Miksi emme ymmärrä?

En haluaisi ottaa Petersonia puheeksi, koska olen rehellisesti sitä mieltä, että siinä mitä Peterson sanoo ei ole mitään kovin syvällistä tai ihmeellistä. En haluaisi ottaa häntä puheeksi myöskään siksi, että ihmisillä on hyvin voimakkaita mielipiteitä siitä mitä hän "edustaa", enkä halua keskustella niistä mielipiteistä enkä niistä asioista joita hän mahdollisesti "edustaisi".

On kuitenkin yksi asia jossa hän on esimerkkinä loistava, ja se on tavassa jolla me tulkitsemme ihmisten sanomisia. Jo pahamaineiseksi noussut "haastattelu" jossa toimittaja yritti hyvin aggressiivisesti saada Petersonin puhumaan itsensä pussiin on varsin tuskallista katsottavaa. On erittäin mielenkiintoista että juuri kyseisen haastattelun siivittämänä monet Petersonin "vastustajat" ovat muodostaneet käsityksen hänestä "riidan haastajana".

Tämä käsitys on mielenkiintoinen, koska videosta käy toki selväksi että haastattelija epäonnistuu tavoitteessaan, mutta tämä epäonnistuminen on monen katsojan mielestä seurausta siitä että Peterson käyttäytyy "asiattomasti" tai "ylimielisesti".

Jätän Petersonin hetkeksi sivuun ja käytän toista esimerkkiä joka on herättänyt valtavasti vihaa, James Damorea. Muistakaamme että se oli tämä dokumentti jonka ympärille kohu kasvoi, kohu, joka johti lopulta Damoren potkuihin ja jonka seurauksena edelleen, jos teemme "James Damore"- Google-haun, saamme useita artikkeleita, joissa Damore karakterisoidaan misogyyniksi ja diversiteetin vastustajaksi.

Kolmantena, surullisena, esimerkkinä voinemme ottaa Tim Huntin, jonka törkeää character-assassinationia ei koskaan vedetty takaisin, vaikka  se tosiasiassa perustui niin törkeään kontekstin sivuuttamiseen että lainausta, jonka mukaan Hunt olisi vähätellyt naistutkijoita, on perusteltua pitää virheellisenä. Se muistuttaa Fingerporin Pormestarista tehtailtuja lööppejä enemmän kuin todellista lainausta.

Nämä esimerkit ovat hieman yksipuolisia tänä polarisaation aikakautena. Olisi ehkä reiluuden nimissä paikallaan hakea MV-lehden kommenttipalstan tai hommafoorumin keskusteluja toimittajista tai poliitikoista ja näiden sanomisista käydystä keskustelusta. Mutta en tavoittele tässä nyt sellaista reiluutta. Tässä on kyse ihmisistä, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi ns tietää paremmin.

Mieleeni tulee myös vuosien takainen keskustelu Lynn:in ja Vanhasen tutkimuksista ja älykkyysosamäärän vaikutuksesta kansojen taloudelliseen menestykseen. Myös tuo keskustelu pyöri sen ympärillä että Vanhanen haluttiin leimata rasistiksi.

Kirjoitin ns. transgressioraivosta jo aiemmassa kirjoituksessa, joten en käsittele sitä nyt. Olennaista näissä kaikissa on minusta se, että se, mitä oikeasti on sanottu, ei ole se, mitä julkisuudessa käsitellään, vaan sanotusta tehty varsin pitkälle viety tulkinta.

Minulla ei ole mitään sellaista analyysiä tarjota näihin asioihin, jolla olisi mitään mahdollisuutta ohittaa ihmisten perustavanlaatuiset kognitiiviset vinoumat. Se ei ole mahdollista. Mutta me voimme kuitenkin yrittää tuoda esille hyveitä, joiden kautta näiden vinoumien vaikutusta voidaan ainakin vaimentaa.

Ehkä väkevimmin -- ja tässä vetoan häpeilemättä auktoriteettiin -- asian on ilmaissut Bertrand Russell, joka jo yli puoli vuosisataa sitten kiteytti ohjenuoran käytännössä täydellisesti.

Kaikki ongelmat näissä asioissa seuraavat näiden kahden Russellin esittämän ohjeen sivuuttamisesta. Kaikki. Jokainen.

Odottamattomia ennätyksiä.

En ole pahemmin kirjoitellut treenin kulkemisesta, eikä paljoa raportoitavaa olekaan. Treenimäärät ovat olleet melko pieniä, pari treeniä viikossa salilla ja noin kolme juoksulenkkiä viikossa. Pari viikkoa takaperin sairastin pienimuotoisen flunssan joka vei äänen, ja olin kokonaan treenaamatta 12 päivää.

Kun palasin salille tuon tauon jälkeen, vedin maasta 180 kiloa. Jos katsotaan vain viimeisen parin kuukauden ykkösmaksimit, niin ennätysraudoilla ollaan: Mave 180kg, kyykky 145kg ja penkki 107.5kg. Tänään koitin 110 penkkiä mutta viime metreillä täytyi kaverin hieman auttaa, eli vielä ei siinä ole tullut nousua. Joka tapauksessa näistä tulee yhteistulokseksi 432.5kg, mikä on enemmän kuin vuosi sitten, ja jos tätä nyt ei voi varsinaisesti juhlia, eipähän olla menty takapakkiakaan.

Juoksumatkat ovat hitusen pidentyneet, perjantaina juoksin 8km. En edes ole seurannut pidempien lenkkien aikoja, vaan olen juossut ne naisseuralaisen kanssa. Sukupuoli tässä ei tosin ole relevantti, mutta seurassa ei tule juostua niin kovaa. Lyhyet ja intervallit olen myös alkanut juoksemaan kaverin kanssa. Tämä hidastaa vauhteja mutta tekee vauhdista tasaisempaa. Jossain kohtaa täytyy kuitenkin juosta tietoisesti kovaa, jotta vauhti kehittyy. Nykyisellään joku 5min/km vähänkään pidemmällä matkalla on aivan utopistista haihattelua. Viime vuonna sentään pääsin sen lähelle vauhtikestävyyksillä.

Massaa on tosin nyt taas viimevuotista enemmän. Vuosi takaperin painoin noin 83kg, rasvaprosentin ollessa hieman alle 17. Nyt massani on noin 88kg, rasvaprosentista en tiedä. Toisin kuin viime vuonna tähän aikaan, minulla ei ole suunnitelmissa mitään erillistä rasvan vähennystä tänä vuonna. Paino hilautuu tasaisesti ylöspäin, voimien kasvaessa maltillisemmin. Kävin talvella hiukan yli 90 kilon painossakin jo, mutta vatsavaivat yms toivat hieman ruokahalua taasen alaspäin.

Jos tänä vuonna alitan 2 tuntia puolimaratonilla, pidän sitä jo saavutuksena. Toki haluaisin juosta sen selvästi nopeammin, viime vuoden 1:56 kuitenkin kertoi että 1:45 alitukseen ei ole mitään asiaa, ei ehkä enää koskaan ellen ole valmis uhraamaan merkittävää määrää lihasmassa. Mitä en ole valmis tekemään. Vauhtia hidastavat sellaiset hiukan ikävät jutut kuten reisien hankaaminen yhteen juostessa. Jos tämä kuulostaa triviaalilta ongelmalta, niin voitte kokeilla itse miltä tuntuu kun nivuset ovat vereslihalla ja hiki valuu noroina taipeisiin. Nyt tänä vuonna uutena vaivana on tullut kainaloiden hiertyminen. Latissimus, ojentaja, deltoidi, ja erinäiset kieräjäkalvosimen lihakset ovat kasvaneet sen verran että jo 10 kilometrin juoksun jälkeen kainalotaipeen takaosa on usein hiertynyt kivuliaasti. Vaikka kunnossa on siinäkin parantamisen varaa, tällaiset pienet inhottavuudet syövät motivaatiota ja esimerkiksi saavat lopettamaan lenkin lyhyeen tai välttämään juoksemista kunnes hiertymät ovat parantuneet. Mikä taas haittaa kunnon kehitystä.

Syömiseni on vähän holtitonta ollut myös. Pyrin pitämään proteeinin määrän 150-200 grammassa päivittäin, mutta sen lisäksi en juuri tarkkaile syömistäni. Aamupalalla syön joko leipää tai puuroa ja useimpina aamuina heraproteiinia. Lounas tulee usein nautittua buffetissa, ja illalliseksi tulee syötyä pastaa tai perunaa ja jotain proteiinia kuten jauhelihaa tai kalaa. Ja lisäksi heraproteiinia. Muuna lisäravinteena minulla on palautusjuoma treenin jälkeen (50g hiilaria, 30g proteiinia, kreatiini, c-vitamiini) ja kerran päivässä beta-alaniini (parisen grammaa) ja nyttemmin myös kerran päivässä tauriini. Päätin kokeilla tauriinia kun ilmat lämpenivät ja aloin saada kramppeja; tiedän niiden johtuvan osin liian vähästä juomisesta, ja olenkin juonut enemmän nyt, mutta tauriini auttaa myös.

Hauisjänne on kipeytynyt omituisesti. En pysty kunnolla vetämään leukoja, enkä kulmasoutuja, raskaista hauiskäännöistä puhumattakaan. Kipu säteilee olkapään takaosaan asti toisinaan, mutta useimmiten paikallistuu haukisen tienoille. Jos vaiva jatkuu, sitä lienee syytä tutkia.

Sukupuolirooleista, osa II

Minulla ei ole  käytössäni tilastollista analyysiä aiheeseen liittyen, joten en esitä tässä kirjoituksessa mitään sellaisia universaalisuuksia kuten "keskimäärin" tai "usein" tms. Sen sijaan pyrin luomaan eräänlaisen mallin tietynlaisista tilanteista, joiden uskon toistuvan riittävän tarkasti ja riittävän usein, jotta voimme avata tässä käsitellystä ongelmakentästä joitain mahdollisia kysymyksiä.  Rajoitan puhetavan heteronormatiivisesti "miehiin" ja "naisiin". Toivon että sukupuolten moninaisuuden sivuuttaminen tässä kontekstissa ei häiritse liiaksi, ja jos se uhkaa häiritä, lukija ymmärtää myös että voimme ymmärtää "miehen" ja "naisen" prototyyppisen yksilön sijaan joukkona ominaisuuksia, joista jokin yhdistelmä toteutuu yksilössä, ja että tämä yhdistelmä ei väistämättä ole binäärinen. Siksi alla sanottu ei sulje pois homoseksuaalisia suhteita tai suhteita joissa on inter- tai transsukupuolisia ihmisiä; nämä sijoittuvat vain erilaisina kombinaatioina siitä mitä sanon "naisesta" ja "miehestä".

Kirjoitin jo aiemmin laajemmin aiheesta. En viitsi mukailla nyt jälleen leimahtanutta "keskustelua" siitä, mitä Peterson on tai ei ole sanonut, mutta käytän joitain aineksia tuosta vastenmielisestä episodista. Vastenmielisestä lähinnä sen vimman osalta, jollaisella Petersonin kimppuun on suomenkielisessäkin sosiaalisessa mediassa käyty vaikka substanssia; Tämä on typerää, koska substanssi on asia, josta voitaisiin oikeasti todennäköisesti jopa löytää vasta-argumentteja, sen sijaan että yritetään piirtää pirunsarvia.

Kaikissa yhteiskunnissa on kaksi tärkeää haastetta. Ensimmäinen on se, että lapset ovat avuttomia pitkään syntymän jälkeen. Toinen on se, että miehet ovat taipuvaisia väkivaltaan, paljon enemmän kuin naiset. Tässä en typistä kaikkia inhimillisten haasteiden joukkoa näihin kahteen, muitakin on. Mutta nämä kaksi haastetta liittyvät suoraan sukupuolirooleihin, joten nostan ne etusijalle.  Nimitän näitä "ykkös" ja "kakkos" haasteiksi.

Lapset syntyvät "naisille" siinä mielessä, että nainen tulee raskaaksi seksistä ja vasta noin yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi syntyy. Isä voi olla tässä vaiheessa jo kuollut tai toisella puolella maapalloa. Tämä tuottaa lasten hoitoon tiettyä epäsymmetriaa, jonka korjaamiseksi jokaisessa yhteiskunnassa on instituutiota, normeja, traditioita jne. Tämä pitää enemmän tai vähemmän paikkansa kaikissa yhteiskunnissa.

Miehet ja naiset tavoittelevat seksiä. Yhteiskunnallisesta kontekstista riippuen, he myös tavoittelevat usein lasten saantia, sillä lapset nivoutuvat järjestäytyneissä yhteiskunnissa useimmiten tavalla tai toisella työnjakoon ja työntekoon; jos tämä tuntuu kummalta, niin ajatelkaa maatalousyhteiskuntaa; lasten syntyminen on välttämätöntä sille, että työvoimaa on pelloilla jatkossakin. Lasten toivottavuus yksilön tai yhteisöjen kannalta vaihtelee eri yhteiskunnissa, en ota tähän mitään erityisempää kantaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten saamisen kysymys on usein tapana kehystää voittopuolisesti lapsen hankkivan yksilön tai pariskunnan yksityisasiana, jolla kuitenkin on merkittävä yhteiskunnallinen rooli. Jälleen, ilmiselvää, kun katsoo kuinka paljon keskustelua syntyy perhevapaista, koulujärjestelmästä, päivähoito-oikeudesta jne.

Miehet kilpailevat naisten huomiosta. Myös naiset kilpailevat miesten huomiosta, eikä tilanne ole mitenkään tässä suhteessa epäsymmetrinen. Mutta johtuen lastensaannin epäsymmetriasta, varsin useissa yhteiskuntamalleissa kilpailun luonne ja yksilöiden preferenssit yhteiskunnan kontekstissa ovat olleet varsin erilaisia. Esimerkiki, on melko yleistä että naiset pyrkivät saamaan miehen, joka todennäköisesti pystyy huolehtimaan mahdollisten lasten materiaalisesta hyvinvoinnista. Miesten preferenssi tällaisissa yhteiskunnissa on yleensä korostanut naisissa hedelmällisyyttä ja hoivaominaisuuksia (ns. "huora/madonna"-paradoksi). Tämä nivoutuu lasten hankkimisen haasteeseen melko saumattomasti.

Emme kuitenkaan nykyisin elä yhteiskunnassa jossa seksi tarkoittaisi automaattisesti lasten saamista. Voidaankin sanoa perustellusti, että 1960-luvulla (ja osin jo aiemmin) alkanut vapaamman seksin murros on poistanut välittömän kytköksen niin, että ihmisten seksuaalisuutta tarvitsisi yhteiskunnan näkökulmasta "kontrolloida" jotta voisimme vastata ykköshaasteeseen. Ainakin seksuaalisuuteen liittyvän kontrollin sijaan voitaisiin ajatella sosiaalisen kontrollin tarpeen kohdistuvan lasten saamiseen, ja kulttuurin muuttuvan siten, että vaikka seksuaalisuutta sinänsä ei enää tarvitse "kahlita" esimerkiksi avioliittoon, lasten hankkimisen instititutionaalinen konteksti nyt ainakin pysyisi.

Näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Ja nyt, haluan huomauttaa edellä käytetyn termin "sosiaalisen kontrollin" tarkoittavan tapakultuuria, jaettua kuvastoa siitä mitä pidetään "haluttavana", millä tavoin arvioidaan "hyvää naimakauppaa" jne. Tämä on tarpeen huomauttaa, sillä olen jo toisaalla käymässäni keskustelussa joutunut useampaan kertaan tämän selventämään sillä kaikki puhe normikoodistosta tai monogamian kulttuurista tms on herättänyt välittömänä vastareaktiona tulkinnan pakkoavioliitoista, naisten pakottamisesta seksiin, huorittelusta, kyttäämisestä, moralismista jne. Nämä ilmiöt toki ovat joissain tilanteissa olleet sosiaalisen kontrollin osia, mutta kultuurissamme on paljon hienovaraisempiakin käytänteitä ja "aikalaisarvoja", jotka nuoret keskenään neuvottelevat. Usein varsin ansiokkaastikin, haluan lisätä.

Feministinen puhetapa on, mielestäni aiheellisesti ainakin pääosin, saavuttanut varsin laajalti hegemonisen aseman yhteiskunnassamme. Se on monitahoinen, ja myös monilta osin varsin ankaraa kritiikkiäkin ansaitseva ilmiö, mutta rajauksen vuoksi nostan tässä esille vain yhden dimension, eli sen, millaisia sosiaalisen kontrollin keinoja voidaan pitää hyväksyttävänä liittyen naisten seksuaalisuuteen.  Nimittäin perinteisemmässä patriarkaalisessa yhteiskunnassa sosiaalinen kontrolli oli varsin epäsymmetristä, ja tämä epäsymmetria on edelleen olemassa; Naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen on suhtauduttu paheksuvasti, väheksyvästi ja jopa kieltävästi. Ilmiö on tavattoman moninainen, liiaksi tässä avattavaksi, mutta oireellista on, että esimerkiksi psykologian "isänä" (ehkä hivenen kyseenalaisin ansioin) pidetty Sigmund Freud jo aikanaan tuli pahamaineisena tunnetuksi siitä että tämä näki seksuaalisuuden erilaisten aikalaisdiagnoosien keskiössä.

Mutta taas jaarittelen. Tämä kehityskulku on ollut aiheellinen -- siis se, että miesten ja naisten seksuaalisuuden toteuttamiseen suhtaudutaan symmetrisemmin kuin ennen, jo ihan siitäkin syystä että ehkäisyn helpotuttua seksi ei enää tarkoita suurella todennäköisyydellä lasten saantia. Toki henkilökohtaisella tasolla pidän sitä myös ns reiluna, mutta se on vähemmän olennaista yhteiskunnan kontekstissa kuin se, onko se toimivaa.

Kakkosongelma on tässä kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, tai oli, ennen kuin pahamaineiset "incel"-porukat nostettiin julkisuuteen. En halua näihin ääri-ilmiöihin paneutua, mutta toimikoon tämä avainsana nyt tässä eräänlaisena merkkipaaluna horisontissa, "pohjantähtenä", josta pois päin haluamme navigoida. Ellei lukijani ole mielipuoli -- ja toivon ettei ole -- tämä pitää ilman muuta täysin poissuljettuna että alkaisin etsiä oikeutusta vähäisellekään naisvihalle, väkivallasta puhumattakaan. On traagista että joudun sanomaan tämän erikseen, mutta toivon että tämä nyt tästä tulee selväksi eikä lukija etsimällä etsi "ajatusrikoksia" tästä tekstistä, sillä sellaisia kyllä löytää aina jos irrottaa lauseet kontekstista.

Miesten väkivaltaisuuden kontrolloimiseen yhteiskunnassa on ollut varsin laajasti erilaisia keinoja. Sitä pidettiin jossakin vaiheessa länsimaista ajattelua jopa jossain määrin välttämättömänä ja hyveellisenä. Tästä näkee nykyisinkin nostalgista puhetta, jossa erimielisyyksien ratkomista kaksintaisteluin tai soturietiikkaa nostetaan esteettisinä tai jopa tavoiteltavina asioina esiin. En paheksu tällaista, varsinkaan estetisointia, mutta ollakseni rehellinen, se, että sosiaalisesti hyväksyttyjen ongelmanratkaisukeinojen joukosta väkivalta on onnistuttu lähestulkoon eliminoimaan, on varsin tehokas ja kokonaishyvinvoinnin kannalta positiivinen kehitys.

Miesten väkivalta toisia miehiä kohtaan on nykyisin pitkälti satunnaista, affektien vallassa lauennutta aggressiota. Suunnitelmallinen, institutionalisoitu symmetrinen väkivalta rajoittuu pitkälti UFC-, nyrkkeily-, tai jääkiekkokehään. Epäsymmetristä väkivaltaa toki käyttää poliisi. Ja, joku voisi argumentoida, edelleen miehet naisia kohtaan. Instituutioksi en nyt sentään lähisuhdeväkivaltaa nimittäisi. En lähde kampaamaan tilastoja, mutta parisuhdeväkivalta on edelleen todellinen ongelma jota ei ole syytä vähätellä, vaikka sen voisi todeta vähentyneen vuosikymmenten saatossa. En käsittele tätä kirjoituksessani, mutta se on kipupiste joka kuitenkin liittyy tähän keskusteluun, ja sitä on aiheellista käsitellä erikseen.  Huomautan kuitenkin, että sen epäsymmetrinen luonne on heikentynyt -- onneksi tai valitettavasti, valitkaa itse -- ja naiset tekevät nykyään jo varsin ei-triviaalin osan parisuhteiden kontekstissa tapahtuneista väkivaltarikoksista.

Miesten väkivaltaisuus on siis pitkälti saatu kuriin, vaikka sitä ei eliminoitua ole saatukaan. Väkivallan perusmotiivit eivät ole ihmiseltä kadonneet mihinkään, mutta "triggereitä" näille perusmotiiveille on onnistuneesti vähennetty, kun nuoret pojat eivät enää samassa määrin esimerkiksi tappele; jos vertaan omia lapsiani ja omaa lapsuuttani, sanoisin että poikienkin väkivalta on nykyisin poikkeuksellista, kun se vielä omassa lapsuudessani oli aivan olennainen ja jopa aikuistenkin legitiiminä pitämä keino ratkoa sosiaalisia ongelmia.

Yksi väkivallan perusmotiivi tulee kilpailusta naisten suosiosta. En nimitä tätä mustasukkaisuudeksi, sillä se typistäisi sen kontekstia; väkivalta voi olla proaktiivista myös voiman ja dominanssin esittelynä, ei pelkästään kilpakosijan nujertamisena tai pelotteena. Esimerkiksi minut pahoinpiteli eräs koulumme toinen oppilas 15-vuotiaana vain osoittaakseen tyttöystävälleen voimiaan, ilman mitään mustasukkaisuusmotiivia. Tämä tapaus oli irrallinen, eikä osa mitään kiusaamista tms.  Monilla koulukiusatuilla nuorilla on vastaavia  kokemuksia, mutta edes väkivallan sallivassa nuorisokulttuurissa selkeästi alistetun yksilön pahoinpitelyllä tuskin saa aikaan samaa statuksen nousua kuin aidosti satunnaisen "taviksen".

Tässä kohtaa joudumme tekemään pienen hyppäyksen, sillä kytkös väkivallan ja seksin välillä on monitahoinen. Moni ei pidä esimerkiksi evoluutiobiologisesta perustelusta, enkä sellaista varsinaisesti tässä tarjoakaan. Mutta jos ajattelemme korkealla abstraktiotasolla väkivaltaa korkean riskin strategiana missä tahansa asiassa, voisimme olettaa, että yksilö jolla on vähemmän hävittävää, on valmiimpi ottamaan korkeita riskejä esimerkiksi lisääntymismenestyksen taatakseen kuin yksilö joka on jo onnistunut esimerkiksi saamaan lapsia.

Ja näin näyttäisi tilastollisesti olevan. Esseistiseen tapaan en nyt jaksa kaivaa linkkiä tutkimukseen tähän, mutta näin taannoin vanhahkon julkaisun jossa todettiin että miesten väkivaltaisuus yleensä vähenee rajusti näiden perustaessa perheen. Syitä ja seurauksia menee todennäköisesti molempiin suuntiin, mutta voimme vain melko vähäisen uskonhyppäyksen tekemällä vetää johtopäätöksen että "seksimarkkinoilla" menestyvällä miehellä riski väkivaltaiseen käyttäytymiseen on pienempi kuin turhautuneella miehellä.

Voidaan siis ajatella että sosiaalinen normisto joka vastaa ykköshaasteeseen, myös omalta osaltaan kytkeytyy tähän kakkoshaasteeseen. Ja näin näyttäisi olevan. Yksiavioisuutta (onnistuneesti) korostavassa kulttuurissa turhautuneiden miesten joukko on pienempi kuin (miesten) moniavioisuuden sallivissa kulttuureissa, ja näissä myös väkivallan määrä on alhaisempi. Vapaan seksuaalisuuden kulttuurissa kytkös ei ole aivan yhtä selvä, mutta kuten aiemmassa kirjoituksessani sanoin, asiaa voidaan tutkia, ja on luontevaa ottaa tarkasteluun hypoteesi, että turhautuneiden miesten osuus on seksuaalisuuden vapautuessa hiljakseen kasvanut.

Tässä ei ole moraalista aspektia enkä ota kantaa vielä siihen, mitä tälle voidaan tehdä, tai pitäisikö sille edes tehdä jotain.  Mutta olettaen että edellä mainittu kytkös on olemassa, väkivalta voi lisääntyä jos syrjäytyneiden nuorten miesten osuus kasvaa.

On yksi aspekti jota kuvastamaan otan esimerkin. Oletetaan ensin että meillä on nuorehko nainen ja mies. Kumpikin on esimerkiksi ylipainoinen, ei kovin viehättävä, hivenen heikon elämänhallinan omaava jne. Näistä nainen, todennäköisemmin, ja feministisen diskurssin mukaisesti, ajattelee että hänen tulisi kelvata sellaisena kuin hän on, eikä hänen tulisi tehdä komporomisseja sen suhteen millaisen miehen hän kelpuuttaa. Vaikka näillä kahdella olisi jokin yhteinen harrastus jonka parissa he toisensa kohtaisivat, eivät he toisistaan kiinnostu, eikä kenenkään ole syytä näin tietenkään kahden satunnaisen ihmisen välillä olettaa.

Mutta jos laajennamme tämän isoon joukkoon ihmisiä, niin pareja toki alkaa muodostua jos kohtaamisia on, niitä vain muodostuu todennäköisesti vähemmän kuin kuvittelisi.

Otetaan sitten toiset kaksi yksilöä. Nyt nainen pitää fyysisestä kunnostaan huolta, on ehkä koulutettu ja työelämässä. Mies on myös fyysisesti viehättävä mutta kuten edellisen esimerkin mies, laiskanpuoleinen, eikä välttämättä kovin fiksu. Nämä kaksi tuskin kohtaavat missään yhteisessä harrastuksessa, mutta voivat kohdata esimerkiksi yökerhossa tms. Fyysisen vetovoiman ansiosta he ehkä päätyvät seksisuhteeseen joka kestää yhden illan tai vähän pidempään. Ennen pitkää nainen kuitenkin kyllästyy, sillä mies ei fyysisesti viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta lainkaan tarjoa pidempään parisuhteeseen mitään sellaista mikä vastaisi naisen preferenssejä.

Tämä näyttäisi siltä ensialkuun että miehen tilanne on "hyvä" tai ehkä että se on "huono" -- kuka tietää -- mutta olennaista tässä on se, että jos jälleen laajennamme joukkoon ihmisiä ja iteroimme, mies ei koe tarvetta muuttua -- miksi hän kokisi; jokaisen yksilön tulisi kelvata sellaisena kuin on. Toisin kuin ensimmäisen stereotyypin mies, tämä mies saa positiivista huomiota sen verran, että voi jopa uskoa tähän. Hän ajattelee että naiset ovat oikukkaita (miksi nainen ensin on ihan innoissaan ja äkkiä sitten jättää hänet? Hullu!) ja vika on naisissa. Myös nainen ajattelee että miehet ovat laiskoja, saamattomia, ja kelvottomia pitkiin ihmissuhteisiin.

Jos lukija nyt sattuu odottamaan että minä tässä ehdotan että se laiskanpulskea ruma mies olisi parempi ihmissuhteeseen ja että kaikkien elämä paranisi jos jälkimmäinen nainen vain kelpuuttaisi miehen, niin joudun tuottamaan pettymyksen: Niin ei tule tapahtumaan, enkä ehdota sitä lainkaan.

Sen sijaan ehdotan, että esimerkissäni kolmen "heikkotahtoisen" ihmisen tulisi hieman herätä ymmärtämään että ajatus siitä että "jokainen kelpaa omana itsenään" on haihattelua. Jokainen heistä voisi parantaa omaa hyvinvointiaan  pitämällä huolta elämänhallinnastaan. Kaksi ensimmäistä ilmeisillä tavoilla, ja toisen esimerkin mies ymmärtämällä että naiset eivät ole "oikukkaita" ja "hulluja", ainakaan tämän esimerkin mielessä, vaan naisella kestää aikansa saada selville miehestä riittävästi.  En halua vedota biologiaan, mutta kirjoituksen alkuosan pohdinnasta tiedämme, että naisella on lasten saantiin liittyen suuremmat riskit. Ja olisi yllättävää jos nämä riskit eivät näkyisi siinä että nainen harkitsee suhteeseen sitoutumista paljon tarkemmin kuin mies.

Ja siitä tässä on kyse; Seksuaalisuuden vapautuminen tässä jälkimmäisessä tapauksessa huijaa sekä miehen että naisen toimimaan tavalla joka lopulta johtaa pettymyksiin ja vääristyneeseen käsitykseen toisesta sukupuolesta. Mies tulee "huijatuksi" tunnetasolla, saadessaan seksiä, jonka hän -- liian usein -- kokee hyväksyntänä naiselta. Nainen tulee "huijatuksi" miehen osoittauduttua pettymykseksi ensivaikutelmaan nähden.

Ja nyt en väitä ettei mies voisi olla fyysisesti vetävä ja silti pätevä ja omata hyvän elämänhallinnan. Esitän sen sijaan tässä kontekstissa väitteen että ilman muunlaisia normeja pelkkä seksuaalisuuden vapautuminen vähentää fyysisesti viehättävien miesten kannustimia kasvaa sellaisiksi aikuisiksi miehiksi, joilla on jotain annettavaa naisille. Se myös valitettavasti kaventaa vähemmän fyysisesti vetävien miehien mahdollisuuksia.

Tämä konteksti on se, mihin on luontevaa esittää ryhtiliikettä tai "man up"- tyyppistä koodistoa. En sano että se on huono asia. mutta ns manuppaus on varsin atomistinen ja yksilökeskeinen ratkaisu. Se myös sivuuttaa sen ikävän noidankehämäisen prosessin jossa hyväksynnän puute johtaa masennukseen, joka johtaa heikkoon elämänhallintaan, joka tekee ihmisestä vielä vähemmän viehättävän.

Tämä ei ole yksipuolisesti myöskään miehiin kohdistuva huomio. Näyttäisi siltä, että naiset sietävät jossain määrin paremmin sitä, että he eivät saa miehiltä hyväksyntää. En ole varma onko näin -- naiset voivat oirehtia esimerkiksi eri tavoin -- mutta ainakin väkivaltainen ja politisoitu liikehdintä on pitkälti miehinen ilmiö. Vrt. kakkoshaaste.

Koska olen symmetrisen tasa-arvon kannattaja, ainakin se on kognitiivis-esteettisesti mielekäs, niin lähtisin siitä että ylipäätään ihmissuhteissa "vastuun" sälyttäminen kenellekään on kyseenalaista. En paheksu yllä esimerkin naista joka ajautuu viehättävien vätysten kanssa seksisuhteesta toiseen. Mutta hänen oman hyvinvointinsa kannalta voisi olla hyödyksi tarkastella asiaa hieman tarkemmin.

Kollektiivinen näkökulma on ongelmallisempi. Vaikka täysin ulkopuolelta tarkasteltuna voidaan sanoa että esimerkkimme viehättävät naiset voisivat kollektiivisesti parantaa omaa asemaansa yksinkertaisesti siten etteivät suostuisi seksiin niin helposti, en ole mitään tällaista ehdottamassa. Osaksi siksi, että myös naiset pitävät seksistä, enkä näe syytä nostaa tässä mitään epäsymmetriaa esille. Ja osaksi (tähän toki liittyen) peliteoreettisista syistä. Jos jollain kumman keinolla olisi saatu miesten insentiivit ryhdistäytyä ja kasvaa aikuisiksi kuntoon ja tämän tarinan miehet todella olisivat "kunnollisia", miksi naisen pitäisikään enää siinä vaiheessa "pihdata"? Ei olekaan mitään syytä.

Mutta se, että taustalla on koordinaatio-ongelma, ja osaksi eräänlainen yhteismaan ongelma, ei poistu. Ja aivan kuten en muutenkaan usko yksilöiden moralisoimiseen perustuviin ratkaisuihin -- moni konservatiivi uskoo, ja uskon tämän erottavan meitä -- koettaisin mieluummin etsiä ratkaisuja muualta. Ja koska en myöskään, klassiseen liberalismiin taipuvaisena, mielelläni ehdota mitään pakkovaltaan tai julkisen vallan sanktioihin perustuvaa kollektiivista ratkaisua, minulle jää kovin vähän ehdotuksia käteen. Man-up- liikeiden lisäksi siis.

Ehkä toivon asiasta asiallista julkista keskustelua. En ole kovin toiveikas, sillä tiedän että jo tämä kirjoitukseni on joidenkin mielestä äärimmäisen provokatiivinen ja syyllistävä. Emme elä kulttuurissa jossa pohdintaa ja analyysia oikeasti arvostettaisiin.

Koskien Israelia

Linkittämättäkin kaikki tietävät jo, mitä tapahtui päivinä ja viikkoina jotka johtivat melko verisiin tapahtumiin Israelissa ja Gazan alueella. Faktoja voidaan luetella useita -- en tee sitäkään ihan vielä -- mutta aivan kuten ihmisen kognitiossa yleensäkin, tässäkin asiassa pelkät faktat eivät yksinään muodosta vielä narratiivia. Narratiivi, siis kertomus tai kertova esitys, on tapa jolla ihmiset jäsentävät kokemuksiaan ja ennen kaikkea asemoivat itseään suhteessa maailmaan, etupäässä muihin esityksiin.

Opiskelin joskus hieman diskurssianalyysiä itsekseni, lukemalla alan joitakin kirjoja. Vaikka oma maailmankuvani on ankkuroitu vahvasti modernin luonnontieteen narratiiviin ja epistemologiani on ankean reduktionistinen, lähennellen ajoittain jopa loogista positivismia, pidän terveellisenä ja asiamukaisena laajentaa metologista työkalupakkiani aina kun on mahdollista. Erityisesti välineet, jotka toimivat hyvin yhteen ihmisen kognition kanssa ja operoivat selitysavaimilla jotka samanaikaisesti sekä auttavat sosiaalisten asemien paljastamisessa että voidaan palauttaa johonkin ainakin teoriassa operatiiviseen tasoon, ovat minulle mieleen. Siksi esimerksi laajennan diskurssianalyyttistä otetta usein vaikkapa taloustieteen sanastolla.

Mutta nyt jaarittelen. Israelin ja palestiinalaisalueiden konflikti operoi erittäin monella tasolla. Siihen liittyy historiallinen, faktapohjainen kertomus, joka esittää sen, mitä on tapahtunut. Voidaan esimerkiksi laatia aikajana siitä, mitä taisteluita alueella on faktisesti käyty, kuka on hyökännyt, millaisella kalustolla, ja miten rintamat ja rajalinjat ovat siirtyneet, kuinka monta ihmistä on kuollut. Voidaan luetella puskutraktoreilla kumoon ajetut kodit, rakennetut siirtokunnat, aidat, rikottu ja rakennettu infrastruktuuri, taloudelliset menetykset, tuet ulkomailta jne. Nämä antavat eräänlaisen luurangon, faktapohjaisen kehyskertomuksen joka voidaan jakaa laajemmin kuin jos alettaisiin analysoida enemmän vuorovaikutteisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kylmä faktojen luettelu olisi sinänsä väistämättä koskaan mahdollista, ainakaan arvovapaasti, koska faktojen joukko on varsin laaja. Tästä johtuen faktapohjainenkin narratiivi on usein jonkin verran kiistanalainen.  Lähdetään kuitenkin siitä.

Historianarratiivi

Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Vaikka faktapohjainen kertomus alkaisi tästä, kuten usein tehdään, ei se riitä. Israel ei noin vaan julistautunut itsenäiseksi, vaan tapahtumaa edelsi pitkä historia. Tätä päivää voi kuitenkin pitää narratiivin keskeisenä kulminaatiopisteenä, koska tuon päivän ja sitä seuraavien muutamien kuukausien tapahtumat olivat ratkaisevia tulevalle kehitykselle. Peruutamme siis ensin vähän.

"Palestiina" viittaa historiallisesti alueeseen joka nykyisin pitää suunnilleen sisällään varsinaisen Israelin valtion, ja ns. palestiinalaisalueet. Alue kuului Osmanien valtakuntaan (tai anglismina Ottomaanien valtakuntaan) 1500-luvulta asti. Tämän taaemmas ei liene syytä mennä kertomuksessa. Muissa narratiiveissä toki kertomus toki usein laajenee pronssikaudelle asti, mutta se ei nyt ole tässä kovin relevanttia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä (ja aikaisissa) mullistuksissa Osmanien valtakunta hajosi ja sen raunioille perustettiin modernin Turkin valtio. Sodan aikana Brittien armeija oli taistellut turkkilaisia joukkoja vastaan Egyptin, Palestiinan, Libanonin ja Syyrian alueilla ja työntänyt nämä nykyisen turkin alueelle. 

Sodan loputtua nämä alueet jaettiin perieurooppalaiseen tapaan erilaisiin hallintoalueisiin kansainliiton siunaamin sopimuksin, joista tämän kertomuksen kannalta tärkein on Britannian Palestiinan mandaatti joka määritteli yhdeksi hallintoalueeksi sen, mitä nykyisin nimitämme juurikin Palestiinaksi. Jo tuolloin sopimustekstissä luonnehdittiin aluetta "Juutalaisten kotimaana", joskin sanamuoto oli vähintään ylimalkainen. Samoin sopimustekstissä pyrittiin ympäripyöreästi ilmaisemaan että myös alueen muiden kuin juutalaisten väestönosien oikeudet alueella tulee turvata.

Alue oli kaikkea muuta kuin rauhallinen toista maailmansotaa edeltävänä aikana. Juutalaisia oli muuttanut alueelle maailman eri kolkista jo pitkään, jo kauan ennen kuin Osmanien valtakunta oli lähelläkään hajoamista. Hiukan termiä venyttäen voidaan nimittäin sanoa että Osmanien valtakunta oli varsin monikulttuurinen valtakunta, ja juutalaisten olot sen alueella eivät olleet huonot -- ainakaan jos verrataan Eurooppaan. Varsinainen "siionistinen" maahanmuutto oli kiihtynyt 1800-luvun lopulla, ja muuttoliike kiihtyi paljolti Euroopassa esiintyvän antisemitismin vuoksi niin, että toista maailmansotaa edeltäneen vuosikymmenen aikana alueelle muutti neljännesmiljoona juutalaista.

Toista maailmansotaa edeltäneenä aikana brittien hallintoa vastustettiin niin alueen arabiväestön kuin juutalaistenkin taholta. Näiden ryhmittymien keskinäiset konfliktit olivat suhteessa kuitenkin vähäisiä. Arabit kapinoivat 1936-39, ja kun Britannia rajoitti juutalaisten maahanmuuttoa toisen maailmansodan alla, juutalaiset puolistolaalliset joukot kapinoivat toisen maailmansodan alla ja sen loppupuolella. Näissä faktoja olisi paljon kaivettavaksi, mutta tämän kertomuksen suhteen ne eivät ole loputtoman relevantteja.

Toisen maailmansodan jälkeen Britit käytännössä luopuivat yrityksestä pitää aluetta hallussaan, ja sensijaan veivät alueen kohtalon YK:n päätettäväksi. YK päätyi mittavan vatuloinnin jälkeen ositussuunnitelmaan, jossa mandaattialue jaettiin arabi- ja juutalaisvaltioihin. Suunnitelman yksityiskohdat ovat monitahoisemmat, mutta pääsääntöisesti juutalaisvaltion -- tästä eteenpäin "Israel" -- alueen rajat vedettiin niin, että sen sisään jäi juutalaisenemmistö, kun taas ulkopuolelle jäi alue jolla oli arabienemmistö.  Jerusalemin kaupunki ehdotettiin jaettavaksi, yhteiseksi alueeksi. Israelin maa-aluetta määrättäessä huomioitiin se, että muuttopaine alueelle oli suuri, holokaustista selvinneiden juutalaisten suuren määrän vuoksi.

Päätöslauselma annettiin marraskuussa 1947, eikä se ollut kaikkien mieleen.  Alueella puhkesi sisällissota käytännössä välittömästi juutalaisten ja arabien välillä. Vaikka alue oli edelleen nimellisesti britannian hallinnon alla (mandaatti loppui vasta toukokuussa 1948), brittiläiset joukot eivät juuri osallistuneet taisteluihin eivätkä yrittäneet tukahduttaa niitä. 

Sisällissodan osapuolet saivat materiaalista tukea ulkopuolelta. Naapurimaat Egypti, Jordania ja Syyria,  jotka olivat itsenäistyneet, osa aivan hiljattain, osa sotien välisenä aikana lähettivät joukkoja tai aseita arabiväestön tueksi. Tukea tuli myös muualta arabimaista. Kuriositeettina mainittakoon, että entisiä SS-joukkoja osallistui myös konfliktiin arabiväestön puolella. Israelilaiset puolestaan saivat materiaalista tukea mm. Neuvostoliitosta ja ennenkaikkea Tsekkoslovakiasta.

Sisällissota oli käynnissä kun Israel itsenäistyi Brittien mandaatin päättyessä 14. toukokuuta 1948. Seuraavana päivänä Egyptin, Jordanian ja Syyrian armeijat, sekä koko joukko vapaaehtoisia muista arabimaista, hyökkäsivät Israeliin. Sodan alussa Israelin miesvahvuus oli alle 30 000, mutta yhdeksän kuukauden taistelujen aikana vahvuus nousi yli 117 000:een.  Sodan kuluessa Israel puolusti ensin menestyksekkäästi YK:n päätöslauselman mukaisia alueita ja valtasi tämän lisäksi merkittäviä arabeille jyvitettyjä alueita.

Lopputuloksena oli, että Egyptin joukot miehittivät nykyisen Gazan kaistan ja Jordania miehitti Länsirannan alueen, lukuunottamatta Israelin haltuunottamia osia. Aseleposopimuksen mukaiset rajat enemmän tai vähemmän vakiintuivat pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin.  Jordania jopa liitti länsirannan alueen osaksi Jordaniaa ja antoi alueen asukkaille Jordanian kansalaisuuden.

En käsittele 1956 tapahtunutta Suezin kriisiä kattavasti, mutta se antaa toki kontekstia myöhemmille tapahtumille sikäli, että siinä Israel oli selvästi aloitteellinen, toisin kuin vuoden 1948 sodassa.  Suezin kriisissä oli taustalla mm Suezin kanavan kansallistaminen Egyptissä, mihin puolestaan britit ja ranskalaiset eivät reagoineet kovin positiivisesti. Israel taas tavoitteli meriyhteyttä punaiselle merelle. Nämä intressit kulminoituivat Israelin miehittäessä Siinain niemimaan ja brittien ja ranskalaisten pyrkiessä ottamaan Suezin kanavan haltuunsa. Tästä konfliktista Israel kuitenkin vetäytyi takaisin 1949 rajoille, Egyptin avattua laivareitin Punaiselle merelle.

Tilanne eskaloitui jälleen vuonna 1967, Egyptin uhatessa jälleen sulkea Punaisen meren laivayhteyden Israelilta. Israel ilmoitti että yritys sulkea laivayhteys olisi sodanjulistus, ja kun Egypti ei perääntynyt, Israel aloitti ilmaiskut kesäkuun 5. päivä. Egyptin presidentti Nasser houkutteli Syyrian ja Jordanian hyökkäämään Israeliin väittämällä että Egyptin ilmavoimat olivat estäneet iskut ja olivat käymässä vastahyökkäykseen. Jordanian ja Syyrian joukkojen aloitettua hyökkäyksen, Israel iski voitokkaasti takaisin.  Kun Jordanialaisille selvisi asioiden todellinen laita, olivat sotatoimet jo niin pitkällä ettei tuhoon tuomittua hyökkäystä voitu peruuttaa.

Kuudessa päivässä Israel ajoi Egyptin joukot paitsi Gazasta, myös miehitti jälleen Siinain niemimaan. Lisäksi se ajoi Jordanian joukot pois koko länsirannalta, ja vastahyökkäyksessä Syyrian joukkoja vastaan valtasi Golanin kukkulat.  Israelin miehitettyä Länsirannan ja Gazan, suuri määrä palestiinalaisia -- tätä nimitystä oli jo alettu käyttää alkuperäisen jakosuunnitelman arabialueiden väestöstä -- päätyi pakolaisiksi.   Ennen vuoden 1967 tapahtumia Gazan ja Länsirannan alueet olivat olleet arabien hallussa siinä mielessä, että ne olivat Egyptin ja Jordanian hallussa. Siitä eteenpäin niitä miehitti Israel.

Vaikka laajamittainen taistelu loppui kuudessa päivässä, rauhaa ei kuitenkaan tullut. Siinailla käytiin matalan tason konfliktia vuoteen 1970 asti, ja silloinkin tehtiin Egyptin ja Israelin välillä vain tulitauko. Länsirannalla taas palestiinalaiset militantit jatkoivat toimiaan Jordanian puolelta, vuonna 1964 perustetun Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n puitteissa. PLO:n vaikutusvalta Jordanian puolella vahvistui siinä määrin, että 1970-luvulle tultaessa se uhkasi avoimesti jo Jordanian kuninkaan valtaa; Lopulta Jordanian armeija hääti PLO:n pois alueeltaan, minkä jälkeen se operoi Libanonista käsin. Tämä siitä huolimatta, että länsirannan palestiinalaiset pysyivät nimellisesti Jordanian kansalaisina aina vuoteen 1989 saakka.

Vuoteen 1973 mennessä tapahtui useita terrori-iskuja, joista näkyvin ehkä oli Münchenin verilöyly. Kyseinen aikakausi (1960-luvun loppupuolisko ja 1970-luvun alku) oli yleensäkin melko leimallisesti erilaisten asymmetristen konfliktien aikaa koko maailmassa. Israelin tiedustelupalvelu Mossad ja Israelin armeijan erikoisjoukot omaksuivat proaktiivisen doktriinin terroria ja sellaisena pidettyä toimintaa kohtaan, ja tulevina vuosina Münchenin verilöyly kostettiin sarjana varsin häikäilemättömiä operaatioita.

Egypti ja syyria hakivat jälleen revanssia lokakuussa 1973. Lokakuun kuudes päivä vietettiin Israelissa Yom Kippuria, juutalaisten uskonnollista juhlaa jonka aikana rukoillaan ja kadutaan syntejä. Osaksi johtuen juhlapyhistä, osaksi Israelin tiedustelun puutteellisista tulkinnoista, Israelin armeijalla meni kolme päivää pysäyttää Egyptin armeijan eteneminen Siinailla.  Vastahyökkäys oli tälläkin kertaa murskaava, ja Israel valtasi Suezin kanavan molemmat rannat. Jordania ei tällä kertaa osallistunut konfliktiin "oikeasti"; Kuningas Hussein lähetti joukkoja Golanille ja Syyrian "avuksi", mutta joukot eivät juuri osallistuneet taisteluihin vaan pyrkivät välttämään kosketusta Israelin kanssa.

Sota päättyi jälleen arabimaiden tappioon. Siinä missä Jordania oli saanut tarpeekseen vuonna 1967, Egypti sai tarpeekseen 1973 jälkeen. Neuvottelut olivat kivikkoiset, mutta rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1979.

PLO:n siirtyminen operoimaan Libanonista käsin järkytti maan tasapainoa (muiden tekijöiden ohessa) ja Libanon ajautui sisällissotaan 1975.  En käy erittelemään kaikkia konfliktin osapuolia, mutta useammalla niistä oli Israelin vastaisia tavoitteita, ei pelkästään PLO:lla. Tämän vuoksi Israel omaksumansa doktriinin ohjaamana suoritti useita operaatioita joissa se puuttui Libanonin sisällissodan kulkuun.  Israelilaisia joukkoja oli maassa 1985 alkaen aina vuoteen 2000 asti.

Israelin miehitetti Gazan ja Länsirannan 1967. Vuonna 1970 Gazan väkiluku oli noin 340 000 ja Länsirannan noin 790 000.  Gazan alueen talous kasvoi noin 9 prosenttia vuositasolla 1967-1982, eli alue vaurastui nopeasti.  Gazasta esimerkiksi käytiin koko ajan enenevässä määrin työssä Israelin puolella, sillä alueen työvoima oli halpaa. Alueiden väkiluku kasvoi myös nopeasti, liki kaksinkertaisuen kahdessakymmenessä vuodessa. Israelin miehityspolitiikka oli varsin kovakourauista ja tämän lisäksi Israel salli siirtokuntien rakentamisen miehitetyille alueille.

Vuonna 1987 tapahtui onnettomuus, jossa armeijan kulkuneuvo törmäsi palestiinalaisiin ja joitain ihmisiä kuoli ja loukkaantui. Palestiinalaiset nousivat kapinaan miehitystä vastaan ns. ensimmäisessä kansannousussa (intifada). Mellakat eskaloituivat väkivaltaisuuksiksi, ja miehitysjoukot reagoivat aika-ajoin kuolettavalla voimalla. Kansannousu kesti viisi vuotta, ja sen aikana kuoli tuhansia palestiinalaisia.  Se myös johti aika-ajoin palestiinalaisten sisäisen konfliktin eskaloitumiseen.  Egyptiläisen muslimiveljeskunnan sisarjärjestönä perustettiin Hamas, joka kilpaili kannatuksesta PLO:n kanssa.

PLO ja Israelin johto pääsivät neuvotteluyhteyteen 1991 alkaneissa neuvotteluissa, ja sopimukseen 1993. PLO tunnustettiin palestiinalaisten etujärjestöksi ja sen johdon annettiin toimia miehitetyillä alueilla (teoriassa) vapaasti, ja palestiinalaishallinto muodostettiin hallinnomaan palestiinalaisia. Varsinaisen palestiinalaisvaltion perustamisesta ei kuitenkaan sopimuksessa vielä mainittu mitään, mutta Israelin vetäytyminen alueilta ja palestiinalaisten itsehallinto sisältyivät sopimukseen.

Tilanne oli hauras Hamasin ja PLO:n välisten jännitteiden vuoksi jo muutenkin. Israel vetäytyi osista miehitetyille alueille perustetuista siirtokunnista, muttei kaikista, ja kun Ariel Sharon vuonna 2000 vieraili kiistellyllä Temppelivuorella, mellakat alkoivat uudelleen. Tälläkin kertaa väkivalta lopulta talttui, ja Israel rakensi länsirannan ympärille muurin. Muurin oikeutuksesta on kiistelty, sillä se kulkee pääosin länsirannan alueella, paikoitellen jopa 18 kilometriä Israelin rajana pidetystä linjasta.  Israel myös vetäytyi Gazasta vuonna 2003.

Sotilaallisesti ja maantieteellisesti tilanne ei ole juurikaan muuttunut Israelin vetäytymisen ja muurin rakentamisen jälkeen, poislukien yksittäisiä Gazassa käytyjä Israelin armeijan operaatioita.  Palestiinalaisten sisäinen konflikti, pääosin Fatahin (PLO:n) ja Hamasin välillä ei ole kuitenkaan täysin päättynyt. Tämän hetken tilanne on osapuilleen se, että Hamas hallitsee Gazan aluetta, Fatah Länsirantaa ja Israel valvoo näiden alueiden ja Israelin 1948 aselevossa hallinnoimien alueiden rajoja, jotka tosin ovat työntyneet Länsirannan osalta hieman syvemmälle palestiinalaisten alueelle.

Kiistanalaisten alueiden keskiössä on Jerusalem, jonka asemaa en tässä nyt enempää käsittele, sillä sen symbolinen merkitys on kaikille osapuolille liian suuri käsiteltäväksi faktojen kautta.

Sukupuolirooleista

Kun avasin aiheen kerran aiemmilla kahdella, joskin metatasolla liikkuvalla, kirjoituksellani, päätin kuitenkin hieman tarkastella sukupuolirooleja yhteiskunnassa. En yritä esittää että minulla olisi merkittävää asiantuntemusta tai empiiristä todistusaineistoa johon tarkasteluni nojaisi. Kuten taloustieteilijätkin, nojaudun mieluummin yksinkertaistavaan malliin, tietoisena siitä, että malli ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaan ainoastaan valottaa joitain olennaisia mekanismeja.

Tällainen tarkastelu on nykypäivän oloissa herkästi transgressiivista, eli se rikkoo joitain normeja. Voidaan jopa sanoa, että nykyisen ilmapiirin vallitessa mikään tarkastelu sukupuolirooleista tai vastaavasta akuutisti politisoidusta ihmiselämän osa-alueesta, ei voi olla olematta transgressiivista jollakin tapaa. Jos aihepiirin ympärillä vallitsee vahva polarisaatio, ja jos oletetaan että mikään yksioikoinen poliittisen agendan mukainen näkemys ei ole objektiivinen, niin voidaan myös odottaa että asianmukaisella tavalla monipuolinen ja rehellinen tarkastelu nähdään transgressiivisenä kaikissa ns leireissä.

Ensiksikin on eroteltava ihmisen biologinen ja sosiaalinen sukupuoli, näistä ensin tarkasteluun on syytä ottaa biologinen sukupuoli. Se on ensimmäisenä approksimaationa binäärinen, mutta toki läheisempi tarkastelu paljastaa erilaisia intersukupuolisuuden ilmentymiä. Sivuutan ne tässä lähes kokonaan, en siksi etten tunnustaisi "ei-binääristen" yksilöiden oikeutta tulla nähdyksi ja näiden oikeutta identifioitua oikeaksi kokemallaan tavalla, vaan siksi että hyvin laajakirjoinen tarkastelu on mallinnoksen kannalta ongelmallinen. Toivon lukijan, riippumatta tämän omasta käsityksestä, ymmärtävän binäärisen käsitteellistyksen sisältävän implisiittisenä oletuksena sen, että yksilö voi millä hyvänsä biologiseen sukupuoleen liitetyllä binäärisellä jaottelulla sijoittua mihin hyvänsä, eikä ns objektiivinen todellisuus vaadi tällaista binääristä tarkastelua.

Ihan kehitysbiologisesta näkökulmasta tiedämme että geenien aktivaation ja hormonien kaskadi tuottaa sukupuoliset tunnusmerkit sikiöaikana, ja nämä tunnusmerkit sitten kehittyvät hormonaalisten seikkojen ohjaamana murrosiässä sellaisiksi kuin ne aikuisilla ovat. Pääsääntöisesti testosteroni ohjaa maskuliinisten tunnusmerkkien kehittymistä, kun taas "oletusarvoinen" kehitys on kohti feminiinisiä piirteitä, so. sikiö kehittyy tytöksi, jos testosteronin eritys estyy tai jos esimerkiksi geeni joka tuottaa testosteronireseptorit, ei toimi kuten suurimalla osalla populaatiosta.

Joukko kiistattomia sukupuolieroja syntyy näistä seikoista lähtien. Esimerkiksi miehet ovat keskimäärin naisia pidempiä ja painavampia. Miesten lihasmassa, luuntiheys, jänteiden paksuus, ja neuromuskulaarinen potentiaali (hermoston kyky repiä lihaksesta "tehoja" irti) ovat suuremmat. Testosteroni fasilitoi huomattavasti ripeämpää lihasproteiinisynteesiä ja vaikuttaa liikeneuronien haarautumiseen lihaksissa. Se myös kasvattaa äänihuulia, mikä puolestaan johtaa äänen madaltumiseen. Naisilla puolestaan estrogeeni fasilitoi rintarauhasten kasvua, rasvakudoksen kertymistä lantion seudulle, sekä tuottaa muutamia muita muutoksia, kuten muutaa eumelaniinin ja pheomelaniinin suhdetta; Tämä tuottaa esimerkiksi sen, että naisilla on ceteris paribus vaalemmat hiukset ja vaaleampi iho.

Hivenen kiistanalaisempia sukupuolieroja seuraa näistä tilastollisella tasolla. Estrogeenin määrän variaatiot naisten kuukautiskierron aikana ovat melko vahvasti korreloituneita joidenkin kognitiivisten mittareiden kanssa. Testosteroni lisää yksilöiden kilpailun tarvetta ja sillä on positiivinen tilastollinen yhteys visuaaliseen ja spatiaaliseen hahmotuskykyyn niin sukupuolten sisällä kuin sukupuolten välillä, vaikka jälkimmäinen yhteys on hurjasti heikompi. So. vaikka miehillä testosteronin alhainen määrä on yhteydessä alempaan pistemäärään näitä mittaavissa testeissä, naisten kertaluokkia alhaisemmat testosteronitasot eivät tarkoita vastaavasti alhaisempia lukemia ko. testeissä.

Sukupuoliroolilla puolestaan viitataan siihen miten sukupoli esitetään sosiaalisesti. Kuten biologisessa mielessäkin, myös rooleissa on aina suurta variaatiota. Siinä missä biologinen sukupuoli ja sukupuolierot ovat täysin objektiivisia, mitattavia asioita (ei tietenkään tarvitse mitata "binäärisesti", vaan voidaan mitata koko skaalalla biologisia mittareita jos niin halutaan), sosiaaliset tekijät kuten sukupuoliroolit ovat prima facie täysin sopimuksenvaraisia, ja niissä on valtavasti variaatioita eri kulttuurien välillä.

Joitain melko universaaleja roolivalintoja toki on esiintynyt lähes kaikissa yhteiskunnissa samankaltaisina, ja aika yllätyksettömästi tällaiset roolit ovat vahvasti kytköksissä ja heijastelevat niitä sukupuolieroja jotka ovat kiistattomia. Missään kulttuurissa ei ole ollut ennen modernia lääketiedettä tapana että miehet synnyttäisivät lapsia, sillä se ei ole ollut pääsääntöisesti koskaan mahdollista. Raskaissa fyysisissä töissä tai muutoin fyysistä suorituskykyä vaatisissa tehtävissä toimivat ovat pääsääntöisesti olleet miehiä. Hyvin pienten lasten hoidossa naiset ovat hoitaneet tehtäviä huomattavasti miehiä enemmän. Ja tästä sitten vähemmän ilmeisiä roolijakoja on esiintynyt pirstaleisemmin niin, että kodin hoitoon liittyvissä töissä on ollut enemmän ns naisten rooleja.

Erilaiset perhemallit ovat historiallisesti sisältäneet työnjakoa sukupuolen mukaan, ja tämä työnjako on heijastellut em eroja, lisäten niihin erilaisia kulttuurispesifisiä variaatioita.

Jotta voisimme pohtia mitä sukupuoliroolit nykypäivän yhteiskunnassa merkitsevät, tarvitsemme jonkin tutun ankkurin. On nykyisin melko tavanomaista ottaa vertailukohdaksi americanan myyttinen 1950-luku, joka sekin itseasiassa aikalaisten mielissä perustui myyttiseen vanhaan hyvään aikaan, eli maalaisidylliseen ("pastoraaliseen") 1800-1900-luvun taitteeseen. Kuvasto oli vahvana esimerkiksi 1970-luvun kahdessa ikonisessa TV-sarjassa, "Pieni Talo Preerialla" ja "Onnen päivät", joista ensimmäinen sijoittui maalaisidylliin ja jälkimmäinen myyttiselle 1950-luvulle. Tämä "nostalgiamylly" on tuottanut sittemmin useampia iteraatiota, kuten ns "fiftarit", jotka nostalgisoivat 1970-luvun 1950-lukunostalgiaa, "vanhoja hyviä aikoja" useamman sukupolvi-idealisaation läpi.

Miten ikinä tällaisen vertailukohdan valitsemmekaan, joudumme abstrahoimaan ja idealisoimaan tavalla, joka ei lopulta tee oikeutta sille mitä sukupuoliroolit, tai oikeastaan mikään muukaan kulttuurillinen piire on faktisesti ollut aikakaudella, puhumattakaan että se voisi huomioida aikalaispoikkeuksia ja kipulua niiden haasteiden kanssa jotka kyseisenä aikakautena erilaisiin rakennemuutoksiin liittyi. Siksi tätä tarkastelua ei ole mielekästä ymmärtää "konservatiivisesta" näkökulmasta jonkinlaisena yrityksenä perustella kuinka asiat ovat olleet joskus paremmin kuin "progressiivisena" kauhutarinana siitä, miten kamalan ahdistavia roolit ovat joskus olleet. Pikemminkin kyse on abstraktiosta ja mallista, jossa tarkastelemme tiettyjä näiden kulttuurillisten rakenteiden tarkoituksenmukaisuuteen liittyviä piirteitä ja heijastelemme niitä nykypäivän haasteisiin.

Abstraktissa patriarkaalisessa mallissamme -- nimitän sitä nyt hieman provokatiivisesti perinteiseksi sukupuolirooliksi -- meillä on mieheen ja naiseen liitetyt roolit, joita miehen ja naisen oletetaan esittävän. Tämä odotus voi olla vahvasti normatiivista ja preskriptiivistä, eli yhteiskunta ja erilaiset sosiaaliset instituutiot erilaisin sanktioin myös valvovat näiden roolien noudattamista ja palkitsevat niiden toteuttamisesta ja rankaisevat niiden rikkomisesta. Se voi myös olla deskriptiivistä, jolloin vain todetaan se asiantila, että suurin osa ihmisistä toimii näin, toiminta on tarkasti kuvattua ja ymmärrettyä, muttei säädeltyä, esimerkiksi poikkeamiin odotetuista rooleista suhtaudutaan välinpitämättömästi tai jopa innostuneella mielenkiinnolla. Kumpaakin suhtautumista esiintyy kaikissa yhteiskunnissa useimpien roolien suhteen. Jako voi noudatella osin (muttei kokonaan, eikä välttämättä) sitä, missä määrin tarkastelijat identifioituvat "edistyksellisiksi" tai "konservatiiveiksi".

Perinteisissä rooleissa on tiettyjä jaettuja piirteitä, en ehkä sanoisi niitä "universaaleiksi". Yksi tällainen on ajatus siitä, että miehen ja naisen tehtävät yhteiskunnassa ovat erilaiset, ja että miehen tehtäviin kuuluvat erilaiset fyysiset, riskinottoa vaativat, ja muutoin haastavat ja paneutumista ja erikoistumista vaativat työt. Naisen tehtäviin taas kuuluvat erilaiset ihmisten huoltoon, hoivaan, ja välittömän ympäristön viihtyisyyteen liittyvät työt, erityisesti kodin ja lasten hoitaminen, mutta myös käytännön hoivatyö sairaaloissa ja esimerkiksi erilaiset avustavat tehtävät kuten sihteerin tai vastaanottoapulaisen työt. Nämä roolit konvergoituvat perheissä, joissa miehen tehtävänä on hankkia perheen ulkopuolelta tuleva elanto joko rahan muodossa, tai maatalousyhteiskunnassa pelto-, metsä-, ja metsästystehtävissä. Tässäkin maatilojen työssä on em tehtäviä heijastelevia eroja, kuten että miehet tyypillisesti hoitavat fyysisesti raskaat työt, kun taas naiset ruokkivat eläimiä, valmistavat ruokaa ja korjaavat vaatteita jne.

Miesten on oletettu tekevän merkittävät rahankäyttöpäätökset, jopa siihen pisteeseen asti että nämä ovat saaneet -- tai joissain tapauksissa joutuneet -- päättää vaimonsa ennen avioliittoa hankkimasta omaisuudesta jne.  On kyseenalaista missä määrin tällaista selkeää ja etenkään tiukasti valvottua roolijakoa on todella noudatettu, mutta on kiistatonta että esimerkiksi ihan lainsäädännön tasolla vielä alle sata vuotta sitten on ollut sanktioituja sukupuolirooleja, ja näitä on osin jopa valvottu. Tällaista lainsäädäntöä joka puuttuu esimerkiksi naisen fyysiseen koskemattomuuteen on päivitetty "nykypäivään" vielä varsin hiljattain, 90-luvulla, aviomies ei voinut varsinaisesti syyllistyä vaimonsa raiskaukseen.  On siis turha väittää etteikö ns perinteisissä sukupuolirooleissa olisi ollut kyse ns patriarkaalisesta vallankäytöstä, vieläpä aivan äärimmäisestä sellaisesta tavalla, joka todella poistaa yksilöltä merkittäviä oikeuksia paitsi faktisesti, myös varsin hiljattain aivan juridisestikin.

Perinteisten sukupuoliroolien preskriptiivinen luonne onkin yksi syy, miksi niistä puhumista positiiviseen sävyyn kavahdetaan. Syystäkin, kuten esimerkiksi nyt jo onneksi muutettu raiskauslainsäädäntö osoittaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö voitaisi deskriptiivisesti tarkastella näiden roolien tarkoituksenmukaisuutta. Yksi näkökulma -- ja muita voidaan ottaa huomattavan monta, ja saada varsin erilaisia tarkasteluja -- on se, että roolilla on paitsi yksilön vapautta vähentävä, myös valintoja helpottava vaikutus. Useimmilla ihmisillä on sisäsyntyinen tarve lunastaa paikkansa yhteisön ja kanssaihmisten silmissä yksilönä joka noudattaa yhteisön normeja. Mies, joka kykenee elättämään perheensä ja tuomaan leivän pöytään, on voinut kokea onnistuneensa yhteisön silmissä perheen elättäjänä. Nainen, joka on hoitanut lapsensa ja kotinsa ajan odotusten mukaisella tavalla, on kokenut onnistuneensa perheensä hoivaajana. En väitä etteikö tämä diili olisi ollut vino, mutta se tarjosi kaikille diilin hyväksyneille mahdollisuuden toteuttaa tätä tarvetta.

Rooleilla oli myös käyttäytymisen kannalta positiivisia kannustinvaikutuksia. Aikana ennen helppoa raskauden ehkäisyä, oli yhteisön kannalta varsin tärkeää pyrkiä sanktioimaan lastenteko niin, että lapset mahdollisimman usein syntyivät perheyksiköihin jotka huolehtivat näiden materiaalisesta hyvinvoinnista ja sosiaalistamisesta. Sellaisten yksilöiden ongelmallisuus, joiden sosiaalistuminen on epäonnistunut ja joilla vielä tämän lisäksi on merkittävä pula taloudellisista resursseista, on tuskin kovin kiistanalaista. Nälkäinen ja kuriton nuori mies on kaikissa yhteiskunnissa rikollisen prototyyppi.

Miehelle tämä kannustinvaikutus oli selkeä. Voimme pyöritellä eufemismeja minkä kerkiämme, mutta sukuvietti on suurimmalle osalle miehistä hyvin voimakas motivoiva tekijä. Vaatii varsin mittavaa itsehillintää tai jonkin patologiaa lähentyvän suggeroitumisen, että nuori mies ei toiminnallaan mitenkään ilmennä halua päästä, viime kädessä, parittelemaan. Tässä on yksi asia joka lähes poikkeuksetta sivuutetaan: Ihmisillä on seksuaalisia mielihaluja, ja vaikka kuinka sanoisimme että ne eivät ole "todellisia tarpeita" tai että kenelläkään ei ole velvollisuutta toisia näiden halujen toteutumisessa auttaa (ja ei, en väitä että on, tietenkään), nämä seksuaaliset mielihalut ovat niin vahvasti ankkuroituna ihmisen biologiaan että ne muodostavat vähintäänkin merkittävän motivaatiotekijän.

Jos nuoren miehen oli mahdotonta tai ainakin vaikeaa harjoittaa hyväksyttävällä tavalla seksuaalisuuttaan ilman, että tämä hankki työpaikan ja elannon naiselle joka sitten tämän kanssa meni naimisiin, niin voimme odottaa että varsin suuri joukko nuoria miehiä oli valmis uhraamaan aikaa ja vaivaa sen eteen että niin myös tapahtuu. Tietenkin sama pätee naisten seksuaalisiin tarpeisiin. Jos naisen mahdollisuudet saada sekä tarpeensa tyydytettyä että jonkinlainen elanto riippuivat siitä, että hänellä oli riittävän siveä maine ja mahdollisuudet hankkia siten mies jolla on hyvät tulot, tämä ohjasi käytöstä vastaavaan suuntaan.

Rooli tällä tavalla oli, ja osin tietysti on edelleen, myöskin epäsymmetrinen. Naisten seksuaalisten tarpeiden tyydyttämistä säädeltiin normeilla suoremmin, eli esiaviollisessa seksissä juuri naisiin kohdistui paheksuntaa. Tämän voidaan ajatella heijastelevan joko sellaista normatiivista ympäristöä, että nainen nähtiin (tulevan) miehensä omaisuutena, tai sitten yksinkertaisesti sellaista biologista (joskin kyseenalaista onko näin) tosiasiaa että mies tekee aloitteen jonka nainen joko hyväksyy tai torjuu. Jälkimmäinen aspekti on jäänyt elämään yhteiskunnassamme nykypäivänäkin normin tasolla aika vahvana, vaikka promiskuiteettiin suhtautuminen on (onneksi) lientynyt.

Minua kiinnostaa nykypäivän sukupuolittuneiden ongelmien dynamiikassa tämä käyttäytymistä säätelevä aspekti, ja ennen kaikkea se, että siinä missä kehitys naisten roolissa on ollut emansipatorinen, se on miesten kohdalla ollut pikemminkin nihilistinen. Tarkoitan tällä sitä, että siinä missä naisten rooli on ehkä paradoksaalisesti kehittynyt entistä ristiriitaisemmaksi, mutta myös vapautta korostavammaksi, miesten rooli on yksinkertaisesti murentunut ja degeneroitunut eräänlaiseksi pätemisen tarpeeksi.

Siinä missä perinteinen sukupuolirooli tässä kapeassa tarkoituksenmukaisuuden mielessä tarjosi miehille väylän lunastaa paikkansa yhteiskunnassa -- vetämällä siitä yhdestä narusta joka miehestä roikkuu -- nykyisten tarjolla olevien roolien moninaisuus redusoituu suorittamiseksi sekä seksuaalisuuden, että taloudellisen hyvinvoinnin saralla, tarjoamatta juuri muuta kannustinta "pärjäämiselle" kuin mahdollisuuden saada lisää sitä samaa. Aivan erityisesti, roolin murros ei ole johtanut siihen että mies voisi nykyisellään kokea tekevänsä merkittävää kontribuutiota yhteiskunnalle. Siis, niiltä osin kun rooli on murentunut. Toki miehen edelleen oletetaan jossain määrin perustavan perheen, ja perhe ja lasten hankkiminen itsessään on palkitsevaa, tätä en kiistä. Mutta se ei ole rationaalista, eikä se ole lainkaan tarpeellistakaan siinä elämän vaiheessa kun kupeita alkaa poltella.

En väitä että nykyinen roolijako olisi naisille helpompi. Päinvastoin, se on monilta osin naisille vaativampi. Naisella kun edelleen on tietty, joskaan ei kovin vahvasti preskriptiivienn, rooli kodin ylläpitämisestä. Naisen kodin oletetaan olevan siisti ja hyvin pidetty, naisen oletetaan osaavan laittaa ruokaa ja huolehtia itsestään, vaatteistaan jne, ja tämän lisäksi naisen oletetaan pystyvän vähintään halutessaan hankkivan oman elantonsa työelämässä ja menestymään perinteisten roolien mukaisilla "miesten mittareilla".

Yksi tämän roolijaon synnyttämä ilmiö on, että yhtäältä naisten korkeammat kompetenssiodotukset ja toisaalta miesten kannustinten heikkeneminen johtavat parisuhdemarkkinoilla pahempaan kohtaanto-ongelmaan kuin ennen. Usein näkee ihmisten puhuvan toistensa ohi niin, että naisnäkökulmaa edustavat tahot korostavat sitä, kuinka naiset todella pärjäävät omillaan, eikä ole naisten tehtävä kelpuuttaa mitä hyvänsä luusereita kumppanikseen. Tämä on täysin totta, ja sitä vastaan ei ole mielekästä kenenkään argumentoida. Toisaalta näkee incel-henkisissä, tai ehkä jo hieman arkaaiseksi muodostuneessa ATM-diskurssissa esitetyissä puheenvuoroissa se, miten naiset ovat äärimmäisen valikoivia, ja miten suurella osalla perinteisillä mittareilla varsin kelvollisista miehistä on vaikeuksia saada vähäistäkään huomiota naisilta näiden kelpuuttaessa ainoastaan "alfauroksia" tai "pelimiehiä". Tässäkin on osa totuudellisuutta, ja vaikka kyseinen diskurssi sivuuttaa sen ettei yksilö voi parinvalinnan preferensseilleen mitään, huomio siitä että roolijaon muuttuminen on muuttanut kysyntää ja tarjontaa,on oikea.

Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, että "oikeistolaisemmassa", tai ainakin enemmän perinteitä ja konservatiivisuutta korostavassa diskurssissa on jotain mikä vetoaa nimenomaan niihin miehiin jotka kokevat olevansa hukassa. Tilanne ei ole helppo, ja sitä muuttaa vaikeammaksi esimerkiksi näennäisen valinnanvapauden lisääntyminen -- nettideittisovellukset esimerkiksi mahdollistavat naisille valikoida laajasta joukosta halukkaita miehiä helposti itseään miellyttävät, kun taas laajalle joukolle miehiä ne synnyttävät tunteen että juuri minä en kelpaa. Aivan perustavanlaatuiset defenssimekanismit saavat tällaisessa tilanteessa yksilön syyttämään muita. Etenkin jos omaa vähänkin menestystä perinteisillä mittareilla.

Nämä roolit joita meillä tänä päivänä on, ovat vajavaisia ja puutteellisia. En viittaa siihen, että perinteisiä rooleja sanktioitaisiin liian vähän. Pikemminkin siihen, että niiltä osin kuin aivan aiheellisesti on purettu turhaan rajoittavia tai vallankäyttöä tuottavia rooleja, ei niitä korvaamaan ole tuotettu riittävästi tarkoituksenmukaisia käyttäytymisen malleja. En puhu nyt preskriptiivisistä rooleista, vaan erilaisista elämänpoluista ja valintojen ja toimijuuden kategorioista joiden kautta yksilö voisi lunastaa itselleen sopivan kyvykkään toimijan roolin.

En nimittäin usko, että naisten ja miesten tarpeet muodostaa keskenään suhteita ja perustaa perheitä olisivat mihinkään kadonneet. Ja edelleen, vaikka alussa sanoin, sanon sen uudelleen, tämä ei ole binäärinen tai preskriptiivinen toteamus. Ei kenenkään "pitäisi" tai "tarvitsisi" tehdä yhtään mitään siinä mielessä että muiden pitää heidät siihen uhkailemalla tai kiristämällä tai edes lahjomalla paimentaa. Vaan pikemminkin niin, että protokollat käyttäytymiselle voivat olla monipuoliset, kunhan ne ovat olemassa ja valittavissa, ja niiden kautta voi yksilö toteuttaa omia sisäsyntyisiä tarpeitaan. Ei, kaikki eivät halua, eikä kaikille ole mielekästä käyttäytyä biologisen sukupuolensa yleensä tuottamien taipumusten mukaisesti. Esimerkiksi kaikki miehet eivät ole heteroseksuaaleja, eivätkä kaikki heteroseksuaaliset miehetkään halua lapsia.  Kaikki näennäisesti biologiset naiset tai miehet eivät koe olevansa naisia tai miehiä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä tämän keskustelun kanssa. Meillä voi aivan hyvin olla hyväksyttäviä ja monipuolisia rooleja myös näille ihmisille.

Ja kuitenkin, perinteisemmille rooleillekin on tilausta. Ei missään sellaisessa mielessä kuin ensimmäisenä irvikuvana joku edistyksellinen saattaisi tästä johtopäätöksenä vetää, eli että vaimon saa raiskata tai mies saa päättää tämän omaisuudesta. Vaan esimerkiksi että on ihan OK, jos nainen haluaa olla kotona hoitamassa lapsia pidempään, eikä tämän pitäisi herättää epäilyksiä siitä että mies häntä alistaa.

Niille jotka putoavat nykyisten varsin skitsofreenisten roolien raoista, on tarjolla lähinnä pilkkaa ja kiusaa. Olisi utopistista haihattelua kuvitella että vain keksimällä näille ihmisille jotkin roolit joita toteuttaa, heidän asemansa paranisi merkittävästi. Statuskilpailu on raakaa, se on aina ollut raakaa ja se tulee aina olemaan raakaa. Jonkun sääty-yhteiskunnan ja perinteisten sukupuoliroolien kaltaisten rakennelmien kaikessa kauheudessa sisältämä viisaus oli kuitenkin se, että ne pirstaloivat kilpailun sellaisiin sfääreihin joissa voittamista ja häviämistä ei määritellyt taistelu koko muuta ihmiskuntaa vastaan, ja vaikka kuinka rajoittuneestikin, omassa roolissaan saattoi onnistua vaikkei ollut kaikkein paras.

Olen minäkin syyttänyt feministejä nykyisistä ongelmista. Syytän edelleen tässä mielessä: Kun aivan legitiimisti on purettu ja poistettu yhteiskunnallisia epäkohtia, liikkeen inertia on ajanut feministit lainkaan kyseenalaistamatta työntämään keihäänkärkeään aina vaan syvemmälle "patriarkaattiin", pysähtymättä kalibroimaan mittareitaan lainkaan. Edelleen näkee vain kahta selitysmallia esimerkiksi syrjäytyneiden miesten ahdingolle: Se on heidän omien valintojensa seurausta, tai sitten se on "patriarkaalisen yhteiskunnan" syytä. On ehkä liioiteltua sanoa, että feministejä tulisi pitää yksin vastuussa. Mutta ei ole liioiteltua sanoa, että siinä vaiheessa kun arkaaisen patriarkaatin pahimmat epäkohdat oli selätetty, olisi ollut tasa-arvon kannalta aivan avainasemassa arvioida uudelleen se, mihin suuntaan kulttuurin murrosta tulisi lopulta ajaa niin, että se tuottaisi todella tasaisesti hyvinvointia kaikenlaisille ihmisryhmille. Yksinkertaisesti olettamalla että kaikista rakenteista nyt ja aina hyötyvät miehet ja jos eivät hyödykään, niin itseään saavat syyttää, ei enää voida oikein edistää positiivista kehitystä yhteiskunnassa.

Viimeinen tarkastelunäkökohta jonka tähän otan, liittyy työnjakoon ja ammattien sukupuolittumiseen. Ihmisten jakautuminen sukupuolittuneesti ammatteihin tapahtuu varsin varhaisessa vaiheessa työelämää ja koulutusputkea. Naisten alhaisempi osuus insinöörialoilla heijastelee jo lukioikäisten ainevalintoja ja opiskelupaikkoihin hakeutuminen lukion jälkeen hoitaa käytännössä kaiken muun karsinnan. Naisia ei karsiudu pois johtotehtävistä tai vaativista asiantuntijatehtävissä työnhaussa ja työpaikkojen sisällä tehtävissä tehtävien valinnoissa, vaan opiskelupaikkoja haettaessa, pääainevalinnoissa, ja hakemuksia lähetettäessä. Päinvastoin: Korkean statuksen työpaikkaa hakevalla miehellä on moninkertainen todennäköisyys saada hylätty päätös kuin naisella.  Nimitetään näitä yksilön tekemien valintojen välillä tapahtuvia prosessiketjuja putkiksi.

Kaikkialla, missä tarkastellaan ns putken loppupäätä ja nähdään vino sukupuolijakauma, tuo jakauma on hyvin suurella todennäköisyydellä vähemmän vino kuin putken alkupää.  Tälle voi esittää monta eri selitysmallia. Lisäksi tämän voi ikään kuin sivuuttaa toteamalla, että juuri patriarkaaliset sukupuoliroolit tuottavat sen, että putken alkupäässä jakauma on vino, ja on vain oikein että putket karsivat tätä vinoumaa tasoittaen.


Kovin vahvasti en lähde spekuloimaan biologisilla sukupuolieroilla tässä kohtaa. Olisi yllättävää, jos niillä ei olisi mitään osaa siinä, millaisiin koulutus- ja uraputkiin ihmiset hakeutuvat. Jos kuvitellaan ajatusleikkinä, että yhteiskunnassa vallitsisi sellainen moninaisten deskriptiivisten roolien kulttuuri, joista valinta tapahtuisi yksilön omien mieltymysten ja taipumusten mukaisesti, ja nämä roolit sitten ohjaisivat elämän tärkeissä valinnoissa, näkisimme silti sukupuolijakaumassa vinoumia eri aloilla. Tämä olisi kiusallista feminismin perusdoktriinille, joka kieltää biologiset erot. En usko, että ihmiset ovat lähtöjään pahantahtoisia, ja kun näemme näennäistä tarkoituksenmukaisuuden puutetta, ei ole mielekästä selittää tätä piilotetuilla motiiveilla. Uskon että suurin osa feministeiksi identifioituvista todella uskoo tavoittelevansa tasa-arvoa. Tarkoituksenmukaisuusvaje tarkastelussa liittyy siihen vahvasti ankkuroituun oletukseen että me todella elämme vahvasti patriarkaalisessa yhteiskunnassa jossa naisiin kohdistuvat odotukset pakottavat heitä muottiin ja tuottavat vinoja sukupuolijakaumia. Biologisten erojen vaikutus jakaumaan on yksinkertaisesti kiistettävä, koska sitä ei kyetä näkemään muuna kuin preskriptiivisenä tarkasteluna jonka piilomotiivi on paluu perinteisiin sukupuolirooleihin.

Mutta kysyn tässä ihan vilpittömästi, onko jotenkin näköpiirissä sellaista empiiristä kriteeristöä, joka yhtäältä huomioisi biologisesti välittyvien erojen vaikutuksen ihmisten motiiveihin ja toisaalta mahdollistaisi sen tosiasian havaitsemisen että yksilöt poikkeavat toisistaan niin, että on valtavaa päällekäisyyttä sukupuolien välillä? Ihmisten sukupuolidimorfismi on varsin alhaista verrattuna moniin muihin lajeihin. Se ei ole kuitenkaan olematonta, ja koska näemme eläinkunnassa että fyysinen dimorfismi on usein käyttäytymisen dimorfismin kanssa yhteydessä, päättelemmekö esimerkiksi afrikkalaisen konservatiivin tapaan, että patriarkaaliset ihmiset ovat näyttäneet paviaaneille ja vesipuhveleille mallia toksisesta maskuliinisuudesta ja luoneet näille rooliodotukset, muutoin paviaaniurokset ja naaraathan käyttäytyisivät täysin samalla tavalla?

Nörtit ja Hyvät Ihmiset, Osa II

Kuten edellisessä kirjoituksessani sanoin, yksi merkittävä sosiaalisen hyvinvoinnin muoto -- eli ihmisen koettu menestys ihmissuhteissa ja erityisesti romanttisissa sellaisissa -- tuntuu olevan analyyttisen tarkastelun kannalta ongelmallinen, jopa jossain määrin tulenarka asia. Tässä analysoin syitä, jotka voivat tähän johtaa.

Robin Hansonin kohtaama someraivokampanja oli case in point, ja hän analysoi syitä osin kirjoituksessaan Why Economics is, and should be, creepy. Siinä Hanson nostaa pointin jonka mukaan yhteiskunnassa vallitsevat normit (World Norms, kuten hän niitä nimittää) ovat joiltain osin sellaisia, että tiettyjä "yhteiskuntasopimuksen" aspekteja ei hyväksytä analysoitaviksi koska analyysi tuo ikään kuin uudelleen neuvoteltavaksi sen sopimuksen osan jota analyysi koskee. Tämä oma karakterisointini on ehkä hieman yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin siis. Taloustieteilijä esittää aina analyysissään jonkinlaisen, vähintään implisiittisen, mallin jossa toimijat mahdollisesti toimivat jonkin normin vastaisesti, ja tarkastelee näiden toimintojen seurauksia erilaisten hyvinvointimittareiden valossa.

Tämä herättää ihmisissä hämmennystä ja uhan tuntua. Myös Tommi Uschanov esitti samansisältöisen argumentin rationaalisuudesta ja harkinnasta kirjassaan "Suuri Kaalihuijaus". En muista tarkalleen miten vertaus meni, joten jos Tommi sattuu tätä lukemaan hän korjaa, mutta se meni jotenkin niin, että vaikka sanomme arvostavamme sitä että ihminen harkitsee tekonsa tarkoin, useimmat meistä kokevat jonkinlaisia inhon ja hämmennyksen tunteita jos joku vakavissaan sanoo esimerkiksi harkinneensa perheensä murhaamista ja syömistä, ja tulleensa siihen tulokseen ettei tämä ole tarkoituksenmukaista.  Hansonin "rikos", jos sellaisesta halutaan puhua, oli sen puheenaiheen esille tuominen, että romantiikkaan ja seksiin liittyvän hyvinvoinnin jakaumaan voitaisiin vaikuttaa. Tälle lienee syynä juuri se, mitä Hanson esittääkin, eli että meillä on historiasta esimerkkejä tavoista joilla tätä on tehty, ja nämä tavat ovat olleet nykyisen yhteiskuntasopimuksen näkökulmasta hyvin epäeettisiä.

Otan toisen vastaavanlaisen ajattelumallin, joka herättää ihmisissä vaistonvaraisesti inhoa, eli eugeniikan. Eugeniikka, joka siis usein suomennetaan "rodunjalostukseksi" (nimenomaan ihmisillä) on ollut tapetilla vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa niinkin myöhään kuin 1960-luvulla. Sen kammottavimmat implementaatiot löytyvät toisen maailmansodan alta, esimerkiksi Natsi-Saksan Aktion T4, eli poliittinen ohjelma jossa pyrittiin eliminoimaan erilaisia epäkelpoina pidettyjä ominaisuuksia kuten kuulo- ja näkövammoja, kehitysvammaisuutta, skitsofreniaa jne, lopulta siis ihan tappamalla näitä ihmisiä. Vastaavia lakeja, jos kohta hivenen "humaanimmassa" muodossa vaikkapa pakkosterilointien tai avioitumiskieltojen muodossa, oli ympäri maailmaa.

Erilaiset sosiobiologiset analyysit, joissa sosiaalisia ilmiöitä, ihmisten tai ihmisryhmien sosiaalisesti hyödyllisiä tai haitallisia piirteitä tms analysoidaan perinnölisyystieteen näkökulmasta, herättävät ihmisissä usein hieman samanlaista kauhua tai inhoa, sillä ne tuovat mieleen eugeniikan. Varsinainen sosiobiologinen analyysi ei tietenkään ole vielä millään tapaa eugeniikkaa, mutta toki sellainen analyysi on välttämätöntä sellaiselle taholle, joka eugeniikkaa jossain merkityksessä haluaisi edistää.  Siksi jo pelkkä analyysi on eräänlainen tabu, tai ainakin hyvin tulenarka aihe. 

Näillä kaikilla on yhteistä se, mitä nimitän usein nörttimentaliteetiksi. Jotkut ovat -- mielestäni hieman väärin tai hätäisesti -- liittäneet ilmiön sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja autismiin. Autismikirjon häiriöihin, joihin nyttemmin pahamaineinen ja varsinaisesta diagnostiikasta poistunut Aspergerin oireyhtymä aikanaan laskettiin, liittyy moninaisten muiden käytös- ja kognitiopoikkeamien lisäksi heikentynyt kyky omaksua ääneenlausumattomia ja jatkuvan sanattoman neuvottelun alaisia sosiaalisia normeja. Tästä seuraa usein esimerkiksi taipumus puhua liian suoraan tai esittää asioita tavoilla jotka eivät ole sosiaalisesti hyväksyttäviä.

Itse en käyttäisi tätä ulottuvuutta tässä, sillä autismikirjon häiriöissä on kyse varsin monipuolisesta ja monitahoisesta ilmiöstä, jolle ei tee oikeutta se että nörttimentaliteetti otetaan niiden prototyypiksi. Se ei tee oikeutta kummallekaan ilmiölle. Kuitenkin, yksi aspekti siitä on tarkoituksenmukaista nostaa tässä esiin; ihmisillä todella on neurologisia eroavaisuuksia (puhutaan ns neurodiversiteetistä), ja on ilmeiselvää, että nörttimentaliteettiin liittyy neuropsykologisia eroja. Ainakin jos laskemme erot sosiaalisissa ja kognitiivisissa taidoissa neurologisiksi eroiksi. Joku voi olla haluton tekemään tätäkään, mutta koska hermostomme nyt kiistatta on kaiken kognition kannalta hyvin keskeinen rakenneosamme, käytetään termiä neurodiversiteetti.

Neurodiversiteetti ei tietenkään liity yksinomaan nörtteihin, sillä siihen kuuluu mm ADD/ADHD, erilaiset autismikirjon ongelmat, CP-vammat, jne, ja vaikka näillä on korrelaatioita (en käytä termiä komorbiditeetti, koska puhun myös asioista jotka eivät mielestäni ole psykopatologioita) ja klusteroitumista, olisi epätarkoituksenmukaista ja epäasiallista (minun ainakaan) väittää mitään näiden klusterien rajoista. Voimme tässä sanoa "turvallisesti" ehkä vain, että neurodiversiteetti selittää ainakin osan siitä, miksi jotkut ovat nörttejä ja jotkut eivät.  Sivumennen sanoen, itselläni on diagnostiset kriteerit täyttävä tarkkaavaisuushäiriö ja joitain autismikirjon piirteitä, ei kuitenkaan minkään diagnostisen kriteerin täyttävää määrää.

Usein puhutaan ns. systeemiajattelusta, ja miten se on korostunut autismikirjon häiriöissä. Ehkä voimme ottaa tämän yhteiseksi nimittäjäksi nörttimentaliteettiin. Systeemiajattelu voidaan ymmärtää tarpeena tai taipumuksena nähdä asiat loogisina, mekanistisina kokonaisuuksina joiden toiminta redusoituu osiensa summaksi. Se on välttämätön hahmotustapa ns insinööritieteissä, luonnontieteissä, suuressa osassa lääketiedettä jne. "Nörttimäisyyteen" liittyy nimenomaan viehtymys erilaisiin systeemeihin. Tietokonepelit, ylipäätään tietokoneiden parissa näpertely kuten ohjelmointi, erilaiset lautapelit, matematiikka, fysiikka, roolipelit, jne vetoavat ihmiseen jolla on tämä systeemitarve voimakkaana.

Yhteiskuntamme on viime aikoina teknistynyt huimasti niin, että erilaisten koneiden toimintamekanismit, ohjelmoitavat koneet, jne ovat muodostuneet talouden kannalta erittäin tärkeiksi. Tästä johtuen nörttimentaliteetti yhdessä keskimääräistä parempien kognitiivisten kykyjen kanssa on viime vuosikymmeninä mahdollistanut kohtuullisen hyvän toimeentulon. Kun tällaisen yksilön kohdalle sattuu vielä onnekkuutta ja luovuutta, ovat useat tällaiset yksilöt olleet perustamassa menestyksekkäitä teknologiayrityksiä. Lisäksi nämä yritykset ovat palkanneet sittemmin massoittain nörttimentaliteetin omaavia yksilöitä.

Tämä on myös jossain määrin uhkaavaa ihmisille, joilla ei ole nörttimentaliteettia. Tätä uhkaa ei pidä vähätellä, sillä se on joiltain osin todellinen. Esimerkiksi työllisyysnäkymät nörttialoilla ovat konsistentisti olleet hyvät, ja näiltä aloilta muuallekin talouteen siirtyvä automatisaatio efektiivisesti on muuttanut varallisuuden jakautumista niin että nörtit nähdään nykypäivänä usein taloudellisesti etuoikeutetuiksi.

Nörttimentaliteetti ei ole sinänsä sukupuolikysymys, mutta nörttiys on kiistatta yleisempää miehillä kuin naisilla. Tällaista lausetta ei varmaan pitäisi sen paremmin selventää, mutta korostan nyt vielä silti: Se, että se on yleisempää miehillä, ei tarkoita etteikö olisi runsaasti naisia joilla näitä samoja taipumuksia on yllin kyllin. Pahamaineinen James Damore, kuten muistamme, sai potkut analysoituaan tätä aspektia ns Big Five- persoonallisuuspiirteiden sukupuolijakauman ja teknisten työtehtävien kiinnostavuuden osalta. Itseäni ei kiinnosta väitellä siitä, oliko Damore oikeassa vai väärässä; Olennaista tämän kirjoituksen kannalta on, että Damore yritti soveltaa systeemiajattelua kysymykseen jota useimmat lähestyvät muilla tavoilla.

Aivan kuten Damoren persoonallisuuspiirteiden sukupuolijakauman tarkastelu, Hansonin viileä "distribuution ja redistribuution" pohdinta , tai jonkun satunnaisen nuoren (yleensä mies-) henkilön sosiobiologinen analyysi, nörttimentaliteetin omaksuneen mielenkiinto jonkin ilmiön piirissä keskittyy usein (tarkastelijalle itselleen) selkeisiin käsitteisiin joille annetaan omassa tarkastelussa jokin aivan mekanistinen operationalisointi. Tämä johtaa teknisen laitteen tai tietokoneohjelman tapauksessa erittäin hyviin lopputuloksiin, ja analyysiä eivät häiritse sellaiset seikat kuten sosiaalinen tarkoituksenmukaisuus tai jonkun muun tunteet asiasta.

Tämä seikka on se, missä syntyy valtava, voisi sanoa jopa ylipääsemätön kuilu Hyvien Ihmisten ja Nörttien välille. Useimmat ns. normot, siis ne joiden neurologinen profiili ei ole kovin poikkeava, ovat lähinnä huvittuneita tällaisista analyyseista, sillä se ei kiinnosta heitä silloin kun sillä ei ole mitään ilmeistä sovellusta. On toki syytä huomata että ns. normoja on kaikissa ammattikunnissa, eikä esimerkiksi ohjelmistoinsinöörin tai matemaatikon tarvitse olla nörtti ollakseen hyvä alallaan. Siitä voi olla hyötyä, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös normot kykenevät systeemiajatteluun, se vain ei ole heille dominoiva eikä suurta mielihyvää tuottava tarkastelutapa.

Osa Normoista on kuitenkin ns Hyviä Ihmisiä. Tällä viittaan siihen, että heille maailma näyttäytyy -- ja tämä karakterisointi on vähän väärä koska minä en kykene juuri muuhun kuin systeemiajatteluun ja ymmärrän tämän rajoitteen -- jatkuvana merkitysten ja piilotettujen motiivien taistelukenttänä. Toki nörttikin ymmärtää mitä motiivin piilottaminen tai petkuttaminen tarkoittaa, ja osaa petkuttaa ja valehdella motiiveistaan; en yritä väittää etteikö analyysi voisi olla tarkoituhakuista. Tämäkin kirjoitus todennäköisesti pyrkii esittämään minut positiivisessa valossa. En ole tyhmä tai sokea. Mutta ratkaisevaa on se, että nörttimentaliteetin omaava ihminen nauttii analysoimisesta enemmän kun siihen ei tarvitse ladata mitään piiloagendaa, kun taas Hyvät Ihmiset uskovat että kaikessa on piiloagenda, ja kaikki puheenvuorot ovat yrityksiä neuvotella yhteiskuntasopimusta uudelleen.

Seksuaalisuuden ja romantiikan tuominen systeemiajattelun kautta keskusteluun rikkoo joitain sanattomia sopimuksia ja siksi herättää raivoa samalla tavalla kuin mikä tahansa sosiaalisia konventioita rikkova käytös. Koska nörtti rikkoo usein jotain muitakin sosiaalisia konventioita, tämä herättää siksi väistämättä käytöksellään kiukkua. Mutta nämä transgressiot voitaisiin antaa anteeksi, ja niihin voitaisiin jopa suhtautua myötätunnolla, ellei nörteillä olisi aiemmin mainittuja taloudellisia etuja taipumuksistaan. Tämä yhdistelmä epämääräistä transgressiivista käytöstä, "ansiotta" saatua taloudellista etulyöntiasemaa, kun mukaan lisätään myös nörtin oma raportoitu kokemus alhaisesta sosiaalisesta asemasta tai vähintään jonkinlaisista ongelmista, oikeuttaa normojen parissa silmittömän vihan nörttiä kohtaan aina, kun tämä rohkenee puolustautua edes analysoida ilmiötä joka on sanattomalla sopimuksella rajattu nörtiltä pois.

Normon näkökulma on toisenlainen. Tämä todella kokee että nörtti -- usein siis mies -- käyttää etuoikeutettua asemaansa (mies, hyvä taloudellinen asema tai ainakin odotettavissa oleva sellainen) ja sen tuomaa valtaa sanellakseen muille miten asiat ovat. Tämän paksupäinen uhmakkuus Hyvien Ihmisten oikeutetun raivon edessä vain validoi uskomuksen siitä, että nörtti on ylimielinen, pahantahtoinen, ja syyllinen kaikkeen sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen jota vastaan Hyvä Ihminen taistelee. Tämä ilmentää käytöksellään sitä etuoikeutta joka on epäoikeudenmukaisesti annettu hänelle, ja samalla kun kiistää puhuvansa etuoikeutetusta asemasta, selvästi pyrkii sitä vahvistamaan.

Nörtille joka ymmärtää kuvion, Hyvän Ihmisen käytös on teatteria, epäloogista ja epärehellistä. Jos hän vain saisi tämän ymmärtämään analyysinsä -- siis omaksumaan sen systeemiajattelun näkökulman, tarkastelemaan analyysin lähtökohtia ilman häiritseviä tunnereaktiota, ja keskittymään loogiseen rakenteeseen -- niin ehkä tämä voisi nähdä totuuden ja ymmärtää ettei tässä ole kyse siitä, mistä Hyvä Ihminen häntä syyttää. Mutta joka kerta kun hän yrittää selittää tarkemmin, hän kietoutuu vain enemmän ja enemmän siihen transgressioiden verkkoon jonka hän on tietämättään punonut.

Kumpikaan ei ymmärrä toista. Usein kumpikaan ei halua ymmärtää, sillä kun toinen osapuoli on sivuuttanut jonkin asiassa itselle tärkeän pointin, niin on syntynyt molemminpuolinen uskomus, että toinen on epärehellinen.

Tässä oletan, että someraivon valtaan joutunut ihminen, joka loukkaantuu analyyttisestä tarkastelusta todella on rehellinen. Tämän oletuksen tekeminen -- ja myönnän tämän avoimesti -- on minulle vaikeaa, enkä ole sen suhteen edes täysin rehellinen, mitä tulee tunteisiin. Minä tunnen syvällä sisimmässäni, että näissä edellä mainituissa esimerkeissä kuvatut Hyvät Ihmiset ovat epärehellisiä, julmia, sadistisia ja typeriä. Mutta minä tiedän, että he eivät itse usko näin. Aivan kuten minä tunnen  luissani ja ytimissäni keskustellessani vaikkapa uskovaisen kreationistin kanssa, että tämä on järjiltään, eikä järjissään ollessan voi mitenkään rehellisesti olla sitä mieltä mitä esitttää, tiedän, että tämä tunne on harhaanjohtava.

Sillä meillä ihmisillä on tällainen tarve; me tunnistamme uhkia toisissa ihmisissä. Pahat aikeet tai jokin sairaus -- esimerkiksi Rabies -- tekee ihmisestä vaarallisen. Primitiiviset aivomme ovat herkistyneet tunnistamaan näitä uhkia joskus esihistorian hämärissä; liiallinen luottamus toisiin on johtanut huijatuksi -- ja ehkä tämän lounaaksi -- tulemiseen. Ja jos minulle, joka olen harjoittanut aivojani erilaisten täysin abstraktien asioiden parissa koko ikäni, näiden tunteiden hallinta ja tunnistaminen on hankalaa, kuinka hankalaa se on ihmiselle, jonka mielihyväkeskus ei aja tätä jatkuvasti tunteettomaan analyysitilaan jossa asiat nähdään puhtaan mekaanisina? Voi se olla toki helpompaakin, koska tällainen ihminen saattaa olla hyvinkin kosketuksissa tunteidensa kanssa paremmin kuin minä. Mutta ei se siltä aina näytä.

Nörtit ja Hyvät Ihmiset

Reilu viikko takaperin Robin Hanson kirjoitti twitterissä ja blogissaan siitä, miten epätasa-arvossa on pääosin keskitytty tulojakaumaan, eikä juurikaan sellaisten sosiaalisten lopputulemien jakaumaan, joilla on vähintään yhtä paljon, ellei enemmän, merkitystä ihmisten hyvinvoinnille, eli ihmissuhteiden jakautumiseen.

Mielestäni ilmiö on aivan ilmeisellä tavalla mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen, ihan siinä missä tulojakaumakin. Voidaan jopa argumentoida, että ihmissuhdelopputulemien (mitä ikinä ne yksilöillä ovatkaan) jakautuminen ja ihmissuhteissa "menestyminen" voi olla tulevaisuudessa paljon merkityksellisempi kuin tulojakauma. Sitä mukaa kun siirrymme niukkuuden jälkeiseen maailmaan niiltä osin kuin tulee materiaalisiin elämisen edellytyksiin, ihmisten hyvinvointierot tulevat muodostumaan lähes kokonaan sosiaalisten kontaktien ja ihmissuhteiden parissa.

Tämä ilmiö on hyvin todellinen, ja se on mekanismeiltaan mielenkiintoinen, sillä vaikka tällaisten sosiaalisten hyvinvointitulemien analysointi on jossain määrin mahdollista perinteisen talousteorian keinoin, on siinä väistämättä mekanismeja jotka estävät samanlaisen distributiivisen tehokkuuden analysoinnin kuin perinteisten hyödykkeiden osalta.

Hyvinnoinnin peruslause osoittaa että jos abstrahoimme riittävästi, niin markkinamekanismi tuottaa komparatiivis-staattisessa mielessä aina Pareto-tehokkaan lopputuleman, eli lopputuleman jossa kenenkään hyvinvointia ei voi parantaa heikentämättä jonkun muun hyvinvointia. Tässä abstraktissa muotoilussa tietenkin on tietyt ehdot, jotka eivät todellisessa maailmassa toteudu. Esimerkiksi siinä oletetaan (jokseenkin) täydellinen informaatio, nollan suuruiset transaktiokustannukset, ja se ettei kukaan voi määrittää yksin hintoja.

En yritä tässä nyt väittää että teoreemaa voisi soveltaa millään muotoa todelliseen maailmaan; itse asiassa päinvastainen on totta, ja valtava määrä taloustieteen teoriaa onkin kehitetty juurikin niiden mekanismien analysoimiseen, jotka estävät tehokkaan lopputuleman toteutumisen.

Mutta juuri siksi on niin hämmentävää, että yritys avata keskustelua ihmissuhteiden distributiivisesta tehokkuudesta edes sillä tasolla, että vertailisimme perinteisten hyödykkeiden ja ihmisuhteiden mekanismeja, vaikka sitten vain löytääksemme eroja näiden välillä, johtaa sellaiseen ryöpytykseen. Tämän viikon aikana Hyvät Ihmiset ovat kirjoittaneet Hansonista häväistysartikkeleja. En edes viitsinyt hakea niistä pahimpia; Toivon että lukijani lukevat Hansonin kirjoituksen ensin ajatuksen kanssa, ja sitten vertaavat siinä sanottua asiaa artikkeleihin jotka on kirjoitettu Hansonille "vastineeksi".

Karakterisointeja:
"Robin Hanson, the Sex Redistribution Professor"
"Is Robin Hanson America’s Creepiest Economist?"
"Men talking up 'sex distribution' still assume women are their property"

Ilmiö ei ole itsellenikään vieras. Usenetin aikakaudella olin juuri alkanut perehtyä taloustieteeseen ja olin  kiinnostunut analysoimaan ihmisten välisten kanssakäymisen eri aspekteja -- myös romanttisia ja seksuaalisia ihmissuhteita -- eräänlaisina vaihtokauppoina. Tämä on helppo karakterisoida vihamielisesti niin, että analyysi tästä vaihtokauppa-aspektista tarkoittaa että ihmisuhteet eivät sitten olisi mitään muuta kuin tunteetonta vaihtokauppaa. Tämän vastalauseen, ja aivan kuten Hansonin ja kaikkien muidenkin asiaa analysoineiden kohdalla, kuulin myös tästä ikään kuin johdetun korollaarin useaan kertaan: Tällaisen analyysin esittäjän täytyy olla täysin epäkelpo yksilö, joka ei kelpaa kenellekään, ja analyysin ainoana motiivina täytyy olla joko katkeruus naisia kohtaan tai halu "omistaa" naiset.

 Tämän argumenttimuurin läpi pääseminen ei ollut mahdollista vapaamielisellä 1990-luvulla, puhumattakaan siitä että se olisi mahdollista tänä päivänä. Olen kuitenkin edelleen hämmentynyt, Hansonin tavoin, siitä, kuinka vähän tämän hyvinvoinnin muodon jakauman vinous herättää myötätuntoa niissä, joille taloudellisen hyvinvoinnin jakauman vinous on keskeinen poliittinen motivaattori noin ylipäätään.

Jotta en jäisi vain kauhistelemaan asiaa ja sitä, miten hyvesignalointi on sekoittanut ihmisten päät, ehdotan kuitenkin asian selvittämistä. Aivan kuten parikymmentä vuotta sitten esitin kriteerit joilla on helppo osoittaa minun olevan väärässä  -- silloin melko kapeasta näkökulmasta esitetyssä -- analyysissäni, esitän mielelläni nyt muutamia teoriakäsitteitä ja operationalisointeja, joiden avulla voimme vastata (mielestäni) kysymyksiin siitä, millainen tämä sosiaalisen hyvinvoinnin jakauma on, ja myös mahdollisesti löytää selittäviä tekijöitä sen oletetuille vinoumille. Aivan kuten Hansonkaan, minäkään en esitä mitään distributiivista politiikkaa, jolla nämä resurssit "jaettaisiin", vaan pyrin esittämään kriteerejä joilla voimme tutkia jakauman muotoa ja sitä tuottavia ja ylläpitäviä mekanismejä.

Aloitamme itse jakaumasta. Mittareita joilla voimme tutkia asiaa yksilöiden kohdalla, on useita. Henkilökohtainen tyytyväisyys (esimerkiksi asteikolla 0-5) omaan ihmissuhdetilanteeseen voidaan helposti mitata kyselytutkimuksella. Kyselyllä olisi syytä erottaa toisistaan ystävyyssuhteiden ja "romanttisten" ihmissuhteiden tyytyväisyys. Subjektiivisen mittarin lisäksi voidaan mitata ihan suoraan esimerkiksi aikaa jonka yksilö on viettänyt vasten tahtoaan yksin, ihmissuhteiden kestoa ja lukumärää, ihmissuhteiden hankkimiseen ja ylläpitämiseen käytettyä aikaa ja resursseja, ja banaalimmissa muodoissa vaikkapa jonkun ajan sisällä harrastetun seksin määrää ja laatua, hyvin pitkien aikavälien tapauksessa esimerkiksi lasten määrää tai avioliiton kestoa jne.

Jo näistä mittareista saadaan muutamia tutkimisen arvoisia hypoteesejä. Lienee melko todennäköistä, että pitkät omien toiveiden vastaiset yksinäisyys- tai seksittömyysjaksot heikentävät koettua hyvinvointia keskimäärin. Osalla ihmisiä tietenkin on eri asteisia ja erilaisia toiveita näiden asioiden suhteen, sekä lisäksi useita coping-mekanismeja, joten korrelaatio voi osoittautua yllättävänkin pieneksi.

Nämä mittarit voidaan sitten liittää sellaisiin mittareihin kuten sukupuoli, seksuaalinen suuntaus, ikä, sosioekonomiset mittarit ja erilaisten verkostojen koko ja laatu. Vaikeampia mitata ja arvioida ovat sellaiset tekijät kuten käytöksen miellyttävyys tai ulkonäkö, mutta näitä voidaan mitata kontrolloiduissa oloissa jollekin pienelle ryhmälle, ja koettaa löytää sopivia proxyjä helpommin mitattavista suureista kuten painoindeksistä tms. Toki täytyy jokaisessa välissä huomioda se, että jos otamme proxy-muuttujan, niin hävitämme aina jotain informaatiota; Aivan erityisesti, proxy-muuttujaa ei tulisi tulkita kausaaliseksi selittäjäksi, vaikka tämä valitettavan usein on tapana kun tällaisia asioita popularisoidaan.

Voimme näiden mittarien avulla löytää esimerkiksi korrelaation sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden välillä, ja jos meillä on riittävän nerokkaasti hankittu aineisto jossa on sekä pitkittäistä (ajan yli muuttuvaa) ja poikittaista dataa, niin voimme saada jonkinlaisen arvion myös siitä, mihin suuntaan mikäkin tekijä vaikuttaa, ainakin ajallisesti.

Parisuhteissa elävillä ihmisillä on ymmärrettävistä syistä keskenään sosioekonomisia mittareita jotka ovat jaettuja. Esimerkiksi lapsiperheen sosioekonomiamittari näyttää kaikille perheenjäsenille samaa, kun taas erillään asuvilla pareilla joilla ei ole lapsia, mittarit ovat erilliset. Tällä on vaikutusta kun tutkitaan näiden muuttujien välisiä suhteita. 

Tästä on helppo muotoilla hypoteeseja joita voidaan tutkia. Esitän pari, ja ne voivat olla vääriä tai oikeita, mutta selvittää ne voidaan: 1) ihmissuhdetyytyväisyydessä on sosioekonomisesta asemasta riippumaton komponentti, joka ajan myötä muuttuu niin, että myöhemmällä aikuisiällä sosioekonomisen aseman ja ihmissuhdetyytyväisyyden korrelaatio on paljon suurempi kuin nuoremmilla ihmisillä. 2) miehillä tämä korrelaatio lisääntyy voimakkaammin kuin naisilla suhteessa omiin taustamuuttujiin, kun taas sukupuolesta riippumatta jaettu sosioekonominen asema on kaikille merkittävä tyytyväisyyttä selittävä tekijä; Pidän mahdollisena että se on naisille vielä merkittävämpi tekijä kuin miehille. (Tästä on heikkona evidenssinä se, että miehen työttömyys lisää avioeron todennäköisyyttä paljon, kun taas naisen työttömyys ei juurikaan)  Kääntäen 3) suoranainen seksittömyys on todennäköisesti vähän (muttei paljon) merkittävämpi ihmissuhdehyvinvointia alentava tekijä miehille kuin naisille, ja että tämä ero todennäköisesti tasoittuu iän myötä, ja voi jopa kääntyä toisin päin myöhemmällä iällä.  

Näille hypoteeseille on hieman perusteluja jo olemassaolevasta empiirisestä aineistosta. Esimerkiksi miehillä korkeampi koulutus korreloi positiivisesti korkeamman lapsiluvun kanssa, kun taas naisilla korrelaatiota ei juuri ole. Tämä oli tilanne ainakin kymmenisen vuotta sitten kun viimeksi tilastoja tutkin.  Tämä viittaa siihen, että miesten mahdollisuudet perustaa perhe paranevat koulutuksen lisääntyessä, ja koulutuksen lisääntyessä myös sosioekonominen asema paranee. Kun aikanaan tutkin aineistoja joissa tulot ja koulutus oli eroteltu, niin minulle jäi mielikuva, että kummallakin sukupuolella tulojen merkitys on lapsiluvun kannalta suurempi ja että samassa tuloluokassa itse asiassa korkeammin koulutettujen lapsiluku on alhaisempi, vaikka se nettona onkin suurempi koko aineistossa. Koulutus siis voi hyvinkin pienentää lapsilukua ceteris paribus, mutta siitä seuraava tulojen kasvu enemmän kuin kompensoi tämän miehillä, kun taas naisilla vaikutukset kumoavat toisensa melko tarkkaan.  Kaikkein suurin lapsiluku oli pariskunnilla, joilla molemmilla oli alhainen koulutus ja miehellä siitä huolimatta suuret tulot; tällaiset pariskunnat vain ovat melko harvinaisia. 

Koska perinteisen taloustieteen hyvinvoinnin peruslause nojaa informaation täydellisyyteen, voisimme olettaa että ihmissuhdetyytyväisyys saattaisi olla suurempi väestönosissa joissa informaatiota on enemmän käytettävissä. Tämä on kuitenkin hatara hypoteesi useammasta syystä. Ihminen ei nimittäin käyttäydy täysin rationaalisesti ihmissuhteiden suhteen. Moraalisen aspektin jätän muiden arvioitavaksi, mutta vaikuttaisi siltä, että yksilön näennäinen ja koettu valinnanvara kumppaneiden suhteen lisää tyytymättömyyttä nykyiseen kumppaniin jossain määrin. Deitti-applikaatioiden aikakaudella ihmiset saattavat elää sellaisessa kuvitelmassa että aina löytyy vielä vähän parempi kumppani, ja tämä voi lisätä tyytymättömyyttä. Siksi voi olla paradoksaalisesti niin, että suurempi määrä informaatiota ei johdakaan parempaan lopputulokseen.

Tämä tietenkin voidaan laittaa myös transaktiokustannusten piikkiin. Parisuhteiden -- kuin myös muunlaisten ihmissuhteiden -- päättymiseen ja uusien alkamiseen liittyy aina merkittäviä transaktiokustannuksia. Näitä voi olla vaikea analysoida, mutta jos tiedämme yksilöiden deittailuun ja kumppanien etsimiseen käyttämän ajan ja vaivan, sen ajan, jonka he ovat käyttäneet asiasta murehtimiseen, sekä sen kuinka usein he ovat vaihtaneet kumppania -- sekä sen kuinka usein tämä on tapahtunut omasta aloitteesta -- voimme arvoida transaktiokustannuksia. Korkeat transaktiokustannukset yhdistettynä suurempaan informaation määrään voivat lisätä tyytymättömyyttä ainakin johonkin rajaan saakka.

Tästä pääsemme poliittisiin ja yhteiskunnallisiin näkökohtiin. Tällä hetkellä on meneilllään muutamia murroksia ja lisäksi osa sellaisista murroksista jotka on käyty läpi, vaikuttavat nyt parisuhteita muodostaviin nuoriin ja osin sellaista vailla oleviin vanhempiin ihmisiin, kun taas osa parisuhteista ja muunlaisista ihmissuhteista on mudostunut aikana jolloin tilanne oli erilainen. En lähde näitä kaikkia erittelemään, mutta yhteiskunnan kannalta suuria murroksia oli esimerkiksi seksin vapautuminen 1960-luvulla kun hormonaalinen ehkäisy yleistyi. Sukupuolitautien ja erityisesti hengenvaarallisten ja parantumattomien sellaisten (lähinnä HIV/AIDS) suhteen taas tietoisuus lisääntyi 1980- ja 90-luvuilla. Erilaisten perhemuotojen yleistyminen ja muuttuminen hyväksyttävämmiksi viimeisten neljän vuosikymmenen aikana on ollut merkillepantavaa. Myös avioliittojen solmimisikä on noussut; en löytänyt kattavaa tilastoa, mutta avioerojen määrä ei ole aivan viime vuosikymmeninä enää kasvanut, ja ihmisten keski-ikä ensimmäisen avioliiton purkautumishetkellä on pysynyt melko tasaisena.

Nämä kaikki ilmiöt tulisi huomioida kun tutkimme ihmissuhteiden jakautumista ja sitä hypoteesia, joka tämänkin kiistan taustalla on, eli onko ihmissuhteiden jakauma muuttunut epätasaisemmaksi?  Itse epäilen, että vastaus on "kyllä", mutta kvantitatiivinen muutos on vielä toistaiseksi pienehkö. Suunta kuitenkin on todenäköisesti selvä: Sekä subjektiivinen tyytymättömyys, että objektiivisemmat mittarit yksinäisyydestä näyttävät todennäköisesti että matalamman sosioekonomisen aseman omaavien miesten asema on heikentynyt eniten ja se myös heikkenee tällä hetkellä kovinta vauhtia.

Nokkelimmat huomaavat, etten ole esittänyt mitään ehdotusta asian korjaamiseksi (jos "asia" siis on todellinen). En aio niin myöskään tehdä. Historiallisesti esimerkiksi jäykästi sanktioitu avioliittoinstituutio joka estää ihmisiä eroamasta on tasoittanut jakaumaa. Ei välttämättä niin, että ihmisten subjektiivinen tyytyväisyys olisi suurempi, mutta mahdollisesti niin että tyytyväisyyden jakautuminen on ollut tasaisempaa. Myös kulttuuri jossa intiimimpi kanssakäyminen (seksistä puhumattakaan) on rajattu sanktioituihin parisuhteisiin kuten avioliittoon, todennäköisesti tuottaa tasaisemman jakauman.

Mutta aivan kuten tulojakauman kanssa, meidän tulisi aina pysähtyä kysymään sitäkin, onko tasaisempi jakauma todella se mitä toivomme?  Tähän kysymykseen on vaikea vastata ykskantaan, sillä emme juurikaan voi tehdä mielekkäitä ceteris paribus-oletuksia. Hansonin ihmetys siitä, että miksi taloudellisten ja ihmissuhteisiin liittyvien hyvinvointimittarien tärkeyteen keskittyvien ihmisten joukot ovat lähes täysin erilliset, on perusteltu. Mutta se voi olla ymmärrettävissä sitä kautta, millaisia ceteris paribus-oletuksia ihmisillä on taipumus tehdä. Ihmissuhteissa ihmiset eivät juuri tee tällaisia oletuksia, kun taas taloudellisissa asioissa näitä tehdään turhankin hanakasti. Ihmissuhteita ei intuitiivisesti mielletä nollasummaisiksi, kun taas ilmiöt joissa raha liikkuu, hahmotetaan nollasummaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä ole.

En haluaisi kommentoida ns incel-liikettä tai "manosfääriä". En haluaisi edes sanoa että "sanoudun irti" niistä, koska en halua ankkuroida tätä analyysiä mihinkään sellaiseen nurkkakuntaiseen.  Tällaisten liikkeiden parissa kuitenkin on tärkeitä ajatusvirheitä. Tiukasti Humen giljotiinia käyttäen, nämä ajatusvirheet jakautuvat moraalisiin ja epistemologiisiin. En moraalisista halua puhua, koska en halua sitä ulottuvuutta tähän sotkea; epäselvyyden välttämiseksi sanon kuitenkin etten hyväksy näiden analyysin moraalista ulottuvuutta(kaan). Epistemologisella puolella on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on se, että ilmiö itsessään on todellinen tai sitten ei ole, tämä on kontingentti tosiasiaväittämä, jonka selvittämiseen on yllä luonnosteltu empiirisiä kriteereitä. Toinen taas on se, mitä oletamme niistä mekanismeista jotka ilmiön synnyttävät. Tämä jälkimmäinen on mielestäni pielessä suurelta osin. Siinä voi olla tosiasiallisia mekanismeja, jotka on kuitenkin asetettu väärin kontekstiin.

Esimerkiksi, voi hyvinkin olla, että sarjamonogamian hyväksyttävyys, vapaammin liikkuva informaatio ja sosioekonomisten tekijöiden epätasainen jakauma tuottavat yhdessä myös ihmissuhteiden hyvinvoinnissa epätasaisen jakauman. Tähän on turha sotkea mitään sellaista moraalista aspektia joka esittää yksilöitä tai ryhmiä (esim naiset) "syyllisinä" tai "uhreina". Tämä puhetapa on eräänlaisessa vasemmistolaisessa diskurssissa keskiössä, ja olen sitä vastaan argumentoinut aiemmin. Mekanismin tuottamat lopputulemia ei ole yleisestiottaen syytä palauttaa yksilöiden moraaliseen "hyvyyteen".

Jotta emme jäisi henkisesti kiinni siihen, että parisuhteisiin ja niiden muodostumiseen liittyy valtavasti kaikenlaisia tunteita, niin valotan tätä täysin toisenlaisella esimerkillä; Esimerkillä jossa mekanismi tuottaa huonon lopputuloksen ilman yksilöiden pahaa tahtoa tai edes moraalista heikkoutta.  Esimerkki on osin todellinen ja osin kuvitteellinen:  Tampereella asuu Hervannassa paljon ihmisiä, jotka ovat töissä Hervannan ulkopuolella ja toisin päin. Tämä johtuu siitä että Hervannalla on asuinalueena huono maine, mutta siellä on paljon yrityksiä joiden toimintaedellytykset ovat siellä hyvät. Tämän vuoksi Hervannan valtaväylä ruuhkautuu aamuisin.

Jos ihmiset jakaisivat työtuntinsa tasaisemmin työpäivän yli, ruuhkilta vältyttäisiin. Mutta yritysten työajat ovat monilta osin kiinteät siksi, että ne toimittavat toisilleen tavaraa, ja siksi niiden on syytä olla toiminnassa ainakin pääosin samoina aikoina vuorokaudessa. Kukaan ei ole tehnyt mitään yksilömoraalin näkökulmasta "väärin", ja silti järjestelmä aiheuttaa mittavaa kärsimystä kun ihmiset päivästä toiseen joutuvat istumaan ruuhkassa.

Parisuhteiden jakaumassa on nykyjärjestelmässä samankaltaisia mekanismeja. Ihmiset tuntevat vetoa juuri siihen mihin tuntevat. Systeemiä ei ole "suunniteltu" mitenkään. Ei ole mitään keskusauktoriteettia joka voisi määrätä kuka seukkaa kenenkäkin kanssa, eikä tällaista pitäisikään olla. Kukaan ei ole sellaista esittänyt, ainakaan Hanson, minä tai kukaan muukaan edes alkeellisesti analyyttisesti asiaan suhtautuva ei ole. Mutta aivan kuten kaikenlaiset yritykset nostaa ruuhkautuminen edes ongelmana kysymykseksi johtaa vastalauseryöppyyn (Yksityisautoilijoita syyllistetään! Kunnon ihmisiä vainotaan!!) myös yritys puhua tämän toisen systeemin tuottamista systemaattisista vinoumista johtaa selkäydinreaktiona vastalauseryöppyyn (Hanson haluaa pakottaa naiset seksiin!!) ilman minkäänlaista todellista analyyttistä suhdetta itse ilmiöön.

Kuten Hansonkaan, minäkään en tarjoa mitään ratkaisuja. En edes tarjoa sinänsä mitään "ongelmaa", vaan alustavan analyysin mahdollisesta ilmiöstä jonka jotkut kokevat ongelmaksi jo nyt. Pidättäydyn esittämästä mitään ehdotuksia asiantilan muuttamiseksi kunnes tiedän asiantilasta ja siihen johtavista mekanismeista edes jotakin. Ja nyt, riippumatta siitä mitä lukijani ajattelee tästä nimenomaisesti ilmiöstä -- onko se edes todellinen tai ei -- niin olen kokolailla varma, että ensi reaktio on että "no mutta kun tässä pitäisi tehdä X" tai "Mutta kun olet väärässä koska Y".

Mutta olenko väärässä? Jos olen, niin haluaisin tietää missä. Haluaisin myös tietää mikä yllä esittämistäni mekanismeista on olennaisilta osin jotain muuta kuin mitä arvelen, ja että millaisilla kriteereillä tämä asia voitaisiin sitten saada selville.  Joku voisi sanoa että olen väärässä, koska olen katkera ja ruma nörtti. Tähän totean vain, että hieman vierastan sellaista epistemologista maksiimia jossa ihmisen seksikkyys määrittää tämän sanomisen painoarvoa. Vaikka olenkin kuumaa kamaa.

 Edit: Jos joku ihmettelee otsikkoa, niin se johtuu siitä, että Scott Aaronson kirjoitti aiheesta, ja luin hänen tekstinsä ensin. Luulin että haluaisin sanoa jotain samanlaista, mutta päätin pitää näkökulman yleisempänä.