Mäki II.

Pelasin viikonloppuna ns. normiporukan kanssa Axis and Allies-lautapeliä. Olin Eurooppa-versiota kerran pelannut (ja voittanut). Vaikka koko maailman kattavan pelin perusmekaniikka on samankaltainen, strategisesti se on toisenlainen. Pelasin tällä(kin) kertaa natseilla - jostain syystä natsit on tehty näissä peleissä aina kaikista houkuttelevammiksi - mutta viiden pelaajan pelissä alkujäykkyydet venäyttivät pelin liian pitkäksi. Vajaan kuuden tunnin pelin jälkeen totesin olevani liian väsynyt jatkamaan, ja edellisen kierroksen gambiittini oli joka tapauksessa epäonnistunut, joten luovuin leikistä.

Sunnuntaina olin mäessä ensimmäistä kertaa hieman yli kahteenkymmeneen vuoteen. Otin alle ensimmäistä kertaa elämässäni lumilaudan, koska pojan meno on saanut sen näyttämään helpolta. Myös vaimo otti laudan, ja ensimmäisen minuutin aikana ilmeisesti mursi häntäluunsa. Oma backside oli myös kovilla, vaikkakin se alussa joutui koville lähinnä frontside käännöksissä, hehheh. Lumilaudan kanssa kokemus oli täysin toisenlainen kuin olin odottanut. Alku oli huomattavasti hankalampaa kuin olin olettanut, mutta toisaalta oppiminen tapahtui nopeammin kuin olin olettanut. Päivän lopuksi osasin jo laskea Sappeen alkeisrinteen alas kaatumatta, ja pysähtyä hallitusti alhaalla.

Rauta III.

Kävin joskus nuorempana kuntosalilla harjoittelemassa lähinnä voimanostoa. Lopetin joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, koska en vain kokenut hommaa mielekkääksi. Tekniikka oli jotenkin pielessä ja harjoittelu epätasapainoista, ja niin selkäni tuntui kipeytyvän liian usein. Lisäksi harjoittelin lähinnä vain tympeää maksimivoimaa, ainoana tähtäimenäni oli liikutella kolminumeroisia kiloja, ja isompiakin. Ehkä nuoret miehet universaalisti haluavat uhota tällaisilla asioilla.

Nyt en enää välitä. Eilen tapasin personal trainerin - kaksi tapaamista kuului ilmaiseksi kuntoklubin jäsenyysetuihin. Tämä kyseli asioista ja nopeasti laati minulle jotain treeniä. Kolmen viikon koko kropan kestävyysharjoittelun jäljiltä lihakseni eivät enää olleet kipeytyneet treenien jälkeen, mutta ohjaaja keksi kyllä liikkeen, jolla sen sai aikaan. Lisäksi havaitsin, että keskivartalon lihakset ovat heikohkot.

Jokin sai minut kuitenkin ajattelemaan kaiholla tankoa ja rautaa, ja miettimään, olisiko noilla yksinkertaisuudessaan uljailla möhkäleillä jotain tarjottavaa minulle, vaikka olen jo, sanoisinko, aikuinen mies...

Verot Kansan verta juopi II.

Eräässä keskustelussa tuli esiin mielestäni terminologinen problematiikka, joka toistuvasti pyörii käsitteiden "vasemmisto" ja "oikeisto" ympärillä. Pyrin itse välttämään näitä termejä, koska niillä on useita vakiintuneita merkityksiä, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, ja tämä synnyttää usein pelkkää retorista kitinää. Satiirinen näkemykseni on jo pitkään ollut, että vasemmistolaiset ovat typeriä ja oikeistolaiset roistoja.

Mutta tämä on sivuseikka. Mielenkiintoisempi - ainakin jollakin tapaa - kysymys on se, mitä voidaan pitää verona. Tässä, kuten niin usein, on hyvä ottaa benchmarkiksi jonkinlainen libertaari näkemys, johon sitten vertaamalla voimme yrittää vastata kysymykseen. Oletetaan yhteiskunta, jossa on jotenkin maagisesti pidetty huolta siitä, että ihmisillä on omistusoikeus, jota ei "voi" loukata. Yksilöt voivat omistaa mitä tahansa yksin tai halutessaan yhdessä. Kaikki transaktiot tapahtuvat vapaaehtoisesti ja kaikella mielekkäästi vaihdettavissaolevalla on jonkinlaiset markkinat. Kaikki ostavat kaiken markkinahintaan, tai tekevät itse itselleen omilla resursseillaan, jos haluavat. Tämä on vain kuvitteellinen esimerkki, johon yksinkertaisesti vertaamme toimenpiteitä.

Taivaasta tms. putoaa entiteetti "valtio", joka kykenee pakkottamaan ihmisiä johonkin. Oletetaan, että on jotain omaisuutta, maata tai muunlaista, jota kukaan ei omistanut, ja joka nyt on tämän entiteetin hallinnassa. Tai ehkä joukko rikkaita yksilöitä kuoli ja testamenttasi omaisuutensa tälle entiteetille. Tällä ei ole merkitystä.

Entiteetti voi periaatteessa alkaa kontrolloida ihmisten elämää, määräämällä näitä maksamaan erilaisista asioista. Esimerkiksi se voi alkaa vetää välistä transaktioissa vaikkapa arvonlisäveron tms. tapaisella verolla. Sillä on lisäksi kassavirtaa sen omaisuuden käytöstä. Nyt kysymys on, millainen omaisuuden käyttö on efektiivisesti verottamista, ja millainen ei?

Oma vastaukseni on, että mikään sellainen, mitä tämä "valtio" tekee, jonka vastaavan omaisuuden omaava taho voisi tehdä alkutilanteessa ilman pakkoa, ei ole "veroa". Esimerkiksi, jos valtio omistaa kadun, ja se alkaa periä kadun käytöstä maksua, se ei ole "veroa", ellei maksun kohdistamisessa ja keräämisessä käytetä jotakin sellaista menetelmää, jota yksityisen ei olisi mahdollista käyttää. Esimerkiksi jos VR myy lippuja ylihintaan, tämä voi tietysti olla jonkinlaista monopolipuljausta, mutta se ei ole verottamista. Laajentamalla näkökulmaa, siitä tietysti tulee vero, koska oikeasti valtio kieltää muita rakentamasta ratoja ja ajelemasta junilla.

Suomalainen yhteiskunta toimii hämmästyttävän pitkälle tallaisiin kieltoihin nojaten, ikäänkuin yhteiskunta hetikohta romahtaisi, jos nenäliinoja, sämpylöitä tai lehtijousia saisi valmistaa kuka tahansa, eikä vain valtion oma paperitehdas, leipuri, tai valssaamo tms. Otan nämä esimerkit, koska kukaan ei vakavissaan ehdota, että valtion pitäisi toimittaa nämä tuotteet yksinoikeudella. Silti junaradat, tiet, koulut jne. on katsottu parhaaksi toimittaa näin. Nykyisin on tapana nimittää sosialismiksi kaikkea valtion tms. julkisen tahon toimintaa. Mielekkäämpää olisi oikeastaan tarkastella vain niitä, joissa efektiivisesti kielletään tai ainakin rajusti rajoitetaan jotakin toimintaa.

Keskeinen erimielisyys kohdistui siihen, onko pysäköinti- tai ruuhkamaksu vero vai ei. Jos palaamme benchmark-esimerkkiimme, yksityisen omistamalla kaupunkitiellä pysäköinti olisi varmasti tavattoman kallista, koska se vähentää läpimenoa ja sillä on siten merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Toisaalta, ruuhkautuminen on merkki niukkuudesta tiekapasiteetin suhteen - jono on aina merkki siitä, että kysyntä ylitää tarjonnan - joten hinnan nostaminen paitsi tuottaisi tuloja tien omistajalle, myös parantaisi kokonaishyvinvointia vähentämällä jonotusta. Libertaarissa yhteiskunnassa ruuhkamaksut olisivat todennäköisesti osa normaalia hintadifferointia, jolla saataisiin asiakkaat siivilöityä maksuhalukkuuden ja -kyvyn mukaan, hieman kuten nykyisin lentoyhtiöiden business-luokat sun muut toimivat. Siksi pidänkin ruuhka- ja pysäköintimaksujen asettamista kovin alas (ruuhkamaksujen kohdalla siis nollaan) eräänlaisena subventiona autoilijoille, eikä ruuhkamaksua tai pysäköintimaksua voi pitää "verona" sanan sellaisessa merkityksessä kuin esimerkiksi tulovero tai arvonlisävero on.

Pidän erikoisena myös sitä, että erilaiset neutraalius- ja ulkoisvaikutustarkastelut leimataan usein jonkinlaiseksi sosialismiksi ja yrityksesi "ohjailla" tai "holhota" ihmisiä. Neutraaliudella tarkoitan tässä sitä, että vero tai maksu pyritään kohdistamaan sellaiseen toimintaan ja sellaisen suuruisena, että se vastaa osapuilleen kustannusta, allokatiiviset vaihtoehtoiskustannukset huomioiden, ja niin että sen käyttäytymistä muuttava vaikutus jää mahdollisimman pieneksi. Asennetta, jossa mieluummin verotetaan "maksukyvyn mukaan" eli tuloja, kuin esimerkiksi omaisuuden vaihtoehtoiskustannusta, esimerkiksi kiinteistöveron muodossa, voi pitää perustellusti paitsi vähän outona, myös oikeastaan jossain määrin vasemmistolaisena, koska siinä painotetaan tulonjaollista näkökulmaa.

Jonottaminen on varkautta.

Oletetaan, että meillä on resurssi, jota voidaan jakaa muutoin rajattomasti ja vailla kustannuksia, mutta rajallinen määrä kussakin aikayksikössä, esimerkiksi yksi yksikkö minuutissa. En rakenna eksplisiittistä mallia aikapreferensseistä, enkä muutenkaan. Oletetaan, että niiden ihmisten joukko, joille resurssin arvo on nollaa suurempi, on suuri, mutta ei rajattoman suuri niin, että kaikki saisivat kyllä resurssin ennenpitkää, jos malttavat odottaa. Aikapreferenssistä ja siitä, että ihmiset voivat tehdä ajallaan jotain tai sitten he voivat jonottaa saadakseen resurssin, syntyy vaihtoehtoiskustannus, siis jonotusajan jonottajalle tuottama harmi.

Oletetaan, että resurssilla on jakaja, joka voi ottaa rahaa resurssin jakamisesta.

Ensimmäisenä huomataan, että jos jakaja asettaa hinnan nollaksi, syntyy jono. Ihmiset voivat päättää mennä jonoon tai olla menemättä. Jonoon menijä saa resurssin sitä nopeammin, mitä aiemmin hän menee jonoon. Dynamiikka on hankala mallintaa, mutta jos oletetaan, että jonossa on jo ihmisiä jokin määrä, niin yksilö arvioi, onko jonotusajan vaihtoehtoiskustannus suurempi kuin resurssin arvo hänelle itselleen. Jos on, hän ei mene jonoon.

Intuitiivisesti ajatellen jono kasvaa ensin kovasti, mutta alkaa pian lyhentyä, mutta kuitenkin hieman hitaammin kuin mitä resurssia jaetaan. Viimeinen saa omansa jonottamatta.

Jakaja voi asettaa hinnan korkeammaksikin. Jos hän asettaa sen korkeammaksi kuin millä kaikille halukkaille annetaan resurssi, syntyy hyvinvointitappio. Voimme olettaa, että hyvinvointitappio syntyy joka tapauksessa jos hinta on nollaa suurempi. Staattinen "sama hinta kaikille" on näennäisesti huonompi kuin nollahinta.

Paitsi jos otamme huomioon, että jonottajan jonossa kuluttama aika on myös hyvinvointitappiota. Jonotukseen käytetty aika vähenee hinnan noustessa, koska vähemmän ihmisiä haluaa resurssin. Aikapreferenssin tarkasta muodosta ja resurssin utiliteetin jakautumista riippuu, mikä on sosiaalisesti optimaalinen hinta resurssille.

Dynaamisella hinnoittelulla päästään vielä parempaan tilanteeseen. Hinta voidaan asettaa aluksi hyvin korkeaksi, jolloin jono muodostuu lyhyemmäksi, ja pudottaa hintaa, kun jono alkaa lyhentyä. Näin jonotusajalle saadaan yläraja, ja hinnan lopulta pudotessa nollaan jonottamishaluttomatkin saavat kuitenkin resurssin. Näin siis resurssin jakelija voi hinnoittelemalla resurssin nokkelasti sekä hyötyä itse, että kasvattaa kokonaishyvinvointia ilmaiseen jakamiseen verrattuna.

Mistä sitten otsikko? Esimerkissämme resurssia tuotettiin yksi yksikkö minuutissa. Oletetaan, että jono muodostuu spontaanisti resurssin tullessa jakoon, ja siihen on asettunut 200 ihmistä. Jonottaja, jonka perässä on 100 ihmistä, tuottaa näille kaikille yhden minuutin verran hyvinvointitappiota seisomalla jonossa. Hänellä on itsellään vielä 100 minuuttia odotettavaa, ja oletetaan, että hän sattuu arvostamaan tätä 100 minuutin aikaa 100 euron arvosta, mutta sitä että saa resurssin silloin eikä vaikka huomenna, 150 euron arvosta. Hän olisi valmis luopumaan omasta paikastaan vähän yli 50 eurolla.

Oletetaan, että hänen perässään olevien ihmisten preferenssit resurssin suhteen vaihtelevat, mutta keskimäärin näiden aika on saman arvoista, siis 1 euro per minuutti. Heistä jokainen olisi siis valmis maksamaan yhden euron, jos jonotusaika lyhenisi minuutilla. Periaatteessa tämä henkilö 101 voisi siis todeta "maksakaa kaikki minulle 70 senttiä, niin lähden jonosta ja jonotusaikanne lyhenee".

Tämän voi ajatella myös kääntäen. Sillä, että henkilö 101 seisoo jonossa, hän aiheuttaa 100 euron edestä vahinkoa. Jos hyväksymme tehokkuusperiaatteen moraalin lähteeksi - ja miksi emme hyväksyisi - on jonottaminen varastamista. Ainakin se on enemmän varastamista kuin musiikin tai elokuvien kopiointi. Siksi ihmettelenkin, miksi tätä yhteiskunnallista epäkohtaa ei pyritä korjaamaan voimallisemmin.

Vasemmiston suhde jonottamiseen kummaksuttaa minua usein. Nimittäin, se, että joku lainaa ihmiselle rahaa ja ottaa tästä sitten korkoa, on hyvinvoinnin siirtämistä ajan yli yhdeltä henkilöltä toiselle, ja korko on tästä maksettava korvaus. Tätä vasemmisto on valmis paheksumaan, koska siinä käytetään hyväksi ihmisen "heikon tilanteen" tuomaa aikajänteen lyhenemistä (eli koron nousua), mutta jos asiaa tarkastellaan lähemmin, siinä todellakin vain siirretään hyvinvointia paikasta toiseen. Jonottaminen sen sijaan tuhoaa hyvinvointia. Julkisen hyödykkeen alihinnoittelu niin, että sen eteen syntyy jonoja, on esimerkki tehokkuustappiosta, joka ajatellaan hyväksyttäväksi "uhriksi" tasa-arvolle.

En ota kantaa tässä siihen, minkä pitäisi olla sopiva trade-off tällaisten välillä. En itse esimerkiksi ole sitä mieltä, että ensiavussa pitäisi hoitaa kipeytynyttä vaivasenluuta nopeammin kuin vuotavaa reisivaltimoa, jos asiakas vain maksaa enemmän. On kuitenkin lukuisia resursseja, joissa on perusteltua kysyä, miksi jonottaminen on kaikkien pyhä oikeus ja velvollisuus. Ensimmäisenä tuli mieleeni lähinnä liikenneruuhkat...

Rauta II.

Kolmas perättäinen viikko lihaskuntotreeniä on jo tuottanut sen verran tulosta, että lihakseni eivät enää kipeydy, eli en kärsi enää lainkaan DOMS-oireista. Vastoin yleistä harhaluuloa, venyttely ei ehkäise DOMSia, vaan itseasiassa pahentaa sitä. Tämä on tiedetty tutkimustulosten perusteella[1] vuosikausia, mutta silti lihaskivun välttämiseksi suositellaan venyttelyä.

Toinen suunnattoman ärsyttävä myytti - jonkinlainen urheilun oma "kaalihuijaus", jos sallitte - on sitkeä uskomus siitä, että maitohappo on syyllinen lihaksen väsymiseen ja kipeytymiseen. Kyseisen myytin taustalla on varhainen tulkinta maitohapon määrän lisääntymisestä harjoituksen yhteydessä, ja päättelynä se on samankaltainen kuin että paloautot pahentavat tulipaloja: Mitä vakavampi tulipalo on kyseessä, sitä useampia paloautoja on paikalla. Todellisuudessa maitohapon laktaatin ruiskuttaminen lihakseen saattaa jopa parantaa sen suorituskykyä [2].

Maitohappo- ja venyttelymyytit ovat tietysti vain esimerkkejä siitä, miten yleisestiottaen ihmiset suhtautuvat todellisuuteen ylenkatseella, jos se on ristiriidassa heidän ennakkoluulojensa kanssa. Erityisen alttiita tällaiselle ongelmalle ovat asiat, jotka liittyvät melko suoraan ihmisten omaan kehoon tai "biologiaan": ihmiset muodostavat kultinomaisia koulukuntia ravitsemuksesta, raskausajan ruokavaliosta, uskomuslääkinnästä, urheilusta, vanhemmuudesta, ja niin edelleen.

Joku tietysti voisi väittää, etteivät ihmisten poliittisetkaan mielipiteet - ja siinä samalla niitä sivuavat käsitykset maailman toiminnasta noin ylipäätään - ole tästä riippumattomia. Pinkerin The Blank Slate voidaan nähdä joidenkin tällaisten jumiutumien ruotimisena. Aihetta sivutaan toistuvasti Less Wrong blogissa, jonka materiaali sijaitsi ennen Robin Hansonin nykyisen Overcoming Bias-blogissa. Jälkimmäinen käsittelee aihetta edelleen jossain määrin. Olen lukenut näitä viimeaikoina aika vähän.

Miksi ja miten tällaiset myytit jatkavat elämäänsä niinkin neutraaleissa asioissa kuin siinä, onko lihaskivun syynä venyttelyn laiminlyönti tai johtuuko lihaksen väsyminen maitohaposta? Otin nämä esimerkit siksi, että niihin ei liity mitään poliittista relevanssia, ja siksi niiden pitäisi kuvastaa ihmisen taipumusta pitää kiinni virheellisistä käsityksistä täysin riippumatta mistään ryhmäpaineesta tai henkilökohtaisesta sitoutumisesta virheellisen käsityksen ylläpitämiseen.

Voimme toki postuloida, että maitohappo- ja venyttelymyyttiä pitävät yllä kaiken maailman venyttelyopettajat ja uskomuslääkitsijät, mutta tämä ei ole tyydyttävä vastaus. Voimme sanoa, että syy on siinä, että ihminen nyt vain ei halua vaihtaa käsityksiään. Tämä on jo uskottavampaa, mutta se ei silti vastaa kysymykseen miksi näin on. Oma kokemukseni on, että esimerkiksi lämmittelyn jälkeen tehtävä pieni venyttely ennen rankkaa harjoitusta (josta ei ole hyötyä) on osa eräänlaista rituaalia, ja tämän rituaalin rikkominen voi olla hyvin raskasta ja synnnyttää jopa syyllisyydentunteita. Ihminen varjelee tämän rituaalin rationalisointia pitäytymällä uskomuksessa, että se on "tarpeellinen".

Tämä nivoutuu saumattomasti viimeaikaisiin pyrkimyksiini yrittää ymmärtää uskonnollisia käsityksiä. Niissä on jotain samanlaista: voimme olla täysin varmoja, että ne ovat vääriä, mutta silti niihin uskovat monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muutoin täysin rationaalisia ja mieleltään ehjiä. Ajattelin aiemmin, että uskonnollinen ihminen ei voi olla luotettava, koska hän on eräänlaisella tavalla mielisairas. Nyttemmin ymmärrän, että kyse on todennäköisesti omasta neurologisesta poikkeavuudestani. Coping-mekanismini kognitiivisen dissonanssin suhteen ovat alikehittyneet, joten en kykene omaksumaan uskomuksia, jotka tiedän vääriksi. Ihmiset ovat erilaisia hyvin perustavanlaatuisella tavalla, ja osalle meistä - sanoisin "ääripäiden", mutten oikeasti ole vakuuttunut, että olen niin poikkeava - tässä suhteessa erot tekevät toistemme piirteistä jokseenkin käsittämättömiä.

Siksi pidänkin omituisena ja epäonnistumaan tuomittuina kaikenlaisia omien uskonnollisten käsitysten tueksi kasattuja rationalisointeja: ne ikäänkuin "iskevät takaisin" aina. Mitä toivoa minulla olisi vakuuttaa ihmisiä väittämästä, jonka tueksi on vain epäsuoraa evidenssiä, kun useimmat ihmiset pitävät täysin naurettavana jopa maitohappo- ja venyttelymyyttien kaltaisten empiirisesti virheellisiksi osoitettujen käsitysten kyseenalaistamista?

[1] Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports, Volume 8, Issue 4, pages 216–221, August 1998
[2] Sports Medicine, Volume 36, Number 4, 2006 , pp. 279-291(13)

Sivistys ja vauraus.

Radiossa mainostettiin koululaisten "tutorointipalvelua" tai jotain, lyhyessä pätkässä lapsi kysyy ilmeisesti nukkuvalta isältään, että "hei isi, miten derivoidaan".

Funktion derivaatta on oikeastaan sen lokaali linearisointi. Tämä tarkoittaa sitä, että derivaatan arvo jossain pisteessä on oikeastaan lineaarikuvaus, jonka avulla funktiota voidaan approksimoida ko. pisteessä. Siis, jos meillä on funktio f: X &rarr Y, niin pisteessä x funktion f derivaatta f' on lineaarikuvaus f'(x)[]: X &rarr Y, siten että f(x + &Delta x) = f(x) + f'(x)[&Delta x] + &omicron, siten, että &omicron / &Delta x lähestyy nollaa, kun &Delta x lähestyy nollaa. Tässä siis f'(x) on itsessään lineaarikuvaus, jonka parametri on hakasulkeissa.

Tästä voi johtaa derivaatan määritelmänä tarjotun erotusosamäärän, jota sitäkään ei kouluissa yleensä oikeasti opita muistamaan. Siitä voi myös johtaa paljon abstraktimpia käsitteitä, esimerkiksi vektoriavaruuksissa reaaliarvoisen funktion gradientti on tällainen (ja lineaarikuvaus on pistetulo) ja vektoriarvoisten funktioiden kohdalla se on matriisi jne.

Kirjoitan tästä siksi, että olen useammin kuin kerran nähnyt esitettävän jonkinlaisen vastakkainasettelun matemaattispainotteisen tieteellisen koulutuksen ja sivistyksen välille, nimenomaan niin, että "joku derivointi" esitetään kontrastina sille, että on lukenut tiettyjä kirjoja tai osaa nimetä tiettyjä taiteilijoita ja taidesuuntia.

Tämän rinnalle voi ottaa kaksi käsitystä vauraudesta, nimittäin suhteellisen ja absoluuttisen. Suhteellinen vauraus on jotain sellaista, että on rikkaampi tms kuin muut. Tällaisella tavalla ajateltuna feodaaliajan rosvoparoni tms. oli vauraampi kuin yksikään nykypäivän superrikkaista ihmisistä. Tällainen feodaalinen vauraus ei juurikaan lisäänny materiaalisen yltäkylläisyyden lisääntyessä, vaan pikemminkin se on historiallisesti tupannut pienentymään. Absoluuttinen vauraus taas viittaa niihin resursseihin, joita ihmisellä on käytettävissään. Tietysti ceteris paribus, absoluuttisen vaurauden lisääntyminen lisää yksilön suhteellista vaurautta, mutta yhteiskunnassa voi kaikkien absoluuttinen vauraus lisääntyä.

Jos ajattelemme sivistystä, sitä voidaan hahmottaa samoin. "Joku derivointi" on eräänlaista absoluuttista sivistystä, koska se on tietoa vain suhteessa struktuurien ja maailman ymmärtämiseen. Tieto siitä, milloin pikkusormen kuuluu olla pystyssä ja milloin kravatin pitää olla tumma ja milloin vaalea, tarvitaan ennenkaikkea toisten ihmisten manipuloimiseen. Tämän perusteella tiedon tai "sivistyksen" voi jakaa kahteen kategoriaan (vähän niinkuin tiedonintresseihin).

Tämä ei tietenkään kerro ihmisen motiivista hankkia tietoa, esimerkiksi fyysikko tai insinööri saattaa haluta asiantuntijuuden tuomaa mainetta ja arvostusta, ja toisaalta taidehistorioitsija saattaa olla yksinkertaisesti kiinnostunut tiedosta itsestään.

Itse tietenkin mielelläni näkisin, että "joku derivointi" olisi osa yleissivistystä, koska senkaltainen ymmärrys rikastaa ihmisen näkemyksiä oikeastaan mistä hyvänsä ilmiöstä. Hätkähdän toistuvasti sitä, miten vajavaisesti ihmiset hahmottavat asioiden muutosta ja eri suuntaisten muutosten keskinäisiä suhteita. "Joku derivointi" - merkityksessä siis perustavanlaatuisten matemaattisten tosiasioiden ymmärtäminen - olisi erittäin hyödyllistä suurimmalle osalle ihmisiä. Tämä pätee usein myös niihin, jotka uskovat omaavansa jotenkin hienostuneen ja punnitun maailmankuvan.

Yhteensattumat.

90-luvulla eräänlaiseksi tusinatanssimusiikin ykkösnimeksi nousi Scooter lukuisilla hiteillään. Musiikki oli kaikessa nostatus- ja innostushuumassaan lähinnä banaalia ja latteaa. Yksi suurimmista Scooterin hiteistä oli vuonna 1998 julkaistu "How much is the Fish".
En koskaan oikein saanut selville, oliko bändi itseironinen. Ehkä postmodernismin läpitunkemalla 90-luvulla ei ollut mahdollista olla mitään muuta kuin itseironinen. En tiedä.

Elokuvamusiikin säveltäjistä John Williams on ehkä yksi tunnetuimmista. Hän on tehnyt pitkän uran, ja hänen sävellyksiään on esiintynyt elokuvissa jo yli viisikymmentä vuotta, laskutavasta riippuen kuudella tai seitsemällä vuosikymmenellä. (1960--2011). Hänen elokuvasävellyksensä ovat yleensä koskettavia ja voidaan väittää, että hän on ehkä suurin 1900-luvun jälkipuoliskon elokuvasäveltäjistä.


Kysymykseni onkin, onko John Williams Scooter-fani?

(LISÄYS: Eikö kukaan muu kuule tuon pääteeman olevan ensimmäisiltä tahdeiltaan liki tarkalleen sama molemmissa?)

Kultainen vasikka.

Piti kirjoittaa kullan hinnasta ja inflaatiosta, mutta kaiken voi kiteyttää sanaleikkiin: Kyseessä ei ole kultainen härkä, vaan kultainen vasikka.

LISÄYS: Koskapa tämä näyttää menevän yli hilseen, niin avaan tätä vähän. Esimerkiksi kirjoituksesta The Gold Bull Market – Two out of Three Ain’t Bad, välittyy selkeästi se, että kultaa ostetaan sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti kullan kiilto silmissä. Ns. gold bugien kirjoituksissa on jotain infantiilia roopeankkamaisuutta. Kultaan suhtaudutaan ikäänkuin se olisi jonkinlainen toteemi. Tästä siis "kultainen vasikka"- sanaleikki.

Inflaatio-odotuksia kullan hinta tuskin kuvastaa, koska kaikki muutkin raaka-aineet kallistuisivat samaan tahtiin. Öljy on toki ylhäällä, mutta se reagoi talouskasvuun ja kysyntään aina. LME:ltä voi vilkuilla metallien hintoja. Kullan härkämarkkina perustuu nimenomaan maagisiin uskomuksiin. Hinnat ovat nyt samoilla tietämillä kuin vuonna 2008.

Kannattaa lukea, mitä Krugman asiasta kirjoitti. Tietyt tahot toki pitävät Krugmania jonkinlaisena kommunistina, ja sivuuttavat hänen juttunsa suoralta kädeltä. Jokin maailmassa on toki mennyt syrjälleen, koska Krugman on sentään juutalainen. Tätä tuskin pidetään syynä hänen "väärässäoloonsa". Ainakaan julkisesti...

Rauta.

Kävin eilen power-jumpassa. Ideana on, että ohjaaja määrää liikkeen, jota tehdään sitten painoilla musiikin tahtiin. Kokemus oli hämmentävällä tavalla fasistinen, sanan merkityksessä, joka avautui minulle vasta luettuani kokoelman Uusi Uljas Ihminen: Modernin pimeä puoli. Kirja on loistava esitys siitä, miten fasismi, neuvostososialismi, ja kansallissosialismi ovat eräänlaisia modernisaatiokehityksen synkkiä ylilyöntejä. Opin ymmärtämään postmodernia "läppää" paljon paremmin kirjan luettuani, ja suosittelen sitä lämpimästi oikeastaan kaikille poliittisesta suuntauksesta riippumatta. Tämä kirja, yhdessä Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" toimivat jonkinlaisena alkusysäyksenä oman poliittisen katsontakantani kehittymiselle nykyiseen suuntaan. En väitä niinkään omaksuneeni niistä mitään sisältöä niinkään kuin saaneeni jonkinlaisen syyn pohtia asioita eri näkökulmasta.

Raudan nosteleminen musiikin tahdissa ohjaajan kannustaessa on eräänlaisen körperkultur:in ilmentymä, joka taasen on koko kansakunnan hyvinvoinnin perusta tämän ikiaikaisessa kamppailussa kansojen elintilasta. Treenin jälkeen ihmiset poseeraamassa hikisinä, katse fokusoituna yläviistoon, kansakunnan tulevaisuuteen.

Oma sovittamaton ristiriitani niin konservatismin kuin sosialististen ja muiden kollektivististen aatteiden kanssa ei ole niinkään jäljitettävissä sisällöllisiin kysymyksiin sinänsä kuin suhteeseen koko sisällön käsitteeseen. Tietyssä mielessä käsitykseni on nihilistinen, koska kysymys siitä, mikä sisältö tällä tai tuolla politiikalla tai tällä tai tuolla instituutiolla on, on minulle täysin mieletön.

Tämä ei tietenkään estä ottamasta kantaa sisällöllisiin asioihin, eikä se tarkoita antautumista sumutukseen tai pessimismiin. Ja tästä pääsemme luontevasti siihen, että sain eilen Kaalihuijauksen viimeisetkin sivut luettua, ja kirja vastaa jonkinlaisella tavalla taustaoletuksiltaan ja suhteeltaan maailmaan sitä, miten itse maailmasta ajattelen. Siis, yhteiskunnallinen todellisuus on toki hieman sekava, monimutkainen, ja usein vaikeasti selvitettävissä, mutta se ei ole salattu, ylen raadollinen tms. Eikä se ole myöskään jonkun tahon kontrollissa, ei ole olemassa mitään salaliittoja tms.

Pelkään vain, että Kaalihuijauksen sävyn ja "kanelipullalta maistuvan kalan" tuntuma menee ohi liian monilta. Sellainen ajattelu, jossa ihmisen ajatukset ovat ikäänkuin täysin määräytyneitä jonkin pienehkön yksityiskohdan tai viitekehyksen valintaan liittyvän nyanssin vuoksi, on melko yleistä. Ennustan, että jos sen lukee joku, joka kokee itse lukeutuvansa siihen kansanosaan, josta kirjan loppupuolella puhutaan nuivaan sävyyn -- siis joka kokee tulleensa tölväistyksi heitolla, jossa valitellaan, että keskustelu tuntuu aina vääntyvän joukkkoon tiettyjä aiheita -- tällainen lukija vetää luukut täysin kiinni ja tuomitsee kaiken kirjassa esitetyn roskaksi.

Yhden pettymyksen vielä kirjasta mainitsen, sitten pidän suuni kiinni. Nimittäin, mainittu nuiva sävy on mielestäni ilmaistu termein, joita nimittäisin ehkä "vasemmistolaisuudeksi", sanan täysin väärässä merkityksessä. Kirjoittaja ei suoraan sano - mutta hänen ei niin tarvitsekaan tehdä - mitä nämä mielipiteet esimerkiksi somaleista, kehitysavusta, tai ilmastonmuutoksesta ovat, joita raadollisten (ja väärien) tosiasioiden kanssa tullaan toitottamaan. Yhtä lailla voitaisiin nimittäin ottaa esimerkkejä mielipiteistä saastumisesta, köyhyydestä, työuupumuksesta, tai tuloeroista ja maalata paljon tasapuolisempi kuva vasemmalta oikealle ulottuvasta hölmöydestä. Tätäkään ominaisuutta en kuitenkaan voi kovasti haukkua henkilökohtaisen kokemuksen perusteella, mutta joskus - vain joskus - on mielekästä kuitenkin esittää asiaa hieman tasapuolisemmin kuin todellisuus ilmenee. Ja tämä olisi ollut yksi niistä paikoista.

Mäki.

Kuuntelin viikonloppuna automatkalla Yle Puheelta jotakin politiikkaohjelmaa, jossa oli jotain julkisia eläimiä keskustelemassa. Ohjelmassa kuulin mm. Tommi Uschanovin äänen, joka ei kuulostanut ollenkaan sellaiselta kuin mielikuvissani sen pitäisi. Sain miehen Kaalihuijaus-kirjan pariakymmentä sivua vaille valmiiksi luettua kuntosalin infrapunasaunassa. Ylenkatse, jota kirjoittajan "vasemmistolaisuus" on minunkin kommenttiosastollani kirjaa kohtaan aiheuttanut, ei tunnu perustellulta. Kuten nimimerkki "Kumitonttu" hieman raflaavasti totesi "Ainakin hän tunnustaa olevansa kommari". Tällaiset karkeat ylilyövät termit sikseen, kirja toimii juuri siitä syystä, ettei kirjoittaja peittele vasemmistosympatioitaan. Olen edelleen pettynyt, mutta en kirjaan, vaan odotuksiini; odotin konkreettisempaa ja sanoisinko, luettelomaisempaa esitystä kaikenmaailman hölmöyksistä - jotain politiikantutkimuksen vastinetta wikipedian list of common misconceptionsille.

"Normaaliin" elämään palaaminen tapahtunee vasta tällä viikolla ja sittenkin hitaan puoleisesti. Tänään on yhden paperin deadline ja ensi maanantaina toinen. Lisäksi saan tällä viikolla joitain papereita arvioitavakseni. Viime viikonloppuna veimme pojat Mustavuoren laskettelurinteeseen, tosin vain pikkiriikkiseen lastenrinteeseen. Vanhempi poika laski lumilaudalla ja mitä ilmeisimmin oman setin hankkiminen on nyt edessä. Nuoremmalta sujui "suksittelu" (tämän oma ilmaisu) todella hyvin, vaikka Pätkä ei ole vielä täyttänyt neljää vuotta. Pätkä onkin selvästi sisukkaampi veljeksistä, ja oppi köysihissin käytön "ei saa auttaa"-huudoin höystettynä hyvinkin nopeasti.

Mustavuoren varsinainen mäki on melko jyrkkä; rinteen korkeus on noin 70 metriä ja pituus 350 metriä, mikä tarkoittaa vajaan 12 asteen laskua. Se ei kuulosta kovin suurelta, mutta jos ajattelee sitä kiihtyvyyden kautta, niin kiihtyvyys on liki 2m/s^2. Tämä tarkoittaisi sitä, että sukset suoraan alas osoittaen ja kitkakerroin liki nollassa (se on hyvillä laskettelusuksilla/laudalla alle 0.05), mäen alla olisi vauhtia reilusti päälle 100 kilometriä tunnissa. Keskinopeudeksi laskulle voi kellottaa noin 50 kilometriä tunnissa, ja nuorempana olen mäen lähes sillä vauhdilla laskenutkin. Tällöin mäen tulee alas alle puolessa minuutissa. Kakkosrinteessä oli ainakin ennen pieni pätkä, jossa pudotus (siltä se tuntuu) on luokkaa 40 astetta. Vaikka näin esitettynä tällaiset asteet tuntuvat vähäpätöisiltä, ei edes loivempaa mäkeä pysty ajamaan useimmilla normaaliin katuajoon välitetyllä virittelemättömällä mopolla ylös. Enduro- tai trial-ajoon soveltuvalla vaihteistolla tehtävä tietysti onnistuu, samoin jos pyörässä on sallittua tehokkaampi moottori.

Mäen kiipeäminen jalkaisin ei ole helppoa sekään, vaikka normaalikuntoiselta se onnistuukin. Ylipainoiselle ja/tai heikkokuntoiselle tehtävä voi osoittautua mahdottomaksi. Joskus nuorena miehenä kiipesin mäen laelle ja takaisin hieman alle kymmenessä minuutissa, en ole kokeillut tätä sittemmin. Epäilen että se ei suorituksena ollut mikään ihmeellinen, koska olin siihen aikaan huonommassa fyysisessä kunnossa kuin nykyisin.

Musta huumori.

Nyt kyllä sai sana "aivovammakonservatiivi" uuden merkityksen.

Uusi vuosi.

Liityin viime vuoden lopulla kuntoklubin jäseneksi. Tähän saakka olen aina jokseenkin ylenkatsonut ohjattuja liikuntamuotoja, mutta olen jo siinä iässä, että erilaiset imagosyyt eivät paina enää mitään. Voin täysin vapautuneesti siis polkea kuntopyörällä 90-luvun b-luokan tanssihittien tahdissa, ohjaajan huudellessa ohjeita siitä, milloin pitää seistä, istua, tai milloin keventää ja lisätä vastusta. Saatoin myös vapautuneesti ottaa kevyet painot ohjatussa lihaskuntoharjoituksessa.

En vieläkään ehtinyt lukemaan loppuun Suurta Kaalihuijausta, mutta lukemani perusteella kirja on yhtäältä parempi kuin olin odottanut, toisaalta hieman pettymys. Kirjan ote on analyyttinen, peräti filosofinen, mutta jollakin tapaa yhtä aikaa hieman karski ja pliisu. Jostain syystä elämys on älyllisesti jotain samankaltaista kuin shanghailaisessa ravintolassa syömäni kala: kala oli hyvän makuista, mutta tavalla, joka ei ole ominaistu juuri kalalle, vaan vastaavia makuja löytää pikemminkin leivonnaisista. Ko. kirjassa on yhtäältä jotain pamfletinomaista, ja sitä voisi toisaalta nimittää ehkä "tietokirjaksi", mutta lukukokemus on sävyiltään jotenkin ehkä blogikirjoituksen kaltainen. Kirjailijan kriittisyys on sävyltään arvostelevaa ja vapaamielisesti ehdotuksia viljelevää, mutta toisaalta vetäytyy usein filosofin "neutraaliuden" taakse. En hauku, ehkä tämä on genre, jossa ei ole kirjoitettu pahemmin. Omaperäinen se ainakin on.

Nyt palaan työn pariin.