keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Ajan tuhlaus.
Perjantaina - Keskiyöllä Samoan aikaa, eli tosiasiassa lauantaiaamuna - on kahden paperin deadline. Toinen on hyvä, mutta vaatisi kovasti hiomista. Toinen on valmis, mutta huono, siis merkityksessä "vähäinen substanssiltaan". Olin kahden vaiheilla, lähettääkö sitä, mutta en menetä mitään muuta kuin hitusen goodwilliä tai "karmaa", jos sitä ei julkaista. Jos se julkaistaan, hyvä, jos ei, niin saan palautetta parantelua varten. Se hiomista vaativa on teoriakontribuutioltaan helmi, oikeastaan nurinkurisesti, erään lehteen lähettämämme artikkelin kontribuutio on aito osajoukko kyseisen paperin teoriasta. Tärkeä ja tiivistetty kyllä, mutta silti.
Tämän lisäksi pitäisi kirjoittaa sitä pahuksen akatemiahakemusta. Panostan siihen viikonloppuna enemmän, kun tämä proggis on saatu alta pois.
Tapasin eilen erään kvanttilaskentaan erikoistuneen tutkijan eilen. Hänellä oli erikoinen näkemys tiedeyhteisön publish or perish-periaatteesta. Kuten minä, hänkin oli sitä mieltä, että siihen liittyy tiettyjä ongelmia. Mutta siinä missä minä periaatteessa pidän hyvänä jonkinlaista velvoitetta julkaista tutkimusta ja osoittaa työn edistymistä, hän piti kaikenlaista mittaamista ja arviointia haitallisena. En oikein osaa sanoa, miten suhtautuisin tähän; on totta, että kaikkeen mittaamiseen liittyy samantyyppisiä ongelmia. Esimerkiksi jos mittaamme vain julkaisujen määrää arvioidessamme jonkun menestystä, tämä ei ole kovin hyvä; julkaisujen laatu voi olla huono. Voimme toki korjata tämän paremmalla metriikalla, mutta vaikka julkaisujen laatu olisi kontrolloitu, onko määrä×laatu oikea mittari? Kaveri oli sitä mieltä, että virantäytössä pitäisi yrittää löytää sopivia tyyppejä. En voinut olla nauramatta, koska minun korvaani se kuulosti nepotismilta tai virkojen myöntämiseltä puoluekirjan perusteella.
Mutta asia sivuaa aiempaa nillitystäni Akatemian rahanjaosta. Joten olenko todella sitä mieltä, että akatemian tutkimussuunnitelmille ja julkaisuluetteloille järjestämä kauneuskilpailu on asianmukainen? Ainakin pari kysymystä niissä nosti niskakarvani pystyyn. Yksi oli se, että akatemia ei halua antaa rahaa kovin vanhoille ihmisille. Itse olen jo varsin iäkäs tutkijana; vielä pari vuosikymmentä sitten minun ikäiselläni tutkijalla oli yleensä jo professuuri.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Tuo, että "virantäytössä pitäisi yrittää löytää sopivia tyyppejä", kuvaa oikeastaan aika hyvin yhdysvaltalaista käytäntöä, ainakin useimmissa yliopistoissa. (Toki tenure-prosessissa vaaditaan myös julkaisuja.) Kaikkiin käytäntöihin liittyy toki ongelmia, mutta on tuossa paljon hyvääkin - virantäytöissä voidaan paremmin keskittyä koko laitoksen etuun.
On esimerkiksi tutkijoita, jotka eivät itse tuota paljonkaan tulosta, mutta joista on niin paljon hyötyä kollegoilleen, että koko laitoksen kannalta heidät olisi perusteltua palkata. Suomalainen virantäyttösysteemi ei anna tähän oikein mahdollisuuksia.
Suomeen tätä systeemiä ei tietysti voi sellaisenaan tuoda; maiden välillä on ainakin kaksi oleellista eroa. Ensinnäkin Suomessa on monilla aloilla vain 1-3 laitosta, jolloin näiden välille ei synny järkevää kilpailutilannetta. Nepotistinen laitos pystyy liian helposti pitämään asemansa alansa johtavien suomalaisten laitosten joukossa.
Toiseksi suomalaiset tutkijat pyrkivät edelleen luomaan uransa pääsääntöisesti samassa laitoksessa, jossa he ovat väitelleet, kun taas USA:ssa käytännössä kukaan ei jää paikoilleen tohtorin tutkinnon jälkeen. Näin on ainakin niillä aloilla, joista minä olen jotenkin perillä.
Tästä jälkimmäisestä seikasta pitäisi minusta puhua enemmän. Suomessa tieteellinen nurkkakuntaistuminen alkaa usein jo ensimmäisen vuoden perustutkinto-opiskelijoiden keskuudessa - tutkijaksi tähtäävät opiskelijat ajattelevat jo siinä vaiheessa vaiheessa valinneensa, mistä yliopistosta he aikovat muutaman vuosikymmenen jälkeen jäädä eläkkeelle. Vähän karrikoiden.
Nurkkakuntaisuus on kieltämättä ongelma. Itse olen kokenut tämän ongelmaksi. Luulen, että iso osa siitä syntyy siitä, että ihmiset ovat yleensä valmistuessaan jotain 25 ja väitellessään jotain 30; tämä ei muuten olisi ongelma, mutta monella kolmekymppisellä on jo perhe. Se tekee muuttamisesta jo aika tavalla hankalampaa. Lisäksi Suomessa on sellainen käänteinen piirre muihin maihin verrattuna, että Suomessa koulutetummat hankkivat enemmän lapsia.
Suomalaiset yliopistot, varsinkaan periferisemmät, eivät oikein kykene houkuttelemaan ulkomaalaisia jatko-opiskelijoita, ainakaan laadukkaita sellaisia. Yliopistojen hallitsijoilla on kyllä hinku tähän, mutta sitä aletaan jossain vaiheessa toteuttaa todennäköisesti jonkinlaisen "positiivisen syrjinnän" keinoin, eikä niin että yritetään saada niitä oikeasti pätevämpiä ulkomaalaisia kelkkaan.
Minä vertaisin tiedemiehiä tuottavaa järjestelmää ensi sijassa huippu-urheilun valmennusjärjestelmään, koska lopulta vain yleistiedelehdet, sekä erikoistuneempien sarjojen terävin kärki muodostavat tiedon. Järjestelmän pitää tuottaa tiedemiehiä, jotka julkaisevat näissä lehdissä.
Tässä kannattaa ajatella vaikkapa arvostamasi Naturen viittauskäytäntöä: viiteluettelossa näkyy ainoastaan tämä kärki. Muuta ei ole olemassa, eikä se ole olennaista tieteen kannalta.
Jos sitten ajattelee, että mitä tuolle tasolle pääseminen vaatisi, niin laaja kontaktiverkko, "nimi" ja sen sellainen syntyy jo tyypillisessä tapauksessa aika aikaisessa vaiheessa. Minusta on ihan ymmärrettävää, että järjestelmä ei panosta enää nelikymppisinä huipulle pyrkiviin.
Tietenkin alalla on myös työmyyriä ja opettajia, mutta minä ainakin hyväksyn sen, että pelkkänä työmyyränä statukseni on prekariaatti.
En minä sitä mitenkään kiistä, ettenkö olisi liian vanha. Minä ihmettelen järjestelmän toimintaa siinä, että kaltaisikseni prekaeetuiksi pakosta päätyville ei tehdä alussa selväksi, että olette paskaa piste.
Vikaa voi tietty hakea koulujärjestelmästä, ja siitä, että se tekee ihmisistä hitaita ja laiskoja, kuten minusta. Voisin syyttää itseäni kaikesta tässä suhteessa, mutta se ei paljasta meille paljoa, koska systeemi Suomessa ei kykene tuottamaan huippuja samalla tavalla kuin vaikkapa Ruotsissa. Ruotsiin hakeutuu paljon hyviä nimiä, ja ruotsalainen tiede on paljon kovatasoisempaa kuin Suomessa.
> ihmettelen järjestelmän toimintaa
Yksi reaktio 1990-luvun lamaan oli lisätä jatko-opiskelijoiden (ja samalla tutkimusapulaisten) määrää.
Silloisessa työtilanteessa varmaan monelle yliopisto tarjosi hienon tavan saada työkokemusta.
Arvelisin, että turvallisuutta hakevan kannattaa hakeautua tällä hetkellä isoon työtä vuokraavaan yritykseen.
Kun olen itse vuokrannut, niin olen antanut tilaajalle käytännössä mahdollisuuden lopettaa sopimuksen joka ikinen viikko.
Puolen vuoden, tai jopa yli, sopimukset ovat pitkää leipää nykymaailmassa.
Lähetä kommentti