Nopea päivitys.

Aloin lukea Valtaojan toista kirjaa "Avoin tie". "Kotona maailmankaikkeudessa" oli viihdyttävä, ja vaikkei se juurikaan tarjonnut uutta tietoa minulle, näkökulma ja osa triviasta oli virkistävällä tavalla uutta. Tämän jälkimmäisen kohdalla on jopa vähän harhaanjohtavaa puhua edes "populaaritieteestä". Valtaoja on jonkinlainen maltillinen transhumanisti, vaikkei suoraan "t-sanaa" itsestään käytäkään. Hänen käsityksensä sosiobiologiasta, politiikasta, jne jne. ovat kaikki hyvin samankaltaisia kuin omani. Itseasiassa kirja ei tunnu tarjoavan mitään tartuntapintaa, koska en pysty oikein olemaan mistään merkittävästä eri mieltä ja väittämään vastaan.

Tämä on sääli, koska Valtaojaa voi pitää jonkinlaisena intellektuellina, sanan sellaisessa merkityksessä, jota ei tarvitse kompromettoida kaikenlaisilla vasemmistolaisilla krumeluureilla. Tosin tietyntyyppiset kommentaattorit haukkunevat Valtaojaakin vasemmistolaiseksi. Tällaisille kommentaattoreille terve suhtautuminen todellisuuteen on pääsääntöisesti kauhistus, ja pahin solvaus, jonka he voivat keksiä, on haukkuminen monarkian vastustajaksi. (Avaan tämän käsiteleikin sitten, jos - tai pikemmin kun - joku tähän tarttuu.)

Säälittelyni taustalla on vastustamaton haluni väittää aina vastaan, ja sitä enemmän, mitä fiksumpaa (tai sellaiseksi kokemaani) argumenttia vastaan pääsen inttämään. Kun tarttumapintaa ei oikein ole, syntyy herkästi mielikuvista ja käsityksistä kaikkein vaarallisin ja tuhoisin: samanmielisyys. Valtaojan käsitykset ovat vaarallisen lähellä omiani.

Toinen käteeni tarttunut kirja oli Diamondin Romahdus. Kontrasti oli tahaton, mutta mielenkiintoinen. Myös Diamondia voi pitää "jonkinlaisena intellektuellina".

Väärässäolemisen taito.

Dempster-Shafer- teoria voidaan nähdä yleistyksenä bayesilaisesta päättelystä. Siinä erotetaan toisistaan evidenssin vaikutus väittämien uskottavuuteen (plausibility) ja uskomuksiin (belief) väittämistä.

On hyvä ymmärtää, että taustalla on teoria, joka ei kuitenkaan ole tarkalleen sellainen, josta tässä kirjoitan. Oikeasti kyseessä on vain metafora, mutta sanat muistuttavat teorian käsitteitä niin paljon, että tästä on hyvä mainita. Pyrin kuitenkin pitämään argumenttikoneiden rakenteen sellaisina, että ne voidaan tarvittaessa rakentaa myös D/S-teoriassa.

Uskomus jonkin väittämän oikeellisuuteen vahvistuu, kun saamme evidenssiä sen puolesta, mutta meillä ei lopulta ole kovin paljoa keinoja arvioida evidenssin painoarvoa. Bayesilaisessa päättelyssä käytetään ehdollisen todennäköisyyden käsitettä ja evidenssinä väittämän A todennäköisyydestä toimii väittämän B todennäköisyys. Nämä kytkeytyvät toisiinsa ehdollisen todennäköisyyden suhteiden kautta. (ks. Bayesin teoreema)

Uskomus johonkin hypoteesiin voidaan ajatella kaikkien hypoteesin (toisensa poissulkevien) seurausten todennäköisyyksien summana. Hypoteesi antaa, ollessan "tosi", ikäänkuin jakauman tietyille tapahtumille. Uskomme hypoteesiin sitä vahvemmin, mitä vahvemmin tämä jakauma vastaa käsityksiämme siitä, miten asiat "todellisuudessa" tapahtuvat.

Sensijaan hypoteesin A uskottavuus on heikompi käsite. Hypoteesin uskottavuus taas on uskomuksemme siihen, että jokin sellainen hypoteesi on epätosi, joka on selkeästi ristiriidassa A:n kanssa. Mitä vahvemmin siis uskomme, että hypoteeseihin, jotka antavat A:n kanssa ristiriitaisia tuloksia, sitä alhaisempi A:n uskottavuus meille on.

Uskottavuus on uskomuksen yläraja tässä teoriassa. "Rationaalinen" yksilö ei voi pitää jotakin teoriaa vähemmän uskottavana kuin hänen uskomuksensa siihen on. Tämän ei käy ilmi tällä tasolla tehtävästä intuitiivisesta tarkastelusta, mutta se on D/S-teorian matemaattinen ominaisuus, siis seuraus määritelmistä. Tavallaan siis lausuma "uskomatonta mutta totta" on tässä viitekehyksessä mielipuolinen: uskomattomuus (siis uskottavuuden puute) poissulkee korkean uskomuksen ("totta") asteen.

Ollessaan väärässä ihminen toimii ikäänkuin jokin erittäin todennäköinen hypoteesi olisi epätosi, t.s. toimintaa ohjaa alhainen uskomus hypoteesiin. Voidaan ajatella, että uskottavuuden ja uskomuksen välinen kuilu kuvastaa asiaan tavalla tai toisella liittyvien tekijöiden epävarmuutta. Jos käyttäydymme ikäänkuin hypoteesi olisi epätosi, tämä ei vielä kerro meille mitään väittämän uskottavuudesta. Henkilö saattaa olla siis väärässä pelkästään epävarmuuden vuoksi.

Toimija saattaa toki olla väärässä pitäessään hypoteesia totena vaikka se ei päde. Jos otamme kuitenkin huomioon sen, miten evidenssi ylipäätään vaikuttaa teoriassa, tämän pitäisi olla paljon epätodennäköisempää. Uskottavuuden pitäisi olla teoriassa hyvin korkea vain, kun räikeästi ristiriitaista evidenssiä ei ole juuri lainkaan. Toisaalta, jos evidenssiä on otettu vastaan ilman erityisempiä systemaattisia virheitä, ei tällöin pitäisi olla käytössä myöskään virheellistä hypoteesia tukevaa evidenssiä, joka tekisi uskomuksesta korkean.

D/S teoriassa voidaan sovittaa se "ristiriita", joka bayesilaisessa ajattelussa syntyy siitä, että evidenssin puute on evidenssiä väittämän pätemättömyydestä. Evidenssin puute laskee uskomusta väittämään, mutta ei sinänsä laske väittämän uskottavuutta. Teoria kykenee erottelemaan nämä toisistaan silloin, kun evidenssi on sinänsä paikkaansapitävää, mutta yksipuolista. Bayesilainen päättely ei tätä eroa kykene tekemään.

En ole toisaalta varma, onko eroa mielekästä tehdä. Selvää on, että jos evidenssi on tasapuolista, bayesilainen päättely tuottaa oikeita tuloksia. Siinä kuitenkin maskeerataan tämä yksi oletus kokonaan niin, että se pitää kaivaa esiin hyvin hyvin hankalasti. Minulla kesti vuosia muuttaa ajattelun frekventistisestä bayesilaiseksi, eikä transitio ole vieläkään täysin minua tyydyttävä. Bayesilaisen ajattelun isoin ongelma on se, että kaikki muuttujat ovat globaaleja ja ajattelussa tuntuu olevan tarve joko tiukkaan kapselointiin (eli päättelyä mikromaailmassa) tai abstraktiorikkoihin ja perusteettomiin oletuksiin.

D/S teoria tuntuisi selittävän intuitiivisesti sen, miksi ja miten väärässäoleminen on helppoa ja rakentavaa.

Vuoden 1997 kesällä olin isoäidin kanssa Prahassa, sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin heti saavuttuani. Viikon matkasta ensimmäiset kaksi päivää menivät hotellissa maaten. Reissulta palatessamme isoäiti haki siamilaisen urospennun serkultani, joka kasvatti niitä tuolloin.

Kissa oli eloisa, seurallinen ja leikkisä. Kuten siamilaiset yleensä, se oli hyvin kiintynyt isoäitiini. Poikiani se hieman pelkäsi, mutta päästi kuitenkin lähelle. Se myös puolustautui tarpeen mukaan: jos sitä vedettiin hännästä, se kyllä nappasi. Mutta ei koskaan kohti kasvoja, vaan aina tarkoituksenmukaisesti, sormille ja kevyesti, vain vähän kynttä vilauttaen. Sen verran, että lähestyjä tiesi rajat.

Viimeisen parin vuoden aikana sillä alkoi esiintyä vatsavaivoja ja maksaongelmia. Aika-ajoin se lakkasi syömästä ja tarvitsi nesteytystä. Tänään hoidon jatkamista ei enää katsottu tarkoituksenmukaiseksi, ja "Ahmedin" elämä päättyi. Se oli hyvä kissa. Nyt toivon, että minulla olisi ollut siitä enemmän valokuvia. Sen kuvaaminen oli hankalaa, koska se nukkui mielellään laatikossa pimeässä vaatehuoneessa, nyt kadun vain sitä, etten siitä huolimatta ikuistanut tuota jaloa ja siroa eläintä.

Hyvän maun rajoja voi koetella vain, jos ne joskus ylittää. East 17 astui useimpien kappaleidensa kohdalla tukevasti sulatejuustoon, mutta kelpaa silti nostalgian kohteeksi nyt, reilu puolitoista vuosikymmentä myöhemmin. "Let it rain" on selvästi hyvän maun tuolla puolen ja sijoittuu aikaan, jolloin itse olin jo kasvanut tavattoman valikoivaksi musiikkimakuni puolesta. Kuten aina tarkkarajaisissa sosiaalisissa erottelukeinoissa, myös populaarimusiikissa pahimman "sonnan" leiman saa musiikki, jonka joku asiaan vihkiytymätön voisi teoriassa (tosin tietenkään tätä ei tunnusteta) sekoittaa oikeasti hyvään musiikkiin.

Juuri siksi en valinnut tähän heidän "oikeaa" hittiään house of love, jonka videossa voidaan nähdä myös se 90-luvun viattomuus, kuinka - nykyisiin poikabändeihin verrattuna - kynäniskat ja narukädetkin saattoivat esiintyä musiikkivideoissa ilman paitaa ja silti olla seksisymboleita.

Uusi yritys.

Nuoremman pojan syntymäpäivä meni hieman mönkään, sillä tarharyhmässä levinnyt virusinfektio, jota poika torstai-iltaan asti sairasti, sairastutti kaikki ilmoittautuneet synttärivieraat. Lauantaiaamupäivällä vanhemman pojan kanssa synttäritarvikeostoksilla ollessani sain viimeisen peruutuksen tekstarilla. Koska kakku oli jo leivottu ja ilmapallot sun muut tilpehöörit hankittu, soittelimme äkkiä naapurit läpi, jotta saatiin edes jonkunlainen porukka laulamaan ja syömään kakkua. Poika kyllä huomasi, ettei paikalla ollut omia kavereita, mutta osasi ottaa ilon irti kaikesta huolimatta. Bonuksena vielä poikien täti tuli ja maalasi heille tiikeri-kasvomaalaukset.

Epäonnen viikko jatkui sunnuntaina, kun koira livahti autotalliin ja söi vuoallisen lohikiusausta, joka oli tarkoittu sukulaisten kanssa nautittavaksi - kuuden hengen - lounaaksi. Palkinnoksi se sai vatsavaivoja, mutta sen verran jälkijättöisesti, että tuskin ottaa mitään opikseen. Vanha koira jne.

Kypsyysnäytteet tulee toimittaa kielentarkastajalle, jos suorittajan ylioppilastodistuksen äidinkielen arvosanana on heikompi kuin Magna. Tieto tästä täytyy syöttää tietojärjestelmään, johon kypsyynäytekysymykset lisätään. Tätä tietoa ei voi kuitenkaan opettaja lisätä jälkikäteen, vaan se pitää tehdä samassa istunnossa, jossa kysymykset lisätään. Lisäys ei ilmeisesti onnistu "lainkaan" sen jälkeen kun opiskelija on ilmoittautunut. Tietysti toimin niin, että lisäsin kysymykset kerralla - kotoa käsin - ja koska säilytän kopioita ylioppilastodistuksista työpaikalla, yritin lisätä tiedon kielentarkastuksesta tänä aamuna.

Toimivien ja tarkkarajaisten abstraktioiden kaipuuni johtuu todennäköisesti yhtäältä oman alani empirian ja teorian suhteesta, eli siitä, että abstraktiot on laadittava tarkkaan, jotta niiden operationaalinen vastine olisi sellainen, että teoria ennustaa niiden käyttäytymisen tarkkaan. Toisaalta sen taustalla on kuitenkin temperamenttini, sillä jo lapsena pidin sääntöjä erityisen tärkeinä. Ei sillä, että olisi noudattanut niitä tai vaatinut muita noudattamaan. Koin - ja koen yhä - kuitenkin hyvin tarpeelliseksi sen, että käsillä on tarvittaessa teoria, jota voi tarkastella ja jonka avulla voi jotenkin saada järkeä tilanteisiin. Teorian ei tarvitse edes olla kovin hyvä, riittää, että se on parempi kuin sokea arvaus.

Toivottavasti tämä viikko sujuu vähän paremmin.

Rikkonainen viikko.

Nuorempi poika sairasteli koko viikon, jouduin laatiman kypsyysnäytekysymyksiä, lukemaan puolen tusinaa vaihtelevantasoista kandintyötä, sain hylsyn rahoitushakemuksesta ja muutenkin oli ns. normiviikko.

Enkä tätäkään ehtinyt kirjoittaa edes loppuun, kämmelsin jotain noiden nappien kanssa. Nyt pitäisi vielä vetää musta puku päälle ja lähteä pönöttämään. Ja huomenna vielä pojan syntymäpäiväjuhlat, hirveä säätäminen. Tällaisia viikkoja ei montaa jaksa peräjälkeen.

Selkeydestä ja käsitteistä.

Dawkinsia hieman nyt luettuani yksi asia, joka minua harmittaa syvästi Oxfordin matkan peruuntumisessa on se, että olisin teoriassa voinut käydä tapaamassa häntä. En ota tässä nyt mihinkään uskonnollisiin asioihin kantaa, vaan puhun yksinomaan hänen evoluutiota käsittelevästä argumentaatiostaan. Käsitteet on valittu huolellisesti ja rajattu mielekkäästi niin, että ne ovat informatiivisia ja operationaalisesti relevantteja.

Käsitteet - tarkoitan tässä "sitä mitä sanalla tarkoitetaan", sen kummemmin sitä problematisoimatta - ovat työkaluja jonkinlaisen teorian tms. ajatuskoneen rakentamiseksi. Tosimaailman kanssa operoitaessa käsitteet ovat aina välttämättä kovin elastisia, ja liiallinen pyrkimys täsmällisyyteen johtaa usein erilaisiin ongelmiin. Lisäksi pyrkimys "hyödyllisyyteen" erityisesti argumentti-koneita rakennettaessa syntyy helposti erilaisia prosesseja, jotka tuhoavat selkeyden.

Yksi näistä on prosessi, jota nimitän tautologisoinniksi. Siinä käsitteen merkitys laajenee argumentaation yhteydessä siten, että lopulta se ei ole millään tavalla kuvaava. Esimerkiksi vaikkapa määre "ideologinen", ymmärrettynä predikaattina. Esimerkiksi "toimenpideohjelma on ideologinen, ei pragmaattinen". Aluksi se saattaa tarkoittaa esimerkiksi jonkun strukturoidun oppijärjestelmän normeista johdettua, mutta lopulta käsite tautologisoidaan niin, että kaikki toimenpideohjelmat ovat "ideologisia". Tautologisointi ei tietystikään ole aina täysin turhaa eikä merkityksetöntä, se saattaa paljastaa käsitteen määritelmässä jonkin piirteen, joka vaatii lisäanalyysiä. Esimerkiksi kun kaikki kanonisesta liberaalista talouspolitiikasta poikkeaminen esitetään "ideologisena talouspolitiikkana", voi olla tarkoituksenmukaista huomata, että myös "oikea" talouspolitiikka on ymmärrettävissä ideologiseksi.

Tautologisointi synnyttää kuitenkin hämäriä käsitteitä. Aivan erityisen hämäräksi se tekee tilanteen silloin, kun jokin sana koetaan pejoratiiviksi ja se siitä huolimatta, ja joskus jopa siitä syystä tautologisoidaan. Tällöin käsitteen "tunnistamiseen" perustuva argumentaatio on yleensä vain hieman salonkikelpoisempi versio koululaisten "isäs oli kun sua teki ja äitis on vieläkin"- argumentista. Esimerkiksi "rasismi" on julkisessa keskustelussa hyvää vauhtia tautologisoitumassa, joskin prosessi tuskin etenee loppuun saakka. Keskustelu saattaa jatkua kuitenkin pitkään sellaisen illuusion vallitessa, että käsitteellä yhä on jokin merkitys.

Toinen uhka selkeydelle on kontekstin laajentaminen, joka on sukua tautologisoinnille.
Kontekstin laajetessa käsitteiden rajat luonnollisesti muuttuvat. Selkeys on uhattuna silloin, kun kaksi käsitettä ovat suppeassa kontekstissa vastakohdat, kun puheena oleva asia luonteensa vuoksi aluksi rajaa käsitteet. Jos esimerkiksi puhumme vaikkapa suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen, termit "liberaali" ja "konservatiivinen" ovat riittävät kuvaamaan vastakkainasettelua. Sensijaan jos konteksti laajenee yleiseen yhteiskuntafilosofiaan, selkeys menetetään pitämällä tämä käsitepari dikotomisina vastakohtina. Yleisemmin, jos konteksti laajenee huomaamatta, selkeys menetetään kun useimmat dikotomiat rikkoutuvat.

Muitakin uhkia toki on. Arvostan kommentteja, joissa tällaisia uhkia esitetään esimerkkien kera.

Kielteinen päätös.

Jostain syystä erilaisten rahoitusta myöntävien tahojen toimintatapaan suomalaisessa akateemisessa maailmassa kuuluu nöyryyttää hakijoita. Yksi mekanismi on se, että kielteisistä rahoituspäätöksistä ei usein ilmoiteta lainkaan. Myönteinen päätös ilmoitetaan, mutta kielteisen päätöksen perään täytyy erikseen kysellä, mikä on luonnollisesti yksi tilaisuus virkailijoille päästä lyömään lyötyä; tulosten perään soitteleva hakija on luonnollisesti käytännöllisestikatsoen aina sellainen, jonka kohdalla päätös oli kielteinen.

Koska en (taaskaan) saanut rahaa, oma näkemykseni on tietysti vinoutunut. Voidaan jopa - täysin perustellusti ja mielestäni pääosin aivan oiken - väittää, että se on täysin arvoton, sillä se, ettei rahoitusta myönnetty, on yksinkertaisesti merkki siitä, ettei mielipiteelläni ole arvoa. Tietenkin on eräitä lieventäviä asianhaaroja. Esimerkiksi se, että hakijoita oli seitsenkertaisesti myönnettyihin apurahoihin verrattuna. Tämä tekee apurahan myöntämisestä positionaalisen, ei absoluuttisen mittarin. Se osoittaa vain, että tässä tarkastelussa relevanteilla mittareilla en pärjännyt niille, joille rahoitus myönnettiin.

On myös totta, että käytetyt mittarit ovat kohinaisia. Esimerkiksi hakemuksen laatua arvioidaan kriteerein, jotka eivät ole itselleni aivan selvät. Tästä johtuen on mahdollista, että hakemuksissani on aina jokin systemaattinen virhe, vaikka kuinka pieni tahansa. Tällainen virhe voi olla lopulta olla merkittävä tekijä siinä, miksi rahaa ei myönnetä.

Se, mitä myös pidän tällaisessa tilanteessa hieman traagisena on, että käsitykseni mukaan suuri osa näistä rahoista myönnetään tutkijoille, joille ei - hakemusten korulauseista huolimatta - ole projekteilleen mitään merkittäviä tutkimuksellisia ambitioita. Tässä nimenomaisessa tapauksessani rahoitukselle olisi ollut legitiimi käyttötarkoitus ja se oikeasti olisi ollut hyödyllinen ja melko varmasti johtanut - ainakin suhteessa alan normaalitilaan - jonkinlaiseen lähes merkittävään kontribuutiooon.

Jos olen rehellinen, useimmat tutkimusalat, joille rahaa myönnettiin, olivat omaani merkittävämpiä: lääketiedettä, biolääketiedettä, kemiaa jne. Siis aloja, joilla on merkitystä ihmisten oikealle hyvinvoinnille, ei pelkkää abstraktioiden manipulointia ja korkeintaan teoreettista mielenkiintoa. Tämäkään näkemys ei perustu muuhun kuin henkilökohtaiseen preferenssiini ja palautuu viimekädessä jotenkin esteettiseen: tutkija, joka etsii syöpägeenejä tai kehittää parempia paperinvalkaisumenetelmiä, tekee suoraviivaisemmin jotain "hyvää". Oma tutkimukseni on jonkinlaista väliinputoajamateriaalia; ei teoreettista perustutkimusta, muttei myöskään ihan oikeaa, kohdakkoin sovellettavaa teknologiaakaan.

Tähän liittyy myös positiivinen asia. Koska rahaa ei tule, on todennäköistä, etten lähde. Ja jos en lähde, voin viettää siitäkin ajasta suuremman osan lasten kanssa. Tämä vaihtokauppa ei olisi huono nyt, mutta pelkään sen olevan huono pitkällä aikavälillä, koska olen jo jossain määrin ohittanut sen pisteen, jossa voisin hylätä akateemisen uran ja tehdä jotain muuta. Ehkä tässä käy niinkuin elokuvissa, jossa "nolla" vilkkuu vielä hetken taulussa ennen pommin räjähtämistä niin, että sankari pääsee kuin pääseekin hyppäämään ulos lentokoneesta. Mene ja tiedä.

PS. Tämän kirjoittamisen aikana hylkäävä päätös varmistui, joten kyse ei ole spekulaatiosta. Onneksi nöyryytystä kesti vain noin tunnin.

Yleisradiosta.

Yle-maksun käyttöönotto lykkääntyi, syistä ja perusteluista en käy spekuloimaan. Suomalainen julkinen keskustelu asiasta - jos se ymmärretään lehdistön, radion ja muun perinteisen median äänenä, on ollut, kuten tavallista, täysin asian vierestä. Yle-maksussakin suurinta kritiikkiä on herättänyt se, että nykyiset TV:tä ilman lupia katselvatkin joutuisivat jatkossa maksamaan. Ja köyhätkin vielä, kauheaa.

Missään muualla kun korkeintaan blogeissa ei kuitenkaan ole käyty järkevää keskustelua YLE:n roolista. Kettunen kirjoitti asiasta viime syksynä, mutta en muista että olisin itse asiasta mitään kirjoittanut.

Lähdetään yleisradion olemassaolon oikeutuksesta, jonka täytyy olla palautettavissa tehokkuuteen. En lähde libertaarista näkökulmasta ja coaselaisista ratkaisuista julkishyödykkeen tuottamiseen tai taajuuksien jakamiseen, koska suuri osa ei sellaista lähestymistä ymmärrä tai hyväksy. Sensijaan oletetaan, että "kansalaisilla" on tietty tarve tietylle sisällölle, jota YLE tuottaa. Tehokkuusargumentti sanoo, että jos kansalaisten teoreettinen halu maksaa sisällöstä ylittää tuottamisen kustannukset, niin tuotantoa kannattaa vaikka subventoida, jos markkinaratkaisua ei löydy. Koska radioaaltojen kuuntelua ei voi poissulkea, voidaan olettaa, että ihmiset haluavat vapaamatkustaa.

Ilmeinen ratkaisu tällaiseen ongelmaan ovat erilaiset maksulliset kanavat, joiden katseluun tarvitaan purkukortti. Ne menestyvätkin kaupallisesti nykyisellään ja vieläpä liki täysin ilman mainoksia. Näissä on siis selvä evidenssi, että vapaamatkustamisen ongelma on ratkaistavissa liiketaloudellisesti kannattavalla tavalla.

Argumentti ei ole täydellinen, koska kuuntelulla ja katselulla voi olla ulkoishyötyjä. Esimerkiksi voi olla mielekästä, että uutisia, joiden lomassa voidaan tiedottaa vaikkapa väestöä uhkaavista kulkutaudeista, säteilyvaaroista jne., on saatavilla vaikka ilmaiseksi. Lisäksi voi olla mielekästä, että erilaista opetuksellista sisältöä - siis vaikkapa tiededokumentteja nuorille tms. - on saatavilla marginaalihintaan, koska sellaisen sisällön katselemisella voi olla ulkoishyötyjä.

Sensijaan - ja tätä sivuttiin jo Kettusen kirjoituksessa - on täysin mielipuolista, että julkisrahoitteinen kanava kilpailee katsojista ostamalla viihteellisiä TV-ohjelmia, jotka voitaisiin kannattavasti esittää kaupallisella kanavalla. Esimerkiksi, YLE osti useammalla miljoonalla oikeuden näyttää HBO:n viihdeohjelmia. Mitä tässä tapahtui yhteiskunnan kannalta?

Ensiksi, kaupallisilla kanavilla on nyt yksi potentiaalinen tulonlähde vähemmän. Voidaan siis sanoa, että kaupallisten kanavien tulot todennäköisesti pienenivät, koska mainostajia kiinnostavat suositut sarjat. Veronmaksajat taas köyhtyvät, koska YLE:n täytyy kupata vastaava summa veronmaksajilta. Parhaassa tapauksessa analyysi sanoo, että mainostaminen on nollasummaista, ja sen väheneminen ceteris paribus on tehokkuusparannus. Mutta tämän "parannuksen" maksaa veron-, tai tässä tapauksessa TV-maksun maksaja.

Yleisradiolla on lukuisia radioasemia, joilla soitetaan kaupallisten kanavien kanssa kilpailevaa musiikkia, ilman mainostaukojen "häiriöitä". Tämä vähentää kuuntelijoita kaupallisilta kanavilta, jälleen kerran yllä mainitulla menetelmällä. TV-maksun maksaja siis maksaa sievoisia summia siitä, että autossa istuvilla työmatkalaisilla on mahdollisuus olla kuuntelematta mainoksia.

Ja niin edelleen.

En vastusta yleisradion kaltaista julkista palvelua sinänsä. En kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että sen pitäisi "kilpailla" katsojista kaupallisten palveluiden kanssa. Jos kaupallinen tarjoaja kykenee toimittamaan palvelun, miksi veronmaksajien pitäisi se rahoittaa? Vasemmistolaisempi lähtökohta on ilmeisesti, että näin kuuluu tehdä, koska sosialistinen palvelu on "hyvä" ja kaupallinen on "paha", ja sen kummempia perusteluja ei tarvita. Tässä sivuutetaan kuitenkin se, että tapa, jolla yleisradio yllä esitetyissä tapauksissa syrjäyttää kaupallisen palvelun, on valtion rahan jakaminen yksityisille tahoille, kuten amerikkalaisille TV-ohjelmantuottajille, teostolle, jne jne. Jopa sosialistien pitäisi ymmärtää, miksi tällainen on järjetöntä.

Iltalehden mukaan (löysin googlella, en lue iltalehteä, tm huom.) Yle poltti esitysoikeuskorvauksiin vuonna 2008 reilu 70 miljoonaa, mikä oli noin viidennes sen menoista. Tässä linkittämässänikin artikkelissa tehdään sellainen virhe, että esimerkiksi FST5:n kuluttamia isoja rahasummia verrataan katsojalukuihin. Ylen tehtävänä ei ole haalia katsojia, vaan tarjota sellainen palvelu, jota ei kaupallisesti synny kansalaisille. Suomen ruotsinkielinen vähemmistö on katsottu lainsäädännössä oikeutetuksi saamaan palvelunsa kustannetuksi suomenkielisen enemmistön pussista. Tästä voidaan sinänsä olla eri mieltä, mutta FST:n 'tehtävänä' on palvella ruotsinkielisiä, ei haalia katsojia yleisestä populaatiosta.

Ensimmäinen pointti on siinä, että jos YLE:ltä aletaan edellyttää katsojien haalimista, se alkaa polttaa rahaa siihen, että se niitä myös saa. Sen keinovalikoimaan kuuluu siis rahan syytäminen HBO:n kaltaisille amerikkalaisille tuottajille. Mielestäni vähintä, mitä lainsäätäjä voi tehdä, on yksinkertaisesti kieltää yleisradiota hankkimasta ohjelmasisältöä, jonka joku kaupallinen pystyy hankkimaan samaan tai halvempaan hintaan. Tämän pitää silloin koskea myös radiotoimintaa.

Toinen on se, että jos yleisradion niin laadukkaana pidetty oma viihteellinen ohjelmatuotanto kerran on niin hyvää ja hienoa, se pitäisi pystyä rahoittamaan kaupallisesti, eli joko mainoksin tai maksukanavilla. Kotikadut ja metsolat voi siis rahoittaa joko myymällä ne mainosrahoitteisten kanavien esitettäviksi tai pistämällä ne maksukanavalle.

Jäljelle jäävät vain julkishyödykkeenä pidettävä ohjelmatarjonta. Esimerkiksi opetuskäyttöön soveltuva sisältö ja uutistarjonta. Jos niitä pidetään julkishyödykkeinä, niiden subventoiminen on mielekästä. Subvention jälkeinen tilanne palautuu kuitenkin osittain edellisiin kohtiin. Missään nimessä ne eivät puolla nykyisenkaltaista valtavaa kompleksia, jonka toiminta perustuu pitkälti rent-seekingiin.

Kevät.

Sairastuin lievänpuoleiseen vatsatautiin, joten jäin kotiin tänään. Sain paradoksaalisesti ehkä enemmän töitä tehtyä kuin normaalina päivänä työpaikalla.

Kevätaurinko lämmittää keskipäivällä jo merkittävästi suuremmalla teholla kuin asunnon lämmönhukka on kylmän puolelta, ja tämän huomaa sisälämpötilan selvänä nousuna. Lumi alkaa ulkonakin jo selvästi sulaa ja pihatie on muuttunut jonkinlaiseksi mössöksi. Katolta pudotetut lumet täytyi erottaa seinästä, koska vaikka meillä on rinnetontti ja salaojitukset toimivat, olisi sulava lumi tunkeutunut sokkeliin sulaessaan sitä vasten.

Kirjoitan jossain vaiheessa jotain Ylemaksuista ja yleistyvästä rappioretoriikasta, jossa pelotellaan länsimaisen elämäntavan tuhoutumisella ja demografisilla peikoilla. Itseasiassa valitsin kappaleen jo sitä varten, mutten viitsinyt vaivautua.

Olen seissyt laiturilla kolmeen.

Jos 90-luvulla nuoruutensa viettäneiden suomalaisten ihmisten joukosta voidaan väittää löytyvän jokin vastine SWPL-normistolle, niin sen ehdottomasti tärkeimpiin markkereihin kuuluisi Ultra Bra.

Kun muistelen nyt kymmenen - viidentoista vuoden takaisia aikoija, niin kuvien, makujen, hajujen ja äänten vyöry on jokseenkin psykedeelinen. Yritykset rekonstruoida tuon ajan ilmiöiden "rajat" ja tunnistaa, esimerkiksi, mikä oli itseironiaa ja mikä todellista antaumusta, on tuomittu epäonnistumaan. Tavallaan historia - jos se ymmärretään jonkinlaisena hegeliläisenä prosessina - oikeasti päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen. Muutamaa vuotta myöhemmin Helsingin VR:n makasiineilla majaillut kirpputori oli täynnä neuvosto-aikaista krääsää. Oli ikäänkuin koko suuri ja mahtava työläisten imperiumi olisi ollut vain yksi iso kitschin ja nolojen poseerausten kavalkadi, joka nopeasti kävi vanhaksi ja redusoitui pelkäksi kirpputorikrääsäksi.

Kulttuurin "ekosysteemin" hajottajat pilkkoivat kaikki sosialistisen järjestelmän tuottamat ilmiöt ja muodot rakennusosiinsa ja kierrättivät ne kahvimukeissa, T-paidoissa, levynkansissa, musiikkityyleissä, jne. Ultra Bra oli tämän saman ilmiön jonkinlainen huipentuma. Sen kuunteleminen oli jotenkin kokemuksena samanlainen kuin neuvostoaikaisten pinssien ostaminen kirpputorilta markalla tai kahdella. Samalta kirppikseltä ostin kaasusytyttimen, joka avattaessa soitti musiikkia, ja maksoin siitä muistaaksen 15 markkaa. Enkä edes tupakoinut.

Tokkura.

Muistinkin jossain vaiheessa lukeneeni, että suositusten mukaan olisi hyvä nauttia kofeiinia ennen päiväunia. Tein sen virheen, että kävin lounaan jälkeen sohvalle artikkelia lukemaan. Nukahdin, ja nukuin noin tunnin. Kärsin yleensäkin päiväsaikaan nukkuessani vakavasta uni-inertiasta. Kärsin aika-ajoin myös hypersomniasta, joka toisinaan saa jopa narkolepsiaa muistuttavia piirteitä. Olen esimerkiksi nukahtanut joskus luennoidessani. Ongelmaa on selvitelty, mutta mitään varsinaista kliinistä syytä sille ei vuosien aikana ole löydetty. Nukahtelutaipumus ei ole yleensä riippuvainen muusta vireystilastani, ja liittynee tarkkaavaisuuteen säätelyyn liittyviin ongelmiini yleisemmin.

Kukaan ei käskenyt juosta.

Kapkaupungissa on helle, näyttäisi olevan noin 35 astetta tänään. Kävin Western Capessa neljä vuotta sitten, ja aion todennäköisesti vielä palata sinne joskus. Neljä vuotta on noin viisi prosenttia länsimaisen ihmisen koko eliniästä.

Vuosien kulumisen subjektiivinen tahti on vaihdellut elämäni aikana suuresti. Joskus alle parikymppisenä vuosi oli ikäänkuin mittaamattoman pitkä aika, liki ihmisikä. Tein suunnitelmia korkeintaan kuukaudeksi kerrallaan, usein en sitäkään. Opiskeluaikana tahti kuitenkin kiihtyi voimakkaasti, mutta toisaalta noin kolmenkympin kohdalla tahti tuntui taas hidastuneen tai ainakaan samanlaista alati kiihtyvää ajankulkua ei ole enää havaittavissa. Subjektiivinen vuosi 2009 oli minulle itseasiassa huomattavasti pidempi kuin vaikkapa vuosi 2003.

Valmisteluni mahdollista huippuyliopiston tutkijavierailua varten ovat saaneet minut itseasiassa kauhun valtaan. Vaikka reissu on lyhyen puoleinen - alle puoli vuotta - ja vaikka lentomatkat Suomeen ovat halpoja, jo kahden viikon matka Macaolle oli henkisesti hyvin raskas. Tämä reissu tarkoittaisi noin kymmenkertaista ajanjaksoa. Riippumatta siitä, miten asian järjestää, emotionaalinen rasitus olisi mittava. Nyt on alkanut lisäksi näyttää vaarallisen paljon siltä, että rahoitus todella tulee järjestymään. Subjektiivinen ajan kokemus tuollaisella reissulla olisi todennäköisesti hyvin erilainen kuin se on normaalissa rutiinien täyttämässä arjessa.

Satumaahan kaukaiseen opetettiin kaipaamaan

Vaikka suhtaudun kaikenlaisiin voimautumisiin ja muihin syvällisyyksiin äärimmäisen lakonisesti ja vaikka paatos on mielestäni yliarvostettua, sille on sijansa yhteiskunnassa. Ihmisen sisäeritysjärjestelmä on rakennettu niin, että toiminnan motiivina erilaiset ylevät, sosiaalisesti konstruoidut, mutta "alhaisiin" vietteihin vetoavat mekanismit toimivat usein hyvin.

Terveiden aikuisten suhtautuminen paatokseen on jotakuinkin samanlainen kuin lasten luontaiseen koprolaliaan; se naurattaa, mutta täytyy jotenkin yrittää pitää vakavaa naamaa. Ja toisinaan tulee vastustamaton tarve leikkiä mukana. Tätä tapahtuu vaikkapa urheilukilpailuiden tms aikana.

Viikonloppuja.

Aamupäivä etukenossa.

Pyrkimys syvällisyyteen on ominaista yleensä nuorille ihmisille. Sillä on jotain tekemistä kognition kehittymisen kanssa. Oivalluksen kokemus on yleensä syvällisyyttä tavoittelevalle luonteeltaan liki mystinen.

Relevanssi - tässä nyt siinä merkityksessä kuin mittausten yhteydessä tarkoitetaan - on yleisestiottaen ristiriidassa syvällisyyden kanssa, sitä voidaan jopa pitää jossain määrin syvällisyyden vastakohtana. Tämä pätee kaikessa kielenkäytössä, mutta on usein ikäänkuin piilossa jonkinlaisen konventionaalisen ja ilmeisen tulkinnan alla. Esimerkiksi kun matemaattisesta tuloksesta sanotaan, että se on syvällinen, tarkoitetaan yleensä, että se on vaikeasti todistettavissa, usein verraten ilmeinen, ja sillä on hyvin vähän sovellettavia seurauksia. Syvällisiä tuloksia pidetään usein kuitenkin tärkeinä, ja niiden löytäjiä ja muotoilijoita nerokkaina.

Vastaavasti relevanttien väittämien esittäminen ja tutkiminen - likipitäen kontekstista riippumatta - nähdään usein jopa joutavanpäiväisenä. Tällaista ajattelun tilaa ja ympäristöä voisi nimittää epistemologiseksi porvarillisuudeksi. Vanhavasemmistolainen ja erityisesti hyvin konkreettisella tasolla työväenluokkainen marxilaissävytteinen ajattelu sisälsi aikanaan ajatuksen relevanssin kohottamisesta syvällisyyden yläpuolelle. Vaikka en ole poliittisesti vasemmistolainen sanan oikein missään muussa, kuin siinä merkityksessä että en kannata rotuhygieniaa, teokratiaa, naisten alistamista ja luonnon tuhoamista, niin pidän ajattelun relevanssia tärkeämpänä kuin syvällisyyttä.

Opetus käynnistyi viime viikolla. Yksi paperi meni läpi, ja pari on tekeillä. Joskus ihmettelen, miksi vaivaudun, kun ottaa huomioon millaista signaalia meidän arvostamme työntekijöinä lähetetään. Yliopisto on asiantuntijaorganisaatio ja me tutkijoina ja opettajina todennäköisesti tiedämme, mitä työnkuvaamme kuuluu. Hallinnon "tehokkuus" tuntuu merkitsevän sitä, että se kuppaa entistä enemmän resursseja ja hoitaa entistä vähemmän niitä hallinnollisia tehtäviä, jotka ovat omassa työssäni epäolennaisia. Byrokratiasta on tullut puhdasta Rent-seekingiä, ja yliopiston muuttuminen enemmän yksityiseksi vain lisää tätä.

Minulla on vaihtoehtoja. Ne eivät ole helppoja eivätkä mieluisia, mutta niitä on. Yksi on lähteä ulkomaille pysyvästi. En ole huippututkija tai maailmanluokan opettaja, mutta nykyisen materiaalisen elintason kykenisin varmasti saamaan muualla. Ne, jotka näitä yliopistouudistuksia ajavat, ovat ilmeisesti täysin sokeita sille, että henkilöstöpolitiikka on täysin avainasemassa tässä suhteessa. Ei näillä palkoilla - ja vielä tästä alati heikkenevillä työoloilla - houkutella todella kovia tekijöitä periferian yliopistoihin. Jos linja ei muutu, niin tämän lafkan suuruudenpäivät ovat takana, eivät edessä.

Kaiken lisäksi öljysäiliö oli aamulla tyhjä ja kattila kylmä. Öljyn määrää säiliössä ilmaiseva mittari oli jumittunut näyttämään neljännestankkia. Onneksi tämä ei sattunut viikko sitten. Nyt yksi vuorokausi lämmittämättä ei vielä pudota talon sisälämpötilaa montaa astetta, semminkin, kun lämmitän tulisijalla. Joten en päässyt aamulla suihkuun. Onnekseni kävin eilen iltapäivällä, hikisten lumitöiden päätteeksi.

EDIT: Pannu pysyi kylmänä, öljyä ei toimitettu eilen. Jos tilanne on sama vielä illalla, täytyy mennä muutaman kanisterin kanssa huoltoasemalle, mikä ei ole mikään mieltä ylentävä vaihtoehto.