Maailma on totta.

Pelle Miljoonan "Moottoritie on Kuuma", naivia realismia, positivismia, mystiikkaa, materialismia ja empirismiä ylistävä klassikko, oli yksi suuria suosikkejani nuorempana. Se on kuitenkin vain lyriikkaa, ei mikään vakavastiotettava argumentti.

Tänään on parin apurahahakemuksen viimeinen jättöpäivä. Suhtaudun apurahaan ambivalentisti. Yhtäältä post-doc keikka ihan aikuisten oikeasti korkeatasoisessa ja arvostetussa yliopistossa on hieno tilaisuus ja mahdollisuus. Lisäksi se on arvokas meriitti jatkon kannalta. Toisaalta tilanne on vaikea; vaikka saisin rahoituksen, joudun todennäköisesti jättämään perheen tänne puoleksi vuodeksi. Vaikka lennot ovat halpoja ja pääsisin käymään kotona pari kertaa kuukaudessa, olisi tällainen keikka aivan mahdottoman raskas henkisesti. Perheen ottaminen mukaan taas ei ole välttämättä taloudellisesti mahdollista, koska taloa ei oikein voi vuokrata pois puoleksi vuodeksi ja asumisen hinta on Englannissa jotain aivan käsittämätöntä.

Tytöt tahtoo pitää hauskaa.

Ilmeisesti on niin, että tyttöjen heikompi pärjääminen matematiikassa selittyy suurelta osin opettajien asenteella. Ensimmäisten vuosien opettajat ovat lähes poikkeuksetta naisia ja vielä usein epävarmoja ja vihamielisiä matematiikkaa kohtaan. Opettajan uskomus siitä, että sukupuoli on merkittävä tekijä matemaattisten taitojen selittäjänä, johtaa siihen, että tytöt omaksuvat tämän. Näin ainakin artikkelin mukaan.

En lähde ruotimaan omia kokemuksiani tai muita anekdootteja. Jos tämä on totta, tämä johtaa samankaltaiseen tehottomuuteen kuin se, että yhteiskunta ei piittää poikien terveydestä tai se, että julkinen terveydenhuolto on suunniteltu pääpiirteittäin naisten hoitamiseksi ja miesten terveyden tuhoamiseksi. Tässä, kuten kaikissa muissakin tehottomuutta aiheuttavissa seksismin muodoissa nimenomaan kasvatusrooleissa toimivat naiset toimivat välittäjinä.

Feminismin taustalla on samanlainen sarjakuvamainen ajatus kuin yleensä salaliittoteorioissa. Ihmisen mieli toimii aina jotenkin väärin. Tarkoitan, ihmisen mieli on kehittynyt ympäristössä, jossa selviytymisen kannalta olennaiset ilmiöt liittyvät paitsi ympäröiviin fysikaalisiin olosuhteisiin, myös sosiaalisiin tekijöihin l. toisten ihmisten huijaamiseen ja kiusaamiseen. Ihmismieli on tullut herkäksi havaitsemaan toisten ihmisten toiminnasta piirteitä, joista on vahinkoa itselle ja toisaalta kehittämään keinoja vahvistaa yhteistyötä silloin, kun se on edullista. (Tämä on äärimmäisen karkea ja epätäsmällinen karakterisointi, mutta riittävä argumentin kannalta) Lisäksi ihminen on erityisen virittynyt huomaamaan, kun toisella on enemmän resursseja ja pyrkimään hyötymään tästä. Arkikielessä tätä nimitetään "kateudeksi", mutta kyse on paljon laajemmasta abstraktista ilmiöstä. Kaiken muun lisäksi ihminen pitää selkeistä jakolinjoista sisä- ja ulkoryhmien välillä. Näitä voidaan nimittää ajatusvirheiksi, koska tullessan etusijalle ajattelussa, ne syrjäyttävät usein tosiasiat.

Ajatusvirheiden vuoksi yksilöön, joka havaitsee "epäkohdan", vetoaa selitys, että kyse on salaisesta yhteistyöstä jonkin itsestä selkeästi erottuvan ihmisryhmän sisällä. Esimerkiksi "patriarkaatista". Lisäksi tällaisen teorian päälle on helppo rakentaa ratkaisuksi sisäryhmän solidaarisuuden lisääminen. Toinen esimerkki tällaisesta ajattelusta on syyttää kapitalisteja ja esittää ratkaisuksi työväen solidaarisuutta. Kolmas esimerkki on syyttää anomiasta ja yhteiskunnan atomisoitumisesta liberaaleja ja esittää ratkaisuksi kansallistunteen/yhteisöllisyyden/whatever sopivan ryhmän koheesion lisäämistä. Muitakin esimerkkejä varmasti keksitte, osassa on kyse vain näiden peilikuvista, tietenkin.

Mitään yhtä avainta ei mielestäni tällaisten ajatusvirheiden korjaamiseksi ole esitettävissä. Voi jopa olla, että ihmisaivo on tällä hetkellä yksinkertaisesti kykenemätön hahmottamaan maailmaa mitenkään muuten.

Triviaali takaa-ajo.

Olen kulkenut nyt kohta vuoden ajan työmatkat pääsääntöisesti autolla. Tämän seurauksena olen kuunnellut radiota liki joka arkiaamu. Sekä Novalla että Suomipopilla on melkein joka aamu jonkinlaisia tieto- tai arvauskilpailuja. Olen ihmetellyt ihmisten kehnoa yleistietoa ja tullut siihen tulokseen - soveltaen metodista alemmuudentuntoa - että vastaajat valikoituvat joko itse tai jonkun seulomisen myötä siten, että vain sellaiset ihmiset pääsevät vastaamaan, joiden yleistietämys on keskimääräistä huonompi.

Esimerkkinä voisi pitää Suomipopin "taistelupari"- tietovisaa, jossa on muutama kysymys ja vastaamassa on kaksi satunnaista vastaajaa, jotka saavat neuvotella vastauksesta. Tänä aamuna kysymykset olivat Rocky-elokuvista, ja vaikka olen nähnyt niitä vain pari, joskus 80-luvulla, niin olisin tiennyt oikean vastauksen jokaiseen kysymykseen, jopa Oscar-pystien määrän olisin arvannut oikein. Vastaamassa ollut parivaljakko sai vain yhden kysymyksen oikein. Sama päti jopa niin täysin itselleni vieraaseen aiheeseen kuin "Ridge Forrester", josta taannoin esitetyistä kysymyksistä olisin saanut oikein melkein kaikki.

Tähän väliin niille, jotka luulevat, että kyse on itsekorostuksesta: Kysymykset näissä visailuissa ovat tyypillisesti naurettavan helppoja siten, että suurin osa tuttavistani osaisi vastata niihin merkittävästi paremmin kuin minä. Esimerkiksi tavanomaisissa baari-tietovisoissa olen aivan kädetön, eli ihan isin ja äidin oikeasti yleistietoni eivät ole mitkään kaksiset.

Tunnen muutamia ihmisiä, joiden yleistiedot ovat sillä tavalla omituisesti rakentuneet, että heillä saattaa olla laajahkokin sivistys, mutta aivan käsittämättömiä aukkoja joissakin aivan tavanomaisissa, peruskoulutason tiedoissa. Tällaisen henkilön kanssa keskustelu on usein mielenkiintoista, mutta synnyttää joskus vaivaantuneita hiljaisuuksia. Jaetun tietopohjan tärkeyttä ei täysin tiedosta ennen kuin sen puuttumisen huomaa jollakin kiusallisella tavalla.

Mielenkiintoista on se, että osalla ihmisistä on erittäin laajat abstraktit tiedot. Tällaiset ihmiset kykenevät hahmottamaan isoja abstrakteja kokonaisuuksia yleistietojen parissa. Esimerkkinä voisi olla henkilö, joka tuntee toisen maailmansodan kulun strategisesta näkökulmasta, vaikkei tunne yksittäisten tapahtumien tapahtumapaikkojen nimiä tai tarkkoja päivämääriä. Osalla taas on huomattavan laaja käsitys erilaisista yksityiskohdista, nimistä ja jopa yksinkertaisista suhteista, mutta täydellinen kyvyttömyys - tai haluttomuus - hahmottaa asioita mitenkään laajempina kokonaisuuksina.


Suurimalla osalla ihmisistä tosin todennäköisesti nämä piirteet ovat kaikkea muuta kuin riippumattomat. Poliittiseen korrektiuteen muuten kuuluu sellainen vahvan binäärinen ajattelu, että jos johonkin ilmiöön liittyy kaksi dimensiota, näiden pitää olla ilman muuta ortogonaaliset; itseasiassa usein ajatus viedään vielä pidemmälle ja oletetaan yhteys negatiiviseksi. Esimerkkinä toimii mainiosti yllä mainitut kyvyt hahmottaa yksityiskohtia contra kokonaisuuksia. Väittäisin, että millä tahansa mielekkäällä operationalisoinnilla nämä piirteet korreloivat erittäin vahvasti.

Horisontti.

Epäilen, ettemme joudu odottamaan enää kovin kauaa, kun angloamerikkalainen konservatismi liittyy feminismin ja neuvostokommunismin seuraan ja ylittää parodiahoristontin siten, että tätä videotakaan ei voi erottaa parodiasta.

Tietynlaisessa keskustelun juonteessa on toisinaan asetettu liiallinen akateeminen pohdinta ja eritysesti numeerinen - laskentaan perustuva - päättely kyseenalaiseksi, kontrastina ns. terveen järjen käyttöä vastaan. Perusteena on mitä ilmeisimmin se, että ns. arkijärki on evoluution ja tradition koettelema ja siksi hyväksi havaittu, kun taas numeerinen päättely on aivan viime vuosisatojen (tai kymmenten, kun puhutaan tietokoneella laskettavista isoista datamääristä) hapatusta.

Argumentti on kuitenkin juuri kuollut. SCIAM:in mukaan numeerinen ja abstrakti matemaattinen ajattelu on itseasiassa vanhempaa kuin lähinnä valehteluun ja sosiaalisiin peleihin soveltuva kielellinen ajattelu. Kädelliset ovat etupäässä matemaattisia eläimiä, vasta toissijaisesti kielenkäyttäjiä. Tämä tulkinta on niin herkullinen, etten voi olla hykertelemättä ääneen.

Pieni sininen piste.

Vaikka kunnioitankin ihmisten oikeutta vapaasti uskoa ja omaksua uskomuksia, en ole relativisti sanan sellaisessa merkityksessä, joka estäisi minua uskomasta, että jotkut käsitykset ovat epätosia. Pidän esimerkiksi valtaosaa uskonnollisista käsityksistä virheellisinä, mutta minulla ei ole silti mitään tarvetta suhtautua niihin ivallisesti tai vihamielisesti, jos niillä ei ole jotakin sellaista operationaalista roolia, jonka katson epätarkoituksenmukaiseksi. Esimerkiksi, jos uskonnollinen taho haluaisi saada älykkään suunnittelun tai kreationismin osaksi koulujen biologian opetusohjelmaa, vastustaisin tällaista pyrkimystä.

Toisinaan kuitenkin mietin, onko tämä tarpeeksi.

Argumentti koneena.

Jokainen argumentti on eräänlainen kone. Tarkemmin, argumentti on ajatuskone, jonka on tarkoitus toimia tietynlaisena laajasti ymmärrettynä simulaationa. Argumentin tehtävänä on nimittäin etupäässä demonstroida, mitä teoria väittää.

Sosiaalisista syistä argumentti-kone esitetään kuitenkin siten, että sen mekanismi on kätketty tietynlaisen sanamuodon taakse. Tiettyyn rajaan asti tämä mekanismin piilottaminen - nimitän sitä retoriikaksi - on tarkoituksenmukaista, aivan samaan tapaan kuin on tarkoituksenmukaista kätkeä auton moottori konepellin alle. Tieteellistä - ja usein ylipäätään asiapitoista - tekstiä kirjoitettaessa retoriikan osuus pyritään pitämään vähäisenä.

Ymmärrän joidenkin ihmisten kokeman vahvan epäluulon ns. argumentoivaa keskustelua kohtaan. Sosiaaliset käytännöt siitä, millaisin krumeluurein argumentti verhotaan, ovat usein turhauttavia. Lisäksi argumentaation mahdollisuuksia välittää teorian tuloksia rajoittavat erot käsityksissä teorioiden tehtävissä. Esimerkiksi klassisen mekaniikan tehtävänä on kertoa, miten jäykät kappaleet liikkuvat tyhjiössä, joten taivaankappaleiden mekaniikka ei tarvitse ylimääräisiä hypoteeseja. Kielessä on jotain pirullista, koska se houkuttelee meitä uskomaan, että sen mukana päähämme ujutetut ajatuskoneet ovat totta.

Niinsanottujen argumentointivirheiden virheellisyys perustuu usein siihen, että argumentti-koneen abstraktiot vuotavat ja tätä vuotoa käytetään hyödyksi. Esimerkiksi ad hominem on argumenttivirhe vain silloin, jos sillä yritetään perustella loogisen päättelyn virheellisyyttä. Sensijaan jonkin väitelauseen luotettavuuden arvioinnissa ad hominem on ihan validi. Esimerkiksi on syytä olettaa, että autonasentaja tietää enemmän polttomoottorin toiminnasta kuin sairaanhoitaja, joten tämän esittämä diagnoosi moottorin toimintahäiriön syistä on todennäköisemmin oikea, ceteris paribus.

Meditoikaa sitä.

En ole mikään Russelin fani, mutta tähän on kovin vähän mitään lisättävää.

Lakki kouraan.

Puolen vuoden Post-Doc-projektini eteni taas hieman. Erinäisistä syistä johtuen tarvitsen vielä lisärahoitusta, minkä vuoksi aloin rustata hakemusta. Päätöksiä asiasta tehdään vasta maaliskuun puolivälissä, joten keikka oikeassa huippuyliopistossa varmistuu vasta silloin.

No, elämässä pitää olla jännitystä.

Tutkijavaihdossa on sellainen ongelma, että olen aivan liian mukavuudenhaluinen. Kävin toisaalla parin puheenvuoron verran keskustelua siitä, mitä tarkoitetaan alisuoriutumisella. Termiä käytetään usein sellaisessa yhteydessä, jossa yksilö kokee olevansa jotenkin pätevä ja pystyvä, mutta on vain laiska. Itse en käyttäisi kuitenkaan esimerkiksi itsestäni termiä "alisuoriutuja", vaikka oman tutkijanurani tms. tärkeimmät rajoittavat tekijät ovat mukavuudenhalu ja laiskuus. Alisuoriutumisesta on mielestäni syytä puhua vasta silloin, kun henkilö todella sabotoi omaa suoriutumistaan jollakin aktiivisella toiminnalla. Pelkkä banaanin syöminen ja televisionkatselu eivät tee kenestäkään alisuoriutujaa.

Onnekseni rahoittajatkin ovat heränneet siihen, että mukavuudenhalu on useiden nuorten tutkijoiden urakehityksen jarruna, ja hakeminen on tehty helpommaksi. Tähän mennessähän rahanlähteistä on kuiskailtu ja tieto siitä, millaisella hakemuksella saa mistäkin rahaa, on ollut tarkoin varjeltu salaisuus. Jatko-opintoja tehdessäni uskoin pitkään, että apurahoja jaetaan vain kavereille, joten en juuri koskaan hakenut rahaa mistään. Ainoat kerrat kun hain, olivat tilanteita, joissa rahoista päättämässä oli tuttu, ja silloin sainkin rahaa. Tämä vain vahvisti käsitystäni. Ehkä joku kuitenkin on jossakin havahtunut huomaamaan, että ei ole välttämättä tarkoituksenmukaista jakaa resursseja nepotistisesti.

Vaikka siis se, että hakemukset toimitetaan samaa reittiä ei tietenkään poista nepotismin mahdollisuutta. Se kuitenkin saa homman näyttämään jotenkin reilummalta.

RIP.

Huomasin vasta nyt, että Tony Halmeesta on kirjoiteltu jonkin verran ja että asiasta on tullut jotain pienimuotoista kohua. En oikein ymmärrä, mitä "tavallinen kansa" tässä tarkoittaa ja miksi Halmetta ei olisi saanut sanoa sekopäiseksi ja väkivaltaiseksi sekakäyttäjäksi. Mieshän riehui pyssyn kanssa ja läträsi kaikenlaisten päihteiden kanssa liki ammatikseen.

Minun kävi miestä sääliksi, vaikka koinkin hänen habituksensa ja profiloitumisensa rasistiseksi ja väkivaltaiseksi suunsoittajaksi äärimmäisen vastenmielisenä. En oikein ymmärrä miksi tällaisesta asiasta ei saisi puhua ihmisen kuoleman jälkeen. Ikäänkuin itsemurhan (ilmeisesti) tehnyt sekakäyttäjä pitäisi jotenkin glorifioida siksi, että hän oli julkkis.

Itse olen tuntenut pari sekakäyttäjää, jotka ovat sittemmin tehneet itsemurhan. Ei heistäkään kukaan sankareita jälkikäteen leiponut, kun eivät olleet julkkiksia. Kumpikaan ei kuitenkaan edustanut väkivaltaa ja uhoa. Halme edusti. Se ei tee hänestä sankaria, kuten ei myöskään viinan ja pillerien tai pyssyjen kanssa sekoilu. Mitä tässä nyt on ihmeellistä?

Hei kuu-ukko.

En perusta yleensä nostalgiasta. Kaiken lisäksi 1970-luku, vaikka silloin olenkin syntynyt, ei edusta minulle oikein mitään. Ensimmäiset selkeät muistoni esimerkiksi ovat vasta 1980-luvulta, ja selkeimmin omaksi vuosikymmenekseni olen aina kokenut 1990-luvun, aivan samaan tapaan kuin "60-lukulaiset" olivat pääsääntöisesti 1940-luvulla syntyneitä.

Lukiessani scifiä minulle tulee aina sellainen olo, että silloinkin kun tarinassa esiintyvä yhteiskunta ei ole millään lailla kollektivistinen tai sosialistinen, kirjoittaja yrittää silti propagoida sosialismia. Ehkä se johtuu siitä, että kaikesta huolimatta Neuvostoliiton avaruusohjelma oli niistä aina se coolimpi. Esimerkiksi Neuvostoliiton kuulento-ohjelma oli jotenkin ärtsympi, vaikka Apollo 11 onnistuikin ensin.

Amerikkalaiset brassailivat sittemmin laskeutumalla kuuhun vielä kokonaista viisi kertaa. Harrison Schmitt oli Apollo 17-lennolla mukana ollut geologi ja oli ainoa koskaan kuussa käynyt ihminen, jolla ei ollut sotilastaustaa. Muutenkin muista kuulennoista on kirjoitettu ja puhuttu paljon vähemmän, vaikka tieteellisesti ja teknisesti ne olivat paljon onnistuneempia ja mielenkiintoisempia.

ESA:lla on Aurora-ohjelma, jonka tavoitteena on miehitetty kuulento, mutta vasta vuodelle 2024, siis liki 15 vuoden päähän. 2010-luvulla ei matalaa kiertorataa lukuunottamatta miehitettyjä lentoja ole suunnitteilla.

Miehitetyt lennot ovat tietysti suurimmaksi osaksi ajan ja rahan haaskausta. Niiden tieteellinen anti on yleensä vähäisempi samalla rahalla: ihmisiä ei oikeasti tarvitse lähettää avaruuteen ja tutkimuslaitteistoa mahtuu lennolle vähemmän, koska ihminen on niin iso hengissäpitämiseen tarvitaan vielä paljon lisäkuormaa. Mutta niissä on jotain sellaista, sanoisinko nörttiä, mikä vetoaa minuun.

Säätö.

Jo aiemmin mainitsemani projekti koneklusterin pystyttämiseksi ei ole oikein edennyt. Olen hankkinut pikku hiljaa vähän rautaa; muutaman koneen ja nopean ethernet kytkimen jne romua, mutta softan asennukseen on vielä ole löytänyt aikaa. Jossain vaiheessa jaksoin säätää NFS-boottia muutamalle koneelle, mutta sekin osa projektista kuivui kasaan.

Tänään ajattelin aloittaa alusta. Kuten jo aiemmin mainitsin, yksi potentiaalinen tavoite voisi olla kerrighedin pyörittäminen. Toisaalta, en ole vielä perehtynyt Debianiin, ja sen päälle oli ihan asiallisen oloiset ohjeet. Prosessin aikana olen jo oppinut Linuxin sisuskaluista enemmän kuin mistään aiemmasta, enkä vielä ole edes päässyt alkuun.

Työn orja.

Ns. nakki viuhahti ja sain ohjattavakseni puolentusinaa kandintutkielmaa. Homma ei ole mitään rakettitiedettä, vaan paljolti hallinnollista työtä. Lisäksi käsillä on yksi diplomityö, joka pitäisi tarkastaa.

Omista perusopinnoistani on jo niin kauan ja väitöskirjankin tekemisen muisto alkaa jo siinä määrin haalistua, että oikeastaan minulla on selkä kuva vain kahdenlaisesta kirjoittamisesta: tällaisesta vapaamuotoisesta tajunnanvirrasta (lasken myös blogien kommentoinnin tähän) ja toisaalta tiukan formaatin artikkelien kirjoittamisesta. En esimerkiksi joudu dokumentoimaan mitään koodia, kirjoita mitään kolumneja tai populaareja lehtiartikkeleita, enkä ole vuosiin kirjoittanut novellejakaan. (Joskin mietin jatkuvasti, pitäisikö taas) Tästä syystä suhtaudun epäillen pätevyyteeni ohjata opinnäytetöitä. Esimerkiksi kandidaatintyön tyypillinen laajuus - 15-25 sivua - on kyllä normaalin tieteellisen artikkelin kanssa osapuilleen sama, mutta kriteerit kirjoittamiselle ovat hieman toiset. Vai ovatko?

Tarkoitukseni oli tässä periodissa keskittyä tutkimukseen, mutta hoidan nyt kovennettua opetusvelvoitetta niin, että voin ensi syksynä olla kokonaan vapaa opetuksesta, jos lähtö Oxfordiin realisoituu.

Paluu Arkeen.

Palasimme perheen kanssa viime yönä Fuerteventuralta. Matka oli miellyttävä. Kanariansaarten ilmasto on kuiva ja talvella sataa hyvin vähän. Nytkin, kun oli poikkeuksellisen sateista, sää oli suomalaisen mittapuun mukaan lähes kuiva. Sade - jota tuli parina päivänä muutamia millejä - ei päiväsaikaan oikeastaan edes kastellut maata. Suurimman osan ajasta paistoi aurinko ja lämpötila oli noin 23 astetta.

Luin matkalla Reynoldsin Redemption Arkin ja Absolution Gapin. Tarina latistui lopussa ja tässäkin - kuten jostain syystä usein käy - trilogian keskimmäiset osat olivat parhaimmat. Aloitin sitten jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta lukemaan myös Hyperion-sarjan viimeistä osaa, alku oli lupaavampi kuin odotin. Simmonsin teksteissä tuntuu olevan sellainen ominaisuus, että odotukset, joita edellisen kirjan perusteella on syntynyt, eivät koskaan oikein vastaa todellisuutta. Reynolds oli ennalta-arvattava jopa tylsyyteen asti, yrittäessään virittää tunnelmaa ja "paljastuksia" juonessa, mutta Simmons ei edes yritä, vaan tekee jotain muuta. Pidän Simmonsia edelleen vähän turhan sliipattuna, Reynoldsin rosoinen ja jopa jäykkä tyyli vetoaa insinöörin sydämeeni. Siinä juuri Absolution Gap epäonnistuu lopuksi, yrittäessään olla jotenkin yllätyksellinen ja ehkä jopa jotenkin kantaaottava.

Loma.

Poistun maasta viikoksi ja pidän todennäköisesti radiohiljaisuutta koko ajan.