Vuoden 1997 kesällä olin isoäidin kanssa Prahassa, sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin heti saavuttuani. Viikon matkasta ensimmäiset kaksi päivää menivät hotellissa maaten. Reissulta palatessamme isoäiti haki siamilaisen urospennun serkultani, joka kasvatti niitä tuolloin.

Kissa oli eloisa, seurallinen ja leikkisä. Kuten siamilaiset yleensä, se oli hyvin kiintynyt isoäitiini. Poikiani se hieman pelkäsi, mutta päästi kuitenkin lähelle. Se myös puolustautui tarpeen mukaan: jos sitä vedettiin hännästä, se kyllä nappasi. Mutta ei koskaan kohti kasvoja, vaan aina tarkoituksenmukaisesti, sormille ja kevyesti, vain vähän kynttä vilauttaen. Sen verran, että lähestyjä tiesi rajat.

Viimeisen parin vuoden aikana sillä alkoi esiintyä vatsavaivoja ja maksaongelmia. Aika-ajoin se lakkasi syömästä ja tarvitsi nesteytystä. Tänään hoidon jatkamista ei enää katsottu tarkoituksenmukaiseksi, ja "Ahmedin" elämä päättyi. Se oli hyvä kissa. Nyt toivon, että minulla olisi ollut siitä enemmän valokuvia. Sen kuvaaminen oli hankalaa, koska se nukkui mielellään laatikossa pimeässä vaatehuoneessa, nyt kadun vain sitä, etten siitä huolimatta ikuistanut tuota jaloa ja siroa eläintä.