Uusin XKCD kannattaa tutkailla melko tarkkaan. Se selittää miten USA:n poliittinen asetelma on historian saatossa elänyt. Suomalaiseen vastaavan perehtyminen olisi yhtä mielenkiintoista.

Tulevaisuus, Osa X.

Luin Michio Kakun kirjaa ja kuten joku kommentoi Kakua noin yleensä mieshän on kauhea hypettäjä. Tämä on tavallaan totta. Ilmaisuissa on grandiositeettia joka ei ole aiheellista, riskeissä ja mahdollisuuksissa vedetään överiksi jne.

Olen vähän pettynyt "Physics of the Future"-kirjaan. Kirjoittelin aikanaan lyhyehköjä ja vähän pidempiäkin scifikirjoituksia, tosin lopetin niiden julkaisemisen blogilla koska kuten kommenteissa todettiin "v***u mitä p*****a". Ajattelin että tässä olisi jotain mielenkiintoista jota voisi käyttää materiaalina. Näin ei kuitenkin ole, vaan kirja on aika tylsä, rehellisesti sanoen. Mikään kirjassa ei ollut minulle millään lailla yllättävää, eikä Kaku oikeastaan ekstrapoloi kovin hyvin. Tämä kuulostaa kovalta haukulta, mutta suosittelen kirjaa silti. Se vain on pettymys, koska niistä aiheista joita olen blogillani käsitellyt (esim ydinvoima), Kaku kirjoittaa vähemmän ja mielestäni heikommin taustoitetusti kuin mitä edes minä olen kirjoittanut.

Kirja on toki mielenkiintoinen niille, jotka eivät itse ole futurismia harrastaneet, ja sellaisena toimii hyvänä yleisluontoisena johdantona aiheeseen, mutta sopivia blogeja ja wikipediaa lukemalla saa jonkinlaisen peruskoulutuksen omaava jo aika paljon kattavamman vision muodostettua kuin mitä Kaku kykenee kirjassa tarjoilemaan.

Vaalit.

En seurannut juurikaan kunnallisvaalikampanjointia, koska en ollut äänioikeutettu ja koska muutakaan sosiaalista painetta ei sen puolesta ole ollut. Tampereella kaupunginvaltuuston koostumuksessa tapahtui melko kosmeettisia muutoksia: Demarit saivat yhden paikan, kokoomus menetti yhden. Vihreät, KD, Vas ja ja Keskusta menettivät yhden paikan kukin, ja PS sai viisi paikkaa lisää.

Tulos lienee melko lailla odotetun kaltainen: PS sai äänistä kaikenkaikkiaan reilu 12 prosenttia. Se on paljon, ja jos verrataan edellisiin kuntavaaleihin, niin se on roimasti enemmän. Eduskuntavaalien "jytkyksi" tätä ei kuitenkaan voi karakterisoida. Esimerkiksi Helsingissä ja Uudellamaalla PS ei saanut samanlaista vyöryä kuin se sai eduskuntavaaleissa, osuus äänistä väheni. Helsingissä ja PS hävisi jopa Vasemmistoliitolle äänimäärässä, ja Tampereellakin se jäi Vihreiden taakse. Tämä voimistaa varmastikin monia aiemmin käsittelemiäni stereotypioita.

 Äänestysprosentti oli alhaisempi, ja tämä voi olla osasyy. Perussuomalaisten kannatuksen hiipuminen on mahdollinen selitys, mutta todennäköisempänä pidän sitä, että Perussuomalaisten Jytkyssä oli melko paljon sellaisia liikkuvia äänestäjiä jotka nyt jäivät ehkä sään tai yleisen apatian vuoksi kotiin. Tarkempi tutkimus varmaan paljastaa jotain tästä.

Vaikka olen usein esiintynyt Perussuomalaisten vastustajana ja haukkunut näiden politiikkaa, en pidä PS:n viimeaikaisia menestyksiä mitenkään yksikäsitteisesti huonona asiana. Pidän toki valitettavana sitä, että yleisen tyytymättömyyden purkautumiskanavana on ollut puolue joka pyörii aivan liian suurissa määrin yhden pyknikon ja muutaman häirikön napojen ympärillä. Ilmiössä on kuitenkin positiivista esimerkiksi se, että ihmiset joiden ulkonäkö on kuin suoraan per-looks- sivustolta, ovat lähteneet osallistumaan politiikkaan en masse.

Demokratiassa on ongelmansa, ja ongelmat ovat mielestäni sitä suuremmat, mitä enemmän valtaa ja mitä isommalle kokonaisuudelle siinä jaetaan. En vastusta esimerkiksi EU:n liittovaltiokehitystä, mutta siihen liittyy riskejä, joita useimmat federalistit aliarvioivat. Sama pätee kansallisella tasolla, mielestäni valtiolla on liikaa valtaa suhteessa kuntiin, ja isot kunnat ovat mielestäni liian isoja. Demokratia toimii parhaiten silloin kun päätetään sellaisista koordinaatio-ongelmista jotka oikeasti ovat päätöksentekijöille ja päätöksistä äänestäville suoraan relevantteja. Esimerkiksi jos kylän poikki kulkee tie, joka on yhteismaata, on mielekästä että kyläläiset keskenään päättävät esimerkiksi sen kunnossapidosta ja siitä laitetaanko sinne hidasteita tms, eikä niin että siitä päättää kunnanvaltuusto joka sijaitsee pahimmillaan 40 kilometrin päässä ja jossa ei istu yhtään kyläläistä.

En osaa sanoa mikä Suomessa on aiheuttanut nykyisen vallan jakautumisen, mutta syynä ainakin näyttäisi olevan kiero dynamiikka joka vallitsee kaupunki vs maaseutuakselilla. Hypoteesini on, että Keskustan lähes ehdoton valta periferioiden kunnissa - joka edelleen on erittäin vahva - on ollut ongelma SDP:lle ja Kokoomukselle. Vallassaollessaan Keskusta on kanavoinut valtion resursseja ja kompromissina suostunut vallan siirtämiseen valtiolle. Tämä on vain hypoteesi. PS:n nousussa saattaa olla kyse siitä, että tämä dynamiikka on nyt jotenkin murtumassa.

Vaikka mistä minä mitään tietäisin.

Up Over.

Palasimme eilen Australiasta. Matkamme aikana kävimme kahdessa eri osavaltiossa, Queenslandissa, jossa vietimme suurimman osan aikaa, ja hyvin pikaisesti New South Walesissa, koska Gold Coastin lentokenttä sijaitsee osavaltiorajan toisella puolen.

Australia on vauras maa. HDI:lla (0.929) mitattuna se on maailman toiseksi kehittynein maa, Norjan jälkeen, kaukana Suomen edellä. Australian nominaalinen BKT per capita on tilastosta riippuen kuudenneksi tai seitsemänneksi korkein. Vielä korkeammalla se on, jos rajoitutaan "oikeisiin" valtioihin; Sen edellä on tilastoissa kääpiövaltioita kuten Monaco, Luxemburg, Liechtenstein ja Bermuda. Lisäksi on tilastosta riippuen jotain kääpiö-öljyvaltioita. Ainoastaan Norja ja Sveitsi ovat "oikeita" valtioita, ja näistä Norjan luku on öljytulojen vääristämä.

Ostovoimakorjattu luku on kuitenkin selvästi alhaisempi, ja sen kyllä kävijä huomaa ja ennenkaikkea tuntee lompakossaan. Tämänhetkinen vaihtokurssi on suunnilleen Singaporen dollarin ja Euron puolivälissä, hieman lähempänä SGD:tä kuin Euroa. Hinnat erityisesti ruoan osalta ovat ainakin Queenslandissa noin kaksin- kolminkertaiset Singaporeen verrattuna. Siinä missä Bic Mac-ateria maksaa Singaporessa noin SGD5 - SGD6, saa Brisbanessa pulittaa AUD8. Hodarista saa maksaa AUD5, kun sellaisen saa Singaporessa kolmella dollarilla (SGD). Bensiini on suunnilleen saman hintaista, tai hieman halvempaa, kuin Singaporessa. Julkinen liikenne on kertaluokkaa kalliimpaa, mutta se ei ole ihme.

Toisin kuin Singaporessa, ainakin Brisbanessa on panostettu aivan valtavasti pyöräilyyn. Joenvarsi on varattu pyöräilijöille, keskustassa on kaduilla omat kaistansa pyöräilijöille. Ilmastokin tietysti suosii pyöräilyä. Queenslandin eteläosissa on kostea subtrooppinen ilmasto, jossa sadekausi sijoittuu kesään. Toisaalta syksy, talvi, ja kevät ovat melko kuivia ja sadekausi on melko lyhyt, joten kuivaa mutta aurinkoista ilmaa riittää suurimmaksi osaksi vuotta. "Talvi" muistuttaa enemmänkin kuivaa versiota Suomen kesästä kuin mitään oikeaa talvea.

Suomalaista "vihreää" politiikkaa kauhistelevat varmaan repisivät hiukset päästään jos joutuisivat Queenslandiin. Ympäristösäädökset ovat hyvin tiukat. Kierrättämiseen kehoitetaan joka paikassa hyvin ankarin äänenpainoin, samoin veden säästämiseen. Autoilua ei toki samaan tapaan kuriteta, mutta esimerkiksi tiemaksuja on joillakin osuuksilla. Meriensuojelun kanssa ollaan ilmeisen tosissaan, vaikka kyseessä onkin Tyyni Valtameri.

Gold Coast on jonkinlainen surffaajien, lomailijoiden ja eläkeläisten suosima rantakohde. Kuvaavaa on, että keskeisen kaupunginosan nimi on Surfers Paradise. Kävimme rannalla kävelemässä, mutta emme uimassa; tuuli oli melko voimakasta, samoin aallokko. Lisäksi meressä on runsaasti erilaisia meduusoja. Suurin osa aiheuttaa vain hieman kivuliaita polttoja, mutta alueella tavataan myös joitain tappavan myrkyllisiä lajeja.

Ostin menomatkalla Michio Kakun kirjan Physics of the Future, joka nimestään huolimatta ei käsittele oikeastaan fysiikkaa. Kaku käsittelee samoja teemoja, joista olen itsekin kirjoittanut tulevaisuus-lapun alla. En saanut sitä vielä loppuun, mutta kirjassa käsitellään mm. K1- kynnyksen ylittämistä ja erilaisia AI-skenaarioita, lääketiedettä ja nanoteknologiaa. Jokainen osa sisältää lisäksi muutaman yleisluontoisen ennusteen siitä, miten teknologia muuttaa maailmaa, kolmella eri (lyhyen tulevaisuuden) aikajänteellä. Lähitulevaisuus käsittelee seuraavaa 20 vuotta, vuosisadan puoliväli vuosia 2030-2070, ja vuosisadan loppuosa viimeistä 30 vuotta. Nämä ovat ylimalkaisia ennusteita, mutta melko viihdyttäviä, enkä ole monestakaan asiasta kovin eri mieltä.

Paluumatkalla piti käyttää loput AUD:t ja ostin mm. uuden Scientific Americanin. Siitä linkittämisen arvoinen artikkeli on Antiscience beliefs- ilmiötä käsittelevä kirjoitus. Suosittelen lukemaan sen. Mukana on mm. lyhyt historiikki siitä, miten tiedevastaiset tahot ovat vaikuttaneet 1900-luvulla USA:n politiikassa. Ennen toista maailmansotaa, ja oikeastaan Eisenhowerin kauden loppuun asti republikaanit olivat kahdesta USA:n puolueesta tiedemyönteisempi. 1960-luku käänsi asetelman päälaelleen. Kirjoittajan sympatiat ovat selvästi hyvin samansuuntaiset ja kumpuavat hyvin samankaltaisista perusteista kuin omani. Tekstin mielenkiintoinen huomio on, miten konservatiivit ovat omaksuneet 1960-luvun vasemmistointellektuellien opit, heidän postmoderni epistemologiansa on uinut osaksi valtavirtapolitiikkaa. Kehityskaari Nixonin, Reaganin ja Bushin kautta Tea Party- liikkeeseen on selkeä ja sen luonnontieteen vastaisuus kuvattu hyvin. Suosittelen tekstiä. 

Down Under.

Lähden tänä iltana Australiaan muutamaksi päiväksi perheen kanssa. Lennämme yöllä Gold Coastille Queenslandiin. Vietämme pari yötä Brisbanessa, ja tarkoituksenani on päästä katsomaan Koaloja. Lapset päässevät uimaan, katsomaan delfiinejä (toivon mukaan) ja nauttimaan muista erilaisista ajanvietteistä. Jos jollekin päivälle jää aikaa, saatamme mennä surffaamaan. Tuttavaperhe tulee mukaan, ja heillä on meidän lastemme kanssa suunnilleen samanikäiset lapset. Perheen isä on eräänlainen tuttava vuosien takaa, olimme projektipäällikkökoulutuksessa yhtä aikaa, hän ja hänen vaimonsa ovat myös opiskelleet perustutkintonsa samoihin aikoihin samassa yliopistossa kuin minä. Heillä on kokemusta alueesta, koska he ovat asuneet Australiassa. Aiomme mm. vuokrata isohkon auton koko porukan käyttöön.

Australia tarjoaa minulle mahdollisuuden paeta Singaporessa jatkuvasti läsnä olevaa tunnetta että olen häkissä tai ahtaassa tilassa suuren ihmisjoukon kanssa. Singaporen asukastiheys on yli 7000 asukasta neliökilometrillä, mutta täällä on huomattava määrä sademetsää, satama-alueita, puistoa, jne, joissa ihmisiä on kovin vähän. Kotikaupunkini Tampere on väkiluvultaan suunnilleen täkäläisen laajemman kaupunginosan suuruinen, mutta pinta-alaltaan reilut 70 prosenttia Singaporesta, kokonaisasukastiheys on Tampereella noin 400 asukasta neliökilometrillä, jos kohta Teiskon laskeminen pois nostaa tiheyttä kyllä huomattavasti. Helsinkikin on asukastiheydeltään vain noin kymmenesosa Singaporesta.

En pidä suurista väkijoukoista. Tai oikeastaan, en pidä siitä, jos en voi välttää suuria väkijoukkoja. Minulla ei sinänsä ole mitään asiaan  liittyviä fobioita, kykenen esimerkiksi menemään erilaisiin tilaisuuksiin tai vaikkapa torille kun siellä on paljon ihmisiä. Sellainen itsessään ei aiheuta minulle merkittävää stressiä. Stressi tuleekin  siitä, kun altistus on toistuvaa. Suuri väkijoukko tuottaa vähäisen määrän stressiä, ja se on siedettävää, etenkin kun se ei toistu jatkuvasti ja kun tilanteen voi itse valita. Täällä tilanne on toinen. On tavanomaista, että esimerkiksi aamuinen työmatkabussini on hyvin täynnä, enkä mahdu aina edes kyytiin. Tänäkin aamuna busseja kulki ohi peräti kolme, ja vasta neljäs pysähtyi pysäkillämme, koska kolme ensimmäistä oli aivan täynnä. Metroasemilla joutuu jonottamaan, ruokalassa joutuu jonottamaan, kaupoissa joutuu jonottamaan. Jne.

Suuri väestöntiheys selittää osaltaan sen, miksi Singaporen ostovoimakorjattu kansantuote on niin korkea. Kauppojen ja ravintoloiden on mahdollista pitää hinnat suhteessa melko alhaisina, koska asiakkaita riittää jatkuvalla syötöllä, ja toiminta on silti kannattavaa. Bussit ajavat pääosin hyvin täysinä joten sekä subventioiden määrä että lipun hinta voidaan pitää kohtuullisen alhaisina. Kaikilla on kävelymatka joko yksityiselle lääkärinvastaanotolle tai isommalle terveysasemalle, eikä ongelmaksi muodostu se, että näiden asiakaspohja olisi vähäinen. Asukastiheydestä voidaan päätellä, että jokaista terveysasemaa, metroasemaa, ja ostoskeskusta ympäröivän neliökilometrin alueella asuu todennäköisesti yli 20 000 asukasta. Esimerkiksi Clementi on hieman sivummassa sijaitseva kaupunginosa, ja sen neljän neliökilometrin alueella asuu noin 88 000 asukasta. NUS sijaitsee sen laitamilla.

Kontrastina, Brisbane ja Gold Coast ovat asukastiheydeltään Tampereeseen ja Helsinkiin verrattavia. Etäisyydet ovat suurempia ja ihmisiä on vähemmän pakkautuneena joka paikkaan. Julkinen liikenne ei ole yhtä kattavaa. En piittaa palvelurakenteesta tässä vaiheessa, kaipaan hieman ilmavuutta, ja kaipaan sitä tunnetta, joka tulee istuessa autossa maantiellä, kun ympärillä ei ole paljoakaan ihmisiä. Täällä  Singaporessa voi kyllä mennä sademetsään ja olla melko varma, että kanssaihmisiä näkee hyvin vähän, mutta avaruuden tunnetta siellä ei kyllä saa. Tiheä metsä peittää tehokkaasti tunteen että on kaupungissa (vaikka lähimmät pilvenpiirtäjät ovatkin aina korkeintaan parin-kolmen kilometrin päässä) mutta vapaan tilan tunne puuttuu. Tämän toivon materialisoituvan ainakin osittain reissullamme.

Olen työkiireiden vuoksi laiminlyönyt lukemisharrastustani. En ole lukenut ainoatakaan kirjaa kohta kolmeen kuukauteen, ja tämä tuntuu näivettäneen aivojani. Siksi aion illalla ostaa lentokentältä jonkin kirjan jonka myös aion matkalla lukea. Toimin näin yleensäkin lähes aina kun lähden lomamatkalle.

EDIT: Yllä linkitetty kappale liittyy myös siihen, miten IPR on vahingollista. Kappaleeseen liittyy nimittäin copyright-trollaus, joka hakee vertaistaan maailmanhistoriassa; tekijänoikeuksien puolustajat ovat mm. vastuussa Greg Hamin, yhden kappaleen tekijän kuolemasta.

Tähdet.

Alpha Centauria kiertää maan kokoinen planeetta, tietää useampikin lähde, mm Nature kertoa. Tällainen uutinen on tietenkin odotettu, eikä mikään kovin yllättävä, mutta silti kaikenkaikkiaan erittäin mieltäylentävä. Koen jotenkin niin, että ihmisten keskinäiset kahnaukset ja politikoinnit jne, ovat merkityksettömiä aina kun tällaisia uutisia lukee.

On sääli, ettei Carl Sagan ole enää elossa. Pidän Sagania jonkinlaisena suurena "esikuvanani", mitä tulee avaruuden ja kosmoksen ymmärtämiseen. Toki ensimmäisten eksoplaneettojen löytyminen oli isompi uutinen, mutta jotenkin tämä nimenomainen löydös alleviivaa enemmän sitä, millaisessa universumissa elämme.

Ilmaisen usein halveksuntaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat väärässä planeettamme ja ihmiskuntamme kohtalosta. Tämä tunne on perusteeton, pikkumainen ja pyrin siitä kovasti eroon; me emme ihmisinä kaipaa sellaista toisiltamme, se ei johda mihinkään eikä se auta mitään. Riitelemme, olemme toistemme kurkussa ja pyrimme haalimaan itsellemme isomman siivun kuvitteellisesta kakusta, ja mitä tarkoitusta varten?

Meillä on jo tietyssä mielessä kaikkea. Ruokaa on aivan varmasti kaikille. Lääketieteen keinoin osataan parantaa melko vähäisin kustannuksin sairauksia jotka tarpeettomasti tappavat ja vammauttavat miljoonia ihmisiä joka vuosi. Raaka-aineita kohtuullisen infrastruktuurin rakentamiseen, vesijohtoihin jne, on aivan riittävästi. Kaikki terveet ja kohtuullisesti ravitut ihmiset voidaan opettaa lukemaan. Resursseista ei ole pulaa tässä mielessä. Ihmiset eivät lisäänny kuin kaniinit, jos tulevaisuus on muutoin materiaalisesti näiltä osin jotenkin turvattu, ja tämä on nähty ympäri maailmaa.

Me ihmiset tarvitsemme kuitenkin eteenpäinlaittavan voiman, joka saa meidät todella työskentelemään jonkin päämäärän hyväksi. Jos joku haluaa uuden iPhonen (hehheh) hänen on tehtävä sen eteen työtä. Työstä saa rahaa ja se raha laitetaan iPhoneen. Sillä ei osteta rokotteita kehitysmaihin eikä sillä osteta ruokaa köyhille. Tämä ei ole mikään "skandaali", eikä iPhonen ostaja ole "moraaliton" tai "itsekäs", ellemme me venytä näiden sanojen merkitystä aivan äärimmilleen.

En halua nyt kirjoittaa siitä, miten nälkä ja sairaudet voitetaan; minulla ei ole siihen keinoja. On olemassa maita, joissa ongelmat on voitettu, Pohjoismaat, Japani, muutamat Aasian maat, monilta osin USA, Euroopan maista useimmat. Omine ongelminensa ne ovat kriisissä, etenkin Euroopan maat, mutta nälkää niissä ei vielä nähdä, eikä kuolla nelikymppisinä koleraan, punatautiin tai malariaan.

On teorioita, joiden mukaan ihmisjoukko tai ryhmittymä tarvitsee jonkin ulkopuolisen uhan tai ainakin riittävän tärkeäksi koetun tavoitteen, jotta se kykenee yhdistämään voimansa ja unohtamaan tietyt erimielisyytensä. Itse koen, että ihmiskunnan selviytyminen on vaakalaudalla. Ei nyt, eikä heti, esimerkiksi ympäristökatastrofien osalta uhka on akuutisti vähäinen. Tämä on kuitenkin merkityksetöntä, kun käytämme hyperbolista diskonttausta, niinkuin on rationaalista, kun puhumme syvästä ajasta.

Merkitystä on sillä, että aurinkomme hitaasti mutta varmasti polttaa vetyään loppuun, ja kun vedyn määrä vähenee, fuusioreaktiot hidastuvat, ja gravitaatio vetää aurinkoa kasaan, ja tähti kuumenee. Prosessi on hidas, mutta seuraavien satojen miljoonien vuosien aikana vaikutus on suurempi kuin ihmisen tuottamalla ilmastonmuutoksella. Lisäksi odotettavissa on monia muita uhkia, joihin vastaaminen vaatii teknologista kehittyneisyyttä ja robustiutta ihmiskunnalta.

Tähdet edustavat minulle symbolitasolla positiivista päämäärää, jonka puitteissa ihmiskunta voi tai siis, sen pitäisi, puhaltaa ns. yhteen hiileen. Halusimme tai emme, olemme kaikki osa isompaa kokonaisuutta. Tämä ei liity mitenkään suoraviivaisesti siihen, mitä mieltä olemme erilaisista poliittisista ideologioista. En väitä että tähän sisältyy mitään pelastusoppia tai maanpäällistä paratiisia, vaan yksinkertaisesti jotain positiivista jonka puitteissa voimme toimia.

On kuitenkin yksi poliittinen ja kulttuurillinen suuntaus, jonka peruslähtökohtiin kuuluu syvä epäluulo tällaisia yleisinhimillisiä projekteja ja ihmiskunnan tasolla tapahtuvaa koordinaatiota kohtaan. Nykyisin sen vaikutusvaltaisin muoto on kristillinen konservatismi. Tässä on yksi suurimpia syitä siihen, miksi itse puolestani tunnen syvää epäluuloa ja vastenmielisyyttä tätä poliittista juonnetta vastaan; se on luonteeltaan tuhoavaa, erottavaa, epäluuloja viljelevää, ja ennenkaikkea, lyhyttä aikapreferenssiä suosivaa. Toivon, etten tällä nyt loukkaa ketään kristittyä tai konservatiivia; kaikki heistä eivät koe näin, eivätkä pidä näitä "arvoja" keskiössä, mutta niiden läsnäolo on ilmeinen. Syitä on muutama.

Yksi tällainen löytyy suoraan Raamatusta, ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, Baabelin tornista kertovan tarinan muodosta. Tarinan sisältö on se, että vedenpaisumuksen jäljiltä ihmiskunta oli yhteinäinen ja sillä oli yhteinen kieli. Ihmiset tavoittelivat taivasta, ja rakensivat suuren tornin. Tämä yhtenäisyyden ja yhteisten tavoitteiden turmiollisuudesta kertova tarina on voimakas vaikutin poliittisesti. Ihmiskunnan jakautuminen kansakuntiin, jotka kilpailevat ja sotivatkin keskenään, on tarinan mukaan Jumalan tahto, ja toisaalta ihmiskunnan yhteistyö kohti korkeampia päämääriä on jotain ei-toivottavaa ja tuhoisaa. Sanomattakin selvää, että tällainen tarina on hyvin voimakkaasti vaikuttanut minuun ja käsitykseeni siitä, miksi pidän tätä oppia hyvin tuhoisana. 

Olen keskustellut kasvokkain henkilön kanssa, joka käytti Baabelin tornia perusteluna sille, miksi avaruustutkimus - kyseisessä keskustelussa Euroopan avaruusjärjestön tutkimusyhteistyö - on hänen mukaansa Jumalan tahdon vastaista. En tiedä, kuinka yleinen tällainen käsitys on, joten en rehellisesti sanoen voi syyttää kaikkia kristillisiä konservatiiveja tällaisesta asenteesta, mutta tämä insidentti on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen omaan suhtautumiseeni.

Mutta positiivinen henki, jos jätämme vertauksen Baabelin torniin huomiotta, olisi mielestäni tarpeen myös matalammalla tasolla. Suomessa ihmiset ovat huolestuttavalla tavalla jakautuneet tietyssä mielessä kahteen leiriin identiteettien perusteella, asia jota olen edellisissä kirjoituksissani käsitellyt, eikä siitä sinänsä sen enempää. Toivoisin kuitenkin nyt, että riippumatta identiteetistä seuraavana tähtikirkkaana yönä Suomessa - tähän vuodenaikaan sellaiset ovat jo sangen kylmiä - jokainen pysähtyisi hetkeksi tähtitaivaan alle.  Alfa Centauri ei näy Suomessa, koska se on niin kaukana ekliptikan eteläpuolella, ja Sirius näkyy kunnolla iltataivaalla vasta vähän myöhemmin talvella, ja sekin hyvin vain etelässä. Mutta muita kohteita voi bongailla.

Lisää luettavaa:

• Lähimmät 32 tähteä
• Ursa

YLE ja sen mandaatti.

Olen jokseenkin kummastuneena seurannut sporadisesti pinnalle nousevaa keskustelua Yleisradion roolista Suomessa. En jaksa nyt linkitellä puheenvuoroihin, joita silloin tällöin nousee pintaan erilaisista ideologisista ja pragmaattisista näkökulmista. Olennaista tässä yleisradioon suhtautumisessa on kuitenkin se, että valtiollisen mutta "riippumattoman" tiedonvälityskanavan olemassaoloa pidetään jollakin tapaa tarpeellisena.

Asia kiinnostaa argumenttien toimivuuden osalta, ja se, mitä faktisesti Yleisradio tekee ja ne argumentit joilla Yleisradion olemassaoloa puolustetaan, ovat keskenään hyvin räikeässä ristiriidassa. Esimerkiksi, en ymmärrä miksi yleisradiolla on lain mukaan edes oikeutta hankkia viihdeohjelmia ja kilpailla niiden esittämisessä kaupallisten kanavien kanssa. Siis rehellisesti, jos argumentit Yleisradion tarpeellisuudesta otetaan vakavissaan ja jos laki Yleisradion toiminnasta todella olisi laadittu näiden argumenttien pohjalta, niin YLE:n johto olisi saanut fudut jo aika päivää sitten.

Yleisradion toiminnan oikeutusta puolustetaan kahdella tavalla. Ensimmäinen on, että se tarjoaa sisältöä, joissa kaupalliset intressit aiheuttavat markkinoiden epäonnistumisen. Opetusohjelmatarjonta, kielivähemmistöjen ohjelmatarjonta, jne. Lisäksi esimerkiksi jos kuluttajatietoisuutta tms halutaan lisätä, mainostajilla on niin voimakas intressi vaikuttaa sisältöön, ettei sisällön puolueettomuutta voida taata. Hyväksytään tai ei, oletetaan nyt että argumentti on jollakin tapaa pätevä. Toinen, samantapainen mekanismi liittyy vaikkapa lastenohjelmiin. Vanhemmat haluavat lapsilleen ohjelmatarjontaa joka ei sisällä tuotemarkkinointia tms, ja kaupallisen kanavan tulot maksimoituvat taas aivan toisenlaisella tarjonnalla. Tässä siis on kyse ulkoisvaikutuksesta ja toisaalta koordinaatio-ongelmasta. Ottamatta kantaa siihen, toimiiko tämä todella, tehdään ajatuskoe ja oletetaan että tämä perustelu on pätevä.

Toinen perustelu taas on, että uutissisältöä pitää tuottaa poliittisesta ja taloudellisesta päätäntävallasta riippumattomalla tavalla. Tästäkin voi olla montaa mieltä, mutta otetaan tämä argumentti palettiin.

Tämän lisäksi tietenkin vaaditaan oikeutus sille, että yleisradio on olemassa, esimerkiksi, pitää osoittaa että kun se näitä mainittuja tehtäviään toteuttaa, ihmiset todella sitten kuluttavat sen palveluita. Mitä enemmän katsojia, sitä vahvempana tämä oikeutus nähdään. Ja, ylläripylläri, sitä voimakkaammin äänenpainoin voidaankin sitten vaatia Yleisradiolle lisää rahaa.

Mutta siltä osin kuin markkinoinnin ja toisaalta yllä mainittujen puolueettomuus- ja ulkoisvaikutusargumenttien osalta asetetaan tavoitteita, on olemassa jokin joukko ratkaisuja sen mukaan kumpaa tavoitetta korostetaan. Nimittäin, tekemällä opetuksellista ja vähemmistöille suunnattua materiaalia - materiaalia jonka olemassaolon välttämättömyys on yksi keskeisiä sen olemassaolon oikeutuksia - Yleisradio ei onnistu kovin suurta määrää katsojia haalimaan.  Niinpä sen täytyy hankkia lisää katsojia tai kuuntelijoita. Mutta se hankkii näitä, se joutuu kilpailemaan markkinoilla toimivien toimijoiden kanssa katsojista.

Minusta Yleisradion kannattajien pitäisi päättää, mikä on yleisradion tehtävä heidän mielestään. Sen jälkeen YLE:n pitäisi yksinkertaisesti myydä kaikki sellainen toiminta, jonka ei suoraan voida osoittaa olevan tätä tehtävää. Lisäksi ruotsinkielinen ohjelmatarjonta ja ruotsinkielinen toiminta  muutenkin pitäisi ottaa erilleen ja  avoimesti kertoa, kuinka iso osa YLE-verosta menee tosiasiassa ruotsinkielisen ohjelmatarjonnan tukemiseen.

Poliittinen kartta ja identiteetit

Helsingin Sanomat on asetellut poliittisia puolueita Uudenmaan ehdokkaiden vaalikonevastausten perusteella nelikenttään. Kysymyspatteristossa on erilaisia talous- ja sosiaaliliberalismia/konservatismia mittaavia kysymyksiä. Ehdokkaiden kohdalla mainitaan vielä hyvin epämääräinen kolmas arvo "vihreys", jonka sisältöä ei sivun tarjoamien kysymysten perusteella voi oikein arvioida. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan, mutta pikaisen tarkastelun perusteella se on paljolti riippumaton kahdesta muusta akselista.

Omat kysymykseni sijoittivat minut "oikealle alas", mikä ei ole yllättävää. Lähelle omaa lätkääni sijoittui Vihreitä, Kepulaisia, RKP:läisiä ja Piraatteja, vaikka alemmassa kaaviossa oma lätkäni on kaukana puolueidet "valtavirrasta". Tämä kuvastaa sitä, että huolimatta keskustelukulttuurin klusteroitumisesta arvo- ja talouskysymysten suhteen, puolueiden sisäiset erot ovat hyvin suuria, ja poliittisen keskivaiheen puolueiden sisällä suuremmat kuin puolueiden välillä.

Kysymysten perusteella arvelisin, että maahanmuuttokysymys ylikorostuu tässä nelikentässä. Yksi kysymyksistä nimittäin kysyy miten henkilö suhtautuu kotikuntaan sijoitettavaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen. Tämä kysymys on minusta harhaanjohtava, koska monella tapaa se mittaa paitsi arvokysymystä valtakunnallisella tasolla, myös eräänlaista NIMBY-kerrointa. Lisäksi kysymyksen sisällöllä on melko vähän merkitystä itsessään, koska se on aivan selvästi tarkoitettu signaaliksi. Siinähän ei kysytä, mihin suuntaan Suomen maahanmuuttopolitiikkaa pitäisi kehittää, vaan karrikoiden sitä, haluaako henkilö afrikkalaisia ja lähi-idästä kotoisin olevia lisää omaan kuntaansa. On täysin koherenttia olla sitä mieltä, että maahanmuuttoa pitäisi kiristää, mutta että ne jotka tulevat, ovat tervetulleita omaan kuntaan. Kääntäen, on aivan koherenttia suhtautua välinpitämättömästi tai jopa liberaalisti maahanmuuttoon, kunhan oma kunta ei joudu kantamaan kustannuksia.

Kukaan ei tietenkään ole tästä aspektista kiinnostunut, koska kyse on jälleen kerran identiteettipolitiikasta, ja siihen liittyy olennaisena osana se, että vastauksilla ilmennetään ryhmäuskollisuutta.

Tämä pätee myös tulonjakokysymyksissä. Yksi kysymys, joka mittaa sijoittumista talousliberaalilla akselilla, on hyvin harhaanjohtava, ja Soininvaara toi tätä esille. Olen kuitenkin eri mieltä että määre "suuret" jotenkin muuttaa suhtautumista kysymykseen tai sen luonteeseen. Jos tämän määreen ottaa pois, voi olla että heikosta mielipiteestä tulee vahva (so. jokseenkin samaa mieltä muuttuu muotoon täysin samaa mieltä), mutta olennaista eroa ei ole. Tässäkin signaaliarvo on tavattoman suuri. Selkeästi talousliberaaliksi identifioituva vastaa tässä "täysin samaa mieltä", siis että "suuret tuloerot ovat hyväksyttäviä".  Ja tämä on ymmärrettävää, mutta kysymys "hyväksyttävyydestä" on silti vähän epämääräinen. Suuret tuloerot voivat johtua monesta asiasta, ja niillä kiistatta on merkittäviä vaikutuksia. Esimerkiksi taannnoin raportoitiin Keniasta mielenosoitus kansanedustajien palkkoja vastaan. Siellä kansanedustajille maksettiin bonus, joka oli 61 kertaa kansallisen keskipalkan suuruinen.  Tätä voi verrata siihen, että Suomen kansanedustajille maksettaisiin pari miljoonaa vain siitä hyvästä että heidät on valittu.

On aivan selvää, etteivät tällä tavalla syntyvät tuloerot ole millään muotoa hyväksyttäviä. Muita kyseenalaisia tuloerojen muodostumistapoja on, esimerkiksi mahdollisuus kiertää erilaisia ympäristönsuojelusäädöksiä ja aiheuttaa näin haittaa naapureille - eli siirtää oman toiminnan kustannuksia muille maksettavaksi. Tällaisia syntyy kun laillisuusperiaate on heikko, tai jos lait ovat monimutkaisia ja virkamiesten tulkintavalta niiden suhteen on suuri. Myös luvanvarainen toiminta, kuten kaivostoiminta, jossa toisinaan on mahdollista siirtää kustannukset naapureille tms, synnyttää massiivisia tuloeroja. Yhteiskunnat joissa merkittävin tuotannontekijä ovat luonnonvarat ja joissa jalostusaste on pieni, ovat myös selvästi suurien tuloerojen maita. "Hyväksyttävyys" on tässä tietenkin monitahoinen kysymys, mutta poliittisesti relevantti kysymys on, siirrytäänkö marginaalilla tällaiseen suntaan vai ei.

Eräs kolmaskin mielenkiintoinen aspekti identiteettipolitiikassa ja signaloinnissa on. Olen maininnut toisinaan Vihreiden parissa esiintyvästä tietynlaisesta puhdasoppisuuden vaatimuksesta. Soininvaara kirjoitti siitä kirjassaan, eli siitä että joidenkin kysymysten signaaliarvo on niin suuri, että niiden tarkoituksenmukaisuus substanssikysymyksinä jää täysin signaalin alle. Samaa esiintyy tietysti kaikissa leireissä, esimerkiksi Demarit ja eläkeikään ja moneen muuhun työväenliikkeen "toteemiin" liittyvät kysymykset ovat tällaisia.

Per-looks ja Identiteetit

Edellinen kirjoitukseni, ja koko joukko muitakin ajan henkeä ja muuta tähän "per-looks-gate"- soppaan liittyvää diskurssianalyysiä jota verkosta löytyy, voitaisiin jo oikeastaan ohittaa. Sekin on toistanut itseään jo loputtomiin. Kuten niin usein aina on, kyse on signaloinnista ja lojaliteettien osoittamisesta. Haluaisin esittää olevani sydämeltäni puhdas, ja vielä kaiken lisäksi asettua koko tauhkan ulkopuolelle, mutta signaalien esittämisen sivuuttaminen ei ole helppoa. En esimerkiksi onnistunut siinä edellisessä kirjoituksessani kovin hyvin.

Pääsääntöisesti pyrkimyksenäni on ollut kirjoituksissani pitää faktat esillä. Huomasin näitä per-looks- jupakkaan liittyviä kirjoituksia selaillessani ajattelevani stereotyyppien kautta. Kuten niin moni muukin kommentaattori, pidin ensinnäkin jotenkin itsestäänselvänä (tai ainakin äärimmäisen todennäköisenä), että per-looksin tekijä on vihreiden kannattaja. Perustelu menee stereotyyppiajattelun kautta, sillä tekijä on aivan selvästi hel-looksista tietoinen, sosiaalisen median kuluttaja, omaa kohtuulliset tietotekniikkataidot jne. Ja mitä todennäköisimmin suhtautuu perussuomalaisiin jossain määrin ylenkatseella. Toki vasemmistoliitto tulee myös mahdollisena mieleen.

Kyse on stereotyypistä, joka on niin vahva, että harva kyseenalaistaa sen mielessään. Tämä painaa jotain nappia minun kognitiivisissa mekanismeissani. Olen pyrkinyt - monesti epäonnistuneesti - hankkimaan sellaisia metakognitiivisia selviytymiskeinoja, joilla tunnistan "väärän ajattelun" itsessäni, ja stereotyyppipäättely on yksi tällainen. En nyt tarkoita sitä, että tämä sivuutetaan täysin, vaan että kun teen stereotyyppipäättelyä, pyrin olemaan siitä tietoinen. Bayesilaisena päättelynä se on aika tehokasta, mutta kun päättelyaskelien määrä kasvaa, epävarmuus kumuloituu; aivo ei tätä kuitenkaan tunnista vaan puskee eteenpäin ja tuottaa aivan liian varman lopputuloksen. Per-looksin kohdalla siis stereotyyppipäättely kertoo melkein välittömästi, että sen takana on joku vihreiden kannattaja.

Tämä voi olla tai olla olematta totta. Se, mitä olen toisinaan nimittänyt aivovammakonservatismiksi, nimestään huolimatta, ei liity niinkään poliittiseen konservatismiin - vaikka esiintyykin sen kanssa valitettavan usein. (Kirjoitin asiasta Englannissa ollessani; Englantilainen poliittinen konservatismi ei pääsääntöisesti ole aivovammakonservatismia)  Annetaan tälle toinen viitekehys nyt; en halua tässä kirjoituksessani signaloida vastustavani konservatiiveja, vaan vastustavani sellaista köyhää kognitiota, joka antaa stereotyyppipäättelylle liian korkean luotettavuuden. Sillä, onko vaiko eikö tämä ole konservatiivisen mielenlaadun helmasynti, ei ole tässä merkitystä.

Liiallinen varmuus päättelystä näkyy kyllä monissa kirjoituksissa; niitä on tähän mennessä jo niin monta, etten viitsi niitä kaikkia selata. Lisäksi päättelyn suunta hämärtyy voimakkaasti. Skannaan vähän tätä ilmiötä toisella tavalla, esimerkeillä, joiden raflaavuudesta huolimatta ei ole tarkoitus leimata tai signaloida.

Oletetaan että näemme otsikon "Huippupoliitikko uhkaili tyttöystäväänsä - epäillään myös parituksesta". Minkä puolueen edustaja tulee mieleen? Tämä otsikko ei ole väistämättä todellinen, mutta ilmiö on; viittaan tietenkin Harri Jaskariin, joka oli kokoomuksen puoluesihteerinä. Jos näemme tällaisen ilmiön, meille ei tule mieleen että "niin, tämähän on se kokoomuslaisten juttu, paritus ja naisten uhkailu". Tietenkään, koska se ei ole stereotyyppi. Jos meillä on jokin skandaali tai likainen temppu, johon kokoomuslaisen ajatellaan syyllistyneen, se on tyypillisemmin vaikkapa veropetos tai lahjus.

Oletetaan että näemme otsikon "Huippupoliitikko kolaroi kännissä". No, näitä on tapahtunut muutamia, mutta tapaus johon viittaan, on Demarien Antero Kekkonen, jonka rattijuopumus sai jonkin verran huomiota. Tässäkään tapauksessa emme liitä tähän mitään poliittista relevanssia, tietenkään.

Rattijuopumus ei olekaan mitenkään poliittinen rikos tai likainen temppu, niinkuin ei paritus tai naisten pahoinpitelykään. Tai edes raiskaus, huolimatta siitä miten äärimmäisiä mielikuvia tämä herättää. Nämä eivät kutsu puoluetta stereotyyppinä ajatteluun. Eikä tietenkään näin kuulukaan olla. Kun näemme per-looksin, stereotyyppipäättely hakee puolueen ensin, koska puolue on abstraktio johon per-looks viittaa. Siksi etsimme mielessämme stereotyyppejä siitä, minkä puolueen kannattaja tekijä todennäköisesti olisi. Näin teki myös "työmies Putkonen" Perussuomalaisista, tosin hänen stereotyyppinsä nosti esiin SDP:n. Syitä voin vain arvella, Putkonen on entinen demari, ja tarve tehdä pesäeroa ja nähdä entinen puolue negatiivisessa valosssa todennäköisesti voimistavat tätä stereotyyppiä. Putkonen on itse tuomittu raiskauksesta reilu parikymmentä vuotta sitten. Tälläkään ei ole poliittista relevanssia.

Relevanssi on kuitenkin tässä aika lailla epäselvä käsite. Mistä se tulee? Kunnallisvaalien läheisyys saa aikaan sen, että ihmiset ovat melko vimmaisina signaloimassa ryhmäuskollisuutta. Luin analyysin (jonka lähdettä en nyt enää jaksa kaivaa), jossa  PS vs Vihreät  nokittelu ja polarisaatio nähtiin johtuvaksi siitä, että toisin kuin muilla puolueilla, näillä kahdella ei ole perinnettä johon nojata, vaan niiden on uusinnettava kannatuksensta identiteettipolitiikalla. Vihreät ovat makkaratukkien, hipstereiden, kasvissyöjien, graafisten suunnittelijoiden, stylistihomojen jne puolue, kun taas PS on lähiöruusujen, metrohousujen, makkaranpurijoiden, leijonakorujen ja pilottitakkien puolue. Olennaista tässä on se, että näille ihmisryhmille varataan stereotyyppinen identiteetti, sabluuna jonka läpi kannattaja suhtautuu puolueeseen. PS on vähäväkisten puolue, Vihreät on kaupunkilaisten boheemien puolue. PS:n kannattaja asuvat lähiöissä, Vihreiden kannattaja asuvat kantakaupungeissa (tai maalla jos ovat menestyneet sen verran että on varaa ostaa hybridimaasturi). Jne.

Per-looks mätkähti keskelle tätä identiteettien rakentamista ja vahvistamista. Soini ja Ruohonen-Lerner ottivat sen reaktioissaan neutraalisti, "tällaisia me olemme". Reaktio oli mielestäni tyylikäs, niinkuin sanoin. Olennaista tässä ei ole sisältö, tai edes "todellisuus": kuvathan ovat juuri niitä kuvia jotka ehdokkaat ovat laittaneet. Identiteettikysymykset lukijan ja katsojan mielessä ovat ne, jotka ratkaisevat. PS:n johdossa ymmärrettiin mielestäni hyvin se, että tämä identiteettipolitiikka tarvitsee rakennuspalasikseen nimenomaan positiivista henkeä. Paheksuminenhan olisi tulkittu niin, että "me emme oikeasti ole tuollaisia", ikäänkuin siinä, mitä "me" olemme olisi jotakin vikaa.

Mistä tulee siis tarve löytää syyllinen? Itsekin mietin tätä kysymystä. Miksi sillä, että identiteetti - joka ei kuvakavalkaadissa ole tietenkään täydellinen, muttei myöskään virheellinen - tuodaan näkyville kuvan keinoin, on niin suuri negatiivinen merkitys? Itselleni tulee mieleen kaksi tulkintaa. Ensimmäinen on, että koska identiteetti on vieras PS:n ulkopuolisille (Vihreiden nyyhkyreaktiot, Hack, jne) ja se koetaan toiseutena, sen täytyy olla negatiivinen. Koska ennenkaikkea vihreiden kannattaja kokee kuvat negatiivisena, jonakin toisena ja ikävänä, niin syyllinen on vihreä.

Kritisoin kovasti toisaalla sitä, miten voimakkaasti Vihreät ikäänkuin imevät syyn kaikesta. Tämä ei haittaa minua tai häritse minua puoluepoliittisista syistä tai siksi, että minua haittaisi jos ihmiset eivät kannata vihreitä. Se on kuitenkin häiritsevää siksi että stereotyyppipäättely saa ihmiset syyttämään Vihreitä myös politiikasta jonka kanssa heillä ei ole mitään tekemistä. Sekään ei haittaisi muuten, mutta jos Vihreät saavat kaiken kritiikin kokoomuksen ja demarien talouspolitiikasta tai Kepun ympäristöpolitiikasta, niin näiden muiden puolueiden on mahdollista päästä kuin koira veräjästä kun ne tekevät huonoa politiikkaa. Tämä hämmentää minua, koska se on ryhmäepärationaalisuutta joka johtaa epätarkoituksenmukaiseen politiikkaan.

Identiteettikysymys paljastaa ehkä osan syistä. Nimittäin, "onnistunut" identiteettipolitiikka vahvistaa stereotyyppipäättelyä. Maahanmuuttopolitiikassa vikaa? Vihreiden identiteetti => Vihreiden syy. Ympäristöpolitiikassa vikaa? Vihreiden identiteetti => Vihreiden syy. Jne. Monilla muilla puolueilla on ideologiaa. On sitä vihreilläkin, tietenkin, mutta identiteetti on vahvempi.

Ainoa puolue, jonka identiteetti on suhteessa ideologiaan vielä vahvempi, on Perussuomalaiset.  Perinteiset puolueet (ml. vihreät) ja media ovatkin olleet aika lailla hukassa sen suhteen, ja nähneet Fascismia ja ties mitä heidän pyrkimyksissään. Itse olen tullut johtopäätökseen, että PS:llä nimenomaan ei ole mitään ideologiaa. Ei heillä kyllä pragmaattista poliittista ohjelmaakaan ole, vaan kyse on nimenomaan identiteetistä. Kirjoitin tästäkin toisaalla kommenteissa silloin kun PS oli vielä niin pieni että se oli rinta rinnan Vihreiden kanssa kannatusluvuissa. Sanoin, että PS:n pitäisi keksiä jotain muuta kuin asettuminen Vihreitä vastaan jos he haluavat kasvaa. Olin tässä väärässä, koska en silloin ymmärtänyt identiteettien voimaa. PS:n identiteettipolitiikka onnistui, koska he asemoivat itsensä Vihreiden identiteettipolitiikkaa vastaan. Vihreiden identiteetti on voimakas, ja monelle voimakkaan vastenmielinen. Kapitalisoimalla tämän PS on onnistunut aika hyvin vetämään vähäväkisiä kannattajikseen.

Vastaidentiteetti voi olla hyvin voimakas ilmiö. Moni on nähnyt tässä suuren voiman, ja luulen että se on osasyy sille, miksi Hack ja monet muut niin raivoisasti käyvät Vihreitä vastaan kun haistavat vähäisenkin syyn. En nyt väitä, että tämä vastaidentiteetti-ilmiö on ainoa syy PS:n nousuun (muitakin on ja paljon), mutta se on mielenkiintoinen ja olemassaoleva ilmiö. Polarisaatio on selkeä ja nousee keskusteluissa hyvin herkästi esiin. PS vs Vihreät- identiteettikamppailu on hyvin voimakas akseli, jonka suhteen ihmisillä on usein tarve asemoida itsensä.

Pelkään, ja olen tämän pelkoni tuonut esiin myös aiemmin, että tämä nimenomainen akseli on kovin epätarkoituksenmukainen kun puhutaan poliittisista sisällöistä. Lisäksi se houkuttelee sammakoita hyppimään muuten fiksujenkin ihmisten suusta. Tämä vastakkainasettelu on esimerkiksi useiden Soininvaaralta päässeiden hölmöyksien lähde. Ja se on luonnollisesti myös PS-leiriä voimakkasti kahlitseva diskurssiryväs. Valitettavasti se typistää kovin suuria kokonaisuuksia kysymyksistä ankeiksi nimittelykilpailuiksi.

Yksi tästä hyötyjä on ollut Kokoomus. Sinnepäin on jo vuosia vuotanut Vihreiden oikea laita. Vasen laita on vuotanut selvästi vähemmän ulos kuin sisään. Identiteettipoliittiset signaalit ovat olleet läsnä niissä muutamassa "ulostulossa" joissa joku on loikannut vihreisiin. Vasemmalla yleensä ollaan oltu aika hukassa tämän ilmiön kanssa, koska siellä on vielä varmaan voimakkaana sellainen ajattelu, että ideologia on se, joka jyrää. Ja siksi sieltä tulee sitä PS:n fasistipuolueeksi haukkumista niin paljon.

Ja entä se per-looks sitten? No, jokainen tulkitkoon itse. Mutta on syytä ehkä miettiä, jos sen näkee yksinomaan pilkkana Perussuomalaisia kohtaan, mitä tämä kertoo omasta identiteetistä. Kun sen näkee, haluaako siitä syyttää suvaitsemattomia ja lapsellisia tahoja, vai haluaako siitä syyttää elitistisiä koulukiusaajia?  Vai haluaako siitä syyttää ylipäätään ketään? Tällä kysymyksellä voi tunnistaa sen, miten asemoi itsensä tässä identiteettikamppailussa.

Ja vielä disclaimer: en väitä että tämä kyseinen tapa nähdä asia on kovin tehokas tai yleinen tai että näkökulma on kovin laajalti käyttökelpoinen. Kirjoitin tämän, koska minulla on paperin deadline ensi maanantaina aamulla, ja koska sen valmiiksisaattaminen hermostuttaa minua ja tarvitsin syyn ajatella jotain ihan muuta.

Myrsky sormustimessa.

Suomalainen poliittinen diskurssi tarjoaa kyllä nykypäivänä paljon - sanoisin jopa ikävystyttävän paljon - ruodittavaa. Viimeisimmän myrskyn vesilasissa on nostattanut per- looks. Kyseessä on siis tumblr-kuvagalleria jossa on perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kuvia, ilman ainoatakaan kommenttia tai sanallista vihjettä siitä, miten kuvia pitäisi tulkita. Ainoastaan sivuston nimi kertoo, tai oikeastaan vain vihjaa, että kyse on perussuomalaisista.

Itse löysin sivuston ensimmäistä kertaa vasta tänä aamuna, kun bussimatkalla luin twitteriä. Arman Alizad, jonka twitteriä seuraan lähinnä vitsien vuoksi, twiittasi linkin, kera tekstin "Terveisiä geenialtaan matalasta päästä". Alizad ja muutkin seuraamani kommentaattorit pyrkivät usein huumoriin, joka liikkuu korrektin ja epäkorrektin rajamailla. Persujen pilkkaaminen on siellä korrektimmalla puolella, tietenkin, mutta ulkonäölle irvimistä voi pitää huonona käytöksenä.

En kuitenkaan tahdo tässä kirjoituksessani ottaa niinkään kantaa siihen, onko ulkonäöllä irvaileminen kohtuullista politiikassa. Ei se nyt ainakaan hyvätapaista ole. Mutta jos puhtaasti katsotaan linkkiä ja kuvia, nämä ovat siis perussuomalaisten ehdokkaiden ehdokasasettelussa käyttämiä kuvia. Siis kuvia, jotka ehdokkaat ovat itse hyväksyneet julkisiksi, jos oikein olen ymmärtänyt. Tällainen blankoviesti antaakin oivallisen mahdollisuuden projektioon, koska "viesti", siis tällaisen kuvakavalkaadin merkitys, syntyy puhtaasti lukijassa ja siinä, miten viestiin törmää. Voidaan siis todeta, että vasta kehystäminen, konteksti, ulkopuolinen kommentointi ja katsojan tai lukija projektio synnyttävät näihin kuviin sisältyvän todellisen viestin. Ellei linkkiä olisi evästetty ivallisella tekstillä, en olisi kokenut kyseistä kuvasarjaa minään pilkkasivustona.

Vaan miten asiasisältö eli ihmisten projektiot asiasta sitten muotoutui netissä?

Ensinnäkin Vihreiden reaktioita. Otto Lehto Helsingin vihreistä mainitsi tekstin olevan  "ilkeämielistä koulupoikahuumoria", Vihreiden puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja Erkki Perälä kirjoitti riipaisevan "ecce homo"- tyyppisen nyyhkyvuodatuksen jossa kehotti suurisanaisesti ja maailmoja syleilevän humanismin hengessä "katsomaan ehdokkaita silmiin". Perälä toteaa: "Potretin voima on loputtomiin venytetyssä hetkessä, siinä, että voimme tuijottaa vierasta ihmistä niin läheltä ja niin kauan kuin haluamme, tuntematta intiimiä häpeää. Korniuden uhallakin haastan jokaisen katsomaan kutakin naureskelun kohdetta viiden sekunnin ajan silmiin, hassun kampauksen tai hatun taakse, ja pohtimaan, minkälainen ihminen sieltä katsoo takaisin."

Lisäksi varmaan oli koko joukko erilaisia tuomitsevia, kauhistelevia ja tuskailevia viestejä. Peruslähtökohta lienee suurimmassa osassa näistä se, että ei saa nauraa toisten vammalle, mitä voi pitää yleisestiottaen jonkinlaisena vihreiden maksiimina erilaisuutta kohdattaessa. Jokin mikä poikkeaa siitä mikä on kiiltävää, kaunista, hienosti paketoitua jne, on erilaisuutta, toiseutta joka pitää kohdata, ilman ivaa tai ainakin primitiivireaktiot, inho tai nauru, täydellisesti tukahduttaen. Kyse on korrektiudesta ja siitä, miten ollaan hyvä ihminen.

Tätä suhtautumistapaa leimaa teennäinen luontevuus - jos tällainen oksymoroni sallitaan. Kyse on hyve-etiikasta, samaan tapaan kuin bongorumpufestivaaleilla käymisessä, afrikkalaisessa tanssissa, eksoottisessa kasvisruoassa, suitsukkeiden polttamisessa jne. Tylsä, keskiluokkainen, tavanomainen, siisti, kiillotettu jne, on normi, jonka päälle voidaan liimata kiiltokuvamaista "erilaisuutta" jota sitten toteemin lailla suvaitaan. Ongelma tässä diskurssissa on, että vaikka se pyrkii tavoittamaan ja "kohtaamaan" suvaitsemisen kohteen, tämä suvaitsemisen kohde jää aina väkisin hyvin etäiseksi. Suvaitseva on tästä ainakin alkeellisella tavalla tietoinen, ja surumielinen, ja siitä tällainen ecce homo- suhde tulee. Kärsimys tai rujous, erilaisuus, mikä hyvänsä onkaan suvaitsemisen kohteena, on aina toinen, eikä suvaitsevainen koskaan pääse sitä todella kohtaamaan, yrityksistään huolimatta.   Hän yrittää, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jonkinlaisen perisynnin tapaan oman normaaliuden tahra ei lähde pesemällä. Suvaitsevainen voi vain tehdä katumusharjoituksia ja yrittää suvaita entistä vimmatummin, ja samalla ajaa suvaitsemisensa kohteen alati kauemmas ymmärryksen ja aidon kohtaamisen tavoittamattomiin. Voidaankin kysyä, onko sitä "aitoa kohtaamista" jota suvaitsevainen tavoittelee, lainkaan olemassa. Tavallaan suvaitsevaisen yritys on hieman säälittävä ja surumielinen. Se tulkitaan liian helposti ylimielisyydeksi tai elitismiksi, mutta sitä se ei mielestäni ole; suvaitsevainen todella yrittää ja haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Suvaitsevaisen lukutavan ja tulkinnan lähtöoletus on myös ristiriitainen. Kuvissa näkyvä rujous on suvaitsemisen kohde. Sen voi nostaa toki keskiöön ja tuoda erilaisilla legitiimeillä tavoilla (kuten taiteilijat, sanoisin) huomion keskipisteeksi, kunhan ote on riittävän vakava. Perälän luenta ja vetoomus voisi monilta osin olla arvostelu esimerkiksi jonkun valokuvataiteilijan näyttelyssä kävijöille. Kuvamateriaali voidaan kehystää (ylemmän) keskiluokan pällisteltäväksi johonkin kliiniseen hiljaiseen tilaan, jossa tunnereaktiot on helppo tukahduttaa ja älyllistää "kohtaaminen". Kuvissa voisi vallan hyvin olla vammaisia lapsia tai mielisairaita kehitysmaista; peräänkuulutettu suhde kuviin on sama.

Perussuomalaisten omissa reaktioissa oli ehkä hieman enemmän nyansseja. Ruohonen-Lerner esimerkiksi Aamulehden mukaan suhtautuu asiaan olankohautuksella. Kuvathan ovat vain kuvia. "Mielestäni sivustolla oli valokuvia tavallisista ihmisistä, joten pikaisen vilkaisun perusteella en näe mitään erikoista tai loukkaavaa niissä". Tätä voi pitää neutraalina lukutapana, jossa kieltäydytään näkemästä asiassa mitään ihmeellistä. Ruohonen-Lernerin lukutavassa - jota nyt joudun niin monen käden kautta tulkitsemaan, että tämä menee villiksi spekulaatioksi - on kyllä ripaus suvaitsevaisuutta, mutta kuvissa on kyse hänen "omistaan". Olisikin ollut aikamoinen moka, jos eduskuntaryhmän puheenjohtaja olisi alistunut luentaan jossa julkiset, ehdokkaiden itse hyväksymät kuvat, koottuna yhteen, olisi nähty jo sinällään pilkkana, ivana, tai muuten negatiivisesti. Sanoisin, että tämä reaktio oli ehdottomasti tyylikkäin näkemäni.

Tyystin toisenlaisen perussuomalaisnäkökulman - näennäisestä sitoutumattomuudestaan huolimatta - tarjosi taannoisen "hihamerkkikohun" alkulähteenä toiminut Helena Eronen. Hänen luentansa tekstistä on sisäisesti täysin ristiriitainen. En tarkoita tällä sitä, että teksti olisi loogisesti ristiriitainen, vaan ristiriidat "neutraaliuden" eli kanonisen luennan, ja sisäryhmälojaliteettien välillä repivät tekstiä. Yhtäältä korostuksena on kanoninen ja itsestäänselvänä otettu luenta, jonka mukaan sivusto on nimenomaan pilkkaa an sich. Perustelua tai yritystä kehystää kuvia eri tavalla tämä luenta ei tunnu vaativan, vaan kokoelma itsessään on vastenmielinen. Karmivan pinnallisuuden paljastaa se, että sivusto on olemassa, ei suinkaan lukijan oma kokemus sivustolla olevista kuvista rumina; sensijaan että rumuus joka kuvissa on, herättäisi Erosen itsereflektion ja synnyttäisi jonkinlaisen problematisoinnin tai uudelleentulkinnan tarpeen, se herättää raivon. Raivon perusteena on, että kuvien joukossa on joku jonka ehdokkuus on kirjoittajan mieleen. "Hän on hieno persoona, oikeudenmukainen, välittävä ja älykäs, kova tekemään töitä ja mielipiteissään rehellinen ja suoraselkäinen", kuten Eronen kuvailee.

Koomisinta on kuitenkin näiden lukemistapojen uudelleenluenta, kuten esimerkiksi Reijo Tossavaisen kytkin luistaen kirjoitettu teksti. Tossavaisen kohteena ei ole edes sivusto - miksi olisikaan, nehän ovat vain kuvia - vaan Perälän nyyhkyluennan uudelleentulkinta. Tossavaisen luennan ongelmana on selvästi sen motiivin läpinäkyvyys. Kun Eronen aikanaan kirjoitti tekstin josta sittemmin syntyi "hihamerkkikohu", Tossavainen nyt selvästi yrittää nostaa hieman toisenlaista kohua, tällä kertaa sivuuttamalla Perälän nyyhkyhumanistisen otteen. Tässä lähestymistavassa on tietenkin se valtaisa ongelma, että tällainen luenta on itsessään tehtävä performatiivisesti, siis kuorrutettava ylisanoilla ja oikeutettava peräänantamattomalla typeryydellä. Aivan kuten hihamerkkikohukin.

Samaan luentaskeemaan tarrautui kyynisyydessään Vesa Hack. Pidin Hackin exit:iä Vihreistä aikanaan sympaattisena, koska pystyin samastumaan hänen kokemukseensa Vihreiden ideologisesta pakkopaidasta. Siksi olen hieman yllättynyt kyynisesta opportunismista, jota kirjoitus osoittaa. Tossavaisen luennan voi vielä uskottavasti laittaa  - jos kohta aivan varma en siitä voi olla - yksinkertaisen "maalaisuuden" tai maanläheisen luentaskeeman ja tietynlaisen vanhan kansan lukutaidottomuuden piikkiin. Hackin luentaa ei oikein voi. Toki hänkin antaa Perälän tekstille tietyn krediitin, ja kuten minä yllä, lukee sen hyvän ihmisen tekstinä, mutta väittää silti että tekstissä esiintyvä karakterisointi "He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä" pyritään tuomaan keskusteluun faktana tai suorana mielipiteenilmaisuna.

En ehtinyt lukemaan J-P. Roosin kirjoitusta asiasta, mikä on ehkä hyvä. Käsitykseni mukaan siinä oli paitsi otettu kanoninen "rumia ovat"- luenta, myös jonkinlainen ulkonäkömoralistinen tai peräti fysiognominen lähestymistapa. En voi kommentoida tätä kun en tiedä. Mutta yleisestiottaen ivallisen luennan ongelmana on sen suoraviivaisuus ja helppous. Se on myös kaikkein vähiten tyylikäs. Tällä kertaa diskurssianalyysini perusteella julistan voittajaksi Ruohonen-Lernerin ja häviäjiksi Hackin ja J-P. Roosin. Vihreät menettävät vähän asemiaan nyyhkivän ja ennalta-arvattavan tulkintansa vuoksi.

EDIT: Viherviha joka puoluekentän joka laidalla on noussut tästäkin false-flagista, on kyllä hupaisaa luettavaa. Herra Tossavainen onnistuu jo unohtamaan senkin että Roos on vasemmistoliiton ehdokas, ja Juha Levo myös liittää Roosin sumeilematta juuri Vihreisiin. Kumpikin lisäksi kirjoittaa ikäänkuin annettuna tosiasiana, että per-looks on nimenomaan Vihreiden käsialaa.  Putkonen tosin ehti ensin jo syyttää Demareita. Persuleirissä Timo Soini onneksi jatkoi tyylikästä linjaa.

META: Suomalaisen poliittisen diskurssin yksi mielenkiintoinen linja on vihreisiin kohdistuva viha ja vimma. En ole oikein koskaan päässyt sisään tähän ilmiöön. Siis, olen toki kovasti aikanaan pettynyt Vihreisiin puolueena, ja pidän merkittävää osaa heidän poliittisista linjauksistaan joko turhina tai hölmöinä, mutta samanlaista hölmöyttä ja älyttömyyksiä on monissa muissa puolueissa. Ilmiö johon viittaan on se, että negatiivinen politiikka nähdään yleensä oletusarvoisesti Vihreiden tuotoksena. Näihin kuuluvat esimerkiksi muutaman vuoden takainen ns. paskalaki, jolla ei ollut mitään tekemistä Vihreiden kanssa. Per-looks sivuston kohdalla ei ole mitään evidenssiä siitä, että tekijät liittyisivät vihreisiin. Samaan aikaan kun persut ovat butt-hurt joka ikisestä poikkipuolisesta sanasta, tämä ilmiö taas tuntuu olevan täysin merkityksetön suurelle osalle keskustelun osapuolista. En voi olla ajattelematta, että pettymykseni Vihreisiin, ja käsitykseni siitä, että he ovat tunareita, on ehkä siinä mielessä virhearvio, että melkein kaikki muut tuntuvat olevan vielä pahempia aivovammailijoita....

Mars matkaan.

Tämän vuoden yksi hienoimpia "nörttiuutisia" oli NASAn Mars Science Laboratoryn luotaimen ja Mars-mönkijä Curiosityn onnistunut laskeutuminen ja onnistuneet tutkimuksen alkuvaiheet. Olen seurannut jonkin verran asiaa.

Mars on inspiroinut useita scifi-kirjailijoita, aina Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjasta scifin suurien nimien kautta nykypäivään. Käytännössä jokainen tulevaisuudenkuva, jossa jollakin tapaa käsitellään ihmiskuntaa ja avaruusmatkailua, sisältää jonkinlaisen "Mars-mythoksen". Mm. Alastair Reynoldsin Revelation Space-universumissa ja Dan Simmonsin Hyperion-sarjassa on Marsille varattu eräänlainen ihmiskunnan "ensimmäisen takapihan" rooli. Arthur C. Clarkella oli useampiakin tarinoita, joissa Mars on keskiössä.

Usein Mars esiintyy jonkinlaisena anarkistien ja vapaiden ajattelijoiden kotimaana, uudisraivaajahengen, individualismin ja niin poispäin, tyyssijana. Marsin maankaltaistaminen on yleinen teema, sen etenemistä, haasteita, teknologisia ratkaisuja ja sosiaalisia implikaatioita käsitellään tavallisesti jollakin tavalla näissä fiktioissa. En käsittele sitä tässä kovin syvällisesti, mutta suosittelen lukemaan wikipedian artikkelin huolellisesti. Maankaltaistamisen tapaiset planetaarisen kokoluokan projektit ovat tietenkin utopistisia tällä hetkellä, mutta niiden tutkiminen ja jopa jonkinlainen alullesaattaminen voivat antaa arvokasta tietoa siitä, miten tulevaisuudessa esimerkiksi maapallon ilmastoa voidaan kontrolloida, mikäli siihen liittyvät ongelmat uhkaavat paisua.

Miehitettyjä lentoja Marsiin voi pitää ehkä perustellusti jonkinlaisena "Mars-ajan" mittapuuna. Vaikka tunnustan että pitäisin miehitettyä Mars-lentoa hyvin vaikuttavana ja kiinnostavana saavutuksena, en näe sitä tosiasiassa kovin suurena prioriteettina tällä hetkellä. Ihmistä ei yksinkertaisesti vielä toistaiseksi tarvita Marsissa tutkimuksellisista tai muistakaan syistä. Miehitetyillä lennoilla on tietenkin paitsi megaluokan cool-faktori, myös usein erilaisia lääketieteellisiä ja muita spillover-vaikutuksia. Esimerkiksi materiaalitekniikka on hyötynyt siitä, että avaruusteknologiaan on panostettu, mutta nettovaikutusta on hankala arvioida.

Yksi, nyt jo vanha, skenaario miehitetyille lennoille on Mars to Stay-konsepti. Sen ideana on, että miehitetyn lennon miehistöä ei edes yritetä palauttaa takaisin maahan. Näissä skenaarioissa siis ensimmäiset lennot tehdään sillä silmällä, että Marsiin perustetaan pysyvä siirtokunta kertaheitolla. Tällaisen siirtokunnan pitäisi olla omavarainen, ja tätä varten tarvitaan ensinnäkin teknologiaa, mutta myös massiiviset kartoitukset niistä resursseista joita Marsissa voidaan hyödyntää. Siirtokunnan perustamisen taloudellisesta kannattavuudesta ei ole takeita, mutta jos esimerkiksi tiettyjä riittävän harvinaisia jalometalleja on Marsin pinnalla riittävästi ja riittävän helposti erottavissa, siirtokunta saattaisi kyetä tuottamaan arvokkaita resursseja niin paljon, että hyödyllinen kaupankäynti Maan kanssa tulisi kysymykseen. 

Marsiin liittyvään kehitykseen ja sen edistämiseen keskittyy mm. Mars society. 

Kunta

Suomessa on piakkoin kunnallisvaalit. En tälläkään kertaa ole äänioikeutettu; edellisten kunnallisvaalien alla olin juuri muuttanut Tampereelle muutaman kuukauden Helsingissä asumisen jälkeen, joten en ollut äänioikeutettu Tampereen kunnallisvaaleissa, ja Helsingin vaaleissa äänestäminen olisi ollut aivan älytöntä. Tällä kertaa taas asun ulkomailla.

Ei sillä, olen viime vuosina toki enenevässä määrin alkanut olla sitä mieltä että äänestäminen todella on moraalitonta. Ajattelin nuorempana näin, mutta joskus reilu parikymppisenä jotenkin kuvittelin että se on "osallistumista yhteiskuntaan". Sittemmin olen muuttunut kyynisemmäksi. Arvostan kyllä demokratian ideaaleja sinänsä, mutta ne ovat yksinkertaisesti levittäytyneet liian laajalle. Sensijaan että kyse olisi koordinaatio-ongelmien ratkomisesta ja perustavanlaatuisten pelisääntöjen asettamisesta, demokratiassa on ns hyvinvointivaltiossa kyse pikemminkin yhdessä pelaamisesta ja siitä, kuinka saadaan muut maksamaan. 

En toisaalta vastusta kategorisesti esimerkiksi verotusta tai tulonsiirtoja. Pidän niitä tietysti ryöstämisenä ihan siinä missä muutakin toisten oman ottamista, mutta minua eivät tämäntyyppiset retoriset koukut oikein hetkauta. Tulonsiirtoja ei esimerkiksi pääse eroon yhteiskunnassa mitenkään; jos ei ole valtiota, niin sitten on joku muu järjestely, eikä ole mitenkään sanottua että tämä muu järjestely on tehokkaampi tai edes vapaaehtoisempi kuin verotus. En kuitenkaan halua puhua tästä nyt.

 Kunta tai jokin muu melko rajattuun lokaatioon perustuva hallinnollinen yksikkö on mielestäni selkeästi otollisempi paikka harjoittaa demokratiaa kuin edes Suomen kokoinen valtio. Esimerkiksi Tampere, kotikaupunkini Suomessa, on jo aivan liian levinnyt ja suuri yksikkö. Mitä suurempi yksikkö on kyseessä, sitä enemmän sen toimintaa ohjaavan kollektiivin jäsenillä on intresseissään laittaa muut maksamaan. Tämä on aivan yksinkertaista. Isoisälläni oli kesämökki, jonka asioista hän päätti, eikä mitään ongelmia ollut. Kun hänen lapsensa perivät mökin, hallinnoimisesta tuli hieman hankalampaa ja jokainen yritti aina jossain määrin saada muut vastaamaan remonteista, huoltotöistä, ja erilaisista muista hoidettavista asioista. Kolmannen polven astuessa puikkoihin tilanne olisi mahdoton, mutta onneksi omistus on sittemmin hieman keskittynyt. Tehokas tasapaino löytyy jossakin kohtaa.

Kunnassa on, kaikenlaisesta muunlaisesta asunto- jne politiikasta huolimatta, erilaisia alueita. Tampereellakin on lähiöitä ja alueita joissa asuu vähävaraisempia ihmisiä, ja alueita joissa asuu paremmin toimeentulevia. Kunnallisvaaleissa menestyvät yleensä ne, joilla on resursseja, kuten suhteita, rahaa jne mahdollisuuksia panostaa kampanjaansa. Lisäksi puoluekoneistot tukevat näkyviä ehdokkaita, koska kunnallisvaaleilla on valtakunnan puoluepolitiikassa merkittävä symbolinen rooli. Puolueen isot kihot vierailevat ainakin isommissa kaupungeissa antamassa PR-tukea kunnallispäättäjien eliitille, ja valtakunnanpolitiikan tasolla usein tehdään erilaisia kuntalaisia miellyttämään tähtääviä päätöksiä ennen vaaleja, tarkoituksena signaloida lojaaliutta omaa äänestäjäkuntaa kohtaan.

Minulla ei ole nyt hiljattain kerättyä tilastoa siitä, missä Tampereen (tai minkä hyvänsä vähän suuremman kunnan) kaupunginvaltuutetut asuvat, ja millä alueilla on parhaiten toimivat terveyspalvelut, mutta heitän nyt ilmoille hypoteesin, että näillä on valtaisan suuri korrelaatio. Terveyskeskukset alueilla, joissa asuu paljon päättäjiä, on paremmin resurssoitu kaikilla mittareilla.  Tämä on siis hypoteesi, joka perustuu pintapuoliseen tarkasteluun, ja se voi tilastollisen analyysin valossa osoittautua vääräksi. Mutta en usko että niin käy. Oletetaan, että tämä on totta, vain argumentin vuoksi. Jos se ei ole totta, se on helppoa osoittaa tilastoilla.

Riippumatta siitä, miten suhtautuu kaikenlaisiin julkisiin palveluihin ja vastaaviin, tämän oletetun ilmiön pitäisi kyllä herättää kysymyksiä. Perusmekanismista ei kuitenkaan pitäisi olla epäselvyyttä: On joukko erilaisia mittareita (sosioekonominen asema, sosiaalinen pääoma jne) joilla on vahva yhteys siihen, kuinka todennäköistä yksilön on päätyä päättäjäksi. Mitä suurempi on yksikkö, jonka puitteissa tämä valikoituminen tapahtuu, sitä ankarampi on karsinta, ja sitä tiukemmin klusteroitunutta päättäjäjoukko on suhteessa niihin, joiden asioista päätetään. Jos kylässä on 100 ihmistä, ja kolme päättäjää, niin suhteellinen ero on huomattavasti vähäisempi kuin jos kunnassa on 200 000 asukasta ja 70 päättäjää.

Yleinen konsensus varmastikin on jotain sen kaltaista, että klusteroitumisesta huolimatta rahaa ja muita resursseja virtaa kuitenkin rikkaammilta alueilta köyhemmille alueille, joten tämä ei ole minkäänlainen ongelma. Tätä käytetään esimerkiksi argumenttina valtakunnan tasolla siitä, että on typerää valittaa Helsingin saamista valtion resursseista, koska nettona rahaa virtaa Helsingistä muuhun maahan. Tämä argumentti on oikea, mutta sivuuttaa olennaisen ja keskeisen pointin demokratian ongelmasta, eli sen että demokratian tarkoituksena ei ole se, että siirrellään muiden rahoja paikasta toiseen, vaan se että ne ihmiset, joita säännöt ja päätökset koskettavat, päättävät säännöistä ja tekevät muut päätökset siinä kontekstissa jossa se heitä itseään koskettaa.

Olennaista ei siis ole niinkään se, että klusteroitunut eliitti siirtää rahaa rikkailta alueilta köyhille "kohtuullisissa määrin"; oli määrä mikä tahansa, niin tämä on sivuseikka. Olennaista on se, että päätöksiä eivät tee ne, joita päätökset koskevat, vaan joku muu. Mitä suuremmassa yksikössä liikutaan, sitä vähemmän yksittäisellä äänellä on merkitystä, ja sitä - näin voidaan sanoa - moraalittomampi koko demokratia on. Jos kokoonnumme 5-10 hengen porukalla pelaamaan lautapelejä, niin siirtoäänivaali siitä, mitä pelataan illan aikana, on ihan mielekäs tapa päättää pelattavat pelit. Kun puhutaan satojen tuhansien ihmisten rahoista, poliisista, lääkäreistä, katulampuista jne, niin sen toimivuus on hyvin kyseenalainen, ja ongelmien määrä kovin suuri.

Sanomattakin selvää, etten pidä kuntauudistusta jossa kuntia yhdistetään alati suuremmiksi (ja löyhemmiksi mutta päättäjäjoukoltaan klusteroituneemmiksi) yksiköiksi, vaan suunnan pitäisi olla päinvastainen. Kyllä, joitain koordinaatio-ongelmia syntyy kyllä, ja joitain tehottomuuksia myös, kun yksikkkökoko on liian pieni. Vakuutusteoreettiset tarkastelut ovat yksi tärkeä näkökohta. Mutta näihin on ratkaisuja myös.

Puolueiden edut ovat kuitenkin toiset. Persut iskevät tässä tietysti sitten populismillaan väliin. Edelleen, niille, jotka sympatiseeraavat Persuja näiden syiden takia, niin on syytä vähän herätellä. Kunnallisvaaliohjelmia kun lukee, niin ei kannata kuvitella että siellä olisi mitään sisältöä. Helsingissä esimerkiksi populismi on aivan huipussaan. Asuntopoliittinen kannanotto on aivan mielisairas, ikäänkuin kunnan perimä tonttivuokra merkitsisi yhtään mitään. Hinnat määräytyvät markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja tonttivuokrien säätäminen ei vaikuta kumpaankaan, joten se vaikuttaa vain siihen, kenen taskuun rahat päätyvät. Tonttivuokrat ovat lisäksi suunnilleen ainoa sellainen tulonlähde, joka ei sotke markkinamekanismia tai muutenkaan ole haitallinen. Tämän siis Persut haluavat tuhota. Ja tietenkin lisää hintasäännöstelyä.

Muutan taas ensi vuonna Tampereelle, ja pääsen nauttimaan täysin rinnoin siitä, että muut päättävät asioistani. Pääsen maksamaan tuloistani taas viisinkertaisen määrän veroa ja vielä ALV:tä kolminkertaisesti sen lisäksi. Pääsen taas maksamaan terveyskeskusmaksua (jota en aio maksaa) tuplasti sen, mitä täällä maksaa lääkärissäkäynti. Asumiskulut tosin pienenevät, koska en joudu maksamaan valtavia vuokria. Mutta kiinteistöveroa saan maksaa. Tosin maksaisin mieluummin korkeampaa kiinteistöveroa kuin tuloveroa.

Vaikka olen varma että haluan palata Suomeen, en ole enää ollenkaan varma haluanko jäädä sinne. Olen suomalainen ja mielelläni asuisin Suomessa, mutta en oikein ymmärrä miksi kulttuurimme on niin vihamielinen ja epäystävällinen tai miksi asioista päättämään pyrkivät muodostavat kaverikerhon joka kokee olevansa oikeutettu kaikenlaisiin etuihin. Täällä sentään vähän vähemmän peitellään sitä, että muut päättävät toisten puolesta, ja kun jotain kielletään ja komennetaan, niin se tehdään suoraan.