Koskien Israelia

Linkittämättäkin kaikki tietävät jo, mitä tapahtui päivinä ja viikkoina jotka johtivat melko verisiin tapahtumiin Israelissa ja Gazan alueella. Faktoja voidaan luetella useita -- en tee sitäkään ihan vielä -- mutta aivan kuten ihmisen kognitiossa yleensäkin, tässäkin asiassa pelkät faktat eivät yksinään muodosta vielä narratiivia. Narratiivi, siis kertomus tai kertova esitys, on tapa jolla ihmiset jäsentävät kokemuksiaan ja ennen kaikkea asemoivat itseään suhteessa maailmaan, etupäässä muihin esityksiin.

Opiskelin joskus hieman diskurssianalyysiä itsekseni, lukemalla alan joitakin kirjoja. Vaikka oma maailmankuvani on ankkuroitu vahvasti modernin luonnontieteen narratiiviin ja epistemologiani on ankean reduktionistinen, lähennellen ajoittain jopa loogista positivismia, pidän terveellisenä ja asiamukaisena laajentaa metologista työkalupakkiani aina kun on mahdollista. Erityisesti välineet, jotka toimivat hyvin yhteen ihmisen kognition kanssa ja operoivat selitysavaimilla jotka samanaikaisesti sekä auttavat sosiaalisten asemien paljastamisessa että voidaan palauttaa johonkin ainakin teoriassa operatiiviseen tasoon, ovat minulle mieleen. Siksi esimerksi laajennan diskurssianalyyttistä otetta usein vaikkapa taloustieteen sanastolla.

Mutta nyt jaarittelen. Israelin ja palestiinalaisalueiden konflikti operoi erittäin monella tasolla. Siihen liittyy historiallinen, faktapohjainen kertomus, joka esittää sen, mitä on tapahtunut. Voidaan esimerkiksi laatia aikajana siitä, mitä taisteluita alueella on faktisesti käyty, kuka on hyökännyt, millaisella kalustolla, ja miten rintamat ja rajalinjat ovat siirtyneet, kuinka monta ihmistä on kuollut. Voidaan luetella puskutraktoreilla kumoon ajetut kodit, rakennetut siirtokunnat, aidat, rikottu ja rakennettu infrastruktuuri, taloudelliset menetykset, tuet ulkomailta jne. Nämä antavat eräänlaisen luurangon, faktapohjaisen kehyskertomuksen joka voidaan jakaa laajemmin kuin jos alettaisiin analysoida enemmän vuorovaikutteisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kylmä faktojen luettelu olisi sinänsä väistämättä koskaan mahdollista, ainakaan arvovapaasti, koska faktojen joukko on varsin laaja. Tästä johtuen faktapohjainenkin narratiivi on usein jonkin verran kiistanalainen.  Lähdetään kuitenkin siitä.

Historianarratiivi

Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Vaikka faktapohjainen kertomus alkaisi tästä, kuten usein tehdään, ei se riitä. Israel ei noin vaan julistautunut itsenäiseksi, vaan tapahtumaa edelsi pitkä historia. Tätä päivää voi kuitenkin pitää narratiivin keskeisenä kulminaatiopisteenä, koska tuon päivän ja sitä seuraavien muutamien kuukausien tapahtumat olivat ratkaisevia tulevalle kehitykselle. Peruutamme siis ensin vähän.

"Palestiina" viittaa historiallisesti alueeseen joka nykyisin pitää suunnilleen sisällään varsinaisen Israelin valtion, ja ns. palestiinalaisalueet. Alue kuului Osmanien valtakuntaan (tai anglismina Ottomaanien valtakuntaan) 1500-luvulta asti. Tämän taaemmas ei liene syytä mennä kertomuksessa. Muissa narratiiveissä toki kertomus toki usein laajenee pronssikaudelle asti, mutta se ei nyt ole tässä kovin relevanttia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä (ja aikaisissa) mullistuksissa Osmanien valtakunta hajosi ja sen raunioille perustettiin modernin Turkin valtio. Sodan aikana Brittien armeija oli taistellut turkkilaisia joukkoja vastaan Egyptin, Palestiinan, Libanonin ja Syyrian alueilla ja työntänyt nämä nykyisen turkin alueelle. 

Sodan loputtua nämä alueet jaettiin perieurooppalaiseen tapaan erilaisiin hallintoalueisiin kansainliiton siunaamin sopimuksin, joista tämän kertomuksen kannalta tärkein on Britannian Palestiinan mandaatti joka määritteli yhdeksi hallintoalueeksi sen, mitä nykyisin nimitämme juurikin Palestiinaksi. Jo tuolloin sopimustekstissä luonnehdittiin aluetta "Juutalaisten kotimaana", joskin sanamuoto oli vähintään ylimalkainen. Samoin sopimustekstissä pyrittiin ympäripyöreästi ilmaisemaan että myös alueen muiden kuin juutalaisten väestönosien oikeudet alueella tulee turvata.

Alue oli kaikkea muuta kuin rauhallinen toista maailmansotaa edeltävänä aikana. Juutalaisia oli muuttanut alueelle maailman eri kolkista jo pitkään, jo kauan ennen kuin Osmanien valtakunta oli lähelläkään hajoamista. Hiukan termiä venyttäen voidaan nimittäin sanoa että Osmanien valtakunta oli varsin monikulttuurinen valtakunta, ja juutalaisten olot sen alueella eivät olleet huonot -- ainakaan jos verrataan Eurooppaan. Varsinainen "siionistinen" maahanmuutto oli kiihtynyt 1800-luvun lopulla, ja muuttoliike kiihtyi paljolti Euroopassa esiintyvän antisemitismin vuoksi niin, että toista maailmansotaa edeltäneen vuosikymmenen aikana alueelle muutti neljännesmiljoona juutalaista.

Toista maailmansotaa edeltäneenä aikana brittien hallintoa vastustettiin niin alueen arabiväestön kuin juutalaistenkin taholta. Näiden ryhmittymien keskinäiset konfliktit olivat suhteessa kuitenkin vähäisiä. Arabit kapinoivat 1936-39, ja kun Britannia rajoitti juutalaisten maahanmuuttoa toisen maailmansodan alla, juutalaiset puolistolaalliset joukot kapinoivat toisen maailmansodan alla ja sen loppupuolella. Näissä faktoja olisi paljon kaivettavaksi, mutta tämän kertomuksen suhteen ne eivät ole loputtoman relevantteja.

Toisen maailmansodan jälkeen Britit käytännössä luopuivat yrityksestä pitää aluetta hallussaan, ja sensijaan veivät alueen kohtalon YK:n päätettäväksi. YK päätyi mittavan vatuloinnin jälkeen ositussuunnitelmaan, jossa mandaattialue jaettiin arabi- ja juutalaisvaltioihin. Suunnitelman yksityiskohdat ovat monitahoisemmat, mutta pääsääntöisesti juutalaisvaltion -- tästä eteenpäin "Israel" -- alueen rajat vedettiin niin, että sen sisään jäi juutalaisenemmistö, kun taas ulkopuolelle jäi alue jolla oli arabienemmistö.  Jerusalemin kaupunki ehdotettiin jaettavaksi, yhteiseksi alueeksi. Israelin maa-aluetta määrättäessä huomioitiin se, että muuttopaine alueelle oli suuri, holokaustista selvinneiden juutalaisten suuren määrän vuoksi.

Päätöslauselma annettiin marraskuussa 1947, eikä se ollut kaikkien mieleen.  Alueella puhkesi sisällissota käytännössä välittömästi juutalaisten ja arabien välillä. Vaikka alue oli edelleen nimellisesti britannian hallinnon alla (mandaatti loppui vasta toukokuussa 1948), brittiläiset joukot eivät juuri osallistuneet taisteluihin eivätkä yrittäneet tukahduttaa niitä. 

Sisällissodan osapuolet saivat materiaalista tukea ulkopuolelta. Naapurimaat Egypti, Jordania ja Syyria,  jotka olivat itsenäistyneet, osa aivan hiljattain, osa sotien välisenä aikana lähettivät joukkoja tai aseita arabiväestön tueksi. Tukea tuli myös muualta arabimaista. Kuriositeettina mainittakoon, että entisiä SS-joukkoja osallistui myös konfliktiin arabiväestön puolella. Israelilaiset puolestaan saivat materiaalista tukea mm. Neuvostoliitosta ja ennenkaikkea Tsekkoslovakiasta.

Sisällissota oli käynnissä kun Israel itsenäistyi Brittien mandaatin päättyessä 14. toukokuuta 1948. Seuraavana päivänä Egyptin, Jordanian ja Syyrian armeijat, sekä koko joukko vapaaehtoisia muista arabimaista, hyökkäsivät Israeliin. Sodan alussa Israelin miesvahvuus oli alle 30 000, mutta yhdeksän kuukauden taistelujen aikana vahvuus nousi yli 117 000:een.  Sodan kuluessa Israel puolusti ensin menestyksekkäästi YK:n päätöslauselman mukaisia alueita ja valtasi tämän lisäksi merkittäviä arabeille jyvitettyjä alueita.

Lopputuloksena oli, että Egyptin joukot miehittivät nykyisen Gazan kaistan ja Jordania miehitti Länsirannan alueen, lukuunottamatta Israelin haltuunottamia osia. Aseleposopimuksen mukaiset rajat enemmän tai vähemmän vakiintuivat pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin.  Jordania jopa liitti länsirannan alueen osaksi Jordaniaa ja antoi alueen asukkaille Jordanian kansalaisuuden.

En käsittele 1956 tapahtunutta Suezin kriisiä kattavasti, mutta se antaa toki kontekstia myöhemmille tapahtumille sikäli, että siinä Israel oli selvästi aloitteellinen, toisin kuin vuoden 1948 sodassa.  Suezin kriisissä oli taustalla mm Suezin kanavan kansallistaminen Egyptissä, mihin puolestaan britit ja ranskalaiset eivät reagoineet kovin positiivisesti. Israel taas tavoitteli meriyhteyttä punaiselle merelle. Nämä intressit kulminoituivat Israelin miehittäessä Siinain niemimaan ja brittien ja ranskalaisten pyrkiessä ottamaan Suezin kanavan haltuunsa. Tästä konfliktista Israel kuitenkin vetäytyi takaisin 1949 rajoille, Egyptin avattua laivareitin Punaiselle merelle.

Tilanne eskaloitui jälleen vuonna 1967, Egyptin uhatessa jälleen sulkea Punaisen meren laivayhteyden Israelilta. Israel ilmoitti että yritys sulkea laivayhteys olisi sodanjulistus, ja kun Egypti ei perääntynyt, Israel aloitti ilmaiskut kesäkuun 5. päivä. Egyptin presidentti Nasser houkutteli Syyrian ja Jordanian hyökkäämään Israeliin väittämällä että Egyptin ilmavoimat olivat estäneet iskut ja olivat käymässä vastahyökkäykseen. Jordanian ja Syyrian joukkojen aloitettua hyökkäyksen, Israel iski voitokkaasti takaisin.  Kun Jordanialaisille selvisi asioiden todellinen laita, olivat sotatoimet jo niin pitkällä ettei tuhoon tuomittua hyökkäystä voitu peruuttaa.

Kuudessa päivässä Israel ajoi Egyptin joukot paitsi Gazasta, myös miehitti jälleen Siinain niemimaan. Lisäksi se ajoi Jordanian joukot pois koko länsirannalta, ja vastahyökkäyksessä Syyrian joukkoja vastaan valtasi Golanin kukkulat.  Israelin miehitettyä Länsirannan ja Gazan, suuri määrä palestiinalaisia -- tätä nimitystä oli jo alettu käyttää alkuperäisen jakosuunnitelman arabialueiden väestöstä -- päätyi pakolaisiksi.   Ennen vuoden 1967 tapahtumia Gazan ja Länsirannan alueet olivat olleet arabien hallussa siinä mielessä, että ne olivat Egyptin ja Jordanian hallussa. Siitä eteenpäin niitä miehitti Israel.

Vaikka laajamittainen taistelu loppui kuudessa päivässä, rauhaa ei kuitenkaan tullut. Siinailla käytiin matalan tason konfliktia vuoteen 1970 asti, ja silloinkin tehtiin Egyptin ja Israelin välillä vain tulitauko. Länsirannalla taas palestiinalaiset militantit jatkoivat toimiaan Jordanian puolelta, vuonna 1964 perustetun Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n puitteissa. PLO:n vaikutusvalta Jordanian puolella vahvistui siinä määrin, että 1970-luvulle tultaessa se uhkasi avoimesti jo Jordanian kuninkaan valtaa; Lopulta Jordanian armeija hääti PLO:n pois alueeltaan, minkä jälkeen se operoi Libanonista käsin. Tämä siitä huolimatta, että länsirannan palestiinalaiset pysyivät nimellisesti Jordanian kansalaisina aina vuoteen 1989 saakka.

Vuoteen 1973 mennessä tapahtui useita terrori-iskuja, joista näkyvin ehkä oli Münchenin verilöyly. Kyseinen aikakausi (1960-luvun loppupuolisko ja 1970-luvun alku) oli yleensäkin melko leimallisesti erilaisten asymmetristen konfliktien aikaa koko maailmassa. Israelin tiedustelupalvelu Mossad ja Israelin armeijan erikoisjoukot omaksuivat proaktiivisen doktriinin terroria ja sellaisena pidettyä toimintaa kohtaan, ja tulevina vuosina Münchenin verilöyly kostettiin sarjana varsin häikäilemättömiä operaatioita.

Egypti ja syyria hakivat jälleen revanssia lokakuussa 1973. Lokakuun kuudes päivä vietettiin Israelissa Yom Kippuria, juutalaisten uskonnollista juhlaa jonka aikana rukoillaan ja kadutaan syntejä. Osaksi johtuen juhlapyhistä, osaksi Israelin tiedustelun puutteellisista tulkinnoista, Israelin armeijalla meni kolme päivää pysäyttää Egyptin armeijan eteneminen Siinailla.  Vastahyökkäys oli tälläkin kertaa murskaava, ja Israel valtasi Suezin kanavan molemmat rannat. Jordania ei tällä kertaa osallistunut konfliktiin "oikeasti"; Kuningas Hussein lähetti joukkoja Golanille ja Syyrian "avuksi", mutta joukot eivät juuri osallistuneet taisteluihin vaan pyrkivät välttämään kosketusta Israelin kanssa.

Sota päättyi jälleen arabimaiden tappioon. Siinä missä Jordania oli saanut tarpeekseen vuonna 1967, Egypti sai tarpeekseen 1973 jälkeen. Neuvottelut olivat kivikkoiset, mutta rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1979.

PLO:n siirtyminen operoimaan Libanonista käsin järkytti maan tasapainoa (muiden tekijöiden ohessa) ja Libanon ajautui sisällissotaan 1975.  En käy erittelemään kaikkia konfliktin osapuolia, mutta useammalla niistä oli Israelin vastaisia tavoitteita, ei pelkästään PLO:lla. Tämän vuoksi Israel omaksumansa doktriinin ohjaamana suoritti useita operaatioita joissa se puuttui Libanonin sisällissodan kulkuun.  Israelilaisia joukkoja oli maassa 1985 alkaen aina vuoteen 2000 asti.

Israelin miehitetti Gazan ja Länsirannan 1967. Vuonna 1970 Gazan väkiluku oli noin 340 000 ja Länsirannan noin 790 000.  Gazan alueen talous kasvoi noin 9 prosenttia vuositasolla 1967-1982, eli alue vaurastui nopeasti.  Gazasta esimerkiksi käytiin koko ajan enenevässä määrin työssä Israelin puolella, sillä alueen työvoima oli halpaa. Alueiden väkiluku kasvoi myös nopeasti, liki kaksinkertaisuen kahdessakymmenessä vuodessa. Israelin miehityspolitiikka oli varsin kovakourauista ja tämän lisäksi Israel salli siirtokuntien rakentamisen miehitetyille alueille.

Vuonna 1987 tapahtui onnettomuus, jossa armeijan kulkuneuvo törmäsi palestiinalaisiin ja joitain ihmisiä kuoli ja loukkaantui. Palestiinalaiset nousivat kapinaan miehitystä vastaan ns. ensimmäisessä kansannousussa (intifada). Mellakat eskaloituivat väkivaltaisuuksiksi, ja miehitysjoukot reagoivat aika-ajoin kuolettavalla voimalla. Kansannousu kesti viisi vuotta, ja sen aikana kuoli tuhansia palestiinalaisia.  Se myös johti aika-ajoin palestiinalaisten sisäisen konfliktin eskaloitumiseen.  Egyptiläisen muslimiveljeskunnan sisarjärjestönä perustettiin Hamas, joka kilpaili kannatuksesta PLO:n kanssa.

PLO ja Israelin johto pääsivät neuvotteluyhteyteen 1991 alkaneissa neuvotteluissa, ja sopimukseen 1993. PLO tunnustettiin palestiinalaisten etujärjestöksi ja sen johdon annettiin toimia miehitetyillä alueilla (teoriassa) vapaasti, ja palestiinalaishallinto muodostettiin hallinnomaan palestiinalaisia. Varsinaisen palestiinalaisvaltion perustamisesta ei kuitenkaan sopimuksessa vielä mainittu mitään, mutta Israelin vetäytyminen alueilta ja palestiinalaisten itsehallinto sisältyivät sopimukseen.

Tilanne oli hauras Hamasin ja PLO:n välisten jännitteiden vuoksi jo muutenkin. Israel vetäytyi osista miehitetyille alueille perustetuista siirtokunnista, muttei kaikista, ja kun Ariel Sharon vuonna 2000 vieraili kiistellyllä Temppelivuorella, mellakat alkoivat uudelleen. Tälläkin kertaa väkivalta lopulta talttui, ja Israel rakensi länsirannan ympärille muurin. Muurin oikeutuksesta on kiistelty, sillä se kulkee pääosin länsirannan alueella, paikoitellen jopa 18 kilometriä Israelin rajana pidetystä linjasta.  Israel myös vetäytyi Gazasta vuonna 2003.

Sotilaallisesti ja maantieteellisesti tilanne ei ole juurikaan muuttunut Israelin vetäytymisen ja muurin rakentamisen jälkeen, poislukien yksittäisiä Gazassa käytyjä Israelin armeijan operaatioita.  Palestiinalaisten sisäinen konflikti, pääosin Fatahin (PLO:n) ja Hamasin välillä ei ole kuitenkaan täysin päättynyt. Tämän hetken tilanne on osapuilleen se, että Hamas hallitsee Gazan aluetta, Fatah Länsirantaa ja Israel valvoo näiden alueiden ja Israelin 1948 aselevossa hallinnoimien alueiden rajoja, jotka tosin ovat työntyneet Länsirannan osalta hieman syvemmälle palestiinalaisten alueelle.

Kiistanalaisten alueiden keskiössä on Jerusalem, jonka asemaa en tässä nyt enempää käsittele, sillä sen symbolinen merkitys on kaikille osapuolille liian suuri käsiteltäväksi faktojen kautta.