Politiikan luonne.

Edellisissä ketjuissa esiintyi muutama kommentti, jossa esitettiin, että minulla on epärealistinen käsitys politiikasta ja että toisaalta minun tulisi itse osallistua politiikan tekemiseen. Jälkimmäinen näkemys ilmeisesti kumpusi ajatuksesta, että koska olen kokenut (en väitä olevani taitava) argumnetoija, politiikkaan osallistuminen olisi suotavaa.

Puran tämän position nyt, ja pyrin tekemään ymmärrettäväksi, miksi en ole osallistunut politiikkaan, enkä koe osallistumista mielekkääksi muutenkaan. Väläytin kyllä aiemmin mahdollisuutta eräässä toisessa yhteydessä, mutta sivuutan tässä sen, koska tämän "väläytyksen" konteksti oli eri kuin tässä yhteydessä aion käsitellä.

Ensinnäkin, käytännön syistä, ihmisen käsitysten ja näkemysten kokonaisuus on politiikassa yleensä mielletty enemmän tai vähemmän staattiseksi. Kun pääministeriltä tivattiin tämän kantaa hypermarketteihin ja megaostoskeskuksiin, hän vetosi siihen, että hänen näkemyksensä ovat olleet muuttumattomat jo vuosikymmeniä. Tällainen staattisuus lasketaan politiikassa hyödyksi ja sitä pidetään arvokkaana.

Itse en arvosta staattisuutta mielipiteissä oikeastaan lainkaan. Inhimillisistä syistä kaikilla ihmisillä on tiettyä inertiaa mielipiteissään silloinkin, kun uutta tietoa tulee saataville. Tiettyyn rajaan asti tämä on tarkoituksenmukaista ja politiikassa se on tarkoituksenmukaisempaa kuin se on esimerkiksi tieteentekemisessä.

Toiseksi, argumentaatio on politiikassa eri roolissa kuin mitä se on omassa ajattalussani. Argumentaatio on minulle keino selventää omia ajatuksia ja keino tarkastella tosiasiaväittämien implikaatioita. Argumentaatio voi esimerkiksi paljastaa jonkin ajattelun puutteen ja siksi erityisen tärkeää on perehtyä argumentteihin, jotka näyttävät olevan ristiriidassa omien käsitysten kanssa. Argumentin rakenne kertoo, miten se tuottaa "uutta" informaatiota tosiasioista. Vaihtoehtoisesti - tai oikeastaan täydentävästi - argumentti voidaan ajatella "koneeksi", jonka avulla voi päivittää omia käsityksiä asioiden jakaumista.

Politiikassa argumentaation rooli on toinen ja se kytkeytyy yllä esitettyyn staattisuuden "hyveenä". Politiikassa argumentin tehtäviä on monta. Yksi tärkeimmistä on vakuuttaa äänestäjiä ja sidosryhmiä siitä, että argumentin esittäjä ymmärtää päätöstensä seuraukset. Argumnetti onkin tällöin eräänlainen sertifikaatti esittäjänsä pätevyydestä. Toinen tärkeä tehtävä on vaikuttaa indifferentteihin päättäjiin, siis esittää argumentteja, joilla saadaan vielä avoimen kannan omaavat vakuutettua oman kannan oikeellisuudesta. Kuitenkaan argumentin roolina ei ole oman ajattelun kehittäminen ja omien mielipiteiden tarkistaminen.

Kolmanneksi, politiikka on olennaisesti neuvottelua. Sinänsä tämä ei ole minulle vastenmielisyyden lähde, mutta neuvottelun luonne johtaa usein vain Nash-tasapainoon, eikä tehokkaaseen ratkaisuun. Koska neuvottelupelissä on monta kerrosta ja monta osapuolta, ei yleisestiottaen riitä, että muutama neuvotteluprosessiin osallistuva "näkee" tehokkaan ratkaisun olemassaolon. Neuvotteluratkaisun kritisoiminen jälkikäteen tehottomaksi tilanteessa, jossa on itse ollut mukana neuvottelemassa, koetaan usein (syystäkin) raukkamaiseksi ja epäreiluksi. Erilaisista temperamenttisyistä tällaisesta kritiikistä pidättäytyminen olisi minulle hyvin tuskallista.

Neljänneksi, politiikassa on - ja tämä on tullut erittäin vahvasti esiin edellä keskusteluissa - voimakas oletus siitä, että oman "joukkueen" takana seistään silloinkin, kun ollaan eri mieltä. Politiikka on, kuten sanottua joukkuelaji. Minulla ei sinänsä ole mitään joukkuelajeja vastaan silloin, kun joukkueella on selkeä yhteinen tavoite, kuten maalinteko tai vaikka voitontavoittelu yrityksessä. Politiikassa puolueen "yhteinen tavoite" on paljon epämääräisempi käsite ja se on jatkuvasti neuvottelunalainen.

Kerroin jo edellä, että olen pari kertaa ollut hilkulla liittyä puolueeseen. Minulta tivattiin, miksi en ole pyrkinyt vaikuttamaan asioihin sen sijaan, että jäin ulkopuolelle. Kun puolue kehittyi omasta näkökulmastani negatiiviseen suuntaan - kaikki on suhteellista; yhtä lailla voidaan ajatella, että oma ajatteluni muuttui - minä ja "juna" olimme menossa eri suuntiin, jos tällainen kielikuva nyt sallitaan. Pääsemme tästä viidenteen syyhyn. Koko tämän ajan - ja oikeastaan monessa mielessä edelleen - Vihreät on ollut minun mielestäni ensisijaisesti vähiten huono puolue suomalaisessa poliittisessa kentässä. Tällaisessa ympäristössä on, myönnän sen, mielekästä pyrkiä vaikuttamaan tällaiseen vähiten huonoon entiteettiin mahdollisimman positiivisella tavalla.

Tässä on kuitenkin paha ongelma. Vähiten huononakin (ominaisuus, josta en enää ole edes ollenkaan varma) puolue imee kaiken sen goodwillin, joka näihin asioihin liittyy. Tämä tarkoittaa, että kaikki se yhteiskunnallinen voima, äänet jne., menevät "hukkaan". Vihreiden toimintaan ei olla enää tyytyväisiä edes luontojärjestöissä. Osaltaan tällainen on tietenkin luonnollista, koska hallitusvastuu vie aina terän osasta poliittista agendaa. Tämä ei ole kuitenkaan ensimmäinen hallitus, jossa Vihreät on ollut mukana, mutta Vihreät on nykyhallituksessa vahvempi kuin ennen, joten siltä on myös lupa olettaa enemmän.

Vielä kerran II.

Nähtävästi vihreiden parissa on aloitettu Damage Control, kun kansanedustaja Heli Järvinen meni paljastamaan käsityksensä ja - näin uskon - laajemmin Vihreän puolueen käsityksen "piratismista". Veikkaan, että jatkossa vihreislle tekijänoikeusasiasta tulee vähän samantapainen (tosin määrällisesti erilainen) ongelma kuin ydinvoimasta. Siinä missä ydinvoiman vastustus on tavoitteiden kannalta hölmöä, mutta kannattajien haalimisen suhteen tarkoituksenmukaista, suhteilla tekijänoikeuksiin käy toisin. Tekijänoikeuslobbyn palveleminen on kannatuksen kannalta poliittisesti epätarkoituksenmukaista, mutta välttämätöntä puolueen sidosryhmien pitämiseksi tyytyväisinä.

Mietin tässä edellisissä kommenteissa esiintynyttä käsitystä siitä, kuinka IPR-ajattelun vastustaminen tulisi tehdä maltillisempaa kieltä käyttäen. Se olisi varmasti tarkoituksenmukaista, mutta se on vaikeaa aivan samasta syystä kuin halla-aholaisista tuli nopeasti rääväsuita. IPR-ajattelun retorinen panssari on niin vahva, että jopa tieteentekijä, jonka mielestä kaikkien tieteellisten julkaisujen tulisi olla maksutta verkosta ladattavia, on näissä termeissä "varas", joka haluaa vain viedä leivän rehellisten työtätekevien ihmisten suusta.

On totta, ettei tällaista retorista koneistoa vastaan argumentoiminen onnistu käyttämällä leimaavaa kieltä, jossa käytetään sellaisia termejä kuin "tekijänoikeusmafia" tai "monopolistien mielivalta". Reiluutta ei voi edellyttää muilta, sitä voi vain noudattaa itse ja toivoa, että muut seuraavat. Tässä suhteessa olen ollut väärässä. Kielenkäyttöni on ollut tarpeettoman karkeaa. Syy - tekosyy, ehkä - on tietysti ollut se, etten arvosta sitä, että minua tai samastumiseni kohteita kutsutaan varkaiksi ja loisiksi. Olen luonteeltani kiivas.

Paluu Matkalta.

Palasin lauantaina iltapäivällä. Kärsin koko matkan ajan keuhkoputkentulehduksesta, mistä sain varmistuksen työterveyslääkäriltä eilen. Joudun syömään antibioottia kahdesti päivässä. Lääkäri ei eritellyt, onko kysessä bakteeriperäisen keuhkokuumeen ennaltaehkäisyä vai epäilikö hän tosissaan bakteeriperäistä bronkiittia. Olo kuitenkin hieman parani eilen ja tänään, mutta maha meni sekaisin. En lähtenyt arvailemaan lääkärin päätöstä sen kummemmin, ihmetytti lähinnä se, että amoksisiliiniä kai yleensä annostellaan s. pneumoniaen tappamiseen kolmesti päivässä ja s. pyrogenesin tappamiseen kahdesti päivässä. Tietääkseni lääkäri ei epäillyt tulirokkoa tai angiinaa.

Edellin viestini kirvoitti kritiikkiä, osin aiheesta. Luotan, etteivät lukijani tulkitse minua yleensä kirjaimellisesti tai kuvittele, että kaikessa (tai edes suurimmassa osassa) kirjoituksessani pyrin täsmälliseen ilmaisuun. Jos kirjoitan "vihreät eivät kannata demokratiaa", niin oletan kirjoittajieni ymmärtävän tämän tarkoittavan sitä, että vihreillä on ohjelmassaan tai heidän edustajiensa näkemyksissä on ilmaistu, jotain sellaista mitä pidän ongelmallisena demokratiassa.

Esimerkiksi IPR-kysymyksessä monet tiukemman valvonnan vaatimukset ovat sinällään uhka demokratiassa tärkeille mekanismeille, kuten vapaalle ajatusten ja ideoiden vaihdolle. Tämä on kuitenkin vähäistä, jos jo se tapa, jolla tällaisia lakeja ajetaan, on perustuslain vastainen, kuten voidaan väittää esimerkiksi pahamaineisen Lex Nokian osalta. Tästä kohtaa vihreät tietysti väistävät vastuun vedoten ikivanhaan argumenttiin "tottelimme vain käskyjä" tai "noudatimme sopimuksia".

Vihreiden nerokkain - ja se on todella minusta nerokas ja oli yksi syy siihen, miksi niin pitkään kannatin puoluetta ja puolustin sitä jopa silloin kun puolueen de facto linja oli arvojeni vastainen - ominaisuus on eksplisiittisen ryhmäkurin puute. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja jos sitä käyttää argumenttina, täytyy mielestäni kohdata kaikki sen loogiset seuraukset. Jos "omatunnon kysymyksisssä" - kuten IPR-laeissa, vaikka sitten esimerkkinä Lex Karpela - äänet jakautuvat melko tasan, niin puolueella ei silloin ole mitään selkeää linjaa. Sensijaan samaa ei voi käyttää kahdesti: Jos puolue liki yksimielisesti äänesti Lex Nokian puolesta, niin silloin puolueen linja on de facto se, että Lex Nokia oli laki, jonka puolue halusi tai ainakin jota se ei pitänyt erityisen pahana.

Oma happamuuteni ja sanamuotojeni negatiivisuus ei kuitenkaan löydy suoraan substanssin tasolta, vaan henkilökohtaisesta kokemuksesta. Kannatin puoluetta kauan, mutta mielipiteeni olivat vääriä. En vastusta ydinvoimaa. Kannatan kaikkien ihmisten täysin samanlaisia oikeuksia ihmisinä, mutta en minkään ryhmien oikeuksia ryhminä. Vähemmistöjen ja ryhmien "tarpeet" tai "kohtelu" ovat legitiimejä huolenaiheita, olen itsekin huolissani näistä asioista, mutta vain niiltä osin kuin näiden ryhmien jäsenten oikeudet kansalaisina ja ihmisinä toteutuvat. Kun pettyy johonkin asiaan, ilmiöön tms. sitä arvioi yleensä jälkikäteen negatiivisemmin kuin jos ei olisi koskaan omannut mitään odotuksia. Myönnän tekeväni näin.

Kertauksen vuoksi.

Vihreät eivät kannata demokratiaa, vaan monopolistien mielivaltaa. Tästä olemme saaneet taas muistutuksen.

Matkalla IX.

Matka alkaa olla lopussa. Aamupäivällä (kello on nyt 12) sovimme tulevan julkaisumme yleisestä rakenteesta, iltapäivällä lounaan jälkeen keskustelemme toisen paperin sisällöstä. Luulisin, että tästä hommasta irtoaa kaksi keskinkertaista julkaisua. Ainoa kysymysmerkki on, mihin tarjota niitä. Minulla ei ole mahdollisuuksia eikä halua matkustella konferensseihin, ja tällä alalla ei yksinkertaisesti ole lehtiä, jotka julkaisisivat teknisiä parannuksia menetelmiin. Ei, vaikka meillä on yksi (kieltämättä laiha) teoreettisempikin tulos.

Lauttoja Macaolta Hong Kongiin menee yöllä kello 3:00, 4:00 ja 6:00. Lauttamatka kestää hieman yli tunnin ja terminaalista on Hong Kongin juna-asemalle ehkä noin vartin kävelymatka. Ensimmäinen juna lähtee kello 5:50, ja matka kestää hieman alle puoli tuntia. Lentoni lähtee kello 9:40. Suositus on, että lentoasemalla olisi kaksi tuntia ennen lähtöä, joten jos aion suosituksen toteuttaa, kello 6:00 lautta menee jo todella tiukille. Neljän lautalla siis mennään, näillä näkymin. Jos lautta on täynnä tai viivästynyt, kuuden lautalla ehtinee nippa nappa, joten mitään isoa riskipeliä ei neljän lauttaan pitäisi liittyä...

... paitsi että flunssainen oloni on hieman pahentunut eilen ja tänään. Ostin ibuprofeenia, jota aion ottaa isohkon annoksen (600mg) ennen Hong Kongiin menoa. Tullissa joudutaan kävelemään lämpökameroiden läpi ja minua ei kiinnosta joutua karanteeniin pahimmillaan viikoiksi pelkän harmittoman flunssan takia. H1N1-influenssaa tämä ei todellakaan ole, koska yskäkin on ollut jo kaksi viikkoa.

Matkalla VIII.

Huominen on viimeinen työpäiväni täällä. Olen nyt kokolailla vakuuttunut, että jos jossain halutaan ottaa tutkimus vakavasti, tutkijoita pitäisi lähettää ulkomaille tai ainakin toisille laitoksille tekemään töitä pariksi viikoksi vuodessa. Tällainen käytäntö pitäisi olla kaikilla aloilla ja se pitäisi aloittaa heti jatko-opiskelujen alussa. Jokaisen tällaisen "keikan" tavoite pitäisi tietenkin asettaa etukäteen.

Tapasin täkäläisen kontaktihenkilöni konferenssissa vuonna 2006. Tutkimusaiheemme ovat samansuuntaiset - hänkin on tutkinut determinismiä ja abstraktiota. Lisäksi täällä suomalaisten yhteistyökumppanieni kanssa julkaisemamme paperi käsitteli hyvin läheisesti erästä hänen tutkimusaihettaan. Erona on se, että heillä tuntuu olevan fokus enemmän denotationaalisen semantiikan suuntaan, kun itse olen keskittynyt lähinnä operationaaliseen semantiikkaan ja erityisesti tilasiirtymäjärjestelmiin ja niiden esitystapoihin.

Tiedeyhteisön rooli on paitsi toimia ns. bullshit-suodattimena, jotta mitä tahansa ei julkaista, myös jakaa ajatuksia matalammalla tasolla. Tälläkin reissulla olen oppinut jopa itse käyttämistäni menetelmistä enemmän kuin ehkä normaalisti oppisin vuodessa. 14-tuntiset työpäivät ja (lähes) täydellinen keskittyminen itse asiaan ei varmasti ole haitaksi. Suurin hyöty tuntui tulevan siitä, että jouduin itse selittämään käyttämäni menetelmät.

Nyt on joku seminaari. Menen kuuntelemaan.

Matkalla VII.

Viime yönä heräsin hikisenä, ensin luulin sairastuneeni, mutta noustuani istumaan huomasin, että oli vain kuuma ja olin nähnyt jotain painajaista. Minulla on ollut matkalla yskää vaihtelevasti. Ulkona on kostea ja saasteinen ilma, sisäilma puolestaan on viileää ja kuivaa. Näiden välillä vaiheteleminen tuntuu ärsyttävän ylähengistysteitä. Nyt olen saanut vielä pienen nuhankin. Toivottavasti en sairastu vakavammin seuraavan kahden päivän sisällä. Lähden kotiin lauantaiaamuna.

Matka täältä Hong Kongin lentoasemalle ei ole tavattoman pitkä - taksi lauttaterminaaliin, lauttamatka, kävely juna-asemalle ja junamatka - mutta kantamuksia on aika paljon ja lauttaterminaalin passintarkastuksessa joutuu aina vähän jonottamaan, joten se on melko rasittava terveenäkin.

Normaalitavoistani poiketen olen tällä tutkimuskeikalla koodannut aika paljon. Toiminnallisesti koodia ei ole montaa sataa riviä syntynyt, mutta kyse on vaikeahkoista algoritmeistä. Löysimme yhden abstraktin tilanteen, joka toivoaksemme toteutuu usein oikeissa malleissa - varmoja emme tietenkään voi olla - jossa olemassaolevat menetelmät ovat tehottomia, mutta johon meidän lähestymistapamme puree.

Olen ihmetellyt mallintarkastuksen - kaikille lienee jo selvää, että se on tutkimusalani - sitä ominaisuutta, että suurimmassa osassa mallintarkastusalgoritmeja muisti loppuu kesken hyvin nopeasti. Mallintarkastus tässä nyt voidaan ymmärtää laajassa mielessä. Oikeastaan ainoa lähestymistapa, jossa näin ei käy, ovat reduktiot ns. SAT-ongelmaksi, kuten ns. bounded model checkingissä on idea. Tällaisessa tilanteessakin "huijataan", sillä järjestelmän käyttäytyminen mallinnetaan johonkin kiinteään määrään askelia - esimerkiksi prosessorin toimintaa tutkitaan ensimmäisten 64 kellosyklin kohdalla. SAT-ongelma ei kasva eksponentiaalisesti esitystavaltaan, mutta kylläkin -- näin uskotaan -- suoritusajan osalta.

Tavanomaisissa tila-avaruuden esitystavoissa käy niin, että kun koneet tulevat jatkuvasti nopeammiksi ja halvemmiksi, muisti saadaan itseasiassa kulumaan loppuun entistä nopeammin. Muistin määrä ei kasva yhtä nopeasti. Eli kun 80-luvulla saattoi käyttää vuorokauden tai kaksi laskemiseen ennenkuin muisti loppui, nyt siihen kuluu minuutteja. Osa menetelmistä toki vaihtaa muistia ajaksi tekemällä laskentaa, jolla vältetään joidenkin tilojen tallettaminen muistiin, mutta ilmiö on silti olemassa.

Vakavastiottaen en ole ihan varma, onko tällä alalla pahemmin tulevaisuutta. Mallinnosprosessissa ja erilaisissa rinnakkaisten prosessien konfliktien tunnistamisen menetelmissä on paljon sellaista, josta on hyötyä tulevaisuudessa jos ja kun massiivisen parallelismin hyödyntäminen tulevaisuudessa tosissaan aloitetaan. Lisäksi abstraktion teoria yms. ovat luontevia ajattelutapoja tällaisten rinnakkaisista vuorovaikuttavista elementeistä koostuvien järjestelmien suunnitteelussa. Taidan olla kuitenkin liian vanha enää tekemään mitään oikeaa työtä. Mutta ainahan voin opettaa...
Täältä tähän. Saatan käydä tänään etsimässä Magic-kortteja myyvän kaupan. En tosin itse harrasta varsinaisesti, mutta ne saattavat olla halvempia täällä, joten niitä voi trokata.

Matkalla VI.

Kävin tänään lounaalla UNU-IIST:tä vastapäätä olevan hotellin ravintolassa. Ruokalista ovat kiinaksi, joten en ymmärrä niistä mitään. Ystäväni täällä auttoi. Täällä on ilmeisesti tapana syödä niin, että tilataan pöytään monia ruokalajeja, jotka jaetaan. Tällä kertaa oli riisikääryleitä, kevätkääryleitä, jonkinlaista riisi-kala-pähkinä-puuroa, riisinuudeleita, bataattikakkuja ja höyryllä kypsennettyä leipää. Kahden hengen ateria maksoi 100MOP, eli alle €8.5. Täällä juodaan teetä ruokajuomaksi, mikä on myös hämmentävää.

Mainitsin, että on ollut puhetta uusien, välkkyjen jatko-opiskelijoiden puutteesta Suomessa. En tiedä, kuinka totta se on, mutta ainakin meillä siinä on tiettyä perää. Kiinassa ongelma on toisenlainen, mutta kuulemma stereotypia kiinalaisesta opiskelijasta erityisen fiksuna on melko väärä. Kiinassa on paljon ihmisiä, joten on myös paljon fiksuja ihmisiä, mutta tietysti on myös paljon tyhmiä ihmisiä.

Aamun uutisissa oli juttua siitä, kuinka somalimerirosvot olivat kaapanneet jälleen yhden laivan, tällä kertaa kiinalaisen. Sain käsityksen, että täkäläiset eivät aio jättää asiaa hoitamatta. Ilmeisesti mitään ns. venäläistä ratkaisua ei olla hakemassa, mutta voimankäyttöä ei liene poissuljettu.

Olen oikeastaan ihmetellyt, miksi merirosvoja ei yksinkertaisesti metsästetä ja rangaista (hunt down and punish), kunnes meret ovat jälleen turvallisia. Laivastothan ovat olemassa jotain tämänkaltaista varten. Ei merirosvoilla ole mitään saumaa moderneja sotalaivoja vastaan.

Valkoinen pako.

White flight-ilmiö on rantautunut jos Suomeenkin. Katsotaanpa tätä lainausta:

Sillon kun oltiin alle 30 prosentissa ei tätä ilmiötä ollut, mutta kun lähestyttiin 40 prosenttia, poismuutto alkoi, kertoo koulun rehtori.

Minusta on päivänselvää, että integraatiopolitiikka on epäonnistunut jo siinä vaiheessa, jossa jonkun koulun oppilaista 30 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Maassa, jossa muuta kuin virallista kieltä puhuu 200 000 ihmistä - siis alle viisi prosenttia väestöstä - ei pitäisi olla ainuttakaan koulua, jossa maahanmuuttajien lasten osuus on yli 30 prosenttia.

Otetaan toinen lainaus:

Sellainenkin tapaus on, että vanhemmat ovat suoraan sanoneet koulun vaihtamisen syynä olevan sen, että siirretyn lapsen luokalla ei ole yhtään kantaväestöön kuuluvaa poikalasta. Pojilla ei ole kavereita.

Ja mitä tämä muka tarkoittaa? Vanhempi poikamme on englanninkielisessä päiväkodissa, jossa on paljon ulkomaalaisten lapsia. Luokkaa puolet tai enemmän. Jakauma on varmasti eri kuin varsinaisten maahanmuuttajien kohdalla, mutta tällainen ongelma tuntuu järjettömältä. Syitä voi olla nähdäkseni kolme: Han-suomalaisten lapset eivät halua leikkiä maahanmuuttajalasten kanssa tai sitten toisinpäin. Kolmas vaihtoehto on, että selitys on ns. tekosyy.

Niin, mietityttää vain tämä: Onko maahanmuuttajien jakauma erilainen kuin pojan päiväkodin lasten jakauma? Jos on, niin miksi?

Keksin heti pari poliittisesti epäkorrektia selitystä, mutta en kyllä usko niitäkään ilman evidenssiä.

Matkalla V.

Olen nyt ollut reissussa hieman yli viikon. En voi väittää oppineeni "tuntemaan" paikallista kulttuuria, mutta muutaman havainnon olen tehnyt. Ensimmäisenä sain mielikuvan, että täkäläinen tapakulttuuri on kummallinen: miehet ovat kohteliaita mutta naiset tylyjä. Tänään keskusteltuani paikallisten kanssa ymmärsin, että se, mitä me pidämme "tylynä" käytöksenä, on täällä vain naiselle sopivaa pidättyvää käytöstä, eikä siis lainkaan huonoa tai tylyä käytöstä.

Kulttuurirelativismi tarkoittaa jotain sellaista, että käsitteet kuten "epäkohtelias" tms. ovat pitkälti mielivaltaisia. Ne eivät tietenkään ole täysin mielivaltaisia, mutta suurin osa eroista on mielivaltaisia. Luulen, että "objektiivisista" normeista puhuvat yksilöt ovat ymmärtäneet tämän asian väärin. Ei regressiota ja korrelaatiotakaan voi laskea "objektiivisesti", vaan ainoastaan suhteellisesti, siis siten, että selitetään eroavaisuuksia. Biologia ja muut ns. kovat tieteet selittävät samanlaisuuksia, mutta loppujen lopuksi niiden kyky selittää eroja on rajallinen. Ei olematon, mutta, sanoisinko, vähäisempi kuin haluaisimme usein uskoa.

Kävin eilen loistavassa japanilaisessa (!!) ravintolassa tässä lähellä. Tutkijaystäväni täältä osoitti paikan minulle, kuulemma länsimaiset ovat tykänneet. En ihmettele. Sieltä löytyi vegetaristeille sopivia maki-annoksia, joten söin sellaisen. Jälkiruoan ja loputtomien teemukillisten kanssa yhteishinta oli alle 5 euroa (51MOP). Jätin reilun tipin, koska tarjoilija puhui englantia - jotain mitä ei täällä voi mitenkään pitää itsestäänselvänä. Ruoka on täällä kohtuullisen halpaa, jos valitsee oikein. Yksi MOP on noin yhdeksän senttiä, Hong Kongin dollarit käyvät yksi yhteen, mutta siinä häviää kymmenisen prosenttia vaihtokurssilla. Käytin ensimmäisen viikon HKD:ta, mutta nyt siirryin maksamaan MOPeilla.

Kantonilainen ruoka jakaa takuulla mielipiteitä. Puhdasoppista "paikallista" ruokaa on turha kuitenkaan etsiä. Tämä on oikeasti monikulttuurista aluetta ja mitään aitoa alkuperäistä ei ole missään. Kaikki on jonkinasteista fuusiota. Ehkä japanilainen oli lähimpänä "oikeaa" japanilaista, mutta kaikki muu on jonkinlaista sekoitusta kantoninkiinalaista, eurooppalaista, thai-ruokaa jne. No niin, paitsi McDonalds.

Tässä vaiheessa tutkimus etenee aika hyvin. Lähtökohtana on, että prosessialgebrallisen kuvauksen operationaalinen semantiikka (so. se, mitä käyttäytymistä mikäkin kuvaus tarkoittaa) täytyy määritellä uudelleen niin, että jokaiseen järjestelmän tilaan liitetään tietoa siitä, millaisia vapauksia kuvaus jättää tulkita tapahtumia todella rinnakaisiksi. Yleisimmissa malleissa käytetään ns. lomitussemantiikkaa, siis rinnakkaiset tapahtumat tapahtuvat jossakin partikulaarisessa järjestyksessä. Tosiasiassa järjestys on osittainen, koska tapahtumat ovat riippumattomia. Tätä voidaan käyttää hyväksi, kun luodaan tila-avaruus järjestelmälle ja halutaan tutkia sen ominaisuuksia: riippumattomien tapahtumien suorituksista täytyy tutkia oikeasti vain yksi järjestys, koska järjestyksellä ei ole väliä.

Prosessialgebrassa tämä informaatio oletetaan olevan yksittäisen komponentin tasolla käyttäjällä jotenkin ulkopuolelta. Tavoitteena on määritellä malli, jossa komponentin prosessialgebrallinen kuvaus tuottaa tämän riippumattomuusinformaation operationaalisen mallin kylkeen. Tällöin kytkettäessa useita operationaalisia malleja yhteen, riippumattomuusinformaatio voidaan hyödyntää niin, että operationaalinen lopputulos sisältää vain yksittäiset ns. edustajat rinnakkaisten suoritusten lukuisista lomituksista. Koska n:n tapahtuman lomituksia on pahimmillaan n! - siis huimasti eksponentiaalinen määrä - niin tällä saadaan parhaimmassa tapauksessa huimat säästöt. Teoriassa.

Käytännöstä en tiedä ja sitä pitäisi nyt tutkia. Neljä päivää aikaa.

Luvaton käyttö.

Aamulehden uutisen mukaan wlanin luvattomasta käytöstä rankaiseminen saatetaan lopettaa. En tunne yhtään järkevää ihmistä, jonka mielestä mainittu laki olisi järkevä. Epäilen, ettei sellainen ole mahdollista kahdesta syystä:

1. Langattoman verkon suojaaminen on tavattoman helppoa.
2. Huonosti konffattua käyttöjärjestelmää käyttävä saattaa vahingossa käyttää naapurin verkkoa luvatta. Jos ei ole mitään erityisiä oletusasetuksia käytössä, kone kytkeytyy joissain tapauksissa täysin satunnaiseen langattomaan verkkoon.

Argumentti, jonka mukaan suojaamattoman langattoman verkon käyttäminen luvatta on jotenkin varastamiseen verrattava teko, on häpeällinen esittäjälleen. Siis täysin naurettava.

Macao on tavattoman tiheään asuttua seutua. Täällä asuu 18700 asukasta neliökilometrillä. Järeämpi wlan kantaa satakin metriä jos välissä ei ole montaa paksua seinää. Sadan metrin säde tarkoittaa 31 000 neliömetrin pinta-alaa, eli 31 tuhannesosaa neliökilometristä. Yksittäisen wlanin alueella asuu siis (tässä litteässä abstraktissa maailmassa) 580 ihmistä. Täällä yllättäen verkot ovat yleensä suojattuja.

Matkalla IV.

Palasin Hong Kongista. Perjantaina kävimme kiertelemässä keskustassa ja illalla Kowloonissa Temple Streetin markkinoilla. Halpaa krääsää ja paljon tinkimistä. Tinkiminen on usein jotenkin noloa, mutta täällä se on ehkä vähän helpompaa kuin muualla. Hintalappuhinta on aina tietysti törkeän ylihintainen, mutta länsimaisittain niin alhainen, että tinkiminen tuntui naurettavalta. Ostimme vähän vaatetta ja muuta (syömäpuikot, rahapussi, paita, jne.) tuliaisiksi. Mitään laadukasta täältä on turha odottaa niillä hinnoilla. Hong Kong on kuitenkin yksi minkä tahansa tason shoppailun ykkösmestoja maailmassa. Jos rahaa haluaa polttaa merkkituotteisiin ja muotiin, niin sekin onnistuu.

Itse en sellaisista perusta, mutta jopa kirjakaupat ovat Hong Kongissa loistavia. Laadukkaat ovat tietysti kalliita. En ostanut kuin yhden kirjan ja senkin ajankululukemiseksi, Heinleinin "Stranger in a Strange Land" oli jotenkin nimensä, jos kohta ei välttämättä teemansa puolesta sinänsä, sopivaa matkalukemista.

Ajankulumisella ei tule olemaan ongelmaa muutenkaan, koska aion oikeasti tehdä työtä koko viikon. Tällä kertaa vuorossa on operationaalisen semantiikan ja determinismin teoria, jota olen käsitellyt yleisellä tasolla täällä. Nyt vuorossa on konfluenssi.

Lineaarisen ajan semantiikka on vaikeasti määriteltävä käsite. Yleisestiottaen voidaan sanoa, että semantiikka on lineaarinen, jos sen paikkansapitävyys voidaan testata, so. jos järjestelmien eroavaisuudelle on jokin äärellinen todiste. Esimerkiksi, meillä on järjestelmä, joka voi suorittaa tapahtumasekvenssit "a,b,c" ja "a,b,d". Haarautuvan ajan semantiikka olisi herkkä sille, onko sekvenssi "ennalta määrätty" ensimmäisen "a":n jälkeen vai vasta, kun sekä "a" että "b" on havaittu. Lineaarisen ajan semantiikka ei tee eroa tämän suhteen. On kuitenkin epäselvää, voidaanko lineaariseksi semantiikaksi nimittää sellaista, joka tekee eron sen suhteen, onko sarjan "ab" jälkeen mahdollista havaita, onko valinta "c":n ja "d":n välillä jo tehty. Käyttämämme karakterisointi on sellainen, jossa näin todellakin on.

Karakterisointi voidaan tehdä operationaalisen determinismin ja semantiikan kanssa siten, että lineaarisen ajan semantiikassa jokainen prosessi voidaan ilmaista tekemällä yksi epädeterministinen valinta joukosta deterministisiä prosesseja. Tämän tutkimusvierailun fokus on siinä, että (ainakin hypoteesin mukaan) jokainen deterministinen prosessi voidaan ilmaista ns. "angelic choice"- valintana konfluenttien prosessien yli.

Toisin kuin determinismi, konfluenssi säilyy abstraktiossa. So. Deterministisen prosessin abstrahoiminen johtaa yleisessä tapauksessa epädeterminismiin, mutta konfluentin ei.

Tarkoituksena on tuottaa annetun deterministisen prosessin konfluenssista approksimaatio, jonka avulla tietoa prosessien rinnakkaisuudesta ja riippumattomuudesta voidaan kuljettaa ylöspäin ja tuottaa pienempiä malleja. Ensimmäisenä pitäisi määritellä rinnankytkennän semantiikka uudelleen niin että se palautuu, ilman konfluenssidataa, perinteiseksi rinnankytkennäksi ja toisaalta siten, että lopputulos on sellainen, että käyttämämme abstrakti semantiikka on edelleen kongruenssi rinnankytkennän suhteen.

Konfluenssidata on helppo - suorastaan triviaali - ylläpitää abstrahoinnissa ja uudelleennimeämisessä.

Matkalla: Radiohiljaisuus.

Internet sulkeutuu pian. Menemme nyt kasinolle. Seuraava päivitys tulee vasta kun saan internetin takaisin. Mahdollisesti vasta sunnuntaina. Konferenssi-illallinen oli antoisa ja saattaa poikia lisää kansainvälistä yhteistyötä.

En oikeastaan välitä siitä, mitä prolet ajattelevat. Tämä on sitä oikeaa kansainvälisyyttä. Jos se on jotain muuta, sitä pitäisi kutsua jollain muulla nimellä.

Matkalla III.

Istuin aamupäivän sumussa. Aikaeroväsymys helpottaa pikku hiljaa, mutta aamupäivä oli silti vaikea. Lounaan jälkeen mieleni avautui salaman lailla. Eräs esitelmä käsitteli Büchi-automaatin, tai oikeastaan sen yleistetyn muodon, epätyhjyyden tarkastavan algoritmin sovellusta Streett-automaatin tyhjyyden tarkastukseen. Luulen, että keksin välittömästi parannuksen algoritmiin.

Streett-automaatti ja erityisesti sellainen muotoa, jossa hyväksymisehdot on koodattu transitioiksi, voidaan todeta epätyhjäksi löytämällä sieltä ääretön polku, jolla streett-hyväksymisehdot toteutuvat. Ehdot koodataan transitioiksi muotoa "jos p_i tapahtuu äärettömän monta kertaa, niin q_i tapahtuu äärettömän monta kertaa". Tässä i voi olla suurikin; jokaisen ehdon täytyy toteutua. Ehto toteutuu tietysti triviaalisti jos kumpikaan ei tapahdu.

Reiluus (erilaiset ehdot sille, että jos tapahtuma on riittävän usein mahdollinen, niin sen pitää myös joskus tapahtua) on helppo koodata Streett-automaatilla. Tavallisesti yleistetty Büchi-automaatti vaatii pahimmillaan eksponentiaalisen määrän tiloja suhteessa reiluusehtojen määrään. Streett-automaatti pärjää ehtojen muodosta riippuen vakio- tai lineaarisella määrällä.

Tarkastaminen on vaikeahkoa. Esitetty algoritmi joutuu tutkimaan ensin kokonaisen vahvan komponentin, lisäämään siihen rajoitusehtoja, ja tutkimaan sen uudelleen, pahimmassa tapauksessa yhtä monta kertaa kuin on ehtoja. Koska komponentissa voi olla paljon tiloja, tämä moninkertaistuminen ei ole toivottavaa. Uskoisin, että lisäehdot saadaan aikaan lisätyöllä, joka ei vaadi tilojen tutkimista useampaan kertaan, ainoastaan transitioiden tutkimisen lykkäämistä.

Kävimme eilen illallisella ja kävelimme keskustan varsinaisen kasinoalueen läpi. Kontrasti vähän sivummalla sijaitseviin alueisiin on suuri, vaikka ei täälläkään nyt mitään kauheaa slummia ole. Tänään on konferenssi-illallinen. Vaimo lähti käymään Venetianissa. Paikassa on kanaalijärjestelmä sisätiloissa. Tämä on postmodernin konsumerismin ja kapitalismin jonkinlainen huipentuma.

Konferenssin esitelmät ovat varsinaisen yliopiston sijaan Macau Polytechnic Instituten tiloissa. Ovella mitataan ruumiinlämpö kameralla ja joka paikassa kehotetaan desinfioimaan kädet. Kaikki kosketettavat pinnat, kuten kahvat, hissien napit jne. desinfioidaan parin tunnin välein. Täällä ilmeisesti otetaan jotenkin ihmeen vakavissaan influenssan uhka. En sinänsä protestoi, mutta pistää miettimään, kuinka suuri rajahyöty siitä mahtaa olla.

Huomenna lähden Hong Kongiin pariksi päiväksi. Palaan tänne sunnuntaina tekemään töitä.

Matkalla II.

Internet on hotellilla törkeän hintainen. Konferenssijärjestäjältä sen saa sentään ilmaiseksi. Esitelmä meni OK, aikaeroväsymyksestä huolimatta. Pelkään ensi yötä, tähän suuntaan kuljettaessa ensimmäinen yö on yleensä helpompi nukkua läpi väsymyksen vuoksi. Toisena yönä tuppaa heräilemään keskellä yötä. Alkoholi ja kofeiini pahentavat asiaa, joten pitää välttää niitä, aamukahvi oli pakko ottaa, mutta illallisella lienee syytä nauttia vettä.

Lounas oli konferenssijärjestäjän toimesta hoidettu hyvin. Kasvisruoka oli loistavaa. Vaikka en olekaan vegetaristi sanan missään oikeasti merkityksellisessä mielessä, en vapaaehtoisesti syö lihaa ulkomailla. Se on kohtuullinen heuristiikka, koska en ole oikeastaan koskaan saanut matkoilta mitään vatsatautia.

Vietämme illan täkäläisen tuttavani ja hänen vaimonsa seurassa. Viikonlopuksi menemme vaimon kanssa Hong Kongiin, mistä hän palaa kotiin ja minä jään tänne. Kasinohotelli, jossa asun, on kuulemma paheellinen jopa paikallisten, hyvin löyhien standardien mukaan. Se on kuulemma "liikemiesten" suosima, mikä tarkoittaa ilmeisesti eriasteisia hierontapalveluita ja muuta elokuvien Las Vegas- viihdettä.

Asun tosin ensi viikon paikallisen yliopiston työntekijöiden majoituksessa. "Akateemiset" ovat kuulemma täällä aivan eri lajia kuin "liikemiehet" ja "turistit". Ymmärtääkseni ns. hyvässä mielessä.

Kasinolla en ole uhoamisestani huolimatta käynyt. Paikalliset akateemiset tuntuvat muutenkin suhtautuvan jopa hieman häpeillen Macaon tähän puoleen. En sinänsä ihmettele. Jos ajattelee paikan mainetta ja sen elinkeinorakennetta, voi äkkiä tulla mieleen, että uhkapelit ovat macaolaisten kansallinen, ellei peräti geneettinen erityspiirre.

Matkalla I.

Laitan kuvia kun kognitiiviset kyvyt palaavat.

Olen vetänyt samoilla silmillä paria nokkaunia lukuunottamatta nyt 30 tuntia ja olen vihdoin täällä Macao S.A.R.:issa, missä kello on siinä kahdeksan illalla. Kävelimme Hong Kongissa paikallisen aamupäivän, subjektiivisen loppuyön. Paikka on hieno, kontrasti tähän kitchin ja synnin pesään on huomattava.

Asiat ovat täällä maailmankolkassa jotenkin massiivisia sellaisella tavalla, jota ei täysin tajua jossain rikkaan länsimaan suurkaupungissa. Esimerkiksi Torontossa käydessäni pilvenpiirtäjien läsnäolo ei mitenkään erityisemmin häirinnyt. Eikä se häirinnyt myöskään Hong Kongissa, mutta täällä siinä on jotain hyvin hyvin hämmentävää. Olen nyt hotellissa 17. kerroksessa -- päällä vielä parikymmentä kerrosta - ja koko hotelli on yksi suuri valomainos. Las Vegasin kitch - jota olen nähnyt tosin vain elokuvissa ja Kokkarisen tarinoissa - on jotain minkä voi esittää ironiana. Täällä se on totta.

Unideprivaation tuottamat mikroREM- torkahdukset ovat tehneet tästä paikasta jotakin, mikä tuo mieleeni Blade Runnerin kaltaiset dystopiat. Miljöössä on jotain hyvin samanlaista auringonlaskun jälkeen.

Palkinto.

En oikein ymmärrä Nobel komitean päätöstä. Tätä on vaikea kritisoidakaan järkevästi. Ilmeisesti pitäisi iloita tästä, koska nyt kaikki rasistikonservatiivit saavat nenilleen, mutta en pysty silti. Rehellisesti, mitä Obama on tehnyt? Takuulla ollut rauhantahtoisempi kuin edeltäjänsä, mutta riittääkö se, että on tullut kontrastihäirikön tilalle tärkeään asemaan ja käyttäytynyt ulkovaltoja kohtaan siedettävästi liki vuoden?

Pahoittelen, mutta tässä tapauksessa minusta palkinto haiskahtaa rasismilta.

Nörttiharrastus V.

[Laitan tähän kuvan myöhemmin, tuli illalla kiire, enkä aamulla jaksanut säätää]

Sain eilen rautatoimituksen: neljä Pentium III työasemaa ja yhden HP:n P.IV läppärin, näytön ja erinäisiä piuhoja. En ole varma, mitä käyttökelpoista noista työasemista saa, niissä on vähänlaisesti (kork. 256MB) muistia ja vain kaksi SDRAM paikkaa, joten maksimi on käytännössä 512MB. Sinänsä matalalla teholla ja vähäisellä muistilla ei ole väliä, mutta kyllä siinä pitäisi kernelin lisäksi jotain järkevää voida ajaa.

Alkuvaiheessa tietenkin olennaista on saada systeemi toimimaan edes jotenkin. Valitettavasti maanantaina poistun maanosasta joksikin aikaa, joten projekti saa jäädä jäihin.

Rauhan rengit I.

Voimayhtiö Vattenfall myy 100% ydinvoimalla tuotettua sähköä. En jaksa nyt kerrata syitä, miksi tuotantomuotoon perustuva kaupankäynti sähköllä on, jos ei pelkkää huijausta, niin ainakin tavattoman epärehellistä. Yksityisasiakkaalle ei takuuvarmasti ohjata mistään maagisesta ydinsähköputkestä elektroneja, vaan kyllä se on sitä täsmälleen samaa keskiarvovirtaa, jota sieltä töpselistä tulee.

Ajatus on silti mielenkiintoinen. Ydinvoiman vastustajathan ovat perinteisesti väittäneet, etteivät ihmiset oikeasti suostuisi ostamaan ydinvoimalla tuotettua sähköä, jos he voisivat valita.

Itse harkitsen jopa tällaiseen tempaukseen liittymistä pelkästään sen symboliarvon vuoksi. Katsokaas, minä olen oikeasti huolissani lasteni tulevaisuudesta.

Maanantaina lähden maailman tiheimmin asutulle hallintoalueelle aivan kääntöpiirin tuntumaan.

Minun piti kirjoittaa operationalisoinnista ja teknologiasta abstrahoinnin kontekstissa, mutta oven alta tuli jotain outoa savua ja hetken kuluttua olin pakotettu syömään pullaa. Miten on mahdollista, että kaikki kristityt eivät tunnusta Jah Rastafaria pyhän kolminaisuutensa ruumiillistumaksi?

Moottori käyntiin.

Kuilun reuna häämöttää, mutta väännetään vaan hanaa. Ei mulla muuta.

Tietämisen metodi ja Abstraktio.

Kulttuurievoluution metametaforan sisällä abstraktio prosessina on jonkinlainen rakennusaine uusille meemeille. Jokainen abstraktio syntyy kuitenkin johonkin tarkoitukseen ja on kytköksissä abstrahoijan haluun pakata ja jalostaa tietoa. Jalostuksen lähtökohtana on usein jokin tarkoitus, johon tietoa käytetään. Jaottelin mielessäni nämä tarkoitukset - nimitän niitä tässä tietämisen metodeiksi - nelikentään sen mukaan, tähtääkö tietäminen ymmärtämiseen ja tähtääkö se hyväksymiseen.

Näiden erottaminen on tärkeää siksi, että kuulemme usein käytettävän ilmaisua "ymmärrän, vaikka en hyväksykään". Tämä johdatteli minut pohtimaan, josko on mahdollista tietää jotain vain hyväksyen, mutta ymmärtämättä ja toisaalta, voiko olla tietoa, johon ei liity kumpaakaan.

Nimitän tietämistä ilman ymmärrystä ja hyväksyntää uskonnollis-moralistiseksi tietämiseksi. Nimitys on huono, mutta en jaksanut tehdä kuviota uudestaan. Voisimme nimetä tämän tietämisen tabuksi. Tällaista tietoa ei ymmärretä eikä varsinaisesti hyväksytäkään, se vain "on". Tämä on esimerkiksi tapa, jolla fundamentalistit joistain uskontokunnista suhtautuvat vaikkapa evoluutioon tai se, miten joskus suhtauduttiin heliosentriseen maailmankuvaan.

Tieto, jossa tietäminen on ymmärtävää ja hyväksyvää, nimitän hieman provokatiivisesti humanistiseksi tietämiseksi. Humanistinen tietäminen on usein päämäärä itsessään.

Ymmärrys ilman hyväksyntää on kentässäni nimetty kyberneettiseksi tietämiseksi. Nimityksen taustalla on kybernetiikka, ja sen on tarkoitus johdatella ajattelemaaan, että tällainen tieto on lähtöisin pyrkimyksistä muuttaa tai ohjata ympäröivää todellisuutta. Kyberneettinen tietäminen on lähinnä instrumentaalista, tieto on siinä väline niiden asioiden muuttamiseen, joita ei hyväksytä.

Lopuksi nimitän hyväksyvää tietämistä ilman ymmärrystä populistiseksi. Se on kaikkein diffuusein tietämisen muoto, ja on kyseenalaista onko se tietämistä lainkaan, niinkään kuin sopeutumista. Voidaan ajatella ehkä, että erilaiset coping-mekanismit tuottavat tällaista tietoa.

Jokainen abstraktio syntyy aina jostakin näistä lähtökohdista, mutta tietoisena prosessina lähtöpisteenä on aina joko humanistinen tai kyberneettinen tieto. Tieto kuitenkin jalostuu. Esimerkiksi teknologinen tiedonjalostuminen kiertää "kehää" myötäpäivään. Se syntyy tarpeesta ratkaista ongelma (kyberneettinen) ja lopputuloksena on teknologia, jonka toiminnan ymmärrämme, ja jolla tuottamamme todellisuus on helpommin hyväksyttävä (humanistinen). Teknologian leviäminen yhteiskuntaan johtaa sen käyttöönottoon myös sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät sen toimintaa ymmärrä ja he joutuvat vain hyväksymään teknologian tuoman muutoksen (populistinen).

Tämä teoria on tyhmä, eikä oikeasti kerro mitään. Vaikka ensin se tuntui hienolta, huomasin, että lopulta vain alleviivaa, että tiedonfilosofia on järjetöntä.

Nörttiharrastus IV.

Vaikka minulla ei ole vielä lopullista rautaa valmiina, päätin kuitenkin vähän kokeilla tekniikoita. Klusteri tarvitsee tietysti jonkinlaisen NFS-serverin. Sen kanssa painin eilen.

Itse klusterin ajattelin ensimmäisen version rakentaa Kerrighedin varaan. Se vaikuttaa simppeleimmältä ja on ilmeisesti toimiva.

Lähdin liikkeelle tämän ohjeen kanssa.


Minulla oli kaksi IBM thinkpadiä, joten päätin aloittaa niillä. Toinen on vanha T20 (vasemmalla kuvassa), jossa on 512MB muistia ja 700MHz pentium III, toinen on T42, jossa on saman verran muistia ja 1.8GHz Centrino. Pystytin nelikakkoseen ensin DHCP3-serverin. Se onnistui minimaalisella viilauksella ja toimi. Seuraavana askeleena oli TFTP:n ja NFS:n pystyttäminen. Tämä näytti pelittävän ihan täysin, siis tftp serverin nostaminen pystyyn sujui virheittä, samoin NFS-serverin.

Laitoin T20:n boottaamaan verkon yli, mutta se ei ainakaan toistaiseksi toiminut. En ehtinyt vielä diagnosoimaan vikaa. Lisäksi osaamiseni rajat alkavat tässä kohtaa jo tulla vastaan, niin että joudun opettelemaan kädestä pitäen kaiken. Vika voi hyvin olla hostin päässsä. Tänään minun pitäisi saada lisää rautaa, jolla testata asiaa. Sade, kiire ja kylmä sää tulivat vastaan, joten en ole päässyt maalaamaan kaappia. Voi olla, etten pääse tänäänkään.

Formalisointi.

Tutkimuksen ja opetuksen kohdalla törmään usein motivointiongelmaan. Tarkoitan tässä sitä, että jonkin teoreettisen työkalun opettelemiseen liittyvä vaiva vaikuttaa helposti opiskelijalle liian suurelta verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.

Formaalin koulutusjärjestelmän - opintopisteineen ja arvosanoineen - funktiona on yhtäältä tuottaa todisteita (tutkintotodistukset jne.) siitä, että henkilö osaa tietyt asiat ja toisaalta todella varmistaa, että tällainen osaaminen siirtyy opiskelijalle. Motivaatiotekijä on olennainen yksilön kannalta, mutta koulutusjärjestelmä sinänsä tarjoaa motivaatiota vain epäsuorasti tutkintojen jne. sertifikaattien muodossa.

Näin taannoin tutkimuksen - ei kovin kattavan, mutta melko vakuuttavan silti - jonka mukaan opiskelijan opintomenestyksen aivan olennainen tekijä on tämän oma arvionsa motivaatiotekijöiden merkityksestä. Tuloksen yllättävä tai sanoisinko järkyttävä piirre oli, että mitä tärkeämmäksi opiskelija kokee opettajan esitystavan ja motivoinnin, sitä huonommin hän pärjää opinnoissaan. Mahdollisia tulkinta-avaimia on kaksi:

1. Huonosti opinnoissaan pärjäävät opiskelijat syyttävät opettajan huonoa motivointikykyä, kyse on siis attribuutioharhasta.
2. Opintomenestyksen ero johtuu herkkyydestä opettajan kyvylle motivoida ja opettajat ovat huonoja motivoimaan.

Mekanismit eivät tietenkään ole poissulkevia, vaan voivat vaikuttaa yhdessä. Tutkimuksesta, jonka näin, ei voinut erotella näitä tekijöitä.

Tämän syksyn ensimmäisen periodin opetuksessa keskeisenä teemana on ollut formalisointi, lähinnä hyvin yksinkertaisten, operationaalisesti relevanttien väittämien esittäminen predikaattilogiikalla. Formaalien loogisten väittämien esittäminen ilmiöstä, joka on luonteeltaan eksakti, on tietysti suoraviivaista. Esimerkiksi tietokoneohjelman muuttujien arvot jossakin tietyssä tilassa ovat tarkalleen ne, mitä ne ovat, eikä asiaan liity mitään tulkintaongelmaa tällä suunnalla.

Sensijaan "oikean toiminnan" spesifioiminen on tulkinnanvaraista, koska "oikea toiminta" esitetään usein epätäsmällisesti ja monikäsitteisesti. Spesifikaatio esittäminen formaalisti pakottaa ottamaan kantaa monikäsitteisyyteen ja täsmentämään vaatimuksia. Olennaista näissä tilanteissa on se, että kun jokin luonnollinen kieli aiheuttaa oniselitteisen tilanteen, se täytyy ratkaista ja siihen täytyy ottaa kantaa.

Suuri osa inhimillisistä ongelmista on seurausta moniselitteisyydestä. Moniselitteisyys ei tietenkään aina ole huono asia, sillä kaikki abstrahointi synnyttää aina tietyssä mielessä moniselitteisyyttä. Motivointi näyttää kuitenkin olevan hankalaa, koska ihmiset eivät ilmeisesti tyypillisesti pidä moniselitteisyyden tunnistamista tärkeänä.