perjantai 30. tammikuuta 2009
Mysteries of Creation.
Lomautan aivoani tutkimuksen tekemiseksi. Tällä kertaa kohteena ovat osittaisjärjestysten sovellukset.
Rub-a-dub.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Suoraan sanoen minua vähän ihmetyttää Vaula Norrenan kirjoitus, jossa annetaan ymmärtää, että vihreissä tarvittaisiin jotain "macho-äijiä". Siis itse väite ei ihmetytä, koska me elämme sellaista aikaa nyt, että ns. kovat arvot ovat pinnalla kaikissa puolueissa.
Vihreiden feministisiipi on kuitenkin niin vahva, että tuollainen kirjoitus tuntuu hurskastelulta. Se on itseasiassa äärimmäisen epärehellistä. Vihreiden naisten toiminta ja lausunnot ovat olleet sensuuntaisia, etteivät ne jätä juuri arvailujen varaan, mitä mieltä tällaisesta "mieheydestä" ainakin julkisesti ollaan.
Vihreillä on kyllä nimellisesti jonkinlainen miesjärjestö, mutta sillä ei esimerkiksi ole verkkosivuja. Julistus löytyy verkosta, mutta se on profeminististä, apologeettistä liirumlaarumia. Oikeastaan ainoa vähääkään "machompi" (joskaan ei perinteisessä "mies-nais"-mielessä) vihreyden muoto, linkolalaisuus on ollut jo vuosikausia käytännössä täysin irrelevantti Vihreiden linjassa.
Norrena redusoi maskuliinisuuden - "Vaatikaa lätkäseteleitä kulttuurisetelien sijaan" - jonkinlaiseksi kanoniseksi suomiäijäilyksi. Mistään emansipatorisuudesta ja mieheydestä miehen ehdoilla ei siis ole kysymys, vaan aivan tietyntyyppisestä mieheydestä, tarkkaan rajatusta, "junttiudesta". Joko se on parodiaa - mahdollista, mutta epätodennäköistä - tai sitten se on vain kevyen ironista mutta tarkoitettu "rohkaisevaksi" niille "tavallisille" suomalaisille miehille, jotka kokevat jonkinlaisen vihreiden perusarvojen osan omakseen. Missä tapauksessa se on kyllä hyvin epäonnistunutta.
Vihreän langan mukaan Oras Tynkkynen harkisteemajesteettirikosta puheenjohtajaehdokkuutta. Tämäkin on valitettavasti todennäköisesti pelkkää näytöstä, showta. Puheenjohtajaksi on jo "päätetty" Sinnemäki ja vaikka ilmeisesti asiaa ollaan laittamassa jäsenäänestykseen, se tuskin muuttaa mitään.
Lisäksi puolueessa näyttäisi olevan ongelmana se, miten pettymyksiin yleensä suhtaudutaan. Jos linjaukset ja painotukset eivät miellytä ja kokee tietyn ilmapiirin painostavana, toivotetaan "tervemenoa". En viittaa nyt virallisiin tahoihin puolueen sisällä, vaan juurikin tähän "kentän" äänekkäimpään osaan.
Täytin jo taannoin puolueeseen liittymislomakkeen, mutten lähettänyt sitä eteenpäin. Enkä aiokaan tehdä sitä toistaiseksi.
Vihreiden feministisiipi on kuitenkin niin vahva, että tuollainen kirjoitus tuntuu hurskastelulta. Se on itseasiassa äärimmäisen epärehellistä. Vihreiden naisten toiminta ja lausunnot ovat olleet sensuuntaisia, etteivät ne jätä juuri arvailujen varaan, mitä mieltä tällaisesta "mieheydestä" ainakin julkisesti ollaan.
Vihreillä on kyllä nimellisesti jonkinlainen miesjärjestö, mutta sillä ei esimerkiksi ole verkkosivuja. Julistus löytyy verkosta, mutta se on profeminististä, apologeettistä liirumlaarumia. Oikeastaan ainoa vähääkään "machompi" (joskaan ei perinteisessä "mies-nais"-mielessä) vihreyden muoto, linkolalaisuus on ollut jo vuosikausia käytännössä täysin irrelevantti Vihreiden linjassa.
Norrena redusoi maskuliinisuuden - "Vaatikaa lätkäseteleitä kulttuurisetelien sijaan" - jonkinlaiseksi kanoniseksi suomiäijäilyksi. Mistään emansipatorisuudesta ja mieheydestä miehen ehdoilla ei siis ole kysymys, vaan aivan tietyntyyppisestä mieheydestä, tarkkaan rajatusta, "junttiudesta". Joko se on parodiaa - mahdollista, mutta epätodennäköistä - tai sitten se on vain kevyen ironista mutta tarkoitettu "rohkaisevaksi" niille "tavallisille" suomalaisille miehille, jotka kokevat jonkinlaisen vihreiden perusarvojen osan omakseen. Missä tapauksessa se on kyllä hyvin epäonnistunutta.
Vihreän langan mukaan Oras Tynkkynen harkistee
Lisäksi puolueessa näyttäisi olevan ongelmana se, miten pettymyksiin yleensä suhtaudutaan. Jos linjaukset ja painotukset eivät miellytä ja kokee tietyn ilmapiirin painostavana, toivotetaan "tervemenoa". En viittaa nyt virallisiin tahoihin puolueen sisällä, vaan juurikin tähän "kentän" äänekkäimpään osaan.
Täytin jo taannoin puolueeseen liittymislomakkeen, mutten lähettänyt sitä eteenpäin. Enkä aiokaan tehdä sitä toistaiseksi.
torstai 22. tammikuuta 2009
Työvoimapulasta.
Internetissä ja ilmeisesti muutenkin, on esiintynyt ivallisia kirjoituksia, joissa väitetään, että ns. työvoimapula, josta vielä viime vuonna puhuttiin, olisi mielikuvituksen tuote. Tästä on käytetty todisteena sitä, että yritykset ovat irtisanoneet väkeä. Argumentti on vähän samanlainen kuin sanoisi, ettei amme voi olla täynnä, koska tulppa vuotaa.
En väitä, että työvoimapula olisi ongelma, ei se sitä ole. Väitän, että irtisanomisista ei seuraa, että työvoimapulaa ei ole.
Työttömyysaste oli noussut joulukuussa 0.1 prosenttiyksikköä, mikä tietenkin jokaisesta työttömäksi joutuneesta tuntuu uskomattomalta. Epäilen, että laskutavassa on jotain, mikä hämää ja että todellisuudessa työttömyys on noussut enemmän.
Työttömyyttä on monenlaista.
Rakenteellisesta työttömyydestä silloin, kun on kyse siitä, että talousjärjestelmässä työn kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, eli tietynlaiselle työlle olisi kysyntää ja toisenlaiselle tarjontaa, mutta näitä ei saada sovitettua. Rakenteelliseen työttömyyteen lasketaan useimmiten myös sellainen työttömyys, joka johtuu sosiaaliturvan ja verojärjestelmän kannustinloukuista. Rakenteellinen työttömyys ei reagoi lyhyellä aikavälillä suhdanteisiin ja esimerkiksi työvoimapula voi olla raastava samaan aikaan kun rakenteellista työttömyyttä esiintyy runsaastikin.
Suhdanneluontoinen työttömyys puolestaan tarkoittaa työttömyyttä, joka johtuu työn kysynnän tilapäisestä heikkenemisestä. Esimerkiksi rakennusalalla esiintyy aika ajoin suuria määriä suhdanneluontoista työttömyyttä, koska rakentaminen reagoi herkästi suhdanteisiin.
Kitkatyöttömyys puolestaan tarkoittaa työmarkkinoiden hitaudesta johtuvaa työttömyyttä. Kun työsuhde päättyy, seuraava ei ala välittömästi tämän jälkeen. Kitkatyöttömyys voi vaihdella esimerkiksi maan sisäisen muuttoliikkeen vauhdin mukana. Kitkatyöttömyys nousee usein myös silloin kun suhdanteet vaihtelevat paljon.
Jos työvoimapula on "totta", suurin osa irtisanotuista löytää uuden työpaikan, mutta ei kuitenkaan välittömästi. Uuden työpaikan löytymisen voi ajatella satunnaisprosessina; osa löytää uuden työpaikan heti, lopuista osa viikon päästä, jne. Esimerkiksi niin, että joka viikko osuus p (jäljelläolevista) irtisanotuista saa uuden työpaikan. Tällä tavalla voidaan mallintaa (karkeasti) kitkatyöttömyyttä ja saadaan jokin odotusarvo sille, kuinka kauan annettu irtisanottu on työttömänä. Nopeasti laskien sain tästä odotusarvoksi 1/p viikkoa, mutta saatoin laskea väärin. (Kommentoikaa, jos tein, en viitsi tuplatarkastaa tähän hätään, ja se on kuitenkin epäolennaista)
Steady-state tilassa irtisanomisia ja uusia palkkaamisia tapahtuu yhtä paljon, eli työttömyys ei nouse eikä vähäne. Oletetaan, että olemme tällaisessa tilanteessa ja että meillä on työvoimapula. Tällöin kaikki työttömyys on joko rakenteellista tai kitkatyöttömyyttä. Sivuutetaan rakenteellinent työttömyys ja tutkitaan kitkatyöttömyyttä. Jos irtisanottuja on viikossa X ja näistä osuus p saa joka viikko uuden työpaikan, on kitkatyöttömyyden määrä X/p
Oletetaan nyt, että irtisanomisten tahti nousee Z yksilöllä viikossa, muttei kuitenkaan niin paljon, että työvoimapula hellittäisi (kaikki palkataan!). Kitkatyöttömyys nousee edelläannetun nojalla, koska jos p ei muutu, jokainen irtisanottu on (olettaen, että laskin oikein) 1/p viikkoa. Työttömyys nousee välittömästi Z:n verran ja siitä asteittain kohti uutta steady-state-tilaa, jossa kitkatyöttömyys on lopulta (X+Z)/p.
Tämä malli ei välttämättä ole kovin hyvä. Sen dynamiikka on esimerkiksi aika puutteellinen. Jos katsotaan kuitenkin "oikeita" (so. hatusta vedettyjä) lukuja, leikitään, että kitkatyöttömyys oli ennen tasolla 20 000 ja että p = 5%. Tällöin irtisanomisia olisi ollut viikossa 1000 (ei varmasti ole totta). Leikitään, että irtisanomisten määrä nousee 500 viikossa. Tällöin kitkatyöttömyys nousee 10 000 yksilöllä. Malli tuntuu kieltämättä epärealistiselta.
Mutta se on epärealistinen väärään suuntaan. Irtisanomisten määrä on kasvanut nopeasti, mutta työttömyys ei ole kasvanut läheskään yhtä nopeasti. Edes kitkatyöttömyys ei ole kunnolla lisääntynyt, jos tilastot pitävät paikkaansa.
Tilastojen oikeellisuus nähdään toki täydessä mitassaan vasta joskus kesällä. Odotan mielenkiinnolla miten käy. Toivottavasti työttömyys ei nouse paljoa.
En väitä, että työvoimapula olisi ongelma, ei se sitä ole. Väitän, että irtisanomisista ei seuraa, että työvoimapulaa ei ole.
Työttömyysaste oli noussut joulukuussa 0.1 prosenttiyksikköä, mikä tietenkin jokaisesta työttömäksi joutuneesta tuntuu uskomattomalta. Epäilen, että laskutavassa on jotain, mikä hämää ja että todellisuudessa työttömyys on noussut enemmän.
Työttömyyttä on monenlaista.
Rakenteellisesta työttömyydestä silloin, kun on kyse siitä, että talousjärjestelmässä työn kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, eli tietynlaiselle työlle olisi kysyntää ja toisenlaiselle tarjontaa, mutta näitä ei saada sovitettua. Rakenteelliseen työttömyyteen lasketaan useimmiten myös sellainen työttömyys, joka johtuu sosiaaliturvan ja verojärjestelmän kannustinloukuista. Rakenteellinen työttömyys ei reagoi lyhyellä aikavälillä suhdanteisiin ja esimerkiksi työvoimapula voi olla raastava samaan aikaan kun rakenteellista työttömyyttä esiintyy runsaastikin.
Suhdanneluontoinen työttömyys puolestaan tarkoittaa työttömyyttä, joka johtuu työn kysynnän tilapäisestä heikkenemisestä. Esimerkiksi rakennusalalla esiintyy aika ajoin suuria määriä suhdanneluontoista työttömyyttä, koska rakentaminen reagoi herkästi suhdanteisiin.
Kitkatyöttömyys puolestaan tarkoittaa työmarkkinoiden hitaudesta johtuvaa työttömyyttä. Kun työsuhde päättyy, seuraava ei ala välittömästi tämän jälkeen. Kitkatyöttömyys voi vaihdella esimerkiksi maan sisäisen muuttoliikkeen vauhdin mukana. Kitkatyöttömyys nousee usein myös silloin kun suhdanteet vaihtelevat paljon.
Jos työvoimapula on "totta", suurin osa irtisanotuista löytää uuden työpaikan, mutta ei kuitenkaan välittömästi. Uuden työpaikan löytymisen voi ajatella satunnaisprosessina; osa löytää uuden työpaikan heti, lopuista osa viikon päästä, jne. Esimerkiksi niin, että joka viikko osuus p (jäljelläolevista) irtisanotuista saa uuden työpaikan. Tällä tavalla voidaan mallintaa (karkeasti) kitkatyöttömyyttä ja saadaan jokin odotusarvo sille, kuinka kauan annettu irtisanottu on työttömänä. Nopeasti laskien sain tästä odotusarvoksi 1/p viikkoa, mutta saatoin laskea väärin. (Kommentoikaa, jos tein, en viitsi tuplatarkastaa tähän hätään, ja se on kuitenkin epäolennaista)
Steady-state tilassa irtisanomisia ja uusia palkkaamisia tapahtuu yhtä paljon, eli työttömyys ei nouse eikä vähäne. Oletetaan, että olemme tällaisessa tilanteessa ja että meillä on työvoimapula. Tällöin kaikki työttömyys on joko rakenteellista tai kitkatyöttömyyttä. Sivuutetaan rakenteellinent työttömyys ja tutkitaan kitkatyöttömyyttä. Jos irtisanottuja on viikossa X ja näistä osuus p saa joka viikko uuden työpaikan, on kitkatyöttömyyden määrä X/p
Oletetaan nyt, että irtisanomisten tahti nousee Z yksilöllä viikossa, muttei kuitenkaan niin paljon, että työvoimapula hellittäisi (kaikki palkataan!). Kitkatyöttömyys nousee edelläannetun nojalla, koska jos p ei muutu, jokainen irtisanottu on (olettaen, että laskin oikein) 1/p viikkoa. Työttömyys nousee välittömästi Z:n verran ja siitä asteittain kohti uutta steady-state-tilaa, jossa kitkatyöttömyys on lopulta (X+Z)/p.
Tämä malli ei välttämättä ole kovin hyvä. Sen dynamiikka on esimerkiksi aika puutteellinen. Jos katsotaan kuitenkin "oikeita" (so. hatusta vedettyjä) lukuja, leikitään, että kitkatyöttömyys oli ennen tasolla 20 000 ja että p = 5%. Tällöin irtisanomisia olisi ollut viikossa 1000 (ei varmasti ole totta). Leikitään, että irtisanomisten määrä nousee 500 viikossa. Tällöin kitkatyöttömyys nousee 10 000 yksilöllä. Malli tuntuu kieltämättä epärealistiselta.
Mutta se on epärealistinen väärään suuntaan. Irtisanomisten määrä on kasvanut nopeasti, mutta työttömyys ei ole kasvanut läheskään yhtä nopeasti. Edes kitkatyöttömyys ei ole kunnolla lisääntynyt, jos tilastot pitävät paikkaansa.
Tilastojen oikeellisuus nähdään toki täydessä mitassaan vasta joskus kesällä. Odotan mielenkiinnolla miten käy. Toivottavasti työttömyys ei nouse paljoa.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Elvytys ja Ricardon ekvivalenssi
Wikipedian artikkeli Ricardon ekvivalenssista on minusta vähän puutteellinen. Ekvivalenssi sanoo, että valtion tms. julkisen sektorin tapa rahoittaa julkiset menot on merkityksetön, ainoastaan kulujen määrä merkitsee. Eli budjettialijäämä + verohelpotukset ei toimi elvytyksenä, koska alijäämä joudutaan maksamaan myöhemmin kuitenkin takaisin tavalla tai toisella.
Olen jokseenkin samaa mieltä teoriasta (wikipediassa perustelu on käsienheiluttelua). Valtio voi kuitenkin pyörittää velkaa sukupolvelta toiselle, joten täydellinen tuo ekvivalenssi ei ole. Jos reaalikorko alittaa kansantalouden kasvuvauhdin pitkällä aikavälillä, valtio voi rullata velkaa loputtomiin vieläpä niin, että sen osuus kansantaloudesta pienenee koko ajan.
Talousjärjestelmän "tehtävä" (oikeasti talousjärjestelmällä ei ole mitään varsinaista tehtävää, koska mitään "talousjärjestelmää" ei ole olemassakaan, se on vain reifikaatio) on tuottaa sitä mitä ihmiset haluavat ja jakaa resurssit niin, että niitä asioita tuotetaan "oikea määrä". Markkinataloudessa tämä tapahtuu niin, että ihmiset käyvät vapaaehtoisesti vaihdantaa keskenään ja kun jotkin asiat ovat halutumpia kuin jotkin toiset, niistä tulee kalliimpia - niitä voi siis vaihtaa suurempaan määrään jotain muuta - ja siksi ihmiset haluavat myös tehdä niitä enemmän.
Markkinatalous eroaa esimerkiksi feodaalitaloudesta tai suunnitelmataloudesta siten, että päätökset siitä, mitä tuotetaan, tehdään yksityisten ihmisten tai vapaaehtoisten ihmisten yhteenliittymien (kuten esimerkiksi yritysten) toimesta, eikä järjestelmää erikseen optimoida mitenkään.
Esimerkiksi feodaalitaloudessa on (karkeasti yksinkertaistaen!) kuninkaasta eri tasoisten vasallien kautta maaorjiin ulottuva pyramidi, jossa ylemmän tason herra pakottaa vasallinsa maksamaan tietyn maksun, esimerkiksi viljan muodossa. Suunitelmataloudessa, kuten esimerkiksi sosialismissa jokin hegemoninen taho, yleensä valtio, "omistaa" kaikki tuotantovälineet ja tämän tahon edustajat tekevät keskitetysti päätökset siitä, mitä tuotetaan. Kapitalismissa tuotantokapasiteetin, eli pääoman, eli "kapitaalin", omistavat yksityiset tahot.
Toisin kuin sosialismi ja feodaalitalous, kapitalismi on kokonaisuudessaan yhteensopiva markkinatalousjärjestelyn kanssa. Kapitalismi on toki yhteensopiva erilaisten keskusjohtoistenkin oppien kanssa - yksityiset tahot voivat omistaa toki pääoman, vaikka joku määräilisikin heitä muuten - mutta tätä eroa ei yleensä ole tapana tehdä.
Kapitalismissa pääomaa kertyy, kun yksityiset ihmiset (tai valtio) eivät kuluta kaikkea mitä tuottavat, vaan investoivat, eli käyttävät osan tuotantokapasiteetista uuden tuotantokapasiteetin rakentamiseen. Kuluttamatta jätettyä reaalista tuotantoa nimitetään myös säästämiseksi. On mahdollista tehdä ero säästämisen ja investointien välillä (esimerkiksi niin, että valmistetaan useita polkupyöriä ja varastoidaan niistä osa), mutta tätäkään ei ole tapana tehdä.
Jos valtio ei noudata budjettirajoitetta - siis jos se antaa velan kasvaa luottaen siihen, että talouskasvu ylittää reaalikoron - se voi aiheuttaa dynaamista tehottomuutta. Tämä tapahtuu niin, että koska velka on valtiolle "liian halpaa" (johtuen esimerkiksi kansalaisten riskiaversiosta tai liiallisesta luottamuksesta valtion velanmaksukykyyn), pääomanmuodostus yksityisillä ihmisillä häiriintyy. Ihmiset säästävät lainaamalla rahaa valtiolle, joka kuluttaa tämän rahan. Ihmiset uskovat säästäneensä, mutta ovatkin tosiasiassa laittaneet rahat (yhteiseen/jonkun muun) kulutukseen. Tällöin pitkällä aikavälillä tuotantokapasiteettia syntyy vähemmän.
Toisin kuin julkisuudessa sanotaan ja annetaan lehdistössä usein ymmärtää, ei kulutus ole mitenkään itsestäänselvästi asia, joka tuottaa hyvinvointia. Say:n laki sanoo, että kaikki tarjonta luo oman kysyntänsä vapailla markkinoilla. Siksi on oikeastaan se ja sama, panostetaanko tuotantoon vai kulutukseen, koska nämä ovat vain saman asian kaksi puolta.
Elvytyksen puolesta on valideja argumentteja, kuten se, että ilman elvytystä, yksityiset eivät kuluta "riittävästi" siten, että osa tuotantokapasiteetista jää käyttämättä ja osa potentiaalisista käyttäjistä ilman työtä. Koska käyttämättä jätetty tuotantokapasiteetti ja työttömyys ovat resurssien tuhlausta, kannattaa elvyttämällä lisätä kulutusta siihen pisteeseen asti, jossa käyttämättömiä resursseja ei ole.
Tämä argumentti on osin viallinen. Tuotantokapasiteettia jää kyllä käyttämättä, mutta ei kovin pitkiä aikoja, koska käyttämättömän kapasiteetin hinta (vapailla markkinoilla) laskee ja lopulta sen käyttönotto tulee taas kannattavaksi.
Emme kuitenkaan elä vapaassa saati sitten idealisoidussa markkinataloudessa, vaan meillä on erilaisia jäykkyyksiä, jotka estävät hintoja muuttumasta kysynnän mukana. Esimerkiksi nimellispalkat eivät kovin herkästi putoa. Inflaatio - rahan määrää lisäämällä - on yksi mahdollinen "elvytyskeino" siinä mielessä, että se alentaa reaalipalkkoja ja siten tuo tuotantoa lähemmäs tasapainotilaa. Monilla vasemmistolaisesti ajattelevilla on käsitys, että inflaatio on jotenkin "pienen ihmisen" kannalta neutraali tai hyvä keino stimuloida taloutta ja että kapitalisti jotenkin siitä kärsisi, mutta tämä käsitys on väärä. Inflaatio voi elvyttää vain laskemalla reaalipalkkoja ja siten tuomalla palkat lähemmäs tasapainotilaa. Tämä voi kyllä auttaa esimerkiksi niitä, jotka muuten jäisivät työttömäksi (palkkajäykkyyden vuoksi).
Tavallaan ricaron ekvivalenssi on kahdesta pahasta pienempi. Jos se ei ole totta, valtio voi "elvyttää" lisäämällä kysyntää, mutta tämä tapahtuu pääomanmuodostuksen kustannuksella, ja johtaa pitkällä aikavälillä liian pieneen hyvinvointiin. Jos se on totta, valtion elvytys ei vaikuta mitään.
Olen jokseenkin samaa mieltä teoriasta (wikipediassa perustelu on käsienheiluttelua). Valtio voi kuitenkin pyörittää velkaa sukupolvelta toiselle, joten täydellinen tuo ekvivalenssi ei ole. Jos reaalikorko alittaa kansantalouden kasvuvauhdin pitkällä aikavälillä, valtio voi rullata velkaa loputtomiin vieläpä niin, että sen osuus kansantaloudesta pienenee koko ajan.
Talousjärjestelmän "tehtävä" (oikeasti talousjärjestelmällä ei ole mitään varsinaista tehtävää, koska mitään "talousjärjestelmää" ei ole olemassakaan, se on vain reifikaatio) on tuottaa sitä mitä ihmiset haluavat ja jakaa resurssit niin, että niitä asioita tuotetaan "oikea määrä". Markkinataloudessa tämä tapahtuu niin, että ihmiset käyvät vapaaehtoisesti vaihdantaa keskenään ja kun jotkin asiat ovat halutumpia kuin jotkin toiset, niistä tulee kalliimpia - niitä voi siis vaihtaa suurempaan määrään jotain muuta - ja siksi ihmiset haluavat myös tehdä niitä enemmän.
Markkinatalous eroaa esimerkiksi feodaalitaloudesta tai suunnitelmataloudesta siten, että päätökset siitä, mitä tuotetaan, tehdään yksityisten ihmisten tai vapaaehtoisten ihmisten yhteenliittymien (kuten esimerkiksi yritysten) toimesta, eikä järjestelmää erikseen optimoida mitenkään.
Esimerkiksi feodaalitaloudessa on (karkeasti yksinkertaistaen!) kuninkaasta eri tasoisten vasallien kautta maaorjiin ulottuva pyramidi, jossa ylemmän tason herra pakottaa vasallinsa maksamaan tietyn maksun, esimerkiksi viljan muodossa. Suunitelmataloudessa, kuten esimerkiksi sosialismissa jokin hegemoninen taho, yleensä valtio, "omistaa" kaikki tuotantovälineet ja tämän tahon edustajat tekevät keskitetysti päätökset siitä, mitä tuotetaan. Kapitalismissa tuotantokapasiteetin, eli pääoman, eli "kapitaalin", omistavat yksityiset tahot.
Toisin kuin sosialismi ja feodaalitalous, kapitalismi on kokonaisuudessaan yhteensopiva markkinatalousjärjestelyn kanssa. Kapitalismi on toki yhteensopiva erilaisten keskusjohtoistenkin oppien kanssa - yksityiset tahot voivat omistaa toki pääoman, vaikka joku määräilisikin heitä muuten - mutta tätä eroa ei yleensä ole tapana tehdä.
Kapitalismissa pääomaa kertyy, kun yksityiset ihmiset (tai valtio) eivät kuluta kaikkea mitä tuottavat, vaan investoivat, eli käyttävät osan tuotantokapasiteetista uuden tuotantokapasiteetin rakentamiseen. Kuluttamatta jätettyä reaalista tuotantoa nimitetään myös säästämiseksi. On mahdollista tehdä ero säästämisen ja investointien välillä (esimerkiksi niin, että valmistetaan useita polkupyöriä ja varastoidaan niistä osa), mutta tätäkään ei ole tapana tehdä.
Jos valtio ei noudata budjettirajoitetta - siis jos se antaa velan kasvaa luottaen siihen, että talouskasvu ylittää reaalikoron - se voi aiheuttaa dynaamista tehottomuutta. Tämä tapahtuu niin, että koska velka on valtiolle "liian halpaa" (johtuen esimerkiksi kansalaisten riskiaversiosta tai liiallisesta luottamuksesta valtion velanmaksukykyyn), pääomanmuodostus yksityisillä ihmisillä häiriintyy. Ihmiset säästävät lainaamalla rahaa valtiolle, joka kuluttaa tämän rahan. Ihmiset uskovat säästäneensä, mutta ovatkin tosiasiassa laittaneet rahat (yhteiseen/jonkun muun) kulutukseen. Tällöin pitkällä aikavälillä tuotantokapasiteettia syntyy vähemmän.
Toisin kuin julkisuudessa sanotaan ja annetaan lehdistössä usein ymmärtää, ei kulutus ole mitenkään itsestäänselvästi asia, joka tuottaa hyvinvointia. Say:n laki sanoo, että kaikki tarjonta luo oman kysyntänsä vapailla markkinoilla. Siksi on oikeastaan se ja sama, panostetaanko tuotantoon vai kulutukseen, koska nämä ovat vain saman asian kaksi puolta.
Elvytyksen puolesta on valideja argumentteja, kuten se, että ilman elvytystä, yksityiset eivät kuluta "riittävästi" siten, että osa tuotantokapasiteetista jää käyttämättä ja osa potentiaalisista käyttäjistä ilman työtä. Koska käyttämättä jätetty tuotantokapasiteetti ja työttömyys ovat resurssien tuhlausta, kannattaa elvyttämällä lisätä kulutusta siihen pisteeseen asti, jossa käyttämättömiä resursseja ei ole.
Tämä argumentti on osin viallinen. Tuotantokapasiteettia jää kyllä käyttämättä, mutta ei kovin pitkiä aikoja, koska käyttämättömän kapasiteetin hinta (vapailla markkinoilla) laskee ja lopulta sen käyttönotto tulee taas kannattavaksi.
Emme kuitenkaan elä vapaassa saati sitten idealisoidussa markkinataloudessa, vaan meillä on erilaisia jäykkyyksiä, jotka estävät hintoja muuttumasta kysynnän mukana. Esimerkiksi nimellispalkat eivät kovin herkästi putoa. Inflaatio - rahan määrää lisäämällä - on yksi mahdollinen "elvytyskeino" siinä mielessä, että se alentaa reaalipalkkoja ja siten tuo tuotantoa lähemmäs tasapainotilaa. Monilla vasemmistolaisesti ajattelevilla on käsitys, että inflaatio on jotenkin "pienen ihmisen" kannalta neutraali tai hyvä keino stimuloida taloutta ja että kapitalisti jotenkin siitä kärsisi, mutta tämä käsitys on väärä. Inflaatio voi elvyttää vain laskemalla reaalipalkkoja ja siten tuomalla palkat lähemmäs tasapainotilaa. Tämä voi kyllä auttaa esimerkiksi niitä, jotka muuten jäisivät työttömäksi (palkkajäykkyyden vuoksi).
Tavallaan ricaron ekvivalenssi on kahdesta pahasta pienempi. Jos se ei ole totta, valtio voi "elvyttää" lisäämällä kysyntää, mutta tämä tapahtuu pääomanmuodostuksen kustannuksella, ja johtaa pitkällä aikavälillä liian pieneen hyvinvointiin. Jos se on totta, valtion elvytys ei vaikuta mitään.
torstai 15. tammikuuta 2009
Kultainen 90-luku (III)
Suhteeni kappaleeseen "Loops & Tings" on vaikea ja haikea. Asiasta tekee traagisen se, että kun nyt, yli 15 vuotta myöhemmin kuulen kappaleen uudelleen, sen koettu kauneus on vain muisto. Toisin kuin "Age of Love", josta oikeissa olosuhteissa menen vieläkin kananlihalle, tämä ei enää säväytä. Tempo on liian korkea, soundi liian ohut, liian saksalainen. Se tuo jälkikäteen mieleen WestBamin, enkä oikein koskaan pahemmin pitänyt WestBamistä. Mielleyhtymä on toki anakronistinen.
Minulla meni vuosia, että "ymmärsin" tämän (Sabres of Paradice: "Haunted Dancehall") kappaleen. Joku DJ (en tiedä, oliko aina sama) soitti tämän usein settinsä aluksi, ikäänkuin introna. Muistan, kun Hämeenkadulla toimi hetken aikaa - olisiko ollut vuonna 1995 - klubi jonkun baarin alakerrassa. Se oli muistaakseni vain pari kertaa ja muistaakseni ennen Itsenäisyydenkadulla jossain baarissa (nimeä en muista) toimunutta Fly Clubia. Joka tapauksessa, tämä soi alkuillasta.
Ehkä on nyt syytä lopettaa nämä kirjoitukset. Nostalgia on ikävystyttävää ja typerää. Anteeksi.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Ydinvoima rauhan vain on renki.
Fennovoima hakee ydinvoimalalupaa. TVO haki lupaa jo aiemmin.
Miksi rakennusalan elvyttämiseen tarvittaisiin julkista rahaa? Fennovoima haluaa rakentaa ydinvoimalan ja tarvitsee siihen kuitenkin paljon työvoimaa. Eikö tämä ole juuri sellaista elvytystä, jota tarvitaan. Olen monta kertaa sanonut kannattavani vihreitä. Pysyn tässä kannassani edelleen, mutta kritisoin puolueen linjaa etenkin ydinvoiman suhteen. Se on väärä, ydinvoimaa pitää suosia, eikä roikkua jarrukahvassa. Ainoastaan rakentamalla uusia ja uudentyyppisiä reaktoreita, syntyy osaamista, jota voi myöhemmin hyödyntää.
Miksi rakennusalan elvyttämiseen tarvittaisiin julkista rahaa? Fennovoima haluaa rakentaa ydinvoimalan ja tarvitsee siihen kuitenkin paljon työvoimaa. Eikö tämä ole juuri sellaista elvytystä, jota tarvitaan. Olen monta kertaa sanonut kannattavani vihreitä. Pysyn tässä kannassani edelleen, mutta kritisoin puolueen linjaa etenkin ydinvoiman suhteen. Se on väärä, ydinvoimaa pitää suosia, eikä roikkua jarrukahvassa. Ainoastaan rakentamalla uusia ja uudentyyppisiä reaktoreita, syntyy osaamista, jota voi myöhemmin hyödyntää.
Kultainen 90-luku (jatk.)
Kuten kaikki hyvät asiat, myös 1990-luku meni tavallaan "liian pitkälle". Siinä vaiheessa kun raidat klubeilla ja bileissä alkoivat olla pääsääntöisesti niin korneja, että niiden kuunteleminen vähän nolotti, alkoi minullakin selkäranka murtua. Ehkä aloin tulla vanhaksi, en tiedä.
Ei kaikki musiikki silloinkaan tietysti ollut huonoa. Ruotsissa tehtiin kyllä hyvää musiikkia, niinkuin aina. (Eka raita vaan, ja sitäkin on vain pätkä, sori.)
Vuosituhannen vaihteessa olin jo valmistumassa yliopistosta, mennyt töihin, eikä promootiohomma enää kiinnostanut. Teknologia oli ajanut ohi, eikä hommassa ollut oikein enää minulle mitään. Muutin nykyisen vaimoni kanssa yhteiseen kotiin. Oikeasti se selittää kaiken. Kaikki se muu taisi olla oikeasti vain sublimaatiota.
Vaimoni laulaa tätä usein laittaessaan uunikasviksia, lisätessään rosmariinia ja timjamia.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Kultainen 90-luku.
Vuoden 1997 syksyllä teimme muutaman kaverin kanssa viikonloppuisin reissuja Lahteen. Pari tuttua kävi siellä soittamassa eräällä klubilla. En tarkkaanottaen tiennyt näiden iltamien konseptia, käsittääkseni se vaihteli.
Yhtenä iltana ilmeisesti kerättiin rahaa aseistakieltäytyjille. Sen muistan, että oven yläpuolella oli iso Aseistakieltäytyjäliiton banderolli, siis se, missä pyssy katkaistaan keskeltä. Mitenkään muuten se ei illanvietossa näkynyt. Illan kuluessa sitten paikalle tuli erinäköisiä hippejä ja myös kokojoukko kaltaisiani normoja. Yksi nuorista miehistä meni DJ:n luo toivomaan Sven Väthin L'esperanzaa. Kun DJ sanoi, ettei hänellä ole sitä mukana, nuori mies alkoi uhota olleensa rauhanturvajoukoissa ja uhkasi repiä banderollin alas, koska "ette te tajua sodasta mitään".
Jotenkin en koskaan ymmärtänyt sitä kokemusta, enkä ymmärrä vieläkään kaikkea. Ihmisen aivo on rakennettu niin, että merkitykset syntyvät jotenkin kierosti. Epäilen että kyse on jotenkin siitä, millaista aivoa evoluutio on suosinut kun on eletty tietynkokoisessa heimoyhteisössä. En tiedä, miksi "Age of Love" teki minuun niin suuren vaikutuksen nuorempana. Liitin siihen sittemmin merkityksiä, jotka ovat myöhemmin karisseet, mutta kappale aiheuttaa silti kylmiä väreitä. Alkeellinen basso, korni - suorastaan "juustoinen" - melodia. Kappale on oikeastaan aika huono objektiivisilla kriteereillä.
Mutta kyse onkin jostain muusta, jostain mikä liittyy henkilöhistoriaan, ehkä jopa jostakin geneettisestä.
Myös OT Quartet teki jotain peruuttamatonta vahinkoa psyykelleni tällä kappaleella. Kun kuulin tämän ensi kerran, viittasin tähän kaverini kanssa vain nimellä "se virren kuuloinen biisi", karakterisaatio, joka oli hmm... vähän puutteellinen. Mutta vaikutus oli spirituaalinen, eikä vain istelleni, vaan todistetusti muillekin.
Teen surutyötä, koska 90-luku ei koskaan palaa. Mutta, siitä huolimatta, show must go on...
maanantai 12. tammikuuta 2009
Tehokkuuden moraalifilosofia.
Edellisissä kommenteissa ja muutenkin, esiintyy joko tahatonta tai (mitä pidän toisinaan todennäköisenä) tahallista väärinymmärrystä sen suhteen, mitä tarkoitan tehokkuudella. Pareto-tehokkuudesta on hyvä johdanto. Selitän asian pelien avulla. Sofismia "määrittelykysymyksistä" en aio kommentoida, enkä myöskään subjektivisointeja tyyliin "mutta kuka määrittelee lopputuloksen?", koska ne eivät ole olennaisia tässä tarkastelussa.
Tarkastellaan tässä vangin dilemmaa, jonka payoff-matriisi on seuraavanlainen:
Tämä on peliteorian klassikko. Nimesin valinnat "hyvä" ja "paha" puoliksi vitsinä. Pelin ongelma on, että jos pelissä ei ole mahdollisuutta sopia yhteistyöstä tms., vaan kaikki vuorovaikutus tapahtuu pelin sisällä, pelaaja joka maksimoi oman hyötynsä, valitsee aina "paha", vaikka tietäisi mitä toinen aikoo tehdä. Tämä johtaa kuitenkin molempien osalta huonompaan lopputulokseen kuin se, jos molemmat valitsisivat "hyvän". Pelin ainoa Nash-tasapaino on oikeassa alakulmassa. Siirtyminen siitä joko suoraan ylös tai suoraan vasemmalle lisää kyllä toisen hyötyä, mutta toisen kustannuksella. Sensijaan siirtyminen vasemmalle ja ylös parantaa lopputulosta molempien kannalta. Se on siis aito tehokkuusparannus.
Tällainen minimaalinen tarkastelu ei tietenkään riitä, mutta väitinkin sen välttämättömäksi. Postuloin, että maailmanhistoriassa ei ole yhtään sellaista vakavastiotettavaa moraalifilosofiaa, jonka taustalta ei löytyisi jotain sellaista, josta seuraa tehokkuusperiaate.
Esimerkiksi Kantin kategorinen imperatiivi on mielestäni ainoastaan yritys formuloida tehokkuusperiaate toisin (siinä täysin onnistumatta). Sama pätee monesta uskonnosta löytyvään vastavuoroisuusperiaatteeseen.
Tehokkuudella on kuitenkin muitakin, vähemmän triviaaleja seurauksia. Enkä kiistä, etteikö tehokkuuden arvioinnin kohteena olevaan kohdefunktioon liittyisi subjektiivisuutta. Esimerkiksi talouspolitiikassa toimenpide, joka nostaa kaikkien reaaliansioita, mutta joidenkin ansioita enemmän kuin toisten, saatetaan kokea "vääräksi" ja toimenpide saattaa törmätä vastustukseen. Tehokkuusperiaate suppeasti ymmärrettynä pitäisi tällaista vastustusta moraalittomana, ja pääsääntöisesti pidän itsekin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen siksi, että joidenkin hyödykkeiden (esim. keskusta-asunnot) suhteen niukkuus ei välttämättä vähene ja näin vähemmän hyötyneet saattavat saada tällaisia hyödykkeitä merkittävästä entistä vähemmän. Kuitenkin, jos kyseisen hyödykkeen marginaalinen vaikutus utiliteettiin on suuri tällaiselle henkilölle, voidaanko enää puhua tehokkkuusparannuksesta?
Tarkastellaan tässä vangin dilemmaa, jonka payoff-matriisi on seuraavanlainen:
| A: "hyvä" | A: "paha" | |
| B: "hyvä" | (3,3) | (4,-1) |
| B: "paha" | (-1,4) | (0,0) |
Tämä on peliteorian klassikko. Nimesin valinnat "hyvä" ja "paha" puoliksi vitsinä. Pelin ongelma on, että jos pelissä ei ole mahdollisuutta sopia yhteistyöstä tms., vaan kaikki vuorovaikutus tapahtuu pelin sisällä, pelaaja joka maksimoi oman hyötynsä, valitsee aina "paha", vaikka tietäisi mitä toinen aikoo tehdä. Tämä johtaa kuitenkin molempien osalta huonompaan lopputulokseen kuin se, jos molemmat valitsisivat "hyvän". Pelin ainoa Nash-tasapaino on oikeassa alakulmassa. Siirtyminen siitä joko suoraan ylös tai suoraan vasemmalle lisää kyllä toisen hyötyä, mutta toisen kustannuksella. Sensijaan siirtyminen vasemmalle ja ylös parantaa lopputulosta molempien kannalta. Se on siis aito tehokkuusparannus.
Tällainen minimaalinen tarkastelu ei tietenkään riitä, mutta väitinkin sen välttämättömäksi. Postuloin, että maailmanhistoriassa ei ole yhtään sellaista vakavastiotettavaa moraalifilosofiaa, jonka taustalta ei löytyisi jotain sellaista, josta seuraa tehokkuusperiaate.
Esimerkiksi Kantin kategorinen imperatiivi on mielestäni ainoastaan yritys formuloida tehokkuusperiaate toisin (siinä täysin onnistumatta). Sama pätee monesta uskonnosta löytyvään vastavuoroisuusperiaatteeseen.
Tehokkuudella on kuitenkin muitakin, vähemmän triviaaleja seurauksia. Enkä kiistä, etteikö tehokkuuden arvioinnin kohteena olevaan kohdefunktioon liittyisi subjektiivisuutta. Esimerkiksi talouspolitiikassa toimenpide, joka nostaa kaikkien reaaliansioita, mutta joidenkin ansioita enemmän kuin toisten, saatetaan kokea "vääräksi" ja toimenpide saattaa törmätä vastustukseen. Tehokkuusperiaate suppeasti ymmärrettynä pitäisi tällaista vastustusta moraalittomana, ja pääsääntöisesti pidän itsekin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen siksi, että joidenkin hyödykkeiden (esim. keskusta-asunnot) suhteen niukkuus ei välttämättä vähene ja näin vähemmän hyötyneet saattavat saada tällaisia hyödykkeitä merkittävästä entistä vähemmän. Kuitenkin, jos kyseisen hyödykkeen marginaalinen vaikutus utiliteettiin on suuri tällaiselle henkilölle, voidaanko enää puhua tehokkkuusparannuksesta?
perjantai 9. tammikuuta 2009
Moraalista.
Väite, että uskonto on moraalin edellytys ja välttämätön pohja, on väärä. Uskonto on moraalin korvike ja parhaimmillaankin sen kainalosauva. Ihminen, jonka moraalinen päätöksenteko perustuu kosmisen rangaistuksen pelkoon ja palkkion odotukseen ei ole moraalinen vaan alkeellisen eläimen kaltainen, eikä omaa varsinaista moraalia.
Tämä ei ole uskonnonvastainen toteamus, vaan yritys esittää moraalin rajoja.
Tämä ei ole uskonnonvastainen toteamus, vaan yritys esittää moraalin rajoja.
torstai 8. tammikuuta 2009
Only Nixon could go to China.
Liittyen edelliseen, hyödyllinen fraasi liittyen Nixonin Kiinanvierailuun vuonna 1972. En osaa karakterisoida, miten tämä liittyy asiaan, mutta minulla on sellainen tunne, että jotenkin tämä kuuluu keskusteluun. Toivottavasti joku keksii argumentin, jossa tätä voi käyttää.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Arvon mekin ansaitsemme.
Luin kirjoituksen heikkouden osoittamisesta heti aamusta. Muistan keskustelleeni ihmisten kanssa aikanaan virheiden tekemisestä. Huomasin halveksuvani ihmisiä, joilla on "hyvä itsetunto". Siis niitä, jotka kirkkain silmin selittävät kyllä varmasti ymmärtävänsä, osaavansa, tekevänsä oikein jne.
Sellainen asenne ei ole rakentava eikä hyödytä ketään. Ihminen, joka ei koskaan joudu häpeämään sanomisiaan ja myöntämään mielipiteitään jälkikäteen virheellisiksi, ei ole "viisas" tai "erehtymätön", vaan psykopaatti ja todennäköisesti kykenemätön kokemaan minkäänlaista häpeää. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä kyllä häpeää, muttei vain halua myöntää sitä, koska se on nimenomaan heikkouden osoitus.
Julkinen keskustelu asioista, joissa esiintyy merkittävissä määrin kontingentteja väittämiä, on vaikeaa tällaisessa ilmapiirissä. Tosiasioiden myöntäminen sellaisessakin tilanteessa, että on hypoteettisesti analysoinut johtopäätöksiä jotka on vedetty sittemmin epätosiksi osoittautuneista lähtökohdista, johtaa häpeärangaistuksiin. Jopa silloin kun Björn Wahlroos myönsi 90-luvulla aikanaan kannattaneensa marxilaista taloustiedettä kunnes tuli vakuuttuneeksi sen virheellisyydestä, häntä paheksuttiin, koska hän oli myöntänyt olleensa väärässä.
Vika ei todennäköisesti ole vain kulttuurissamme, vaan kyse on todennäköisesti myötäsyntyisestä ominaisuudesta. Kulttuuri ja ympäröivä yhteiskunta kylläkin vahvistavat tätä käyttäytymistä, koska yhteiskunta koostuu ihmisistä, joilla tämä taipumus on. On vain sopivaa pohtia asiaa evoluutiopsykologian kannalta. Economistin jouluspesiaalissa oli pitkähkö, kaikille vähääkään asiasta joskus lukeneille täysin tuttua asiaa sisältänyt artikkeli. Kommentit olivat paljolti ala-arvoisia. En lähde evoluutiopsykologian metodologisista ongelmista keskustelemaan, niitäkin on paljon, mutta jotenkin hämmästelen sitä vimmaa jolla asiaan suhtaudutaan.
Itse olen ollut väärässä moneen kertaan. Tämä johtuu siitä, että esitän paljon väittämiä ja teorioita ilman, että huolellisesti vertaisin niitä evidenssiin. Luotan yksinkertaisesti siihen, ettei kukaan ota niitä tosissaan tai jos aikoo ottaa tosissaan, niin hankkii niiden tueksi tai niitä vastaan tasapainoisesti evidenssiä ja tekee päätöksensä vasta sitten. Jokainen definiittisestikin esitetty väite on vain arvaus siitä, millainen maailma ei ole. Kieli on välineenä kuitenkin sellainen, että väitteiden pehmentely johtaa metatason ongelmiin ja siihen, että itse viesti ei mene perille.
Ihminen, joka uskoo tietävänsä lopullisen totuuden, on epämielenkiintoinen robotti.
Sellainen asenne ei ole rakentava eikä hyödytä ketään. Ihminen, joka ei koskaan joudu häpeämään sanomisiaan ja myöntämään mielipiteitään jälkikäteen virheellisiksi, ei ole "viisas" tai "erehtymätön", vaan psykopaatti ja todennäköisesti kykenemätön kokemaan minkäänlaista häpeää. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä kyllä häpeää, muttei vain halua myöntää sitä, koska se on nimenomaan heikkouden osoitus.
Julkinen keskustelu asioista, joissa esiintyy merkittävissä määrin kontingentteja väittämiä, on vaikeaa tällaisessa ilmapiirissä. Tosiasioiden myöntäminen sellaisessakin tilanteessa, että on hypoteettisesti analysoinut johtopäätöksiä jotka on vedetty sittemmin epätosiksi osoittautuneista lähtökohdista, johtaa häpeärangaistuksiin. Jopa silloin kun Björn Wahlroos myönsi 90-luvulla aikanaan kannattaneensa marxilaista taloustiedettä kunnes tuli vakuuttuneeksi sen virheellisyydestä, häntä paheksuttiin, koska hän oli myöntänyt olleensa väärässä.
Vika ei todennäköisesti ole vain kulttuurissamme, vaan kyse on todennäköisesti myötäsyntyisestä ominaisuudesta. Kulttuuri ja ympäröivä yhteiskunta kylläkin vahvistavat tätä käyttäytymistä, koska yhteiskunta koostuu ihmisistä, joilla tämä taipumus on. On vain sopivaa pohtia asiaa evoluutiopsykologian kannalta. Economistin jouluspesiaalissa oli pitkähkö, kaikille vähääkään asiasta joskus lukeneille täysin tuttua asiaa sisältänyt artikkeli. Kommentit olivat paljolti ala-arvoisia. En lähde evoluutiopsykologian metodologisista ongelmista keskustelemaan, niitäkin on paljon, mutta jotenkin hämmästelen sitä vimmaa jolla asiaan suhtaudutaan.
Itse olen ollut väärässä moneen kertaan. Tämä johtuu siitä, että esitän paljon väittämiä ja teorioita ilman, että huolellisesti vertaisin niitä evidenssiin. Luotan yksinkertaisesti siihen, ettei kukaan ota niitä tosissaan tai jos aikoo ottaa tosissaan, niin hankkii niiden tueksi tai niitä vastaan tasapainoisesti evidenssiä ja tekee päätöksensä vasta sitten. Jokainen definiittisestikin esitetty väite on vain arvaus siitä, millainen maailma ei ole. Kieli on välineenä kuitenkin sellainen, että väitteiden pehmentely johtaa metatason ongelmiin ja siihen, että itse viesti ei mene perille.
Ihminen, joka uskoo tietävänsä lopullisen totuuden, on epämielenkiintoinen robotti.
perjantai 2. tammikuuta 2009
Rahaa pörssistä!
Greg Mankiw siteeraa ehdotusta, että FED stabiloisi osakemarkkinoita. Vaikken ole libertaari, ajatus kauhistuttaa minua. Olen samaa mieltä niiden kriitikoiden kanssa, joiden mielestä tämä on vaarallista sosialistista sekaantumista. Analysoin kuitenkin asiaa muussa mielessä.
Miten voitaisiin rakentaa teoria, jossa meillä on muuttuja - esimerkiksi S&P500-indeksi - joka on paras ja vähiten harhainen estimaatti talouden suorituskyvystä ja johon voidaan suoraan kytkeä rahapolitiikka niin, että rahavaranto mukautuu tasoittamaan "irrationaalisia" muutoksia markkinoilla?
Lähdetään mistä hyvänsä vakiintuneesta kasvumallista. Kanonisin on ehkä Solowin kasvumalli. (Wikipedian artikkelissa ei ole teknologian kehitystä, joten siinä pääomavaranto stabiloituu väestönkasvua vastaavalle trajektorialle.) Eli meillä on pitkän aikavälin trajektoria, jolla talous kasvaa tasaisesti ja hitaasti teknologian kehityksen vuoksi. Pääomavaranto kasvaa hitaasti ja varmasti. Tämän pitäisi periaatteessa näkyä yllämainitussa muuttujassa (pitkällä aikavälillä) suunnilleen samansuuruisena kasvuna. Käytännössä pörssit ovat ylittäneet pitkän aikavälin kasvun, koska pörssi-indeksejä vaivaa selviytymisharha. Sivuutan tämän problematiikan tässä.
Ihmisillä on tietty likviditeettipreferenssi, termi on peräisin Keynesiltä. Se tarkoittaa vain sitä, että ihmiset keskimäärin haluavat pitää hallussaan tietyn määrän rahaa. Tämä halukkuus riippuu korkotasosta (mitä korkeampi korko, sitä vähemmän rahaa ihmiset haluavat ja sitä enemmän he haluavat rahaa lainata eteenpäin) ja kansantuotteesta (mitä enemmän jaettavaa kansantaloudessa on, sitä enemmän ihmiset haluavat rahaa). Tämän ja yksinkertaisten makroidentiteettien varaan on rakennettu kansiksen peruskursseilta tuttu IS-LM-malli, joka kannattaa tässä kohtaa palauttaa mieleen.
Kun meillä on fiat-rahajärjestelmä, se tarkoittaa että keskuspankki laskee liikkelle rahaa, jota "vastaan" ei ole varsinaisesti mitään. Kaikki raha on velkaa, jonka joku on lainannut, viimekädessä keskuspankilta. Kirjoitin tästä jo aiemmin. Ehdotus pörssikurssien stabiloimisesta laajentaa rahan pelkästä velasta niin, että keskuspankilla voi olla rahayksikön vasteena pelkän IOU:n sijasta vaikka firmojen osakkeita.
Mitä tapahtuu, kun pörssikurssien arvo laskee? Tai kääntäen, milloin ne laskevat? Periaatteessa syitä voi olla monta, mutta tässä käsittelen niistä kaksi. Ensimmäinen on se, että korkotaso nousee. Tämä laskee kursseja kertarysäyksenä siksi, että jos ajattelemme osakkeen arvopaperina, joka maksaa vuosittain tietynsuuruisen osingon, tämän kassavirran nykyarvo laskee, kun korko nousee. Toinen syy on se, että osakkeen kassavirran odotusarvo pienenee (tai jakauma muuttuu niin, että riski kasvaa, mutta sivuutan sen nyt).
Jos systeeminlaajuisia syklejä ei olisi, ei jälkimmäinen - siis kassavirran muutokset - voisi koskaan heilauttaa pörssikursseja kokonaisuutena kovin paljoa, koska muutokset suurin piirtein kumoaisivat toisensa. Siksi sivuutan senkin tässä ja keskityn vain korkoon.
Rahan kysyntä - siis likviditeettipreferenssin määräämä - tasapainottaa hintatason. Jos meillä on nimellinen rahamäärä M ja hintataso P, niin reaalinen rahavaranto M/P on tarkalleen likviditeettipreferenssin L(r,Y) suuruinen. Jos korko nousee, likviditeettipreferenssin mukainen rahan kysyntä vähenee ja tämä johtaa reaalisen rahavarannon alenemiseen. M/P:n on pudottava. Jos nimellisen rahan määrä ei vähene, täytyy hintatason nousta. Näin usein käykin. Trikkinä on tosin tässä se, että nimellinen rahavaranto ei ole fiat-rahajärjestelmässä vakio, vaan se mukautuu koron mukana. Korkojen noustessa ihmiset vähentävät likviditeettiään maksamalla velkaa pois ja koska kaikki raha on velkaa (ja tavallaan kaikki velka on rahaa) velan määrän väheneminen vähentää rahan määrää. Yhteys on itseasissa niin vahva, että likviditeettipreferenssi yleensä vähenee vähemmän kuin rahamäärä. Tätä voi (karkeasti ja osin virheellisesti, mutta se on yksinkertaisten mallien ominaisuus) pitää perusteluna sille, että fiat-rahajärjestelmässä keskuspankki pyrkii suitsimaan inflaatiota juuri korkoa manipuloimalla. Alhainen korkotaso lisää inflaation riskiä lisäämällä rahan (eli velan) määrää nopeammin kuin likviditeettipreferenssiä.
Jos osakkeen arvo laskee koron noustessa, tämä tarkoittaa, että osakkeen ostajan siitä saama tuotto kasvaa. Karkeastiottaen (osakkeelta vaadittavan) koron ollessa 10%, euron osinkoa riskittömästi ad infinitum maksavan firman osakkeen arvo olisi 10 euroa. Jos korkotaso on 5%, se olisikin 20 euroa, 1%:ssa jo 100 euroa. Sadalla eurolla euron osinko on paljon huonompi tuotto kuin sama tuotto kympillä, mikä lienee ilmeistä.
Oletetaan, että meillä on tiedossa pääomavarannon trajektoria ja että keskuspankki säätelee indeksiä niin, että se on tietyn vaihteluvälin rajoissa tällä trajektorialla. Jos indeksi uhkaa poiketa tästä alaspäin, se voi tarkoittaa pääomalta vaadittavan koron nousua. Koska reaalikorko ei ole muuta kuin pääoman hinta ja jos tämä hinta uhkaa nousta, se tarkoittaa että pääomasta on pulaa. Tällöin keskuspankki interventiollaan (ostamalla indeksiä) antaa rahaa pääomaa varten kunnes hinta on "tasoittunut". Sivuutan tässä sen (tärkeän!) problematiikan joka liittyy systeemiseen luottamuksen romahtamiseen.
Mitä interventio tekee inflaatiolle? Tähän vastaamiseksi täytyy miettiä, milloin interventioon turvaudutaan. Siihen turvaudutaan silloin, kun osakkeita halutaan myydä paljon. Sivuutin yllä systeemisen romahduksen, käsittelen sen erikseen. Jos osakkeita halutaan myydä paljon, se voi olla merkki siitä, että likviditeettipreferenssi on kasvanut eli että ihmiset haluavat pitää enemmän rahaa samalla korkotasolla. Huomatkaa, että hintariski ei voi olla syynä, koska ihmiset tietävät että interventio asettaa hinnalle alarajan. Koska likviditeettipreferenssi on yhtä suuri kuin reaalinen rahavaranto, täytyy tässä tilanteessa reaalisen rahavarannon kasvaa myös. Koska ihmiset tyydyttävät likviditeetinnälkäänsä vain osittain myymällä osakkeita (kaikilla ei ole osakkeita myytäväksi), osakkeista saatava fiat-raha kasvattaa nimellistä rahamäärää vähemmän kuin likviditeettipreferenssin nousu. Tällöin hintatasossa on laskupaineita, mutta vähemmän kuin jos osakkeille ei olisi alarajaa.
Eli likviditeettipreferenssin nousun vaatima interventio ei (välttämättä) aiheuta inflaatiota. Hyvä. Entä sitten reaalikoron nousu? Reaalikoron nousu vähentää likviditeettipreferenssiä. Fiat-rahajärjestelmässä reaalikoron nousu kuitenkin vähentää vielä enemmän nominaalista rahavarantoa, joten osakkeiden ostolla on tätä neutraloiva vaikutus. Jos reaalikoron nousu johtuu keskuspankin korkomanipulaatiosta, jolla yritetään hillitä hintainflaatiota, tällainen automaattinen hinnan alaraja voisi toimia politiikkaa vastaan.
Homman pitäisi tietysti toimia myös ylhäältäpäin. Jos osakkeiden hinnat uhkaisivat nousta liikaa, keskupankki floodaisi markkinoita osakkeilla. Tässä osassa on kuitenkin mahdollista, että vaihteluväli on liian tiukka ja keskuspankilta loppuvat osakkeet ennenkuin hintakatto tulee vastaan. Siksi nousukaudella täytyisi myös nostaa korkoja paitsi hintainflaation, myös osakekuplan ehkäisemiseksi. Koronnosto nimittäin nostaa myös osakkeelta vaadittavaa tuottoa.
Entä systeemisen romahduksen uhka? Se liittyy yleisestiottaen nykyisenkaltaisiin finanssikriiseihin, eikä ole sattumaa, että tällaista ehdotetaan nyt. Pääomamarkkinat ovat erittäin herkät luottamuksen vaihteluille ja koska niillä on voimakas takaisinkytkentä (heikkenevä luottamus laskee hintoja ja se taas heikentää luottamusta), tälle takaisinkytkennälle olisi teoriassa hyvä olla olemassa jokin katkaisumekanismi. Systeemisen romahduksen uhatessa likviditeettipreferenssi tyypillisesti nousee samaan aikaan kun nimellinen rahavaranto uhkaa supistua ja reaalikorko nousta keskuspankkien korkomanipulaatioista huolimatta. Pahimmillaan tämä johtaa ns. likviditeettiansaan, jossa nimellinen korkotaso on painettu lähelle nollaa, mutta ihmiset eivät silti luo lisää rahaa (siis velkaa) ja deflaatio alkaa. Tällöin käteisen vaihtoehtoiskustannus menee pakkaselle, eli käteinen on tuottoisa sijoituskohde. Hintalattia voi periaatteessa murtaa likviditeettiansan takaamalla osakkeille tietyn tuoton ja estämällä näin pääomamarkkinoiden kuivumisen.
Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole kauhean huono idea muilta osin kuin indeksin valinnan ja siihen liittyvien manipulaatioiden mahdollisuuksien vuoksi. Säädelty osakeindeksi muistuttaa säädeltyä valuutakurssia, joka etenkin pienen maan kohdalla tarkoittaa (jos pääomamarkkinat ovat muuten vapaat) käytännössä kutsua spekulatiivisille hyökkäyksille. Jos on riski, että keskuspankki joutuu vaikeuksiin hintatason ylläpitämisessä, on aina mahdollista, että joku keksii keinon hyödyntää mekanismia rahantekokoneena. Olen siinä suhteessa talousmielessä "konservatiivinen", että tällaiset hieman utopistiselta kuulostavat säätelymekanismit herättävät minussa voimakasta epäluuloa. Nämä yllämainitsemani teoreettiset hyvät puolet ovat merkityksettömiä, jos mekanismista tulee rosvoille oikeus painaa rahaa.
Miten voitaisiin rakentaa teoria, jossa meillä on muuttuja - esimerkiksi S&P500-indeksi - joka on paras ja vähiten harhainen estimaatti talouden suorituskyvystä ja johon voidaan suoraan kytkeä rahapolitiikka niin, että rahavaranto mukautuu tasoittamaan "irrationaalisia" muutoksia markkinoilla?
Lähdetään mistä hyvänsä vakiintuneesta kasvumallista. Kanonisin on ehkä Solowin kasvumalli. (Wikipedian artikkelissa ei ole teknologian kehitystä, joten siinä pääomavaranto stabiloituu väestönkasvua vastaavalle trajektorialle.) Eli meillä on pitkän aikavälin trajektoria, jolla talous kasvaa tasaisesti ja hitaasti teknologian kehityksen vuoksi. Pääomavaranto kasvaa hitaasti ja varmasti. Tämän pitäisi periaatteessa näkyä yllämainitussa muuttujassa (pitkällä aikavälillä) suunnilleen samansuuruisena kasvuna. Käytännössä pörssit ovat ylittäneet pitkän aikavälin kasvun, koska pörssi-indeksejä vaivaa selviytymisharha. Sivuutan tämän problematiikan tässä.
Ihmisillä on tietty likviditeettipreferenssi, termi on peräisin Keynesiltä. Se tarkoittaa vain sitä, että ihmiset keskimäärin haluavat pitää hallussaan tietyn määrän rahaa. Tämä halukkuus riippuu korkotasosta (mitä korkeampi korko, sitä vähemmän rahaa ihmiset haluavat ja sitä enemmän he haluavat rahaa lainata eteenpäin) ja kansantuotteesta (mitä enemmän jaettavaa kansantaloudessa on, sitä enemmän ihmiset haluavat rahaa). Tämän ja yksinkertaisten makroidentiteettien varaan on rakennettu kansiksen peruskursseilta tuttu IS-LM-malli, joka kannattaa tässä kohtaa palauttaa mieleen.
Kun meillä on fiat-rahajärjestelmä, se tarkoittaa että keskuspankki laskee liikkelle rahaa, jota "vastaan" ei ole varsinaisesti mitään. Kaikki raha on velkaa, jonka joku on lainannut, viimekädessä keskuspankilta. Kirjoitin tästä jo aiemmin. Ehdotus pörssikurssien stabiloimisesta laajentaa rahan pelkästä velasta niin, että keskuspankilla voi olla rahayksikön vasteena pelkän IOU:n sijasta vaikka firmojen osakkeita.
Mitä tapahtuu, kun pörssikurssien arvo laskee? Tai kääntäen, milloin ne laskevat? Periaatteessa syitä voi olla monta, mutta tässä käsittelen niistä kaksi. Ensimmäinen on se, että korkotaso nousee. Tämä laskee kursseja kertarysäyksenä siksi, että jos ajattelemme osakkeen arvopaperina, joka maksaa vuosittain tietynsuuruisen osingon, tämän kassavirran nykyarvo laskee, kun korko nousee. Toinen syy on se, että osakkeen kassavirran odotusarvo pienenee (tai jakauma muuttuu niin, että riski kasvaa, mutta sivuutan sen nyt).
Jos systeeminlaajuisia syklejä ei olisi, ei jälkimmäinen - siis kassavirran muutokset - voisi koskaan heilauttaa pörssikursseja kokonaisuutena kovin paljoa, koska muutokset suurin piirtein kumoaisivat toisensa. Siksi sivuutan senkin tässä ja keskityn vain korkoon.
Rahan kysyntä - siis likviditeettipreferenssin määräämä - tasapainottaa hintatason. Jos meillä on nimellinen rahamäärä M ja hintataso P, niin reaalinen rahavaranto M/P on tarkalleen likviditeettipreferenssin L(r,Y) suuruinen. Jos korko nousee, likviditeettipreferenssin mukainen rahan kysyntä vähenee ja tämä johtaa reaalisen rahavarannon alenemiseen. M/P:n on pudottava. Jos nimellisen rahan määrä ei vähene, täytyy hintatason nousta. Näin usein käykin. Trikkinä on tosin tässä se, että nimellinen rahavaranto ei ole fiat-rahajärjestelmässä vakio, vaan se mukautuu koron mukana. Korkojen noustessa ihmiset vähentävät likviditeettiään maksamalla velkaa pois ja koska kaikki raha on velkaa (ja tavallaan kaikki velka on rahaa) velan määrän väheneminen vähentää rahan määrää. Yhteys on itseasissa niin vahva, että likviditeettipreferenssi yleensä vähenee vähemmän kuin rahamäärä. Tätä voi (karkeasti ja osin virheellisesti, mutta se on yksinkertaisten mallien ominaisuus) pitää perusteluna sille, että fiat-rahajärjestelmässä keskuspankki pyrkii suitsimaan inflaatiota juuri korkoa manipuloimalla. Alhainen korkotaso lisää inflaation riskiä lisäämällä rahan (eli velan) määrää nopeammin kuin likviditeettipreferenssiä.
Jos osakkeen arvo laskee koron noustessa, tämä tarkoittaa, että osakkeen ostajan siitä saama tuotto kasvaa. Karkeastiottaen (osakkeelta vaadittavan) koron ollessa 10%, euron osinkoa riskittömästi ad infinitum maksavan firman osakkeen arvo olisi 10 euroa. Jos korkotaso on 5%, se olisikin 20 euroa, 1%:ssa jo 100 euroa. Sadalla eurolla euron osinko on paljon huonompi tuotto kuin sama tuotto kympillä, mikä lienee ilmeistä.
Oletetaan, että meillä on tiedossa pääomavarannon trajektoria ja että keskuspankki säätelee indeksiä niin, että se on tietyn vaihteluvälin rajoissa tällä trajektorialla. Jos indeksi uhkaa poiketa tästä alaspäin, se voi tarkoittaa pääomalta vaadittavan koron nousua. Koska reaalikorko ei ole muuta kuin pääoman hinta ja jos tämä hinta uhkaa nousta, se tarkoittaa että pääomasta on pulaa. Tällöin keskuspankki interventiollaan (ostamalla indeksiä) antaa rahaa pääomaa varten kunnes hinta on "tasoittunut". Sivuutan tässä sen (tärkeän!) problematiikan joka liittyy systeemiseen luottamuksen romahtamiseen.
Mitä interventio tekee inflaatiolle? Tähän vastaamiseksi täytyy miettiä, milloin interventioon turvaudutaan. Siihen turvaudutaan silloin, kun osakkeita halutaan myydä paljon. Sivuutin yllä systeemisen romahduksen, käsittelen sen erikseen. Jos osakkeita halutaan myydä paljon, se voi olla merkki siitä, että likviditeettipreferenssi on kasvanut eli että ihmiset haluavat pitää enemmän rahaa samalla korkotasolla. Huomatkaa, että hintariski ei voi olla syynä, koska ihmiset tietävät että interventio asettaa hinnalle alarajan. Koska likviditeettipreferenssi on yhtä suuri kuin reaalinen rahavaranto, täytyy tässä tilanteessa reaalisen rahavarannon kasvaa myös. Koska ihmiset tyydyttävät likviditeetinnälkäänsä vain osittain myymällä osakkeita (kaikilla ei ole osakkeita myytäväksi), osakkeista saatava fiat-raha kasvattaa nimellistä rahamäärää vähemmän kuin likviditeettipreferenssin nousu. Tällöin hintatasossa on laskupaineita, mutta vähemmän kuin jos osakkeille ei olisi alarajaa.
Eli likviditeettipreferenssin nousun vaatima interventio ei (välttämättä) aiheuta inflaatiota. Hyvä. Entä sitten reaalikoron nousu? Reaalikoron nousu vähentää likviditeettipreferenssiä. Fiat-rahajärjestelmässä reaalikoron nousu kuitenkin vähentää vielä enemmän nominaalista rahavarantoa, joten osakkeiden ostolla on tätä neutraloiva vaikutus. Jos reaalikoron nousu johtuu keskuspankin korkomanipulaatiosta, jolla yritetään hillitä hintainflaatiota, tällainen automaattinen hinnan alaraja voisi toimia politiikkaa vastaan.
Homman pitäisi tietysti toimia myös ylhäältäpäin. Jos osakkeiden hinnat uhkaisivat nousta liikaa, keskupankki floodaisi markkinoita osakkeilla. Tässä osassa on kuitenkin mahdollista, että vaihteluväli on liian tiukka ja keskuspankilta loppuvat osakkeet ennenkuin hintakatto tulee vastaan. Siksi nousukaudella täytyisi myös nostaa korkoja paitsi hintainflaation, myös osakekuplan ehkäisemiseksi. Koronnosto nimittäin nostaa myös osakkeelta vaadittavaa tuottoa.
Entä systeemisen romahduksen uhka? Se liittyy yleisestiottaen nykyisenkaltaisiin finanssikriiseihin, eikä ole sattumaa, että tällaista ehdotetaan nyt. Pääomamarkkinat ovat erittäin herkät luottamuksen vaihteluille ja koska niillä on voimakas takaisinkytkentä (heikkenevä luottamus laskee hintoja ja se taas heikentää luottamusta), tälle takaisinkytkennälle olisi teoriassa hyvä olla olemassa jokin katkaisumekanismi. Systeemisen romahduksen uhatessa likviditeettipreferenssi tyypillisesti nousee samaan aikaan kun nimellinen rahavaranto uhkaa supistua ja reaalikorko nousta keskuspankkien korkomanipulaatioista huolimatta. Pahimmillaan tämä johtaa ns. likviditeettiansaan, jossa nimellinen korkotaso on painettu lähelle nollaa, mutta ihmiset eivät silti luo lisää rahaa (siis velkaa) ja deflaatio alkaa. Tällöin käteisen vaihtoehtoiskustannus menee pakkaselle, eli käteinen on tuottoisa sijoituskohde. Hintalattia voi periaatteessa murtaa likviditeettiansan takaamalla osakkeille tietyn tuoton ja estämällä näin pääomamarkkinoiden kuivumisen.
Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole kauhean huono idea muilta osin kuin indeksin valinnan ja siihen liittyvien manipulaatioiden mahdollisuuksien vuoksi. Säädelty osakeindeksi muistuttaa säädeltyä valuutakurssia, joka etenkin pienen maan kohdalla tarkoittaa (jos pääomamarkkinat ovat muuten vapaat) käytännössä kutsua spekulatiivisille hyökkäyksille. Jos on riski, että keskuspankki joutuu vaikeuksiin hintatason ylläpitämisessä, on aina mahdollista, että joku keksii keinon hyödyntää mekanismia rahantekokoneena. Olen siinä suhteessa talousmielessä "konservatiivinen", että tällaiset hieman utopistiselta kuulostavat säätelymekanismit herättävät minussa voimakasta epäluuloa. Nämä yllämainitsemani teoreettiset hyvät puolet ovat merkityksettömiä, jos mekanismista tulee rosvoille oikeus painaa rahaa.
Año Nuevo.
Laskeskelin joulun aikoihin päässäni luvun 2009 tekijöitä. Tein laskuvirheen ja parin päivän ajan kuvittelin, että se on alkuluku. Uudenvuoden aattona tein tarkastuslaskennan ja tajusin, että sillä on kuin onkin tekijöitä, nimittäin 7 ja 287. Vasta tänään aamulla huomasin tarkastaa laskuni vielä kerran ja huomasin, että 287 on itseasiassa jaollinen 7:llä ja 41:llä. En koskaan ole opetellut jaollisuussääntöjä, joten intuitioni on usein rikki tällaisissa pikkuasioissa. Tietenkin se on siis vielä todennäköisemmin rikki isommissa asioissa. Onneksi maailma näyttää melko säännönmukaiselta, joten empiirisillä havainnoilla pärjää pitkälle.
Joulun ja uuden vuoden tilinpäätös:
Joulun ja uuden vuoden tilinpäätös:
- Pukki toi pipoja koko perheelle, vanhemmalle pojalle robotin ja autoradan, nuoremmalle legoauton. Lisäksi pojat saivat koko joukon kirjoja. Koko perhe sai paljon suklaata.
- Söin kinkkua ensimmäistä kertaa yhteentoista vuoteen, kun suku oli koolla ja isäni oli ihan itse suolannut ja paistanut sen.
- Ripustimme isäni kanssa nyrkkeilysäkin autotallin kattoon. Vaimo hankki hanskat.
- Uusi vuosi meni rauhallisissa merkeissä. Ostin joitain ilotulitteita ensi kertaa kuuteentoista vuoteen. Pojat olivat innoissaan, vaikka seurasivat tilannetta ikkunan takaa. Noudatin ohjeita.
- Aloitin "sokerittoman tammikuun" sosiaalisen painostuksen tähden.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)