Väliviikko.

Pukki kävi aattoiltana. Pappa ei taaskaan ehtinyt näkemään pukkia, koska oli tapansa mukaan hakemassa kinkkua. Pukki noudatti toiveitamme ja lahjojen määrä oli verraten vähäinen.

Vanhempi poika sai LEGO-sukkulan, nuorempi autoradan.
Olin kurkistanut pukinkonttiin aiemmin, joten osasin jo aavistaa, että Suuri Kaalihuijaus löytyi sieltä. Aion lukea kirjan tällä viikolla, alku vaikutti jo jokseenkin lupaavalta. Kirjoitustyylissä on jotain häiritsevää. En tarkoita, että siinä olisi jokin vika sinänsä, tunne on samankaltainen kuin siinä, että näkee jonkun henkilön, jonka periaatteessa pitäisi tuntea, mutta ei vain osaa sanoa mistä.

Kolmen päivää kinkkua ja laatikoita syötyämme ei oikein enää jouluruoka maistu. Joulukuusi täytynee pilkkoa polttopuiksi jo lähipäivinä, siksi paljon se neulasia varistaa. Lapset ovat tämän viikon kanssani kotona, mikä on tietysti erittäin mukavaa. Vaimo sai minut houkuteltua kolmen päivän tutustumistarjoukseen kuntoklubille, ja se alkaa tänään iltapäivällä. Tästä johtuen tällä viikolla ei ole oikein aikaa työntekoon. Alkuperäinen suunnitelmani oli korjata kaksi hylättyä paperiani ja lähettää ne konferenssiin joka järjestettäisiin ensi kesänä Japanissa. Suunnitelma ei ainakaan molempien paperien kohdalla onnistune.

Joulu ja evankeliumi.

Toinen rintama, jolla taisteluväsymys on vienyt jo itseltäni terän on uskonto. En tietenkään ole sitä mieltä, etteikö jouluevankeliumia voisi esittää koulujen joulujuhlissa. En vastusta sitä, että kristillisiä joulukertomuksia esitetään jouluna, koska ne ovat osa perinnettä. Aivan samaan tapaan, en vastusta virpomista ja lasten noidiksi pukeutumista pääsiäisenä, ne ovat perinteitä, joiden kuoleminen olisi sääli.

Otan ensin sivujuonteen valaistakseni tätä problematiikkaa toisella tavalla. Olen useaman kerran nähnyt joidenkin tahojen esittävän, että koska islamilaisessa maailmassa suhtaudutaan nuivasti kristinuskon harjoittamiseen ja esimerkiksi kirkkojen rakentamiseen, on "kristillisen maailman" vastavuoroisesti kiellettävä islamin harjoittaminen. Huomautan heti alkuun, että tämä kysymys liittyy vain hyvin epäsuorasti uskonnon yhteiskunnalliseen relevanssiin; paine uskonnollisen sisällön karsimisesta ei Suomessa pääsääntöisesti tule mistään maahanmuuttajista, vaan ensisijaisesti uskonnottomilta vanhemmilta. Otan tämän esimerkiksi vastavuoroisuudesta, joka mielestäni hiertää pahasti.

Vastavuoroisuus on mielekkäällä tavalla kytkettävissä vain sellaisiin toimijoihin, joilla on tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa toimintaan, jonka suhteen vastavuoroisuus on voimassa. Esimerkiksi minä ja naapurini voimme vastavuoroisesti lainata toisillemme työkaluja ja jos naapuri kieltäytyy lainaamasta työkalujaan, minä kieltäydyn lainaamasta omiani. Jos taas menen lähikauppaan, ja kassanhoitaja kieltäytyy (kauppiaan ohjeesta) myymästä minulle keskiolutta, ei ole mitään mielekästä "vastavuoroisuuden" periaatetta, jonka puitteissa kieltäisin kassanhoitajalta jotakin. Tämän on tarkoitus nyt vain virittää ajattelua huomaamaan, milloin vastavuoroisuutta on mielekästä vaatia ja edellyttää.

Palaan nyt asiaan, eli uskonnonopetukseen ja juhlien uskonnolliseen sisältöön. Jos juhlalla on sekä uskonnollista että "pakanallista", siis uskonnosta jollakin tavoin riippumatonta sisältöä, kristityt pyrkivät aivan luonnollisista syistä korostamaan tätä uskonnollista puolta. Joulun kohdalla ei korosteta, että lahjanannon ja perheruokailun perinne on roomalaisten saturnaliasta tai että joulukuusi (kuten myös yulen suomenkielinen nimi) on germaanisesta keskitalven juhlasta, vaan kristityt korostavat juhlistavansa Jeesuksen syntymää. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa. Aivan kuten ei ole mitään vikaa siinä, että kristityt haluavat pääsiäsisen aikaan korostaa ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta, eivätkä kevätpäiväntasauksen jälkeistä täysikuuta tai noitasapattia. Kaikkein puhdasoppisimmat pyrkivät lisäksi paheksumaan, jopa kieltämään, pakanallisia sisältöjä; esimerkiksi puritaanit pyrkivät aikanaan kieltämään kaikki sellaiset juhlat ja juhlimisen muodot, joille ei löydy raamatullista perustetta.

Useimmissa perheissä on käytössä erilaisia pakanallisia joulun symboleita, kuten olkipukkeja tai joulukuusia. Näiden pakanallista (siis merkityksessä ei-kristillistä) alkuperää vähätellään ja usein se sivuutetaan täysin. Valitettavasti ei ole osoitettavissa mitään vastavuoroisuuden periaatetta, jonka nojalla tätä alkuperää käsittelevää sisältöä olisi mielekästä vaatia kouluihin kristillisen sisällön rinnalle. Kristityt ovat pitäneet huolen aikanaan, että perinteiden merkitys on pitkälti unohtunut. Uskonnottomien radikaaleimmat vaatimukset, kuten evankeliumin kieltäminen kouluista, voidaan oikeastaan nähdä tämän kehityksen jatkeena ja jonkinlaisen äärimmäisyyksiin viedyn puritaanisen protestanttisuuden ilmentymänä. Siinä vain on menty vielä yksi askel pidemmälle.

Uskonnollisen sisällön mukanaolo synnyttää kuitenkin erityisesti koulujen kohdalla vielä yhden kysymyksen, johon täytyy vastata, ja se on uskonnollisen sisällön merkityksen avaaminen. Usein jouluevankeliumi esitetään näytelmänä tai satuna, jossa Joosef ja Maria pysähtyvät majataloon, majoittuvat navettaan, lapsi syntyy, ja enkeli puhuu, ja sitten ehkä tulevat kolme tietäjää tuomaan lahjoja. Tässä kohtaamme kuitenkin ongelman: Pitäisikö tarinaa avata lapsille? Ensinnäkin, monet kristityt ovat sitä mieltä, että tarina on totta, siis jotain mikä on tapahtunut samaan tapaan kuin Ranskan vallankumous tai Leningradin piiritys. Ei-kristityt puolestaan ovat sitä mieltä, että tarina on vain tarina, eikä se tietenkään ole totta. Nämä käsitykset näyttävät päällisin puolin tasavertaisilta, ja näyttää siltä, että niiden esittäminen tasavertaisina olisi "oikea" tapa, mutta tämä kuitenkin rikkoo mielestäni sekä kristittyjen että uskonnottomien uskonnonvapautta.

Tämä on ongelma, jota en osaa ratkaista, ja jossa kaikenlainen vastavuoroisuus johtaa lopulta vain pahempiin ongelmiin. Ongelma ei mene pois sillä, että sille ei tee mitään; se on todellinen dilemma siinä mielessä, että yhtäältä uskonnonvapaus on merkittävä vapaus, ja siihen puuttuminen vaatii raskaat perusteet. Toisaalta todellisuuspohjainen näkemys sanoo, että ei homeopatiaakaan esitetä tasavertaisena koululääketieteen kanssa, ja tälle on hyvät syyt. Uskonnolliset tarinat eivät ole totta, ja me tiedämme sen. Jos koulu on järjestetty mielekkäällä tavalla, niin siellä ei saa valehdella lapsille, joten siellä ei voida myöskään opettaa epätosia asioita, kuten sitä, että jotain enkeleitä tai jumalia on olemassa. Toisaalta koulu ei voi rikkoa ihmisten perusoikeuksia.

Markkinaehtoisuus ratkaisisi tämän: vanhemmat laittaisivat lapsensa kouluun, jossa opetetaan sellaisia käsityksiä uskonnosta, jotka heidän mielestään lapsille soveltuvat. Peruskoulua ei kuitenkaan ole järjestetty Suomessa näin, joten ongelma on olemassa, eikä tätä ratkaisua ole ainakaan lyhyellä aikavälillä saatavilla. Näinollen ymmärrän täysin vaatimukset karsia uskonnollinen sisältö juhlista. Hyväksyn jopa ne jossain määrin, mutta en silti näe tarvetta pitää asiasta meteliä.

IPR redux.

Koen jonkinlaista taisteluväsymystä ns. IPR-asioissa. Keskustelu on jälleen "leimahtanut" käyntiin, Soininvaaran esitettyä kasettimaksun poistamista. Asiasta sinänsä en ole eri mieltä: kasettimaksu joutaa, mutta syyt ovat erilaiset.

Jokaisessa yhteiskunnallisessa epäkohdassa täytyy aina valita jotenkin suhtautuminen sen mukaan, mikä omien päämäärien ja abstraktimpien "periaatteiden" mukaan on omasta mielestä "oikein". IPR-kysymyksessä esimerkiksi on tehtävissä paljon pieniä muutoksia ja parannuksia, riippumatta lähtökohdista. Soininvaaran ja monien muiden Vihreiden tähtäimessä olevat muutokset ovat usein jonkinlaisia parannuksia vallitsevaan käytäntöön, mutta niiden lähtökohdat ja perusperiaatteet ovat pielessä, koska ne ovat "kulttuurivasemmistolaisia", siis periaatteita, joiden mukaan kulttuurin tuottamista pitää tukea verovaroin tai valtion väkivaltakoneistoa hyväksikäyttäen. Esimerkiksi erilaiset mesenaatti-järjestelyt tyrmätään lähtökohtaisesti täysin "taantumuksellisina".

Poliittisesti tarkoituksenmukaista saattaisi olla tukea sellaisia päämääriä, joissa nykyisenkaltaisia "kruunun yksinoikeuksia" ja yksityisiä verotusoikeuksia karsittaisiin, kuitenkin niin, että tekijänoikeuksiin sisältyvät yksinoikeudet edelleen perinteisesti säilyisivät. Esimerkiksi piraattipuolue on suurinpiirtein tällä linjalla.

Kasettimaksu on IPR-ajattelun ilmentymänä niin räikeästi ristiriidassa kaiken kohtuullisuuden kanssa, että sen puolustaminen "tekijänoikeuksiin" vedoten tuo esiin IPR-ajattelun luonteen itseasiassa paremmin kuin "järkevämmät" sen ilmentymät. Peruslähtökohtana nimittäin on eräänlainen "entitlement", jonka ajatellaan syntyvän siitä, että yksilö luo jotakin niin hienoa, että ympäröivällä yhteiskunnalla on yksinkertaisesti velvollisuus maksaa tästä korvauksia, ja että näiden korvausten on oltava suhteessa siihen, miten tämä "luomus" leviää ympäröivään yhteiskuntaan.

Otan tässä nyt esimerkiksi vain musiikin, mutta tämä pätee yleisemminkin ideoihin; aivan erityisesti se pätee tieteessä, mutta tieteessä "tekijänoikeuden" kaltaista rakennelmaa ei perusideoille ole. On mahdotonta ennakoida, esimerkiksi minkälainen variaatio jostakin sävelmästä vetoaa yleisöön. Voidaan ajatella, että pienin variaatioin voidaan saada aikaan joko suuri menestyshitti tai mitäänsanomaton luritus. Hyvinkin pieni muutos voi olla täysin ratkaiseva. Lisäksi sattumalla on suuri rooli siinä, miten jokin idea alkaa levitä.

Ennen teknologian kehittymistä nykyiselle tasolleen, jossa kappaleen kopiointi on täysin triviaalia ja musiikin studiotasoinen editointi voidaan tehdä tavallisella kotikoneella, yksittäisen variaation tuottaminen musiikkikappaleesta oli suhteellisen vaivalloista ja se vaati yleisestiottaen soittotaitoisen porukan ja kalliit laitteet. Tällaisessa tilanteessa musiikkikappaleen saattamiseksi levittämiskelpoiseen muotoon vaadittiin suurehko investointi, ja tämän päälle tuli sitten vielä kopioimisen kustannukset. Kopioimisen kustannusrakenne oli lisäksi samankaltainen: vaadittiin pääomaa, eli jokin kallis laitteisto - esimerkiksi vinyylilevyjen valmistamiseksi - ja yksikkökustannukset olivat pienet.

On äärimmäisen hankalaa määritellä, milloin variaatio on "uusi kappale". Esimerkiksi The Verven 90-luvun hitti Bitter Sweet Symphony tuomittiin "samaksi kappaleeksi" kuin Rolling Stonesin The Last Time. Jonkun sumean käsitteen rajan hämäryys ei tietenkään ole argumentti sen puolesta, että mitään rajaa ei tulisi olla. "Aikuisuus" on hämärä käsite, mutta siitä ei seuraa, että vastasyntyneellä pitäisi olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kolmekymppisellä. On kuitenkin mielekästä esittää kysymys, onko rajan vetäminen muuhun kuin oikeasti identtiseen kopioon perusteltua tehokkuuden ja uuden tuottamisen nimissä. Tässä on ensimmäinen perustavanlaatuinen ongelma, joka mielestäni liittyy yllä mainittuun entitlement-ajatteluun: Jokainen uusi kappale on nykyään - ja ollut oikeastaan aina - vain melko vähäinen variaatio jo olemassaolevista ideoista. Raja vedetään sumeasti niin, että oikeus päättää korvakuulolta, onko variaatiota "riittävästi", ja jos ei ole, tuomitaan kappale "samaksi".

Tästä syntyy väistämättä omanlaisensa kalteva pinta: Jos Bitter Sweet Symphony on sama kuin The Last Time, ja joku tekee vähäisen variaation siitä niin, että se on sama kuin BSS, mutta ei enää sama kuin TLT, kenelle oikeudet kuuluvat? Tämä kuulostaa tietenkin IPR-apologeetikoista pelkältä nysväämiseltä ja saivartelulta, mutta nykypäivän teknologian oloissa ja "uuden musiikin" tuottamisargumentin kannalta aivan olennaista.

Nimittäin: IPR-apologetian yksi keskeinen argumentti (musiikin yhteydessä) on, että uutta musiikkia ei tehtäisi, jos tekijänoikeus ei sitä suojaisi kopioinnilta ja "riittävän pieniltä" variaatioilta. Tämä argumentti on kuitenkin omituinen, jos otetaan huomioon se, että musiikin uudelleen miksaamiseen ja pienien variaatioiden tekemiseen on nykyään teknologiaa, joka on laajojen amatöörijoukkojen saatavilla. Nykyinen lainsäädäntö estää pienten variaatioiden tekemisen ja lopputuloksen levittämisen, joten argumentti, jos kohta ei täysin tällä tulekaan kumotuksi, kuitenkin alkaa näyttää huomattavasti vähemmän olennaiselta.

Entitlement- ajattelu tuottaa käänteisen ajatuksen tekijänoikeudesta, oikeastaan voidaan väittää jopa, että koko entitlement on seurausta tästä peilikuvasta, nimittäin kuluttajien tarpeesta ja taipumuksesta idolisoida musiikin esittäjää. On ikäänkuin kirkuvat teinitytöt Beatlesien saapuessa maahan olisivat seurausta siitä, että näiden musiikissa esiintyvät partikulaariset nuottien, sanoitusten, ja sovitusten variaatiot tuottaisivat tämän kirkumisentarpeen ja näin vahvistaisivat argumenttia siitä, että tekijä on tuottanut jotain ainutkertaista, johon hänellä on täysi oikeus - jopa velvollisuus - vaatia yksinoikeus. Tämä idolisointi ikäänkuin vahvistaa tekijänoikeuden oikeutusta tai jopa jossain mielessä synnyttää tämän oikeuden, liittämällä täysin luonnollisella ja väistämättömällä tavalla "tekijyyden" tällaiseen hurmokseen ja palvontaan.

[Käyttämäni ilmaisutapa tässä tietysti on vähän yliampuva, ja esittää tarkoituksella IPR-ajattelun ehkä hieman satiirisesti, vihjaillen että jokainen IPR-ajattelun puolustaja on joko tällainen kirkuva teinityttö, joka idolisoi sankareitaan, tai nuori (ehkä mies) joka pyrkii tällaisen kirkuvan lauman idoliksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään argumentti, vaan yritys avata yhtä aspektia siitä "ainutkertaisuuden" ajatuksesta, joka tekijänoikeuteen väistämättä liitetään]

Keskeistä on kuitenkin se, että jos variaatio "ottaa tulta", eli leviää laajalti, tämä ei mitenkään väistämättä heijastele variaation tuottajan panosta. Verven Bitter Sweet Symphony tuotti Rolling Stonesille monikymmenkertaisesti rahaa verrattuna "alkuperäiseen" ideaan. IPR-ajattelun kannattajan on rehellisyyden nimissä vastattava kysymykseen siitä, oliko tämä oikeutettua, ja jos ei ollut, miten ongelma jatkossa ratkaistaan.

Jos tämä lopputulos oli oikeutettu, herää kysymys, miten argumentti sopii yhteen sen kanssa, että IPR-järjestelmä kannustaa uuden tuottamiseen ja parempaan laatuun; Verven versio oli selvästi "parempi", eli siitä maksettiin enemmän. Tässä mielessä se sisälsi jotain uutta ja arvokasta, mutta IPR-järjestelmä selvästi on viritetty sellaisin parametrein, että sitä ei olisi koskaan pitänyt tuottaa.

Jos taas lopputulos ei ollut oikeutettu, niin millainen variaatio on uutuusarvoltaan "riittävä"? Onko kyseessä jotain samankaltaista kuin ikärajoissa, joissa on ilmeistä, että ääripäät eivät anna mielekästä ratkaisua, joten raja on vain vedettävä johonkin, ja sitten koettaa pärjätä sen kanssa? Onko mielekästä etsiä ratkaisua uuden tuottamisen kautta, vai peräti - niinkuin olen kuullut esitettävän - siten, että 'turhaa' kulttuurin tuottamista tulisi jopa pyrkiä välttämään tiukentamalla rajoituksia?

IPR on ilmeisellä tavalla kysymys, jossa joudutaan vastaamaan kysymyksiin ihmisten vapaudesta. Se on ilmeisellä tavalla myös kysymys, jossa yritetään käytännössä kytkeä teknologian tasoon luontevasti soveltuva käyttö ja erilaiset olemassaolevan talousjärjestelmän käytännöt, jotka ovat tämän teknologian käyttömuotojen kanssa ristiriidassa. Tällaisia ristiriitoja syntyy toisinaan: Autot syrjäyttivät hevoset, kehruukoneet vähensivät käsinkehrääjien työvoimaa, ja niin edelleen. Itselleni vastaus on tässä kohtaa ilmeinen, mutta on selvää, että se ei ole sitä kaikille.

Eräs tuttavani linkitti puheeseen, jossa käsitellään teemoja, joita olen itsekin sivunnut, mutta hyvin erilaisesta näkökulmasta. Kirjoittaja oli aikanaan vastaväittäjäni.

Minusta on mielenkiintoista, että puhe muistuttaa rakenteeltaan yllättävän paljon tietyntyyppistä blogikirjoitusta.

Kustannukset ja hyödyt.

Olen pitkään ihmetellyt tieteellisessä julkaisemisessa esiintyvää tilannetta, jossa yksityiset talot "kustantavat" julkaisun. Tämä ei sinänsä olisi kummallista, mutta lainausmerkit ovat tuossa siksi, että nämä kustannustalot eivät itseasiassa tee yhtään mitään, ne vain antavat nimensä käyttöön.

Ensiksikin, jos kyse on jostain julkaisusarjasta, jossa julkaistaan esimerkiksi konferenssien proceedingsejä ja muuta sekalaista - esimerkiksi tällaisesta käy vaikkapa LNCS - ei tällaisella sarjalla ole mitään vastaavia editoreja tms pysyvää nimen "takaavaa" tahoa, vaan kunkin julkaisun editoriaali koostuu tiedeyhteisön jäsenistä, jotka toimivat pro bono, ja tämä porukka itseasiassa on aloitteellinen. Kustantamo lopultakin jakaa vain numeron julkaisulle, mutta ei lainkaan puutu sisältöön, muotoiluun, taittoon jne. Fyysiset kopiot se taitaa sentään painaa, mutta tämän hinta ei ole missään suhteessa siihen, mitä todelliset kustannukset ovat. Raha tulee siis siitä, että kustantamo antaa luvan käyttää "brändiään".

Oma suhtautumiseni tällaiseen lienee tiedossa yleisellä tasolla. Mutta vaikka suhtautuisimme positiivisesti brändäykseen ja brändin lisäarvoon, täytyy huomata yksi asia: Kustantajat eivät mitenkään kykene valvomaan brändinsä mainetta. Niillä ei ole todellisuudessa mitään kontrollia sen suhteen, mitä niiden brändäämässä julkaisusarjassa julkaistaan. Ne voivat vain luottaa siihen, että tiedeyhteisön arvostettujen jäsenten läsnäolo on tae julkaisujen laadusta.

Mutta tieteentekijät tietävät tämän jo itsekin. Siksi jonkun "brändin" sisälle muodostuu yhteisön parissa alabrändejä. Esimerkiksi TACAS on vuosien saatossa muodostunut erittäin arvostetuksi julkaisufoorumiksi, ja paperin saaminen sinne on nykyisin vaikeampaa kuin useimpiin alan lehtiin. Tänä vuonna hylkäysprosentti oli 81. (n = 122, Itse olin yksi hylätyistä, huom.) Tämä tarkoittaa, että TACASin brändi on paljon parempi kuin useimpien muiden LNCS-sarjassa julkaistavien julkaisujen.

Tätä eroa paremmuudessa ei kuitenkaan ole tuottanut kustantaja, vaan tiedeyhteisö. Ja kun mietimme vähänkään tarkemmin, niin huomaamme, että tiedeyhteisö on itseasiassa tuottanut ihan kaiken sen lisäarvon.

Tällainen analyysi nyt tietenkin haiskahtaa hieman sosialismilta, jossa sivuutetaan pääomamarkkinoiden merkitys tms. Mutta jos edes hetken mietimme, huomaamme että yksi ratkaiseva ero on: Kustantajalla - toisin kuin marxilaisen arkkivihollisella 'kapitalistilla' - ei ole mitään menetettävää oman panoksensa suhteen, eikä kustantaja voi kontrolloida mitenkään julkaisujen laatua. Tehtaan tms. omistaja voi aina päättää käyttää pääomaansa johonkin muuhun ja palkata jonkun muun tekemään hommia. Kustantajan tapauksessa tiedeyhteisö on yhtä aikaa työntekijä ja asiakas, ja kustantaja ei anna edes tiedeyhteisön käyttöön mitään sellaista, mitä tiedeyhteisö ei saisi hankittua jostakin muualta.

Kritiikkini kärki ei kuitenkaan kohdistu tässä siihen, että kustantajat rahastavat siinä vaiheessa kun ne antavat brändinsä käyttöön. Todellinen "rikos", jos niin halutaan asia ilmaista, tapahtuu vasta julkaisemisen jälkeen, kun kustantamo estää artikkelien google-indeksoinnin, laittaa artikkelit maksullisen linkin taakse ja kieltää artikkelien levittämisen vapaasti. Siis: kustantaja ei ainoastaan ota rahaa siitä, että sen nimi esiintyy paperissa, vaan kustantaja pyrkii estämään itse tiedon leviämisen ja hankaloittaa tietoon viittaamista.

Tilanne on muuttumassa ja kustantamoiden ote murtumassa, koska asia todellakin on näin. Silti on edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan kustantajien toimintaa, ja jotka pitävät jotenkin "turmiollisena" sitä, että artikkelit olisivat julkaisun jälkeen vapaasti saatavilla. Olen nähnyt argumentteja laidasta laitaan, mutta en yhtään ainutta, jossa olisi - rehellisesti sanoen - ollut mitään järkeä.

Edistys II.

Palasin lomalta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Matka oli kohtuullinen, vaikka hotelli olikin hieman pettymys viimevuotiseen verrattuna. Lapsilla oli kuitenkin hauskaa, mikä oli jonkinlainen pääasia.

Paluuta mustasi hieman tieto, että kumpikin ETAPSin paperini hylättiin. Toisen kohdalla en ollut oikeastaan edes pettynys, koska paperi oli liian hätäisesti kirjoitettu ja siksi huono. Toinen taas oli paljon parempi, ja se näkyi myös arvosteluissa, mutta kilpailu oli silti liian kova. Onneksi uusintayrityksiä voidaan tehdä helposti, ja nyt on arvokasta palautetta, jonka pohjalta kirkastaa viestiä ja parantaa paperia muutenkin.

Avoin kirje Joulupukille.

Arvoisa joulupukki.

Toivoisin tänä jouluna, ettet jakaisi ihmisille lahjoja ilmaiseksi. Suomessa on paljon kauppiaita, joille joulunajan myynti pelastaa muutoin tappiollisen vuoden tai joilla muun vuoden niukin naukin kannattava toiminta kääntyy selvästi voitolliseksi jouluna.

En myöskään arvosta sitä, että kuljeskelet ympäri maailmaa lentäen ja länsimaista kulttuuria hyvin pinnallisesti esitellen. Erityisen arveluttavana pidän sitä, että edustat nimenomaan kulutustavaroiden jakamista, etkä lainkaan korosta niitä tärkeimpiä arvoja, kuten ihmisoikeuksia, sukupuolten välistä tasa-arvoa, kanssaihmisten huomioonottamista, demokratiaa, ja niin edelleen. Koska en ole kristitty, olen tosin mielissäni, ettet tuo esiin Joulun kristillisiä vaikutteita voimakkaasti esiin. Voisit kuitenkin ehkä hieman enemmän tuoda juhlan roomalaista (saturnalia) ja germaanista (yule) perinnettä esiin.

Olen pahoillani, että olen niin kovin kriittinen. Arvostan kyllä työtäsi kovasti. Ja arvostan myös sitä, että niin usein tuot minulle kirjoja. En tiedä, oletko huomannut, mutta sinua myös vedätetään aika paljon näin joulun alla. Finlandia-palkintokin julkistetaan aina sopivasti, että ehdit laittamaan kirjoja pukinkonttiin. Ehkä voisit joskus kieltäytyä menemästä mukaan tähän kyyniseen hyväksikäyttöön, ja tuoda jotain oikeasti merkittävää kirjallisuutta lahjaksi.

Omalta kohdaltani, jos saan toivoa, voisit tuoda minulle joko sen Esko Valtaojan uuden kirjan, tai sen Tommi Uschanovin uusimman. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti mielenkiintoiselta.

Kaikkea hyvää. Älä tuo minulle mitään Finlandiaehdokkaita. Älä ainakaan sitä voittajaa.

Kannustimet II.

Oxfordissa opiskelu sujuu karkeastiottaen niin, että kurssien suoritus tapahtuu tutoriaalien avulla, eli opiskelu tapahtuu paljolti itsenäisesti, ja tutorien kanssa käydään asiakokonaisuuksia henkilökohtaisesti läpi argumentit tarkkaan syynäten. Tutorien toimintaa arvioidaan tämän oppilaiden menestyksen perusteella. Luentojen rooli on minimaalinen. Lisäksi on tietenkin alakohtaisesti laboratorio- tms. käytännön harjoitustöitä. Tenttiminen tapahtuu yhdellä rykäisyllä vuoden lopussa, ja näitä tenttejä ei saa uusia. (Itseasiassa todellisuus on vielä vähän kummallisempi, mutta tämä riitttää abstraktilla tasolla tässä kohta esittämäni argumentin kannalta.) Pahasti epäonnistuneet kandivaiheen lopputentit tarkoittavat, että mahdollisuus jatko-opintoihin tyssää siihen.

Suomessa opiskelu tapahtuu pääasiassa luento- ja ryhmäharjoituksia painottaen, ja tenttipäiviä on pitkin vuotta. Henkilökohtaista tutorointia ei juurikaan ole, ja tenttejä voi uusia teoriassa kaksi kertaa ilman eri kustannusta ja käytännössä loputtomiin. Arvosanoja voi käytännössä aina yrittää korottaa. Opettajan suoriutumista arvioidaan kevyillä menetelmillä, kuten kyselyillä, ja opettajan vastuu oppilaiden menestyksestä on minimaalinen.

On ollut paljon puhetta siitä, että opetuksessa pitäisi ns. kontaktiopetuksen määrää ja laatua kasvattaa. Itse suhtaudun tähän periaatteessa hyvin positiivisesti. Oman kokemukseni mukaan käytännössä jokainen tentistä hylätyn arvosanan saanut opiskelija, joka on sittemmin tullut pyytämään että analysoimme tentissä tapahtuneet virheet, on seuraavalla yrityksellä päässyt läpi. Tämä on tietenkin vain anekdotaalista dataa, mutta uskoisin, että sen tyyppinen kontaktiopetus -- ja se muistuttaa muodoltaan yllättävän paljon Oxfordissa ja vastaavissa harjoitettavaa tutorointia -- todella on hyödyllistä.

On kuitenkin eräs ominaisuus, joka liittyy kaikkiin näihin opiskelijoihin: jokaisella heillä on ollut jotain menetettävää siinä tapauksessa, että he olisivat saaneet hylätyn arvosanan seuraavasta tentistä. Osalla opinnot olisivat viivästyneet tenttiaikataulujen vuoksi vuodella, osalla jopa pidemmäksi aikaa vaihto-opiskelun tai muun erityistilanteen vuoksi. Osa olisi joutunut tekemään suhteettoman paljon lisätyötä vanhimpien opintojen alkaessa jo hapantua.

Kaikkeen toimintaan, jolla on jokin päämäärä, liittyy hyötyjä ja kustannuksia. Päämäärää edistävää hyötyä voidaan tässä viitekehyksessä nimittää varsinaiseksi, tai yksityiseksi hyödyksi, ja muuta hyötyä ulkoishyödyksi. Kustannusta, joka päämäärään pyrkijän kannalta koituu, voidaan nimittää yksityiseksi kustannukseksi, ja kustannusta, joka koituu jollekin muulle, ulkoiskustannukseksi. Yksinkertaisuuden vuoksi mallinnan tämän niin, että hyöty on jokin hieman epämääräinen "opintomenestys" ja "kustannus" on työmäärä. Lisäksi opettajalle voidaan keinotekoisesti jyvittää jokin hyöty/kustannus, joka on opintomenestyksen kasvava funktio.

Tähän kohtaan jälleen vakiokiiste; vaikka analysoimme hyödyt ja kustannukset, me emme tee mitään täydellisen rationaalisuuden oletusta. Teemme ainoastaan sen laadullisen oletuksen, että yksilö pyrkii päätöksenteossaan aina jossain määrin välttämään itselleen koituvia yksityisiä kustannuksia ja hankkimaan itselleen hyötyjä. Ulkoisvaikutuksista taas ei juuri piitata. Niitä joko ei tunneta, tai niistä ei välitetä muuten. Edelleen, tässä ei tehdä moraalista väittämää, jonka mukaan ulkoishaitan aiheuttaja on "moraaliton" tai "piittaamaton". Moraali voi toimia keinona ulkoishaittojen sisäistämiseksi, mutta sivuutan tämän aspektin nyt, koska sen kyky korjata ongelma on rajallinen. Huomatkaa myös, että tämä rajallisuus vain lisää kohinaa järjestelyyn, ei hävitä itse ilmiötä. Toivon, että tämä on selkeä ja ymmärrettävä lähestymistapa.

Oxfordin mallissa opettajan kustannus on suurehko per oppilas, koska opettajan täytyy henkilökohtaisesti kiinnostua oppilaan menestyksestä. Oppilaan hyöty on suuri: nopeahkon valmistumisen lisäksi työnantajat ovat äänestäneet lompakoillaan tutkinnot melko arvokkaiksi. Toisaalta oppilaan kustannus on suuri, ja oppilaalla on paljon menetettävää, jos hän epäonnistuu opinnoissaan. Mallissa opettajan utiliteetti riippuu opiskelijan opintomenestyksestä paljon, joten hän panostaa enemmän, mutta toisaalta, oppilaalle koituu huonosta opintomenestyksestä suuri kustannus.

Oxfordin mallissa opettaja valitsee suuren panostuksen, mutta niin valitsee opiskelijakin.

Suomen mallissa opettajan kustannus on pienehkö, eikä riipu juuri yksittäisen opiskelijan opintomenestyksestä. Opiskelijan kustannus huonosta opintomenestyksestä on niinikään pieni.

Suomen mallissa sekä opettaja että opiskelija valitsevat pienehkön panostuksen.

(Voimme ajatella, että lisäksi on jokin "yleinen hyöty", joka on sitä suurempi, mitä parempi opintomenestys opiskelijoilla yhteensä on, ja siksi toivoimme opintomenestystä)

Väitän, että nämä ovat kaksi eräänlaista peliteoreettista tasapainotilaa. Jos yritämme muuttaa Suomen mallia niin, että lisäämme yksipuolisesti opettajan kustannusta, mitä tapahtuu?

Suomalaisen opettajan kustannus kasvaa ja opiskelijan ei. Jos siirrymme käytäntöön, jossa pienryhmissä tai kahdenkesken tapahtuvaa kontaktiopetusta lisätään, opiskelija saa tästä potentiaalisesti hyötyä, saamalla enemmän opastusta ja ehkä oppimalla enemmän. Kustannukset eivät muutu, koska tentissä epäonnistuminen ei maksa sen enempää kuin ennenkään. Jos oletamme, että opiskelija toimi jossakin määrin rationaalisesti aiemmin, eli biletti/kävi töissä/jotain muuta opiskelun kustannuksella, tässä mallissa voidaan sama hyöty kuin aiemmin saada vähemmällä henkilökohtaisella panostuksella.

Muuttamalla suomalaista mallia niin, että opettajalle aiheutetaan kustannus opiskelijan huonosta opintomenestyksestä, opintomenestys saattaa hieman parantua, mutta koska opiskelija todennäköisesti panostaa nyt vähemmän, opintomenestyksen parantuminen on vähäistä. Lisäksi sen kustannus jakautuu niin, että opiskelija panostaa entistä vähemmän ja opettaja enemmän.

Sensijaan, jos samalla kasvatamme opiskelijan kustannusta, esimerkiksi siten, että tenttien uusiminen maksaa (joko konkreettisesti rahaa, tai jollakin muulla tavalla), myös opiskelija lisää panostustaan. Tällöin opettajan panostus kasvaa, mutta utiliteetti saattaa jopa kasvaa, koska parempi opintomenestys johtaa myös opettajan kannalta parempaan lopputulokseen.

Sivumennen sanoen, pelkän opiskelijan kustannuksen kasvattaminen olisi samalla tavalla ongelmallista kuin opettajan kustannuksen kasvattaminen, olettaen että tyypillisellä opettajalla olisi jokin realistinen mahdollisuus panostaa vielä nykyistä vähemmän opettamiseen. Itse panostan kyllä oman kokemukseni mukaan enemmän kuin on "pakko", mutta tämä on lopultakin epäolennaista; se on kiistekappaleessani mainittua kohinaa. Jos opiskelijat pärjäisivät selvästi paremmin jatkossa kuin nyt samalla panostuksella, saattaisin itseasiassa panostaa hieman vähemmän, ellei systeemi jotenkin muuttuisi.

Tällainen tarkastelu on mielestäni tärkeää kaikissa sellaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa, joissa on useampia vaikuttavia tahoja, ja joissa kustannukset jakautuvat eri ryhmille.