkin, kun puhumme Suomen tiedeyhteisöstä, ja erityisesti omasta alastani, "paljon todennäköisemmin" on jotain sen tyylistä, että puhumme meteoriitti-iskussa kuolemisen ja lottovoiton erosta.

En hakisi rahaa, jos en todella uskoisi että työmme on mahdollista tuottaa sellaisia teoreettisia tuloksia, joita voidaan lopulta todellakin nähdä alan tärkeimmissä lehdissä. Ei tietenkään "Naturessa" tai "Sciencessa", koska niillä ei julkaista tämän alan tekstejä; siinä suhteessa en tietenkään ole "oikea" tiedemies. Tämäkin menee sivuun asiasta, eli siitä kysymyksestä, onko ylipäätään mielekästä nähdä tieteenteko jonkinlaisena huippu-urheiluna, jossa kilpailun tarkoituksena on "voittaa palkinto"?

Siis, valmentaminen, opettaminen jne., kilpailu rahoituksesta, pyrkimys julkaista jne., ne tähtäävät siihen, että lopulta saadaan artikkeli jonnekin huippujulkaisuun, koska, kuten kommentaattori sanoi, vasta siinä vaiheessa tuloksista todella tulee "tieteellistä tietoa" siinä merkityksessä, että se vaikuttaa lopulta sanavalintoihin siitä, mitä koulukirjoissa opetetaan, mitä kerromme lapsillemme siitä millainen maailma on, ja siihen miten ajattelemme. "Me", siis merkityksessä ihmiskunta.

Vaikka tiedonsosiologia on pääsääntöisesti aivan hölmöilyä, ainakin siten kuin useimmat siitä puhuvat, pidän yhtenä suosikkikirjoistani kautta aikojen klassikkoa, joka yleisesti tunnetaan kai nimellä Berger-Luckmann. Uskomukset, merkityksessä "ne väittämät joita pidämme todennäköisesti tosina", muuttuvat todellisuudeksi, kun teemme niistä insituutioita ja opetamme niitä lapsille. Tietenkään sellainen pööpöily, jossa väitetään näiden "todellisuuksien" olevan täysin mielivaltaisesti rakennettavissa tms, ei ole mistään kotoisin, mutta prosessi, joka teoksessa kuvataan, todella kuvaa sitä, miten tieto elää ja hengittää yhteiskunnassa.

Se myös pitkälti selittää, miksi me edelleen pidämme yllä kaikenlaista roskaa, joka jarruttaa, vie tilaa ja resursseja oikeasti tärkeiltä asioilta.

If you believe in light, it's because of obscurity
If you believe in joy, it's because of sadness
And if you believe in God, it's because of the devil

Tähdet ja minä.

Otan varmaan jo kolmannen kerran tämän kappaleen taustamusiikiksi, mutta se johtuu vain siitä, että se on yksi parhaista kappaleista musiikin historiassa.

Aloitin koulun vuonna 1983. Vanhempani hankkivat minulle joskus samana vuonna "TOP"-tietosanakirjasarjan, painoksen numeroa tai vuosilukua en muista, mutta se oli kunnianhimoinen hanke. Olin myyty heti, kun avasin ensimmäisen kirjan paketista. Muistan vielä, miltä paperi ja painomuste tuoksuivat. Aloinkin lukea sitä heti kannesta kanteen; ensimmäiset osat, ns. teemaosat, käsittelivät eri teemoja. En enää muista tarkemmin, mutta ensimmäisen kirjan ensimmäinen osio käsitteli aurinkokuntaa ja tähtitiedettä.

Neljän kirjan teemojen joukossa oli biologiaa ja luonnonhistoriaa, kulttuuria, teknologiaa jne käsittelevät osiot. Lisäksi oli neljä varsinaista tietosanakirjaa, sanakirja, jossa oli ruotsin, englannin ja saksan sanakirjojen lisäksi sivistyssanakirja. Viimeisenä oli tietotekniikalle omistettu itsenäinen osio "TOP mikro" tms.

Ensimmäisen vuoden ajan luin kuitenkin lähes yksinomaan tähtitiedettä käsittelevää osaa. Opettelin luonnollisesti planeettojen nimet, symbolit, keskimääräiset kiertoajat, massat, etäisyydet auringosta, suurimpien kuiden määrät, etäisyydet jne. Ja osiossa käsiteltiin erilaisia hypoteeseja aurinkokunnan synnystä; mieleeni ei edes tullut pohtia mahdollisuutta, että joku olisi tarkoituksella luonut aurinkokunnan, oli aivan selvää, että selitys, jos sellainen on mahdollista konstruoida, löytyy luonnonilmiöistä. Evoluutio oli vaikeampi ymmärtää, koska luonnonvalinnan peruslähtökohtien yksinkertaisuuden hahmottaminen vaatii abstraktimpaa ajattelua kuin mihin pystyin sen ikäisenä.

En tarkalleenottaen muista, miksi intoni tähtitieteeseen hiipui; ehkä siihen ei edes ollut mitään erityisempää syytä, vaan se vain kävi niin. Silti se kipinä, jonka sain, ei koskaan oikeastaan sammunut täysin. Ehkä siksi innostun lapsenomaisesti nähdessäni uutisen, jonka mukaan jokin on häirinnyt sekä Jupiterin että Saturnuksen renkaita. Toki, kuten kaikki muutkin vähänkään asiasta kiinnostuneet, innostuin vielä enemmän kiviplaneetan löytymisestä, semminkin kun se saattaa olla elinkelpoinen lähes samassa merkityksessä kuin maapallokin. Mutta jokainen nörtti innostuu jälkimmäisestä. Tai siitä, että Asteroidista on otettu lähikuvia.

Joskus kirjoituksistani saa ehkä vääränlaisen kuvan siitä, millaiset asiat ovat tärkeitä. Nämä ovat oikeasti tärkeitä asioita. Kaikki muut älylliset puheenaiheet ovat lopulta epäolennaisia. On toki vielä tärkeämpiäkin asioita, kuten perhe, mutta ne ovat yksityisasioita. Näistä voisi tehdä jonkinlaisen hierarkian. Poliittiset kysymykset veroasteista, maahanmuutosta jne. jäisivät sinne pohjalle. Ihmisinä tehtävämme on tavoitella jotain suurempaa ja korkeampaa, tietoa ja ymmärrystä ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Viimekädessä se koituu myös koko yhteiskunnan parhaaksi.

Ajan tuhlaus.

Perjantaina - Keskiyöllä Samoan aikaa, eli tosiasiassa lauantaiaamuna - on kahden paperin deadline. Toinen on hyvä, mutta vaatisi kovasti hiomista. Toinen on valmis, mutta huono, siis merkityksessä "vähäinen substanssiltaan". Olin kahden vaiheilla, lähettääkö sitä, mutta en menetä mitään muuta kuin hitusen goodwilliä tai "karmaa", jos sitä ei julkaista. Jos se julkaistaan, hyvä, jos ei, niin saan palautetta parantelua varten. Se hiomista vaativa on teoriakontribuutioltaan helmi, oikeastaan nurinkurisesti, erään lehteen lähettämämme artikkelin kontribuutio on aito osajoukko kyseisen paperin teoriasta. Tärkeä ja tiivistetty kyllä, mutta silti.

Tämän lisäksi pitäisi kirjoittaa sitä pahuksen akatemiahakemusta. Panostan siihen viikonloppuna enemmän, kun tämä proggis on saatu alta pois.

Tapasin eilen erään kvanttilaskentaan erikoistuneen tutkijan eilen. Hänellä oli erikoinen näkemys tiedeyhteisön publish or perish-periaatteesta. Kuten minä, hänkin oli sitä mieltä, että siihen liittyy tiettyjä ongelmia. Mutta siinä missä minä periaatteessa pidän hyvänä jonkinlaista velvoitetta julkaista tutkimusta ja osoittaa työn edistymistä, hän piti kaikenlaista mittaamista ja arviointia haitallisena. En oikein osaa sanoa, miten suhtautuisin tähän; on totta, että kaikkeen mittaamiseen liittyy samantyyppisiä ongelmia. Esimerkiksi jos mittaamme vain julkaisujen määrää arvioidessamme jonkun menestystä, tämä ei ole kovin hyvä; julkaisujen laatu voi olla huono. Voimme toki korjata tämän paremmalla metriikalla, mutta vaikka julkaisujen laatu olisi kontrolloitu, onko määrä×laatu oikea mittari? Kaveri oli sitä mieltä, että virantäytössä pitäisi yrittää löytää sopivia tyyppejä. En voinut olla nauramatta, koska minun korvaani se kuulosti nepotismilta tai virkojen myöntämiseltä puoluekirjan perusteella.

Mutta asia sivuaa aiempaa nillitystäni Akatemian rahanjaosta. Joten olenko todella sitä mieltä, että akatemian tutkimussuunnitelmille ja julkaisuluetteloille järjestämä kauneuskilpailu on asianmukainen? Ainakin pari kysymystä niissä nosti niskakarvani pystyyn. Yksi oli se, että akatemia ei halua antaa rahaa kovin vanhoille ihmisille. Itse olen jo varsin iäkäs tutkijana; vielä pari vuosikymmentä sitten minun ikäiselläni tutkijalla oli yleensä jo professuuri.

Ilmastonmuutos ja minä.

Kommenttiketjussa aiemmin minulta kyseltiin "suhdettani" ilmastonmuutokseen. Termi on hyvin latautunut kahdella tavalla: Yhtäältä se synnyttää mielikuvan katastrofeista Al Goren hengessä, pelottelusta ja epäilyksistä tieteellisen työn poliittisesta manipuloinnista, toisaalta änkyröinnistä, evidenssin sivuuttamisesta, paranoidista salaliitttoteoretisoinnista, piittaamattomuudesta toisten hyvinvoinnista ja niin edelleen.

Naturalistina pidän mieluiten lähinnä faktat pöydällä, ja arvioin tilannetta uudelleen aina, kun uusia faktoja tulee. Koska ilmasto - merkityksessä pitkän aikavälin lämpötilat, sademäärät, jne. - on vaikeasti mallinnettava ja mallit alttiita virhetulkinnoille, en ota niihin lainkaan kantaa tässä yhteydessä; näkemykseni on, että pääsääntöisesti ilmastotieteilijät tietävät, mistä puhuvat. Johtopäätösten poliittinen tulkinta ei kuitenkaan ole yksikäsitteinen. Olen kuitenkin erittäin voimakkaasti hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen kannalla. Perusteluni ei ole kuitenkaan pelko hyökyaalloista, malariasta, nälänhädästä tms älyttömyyksistä, vaan kyse on ihan muusta.

Änkyröimmät ilmasto"skeptikot" eivät piittaa pienintäkään hitusta popularisoinneista silloin, kun ne tukevat konsensusta ilmakehään liittyvissä asioissa, muille kuitenkin suosittelen oheista BBC-dokumenttia meristä. Ohjelman loppupuolella David Attenborough ilmaisee oman käsityksensä, jonka mukaan suurin meriä uhkaava ilmiö on happamoituminen.

Kävin punaisella merellä vuonna 2004, ja näin punaisen meren korallit. Ne tekivät minuun valtaisan vaikutuksen. Korallieläimet ovat itseasiassa kokonainen luokka. Ne elävät trooppisissa ja subtrooppisissa vesistöissä, ja muodostavat valtavia kasvustoja. Useimmat korallit elävät symbioosissa erilaisten levien kanssa, ja nämä levät elävät korallieliön pinnalla. Tasapaino, jossa koralli selviää, on melko herkkä; muutaman asteen lämpötilan muutos voi tappaa suuren osan koralleista. Aivan erityisesti koralli on herkkää pH:n muutokselle. Yllä viittaamassani ohjelmassa esiteltiin koejärjestelyä, jossa meribiologit tutkivat kontrolloiduissa kokeissa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vaikutusta koralleihin.

Korallit ovat merille jotain samantapaista kuin sademetsät mantereille: ne ovat monimuotoisen elämän kehtoja. En pidä maailmanlopun skenaarioita todennäköisinä; en usko että maapallon elämä tuhoutuu, että se muuttuu Venuksen kaltaiseksi tms. Pitäisin kuitenkin jo korallien tuhoutumista sinänsä aivan vastaavana katastrofina kuin sademetsien häviämistä. Kyse on arvostuksesta, ja tässä tarvitaan tietenkin "arvokeskustelua" - jotain mitä vastarannankiisket halveksuvat - eli sitä, että asetamme erilaisia arvostamiamme asioita vastakkain ja pohdimme niiden merkitystä. Myönnän olevani "ekofasisti" siinä mielessä, että ihmisten täysi vapaus polttaa maasta kaivamaansa öljyä ja kivihiiltä huvikseen voidaan mielestäni asettaa kyseenalaiseksi, jos se uhkaa korallien olemassaoloa. Jos olette joskus sukeltaneet tai snorklanneet koralliriutalla, ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Meret ja ilmakehä ovat yhteismaa, joka voidaan pilata. Tätä ongelmaa voi lähestyä monesta eri lähtökohdasta, mutta "vapauden" käsite on merkityksetön silloin, kun jonkin resurssin omistusoikeus ei ole selvä. En kiertele lainkaan, on kaksi näkökulmaa asiaan, joita halveksun syvästi: Ensimmäinen on konservatiivinen ja usein (mielestäni virheellisesti) libertaarina pidetty näkemys, jonka mukaan omistusoikeuden epäselvyys on avoin valtakirja ylilaiduntamiselle. Toinen on monien vihreiden näkemys, jonka mukaan asia pitää ratkaista symbolisilla katumusharjoituksilla, syyllistämisellä ja "esimerkillä", eli moraalisäteilyllä.

Itse pidän itseäni kokolailla libertaarina; näkemykseni on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut melko voimakkaasti siihen suuntaan. Tämä ongelma ei kuitenkaan katoa poliittisen näkökulman muutoksella; se on todellinen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pelottelusta ja moraalisaarnoista on ollut vain ja ainoastaan haittaa ongelman ratkaisemisen suhteen. Samoin on haittaa siitä, että ongelman ratkaisun yhteydessä se yritetään sitoa milloin minkäkinlaisiin poliittisiin päämääriin. Vasemmistolaisemmin suhtautuvat - usein myös vihreät - haluavat että ratkaisujen pitää olla "sosiaalisesti kestäviä", mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että sen varjolla pitäisi kerätä enemmän veroja ja jakaa vaurautta tasaisemmin. Vaikka olisi sinänsä sitä mieltä, että vaurauden uudelleenjakaminen on tärkeää, sen kytkeminen tähän ongelmaan on mielestäni suuri ympäristörikos, koska se faktisesti vaikeuttaa ongelman ratkaisua.

Oma ehdotukseni olisi ollut, että valtio sitoutuu verottamaan hiilipäästöjä tietyllä tasolla ja laskemaan palkka- ja yritysverotusta tarkalleen samalla summalla siten, että valtiota ei voi turvottaa tämän nojalla. Tämä on tietenkin utopistinen ajatus, koska turpoaminen on se, mitä valtiot nyt yleisestiottaen tekevät. Tämän vuoksi valtion pienentämistä kannattavat (kuten minä) tuntevat epäluuloa tällaista ehdotusta kohtaan.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa ongelmaa. Suurempi on se, että kansainvälisesti yksi valtio voi saada merkittävää kilpailuetua lipeämällä sopimuksista. Se on yhteismaan ongelman luonne. Tämän vuoksi mitään ratkaisua ei tule, ennenkuin Kiina, Intia, USA, Japani jne. isot maat ovat mukana ja sitoutuvat laittamaan tarvittaessa pyssynsä sopimusten taakse.

Siihen asti aion lentää lentokoneella ja ajaa autolla. Tämä kuulostaa "moraalittomalta", mutta peliteoria toimii näin. Koordinaatio-ongelman redusoiminen henkilökohtaisen moraalin kysymykseksi on itsessään moraalitonta. Jos ymmärtää tehokkuusperiaatteen, ja mitä se tarkoittaa yhteiskunnallisesti, voi ymmärtää tämän. Kyse ei ole utopismista; parempaa yhteiskuntaa ei voi "suunnitella". Voi vain ratkaista yksittäisiä peliteoreettisia ongelmia koordinoimalla toimintaa.

Näihin hempeisiin sävelmiin...

BAck in the UK V.

Perjantaina olimme lasten kanssa Ideaparkissa kuulemassa Hevisaurusta. Kaverit tuntevat Manowarinsa ja Kissinsä kyllä läpikotaisin. Vanhempi poika oli aivan myyty. Ei siinä mitään, isikin tykkäsi, ja reissu oli hauska.

Seuraavat 10 päivää menevätkin rahankerjuupapereiden täyttelemisessä Suomen Akatemialle. Nöyryytysten ja kiusaamisen meininkiähän se on. Tällaisen prosessin vahingollisuus on minusta ilmeinen. Nöyryyttävän prosessin päätteeksi saatu raha synnyttää kokemuksen siitä, että ei enää sen jälkeen ole vastuussa kenellekään. Oma näkemykseni on, että rahaa jaettaessa pitäisi arvioida substanssia jotenkin muuten kuin kauneuskilpailuilla. Sain neuvon välttää tutkimustaustan selittämistä liiaksi, koska "asiantuntijat tietävät asiasta enemmän kuin te". Syvästi epäilen, Suomessa lienee alle kymmenen ihmistä joista näin voi sanoa.. Se ei johdu siitä, että olisin niin hyvä, vaan siitä, että homma on niin pienessä piirissä.