Per-looks ja Identiteetit

Edellinen kirjoitukseni, ja koko joukko muitakin ajan henkeä ja muuta tähän "per-looks-gate"- soppaan liittyvää diskurssianalyysiä jota verkosta löytyy, voitaisiin jo oikeastaan ohittaa. Sekin on toistanut itseään jo loputtomiin. Kuten niin usein aina on, kyse on signaloinnista ja lojaliteettien osoittamisesta. Haluaisin esittää olevani sydämeltäni puhdas, ja vielä kaiken lisäksi asettua koko tauhkan ulkopuolelle, mutta signaalien esittämisen sivuuttaminen ei ole helppoa. En esimerkiksi onnistunut siinä edellisessä kirjoituksessani kovin hyvin.

Pääsääntöisesti pyrkimyksenäni on ollut kirjoituksissani pitää faktat esillä. Huomasin näitä per-looks- jupakkaan liittyviä kirjoituksia selaillessani ajattelevani stereotyyppien kautta. Kuten niin moni muukin kommentaattori, pidin ensinnäkin jotenkin itsestäänselvänä (tai ainakin äärimmäisen todennäköisenä), että per-looksin tekijä on vihreiden kannattaja. Perustelu menee stereotyyppiajattelun kautta, sillä tekijä on aivan selvästi hel-looksista tietoinen, sosiaalisen median kuluttaja, omaa kohtuulliset tietotekniikkataidot jne. Ja mitä todennäköisimmin suhtautuu perussuomalaisiin jossain määrin ylenkatseella. Toki vasemmistoliitto tulee myös mahdollisena mieleen.

Kyse on stereotyypistä, joka on niin vahva, että harva kyseenalaistaa sen mielessään. Tämä painaa jotain nappia minun kognitiivisissa mekanismeissani. Olen pyrkinyt - monesti epäonnistuneesti - hankkimaan sellaisia metakognitiivisia selviytymiskeinoja, joilla tunnistan "väärän ajattelun" itsessäni, ja stereotyyppipäättely on yksi tällainen. En nyt tarkoita sitä, että tämä sivuutetaan täysin, vaan että kun teen stereotyyppipäättelyä, pyrin olemaan siitä tietoinen. Bayesilaisena päättelynä se on aika tehokasta, mutta kun päättelyaskelien määrä kasvaa, epävarmuus kumuloituu; aivo ei tätä kuitenkaan tunnista vaan puskee eteenpäin ja tuottaa aivan liian varman lopputuloksen. Per-looksin kohdalla siis stereotyyppipäättely kertoo melkein välittömästi, että sen takana on joku vihreiden kannattaja.

Tämä voi olla tai olla olematta totta. Se, mitä olen toisinaan nimittänyt aivovammakonservatismiksi, nimestään huolimatta, ei liity niinkään poliittiseen konservatismiin - vaikka esiintyykin sen kanssa valitettavan usein. (Kirjoitin asiasta Englannissa ollessani; Englantilainen poliittinen konservatismi ei pääsääntöisesti ole aivovammakonservatismia)  Annetaan tälle toinen viitekehys nyt; en halua tässä kirjoituksessani signaloida vastustavani konservatiiveja, vaan vastustavani sellaista köyhää kognitiota, joka antaa stereotyyppipäättelylle liian korkean luotettavuuden. Sillä, onko vaiko eikö tämä ole konservatiivisen mielenlaadun helmasynti, ei ole tässä merkitystä.

Liiallinen varmuus päättelystä näkyy kyllä monissa kirjoituksissa; niitä on tähän mennessä jo niin monta, etten viitsi niitä kaikkia selata. Lisäksi päättelyn suunta hämärtyy voimakkaasti. Skannaan vähän tätä ilmiötä toisella tavalla, esimerkeillä, joiden raflaavuudesta huolimatta ei ole tarkoitus leimata tai signaloida.

Oletetaan että näemme otsikon "Huippupoliitikko uhkaili tyttöystäväänsä - epäillään myös parituksesta". Minkä puolueen edustaja tulee mieleen? Tämä otsikko ei ole väistämättä todellinen, mutta ilmiö on; viittaan tietenkin Harri Jaskariin, joka oli kokoomuksen puoluesihteerinä. Jos näemme tällaisen ilmiön, meille ei tule mieleen että "niin, tämähän on se kokoomuslaisten juttu, paritus ja naisten uhkailu". Tietenkään, koska se ei ole stereotyyppi. Jos meillä on jokin skandaali tai likainen temppu, johon kokoomuslaisen ajatellaan syyllistyneen, se on tyypillisemmin vaikkapa veropetos tai lahjus.

Oletetaan että näemme otsikon "Huippupoliitikko kolaroi kännissä". No, näitä on tapahtunut muutamia, mutta tapaus johon viittaan, on Demarien Antero Kekkonen, jonka rattijuopumus sai jonkin verran huomiota. Tässäkään tapauksessa emme liitä tähän mitään poliittista relevanssia, tietenkään.

Rattijuopumus ei olekaan mitenkään poliittinen rikos tai likainen temppu, niinkuin ei paritus tai naisten pahoinpitelykään. Tai edes raiskaus, huolimatta siitä miten äärimmäisiä mielikuvia tämä herättää. Nämä eivät kutsu puoluetta stereotyyppinä ajatteluun. Eikä tietenkään näin kuulukaan olla. Kun näemme per-looksin, stereotyyppipäättely hakee puolueen ensin, koska puolue on abstraktio johon per-looks viittaa. Siksi etsimme mielessämme stereotyyppejä siitä, minkä puolueen kannattaja tekijä todennäköisesti olisi. Näin teki myös "työmies Putkonen" Perussuomalaisista, tosin hänen stereotyyppinsä nosti esiin SDP:n. Syitä voin vain arvella, Putkonen on entinen demari, ja tarve tehdä pesäeroa ja nähdä entinen puolue negatiivisessa valosssa todennäköisesti voimistavat tätä stereotyyppiä. Putkonen on itse tuomittu raiskauksesta reilu parikymmentä vuotta sitten. Tälläkään ei ole poliittista relevanssia.

Relevanssi on kuitenkin tässä aika lailla epäselvä käsite. Mistä se tulee? Kunnallisvaalien läheisyys saa aikaan sen, että ihmiset ovat melko vimmaisina signaloimassa ryhmäuskollisuutta. Luin analyysin (jonka lähdettä en nyt enää jaksa kaivaa), jossa  PS vs Vihreät  nokittelu ja polarisaatio nähtiin johtuvaksi siitä, että toisin kuin muilla puolueilla, näillä kahdella ei ole perinnettä johon nojata, vaan niiden on uusinnettava kannatuksensta identiteettipolitiikalla. Vihreät ovat makkaratukkien, hipstereiden, kasvissyöjien, graafisten suunnittelijoiden, stylistihomojen jne puolue, kun taas PS on lähiöruusujen, metrohousujen, makkaranpurijoiden, leijonakorujen ja pilottitakkien puolue. Olennaista tässä on se, että näille ihmisryhmille varataan stereotyyppinen identiteetti, sabluuna jonka läpi kannattaja suhtautuu puolueeseen. PS on vähäväkisten puolue, Vihreät on kaupunkilaisten boheemien puolue. PS:n kannattaja asuvat lähiöissä, Vihreiden kannattaja asuvat kantakaupungeissa (tai maalla jos ovat menestyneet sen verran että on varaa ostaa hybridimaasturi). Jne.

Per-looks mätkähti keskelle tätä identiteettien rakentamista ja vahvistamista. Soini ja Ruohonen-Lerner ottivat sen reaktioissaan neutraalisti, "tällaisia me olemme". Reaktio oli mielestäni tyylikäs, niinkuin sanoin. Olennaista tässä ei ole sisältö, tai edes "todellisuus": kuvathan ovat juuri niitä kuvia jotka ehdokkaat ovat laittaneet. Identiteettikysymykset lukijan ja katsojan mielessä ovat ne, jotka ratkaisevat. PS:n johdossa ymmärrettiin mielestäni hyvin se, että tämä identiteettipolitiikka tarvitsee rakennuspalasikseen nimenomaan positiivista henkeä. Paheksuminenhan olisi tulkittu niin, että "me emme oikeasti ole tuollaisia", ikäänkuin siinä, mitä "me" olemme olisi jotakin vikaa.

Mistä tulee siis tarve löytää syyllinen? Itsekin mietin tätä kysymystä. Miksi sillä, että identiteetti - joka ei kuvakavalkaadissa ole tietenkään täydellinen, muttei myöskään virheellinen - tuodaan näkyville kuvan keinoin, on niin suuri negatiivinen merkitys? Itselleni tulee mieleen kaksi tulkintaa. Ensimmäinen on, että koska identiteetti on vieras PS:n ulkopuolisille (Vihreiden nyyhkyreaktiot, Hack, jne) ja se koetaan toiseutena, sen täytyy olla negatiivinen. Koska ennenkaikkea vihreiden kannattaja kokee kuvat negatiivisena, jonakin toisena ja ikävänä, niin syyllinen on vihreä.

Kritisoin kovasti toisaalla sitä, miten voimakkaasti Vihreät ikäänkuin imevät syyn kaikesta. Tämä ei haittaa minua tai häritse minua puoluepoliittisista syistä tai siksi, että minua haittaisi jos ihmiset eivät kannata vihreitä. Se on kuitenkin häiritsevää siksi että stereotyyppipäättely saa ihmiset syyttämään Vihreitä myös politiikasta jonka kanssa heillä ei ole mitään tekemistä. Sekään ei haittaisi muuten, mutta jos Vihreät saavat kaiken kritiikin kokoomuksen ja demarien talouspolitiikasta tai Kepun ympäristöpolitiikasta, niin näiden muiden puolueiden on mahdollista päästä kuin koira veräjästä kun ne tekevät huonoa politiikkaa. Tämä hämmentää minua, koska se on ryhmäepärationaalisuutta joka johtaa epätarkoituksenmukaiseen politiikkaan.

Identiteettikysymys paljastaa ehkä osan syistä. Nimittäin, "onnistunut" identiteettipolitiikka vahvistaa stereotyyppipäättelyä. Maahanmuuttopolitiikassa vikaa? Vihreiden identiteetti => Vihreiden syy. Ympäristöpolitiikassa vikaa? Vihreiden identiteetti => Vihreiden syy. Jne. Monilla muilla puolueilla on ideologiaa. On sitä vihreilläkin, tietenkin, mutta identiteetti on vahvempi.

Ainoa puolue, jonka identiteetti on suhteessa ideologiaan vielä vahvempi, on Perussuomalaiset.  Perinteiset puolueet (ml. vihreät) ja media ovatkin olleet aika lailla hukassa sen suhteen, ja nähneet Fascismia ja ties mitä heidän pyrkimyksissään. Itse olen tullut johtopäätökseen, että PS:llä nimenomaan ei ole mitään ideologiaa. Ei heillä kyllä pragmaattista poliittista ohjelmaakaan ole, vaan kyse on nimenomaan identiteetistä. Kirjoitin tästäkin toisaalla kommenteissa silloin kun PS oli vielä niin pieni että se oli rinta rinnan Vihreiden kanssa kannatusluvuissa. Sanoin, että PS:n pitäisi keksiä jotain muuta kuin asettuminen Vihreitä vastaan jos he haluavat kasvaa. Olin tässä väärässä, koska en silloin ymmärtänyt identiteettien voimaa. PS:n identiteettipolitiikka onnistui, koska he asemoivat itsensä Vihreiden identiteettipolitiikkaa vastaan. Vihreiden identiteetti on voimakas, ja monelle voimakkaan vastenmielinen. Kapitalisoimalla tämän PS on onnistunut aika hyvin vetämään vähäväkisiä kannattajikseen.

Vastaidentiteetti voi olla hyvin voimakas ilmiö. Moni on nähnyt tässä suuren voiman, ja luulen että se on osasyy sille, miksi Hack ja monet muut niin raivoisasti käyvät Vihreitä vastaan kun haistavat vähäisenkin syyn. En nyt väitä, että tämä vastaidentiteetti-ilmiö on ainoa syy PS:n nousuun (muitakin on ja paljon), mutta se on mielenkiintoinen ja olemassaoleva ilmiö. Polarisaatio on selkeä ja nousee keskusteluissa hyvin herkästi esiin. PS vs Vihreät- identiteettikamppailu on hyvin voimakas akseli, jonka suhteen ihmisillä on usein tarve asemoida itsensä.

Pelkään, ja olen tämän pelkoni tuonut esiin myös aiemmin, että tämä nimenomainen akseli on kovin epätarkoituksenmukainen kun puhutaan poliittisista sisällöistä. Lisäksi se houkuttelee sammakoita hyppimään muuten fiksujenkin ihmisten suusta. Tämä vastakkainasettelu on esimerkiksi useiden Soininvaaralta päässeiden hölmöyksien lähde. Ja se on luonnollisesti myös PS-leiriä voimakkasti kahlitseva diskurssiryväs. Valitettavasti se typistää kovin suuria kokonaisuuksia kysymyksistä ankeiksi nimittelykilpailuiksi.

Yksi tästä hyötyjä on ollut Kokoomus. Sinnepäin on jo vuosia vuotanut Vihreiden oikea laita. Vasen laita on vuotanut selvästi vähemmän ulos kuin sisään. Identiteettipoliittiset signaalit ovat olleet läsnä niissä muutamassa "ulostulossa" joissa joku on loikannut vihreisiin. Vasemmalla yleensä ollaan oltu aika hukassa tämän ilmiön kanssa, koska siellä on vielä varmaan voimakkaana sellainen ajattelu, että ideologia on se, joka jyrää. Ja siksi sieltä tulee sitä PS:n fasistipuolueeksi haukkumista niin paljon.

Ja entä se per-looks sitten? No, jokainen tulkitkoon itse. Mutta on syytä ehkä miettiä, jos sen näkee yksinomaan pilkkana Perussuomalaisia kohtaan, mitä tämä kertoo omasta identiteetistä. Kun sen näkee, haluaako siitä syyttää suvaitsemattomia ja lapsellisia tahoja, vai haluaako siitä syyttää elitistisiä koulukiusaajia?  Vai haluaako siitä syyttää ylipäätään ketään? Tällä kysymyksellä voi tunnistaa sen, miten asemoi itsensä tässä identiteettikamppailussa.

Ja vielä disclaimer: en väitä että tämä kyseinen tapa nähdä asia on kovin tehokas tai yleinen tai että näkökulma on kovin laajalti käyttökelpoinen. Kirjoitin tämän, koska minulla on paperin deadline ensi maanantaina aamulla, ja koska sen valmiiksisaattaminen hermostuttaa minua ja tarvitsin syyn ajatella jotain ihan muuta.