Akatemia vs tohtori, erä II.

Kun trance tyylilajina todella löi läpi joskus 90-luvun loppupuoliskolla, olin jo vähän ikäänkuin kyllästynyt siihen. Tai oikeastaan, olin olevinani liian cool digatakseni musiikista, jonka keskeinen funktio oli verraten primitiivisten emotionaalisten reaktioiden aikaansaaminen. Pushin "Universal Nation" on sikäli hassu kappale, että se on aivan tavattoman yksinkertainen, ja silti kovin tehokas tässä suhteessa. En tiedä miten muut sen kokevat, mutta minusta kappaleessa on jonkinlainen jatkuvan kriisin tai takaa-ajon tunnelma. Mieli- ja muistikuvissani kuulen sen aina varsinaisen tanssisalin ulkopuolelta, kädet hikoillen, hermostuneena miettien, tuleeko tänään klubille tarpeeksi maksavaa porukkaa, jotta laskut saadaan maksettua, vetääkö joku vessassa överit tai palaako paikka.

Jostain syystä akatemiahakemusta tehdessäni minulle tulee myös tämä kappale mieleen. Jätin hakemuksen juuri äsken. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni saada tutkijatohtorin rahoitus. Mikäli saisin sen, voisin keskittyä seuraavat kolme vuotta tutkimaan, ja voisin jopa julkaista papereita. Alallamme on nimittäin sellainen kummallinen kulttuuri, että lehtijulkaiseminen ei tuo lainkaan näkyvyyttä eikä pahemmin viittauksia, vaan arvostetuimmat kanavat ovat muutama tärkein konferenssi. Koska en enää salaile alaani, voin pari mainita, eli Tools and Algorithms for Construction and Analysis of Systems, eli tuttavallisemmin TACAS (olen kerran julkaissut täällä) ja Computer Aided Verification (ei julkaisuja) ovat parhaat, itselleni sopivista Concurrency Theory tulee jossain selvästi perässä (1 julkaisu) ja APN jo aika kaukana (2 julkaisua). Näitä voi pitää "korkean profiilin" julkaisuinani. Sitten on kymmenkunta B-luokan julkaisua, joilla voisi periaatteessa vaikka pyyhkiä per...ussuomalaisten ruokapöytää. Jollakin tavalla vaikeasti arvioitava on vielä Quantitative Evaluation of SysTems, eli QEST, joka on pääasiallinen kvantitatiivisen mallintarkastuksen pääfoorumi; siellä julkaiseminen on helpompaa, mutta keskimäärin viittausten määrä on suurempi kuin monissa muuten "paremmissa" julkaisukanavissa.

Viime vuonna akatemian arvioijat itseasiassa pitivät, itselleni yllättäen, julkaisuluettelotani hyvinkin solidina ja vakuuttavana. Ihmettelen sitä hieman, mutta nämä ovat todennäköisesti tyyppejä, jotka ovat alan oikeita asiantuntijoita, ja tietävät, että esimerkiksi TACAS:in hyväksymisprosentti on pahimpina vuosina alle kymmenen, ja CONCURissakin alle kaksikymmentä. Se ei tietenkään vielä kerro mitään. Omituisinta hylkäyksessä oli se, että eniten pisteytystä laskevaksi tekijäksi oli mainittu se, että suunnitelmani oli liian kansainvälinen, siis koska minulla ei ole omaa tutkimusryhmää, ja koska olen osoittanut tekeväni paljon kansainvälistä yhteistyötä, ei ole järkeä rahoittaa työskentelyäni Suomessa. Logiikka ei oikein auennut minulle, mutta koetin korjata tämän asian tänä vuonna. Olen varma kylläkin, että sekin menee pieleen.

Olen tapellut myös revisioitavan lehtiartikkelin kanssa. (Tämä on muuten periaatteessa sama paperi, joka hylättiin liian teoreettisena) Positiivisen arvion antanut pyysi tarkennosta erään todistuksen tekniikkaan, koska argumentti ei ollut aivan ehkä. Mikä olikin hyvä idea, koska argumentissa oli supikoiran mentävä reikä. Tulos on kyllä oikein, mutta eräs ei-triviaali tapaus ei tullut alkuperäisessä todistuksessa käsitellyksi. Koen jotenkin niin, että jos paperi olisi suoraan hylätty tällaisen perusteen vuoksi, olisin ollut suorastaan tyytyväinen, koska vertaisarvioinnin tehtävä on juuri virheiden löytäminen. Sensijaan se keskittyy nykyään aivan liiaksi siihen viimekädessä täysin mielivaltaiseen sosiaaliseen aspektiin, onko tulos riittävän mielenkiintoinen tullakseen julkaistuksi. Ymmärrän, että tämä on olennaista, mutta jos meillä on teoreettinen tulos, joka ei ole triviaali todistaa, ja sitä tarjotaan asiaankuuluvaan foorumiin, niin en oikein ymmärrä miksi tämä olisi keskeistä.

Jo sen todistus, että toinen menetelmistä toimii, on nykyisellään yli kolmen sivun mittainen. On totta, että sen jälkeen keskeisen ekvivalenssituloksen todistus ei ole kummoinenkaan, mutta tätä voi verrata niihin neutriinojen nopeusmittauksiin. Ei sellaistakaan tulosta ohiteta siksi, että itse koe kesti mikrosekunnin osia, kun mittalaitteiden rakentaminen ja kalibrointi kesti useita vuosia.

Koti.

Akatemiahakemuksen viimeistelyyn on kolme päivää aikaa, joten jäin kotiin kirjoittamaan. Tämä ei menny ihan ns. lapaan, koska samaan aikaan kävi niin, että molemmille pojille nousi aamuyöstä kuumetta. Kumpikin on ollut jonkun verran nuhainen jo viikon, eli tämä kuuluu sesonkiin.

90-luvun alkupuolella saksalainen tanssimusiikki oli tunnelmaltaan hektistä ja aika sillisalaattimaista. Westbam oli yksi isoista nimistä. En mitenkään erityisemmin digannut sitä, mutta koska se soi joskus, ja näin jälkikäteen ajatellen oli ajan musiikkia, olen nyttemmin ikäänkuin pehmennyt sille. Eihän se nyt varsinaisesti hyvää musiikkia ole. Ja jotenkin poikien riehuminen kotona tuo mieleen tämän biisin.

Käsi ja Elämä(tm).

Vaikka erilaisten vammojen yhteydessä on jonkinlainen klisee todeta, että se asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, kyynärpäävammani on tehnyt juuri näin. Syy on niinkin yksinkertainen kuin se, että jotkin tavalliset arkirutiinit, kuten kuntosaliharjoittelu ja muu liikunta ovat jääneet väliin. Huomasin myös, että blogit ja niiden kommentointi on ajan oloon ottanut ison siivun siitä funktiosta, joka ns. normaalilla sosiaalisella elämällä on perinteisemmin ollut. Kun liikuntaharrastuksen, ja nyttemmin muista syistä myös lautapeliharrastuksen myötä saamani tietty merkityksellisyys perhe-elämän vastapainona on kadonnut, olen joutunut pohtimaan näitä asioita.

Näinollen olen tehnyt päätöksen, että rajoitan tietoisesti kirjoitteluani ja kommentointiani. Olen jo esimerkiksi Soininvaaran blogin kommentoinnista käytännössä kokonaan irrottautunut, ja vaikken tätä blogia täysin kuivatelakalle nostakaan, niin päivitystahti nyt tuskin ainakaan nousee. Lopettaminen on käynyt sekin mielessä, mutta kirjoittaminen on lopultakin sen verran hauskaa, että jatkan sitä varmasti.

Media.

Timo-Tirehtöörin Sirkus eli Per...urssuomalaiset RP on hassunhauska kokoelma lähinnä pellejä. Nämä klovnit viihdyttävät meitä aivan jatkuvalla syötöllä. Kuten kaikissa onnistuneissa koomikkokokoonpanoissa, ns Double act variantteineen on tässäkin yleensä pääasiallinen komedian lähde. Homma toimii siis niin, että "Straight man" (tunnetaan myös nimellä "feed") ikäänkuin petaa aivan normaalilla toiminnalla jonkinlaisen tilanteen, jonka "Comic" sitten vääntää vitsiksi. Modernimmissa varianteissa roolit usein vaihtuva lennossa, ja vitseissä on useampi metataso, jotka sitten kuoritaan vitsillä toisensa perään.

Nyt on meneillään tällainen feed-comic ketju, joka on pedattu kokonaiseksi neljäksi vuodeksi. Erityisesti Tirehtööri-Timon hahmo on hauskasti kirjoitettu: hän toimii Comic:ina medialle, mutta Straight-maninä omalle pellelaumalleen. Pelleistä joku sitten heittää vitsit, ja Timo leipoo siitä lisää feediä porukalle. Lauman ykkösketjun pelleillä on omat tyylilajinsa. On kuivaan sarkasmiin erikoistunut Jussi, klassinen slapstick-vaikutteinen pelle Teuvo, ja hauskasti straight-manin ja comicin roolia yhdistelevä rääväsuinen James. Porukkaan kuuluu toki vanhan koulukunnan miehenä myös Pertti eli "Veltto", jonka pellen ura on valitettavasti vähän ollut hiipumaan päin, kun nämä uudet kaverit ovat ilmeisesti yleisön mielestä hauskempia. Odotan silti vielä innolla tulevaa kolmea vuotta, kun Kike, Pertti ja viime kaudella välillä ansiokkaasti ilahduttanut Pentti pääsevät myös vauhtiin.

Haluaisin vielä kommentoida sikäli, että kuten kaikessa hyvässä komiikassa, tässäkään ei epäröidä pureutua päivänpolttaviin aiheisiin. Timon Sirkus onkin ansiokkaasti pitänyt tapetilla, komedian keinoin, Euroopan Unioniin, Kreikan velkakriisiin ja valtion alijäämiin liittyviä kysymyksiä. Erityisesti Jamesin (Jameksen?) viimeinen pläjäys käsitteli yhtä suomalaisen yhteiskunnan perinteistä kipukohtaa eli mediaa.

Kuten kaikissa vitseissä, tässäkin on se riski, että sitä lypsetään liikaa. Siitäkin on jo vähän merkkejä. Ehkä Sirkuksessa on muitakin ohjelmanumeroita. Jos vaikka Tirehtööri-Timo tulee kohta estradille tuolin ja ruoskan kanssa kesyttämään leijonaa?

Vastaus on: Ateismi.

Tilasin eilen Blackwelliltä kirjan The Magic of Reality, joka on siis Dawkinsin uusin. Vilkaisin muutaman kirja-arvostelun, ja konservatiivinen argumentaatio ei taaskaan petä.

Viittaan tässä autoritaarisen "oikeiston" (käytän näitä määreitä nykyään aina sitaateissa varmuuden vuoksi) taipumukseen tulkita kaikki poikkeavat mielipiteet yrityksenä pakottaa muut ajattelemaan samalla tavalla. Autoritaarin mieleen ei yksinkertaisesti mahdu sellaista ajatusta, että argumentaatio sen puolesta, minkä henkilö kokee todeksi ja oikeaksi, voisi vedota ihmisen rationaliseen puoleen, koska autoritaarin mielessä arvoilla ja tosiasioilla ei ole eroa. En toki kiistä sitä, etteikö esimerkiksi Dawkinsin argumenteissa usein esiintyisi autoritaarisia piirteitä, mutta ne eivät silti palaudu ad baculum-argumenttiin, vaan siihen, minkä hän uskoo tai kokee tietävänsä todeksi. Koska autoritaari ei kykene ymmärtämään arvon ja tosiasian eroa, hän uskoo että kun toisella ihmisellä on eri käsitys tosiasioista, tämän syynä on moraalinen mädännäisyys. Toiminnan ja tosiasioiden suhde on aina se, että ei-toivottava ilmiö on moraalinen ongelma, ja sen ainoa ratkaisu on väkivalta.

Kirjoitin yllä "oikeiston" sitaatteihin, koska autoritaarisuus ei tietenkään rajoitu siihen, mitä pidämme oikeistolaisena. Toisaalta sanan "oikeisto" historiallinen painolasti on niin autoritaarisuuden sävyttämä, että on mielestäni jokseenkin paikallaan pitää kaikkia itseidentifioituvia oikeistolaisia jonkinlaisina autoritaareina, aivan samaan tapaan kuin niitä, jotka ottavat kantaakseen "rasistin" viitan muka itseironisesti voidaan aivan hyvin pitää ihan oikeina rasisteina. Tässä ei ole mitään suurempaa moraalista tuomiota; en vain halua pelata sellaista kielipeliä, jossa sanojen konnotaatioita jatkuvasti tönitään joka suuntaan.

Asiaan palatakseni, en pidä salassa sitä, että olen ateisti. En ole kuitenkaan koskaan tätä nimilappua erityisemmin arvostanut, koska tässä kielipelissä, jota uskonnolliset konservatiivit pelaavat, on pelattu niin likaisia siirtoja aikojen saatossa, että "ateisti" on liki samankaltainen termi kuin "oikeistolainen", siis tietyssä kielenkäytössä puhdas haukkumasana. Sillä on muitakin yhteneväisyyksiä. Ateismi on oikeastaan ainoa ihmisen uskomusjärjestelmää kuvaava sana, johon on lupa suhtautua niin, että kun henkilö nimittää itseään ateistiksi, kuulija saattaa kokea tämän loukkaukseksi omaa uskonnollista vakaumustaan kohtaan.


Yrittäkäämme kuvitella tilannetta, jossa kahden eri uskontokunnan edustajat kohtaavat ja toteavat toisilleen: "kuulun uskontokuntaan X" ja "kuulun uskontokuntaan Y". Nimittäin, jos ensimmäinen esimerkiksi toteaa olevansa kristitty ja toinen toteaa olevansa ateisti, tämä on normaalissa sosiaalisessa tilanteessa yleensä luvallista tulkita niin, että jälkimmäinen jollakin tapaa hyökkää tai loukkaa ensimmäistä pelkästään antamalla kuvauksen oman uskomusjärjestelmänsä sisällöstä. Kun tällainen lupa on olemassa, sitä myös käytetään, ja sitä käytetään mainitussa konservatiivisessa argumentaatiossa täysin vapaalla kädellä.

En esitä tätä siksi, että yrittäisin esittää ateistit jonkinlaisina uhreina. Pikemminkin haluaisin esittää, että nimilappu "ateisti" on näin tahrattu. Yllä esimerkissä esiintyvä eräänlainen lupa loukkaantua ei synny siitä, että jälkimmäinen tunnustaa ettei hänen uskomusjärjestelmässään esiinny mitään sellaista oliota, jota olisi mielekästä karakterisoida jollakin sanan deus variantilla. Loukkaus syntyy siitä, että "ateismin" ajatellaan itsessään sisältävän jonkinlaisen vihamielisen suhteen uskonnollisia käsityksiä kohtaan. Sen variantti voisi olla esimerkiksi "olen jihadisti" tms. äärimmäisyyden ja vihamielisyyden mielikuvan herättävä ilmaisu.

En tarjoa tälle ongelmalle mitään ratkaisua, koska en usko että ratkaisua löytyy tympeiden kielipelien pelaamisesta. Tämä muistuttaa sitä, miten jokainen termi, joka kuvaa jotakin ennakkoluulojen tai syrjinnän kohteena olevaa tai sellaiseksi koettua ihmisryhmää, muuttuu ajan oloon haukkumasanaksi. Vrt. "neekeri", "mustalainen", ja nyt ilmeisesti "persu", "kepu", jne. Tässä prosessissa on jotain samaa kuin siinä, että hoidetaan taloutta painamalla rahaa. Sillä voidaan jossakin erittäin harvinaisessa tilanteessa, kun se tehdään yhteisymmärryksessä, hyvin rajoitetusti ja harkiten, päästä jonkinlaisesta kierteestä eroon. Tällöinkin sen aiheuttama haitta on suuri, ja on kyseenalaista, onko sellainen tempaus nettohyödyllinen. Ja kun siitä tulee valtaapitävien standardi työkalu, se menettää merkityksensä ja muuttuu yksinomaan haitalliseksi.

En katsonut mitään vihapuheiltaa eilen, koska vihapuhekeskustelu on aivan liian tympeää muutenkin.

Kevennyksenä loppuun, tiedättekö muuten, minkä uskonnollisen vakaumuksen tunnustamisesta saa maailmassa kaikkein helpoiten kuolemantuomion?

Kädestä, Kreikasta ja muusta.

Kävin aamulla poistattamassa kipsin. Kahden viikon jälkeen se näyttää siltä, että se kuuluisi Keith Richardsille. Sillä erotuksella, että arpikudos oli kyynärpään puolella. Liikerata on ehkä kymmenkunta astetta. Sen reunamilla väijyy toinen todellisuus, jossa asustelee sanoinkuvaamattomia olentoja, jotka repivät ihmisen sielun ja mielen kappaleiksi ja jättävät jäljelle vain tutisevan lihahyytelön.

Hoitoketju oli osaltani hieman rikki. Osastolta saamani ohjeen mukaan minun piti mennä terveysasemalla poistattamaan kipsi kahden viikon kohdalla (eli nyt) ja käydä sitten kuuden viikon kohdalla ortopedian polilla seurannassa. Sairaslomani päättyi virallisesti tänään, vaikka olenkin ollut töissä jo viime viikon. En kuitenkaan päässyt tänään töihin, koska kuulin vasta kipsin poiston yhteydessä, että minun on mentävä lääkärille vähän puolen päivän jälkeen, jotta saan lähetteen fysioterapiaan. Tuntien Tampereen sosialistisen terveydenhuollon, odottelen terveysaseman odotushuoneessa neljään asti, ja jos hyvä tuuri käy, sitten minulle kerrotaan, että joulukuussa voisi olla mahdollisuus päästä fysioterapiaan.

En ole ihan ymmärtänyt viimeviikon kauhistuttavaa kohua. Kyseessä on tietysti Halla-ahon faux pas, kun hän totesi Kreikan kaipaavan sotilasdiktatuuria. Itse tokaisussahan ei ole mitään sellaista, mitä käytännöllisesti katsoean kaikki aikaansa seuraavat ja historiasta edes alkeet osaavat eurooppalaiset eivät olisi jo tulleet ajatelleeksi, ja sama idea on esitetty lukemattomissa kahvipöytäkeskustelussa viimeaikoina. Jokainen vähääkään Halla-ahon kirjoituksia lukenut tietää myös, että tyylillisesti tällainen tokaisu on ko. veijarilta aivan normaalia meininkiä.

En ole salaillut sitä, että pidän Halla-ahon poliittista "brändiä" naurettavana. Olen peräänkuuluttanut erityisesti sen ohuuden ja tyylivalintaan perustuvan retoriikan alasampumista asiallisin perustein. Se on kuitenkin ilmeisen mahdotonta, koska meillä vallitsee täysin huumorin- ja historiantajuton ja erilaisia tyylilajeja sietämätön poliittinen kulttuuri. Jos Halla-aho olisikin sen ainoa uhri ja kyse olisi pelkästään siitä, että keissi on jatkumoa sille, että tämä on menneisyydessä puhunut pehmeitä, en viitsisi siitä pahemmin rähjätä. Se, mikä tässä tökkii on, että lehdistö esittää ns. tahallisen väärinymmärryksen ja kontekstista irrottamisen, ja poliitikot yhtyvät kuoroon keräämään irtopisteitä.

Kun aikanaan kannatin vihreitä, se perustui pitkälti Osmo Soininvaaran linjaan, ja erityisesti tosiasioita esittävään ja argumenttien avoimmuuteen perustuvaan tyyliin. Itse linjan merkitys oli vähäisempi kuin kokemus siitä, että perusteena ovat parhaat käytettävissäolevat faktat ja niiden pohjalta tehty arvio siitä, miten erikseen julkilausutut arvot parhaiten toteutuvat. Sivuutan tässä nyt kritiikkini vihreitä kohtaan; se on muissa merkinnöissä tullut esille. Se, mihin haluan kiinnittää huomiota on ollut se, että Soininvaara on esittänyt ajatuskokeita ja argumentteja myös sellaisista näkökulmista, jotka uhkaavat ns. pyhiä arvoja. Tässäkin tyylilajissa hän on joutunut muutamankin kerran hieman vastaavanlaisen (jos kohta ei yhtä vakavan) tahallisen väärinymmärryksen kohteeksi.

Tässä on paralleeli, vaikka Halla-ahon mörköretoriikkaan ja "punavihermädätyksellä" pelotteluun perustuva tyyli onkin täysin erilainen. Siihen kuuluu esimerkiksi mitä ilmeisimmin musta huumori, erityisesti erilaisten tylyjen ja pidemmänpäälle loukkaaviksi muuttuvien termien viljely sarkastisesti. Esimerkkeinä nyt ns. virallisesta maahanmuuttokaanonista sarkastisesti poimitut termit "kultamuna" ja "moniosaaja". Tässä ei sinänsä ole mitään ihailtavaa tai hyvää, mutta tyylilajin ymmärtämisen kannalta tietynlainen kieli poskessa heitelty melko synkkä sarkasmi on olennaista havaita.

Olen lukenut Halla-ahon scriptaansa kirjoittamat jutut läpi, samoin seurannut hänen facebook-kirjoitteluaan hajanaisesti. Kreikka-tokaisussa ei ollut kerrassaan mitään sellaista, jonka olisin voinut tulkita jonkinlaisena flirttailuna fasismin kanssa. Toki hänen kirjoituksissaan on muuten kaikenlaista epämiellyttävää ja sellaista, mikä ansaitsee tulla julkisesti käsitellyksi, mutta väite jonka mukaan Halla-aho kannattaisi tai ehdottaisi ikäänkuin vakavissaan Kreikkaan sotilasdiktatuuria ei kuulu niihin.

Voisi olla mielekästä esittää paheksuntaa vaikkapa siksi, että kreikkalaisilla on vaikeaa ja kipeitä muistoja sotilasdiktatuurista. Vitsiä voisi pitää mauttomana ja epäasiallisena. Mutta sen tahallinen väärinymmärtäminen operationaaliseksi ehdotukseksi tuoda panssarivaunuja kaduile, ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ainoa vaikutus on, että niiden ihmisten joukko, jotka eivät ota "virallista totuutta" lainkaan tosissaan, kasvaa, ja kuilu näiden mimosanherkkien demokratian puolesta loukkaantuvien ja oikeasti asioista kiinnostuneiden välillä vain kasvaa.

Yleisemmällä tasolla, kaipaisin asiallisempaa keskustelukulttuuria Suomeen. Tarkoitan sellaista, jossa erilaisia tyylejä suvaittaisiin ja arvioitaisiin jotenkin muuten kuin kampaamalla hienolla kammalla loukkaavia tai sellaiseksi väen väkisin tulkittavissaolevia ilmaisuja. Kun tähän mennään, sumentuu joidenkin tahojen -- tässä tapauksessa Halla-ahon ja kumppanien, ainakin tämä on mielipiteeni -- poliittisen viestin ohuus ja substanssin puute. Kohusta on tullut keino päästä pinnalle. Tarvitaan vain yksi tulenarka aihe, epäkorrekti mielipide, ja vähän epäkorrekteja lausuntoja.

Toinenkin, sivullinen uhri tällä nykyisellä ämmämäisellä loukkaantumiskulttuurilla on, ja se on se, että rohkeita ajatuskokeita ei voi heitellä ilmoille politiikassa. Björn Wahlroos voi toki heitellä poliittisesti kiistanalaisia mielipiteitä talouspolitiikasta, mutta hän ei ole edes poliitikko. Täällä ei saa kyseenalaistaa sosiaaliturvaa, ei saa kyseenalaistaa koulutuksen "tasa-arvoisuutta", ja niin edelleen. Olen sen verran anarkistinen luonne, että kaikki pitää minusta voida poliittisessa keskustelussa kyseenalaistaa ja esittää huumorin, ajatuskokein, jne. Persujen ja erityisesti Halla-ahon populismi, jossa arvoja ei esitetä suoraan vaan maalataan ne uhkakuvien taakse, josta sitten loukkaantujakulttuuri esittää arvailuja ja moraalisia tuomioita, on tämän typerän ja epätarkoituksenmukaisen keskustelukulttuurin äpärälapsi. Siinä huudetaan "rasistia" ja "fasistia" pää punaisena pahvikuvan edessä niin kauan että itse sana on muuttunut samanlaiseksi sarkasmiksi kuin "kultamuna" ja "moniosaaja".

Niillä sanoilla oli kuitenkin joskus merkitys. Jonain päivänä käy niinkuin sille pojalle, joka huusi sutta.

Vertaiset, osa &@#%

Saimme jälleen arviot eräästä toisesta paperista. Editorin päätös oli yksikantainen "hylkäys", mikä on erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. Editori kirjoitti näin:

"Reviewers' comments on your work have now been received. You will see that they are advising against publication of your work. Therefore I must reject it."

Vaan mitä arviot sanovat?

Jotta arvioita voi ymmärtää, kerrottakoon, että paperissamme oli teoriatulos kahden käsitteen suhteesta. Olennaisilta osin se oli, että 1) menetelmän A teoria sisältää menetelmän B teorian erikoistapauksenaan. B on erittäin käytetty teoria ja käytännöllinen. 2) A:n sovelluksissa voidaan käyttää erästä tekniikkaa, jota B:n sovelluksissa ei ole käytetty, koska ei ole voitu osoittaa että se toimii, nyt voidaan käyttää.

Arvioija sanoo:

So, theoretical considerations between the confluence and ample set approach are not that relevant from a practical point of view. I would not complain about the lack of practical implications, if there would be a deep theoretical contribution. But, to my opinion, this is not the case.

OK, tämä on siis keskeinen arvioijan argumentti hylkäykselle.

Vaan mitä sanoo arvioija 2?

The paper presents a thorough comparison between two state space reduction techniques for probabilistic model checking. It compares confluence reduction and ample-set-based partial order reduction. It concludes that any ample set reduction is also a confluence reduction but not on the other way around. It also finds the precise hypothesis that make both techniques equivalent. This relation brings as a corollary the understanding on how the algorithms of one technique could be used in or adapted to the other.

Tätä seuraa muutama kappale, jossa yksityiskohtaisesti käydään läpi itse käsitteiden merkitystä, ja mainitaan kaksi epäselvyyttä erään teoreeman todistuksessa. Ja sitten loppukaneettina:

It is my impression that the paper should be accepted with the minor revisions I enumerate below, though they should put particular attention on the proof of Theorem 15.

Tämä on siis editorin mielestä sitä, että molemmat ehdottavat hylkäämistä? Ottaen huomioon, että toinen arvioija esitti suoran argumentin sille, miksi ensimmäisen arvioijan keskeinen peruste hylkäämiselle ei ole validi, ja esitti paperin hyväksymistä, on aika tylyä editorilta väittää, että molemmat olisivat ehdottaneet hylkäystä.

LISÄYS 15.9.:
Pyydettäessä lisäperusteluja hylkäykselle, editori vastasi näin (huom: ei alkuperäinen viesti, sillä alkuperäinen viesti oli toisella kielellä, jolta se on käännetty englanniksi erään toisen kirjoittajan toimesta)

Considering this unsatisfactory situation I propose that you revise your manuscript as suggested by reviewer #2 and resubmit the revision. I will then arrange a third independent reviewer. Would you be happy with this procedure?

Tulkitsen tämän niin, että editori oli ns. kämmännyt eli ei ollut oikeastaan lukenut toista arvostelua. Tämähän olisi ollut normaali toimintatapa täysin ristiriitaisten arvostelujen jälkeen muutenkin.

Hakemus II.

Kirjoitin viikonlopun Akatemiahakemusta. Näissä on ongelmana se, että helposti innostuu ajattelemaan että hakemuksella olisi jotain merkitystä. Tosiasia on, että myöntöjä tehdään nykyään ehkä alle kymmenen prosenttia; pintatasolla tilasto näyttää lupaavammalta (vajaa 20%), mutta yksittäisen tutkijan kohtaama todellisuus on toinen sikäli, että noita lukuja hierotaan siivoamalla osa hylätyistä hakemuksista pois. Minulla ei ole mitään erityisempää syytä epäillä, että myönnöissä katsotaan jotain tieteellisen työn ulkopuolisia asioita kuten kaverisuhteita. Sensijaan hakijoille kyllä annetaan aivan liian ruusuinen kuva mahdollisuuksista. Joka paikassa kannustetaan hakemaan erilaisilla iskulauseilla.

Hakeminen itsessään on pitkälti nöyryyttävää. Kielteiset päätökset "perustellaan" yleensä asioilla, jotka on luettu rivien välistä. Esimerkiksi viimevuotisessa hakemuksessani oli tartuttu yhteen lauseeseen mahdollisesta tutkimuslinjasta, ja mainittu siihen liittyvän oman kokemukseni puute merkittävänä heikkoutena. Lisäksi arviossa oli väärinkäsitys esimerkiksi siitä, missä oikeastaan työskentelen ja kenen kanssa. On sangen kummallista, että tällaisia täysin ilmeisiä faktoja ei tarkasteta, semminkin kun tutkimussuunnitelman sivumäärä on hyvin rajallinen. Itsestäänselvinä pidettyjä faktoja ei voi kaikkia mainita, koska ne täyttäisivät koko hakemuksen ja toisaalta jos niitä jättää mainitsematta, ne sivuutetaan tai tulkitaan päinvastaisiksi. Vika ei edes voi olla siinä, että päätetään etukäteen että hakemus on huono ja sitten haetaan tekosyitä, koska lausunto haetaan ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

Akatemia on sikäli ystävällinen, että sieltä sentään ilmoitetaan hakijalle, mikä tulos on ollut. Monet rahoitusta myöntävät tahot eivät vaivaudu edes kertomaan hylätyille henkilökohtaisesti, vaan kielteinen päätös täytyy päätellä siitä, että mitään ei ole ilmoitettu. Tätä pidän kohtuuttomana, koska se on psykologisesti erittäin raskasta. Lisäksi juuri kielteinen päätös on monessa tapauksessa se, mihin hakijan täytyy reagoida, esimerkiksi etsimällä uusi työpaikka tai projektirahoituksen tapauksessa etsiä muita rahoituslähteitä tai kertoa työntekijöille.

Nyt vireillään olevat hakemukseni tulevat ratkaisemaan tutkijanurani jatkon. Tiedän, että olen tehnyt virheen yrittäessäni jatkaa, minun olisi pitänyt tehdä, niinkuin eräs täälläkin kommentoinut henkilö on ehdottanut: Asettaa konkreettinen raja ja sitoutua siihen etukäteen. Tämä neuvo on hyvä, ja sen perustelu yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos käynnissä on jokin epäsuotuisa prosessi, sen aiheuttama haitta tuppaa kasvamaan eksponentiaalisesti. Ihmiset sopeutuvat suhteelliseen muutokseen niin, että jos sonnan määrä kasvaa vaikka 10% vuodessa, ihminen saattaa sinnitellä odotellen käännettä parempaan hyvinkin pitkään, koska suhteellinen muutos on melko hidasta. Toisaalta, jos asettaa rajan suunnilleen mihin tahansa juuri nyt, niin raja ylittyy melko nopeasti. Trikki on siinä, miten saa itsensä sitoutumaan rajaan.

Tämän neuvon nerokkuus on näkynyt kummastakin suunnasta omassa elämässäni. Esimerkiksi lojaaliuteni Vihreitä kohtaan oli jatkuvasti koetuksella, ja lopulta asetin puolueen linjalle konkreettiset rajat, jotka ylittäminen johtaa siihen että lopetan sen tukemisen. Raja ylittyi puolessa vuodessa, vaikka sitä asettaessani en uskonut sen ylittyvän lainkaan. Toisaalta, en ole asettanut mitään tällaista rajaa omassa työssäni, ja uskoisin, että jos olisin minkä hyvänsä rajan asettanut kaksi vuotta sitten (kun nykyinen virkakauteni alkoi), se olisi ylittynyt jo kirkkaasti.

Haluaisin kovasti sanoa, että jos nyt en saa kumpaakaan hakemaani rahaa, niin lopetan, pakkaan pillit pussiin ja lähden enkä mieti tulevaa. Keväällä jo tavallaan tein tällaisen päätöksen, mutta päätös lähteä viivästyi; sain tarjouksen josta en halunnut kieltäytyä, mutta jota en myöskään voinut hyväksyä. Tämä haiskahtaa kuitenkin tekosyyltä ja turvallisuushakuisuudelta omalta osaltani, koska ihminen on itsepetoksen mestari.

Editori ilmoitti, että saamme "pian" tietää lehtiartikkelimme kohtalon. Kirjoitin erään hollantilaisen kolleegani kanssa paperin erään ekvivalenssituloksen ympärille. Tulos oli omamme, ei kovin yllättävä, mutta teoreettisesti tärkeä. Lähetimme sen alan keskeiseen teoriakonferenssiin, josta se hylättiin "liian teoreettisena". Valitin asiasta ohjelmatoimikunnalle -- en yrityksenä saada päätöstä kumottua, vaan jotta tällaiset arviot saataisiin kertakaikkiaan kitkettyä peer-review prosessista. On jotenkin häpeällistä, että toimikunta kiireiden takia jättää lukematta subreviewereiden kommentit ilmeisen sonnan varalta.

Asiaa sivuttiin, joskaan ei käsitelty suoraan ACM:n blogissa. Alan arviointiprosessissa ollaan paikoin suoraan sanoen törkeitä. Ei pelkästään virheellisen sisällön vaan myös muodon osalta. Ei palvele kerrassaan mitään tarkoitusta kirjoittaa arvostelua, jossa keskitytään pelkkään haukkumiseen. Kuitenkin tällaisia arvosteluita on hylkäävistä arvosteluista aina valtaosa.

ACM:n kommentit kannattaa lukea, koska siellä on myös tahallisia väärinymmärryksiä tästä ilmiöstä. Esimerkiksi joku esittää olkiukon, jonka mukaan Meyer olisi väittänyt että sonta pitää päästää läpi. Kun minä kirjoitan täällä, että jokin tutkimus on "sontaa", se on täysin eri asia kuin jos kirjoittaisin arviota. Vertaisarvio on minulle ja monelle muulle tutkijalle pyhä toimitus. Kun tiedettä on väitetty jonkinlaiseksi uskonnoksi, niin analogiaa jatkaakseni, vertaiarviointi on sen tärkein sakramentti. Hylkäys ja hyväksyminen ovat sivuseikkoja, läpinäkyvä analyysi on paljon tärkeämpää.

Käsi, salaliitot ja epistemologia.

Nukkuminen on vaikeutunut viimeöinä. Kättä ei varsinaisesti särje, mutta sille ei vain löydy asentoa, jossa se ei häiritsisi. Asennot, joissa kyynärpäätä ei paina kivuliaasti, rasittavat olkapäätä tai estävät verenkiertoa.

Tuoreet kuvat kuun pinnasta ilmeisestikin sai taas vanhat salaliittoteoreetikot ulos luolistaan. Salaliittoteoria on hyvin suosittu tapa selittää asioita, merkittävä osa ihmisistä uskoo johonkin salaliittoon. Suosituimpia ovat JFK:n murha, 9/11 tornien romahdukset, Bilderberg-ryhmän "maailmanhallinta", Ilmasto"huijaus", ja kuulentojen väärennökset.

Alkuperäisten hippien suosikki oli tietysti Nixonin salaliitto, joka Watergaten kautta sai jonkinlaisen "vahvistuksen". Toisaalta, kuten myöhempien aikojen makkaratukkien ja hippien suurmies Terence McKenna toteaa, no-one is in control.

Salaliittoteorioiden perustavanlaatuinen ongelma on yleensä se, että niiden ylläpitämiseen ja salaamiseen vaadittava "informaatiogäppi" on kertaluokkia suurempi kuin ns tavanomaisen tulkinnan uskottavuusongelmat. Jos otamme esimerkiksi 9/11 salaliitot, ja tulkinnan, jonka mukaan tornit räjäytettiin, herää kysymys miksi niitä päin piti vielä lentää lentokoneella? Räjäyttäminen terroritekona olisi ollut paljon vähäriskisempi tempaus. Lisäksi jonkun Apollo-ohjelman miljardit dollarit ja sadat tuhannet miestyövuodet olisi varmaan voitu jättää käyttämättä, jos tavoitteena olisi kuvata studiossa valekuulentoja. Puhumattakaan siitä, että raketit ammuttiin kiertoradalle ja lehdistö oli todistamassa astronauttien paluuta maahan.

Sitä en tietenkään kiistä, etteivätkö kuulennot olisi olleet PR-tempaus, monessa mielessä maailmanhistorian kallein sellainen (ehkä Irakin sodan jälkeen).

tiedelinkki

Suosittelen niille, joilla on biotaustaa tms, ja joita omat kirjoitukseni abstraktiosta ovat askarruttaneet, lukemaan artikkelin Executable Cell Biology. Sen pitäisi selventää sitä, miksi abstraktion rooli on aivan ratkaiseva tutkimusmetodeissa. Fyysikoille asia on yksinkertainen, koska pyritään aina alempaan abstraktioon, ja metodi on vain etsiä mallien abstraktiovuodot (en dissaa; tämä on vain näkökulma), mutta juuri biologiassa tämä tulee relevantiksi.

Murtuma II.

Pihassamme kasvaa muutama luumupuu, mutta vain yksi niitä tuottaa todella hyviä luumuja. Lauantaina päätin kerätä loput luumut pois; vaimo ja lapset olivat jo alempien oksien luumut poimineet.

Puun on pengerretyssä rinteessä alemmalla penkereellä. Ylemmän penkereen reunassa puun vieressä on tasaisehko kivi, jonka päällä on helppo seistä. Siitä myös yltää hyvin puun ylimpiin oksiin. Nousin kivelle kurotellakseni luumuja. Sade oli tehnyt kiven liukkaaksi, ja asettelin jalkani huonosti, minkä vuoksi liukastuin taaksepäin. Epäonnekseni minulla oli kulho kädessäni, ja kyynärpääni osui kiveen ensimmäisenä. Ja murtui.

Olin eilisiltana leikkauksessa, jossa kyynärnivel kasattiin kokoon ruuveilla. Pääsin tänään kotiin, koska leikkaus sujui hyvin -- se tehtiin ilman nukutusta. Kuntosaliharjoittelu on kuitenkin poikki vähintään kolme kuukautta. Kahden viikon jälkeen nivel mobilisoidaan ja kuuden viikon jälkeen sille saa laittaa pientä kuormaa.

Voin kertoa, että harmittaa,