Rahat jäivät viimeisestäkin lähteestä saamatta, sillä radiohiljaisuus on täydellinen ja rahanjaosta päätettiin eilen. Valitin jo aiemmin nöyryyttämiseen tähtäävästä käytännöstä, jossa hylätyille hakijoille ei ilmoiteta asiasta lainkaan. Tavallaan siinä on järkeä, koska hakijoilla ei ole varsinaisesti mitään "oikeuksia" eikä rahan myöntäjillä mitään velvollisuuksia. Kyse on mielestäni enemmänkin kohteliaisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta.
Rahoituksen jakamisessa on kuitenkin kyse valinnoista. Rahoittajat valikoivat, kenelle rahansa antavat ja saajat ovat niitä, joiden työn uskotaan olevan heidän näkökulmastaan tarkoituksenmukaisinta tuettavaksi. Erottelu on kuitenkin puhtaasti binäärinen, eikä hylätty hakija esimerkiksi saa mitään palautetta siitä, miksi hänen hankkeensa on jäänyt vaille rahoitusta. Esimerkiksi julkaistaessa arvioija ainakin jollakin tapaa pistetyttää työn, usein useamman eri dimension suhteen.
Toki osa rahoittajista toimii myös näin, ja prosessi, jonka myötä rahoitus hylätään, on läpinäkyvämpi. Esimerkiksi ulkopuolisten asiantuntijoiden esittämät lausunnot saatetaan toimittaa myös hakijalle. Tällainen onkin tarkoituksenmukaista, koska muutoin saattaa vakiintua kulttuuri, jossa "hyväksyttävän hakemuksen" muodosta ja sisällöstä liikkuu vain erilaisia kansantaruja. Erilaisista temperamenttisyistä pidän tällaista kulttuuria erityisen vastenmielisenä, ehkä siksi, että se muistuttaa politiikkaa ja muita vastaavia suosituimmuuskilpailuja.
Onnekseni olen tällä hetkellä itseasiassa helpottunut reissun peruuntumisesta. Erilaiset laajempaan perhekokonaisuuteen ja lapsiin liittyvät tekijät ovat tällä hetkellä sellaisella tolalla, että useamman kuukauden poissaolo kotoa ei tunnu lainkaan hyvältä idealta. Ehkä yritän uudelleen parin vuoden kuluttua.
Ei sillä, että nämä rahoittajatahot mitenkään siihen kannustaisivat, kaikenlaisista juhlapuheista huolimatta.
Update: Rahaa tuli, tosin vain puolet anotusta. Keikka siis tod. näk. toteutuu, mutta lyhyempänä. Täytyy alkaa selvittää hetimiten asioita.
Kun kirjoitin edellisessä kirjoituksessani siitä, mikä konservatiivisessa retoriikassa on "yksi vastenmielisimmistä piirteistä", ei eräs vielä vastenmielisempi piirre ollut päässyt uimaan esiin.
Tämän uutisen haaskalle näytti ainakin keskustelupalstoilla saapuneen aika paljon näitä "hipit pitääkin ampua"- tyyppejä. Lisäksi kannattaa muistaa, että ampumisen takana olivat paikalliset konservatiivit. Onhan se toki niin, että kun joku käy vähän puristamassa kättä ja viemässä sapuskaa paikallisille, niin pitäähän siitä nyt vähän ampua.
Tässä ei kuitenkaan ole kyse vain retoriikasta, vaan tämä on konservatismin praxis. Niin paljon kuin kaikenmaailman Voima-lehdet, makkaratukat, hippien hölmöilyt ja tietämättömyys välillä pännivätkin, niin aina välillä todellisuus muistuttaa, ketä ne todelliset rosvot ovat.
Yksi vastenmielisimpiä ns. konservatiivisen retoriikan ilmiöitä on avoin halveksunta erilaisten epäkohtien osoittajia kohtaan. Esimerkeiksi käyvät tietysti mitkä tahansa sosiaaliset epäkohdat ja koordinaatio-ongelmat. Tyypillinen retorinen "argumentti" on tällöin kiinnittää huomio epäkohdan osoittajan henkilöön ja siihen, miten tämä jollakin symbolisella tasolla itseasiassa on osa ongelmaa.
Kuvitteellisena esimerkkinä voisi toimia Phil Collins ja hänen esittämänsä kappale. Eli koska Collins on rikas ja vielä veropakolainen, hänen esittämänsä sosiaalinen epäkohta (kodittomuus) ei voi olla todellinen, tai ainakaan Collinsin esitys ei voi mielekkäällä tavalla kiinnittää siihen huomiota. Yksi tämän retorisen koneiston hienovaraisimpia osia on angloamerikkalaisen (tosin Collins on britti, tm. huom.) kulttuurisodan olkiukko: rikas ja koulutettu valkoinen liberaali, elitisti.
Suomalaiselle retoriselle taistelukentälle tämä konstruktio on muokattu uudelleen vihreäksi vasemmistolaiseksi, joka elää kaupungissa, on (yli)koulutettu, ajaa bemarilla ja halveksuu köyhiä. Samaan aikaan tietysti tämä haluaa kerätä pyssyt pois kaikilta, kannattaa pidäkkeetöntä maahanmuuttoa, työskentelee julkisella sektorilla, jne. Tämä suomalainen rakennelma on kertaluokkaa absurdimpi kuin anglovastineensa, jonka prototyyppejä sentään voidaan toisinaan nimetä.
Elitismi - kuten moni muukin vastaava termi - voidaan ymmärtää kahdessa eri dimensiossa kahdella eri tavalla, siis sen merkitys sijoittuu puhujasta riippuen yhteen eräänlaisen nelikentän kulmista.
Yhtenä dimensiona on ero deskriptiivisen ja preskriptiivisen välillä. Deskriptiivinen merkitys viittaa siihen, että voidaan tunnistaa jokin suure, jonka jakauma on riittävän kaksikyttyräinen jakaakseen populaation "eliittiin" ja "muihin", mutta tämän suureen taustalla ei ole mitään arvotusta sinänsä, se on vain suure muiden joukossa. Preskriptiivinen merkitys puolestaan esittää, että kyseinen mittari on jonkinlainen arvo, joko hyvässä tai pahassa.
Esimerkiksi jako huippu-urheilijoihin ja muihin voidaan ajatella deskriptiivisenä elitisminä, jossa urheilutulokset toimivat erottelukriteereinä, kun taas Platonin valtiossa tapahtuva jako eri yhteiskuntaluokkiin on preskriptiivinen.
Toinen dimensio on ero operationaalisen ja symbolisen elitismin välillä. Operationaalinen merkitys on viimekädessä palautettavissa konkreettisiin mittareihin, joissa kaikki sopimuksenvaraisuus voidaan ratkaista ex ante. Esimerkkinä operationaalisesta elitismistä on vaikkapa Mensan jäsenyys, kun taas esimerkiksi jako "julkkiksiin" ja "taviksiin" on symbolinen.
Operationaalis-deskriptiivinen merkitys elitismille on esimerkiksi lauseessa "Tilastotiede on elitistinen oppiaine", kun merkityksellä viitataan siihen, että opinnot voi menestyksellisesti suorittaa vain murto-osa populaatiosta. Operationaalis-preskriptiivinen merkitys puolestaan käytössä silloin, kun todetaan, että "meidän oppilaitokseemme on vaikea päästä, ja siksi se on arvostettu". Eroa voi olla joskus vaikea tehdä puheesta, ja raja itsessään onkin kovin häilyvä.
Symbolis-deskriptiivinen jako on hyvin harvinaista ja pyrkimys siihen yleensä leimataan (aiheellisesti tai aiheetta, siihen en ota kantaa) epärehellisyydeksi. Poliittisesti korrektissa puheessa esimerkiksi korostetaan, että eliittikouluihin laitetaan lapsia näiden "kiinnostusten kohteiden" vuoksi. Symbolis-presktriptiivinen merkitys taas esiintyy ilmaisuissa "poliittinen eliitti", yleensä pejoratiivina. Itseasiassa symbolinen merkitys on yleensä "eliitin" kohdalla pejoratiivi, taustalla on egalitaarinen kulttuurimme.
Kaikista huvittavinta ns. konservatiivisessa retoriikassa on paradoksaalinen yhtäaikainen irtisanoutuminen egalitarismista ja toisaalta "elitismin" paheksuminen. Tällainen kaksilla korteilla pelaaminen on tietysti tyypillistä kaikissa poliittisissa leireissä, mutta jostain syystä erityisesti ns. konservatiivisen retoriikan osalta se paistaa kilometrien päähän.
Akateemisessa maailmassa toimiminen tuottaa kummallisen sekoituksen ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja henkilökohtaisia tavoitteita, joiden välissä surffaaminen on joskus hieman hankalaa. Koska huolimatta sinänsä sosiaalisesta luonteestani pitäydyn yleensä erossa (tai sitten minut suljetaan pois syistä, joita en ymmärrä, koska en ole neuronormaali) kaikenlaisista yhteisöistä, organisaatioista tms., minulla on erityisiä vaikeuksia täyttää tiettyjä ulkopuolisia vaatimuksia. Koen esimerkiksi erilaisten rahoituslähteiden kanssa pelaamisen niin syvästi vastenmieliseksi, että tästä on ollut jo tähän mennessä havaittavaa haittaa uralleni.
Esimerkiksi nyt edessä on - ulkoisen paineen vuoksi - kaikenlaista akateemista mannekiinipeliä pelkän suoraviivaisen tutkimuksen sijaan. Todennäköisesti peruuntuva post-doc- keikkanikin olisi ollut isoksi osaksi lähtöisin ulkoisesta paineesta. Dosentiksi nimitettävältä edellytetään kaikenlaisia asioita, joita ei kuitenkaan sanota suoraan, ne pitää jotenkin päätellä kaikenlaisista signaaleista.
Tietynlaisessa puhetavassa korostetaan, kuinka ihmisen tavoitteiden pitää lähteä sisältäpäin, ja että ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin pyrkimisessä on jotain epäaitoa, epärehellistä ja jopa halveksuttavaa. Puhetapa on laaja, mutta se on osa spesifimpää puhetapaa, jossa korostetaan usein esimerkiksi sitä, miten "sisäinen motivaatio" on tärkeintä ylipäätään, esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Se ei ole tietysti täysin mieletön, koska erityisesti nuorilla ihmisillä on erilaisia riskejä ohjautua itsetuhoiseen käytökseen, mikäli he ovat alttiita sosiaaliselle paineelle. Mutta en tarkalleenottaen ymmärrä, miksi aikuinen ihminen ei saisi hakea tavoitteitaan jostain itsensä ulkopuolelta.
Tämä on yksi syy, miksi en lainkaan halveksu erilaisia uskonnollisia vakaumuksia. Ne antavat ihmisille jotain ulkoisia kriteereitä oman toimintansa arvioimiseksi. Sama pätee erilaisiin pelastusoppeihin ja eskatologioihin, kuten ydinvoiman vastustamiseen.
On olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että mielikuvitus on niiden yksityisoikeutta, jotka eivät ymmärrä tai tiedä. Että kun hahmottaa riittävän suuren joukon olennaisia tosiasioita, sekä näiden suhteiden hahmottaminen siten, että ymmärtää, mitä tapahtuu jos jokin väite muuttaa totuusarvoaan, jotenkin menettää kyvyn kuvitella asiat "toisin".
Ajatus on jotenkin sukua sille, että jos X osaa erotella elokuvasta jälkikäteen mielessään intertekstuaalisia viittauksia, hahmojen esikuvia kirjallisuudessa jne. niin tämä on merkki siitä, ettei X ole kokenut elokuvaa tunnetasolla. Tai jos X kykenee esittämään uskottavan ja loogisen teorian siitä, miltä parisuhteiden muodostus näyttää tietystä näkökulmasta, X on tunteeton tai vähintään katkera parkumatti.
Abstraktilla tasolla kyseessä on yleisinhimillinen haluttomuus ymmärtää asioita useammasta näkökulmasta ja tämän haluttomuuden ja haluttomuuden mukanaan tuoman kyvyttömyyden siirtäminen muihin ihmisiin. Tälle ilmiölle ei kukaan meistä ole immuuni. Sen taustalla on myös toisaalta jonkinlainen sympaattinen inhimillinen halu uskoa, että maailma on oikeudenmukainen tai tasapuolinen ikäänkuin itsestään lähtöisin. Sen varaan esimerkiksi rakentuvat stereotypiat, joiden mukaan kauniit tai urheilulliset ihmiset ovat tyhmiä tai älykkäät ihmiset ovat sosiaalisesti kömpelöitä. Empiria osoittaa tietysti, että keskimäärin asia on täysin päinvastoin, mutta tämä jonkinlainen hyperkarman laki silti pomppaa esiin toistuvasti.
Ihmisten unelmat joko nojaavat tällaiseen kiintiöiden ja epämääräisten kytkösten teoriaan, tai sitten eivät. Itseäni ainakin vaivaa kyvyttömyys kuvitella "parempaa maailmaa" ilman, että ainakin implisiittisesti kuvittelen, että siinä useammat ihmiset arvostavat samankaltaisia asioita kuin minä. Esimerkiksi että useammat ihmiset hylkäävät erilaiset taikauskot ja syleilevät kosmoksen mysteeriä. Tai että harvemmat ihmiset viitsivät nähdä vaivaa siitä, miten joku toinen pukeutuu, tai että harvemmat ihmiset juovat liikaa tai vetävät huumeita, polttavat itsensä loppuun, laiminlyövät perhettään tms.
Koska en kykene siihen, katson, että erilaiset utopistiset yhteiskunnalliset projektit, jotka perustuvat jonkun partikulaarisen ihmisryhmän - tai yhteiskuntafilosofian - käsitykselle "hyvästä elämästä" ovat yksinkertaisesti tällaisen puusilmäisyyden tuotteita. Ihmiset nyt vain diggaavat erilaisia juttuja:
Sweet dreams are made of this Who am I to disagree?
Keskiviikkona olisi ollut paperin deadline, mutta vedimme paperimme pois. Havaitsimme viime hetkellä koejärjestelyissä puutteita, joiden korjaaminen olisi vienyt liikaa aikaa. Itse paperin teoria on kyllä kunnossa, mutta implementaation testaamiseen tarvittava koneisto on melko monimutkainen. Se sisältää esimerkiksi kokonaisen rinnakkaisten järjestelmien "ohjelmoimiseen" soveltuvan kielen kääntäjän, mittavaa symbolista laskentaa jne.
Tiedän, että monet julkaisevat tuloksiaan piittaamatta siitä, saattaako jokin luku olla väärin. Softa-alan ihmiset erityisesti tuntuvat sietävän "bugeja". Tällaisessa järjestelmässä on kuitenkin vain kaksi mahdollisuutta: joko se on oikein tai se ei ole. Se ei siis muistuta ns. todellisen elämän sovelluksia.
Työ ei luonnollisesti ollut turhaa. Virheet korjataan aikanaan ja paperi julkaistaan jossakin muualla. Näin joskus käy.
Uskonnolliseen vakaumukseeni kuuluu vertaisarvioinnin sakramentti. Vertaisarvioinnin voi periaatteessa toimittaa kuka tahansa, jolla on riittästi tietoa ja joka tekee sen bona fide, mutta on tapana, että vertaisarvioinnin toimitusta vähintään valvoo joku, jolla on sertifikaatti asiantuntijuudesta, traditionaalisesti esimerkiksi väitöskirja on tällainen sertifikaatti.
Vertaisarviointi suoritetaan perehtymällä julkaistavaksi tarjottuun artikkeliin ja antamalla siitä lausunto. Tämän lausunnon tulee kuvastaa arvioijan oikeaksi uskomaa käsitystä artikkelista. On syytä huomauttaa, että olennaista on se, mitä arvioija uskoo oikeaksi. Objektiivisuutta ei voi edellyttää. Tämän uskomuksen tulee kuitenkin olla vilpitön, ja ennenkaikkea sen tulee olla perusteltu, so. arvioijan tulee esittää joukko argumenttikoneita lausuntonsa tueksi.
Ihmiset kuvittelevat usein, että tiede on objektiivista, mutta tämä on väärä kuvitelma. Ihmisillä on voimakas kokemus siitä, minkä he uskovat olevan totta, mutta tämä kokemus ja tunne ovat kuitenkin aina subjektiivisia. Tämän vuoksi vaatimus "objektiivisesta" arvioinnista on haihattelua.
Ihmiset eivät usein hyväksy tällaista käsitystä tieteestä. Erityisesti monet muut ns. kovan tieteen harjoittajat tuntuvat väittävän, että kyse on nimenomaan objektiivisuudesta. He sekoittavat kuitenkin täsmällisyyden ja objektiivisuuden. Täsmällisyys on olennaista argumenttien läpinäkyvyyden, kokeiden toistettavuuden ja ylipäätään tieteellisen prosessin sujuvuuden kannalta.
Osa ihmisistä ajattelee, että koska prosessi on parasta, mitä ihmiskunnalla on tarjota, sen kertakaikkiaan täytyy olla objektiivinen. Tiede kuitenkin erehtyy usein. Siksi "tieteellinen tosiasia" on luonnostaan aina vain paras käytettävissäoleva arvaus asioiden tilasta. Ihmiset, jotka eivät kykene hyväksymään väärässäolemista, ja vaativat pysyviä totuuksia, eivät ymmärrä tätä. He nauravat kuin hyeenat, kun tieteen prosessi tuottaa uskomuksia, jotka se sitten myöhemmin osoittautuvat virheellisiksi.
Se, joka on nähnyt vilauksenkin kirkkaudesta, ei kuitenkaan toimi näin.
