Surkuhupaisaa.

Kaksi surkuhupaisaa asiaa on tullut mieleeni kun tänään lueskelin pitkästä aikaa suomalaisia uutisia.

Ensimmäinen oli, että kepusta on tullut niin haiseva mätäpaise, että tulee sellainen tunne, että sitä ei voi edes äänestää, ellei ole täydellinen konna.

Toinen oli, että jälleen kerran jotkut makkaratukat pääsevät puhumaan asian sivuitse. Sana "Uraani" kun herättää heti sielun syvimmissä kolkissa piilottelevat demonit. Kun kaivos erottelee malmistaan kobolttia ja nikkeliä, se ei herätä mielikuvia mistään kauheasta. Jäljelle jäänyt matsku heitetään takaisin maahan, no biggy.

Mutta jos siinä oleva uraani otetaankin talteen (sensijaan että se laskettaisiin maahan), niin kaivos muuttuukin helvetinkoneeksi ja tuomiopäivän airueksi.

Voi sentään. Lusikka, kauha, annostelu, vaatiminen. En pidä itseäni poikkeuksellisen fiksuna. Tai no, ollaan rehellisiä: kyllä pidän. Mutta tämä porukka - "älykästä eliittiä", katsokaatten - tekee siitä pakollista.

Luonnonvalinta ja minä.

Luonnonvalinta on termi, joka ymmärretään yleensä väärin. En ole biologi, enkä lähde tässä keskustelemaan siitä, mikä on mielekäs abstraktiotaso, mihin "valinta kohdistuu" todellisessa luonnossa, eli tarkoituksena ei ole kiistellä luonnonvalinnan teorian operationalisoinnista.

Yleensä käsitteet "evoluutio" ja "luonnonvalinta" sotketaan, ja tähän haluaisin selvyyden. Evoluutio ei ole "teoria", vaan evoluutio viittaa siihen havaittuun tosiasiaan, että usein eliöiden myöhemmät sukupolvet eroavat hieman varhaisimmista sukupolvista. Emme tietenkään tiedä täysin aukottomasti tai tarkasti sitä, miten evoluutio on edennyt, koska mitä kauempana menneisyydessä eläneistä eliöistä puhumme, sitä vähemmän meillä tyypillisesti on suoraa evidenssiä näiden eliöiden ominaisuuksista. Sitä on kuitenkin riittävästi, jotta voimme todeta keskimäärin elossa olleiden eliöiden muuttuneen radikaalisti viimeisten 600 miljoonan vuoden aikana. Kuten sanoin, en ole biologi tai paleontologi, joten en ala esittämään mitään yksityiskohtia.

Luonnonvalinta puolestaan on kuvaus siitä prosessista, jolla erot sukupolvien välillä syntyvät. Darwinin keskeinen teesi oli vain jotakuinkin sellainen, että jälkeläiset ovat kokolailla samanlaisia kuin vanhempansa, mutta joitain pieniä eroja on. Nämä erot toisinaan johtavat myös eroihin lisääntymismenestyksessä, joten sellaiset ominaisuudet, joista on etua lisääntymismenestyksessä, tuppaavat yleistymään. Siitä, miten näitä eroja syntyy - mutaatiot, rekombinaatiot jne - tiedetään jo aika paljon. Valintapaineen kohdistumisesta eri syklien vaiheessa tiedetään myös.

Monet käyttävät evoluution ja luonnonvalinnan metaforia myös evoluutiolaskennan tapaisessa yhteydessä, mutta tämä on oikeastaan huono nimitys. Mainitut metaheuristiikat eivät nimittäin ole luonnonvalintaa nähneetkään. Luonnonvalinta nimenomaan ei perustu minkään fitness-funktion optimoimtiin. Tätä eivät monet darwinisminkaan hyväksyneet tunnu ymmärtävän. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään "fitness"-mittaa, joka voitaisiin ottaa annettuna, ja jonka pohjalta voitaisiin rakentaa organismi, joka olisi "evoluution huippu". Satunnaistamista soveltavissa metaheuristiikoissa näin usein on, koska niitä käytetään ongelman ratkaisemiseksi. Ongelman parametrit tunnetaan, ja "hyvyys" voidaan arvioida. On kuitenkin vakava abstraktiorikko kuvitella, että luonnonvalinta "pyrkisi" ratkaisemaan yhtään mitään. Ympäristön eri yksilöihin - tai Dawkinsin abstraktiotasoa käyttäen geeneihin - kohdistama valintapaine tulee ympäristön ominaisuuksista, jotka muuttuvat paitsi geologisten ja astronomisten prosessien, myös endogeenisten prosessien kautta. Jos metaforaa tarkastellaan takaperin, luonnonvalinnassa kohdefunktio muuttuu sen mukaan, mitä tulee valituksi.

Siksi ilmaisu "survival of the fittest" on ikäänkuin virheellinen; esitin joskus, että se on jopa tautologinen, mutta tarkalleen ottaen se ei ole. Luonnonvalinta ei "vahvimpien" eloonjäämistä missään staattisessa tai edes hyvinmääritellyssä "vahvemmuuden" merkityksessä, mutta ei myöskään vain eloonjääneiden eloonjäämistä. Se on eloonjääneiden jälkeläisten eloonjäämistä.

"Älykäs suunnittelu" paradigmana on tietysti virheellinen, enkä haluaisi edes puhua siitä. Mutta metaforana itseasiassa älykäs suunnittelu on huomattavasti parempi koskien evolutiivista laskentaa yms. satunnaistamiseen ja fitness-funktioihin perustuvia metaheuristiikkoja. Älykäs suunnittelu ei ole tiedettä, koska se ei täytä falsifikaatiokriteerejä, mutta tämä ei tarkoita, etteikö sen parissa esiintyisi luovaa ja nokkelaa ajattelua. Tarkoitan tällä, että koska ID-paradigman noudattajat käyttävät hurjat määrät aivokapasiteetistaan tämän älyttömän teoriansa perustelemiseen, kuvittelisin heidän kehittäneen käsitteitä, joista voisi oikeasti olla hyötyä evolutiivisen laskennan parissa. Tämän todennäköisyyttä laskee tietenkin se, että harva riittävän älykäs ja luovaan ajatteluun kykenevä ihminen kykenee omaksumaan ID-paradigman, mutta toisaalta älykkyys ja luovuus eivät täydellisesti suojele sosiaaliselta paineelta eikä varsinkaan uskonnollisuudelta.

Onneksemme myöskään uskonnollisuus ei täysin suojele ihmisiä luonnonvalinnan ymmärtämiseltä.

Transhumanismi ja minä.

Transhumanismi on kattokäsite, jonka alle voidaan laskea oikeastaan kaikki sellaiset progressiiviset pyrkimykset, joilla pyritään poistamaan ihmisyyden asettamia biologisia rajoitteita. Monessa suhteessa transhumanismi on - ehkä täysin ymmärrettävästikin - leimautunut lähinnä kaikenlaisten äärimmäisten utopististen projektien ajamiseksi. Tällainen ajattelu herättää pelkoa, ja sinänsä melko ansiokkaita ajatuksia muuten tuottanut Francis Fukuyama esitti, että transhumanismi on äärimmäisen vaarallista jo ideatasolla. Fukuyaman argumentin yksi keihäänkärki on, että jos ihmisyyden asettamia rajoitteita voidaan rikkoa yksilötasolla, tämä moninkertaistaa jo olemassaolevia eroja ihmisten kyvykkyyden ja tuottavuuden välillä, eräänlaisen matteus-vaikutuksen kautta.

Fukyaman ajatus on tässä suhteessa oikeastaan melko läheistä sukua Blank Slaten karikatyyrille. Fukuyaman argumentti on, että liberaali yhteiskuntamalli - klassisessa mielessä ymmärrettynä, jotta emme sotke nyt anglososialismia tms. tähän mukaan - perustuu syvällisellä tasolla siihen, että on tietty ihmisyyden kattokäsite, jonka kautta kohtelemme kaikkia yhteiskuntamme jäseniä tasapuolisesti. Jos tällaista käsitettä ei voi soveltaa, eli jos jotkut ovat "enemmän kuin ihmisiä", koko yhteiskunnan oikeutusmekanismi katoaa. Tämä on tietenkin näennäisargumentti, mutta sen näennäisyys ei ole täysin ilmeinen.

Sen näennäisyys voidaan kuitenkin tuoda esiin siinä, että me jo nyt hyväksymme, että ihmiset käyvät silmäleikkauksissa parantaakseen näköään. Hyväksymme sen, ettei umpilisäkkeen tulehdukseen tarvitse kuolla, vaan umpilisäke voidaan poistaa kirurgisesti. Me hyväksymme, että vammautuneille ihmisille - esimerkiksi haavoittuneille sotilaille - voidaan asentaa tekoraajoja menetettyjen tilalle. Me hyväksymme - ainakin osa meistä hyväksyy - keinohedelmöityksen niille, joilla on ehkä syystä tai toisesta vaikeuksia saada lapsia. Hyväksymme sukupuolen korjaamisen leikkauksella.

Kiteyttäen, hyväksymme ruumiin abstraktiorajojen ja ihmisyyden asettamien rajoitusten rikkomisen sellaisella perusteella, että pyrimme palauttamaan yksilön toimintakyvyn johonkin normiin. Pysähtykäämme kuitenkin hetkeksi miettimään tätä periaatetta. Likinäköisyyden tiedetään olevan vahvassa yhteydessä lukemisen määrään siten, että paljon lukevat ovat usein likinäköisiä. Taipumus tähän on geneettinen, ja on tilastollisesti (joskaan kausaalinen suhde on vähintään hatara) yhteydessä korkeampaan älykkyyteen jne. (1) Sivuutan kysymyksen muun problematiikan, mutta jos ajattelemme näin, niin mitä muuta silmälasit ja silmäleikkaukset ovat, kuin pyrkimyksiä rikkoa ihmisyyteen liittyvä biologinen rajoite, joka "määrää", että oppineisuuden hinta on likinäköisyys?

Samanlainen tarkastelu voidaan tehdä - ja itseasiassa argumentti usein esitetäänkin julkisuudessa - sellaisten lääkkeiden kohdalla, jotka korjaavat jotakin sinänsä inhimillistä puutetta, joka haittaa (tai jonka koetaan haittaavan) normaalia elämää. Ääriesimerkkinä (ja paljolti aivan syystäkin kritisoituna sellaisena) ylivilkkaiden lasten lääkitseminen Ritalinilla ja vastaavilla lääkkeillä. Muina esimerkkeinä toiminevat (väitetty; en ota kantaa paikkansapitävyyteen) masennuksen ylidiagnosointi ja -lääkintä, tai vaikkapa amerikkalaisten opiskelijoiden parissa yleistynyt taipumus käyttää stimulantteja opintomenestyksensä parantamiseen.

Näissä erilaisissa "post-humaaneissa" esimerkeissä on nähtävissä selviä yhteyksiä, ja ei ole mitenkään provokatiivista sanoa, että ne ovat jonkinlaisella kaltevalla pinnalla. Suurin osa ihmisistä kuitenkin asettaa rajan johonkin; transhumanistiksi voitaneen karakterisoida niitä, jotka joko eivät aseta sitä lainkaan, tai asettavat sen kauas esimerkiksi nykyisestä lainsäädännöstä. Esimerkiksi useimpien oikeasti toimivien stimulanttien napsiminen opiskelumenestyksen parantamiseksi, on Suomessa peräti laitonta.

En itse ole varsinaisesti transhumanisti, koska suhtaudun luontaisesti ennakkoluuloisesti tällaisiin projekteihin, erityisesti silloin, kun ne tapahtuvat ns. tieteellisen kontekstin ulkopuolella, erilaisten puoskarien, helppoheikkien, hurmoshenkisten julistajien jne. ehdoilla. Sensijaan olen transhumanisti siinä merkityksessä, että mielestäni erilaisia keinoja rikkoa "ihmisyyden rajat" tulee tutkia huolella, eikä niihin tule suhtautua lähtökohtaisesti tabuina tai asioina, joita "ei saa" tutkia jostakin hämärästä eettisestä syystä.

Uusi tieto ja uudet teknologiat ovat aina herättäneet ihmisissä pelkoja. Tämä on tietysti täysin luonnollista, mutta luonnollisuus ei ole oikeutus sille, että näille peloille pitäisi antaa valta. Ihmiset ovat heikkoja, menevät suhteellisen herkästi rikki, ja ihmisillä on tavattoman paljon rajoituksia siinä, mihin he kykenevät. Jos näitä rajoja voidaan työntää tuonnemmas, on ainakin syytä selvittää tämän kustannukset. Asenne, joka torjuu tällaisen tiedon tavoittelun, on, paradoksaalista kyllä, epäinhimillinen, sillä ihmisyyteen kuuluu myös pyrkimys parempaan. Tällainen väittämä tulkitaan usein tarkoitushakuisesti pyrkimyksenä kohti jotakin tiettyä utopistista kapeaa tavoitetta, hinnalla millä hyvänsä, mutta kuten niin usein erilaisten jarrumiesten puheissa, se perustuu (täysin tahalliseen) väärinymmärrykseen.

(1) Älykkyyden ja likinäköisyyden yhteys voi selittyä täysin sillä, että älykkäämmät ihmiset tuppaavat lukemaan enemmän ja juuri lukeminen altistaa likinäköisyydelle.

Logiikka ja muuta.

Juoksin tänään Port Meadow:n kävelypolun alkuun, mutta portti oli kiinni ja polku olisi ollut muutenkin veden peitossa, joten vaihdoin reittiä, ja juoksin Thamesin (oikeastaan Isiksen) länsipuolta etelään, kiersin rautatieaseman, ja palasin joen toista puolta takaisin. Matkaa kertyy hieman alle kolme mailia, ehkä nelisen kilometriä. Ilma oli mukavan kostea ja raikas.

Huomasin, etten jaksa riidellä sellaisten oppijärjestelmien kanssa, joiden funktiona on täyttää ihmiset vihalla ja kiukulla toisinajattelijoita kohtaan (kuten feminismi ja kaikki uskonnot). Se on väsyttävää, eikä se johda mihinkään. Ihmisten viha ei laannu sillä, että heidän väärässäoloaan hieroo heidän kasvoihinsa, tämä on nähty jo monet kerrat. Ja lopultakin, kyse on vain sanoista, eli merkkijonoista, joilla ei ole mitään muuta merkitystä kuin se, jonka me päätämme niille antaa. Cari Lekebusch sanoo kauniissa rallatuksessan yllä kaiken olennaisen. Sitten asiaan.

Sain viime kesänä viimeisen kerran luennoitua erään kurssin, joka on aiheuttanut minulle murhetta suunnattomastị, koska se karussa totuudessaan paljastaa opiskelijapopulaation ajattelun heikkouksia. Yksityiskohdilla ei sinänsä ole merkitystä, mutta kurssilla käsitellään lähinnä formaaleja esitystapoja, päällimmäisenä ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka. Nimitys kuulostaa pahalta, mutta logiikka on yksinkertainen. Niin yksinkertainen, että sitä pitäisi opettaa jo peruskoulun matematiikassa.

Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka on yksinkertainen "kieli", jolla voidaan ilmasta jonkin "sovellusalueen" (jota nimitetään kumma kyllä "malliksi", mikä tuntuu helposti nurinkuriselta) eri olioiden ominaisuuksia. Oletetaan, että sovellusalueena on pussillinen helmiä; se voi olla mitä tahansa muutakin (kokonaisluvut, reaaliluvut jne.)

Helmiin viitataan termeillä. Termi on siis mikä tahansa symboli tai "kaavanpätkä", jonka on tarkoitus viitata johonkin pussin helmistä. Yksinkertaisimmillaan termi on vakio tai muuttuja. Jos vakio "a" viittaa tiettyyn helmeen, niin tämä vakio missä tahansa logiikan kaavassa esiintyessään edustaa sitä tiettyä, nimenomaista helmeä. Termit ovat osa logiikkaa, mutta termien tulkinta ei; me emme tiedä, mihin partikulaarisiin helmiin vakiot viittaavat ilman, että tämä sovitaan.

Helmien ominaisuuksia ja suhteita ilmaistaan predikaateilla. Predikaatti saa parametrinään jonkun tietyn määrän termejä, ja predikaatti on joko "tosi" tai "epätosi". Se, mitä predikaatti "tarkoittaa" ei ole osa logiikkaa, vaan osa sen tulkintaa. Esimerkiksi predikaatti P(x) voitaisiin tulkita niin, että se on "tosi", kun parametrina oleva helmi on punainen ja epätosi muuten. Predikaatti S(x,y) saattaa tarkoittaa vaikkapa, että helmi x on helmeä y suurempi. Nämä suhteet ovat mielivaltaisia, ja ne täytyy erikseen sopia. Yksinäinen predikaatti on samalla yksinkertaisin mahdollinen kaava.

Kaavoja voi yhdistellä toisiinsa loogisilla operaatioilla kuten "Ja", "tai", "implikaatio". Näille on yleensä annettu jonkinlaiset symbolit, esim &and (ja), &or (tai), &rarr (implikaatio), ¬ (negaatio). Näiden semantiikka on, että kaava muotoa &phi &and &theta on tosi tasan silloin kun sekä kaava &phi että kaava &theta ovat tosia, kaava &phi &or &theta on tosi, jos jompikumpi kaavoista on tosi, &phi &rarr &theta taas on tosi tarkalleen silloin, kun &theta ei koskaan ole epätosi silloin, kun &phi on tosi. Eli, kaava pätee, jos &theta on tosi aina silloin kun &phi on tosi. ¬ &phi taasen on tosi tasan silloin kun &phi ei ole tosi. Huomatkaa, nämä kaavat voivat koostua toisista kaavoista.

Kaavan voi myös kvantifioida. Kvantifiointi tarkoittaa, että muuttujalle annetaan merkitys. Jos meillä on kaava &phi(x), jonka sisällä on predikaatteja, joiden totuusarvo riippuu siitä, mikä arvo muuttujalle x annetaan, niin (&forall x:&phi(x)) muodostaa uuden kaavan. Tämän tulkinta on, että kaavan totuusarvo on tosi, jos &phi(x) on tosi kaikilla mahdollisilla x:n arvoilla, so. se on tosi, laitetaan x:n paikalle mikä hyvänsä helmi pussista. Vastaavasti kaava (&exist x:&phi(x)) on tosi jos &phi(x) on tosi jollakin helmellä x. Esimerkiksi &exist x:P(x) meidän esimerkissämme on tosi, jos pussissa on yksikin punainen helmi. Toisena esimerkkinä voisi olla &exist x:(P(x) &and &forall y: (¬ P(y) &rarr S(x,y))), joka sanoo, että on olemassa jokin helmi, joka on punainen, ja jolle pätee, että valisemme minkä tahansa helmen y, jos y ei ole punainen helmi, niin x on y:tä suurempi. Toisinsanoen, pussin suurin helmi on punainen.

Luonnollinen kieli ei aina ole merkitykseltään yhtä täsmällinen kuin logiikka. Tämä aiheuttaa ongelmia, ja yksi traagisimpia asioita, joita olen opiskelijoiden parissa huomannut, on kyvyttömyys ymmärtää ja hyväksyä, että luonnollisen kielen epätäsmällisyyteen täytyy ottaa kantaa, jos sen haluaa kääntää logiikan kielelle. Esimerkiksi väittämä "pussin suurin helmi on punainen" on loogiselta rakenteeltaan monimutkaisempi kuin voisi kuvitella. Ihminen operationalisoi luonnollisen kielen väittämän usein niin, että ensin etsitään suurin helmi, ja sitten vain katsotaan sen väri. Tämä ajatus on mahdollista ilmaista logiikalla: &forall x: (&forall y: y &ne x &rarr S(x,y)) &rarr P(x)), mutta merkitys muuttuukin erilaiseksi kuin aiemmin.

Ensimmäisessä kaavassa sanotaan nimittäin, että voidaan valita helmi x, joka on punainen, ja jos tämän jälkeen valitaan mikä tahansa helmi y, joka ei ole punainen, niin x on y:tä suurempi. Jälkimmäisessä taas sanotaan, että valitaan mikä tahansa helmi, ja jos se on suurempi kuin mikään muu helmi, sen väri on punainen. Mutta nämäpä eivät ole sama asia! Jos pussissa kaikki helmet ovat yhtä suuria, eikä mikään ole punainen, ei ensimmäinen kaava voi mitenkään olla tosi. Sensijaan jälkimmäinen kaava on triviaalisti tosi: Osakaava (&forall y: y &ne x &rarr S(x,y)) on aina epätosi, joten koko kaava on aina tosi.

Kyvyttömyys hyväksyä ja ymmärtää, että formaali järjestelmä on täysin anteeksiantamaton epätäsmälliselle ilmaisulle, on ymmärrettävää sellaisilla aloilla, joissa formaaleja ilmaisuja ei käytetä ja joissa "teorian" operationalisointi ei ole pikkutarkkaa, tai jossa ihminen korjaa automaattisesti pienetkin virheet. Koska kuitenkin opiskelijani pääsääntöisesti opiskelevat ohjelmistotekniikkaa tai jopa ohjelmistotiedettä (ns. "computer science"), on tällainen kyvyttömyys täysin anteeksiantamatonta. Tietokone ei tee virheitä, vaan ihminen tekee ne, ja ihminen tekee ne juuri tämänkaltaisissa epätäsmällisyyttä sisältävien käsitteiden muuntamisessa formaaliin ilmaisutapaan. En puhu pelkästään ohjelmoinnista, vaan suunnittelusta jne.

Toki abstraktioiden muotoilu jollakin ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan tapaisella köyhällä formalismilla on työlästä, ja vaatii pikkutarkkuutta. Abstraktioiden muotoilu ja ilmaiseminen on kuitenkin kaiken ajattelun perusta, enkä rehellisesti sanoen usko, että ihminen joka on kyvytön ymmärtämään logiikkaa, osaa oikeastaan sanan varsinaisessa merkityksessä ajatella lainkaan. Tämä ei tarkoita tietenkään, että ihmisten pitäisi eksplisiittisesti käyttää logiikkaa kaikessa ilmaisussaan. Se tarkoittaa vain sitä, että jokaisen abstraktion, jota ihminen käyttää, tulisi periaatetasolla olla palautettavissa sellaiseen tarkasteluun, jossa siitä johdettujen väittämien totuusarvo on yksikäsitteinen, modulo operationalisoinnin ongelmat, tietysti.

Tämä ei tarkoita, että yrittäisin sanoa, ettei "rahvaan" pitäisi puhua teoreettisista asioista. Päinvastoin, huolellinen ilmaisu on tasapuolisesti kaikkien saavutettavissa, ja siksi logiikkaa pitäisikin opettaa jo alakoulussa. Prosessi tulisi tietysti olemaan pitkä, jopa useiden sukupolvien mittainen, mutta uskon, että se kannattaisi. Makkaratukat ja aivovammakonservatiivit tietysti vastustavat täsmällistä ilmaisua, ensimmäiset siksi että haluavat muutenkin sotkea kaikki paikat graffiteillaan, ja jälkimmäiset yksinkertaisesti siksi että typeryys on heille hyve.

Intensiven.

Jotenkin minulle tulee jotain sellaista mieleen, että ihmisen mieli on rakentunut jollakin tavalla. Se tapa voi olla hyvä tai huono monilla mittareilla. Mutta Intensiven on jotain mitä ei voi palauttaa mihinkään muuhun. Se on jonkinlainen fundamentti, tai ainakin sellaisen proxy.

Aloin lukea, Dawkinsin valmiiksi saatuani, Pinkerin klassikkoa The Blank Slate. Kirjan perusvire on mieluinen, joskin Pinker tuntuu hyökkäävän välillä hieman välittämättä sivullisista uhreista. Ymmärrän kuitenkin, koska se, mitä vastaan Pinker hyökkää, on jotain mitä syvästi itsekin inhoan, ja joskus sodassa tulee siviiliuhreja.

Back in the UK IV.

Luin viikonloppuna viisi ensimmäistä lukua Dawkinsin esseekokoelmasta A Devil's Chaplain. Kirjoitusten aiheet vaihtelevat suuresti, mutta kaikissa niissä loistaa kristallinkirkas analyysi. En varsinaisesti pidä Dawkinsin hyökäävästä tyylistä, mutta raamatullinen fraasi Suffer fools gladly, sen negatiivisessa, eufemistisessa muodossaan, lienee paras kuvaus Dawkinsin mentaliteetista.

Oikeastaan kirjassa Dawkins esittää paljon koherentimmin argumenttinsa erilaisia hörhöilyjä vastaan. Homeopatiat ja vastaavat saavat osansa, perusteilla, jotka tietenkin ovat tuttuja kaikille asiaan vähänkään perehtyneille. Lopultakin näiden osalta taitaa olla niin, että kukaan sellainen, joka uskoisi homeopatiaan tai muuhun hörhöilyyn, ei edes lukisi Dawkinsia. Ihmettelen myös, miksi monet kristityt tai "agnostiset apologeetikot" inhoavat Dawkinsia; hänen argumentaationsa on selkeää, eriteltyä, ja hän tarjoaa kaiken avoimesti kritisoitavaksi. Jos hän on väärässä, tämä pitäisi kyetä osoittamaan muutenkin kuin julistamalla.

Yksi mielenkiintoinen kirjoitus - aiheesta, joka sekin oli tuttu - jäi mieleeni, ja se oli pätkä mielen viruksista. Argumenttia oli esitetty myös God Delusionissa, mutta tässä se on ikäänkuin puhtaana. "Usko" (faith) oli eritelty ja määritelty eräänlaisten diagnostisten kriteerien perusteella:

1. Otetaan jokin joukko väittämiä totena tavalla, joka täysin sulkee pois evidenssin tai päättelyn.
2. Uskomuksen vahvuus on sen kantajalle arvo, ja usein vielä sitä arvokkaampi ja merkittävämpi, mitä selvemmin se on järjetön tai epätosi.
3. Epäselvyyden ja käsittämättömyyden kohottaminen hyveeksi ja arvoksi.
4. Vihamielinen suhtautuminen kilpaileviin uskomuksiin ja usein sitä vihamielisempi, mitä lähemmin uskomukset muistuttavat "olennaista" uskomusta.
5. Uskomusten taipumus muistuttaa niiden kantajan vanhempien uskomuksia.
6. Niiden osalta, joilla uskomukset poikkeavat vanhempien ja kasvuympäristön uskomuksista, henkilöhistoriasta löytyy kohtaamisia karismaattisten johtajien tms. kanssa.
7. Uskomuksen omaajalla on kokemuksia henkilökohtaisesta, jopa seksuaalisluonteisesta, tunnepitoisesta kiintymyksestä uskomuksiin tai uskomuksia jakavaan ryhmään.

Oma käsitykseni on, että nämä kriteerit ovat tällä tavalla esitettynä olennaisuusjärjestyksessä, mutta että jotakin kokoelmaa uskomuksia ei voi pitää "uskona" jos se ei täytä ainakin kolmea ensimmäistä. Loppuja voi pitää eräänlaisina "adaptaatioina", joilla tällainen mielen virus sopeutuu ympäristöönsä, ja kohtaa 5. voi pitää jonkinlaisena truismina, koska ihmiset nyt tuppaavat oppimaan vanhemmiltaan paljon.

Toisin kuin Dawkins, en sinänsä patologisoi uskomuksia, joilla on nämä ominaisuudet. Kohdat 1 ja 4 vahvistavat toisiaan, joten uskomus, joka joutuu toimimaan evidenssiä vastaan, tuottaa väistämättä "vihamielisyyttä". Esimerkkinä tällaisesta on esimerkiksi luonnonvalinnan teoriat kiistävä kreationismin muoto, joka voi säilyä ihmisellä vain, jos tämä suhtautuu torjuvasti evidenssiin. Tässä ei ole mitään patologista aivojen toiminnan kannalta, mutta olen tietysti samaa mieltä siinä, että epistemologisesti se on, sanoisinko ongelmallinen, näin englantilaisen understatement-periaatteen mukaisesti.

Ja näihin sanoihin.

Flunssa Mukava viikonloppu.

Aiempi päänsärkyni saattoi kuvastaa myös jonkinlaista infektiota, sillä juuri nyt minulla on aivan selkeitä flunssan oireita. Kurkussani oli afta, mutta se on vain kipeä, eikä sinänsä haittaa menoa.

Vaimoni tulee huomenna tänään illalla käymään, itseasiassa hän juuri tekstasi lentokentältä saapuneensa, joten päivitykset jäänevät nyt ainakin viikoksi. Yllä kuultava "Unity" taidettiin julkaista virallisesti 1999, mutta minulla on jotenkin tunne, että olisin kuullut sen jo aiemmin, koska kävin Helsingissä vuosina 1997-99 jonkin verran bilettämässä ja olen melko varma että biisi oli tuttu jo kun se tuli ulos. Mene ja tiedä.

Tänä viikonloppuna on - aivan sattumalta eilen huomasin - avoimet ovet useimmissa näkemisen arvoisissa paikoissa. Menemme siis huomenna vaimoni kanssa todenteolla kiertelemään kaupunkia. Hänen saapumiseensa asti aion sivistää itseäni, lukemalla logiikkaa. Kiitos, täältä tähän.
-H.

Epäkorrekti tutkimus IV.

Aiemmasta tuloksesta otettiin mielestäni vähän liian rajuja johtopäätöksiä, joten kokeilin toista regressiota, eli lisäsin yhden bitin "Afrikka". Jos maa, joka on vertailussa, sijaitsee Afrikan mantereela, tämä on ykkönen, muuten tämä on nolla. Tulos on tämä

Coefficients:
            Estimate Std. Error t value Pr(>|t|)    
(Intercept) 57.14848    1.86234  30.686  < 2e-16 ***
Africa      -5.53122    3.27936  -1.687   0.0951 .  
Atheists     0.33456    0.07843   4.266 4.87e-05 ***
black       -0.08618    0.03912  -2.203   0.0301 *  
immigrants   0.21440    0.05258   4.078 9.73e-05 ***
latitude     0.16577    0.07099   2.335   0.0217 *  
Ldiv         0.10300    0.12835   0.803   0.4243    
muslims     -0.07647    0.03024  -2.529   0.0132 *  
whites       0.06134    0.02995   2.048   0.0434 * 

Huomatkaa: Mustaihoisten määrä on tässä vähemmän merkitsevä, jos "Afrikka" kontrolloidaan erikseen. Kertoimen hajonta on 0.03; nolla ei mahdu luotettavuusvälin sisään 5% tasolla, mutta mahtuu 3 prosentin tasolla. Tahtoo sanoa, että tämänkaltaisia lukuja saadaan (sopivilla normaaliusoletuksilla) noin 3 kertaa sadasta silloin, kun kerroin on osapuilleen nolla. Afrikka itsessään ei ole tilastollisesti merkitsevä, mutta binäärimuuttujan kohdalla tämä tarkastelu on ongelmallinen, jakauma kun ei ole mitään normaaliin päinkään.

Oikeastaan nämä kaikki vertailut pitäisi tehdä erikseen jokaisen mantereen sisällä. Pilkon datan kun jaksan. Epäilen, että Euroopassa saadaan käänteinen tulos ja Aasiassa merkityksetön tulos. Tämä siksi, että Aasiassa varianssi on mitätön, siellä on hyvin vähän eurooppalaisia ja myös hyvin vähän afrikkalaisia. Afrikassa Eurooppalaisten määrä tulee selittäväksi, samoin mustien afrikkalaisten määrä, mutta se vinoutuu lähinnä Etelä-Afrikan ja pohjoisen Afrikan vaikutuksesta. Sen voi jokainen tulkita tietysti haluamallaan tavalla, mutta otos on siinä vaiheessa jo sen verran pieni, että tilastollinen merkitsevyys kärsii.

Tämän datan perusteella sanoisin, että kaksi asiaa voidaan todeta melko varmasti: sekä maahanmuuttajat että ateistit tuppaavat pakkautumaan maihin, joissa on hyvä elää. Vähemmän varmasti voidaan sanoa, että muslimit ja mustaihoiset tuppaavat asumaan hieman useammin (ero ei ole valtava!) siellä, missä on kurjempaa.

Mielipiteen kaikuja.

Tieteellä on vain kaksi jalkaa, kirjoittaa M. Vardi. Olen tavannut Vardin kerran, ja silloinkin vain osana isoa porukkaa eräässä konferenssissa. Minulla oli tuolloin esitelmä, ja aiemmissa istunnoissa, joissa Vardi oli paikalla, hän esitti yleensä joitakin todella tiukkoja kysymyksiä. Suunnittelin jo etukäteen, mitä sanoisin, jos en tosiasiassa osaa vastata; Toteaisin vain, että "Let's take this offline and you can choose, pistols or swords". Mutta valitettavasti (onneksi?) hän ei sitten ollutkaan läsnä siinä istunnossa, jossa esitykseni oli.

Tieteen kaksi jalkaa, kuten linkittämässäni tekstissä mainitaan, ovat teoria ja kokeellinen metodi. Olen lähestulkoon täysin Vardin linjoilla sen suhteen, mikä teorian rooli on. Tietotekniikka on mahdollistanut sen, että teoriat ovat voineet räjähtää laskennallisessa monimutkaisuudessaan. Nimenomaan abstraktion rooli on tässä olennainen. Teoria voidaan esittää ihmiselle tietyllä, melko karkealla abstraktiotasolla ja koneelle huomattavasti hienojakoisemmalla abstraktiotasolla. Ihmisen kyky ratkaista loogisia yhteyksiä, kun muuttujia on edes kolme, on hyvin rajallinen, koneelle puhdas laskennallinen numeronmurskaus ei tuota nykyään ongelmia edes satojen tai tuhansien muuttujien kanssa, usein edes silloin kun malli sinänsä on altis jonkinlaiselle kombinatoriselle räjähdykselle.

Abstraktiotasojen hallinnan ja luotettavien - siis ei-vuotavien - abstraktioiden rajaaminen on aivan olennainen osa minkä tahansa tieteen teorianmuodostusta. Omassa työssäni käsittelen rinnakkaisen järjestelmän vikaantumisen toteamista, kun käytössä on abstrakti esitys järjestelmästä ja abstrakti esitys sen "oikeasta" so. halutusta toiminnasta. Jos jompi kumpi abstraktio vuotaa, so., jos kuvaus tai spesifikaatio tosiasiassa ei rajoitu sille abstraktiotasolle, jossa sen käsitteet on esitetty, ei prosessi tietenkään ole luotettava.

Aivan samaan tapaan voimme ajatella, että kokeellisen metodin ja teorian suhde on suunnilleen samanlainen. Teoria on esitetty tietyllä abstraktiotasolla ja teoria on tässä (niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin) eräänlainen spesifikaatio "todellisuudelle". Kokeellinen metodi taas vaatii havaintojen kuten mittausten jne. palauttamista samalle abstraktiotasolle, jossa tämä spesifikaatio on esitetty. Koejärjestely voidaan siis ajatella "implementaatioksi", ja kokeellinen metodi on sen selvittämistä, toteuttaako koejärjestely annetun spesifikaation.

Tietotekniikka on tehnyt mahdolliseksi pitkät abstraktio-päättelyketjut. Esimerkiksi jokin LHC:n tapainen laite tuottaa hurjat määrät dataa, jota pitää analysoida koneilla, jotta törmäyksistä tehdyt havainnot voidaan tuoda sille abstraktiotasolle, jossa puhumme alkeishiukkasista, bosoneista jne. Välissä on useamman terabitin murjominen miljoonien ja taas miljoonien laskutoimitusten läpi, ja tuloksena on kuvia, lukuja, jne, jotka oletetaan operationaalisiksi vastineiksi sille, mitä teoria sanoo hiukkasten törmäyksistä. (Tämä on hyvin karkea esitys; en todellakaan ole hiukkasfyysikko) Näin siis teoriaa ja "todellisuutta" verrataan.

Sama mekanismi on kaikessa tieteellisessä työssä nykypäivänä.

Lunastus.

Kävelin tänään Blackwelliin. Kirjakaupat rauhoittavat levotonta mieltäni, ja Blackwell on kirjakauppojen aatelia. Olin jopa alistunut ajatukselle, että tänään ostaisin jonkin kirjan. Pitelin kädessäni Dawkinsin Devil's Chaplain-esseekokoelmaa, mutta en tuntenut pakottavaa tarvetta ostaa sitä. Oli kuin olisin kokenut jotain suurta, kun tajusin, että voin yksinkertaisesti laittaa kirjan takaisin hyllyyn, ja se on siellä, jos haluan sen myöhemmin hankkia.

90-luvulla ihmiset pukeutuivat todella kummallisesti, kuten yllä lainaamassani videossa näkyy. RMB on yksi niistä esiintyjistä, joiden suhteen ns. oikea mielipide oli aikanaan kovin ambivalentti. Yhtäältä se oli liian populaaria, mutta toisaalta sen voidaan ajatella kuitenkin palvelevan jotain korkeampaa tarkoitusta omalla tavallaan. Nuorempana oli puhdasoppisempi, enkä olisi voinut myöntää pitäneeni "Redemptionista", mutta tosiasia on, että tykkäsin siitä jo silloin. Aivan kuten en olisi voinut myöntää, että yksi suosikeistani oli Robert Milesin One and One, vaikka sen juustoisempaa ja tahmeampaa viisua ei liene sittemmin tehty.

Kun olin laittanut Blackwellillä kirjan takaisin hyllyyn, kävelin muiden kiinnostavien kirjojen luo. Sama pakottavan tarpeen täydellinen puute tuntui myös muiden kirjojen kohdalla, joten tyydyin vain kävelemään päämäärättömästi hyllyjen välissä. Tällaiset henkilökohtaisen kasvun kokemukset ovat usein laadullisia, ne vain yhtäkkiä huomaa. Hieman niinkuin juostessa, kun kunto on noussut, sen vain jotenkin huomaa, vaikka kehitys on todennäköisesti ollut hidasta ja maltillista. Tai ehkä nämä kokemukseni johtuivat siitä että söin päivällä lasgnea; pastan hiilihydraatit ja lihan proteiinit yhdessä tuottavat helpohkosti serotoniinipöhnän. Minulla on taipumusta saada voimakkaita uskonnollisia kokemuksia sellaisessa mielentilassa. On jännittävää, miten monet ihmiset antavat jonkinlaisen epistemologisen roolin näille kokemuksille.

Kokemus on omalla kohdallani yksinomaan miellyttävä, siihen liittyy tunne, että olen valon tai lämmön ympäröimä, ja ihoni menee kananlihalle. Se on myös "ajaton", ja subjektiivinen kokemus ajasta on täysin paradoksaalinen; yhtäältä se on pitkäkestoinen ja toisaalta se on ohi silmänräpäyksessä. Siihen liittyy myös paradoksaalinen kokemus samanaikaisesta suuruudesta ja pienuudesta, muttei mitään varsinaista hallusinaatiota tai edes suoranaista parestesiaa. Ennemminkin tuntuu, että aivot vain hieman säätävät itseään. Olo on täysin normaali ja melko euforinen sen jälkeen.

Tosin sain melko kovan päänsäryn jälkeenpäin, joten kyseessä saattaa olla myös jonkinlainen migreenin esioire.

Epäkorrekti tutkimus III

Laitan datan pihalle, kun keksin mihin sen voisin laittaa mielekkäällä tavalla.
Lisäsin dataan vielä yhden muuttujan, ateistien määrän.

Coefficients:
             Estimate Std. Error t value Pr(>|t|)    
(Intercept) 59.975499   2.189608  27.391  < 2e-16 ***
Atheists     0.304269   0.079276   3.838 0.000243 ***
black       -0.091870   0.030255  -3.037 0.003208 ** 
immigrants   0.255284   0.054110   4.718 9.67e-06 ***
latitude     0.168643   0.074249   2.271 0.025748 *  
Ldiv        -0.008171   0.003059  -2.671 0.009120 ** 
muslims     -0.070550   0.029333  -2.405 0.018417 *  
whites       0.050250   0.030724   1.636 0.105774 

Tässsä valkoihoisten määrä ei ole tilastollisesti merkitsevä, ja isoimmat kertoimet ovat "ateismilla" ja "maahanmuuttajilla". Näyttää siis siltä, että ceteris paribus, ateismi ja maahanmuuttajien määrä tekevät maasta "hyvän paikan elää". Jos olen rehellinen, enkä vääristele lainkaan, niin epäilen, että kyse on paitsi uskonnonvapaudesta, myös siitä, että ateismi yleistyy koulutuksen ja hyvinvoinnin lisääntyessä; kurjuus tekee ihmisistä uskonnollisempia. Maahanmuutto taas luonnollisesti suuntautuu etupäässä maihin, joissa on paremmat mahdollisuudet toimeentuloon, eikä tämä voi olla sattumaa.

Keräsin datan hieman kyseenalaisella tavalla. Esimerkiksi "Valkoisten" määrä on epäluotettava, koska maissa, joista oli geenitutkimuksia, käytin lukua, joka ilmoittaa "eurooppalaisen perimän" osuuden. Sensijaan maista, joissa oli vain luokittelu "white, black, other" tms, käytin näitä lukuja. Tämä johtaa vinoumaan, jolla voi olla vaikutusta lukuihin. Lisäksi tein mielivaltaisen rajauksen, jonka mukaan vain eurooppalaiset ovat "valkoisia", tämän vuoksi muuttujien nimet pitäisikin olla "european" ja "african", mutta afrikkalaisissa laskin Maghreb-maiden arabiväestön ei-afrikkalaisiksi.

Jos keksin, miten repäistä tiedot R:ään helposti esimerkiks Y-kromosimin haploryhmistä kansallisuuksittain, siitä voisi saada mielenkiintoisen tutkimusaiheen.

Epäkorrekti tutkimus II.

OK, ensimmäisen vaiheen regressiot on nyt laskettu. Kerron ensin vähän datasta.

Mukana on 100 maata kaikilta mantereilta. Jokaisesta maasta on kerätty seuraavat tiedot: muslimien osuus populaatiosta, maahanmuuttajien osuus populaatiosta, eurooppalaisten osuus populaatiosta, mustaihoisten (laskin vain afrikkalaiset) osuus, kielellinen diversiteetti, ja leveysaste, jolla maan pääkaupunki sijaitsee. Laskin näistä multiregression, jossa näillä muuttujilla selitetään maan saamaa pistemäärää Newsweekin maavertailussa. Kertoimet, ja p-arvot olivat seuraavat:

const   muslim  imm.    euro     afro   lang    lat.
61.1534 -0.1240 0.28444 0.03742 -0.1063 -0.0087 0.2785
 0.0000  0.0001 0.00000 0.23103  0.0003  0.0067 0.0001

EDIT2: Laskin kertoimet uudelleen ja sain kyllä samat arvot, mutta korjasin p-arvot nyt, ja ne ovat nyt oikein. Valitettavasti ohjelmassani oli pahahko virhe. Näyttäisi nyt siis siltä, että kaikki muut kertoimet ovat merkitseviä, paitsi eurooppalaisten määrä. Eurooppalaisten määrä ei ennusta siis tässä regressiossa tilastollisesti merkitsevästi mitään, mutta muut kylläkin. Eniten näyttäisi vaikuttavan leveysaste, sitten maahanmuuttajien määrä (positiivisesti), ja kolmanneksi muslimien osuus populaatiosta.

Koko mallin selitysaste on 0.73, tämä on merkitsevä pyöristysvirheen tarkkuudella.

Teen lisätutkimuksia, esimerkiksi lisään uskonnollisia ryhmittymiä jne. tähän.

Epäkorrekti tutkimus.

Toisinaan seuraamani bloggaaja Jaska oli keräillyt dataa etnisyydestä, maiden rankingista Newsweekin taannoisessa maiden vertailussa, kielellisestä diversiteetistä, siirtolaisten osuudesta väestössä, muslimien osuudesta väestössä jne. Sain häneltä datan, ja olen nyt työstämässä ja täydentämässä sitä.

Tarkoituksenani on siis selvittää, miten eri muuttujat selittävät pistemäärää Newsweekin "hyvä paikka elää"- vertailussa. Tällaisissa tilanteissa on usein hyvä ottaa mukaan virheellisiä tulkintoja aiheuttavia korrelaatioita "imuroivia" muuttujia mukaan. Esimerkiksi pelkkä mustaihoisten osuus väestössä voi olla vain sattumaa, eikä tosiasiassa merkitä mitään maan "hyvyydelle", jos tosiasiassa onkin jokin toinen, tuntematon tekijä, joka korreloi tämän etnisen koostumuksen kanssa. Yksi tällainen "imurimuuttuja", jota aion käyttää, on etäisyys päiväntasaajasta. Jos olen oikeassa arveluissani, se imuroi merkittävän osan etnisen komposition selittävästä vaikutuksesta, ja jäljelle jää enemmän todellista vaikutusta.

Jotta vertailusta tulee mielekäs, täytyy dataa täydentää. Aion käyttää niiden maiden kohdalla, joilla data löytyy verkosta, populaation perimän eurooppalaisuus- ja afrikkalaisuusasteita selittävinä muuttujina, uskonnon, siirtolaisuuden, kielellisen diversiteetin ja leveysasteen itseisarvon lisäksi. Leveysasteen määrittäminen on ongelma sellaisten maiden kuin Chile tai jopa Suomi tai Meksiko kohdalla, jotka ovat pitkänomaisia. On selvää, että pääkaupungin leveysaste ei ole hyvä, mutta se saa silti kelvata proxyksi.

Otan vastaan ehdotuksia tässä vaiheessa siitä, mitä muuttujia pitäisi ottaa mukaan. Ja kaikkein parasta, jos pystytte sellaisen datan minulle toimittamaan lisättäväksi.

Syy sille, miksi teen tämän vertailun on, että toivon tämän poistavan tiettyjä ennakkoluuloja, mutta riittävän vahva ennakkoluulo tietysti on mahdotonta kumota kovalla todistusaineistolla. Julkaisen luvut viikon lopulla, kun saan regressio-ohjelmani puukotettua laskemaan myös p-arvot kertoimille.

Sininen maanantai.

Tulin aamulla töihin siinä uskossa, että tutkimus suorastaan räjähtää käyntiin. Päänsäryn, kahvin liiallisen tankkaamisen, yllättävän masentavan koti-ikävän, ja liian raskaan lounaan lisäksi suunnitelmaa häiritsi myös tutkimustapaamisen lykkääntyminen huomiseen niin, etten saa käyttööni rajapintaa, jonka avulla tekisin kokeita paperia varten. Päätin siis tehdä toisen asian, joka kuuluu jokaisen tutkijan velvollisuuksiin, eli lukea aiheeseen liittyviä papereita ja kirjallisuutta.

Papereiden lukemisessa on sellainen ongelma, että aivoni on aivan liian taipuvainen divergenttiin ajatteluun ollessaan tällaisessa viritystilassa. Tämä tarkoittaa, etten voi lukea kuin muutaman kappaleen jotain itselleni uutta tietoa, ja keskittymiseni herpaantuu aivon generoidessa niin paljon vaihtoehtoja ja ideoita siitä, miten tietoa voisi hyödyntää muussa tekemisessäni. Tämä kuulostaa jotenkin kovin juhlavalta tai hyödylliseltä, mutta vakuutan, että ideoista suurin osa on huonoja ja käyttökelvottomia. Silti minun on liki mahdotonta olla ajattelematta niitä, ja vaatii huomattavan määrän voimavaroja olla piittaamatta niistä. Voimavaroja, joita minulla ei juuri nyt ole, jos voin lisätä.

Tutkimukseni etenee parhaiten pienessä ryhmässä, jossa on mukana pikkutarkkoja ja toiminnallisia yksilöitä. Olen yksinäni liiaksi taivaanrannanmaalari, ja joudun pakottautumaan kaikkeen tarkkaan ja toteuttavaan työhön. Onnekseni pidän kirjoittamisesta, myös paperien kirjoittamisesta, koska se selkiyttää ajatuksiani tavalla, jota voi verrata meditoimiseen. En tee kirjoittaessani suurta määrää virheitä, mutta olen huono korjaamaan tekstiä. En esimerkiksi koskaan oikolue blogitekstejäni, mikä todennäköisesti näkyy. Jälkikäteen voin esimerkiksi usein lukea suoraan tekstistä, milloin olen pitänyt kirjoittaessa tauon, koska sellaisessa kohtaa esiintyy yleensä jonkinlainen kongruenssivirhe.

Olen aiemmin jo kirjoittanut nykyisestä tutkimusaiheestani otsikolla "Onnekas poika", ja muutenkin. Minulla on nyt materiaalia muutamaan julkaisuun, ja olen aiheesta nyt jo pari paperia kirjoittanut muiden kanssa, yhden lähetin reilu viikko sitten ja seuraava pitäisi lähettää ensi kuun alussa. Jostain syystä aihe alkaa tuntua läpikolutulta, vaikka teoriapuolella löytyy koko ajan uutta ja mielenkiintoista. Mietin, josko asia pitäisi jättää vuodeksi tai pariksi hautumaan, tai jopa jättää se jollekin nuoremmille. Tästä voisi helposti riittää tutkittavaa väitöskirjaa varten, ja jos minulla olisi rahoitusta tarjota, yrittäisin hankkia jostain jatko-opiskelijan sellaista tekemään.

Uskon, että melkein missä tahansa tutkimuksessa saavuttaa, jos vain jaksaa asiaan perehtyä, jossakin vaiheessa sellaisen tietämyksen ja käsityksen tason, ettei itse voi enää mitenkään seurata edes kaikkia lupaavia langanpäitä. Joskus minulta loppuu usko - kuten tänään - että teen jotain mielekästä ja tärkeää, että minun olisi pitänyt alkaa tutkia biotieteitä tai fysiikkaa. Mutta toisaalta, kaikissa elokuvissa aina mielenkiintoiset löydöt tekee joku eristyksiin tai karkotetuksi joutunut eksentrinen tutkija.

Back in the UK.

Palasin taas englantiin eilen illalla. Lähtö kotioloista ei ollut yhtään helpompaa kuin viimeksi, itseasiassa tuntuu, että lähtö muuttuu kerta toisensa jälkeen epämiellyttävämmäksi. Aloitin matkalla lukemaan Reynoldsin Aurinkojen huonetta, ja sainkin tuhottua sitä hyvän matkaa. Reynoldsia tunnutaan suomentavan ihan hyvää vauhtia. Eikä minulla pahemmin ole moittimista suomennosjäljestä. Olen pari kirjaa lukenut englanniksi ja ehkä viisi suomeksi, eikä mitään selkeää vikaa ole näkynyt.

Olen valitettavasti jonkinlaisessa koukussa Reynoldsiin. Häpeäkseni myönnän, että kirjailijana hän on ainoastaan viihdyttävä, ei niinkään muuten mielenkiintoinen tai erityisemmin ajatuksiaherättävä, mutta se tuntuu olevan peräti syy riippuvuuteeni kuin sitä vähentävä tekijä.

Tällä viikolla on edessä rankka rupeama hommia. Lisäksi vaimo tulee lauantaina käymään muutamaksi päiväksi.