148 päivää.

Äitini tuli käymään kylässä, hän saapui Suomesta maanantai-iltana. Tämä sai minut ajattelemaan kotimaata huomattavasti enemmän. Emme ole vielä tehneet perheen kesken 100% varmaa päätöstä Suomeen palaamisesta, mutta tilanne näyttää tällä hetkellä siltä, että kun sopimukseni päättyy, niin palaamme. Tämä on alunpitäenkin ollut ns. default-vaihtoehto. Sopimuksestani on jäljellä tänään hieman yli 150 päivää, mutta käyttämättömien lomien ja vuokrasopimuksen tarkastuspäivän perusteella muodostamani "paras arvio" Suomeen paluulle on 148 päivää tänään.

Olemme olleet täällä tropiikissa tänään 211 päivää, joten puoliväli on ohitettu. Reissun kokonaiskestoksi jäisi tällöin 359 päivää, eli hieman alle viikon vajaa vuosi.

Jos olen ihan täysin rehellinen, niin palaisin mielelläni kotiin jo tänään. Kun olen maininnut halustani palata Suomeen, moni on kysynyt, että "mitä vikaa Singaporessa on?" Mielestäni kysymys on aivan vino. Singaporessa on varmaan moniakin vikoja, niin on Suomessakin, mutta halu palata kotiin ei redusoidu nykyisen olinpaikkani ja Suomen vertailuun "vikojen" ja hyvien puolien suhteen, vaan kyse on pitkälti tunteesta. Toki voin sivuuttaa omat tunteeni ja ottaa tarkasteluun vain joitain ns objektiivisia mittareita. En kuitenkaan voi sivuuttaa esimerkiksi lasteni tunteita, ja kaikesta päätellen, heille on selvää että he haluavat Suomeen.

Kävimme eilen Sentosalla siten, että kiipesimme Mount Faberille, ja otimme sieltä köysiratavaunun Sentosalle. Maisemat olivat miellyttävät, ja ilma oli todella otollinen. Ulkoilman lämpötila oli ehkä 28 Celsiusta ja tuuli oli sen verran voimakas että melko suuresta kosteudesta huolimatta kosteus pääsi haihtumaan iholta, eivätkä vaatteet liimautuneet ihoon kiinni.

Köysiradan pääteaseman yhteydessä on matkamuistomyymälä. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että myymälä on hiljattain muuttunut lähinnä Angry Birds- oheistuotekaupaksi. Koko köysirataa mainostetaan Angry Birds- teemalla ja vaunuissa soi Angry Birds- tunnusmusiikki. Tämä oli jotenkin rasittavaa, vaikka sinänsä olen aivan mielissäni että suomalainen brändi (jolle olen toki alkanut jo muodostaa hienoista allergiaa) on näin vahva. En ota kantaa tässä ilmiön taloudelliseen tai muuhunkaan puoleen. Tunnen jonkinlaista sen kummemmin tarkentumatonta "kansallista ylpeyttä" suomalaisesta tavaramerkistä, siinä kaikki. Ehkä jotain mitä Nokia herätti ihmisissä vielä vajaa 10 vuotta sitten.

Olen oppinut täällä nyt reilun puolen vuoden aikana kohtuullisen paljon. Ensinnäkin, ihan käytännön taitona, olen opetellut C#-ohjelmointia ja VisualStudion käyttöä. En voi väittää pitäväni siitä, enkä voi väittää "osaavani" kovin hyvin, mutta pystyn kyllä tuottamaan työkaluun koodia sen verran että voin väittää sillä jotain nyt tehneeni. Toiseksi, olen joutunut perehtymään aika-automaattien teoriaan, mikä on ollut mielenkiintoista, jos kohta hienoinen pettymys. Kompositionaalisuuden ja abstraktioiden kysymykset ovat olleetkin pinnallisempia kuin kuvittelin, mikä toisaalta ei minua yllätä. (So, olen yllättänyt, mutta en ole "meta-yllättynyt" eli yllättänyt siitä että odotukseni olivat väärät...)

Aivot ja sen yli.

New Scientistin artikkeli viime viikolla sivuaa ajatuskoetta, jossa neuronit aivoissa korvataan yksi kerrallaan keinotekoisilla mekaanisilla laitteilla, joilla on sama toiminnallisuus suhteessa toisiin neuroneihin, kuin alkuperäisellä. Tarkalleen mikä on "sama toiminnallisuus" on ajatuskokeen kannalta epäolennaista, olennaisempaa on kysymys siitä, onko sellainen abstraktio kuin "sama toiminnallisuus" mielekäs.

En kuitenkaan käsittele tätä filosofista problematiikkaa nyt. Lukija voi omata minkä hyvänsä tulkinnan aivojen toiminnasta, kunhan on tietoinen (sic) siitä, mikä oma tulkinta on. Sensijaan heitän tässä löyhästi muutamia asiasta heränneitä ajatuksia.

Tekstissä kerrotaan, että apinoiden aivoihin asennettu neuroni-implantti, joka piti aktivaatiokuvioita yllä, paransi apinoiden oppimista, mieleenpalauttamista ja reaktioaikaa tietyissä testeissä. Artikkelissa spekuloidaan mahdollisuudella valmistaa kehittyneempiä implantteja, joilla voitaisiin hoitaa (ja osin korvata) niitä aivoalueita, joiden toiminnallisuus häirintyy esimerkiksi Alzheimerin taudissa ja Parkinsonin taudissa. Tämä aihe kiinnostaa minua, koska isoäitini suvussa on (onneksi myöhäisellä iällä puhkeavaa) Alzheimerin tautia, ja on harvoja sairauksia joita pelkään yhtä paljon omalla kohdallani. Hyvällä ruokavaliolla ja elintavoilla voin, jos vähän ekstrapoloin, olettaa että sairaus puhkeaa aikaisintaan noin 40 vuoden kuluttua. Siinä ajassa toivoisin että joko tämä teknologia on kehittynyt merkittävästi, tai eutanasialainsäädäntö ja -käytäntö on edennyt riittävän pitkälle.

Asiassa minua kiinnostaa myös toinen puoli, nimittäin transhumanismia kohtaan tuntemani sympatia, ja ihan käytännön tarpeet. Näistä käytännön tarpeista muutama sananen, mutta sitä ennen perustelu.

Erikoistuminen ja työnjako on edennyt tieteissä 1900-luvun aikana niin pitkälle, että todellisten yleisnerojen aika on tietyssä mielessä jo ohi. Tieteen ja tutkimuksen, erityisesti teknologian, massiivinen lisääntyminen, monipuolistuminen, "pirstaloituminen" jne, muodostavat mahdollisen uhan kehityksen etenemiselle. Koen hyvin voimakkaasti että tällaisiin haasteisiin tulee suhtautua vakavasti jo ennen kuin ne muodostavat todella rankan pullonkaulan. Tässä suhteessa olen häpeilemättömän progressiivinen ja antikonservatiivinen: yksi keskeisimpiä arvoja minulle on nimenomaan teknologisen kehityksen  usein teksteissäni ilmenevä äärimmäisen negatiivinen suhtautumiseni konservatismiin on lähtöisin nimenomaan tästä. Samoin, esimerkiksi vihreitä kohtaan tuntemani epäluulo on paljolti perua tästä arvoasetelmasta. Vaikka koen esimerkiksi luonnosuojelun äärimmäisen tärkeäksi, ja arvostan biodiversiteettiä itseisarvona, keskeisenä argumenttina tälle koen oikeastaan eräänlaisen intergenerationaalisen "oikeuden" ja jonkinlaisen teknologisen kehityksen imperatiivin: Luonto ja biosfääri ovat ensisijaisesti arvokkaita siksi, että niiden tuhoaminen a) pysäyttää teknologisen kehityksen ja b) on ryöstämistä tulevilta sukupolvilta. Intergenerationaalinen utilitaristinen argumentti on lopulta hyvin yksinkertainen: Luontoarvojen marginaalihyöty kasvaa rajusti kun materiaalinen vauraus lisääntyy. Tulevat sukupolvet olisivat siis valmiita maksamaan siitä, että heillä olisi marginaalisesti enemmän puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa kuin nykymenolla näyttäisi toteutuvan. Toisaalta, talouskasvu ja tekninen kehitys vain lisäävät tätä marginaalista arvoa. Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri on tässä aivan yksikäsitteinen.

Tällä hetkellä tietokoneet ovat keskeinen työkalu lähes kaikilla tieteen aloilla. Dataa tallennetaan erilaisissa muodoissa ja sitä käsitellään kehittyneillä algoritmeilla ja esitetään erilaisten käyttöliittymien ja visualisointityökalujen avulla. Alla olevat mekanismit ja teoriat, alasta riippuen, mallinnetaan erilaisin tavoin, ja ei ole lainkaan tavatonta, että tämä välikerros jossa datan käsittely tapahtuu, on aihetta tutkivalle tutkijalle kokonaan tuntematon. Triviaalina esimerkkinä vaikkapa ekonometria, jossa tutkija kyllä tietää perustulokset tilastotieteestä, regressioanalyysistä jne, mutta hänellä ei ole kerrassan minkäänlaista käsitystä niistä algoritmeista, joilla erilaiset estimaatit lasketaan. Tutkija on täysin käyttöliittymän varassa ja käyttöliittymän pullonkaulat, käytettävyyskysymykset jne, muodostavat rajat luovuudelle.

Tähän on esitetty ratkaisuksi sellaista ihmisen ja koneen rajapintaa, joka toimii kytkemällä tietokone suoraan aivojen jatkeeksi. Aiheella on leikitelty scifissä paljon, lähinnä erilaisten virtuaalitodellisuusskenaarioiden (tyyliin Matrix) kautta, tai tarinoissa, joissa ihmiset ohjaavat koneita jotka toimivat heidän sijaisinaan. Huomattavasti vähäisemmälle huomiolle on jäänyt ihmisaivojen kapasiteetin kasvattaminen tuomalla ihmisen ja koneen rajapinta lähemmäs ihmistä.  Muistikuvani mukaan Cyberpunk 2020 sisälsi sääntöjä, joiden puitteissa pelaajat voivat hankia "siruja", augmentaatioita jotka tarjoavat tietyntasoisia taitoja (kyky korjata autoja, erilaisia martial arts-kykyjä jne), ja tämä on ehkä lähimpänä sitä mitä tällainen teknologia voi tarjota pullonkaulojen voittamiseksi.

Nykyisellään koulutus muodostaa nimittäin valtavan suuren osan teknologiakehityksen pullonkaulasta. Syitä on karkeasti kaksi. Ensimmäinen se, että kaikki perustuu abstraktioihin nykyisin paljon enemmän kuin ennen. 1900-luvun alkupuolella teknologia oli vielä useimmilta osin jotain, josta pystyi "avaamaan konepellin". Teknisen toimintaperiaatteen ymmärtäminen ei vaatinut suurta modulaarisuutta ja abstraktioiden hallintaa samaan tapaan kuin nykyisin. Nykyisin teknologiaa voi "ymmärtää" vain abstraktioiden kautta, ja yksityiskohdat voi hallita vain jossakin hyvin spesifisissä sovelluksissa. Esimerkiksi auton moottori on nykyisin hyvin modulaarinen; sen toimintaperiaate on voimangeneroinnin osalta tietenkin edelleen sama kuin ennen, mutta kaikkea mitä voidaan säätää,  myös säädetään ja siihen liittyy teknologiaa, jota ei voi ymmärtää yksityiskohtaisesti ilman digitaalitekniikan hyvin syvällistä koulutusta.

Toinen syy taas on, että yksinkertaisesti jokainen tekniikka on syvällisesti sidoksissa siihen infrastruktuuriin joka sen on tuottanut. Laitteet, joita vaaditaan nykyisten kulutustavaroiden tuotannossa, on tuotettu laitteilla, jotka on tuotettu laitteilla jne, ja tämä ketju on melko pitkän evoluution tulos. Kukaan ei tyhjästä kykenisi luomaan mitään tällaista. Me emme voi kouluttaa ihmisiä siihen, miten koko tekninen infrastruktuuri voitaisiin rakentaa tyhjästä, koska siihen ei ole aikaa; ihminen ei edes voi oppia sitä yhden eliniän aikana.  "Teknologiapuu" on liian korkea.  Nämä yksityiskohdat voivat kuitenkin olla tärkeitä, ja uutta kehitystä syntyykin yleensä siellä, mitta yksityiskohtien toteuttamisen rajoitukset tunnetaan ja ne pyritään ylittämään. Esimerkkejä löytyy monia, elektroniikka nyt päällimmäisenä luonnollisesti. Bioteknologian osat, kuten esimerkiksi geenien sekvenssointi, kehittyy jatkuvasti juuri siksi, että toteutusyksityiskohtia säädetään ja implementoidaan uudelleen entistä tehokkaammin.

Tieteen ja teknologian kehittymisen kannalta on tärkeää, että on tiettyjä standardeja esimerkiksi tiedon esitystavoille, jotta relevantti informaatio voidaan käsitellä uudelleen, jos sille on tarvetta ja että se on myös muiden käytettävissä. Lasken "relevanttiin informaatioon" myös erilaiset laskennalliset mallit, joita teorioista luodaan. Yksi ala, joka sivuaa omaani, löytyy biotieteistä  (ks, esim tämä) mutta muillakin tieteillä tietenkin on tällaisia mallinnoskysymyksiä. Näille mallinnosformalismeille ja niiden esitykselle on erilaisia rajapintoja jne standardeja.

Miten tämä liittyy mahdolliseen teknologiaan, jolla aivoja voidaan augmentoida kytkemällä ne tietokoneeseen? No, haluan vain tuoda esiin sen, että me ajattelemme helposti tällaisen teknologian viihteen ja erilaisten "arkea helpottavien" sovellusten kautta. Erilaiset augmentoidun todellisuuden jne sovellukset tietenkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta en puhu nyt niistä.  Jos ihmisen ajattelua voidaan laajentaa kytkemällä aivot koneeseen, ja jos tämä voidaan toteuttaa niin, että ajatelussa kyetään suoraan operoimaan erilaisilla laskennallisilla abstraktioilla, niin tällä voi olla hyvinkin suuri vaikutus nimenomaan kehityksen pullokaulan avaajana. Sensijaan että joudumme kouluttamaan ihmisiä, kytkemme heidän aivonsa järjestelmään, jota he opettelevat käyttämään, ja relevantit abstraktiot ja niiden väliset yhteydet ovat osa järjestelmää. Jos ja kun aivot vielä pitkään päihittävät perinteiset tietokoneet luovuudessa ja perinteiset tietokoneet tietenkin jo nyt päihittävät aivot tiedon ja yksityiskohtien nopeassa tallentamisessa, näiden hybridijärjestelmä saattaisi olla hyvinkin tehokas.

Villinä spekulaationa siitä, miten tällainen systeemi kytkettynä aivoihin voisi toimia ja tuntua, on että kytkemisen alkuvaiheessa sen käyttöä joutuisi tietoisesti harjoittaamaan, ja "kutsumaan", mutta että kun aivot pikku hiljaa muodostaisivat relevantit kytkennät, koneisto tuntuisi pikemminkin osalta omaa ajattelua kuin joltakin mikä on siitä kokonaan erillään. En ole törmännyt kirjallisuudessa spekulaatioihin tällaisesta tai sellaisen kuvailemisesta. Alastair Reynoldsin "House of Suns" kyllä käsittelee sivujuonteena posthumaania älyä, joka on syntynyt jonkin tällaisen augmentaation tuloksena, ja kirjassa kuvaillaan sen syntyä ja kehitystä jonkin verran.

Olen vain marginaalisesti kiinnostunut tämäntyyppiseen teknologiaan liittyvistä "eettisistä" ongelmista, joita varmasti jotkut mielellään nostavat esiin. Vasemmistolaisen argumentin mukaan teknologia tekisi ihmisistä epätasa-arvoisia, etenkin jos se olisi kallista.  Kuten aina, kummassakin näkemyksessä asetetaan vaunut hevosen eteen; kaikki teknologia on yleensä toiminut niin, että se on ensin vain harvojen ja valittujen etuoikeus. 1900-luvun alussa vain superrikkailla oli auto ja jääkaappi. Jos esimerkiksi kylmäkoneita olisi vastustettu (onnistuneesti) tasa-arvoargumentilla, tuoreen ruoan syöminen johtaisi edelleen hyvin usein kohtalokkaisiin ruokamyrkytyksiin. Tällä logiikalla tietenkään myöskään esimerkiksi silmälaseja tai vaikka taskulaskimia ei olisi koskaan voitu tuoda markkinoille.

Konservatiivinen vastalause liittyy inhimillisyyden puolustamiseen ja siihen, että tällainen teknologia uhkaa käsitystämme siitä, mikä on ihminen. Uuskonservatiinen argumentti, jonka esimerkiksi Fukuyama on esittänyt transhumanismia vastaan yleisesti on karkeastiottaen seuraavanlainen: Ne oikeudet joita katsomme ihmisillä tasapuolisesti olevan lain edessä, edellyttävät ja olettavat tietynlaisen ihmiskuvan ja ennenkaikkea rajat sille, mitä pidetään ihmisenä. Jos nämä rajat rikotaan tai ylitetään, lainopillinen kehys ja ihmisoikeudet menettävät merkityksensä. Tämäkin argumentti on täysin absurdi, tietenkin, ikäänkuin asioiden oleminen juuri niinkuin ne ovat olisi paras argumentti sen puolesta että asiat ovat juuri niinkuin niiden pitäisi olla. Erilaiset uskonnolliset ja myös ns. syväekologiset argumentit liittyvät taas usein siihen, että ihmisyyden ylittämispyrkimykset esitetään jonkinlaisena Ikaros-kompleksina, hybriksenä josta seuraa tuho. Tällaiselle argumentille ei voi oikein esittää mitään vastalausetta, mikä on edelleen eräs merkittävistä syistä miksi koen konservatismin erityisen turhauttavana. Se perustuu ajattelulle, jonka mukaan se, mikä on (tai on ollut), on arvokkaampaa kuin se, mikä voi olla (tai mikä on juuri tullut olemaan), riippumatta siitä kuka tai mikä preferoi mitäkin. 

Nämä kaikki argumentit ovat tietenkin mitättömiä tehokkuusargumenttien rinnalla, mutten halua mennä siihen sen syvällisemmin.

Jos jollakulla on tämän tyypin problematiikkaan liittyviä kirjallisuusviitteitä, ne olisivat tervetulleita nyt. Lokakuun puolivälin jälkeen aion pitää tutkimuksesta pienen tauon ja pienen loman, ja ajattelin taas lukea hieman enemmän

Reaaliaika.

Oletetaan, että järjestelmä koostuu komponenteista. Komponentti on automaatti, jolla on oma tilojen joukko, ja se siirtyy tilasta toiseen suorittamalla tapahtumia. Otetaan yksinkertainen malli, jossa jokaiseen tapahtumaan liitetään kello. Kello on muuttuja, joka saa ei-negatiivisia reaalilukuarvoja. Kun tapahtuma tapahtuu, niin siihen liitetty kello nollataan. Tapahtumalla on lisäksi esiehto,  joka kertoo, milloin tapahtuma voi tapahtua. Tämä esiehto on konjunktio erilaisista yksinkertaisista kelloja koskevista epäyhtälöistä, kuten vaikka että "x < 5 ja y > 3". Tällaiset ehdot tulkitaan niin, että jotta tämä tapahtuma voi tapahtua, kellon x näyttämän arvon  pitää olla pienempi kuin 5 ja kellon y näyttämän arvon suurempi kuin 3.

Erilaisia kelloyhdistelmiä ja aikoja on äärettömän paljon, jopa ylinumeroituvasti, koska kellot ovat reaaliarvoisia. Jos kuitenkin oletamme, että esiehdoissa esiintyy vain kokonaislukuja, relevanttien yhdistelmien määrä putoaa numeroituvaksi. Itse arvoja tietenkin on edelleen ylinumeroituvasti, mutta tapahtumien esiehtojen päälle- ja poiskytkeytymisiä on numeroituva määrä. Ja itseasiassa, niitä on äärellinen määrä jokaisessa tilassa, mikä on myös helppo nähdä. Jos esitämme mahdolliset kellojen arvot ns alueina, niin voimme esittää sekä kellojen että tilojen konfiguraatiot äärellisesti.

Jos kelloja on n kappaletta, niin alue on n-ulotteinen monitahokas, jonka määrittelevät kelloehdot jotka ovat muotoa x - y < k (tai x - y ≤ k) , missä x ja y ovat mielivaltaisia kelloja, kun mukana on myös "dummykello", joka näyttää aina arvoa 0. Alue voidaan siis esittää (n+1)*(n+1)- matriisina. Tälle matriisille on kanoninen esitysmuoto, josta käytetään nimeä Difference Bound Matrix.

Jos Z on alue, jossa järjestelmä on, ja suoritamme tapahtuman a, niin ensimmäiseksi tiedämme, että a:n esiehdon pitää päteä; se ei välttämättä päde koko Z:ssa. Olkoon Z(a) se osa Z:sta, jossa esiehto pätee. Tämän jälkeen nollataan a:han liittyvä kello, ja saadaan jälleen uusi alue, Z(a0). Tämän jälkeen Z(a0) laajennetaan kattamaan kaikki ne kelloyhdistelmät, jotka saadaan kun ajan annetaan kulua, merkitään tätä aluetta Z*. Z* on nyt se alue, johon päädytään suorittamalla a. Tämän lisäksi tietysti järjestelmän tila muuttuu.

Ongelmaksi tulee se, että tämä abstraktio on kovin tiukka. Se erottelee kovin paljon siitä, mitä systeemi voi tehdä. Jos esimerkiksi tapahtumat a ja b ovat täysin toisistaan riippumattomia, ja olemme jossakin tilassa, vieläpä niin, että kun tapahtumat a ja b tapahtuvat ja päädymme samaan tilaan, tämä abstraktio "muistaa" missä järjestyksessä a ja b tapahtuivat. Yksinkertaisuuden vuoksi viittaan tapahtuman kelloon ja itse tapahtumaan samalla symbolilla, toivon ettei tämä aiheuta sekaannusta.

Oletataan, että aivan alussa a = 0 ja b = 0, ja annamme ajan kulua vapaasti. DBM-esityksessä a:lla ja b:llä ei ole silloin ylärajaa, mutta a-b = 0 ja b-a = 0, koska kellot näyttävät samaa aikaa. Jos a tapahtuu ensin, päädymme alueelle, jossa b-a ei ole rajoitettu ja a - b < 0. Kun b sitten tapahtuu, päädymme aluelle, jossa a-b ei ole rajoitettu mutta b-a < 0. Jos b tapahtuu ensin ja sitten a, päädymme puolestaan alueelle jossa a-b < 0, eikä muuta rajoitusta ole. Tämä tarkoittaa että vaikka järjestelmä muuten olisi suunniteltu niin, että a ja b voivat tapahtua missä järjestyksessä tahansa (esimerkiksi, ne voivat kuvastaa kahta eri napin painamista niin että niiden järjestyksellä ei ole toiminnallista merkitystä, kunhan kumpaakin painetaan ajoissa), joudumme tutkimaan kaksi kertaa niin paljon erilaisia vaihtoehtoja kuin olisi todellisuudessa tarpeen.

Tätä varten tarvitaan abstraktio, joka ideaalitilanteessa yhdistää nämä kaksi aluetta. Vaihtoehtoja tälle on useampia. Yksi on, että kelloja ei nollata ennenkuin kaikki olennaiset tapahtumat ovat tapahtuneet, ja määritellään alua sen jälkeen unionina kaikista niistä alueista, joihin olisi voitu päätyä kun tapahtumat olisi nollattu erikseen. Tämän heikkoutena on, että pitää ikäänkuin etukäteen tietää mitkä kaikki tullaan tutkimaan, eikä voida käyttää perinteisempiä, puhtaasti kontrollirakenteisiin perustuvia vaihdannaisuuden ja riippumattomuuden analysointimenetelmiä.

Toinen on, että yksinkertaisesti unohdamme jotkut kelloista. Emme piittaa rajoitteista jotka viittaavat kelloon a, ja näin kello b ja kello a ovat riippumattomia. Tämän ongelmana on, että se on yliapproksimaationa melko karkea, eli järjestelmän käyttäytymiseen tulee mukaan sellaisia tapahtumaketjuja, jotka eivät todellisuudessa ole mahdollisia, koska kello a toimisi näitä rajoittavana tekijänä.

Kolmas on, että yksinkertaisesti pyyhkäisemme tietyt pareittaiset rajoitteet pois jälkikäteen. Jos a ja b ovat riippumattomia, pyyhimme pois tiedon siitä, mitä a-b ja b-a ovat. Tällöin jäljelle jää rajoitteita muiden kellojen osalta, mutta niistä ei voi päätellä "mitä kello on". Ongelmaksi muodostuu kolmannet kellot: jos a:lla on esiehtona, että c < 5 ja b:llä esiehtona, että c > 5, niin b:n tapahtuminen tekee a:n tapahtumisen mahdottomaksi. a:n on pakko tapahtua ensin. Tätä varten tarvitaan epäsymmetrinen riippuvuusrelaatio: tässä esimerkissä a riippuu b:stä, mutta b ei riipu a:sta. Jos teemme a:n, se ei vaikuta b:hen mitenkään, mutta toisinpäin vaikutus löytyy. Tässäkin abstraktiossa on sellainen puoli, että se tuottaa käyttäytymisiä, jotka eivät ole alkuperäisen systeemin käyttäytymisiä, koska voimme joissain tilanteissa yliabstraktion vuoksi tutkia a:n ja b:n väärässä järjestyksessä.

Korjaamme tämän käyttämällä tekniikkaa joka tunnetaan nimellä abstraktion tarkentaminen (abstraction refinement). Aloitamme aivan liian löyhästä abstraktiosta, joka mahdollistaa jos jonkinlaista käyttäytymistä. Kun sitten löydämme "virheen", pyrimme toistamaan tämän alkuperäisten alueiden avulla. Jos tämä epäonnistuu, niin virheen suorittaminen päätyy alueelle, joka on tyhjä. Tämä on tulkittavissa niin, että tässä ketjussa viimeinen tapahtuma ei ole suoritettavissa, koska sen esiehdot eivät täyty; ne kuitenkin täyttyivät abstrahoidussa versiossa, joten esiehdoissa on oltavat jotakin sellaista, mitä todellinen järjestelmä rajoittaa. Kellojen unohtamisen tapauksessa tiedämme esimerkiksi, että jokin ehto oli unohdettu. Lisäämme jonkin tällaisen rajoitteen abstraktiooon, jolloin siitä tulee tarkempi, ja ajamme tarkastuksen uudelleen.

Koska abstraktio ei koskaan poista käyttäytymistä (mutta voi lisätä sitä), virheettömyyden todistaminen abstraktissa mallissa tarkoittaa ettei alkuperäisessäkään voi olla virheitä. Toisaalta, jos onnistumme suorittamaan abstraktin virheen konkreettisessa mallissa, se on todellinen virhe. On helppo nähdä, että tämä prosessi päättyy lopulta.

Jos oletamme että jokainen abstrahoitu ehto säästää esimerkiksi 20 prosenttia työstä, on tämä prosessi pahimmillaan liki 5 kertaa hitaampi kuin pelkkä tarkastus alunperin konkreettisella järjestelmällä. Jos säästö on 50%, niin pahin tapaus on kaksinkertainen. Mutta me emme välitä pahimmasta tapauksesta, vaan parhaasta tapauksesta. Tällöin voimme voittaa paljonkin jos saamme konkreettisen vastauksen varhaisessa vaiheessa.

Seuraavat viikot olen toteuttamassa järjestelmää joka tekee tämän, ja pyrimme saamaan tulokset valmiiksi niin, että voimme lähettää ne TACASiin.

Auktoriteetti.

Auktoriteetti on jokin taho, joka kykenee toimimaan luottamuksen, tiedon, arvon, tms lähteenä. Auktoriteetti on myös määrällinen ja toisaalta laadullinen määre; toisilla tahoilla on enemmän auktoriteettia ja toisilla vähemmän, ja auktoriteetti koskee eri asioita. Tieteellinen auktoriteetti esimerkiksi on jokin sellainen, jonka sanomisiin, tai levittämään tietoon, suhtaudutaan jollakin tieteenalalla vakavasti ja tällaisen väitteille annetaan suurempi painoarvo.

Auktoriteetti on myös suhteellinen määre siinä mielessä, että auktoriteettina oleminen on aina auktoriteetin ja subjektin välinen suhde. Relativismi voidaan tässä yhteyssä ymmärtää lokaalisti, siis relativismi itsessään on suhteessa siihen, minkä relatiivinen eli suhteellinen luonne hyväksytään ja tunnustetaan. Esimerkiksi sellainen termi kuin "absoluuttinen auktoriteetti" on mieletön tässä viitekehyksessä. Abstraktio voidaan tietenkin rikkoa, koska jokainen tällainen suhteiden verkosto on aina materiaalisille syille alisteinen. Joistakin asioista joita emme koe relatiivisiksi, tulee sellaisia jos rikomme tiettyjä arkielämän perusoletuksia. Esimerkiksi poistamalla kaiken muutoin syötäväksikelpaavan, kannibalismin tabu muuttuu absoluuttisesta relatiiviseksi jo muutamassa vuorokaudessa. Kääntäen, useimmilla relatiiviksiksi koetuilla asioilla on melko tiukat fysikaaliset rajat, jotka saattavat tulla yllättäenkin vastaan.

Luottamusta tieteelliseen tietoon, siis jonkin kanonisen ja konsesukseksi koetun tieteellisen tiedon lähteen pitäminen auktoriteettina näkee usein paheksuttavan "auktoriteettiuskona". Esimerkkejä tästä löytyy monessakin paikassa. Esimerkiksi poliittisia ohjelmia joiden puolesta pyritään tieteellisellä tiedolla argumentoimaan, saatetaan kritisoida "auktoriteettiuskostat". Vastaavasti esimerkiksi kiista luonnonvalinnan opettamisesta kouluissa usein esitetään eri auktoriteettien välisen kiistana.

Richard Feynman saa tässä edustaa auktoriteettia kahdella tavalla. Ensiksikin, häntä voi perustellusti pitää yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä tiedemiehistä. Merkittävimmät ja tunnetuimmat kontribuutionsa hän teki toki teoreettisessa fysiikassa, mutta hän tunsi läheisesti myös muita tieteenaloja. Hän oli myös erittäin taitava opettaja. Toiseksi, hän sanoo ylläolevassa videossa jotain, mikä vetoaa minuun hyvin syvällisellä tavalla. Auktoriteetti on siis tässä paitsi yleinen ja jaettu, myös minulle henkilökohtaisesti merkityksellinen.

Molemmat poikani aloittivat taannoin Taekwondo-harrastuksen. Vaimoni on nuorempana harrastanut kyseistä lajia enemmänkin. Oma martial arts-kokemukseni rajoittuu lapsena katsomiini 80-luvun aasialaisiin bulkki-kunfu-elokuviin, pariin alkeiskurssiin ja muutaman vuoden takaiseen sporadiseen miekkailuharrastukseen, joka päättyi miekan teräksen väsymiseen niin, että se ei ollut enää turvallinen. Kaikki ns kamppailulajit ovat kuitenkin verraten hierakisia ja perustuvat pitkälti auktoriteettiin, eli siihen että opettaja tai mestari määrää ja kertoo miten toimitaan. Auktoriteetti on tässä yhteydessä siis suhde jossa auktoriteetilla on kyky käskeä eli saada yksilö toimimaan tietyllä tavalla.

Sanonta tieto on valtaa viittaa merkitystason kytkökseen näiden kahden hyvin erilaisen auktoriteetin välillä. Kun joku tai jokin on arvojen tai muiden käsitysten suhteen auktoriteetti, tämä usein antaa jossain määrin ihmiselle myös tätä jälkimmäistä auktoriteettia. Jos Richard Feynman käski oppilaitaan tekemään jotain, nämä yleensä tottelivat. Siitäkin huolimatta, että Feynman itse ei juuri auktoriteetteja kunnioittanut.

Rationaalinen ihminen tarvitsee ensimmäisentyyppistä auktoriteettia jo yksinkertaisesti siksi, että oman mielipiteen muodostaminen on yksinkertaisesti aivan liian kallista. Ihmisellä ei ole yksinkertaisesti resursseja selvittää itse niitä asioita, joita esimerkiksi tieteellisen tiedon "auktoriteettiusko" mahdollistaa käytettävän tosiasioina. Toinen näkökohta on sitten se, onko prosessissa, joka tämän auktoriteetin tuottaa, jotakin pielessä. Olen kirjoittanut vertaisarvioinnin, julkaisukulttuurin jne ongelmista, mutta en puutu nyt siihen. Jos pyrimme käyttämään parasta käytettävissäolevaa tietoa, meidän on ainakin jossakin melko suuressa määrin, nojauduttava auktoriteettiin.


Vanhemmuuteen liittyy aina automaattisesti tietty auktoriteetti. Vanhemmuus onkin tärkein auktoriteettiasema, johon ihminen yleensä joutuu. Koska auktoriteetti on niin vahva, vanhemmuuteen liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu myös polarisoituu herkästi. Vanhemmuus siirtää käsityksiä ja muokkaa uusia lapsissa, usein tavoilla joita vanhempi ei aina edes itse voi ymmärtää. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka on erilainen kuin vanhemman oma ympäristö. Yleensä vanhempi myös pyrkii korjaamaan virheellisiksi kokemiaan seikkoja niin, että hänen lapsensa ei joutuisi kärsimään niistä haitoista joita hän itse on kokenut omien vanhempiensa auktoriteetista, ja toisaalta kopioimaan ne hyödyt. Tämä on kuitenkin usein vaikeaa, koska ympäristötekijät ovat muutoin sangen erilaiset, ja yleisestiottaen vanhempien vaikutus on, aivan äärimmäisiä ylilyöntejä lukuunottamatta, melko vähäinen. Lapsuuden kokemukset kuitenkin muodostavat ihmisen ajattelun selkärangan tavalla, jota ei myöhemmällä iällä ole helpooa muuttaa kovin radikaalisti. Tämänkin vuoksi vanhemmuuteen liittyy valtava vastuu.

Minut on kasvatettu - jos tällaista sanaa voi edes käyttää - ajattelmaan asioista suunnilleen niinkuin Feynman ajattelee, enkä ole sitä itse valinnut. Koen että se on "oikea tapa" ajatella, mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että itse ajattelen näin. Ihmisen aivo onkin rakentunut niin, että ihmiselle on hyvin hankalaa edes kuvitella olevansa ajattelunsa tavoissa "väärässä" jollakin yleisemmällä tasolla. Ihminen kykenee kuvittelemaan kontrafaktuaaleja, siis asioita jotka eivät yksilön oman käsityksen mukaan pidä paikkaansa, ja tekemään niistä johtopäätöksiä, mutta tapa jolla itse päättely etenee, on vaikea hahmottaa virheelliseksi.

Itselleni esimerkiksi auktoriteetin luotettavuus kasvaa sillä, että tämä ilmaisee epävarmuutta ja kartoittaa tietämyksensä, varmuutensa ja kokemuksensa rajoja.  Tosiasiat ovat inherentisti epävarmoja, niihin liittyy ihmiselle aina epävarmuus. Vaatimus varmuudesta on ikäänkuin vaatisi että jokaisen predikaatin eteen lisättäisiin kirosana vahvistamaan viestiä, ja siivoa kielenkäyttöä pidettäisiin "nolona" tai "nössönä". Auktoriteetti joka ei salli itseään kyseenalaistettavan tai haastettavan, ei voi mitenkään vaatia tai ylläpitää auktoriteettiaan. Oman ajatteluni kristilliset juuret näkyvät mielestäni ehkä selkeimmin juuri tässä kohtaa, ja aivan suosikkikohtani Raamatusta onkin Joh 8:32

ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi

Brändiallergia.

William Gibsonin noin kymmenen vuoden takainen Pattern Recognition on kohtuullisen hyvä kirja, josta luin 2/3 vähän aikaa sitten, mutta joka jäi vielä toistaiseksi kesken. Kirjan muut tapahtumat ovat epäolennaisia, mutta päähenkilö on tässä mielenkiintoinen. Päähenkilö on nainen, joka kärsii brändiallergiasta. Tämä ilmenee niin, että aina altistuessaan tavaramerkkeille, logoille jne, hän kokee jonkinlaisen voimakkaan aversion, pahoinvointia, huimausta jne. Hän käyttää tätä sairautta hyödykseen, koska reaktio kertoo hänelle myös etukäteen, milloin logoista tms tulee menestyksekkäitä, joten hänen vaivansa on arvokas konsulttiyhtiöille.

En väitä kärsiväni tällaisesta brändiallergiasta, mutta myönnän että jonkinlainen brändivastaisuus minulla on. Korostan tässä, että se ei ole luonteeltaan poliittinen, samaan tapaan kuin vaikkapa No Logo- tyyppisessä argumentaatiossa. En koe että logot ja tavaramerkit ja "huippubrändit" ovat poliittisesti arveluttavia tms. En myöskään käsittele tässä tällaista poliittista ulottuvuutta. Sosiologit ja yhteiskuntatietilijät käsittelevät valitettavasti tällaisia asioita aina jollakin tapaa talouspolitiikan käsitteistössä "vasen/oikea"- jaottelun ollessa läsnä. En halua signaloida mitään aspektia tässä jaossa tällä kirjoituksellani; kyse ei mistään weasel way out- lähestymisestä, vaan pyrin vain ottamaan toisenlaisen, paljolti henkilöhistoriallisen näkökulman.

Tärkein brändin ominaisuus on merkitys. Ihminen hankkii itselleen brändituotteen siksi, että hän kokee brändin takaavan tiettyjä ominaisuuksia; sillä, onko tämä kokemus tai uskomus perusteltu, ei ole merkitystä. Lähden oletuksesta, että henkilö kykenee itse arvioimaan tällaiset asiat; paternalistinen näkemys kuluttajasta höynäytettävänä ja hyväksikäytettynä toimijana voi olla tai olla olematta perusteltu. Brändissä ei ole kuitenkaan kyse tästä, vaan merkitys tarkoittaa sitä, millä tavalla yksilö ostopäätöksen tehdessään rakentaa omaa identiteettiään. Kun menen kauppaan ja ostan brändätyn tuotteen, ostan itse fyysisen tuotteen lisäksi kasan mielikuvia. Esimerkiksi Niken juoksukengän ostamalla ostan paitsi  (ilmeisesti)  jalalle hyvän rakenteen, miellyttäväntuntuisen kengän, myös motivoivan kehotuksen "Just do it". Kun juoksen mäkeä ylös ja koen voimieni ehtyvän, katseeni suuntautuu vuoroin kenkään ja vuoroin mäen laelle, ja jos aion luovuttaa, pieni ääni sisälläni sanoo "Just do it".

Tässä ei edelleen ole mitään sellaista mitä olisi syytä kritisoida. Markkinatalouden nerokkuus perustuu siihen, että tätä me haluamme. En puutu siihen, ovatko nämä nimenomaiset halut lähtöisin itsestämme tai "ulkopuolelta annettuja" tai "keinotekoisia", koska en ole siitä lainkaan kiinnostunut tässä. Nämä aspektit voi analysoida erikseen jos kokee sellaisen tarpeelliseksi. Tämä näkökohta on kuitenkin yksi työkalu siihen, mikä oman brändiallergiani taustalla on.

Olen toisaalla esittänyt että suhtautumiseni yhteisöllisyyteen on hyvin ambivalentti. Yhteisöllisyys on eri asia kuin esimerkiksi ns laumasieluisuus, eli taipumus yksinkertaisesti kopioida muiden toimintaa. Yhteisöllisyys on strukturoidumpaa ja se perustuu tiettyjen merkitysten ja asemien signalointiin ja näistä neuvottelemiseen, usein hyvin monimutkaisin ja hienovaraisin keinoin. Yhteisöllisyydestä on kirjoitettu paljon; tässä yhteydessä yhteisöllisyyden olennainen piirre on se, että se voi olla olemassa ja uudistaa itseään vain ylläpitämällä jonkinlaista erottelua ulko- ja sisäryhmään ja tämän lisäksi jonkinlaista henkilökohtaista rajapintaa yhteisön jäsenten välillä. Esimerkiksi nationalistisen identiteetti- ja kielipoliittisen näkemyksen puitteissa kansakunta on tavallaan yhteisö; sen ulkoryhmä ovat ulkomaalaiset ja sisäryhmä on oma kansakunta, jonka oletetaan esimerkiksi puhuvan samaa kieltä ja omaavan erilaisia muita tunnistettavia yhteisiä piirteitä.

1990-luvun alussa olin yläasteella. Tuohon aikaan Levi's oli merkittävä brändi (varmaan on vieläkin, en tiedä) nuorten farkuissa. Tietty nuorten joukko piti tärkeänä sisä- ulkoryhmäerottelun kriteerinä sitä, oliko henkilöllä Levi's farkut vai ei. Itse en kokenut tätä mitenkään traumaattisena, mutta muistan ajatelleeni, että ko. merkissä varmastikin on jotain mikä tekee farkuista paremmat. Muistikuvani ovat hatarat siitä, miten homma tarkalleenottaen toimi, mutta syystä tai toisesta minä sain tämänmerkkiset farkut joltakin sukulaiselta tms. Ja kuinka ollakaan, jostakin syystä minua alettiin pitää tämän sisäryhmän jäsenenä.

Olen kuitenkin luonteeltani usein ns. vastarannan kiiski, erityisesti mitä tulee yhteisöihin. Tämä lienee jonkinlainen temperamenttikysymys, aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole kokenut mielekkääksi minkäänlaista laajamittaista yhteisöllistä toimintaa. Myös tämä brändiporukka herätti minussa äärimmäisen ristiriitaisia kokemuksia; yhtäältä, kuten kaikki ihmiset, hyväksyntä on imartelevaa ja miellyttävää. Toisaalta kokemus tällaisen hyväksynnän kohdistumisesta johonkin transienttiin ja täysin itselleni merkityksettömään  - joka tuolloin oli nimenomaan nuo merkkifarkut - synnytti voimakkaan vastareaktion.

Kehitin brändiallergian erityisesti sellaisia brändejä kohtaan joiden käyttäjät kokevat ne osaksi identiteettiään ja joiden puitteissa muodostetaan "ryhmittymiä". Kokemukseni oli, että tässä on nyt nämä farkut, ihan hyvät ja mukavat farkut, mutta pelkkä vaatekappale, ja vielä suhteellisen kallis sellainen, ja nyt tämän vuoksi minä nyt kuulun johonkin ryhmään. Minulla on nyt uusia "ystäviä" ja minulla on asema jossakin porukassa, tällaisen triviaalin seikan vuoksi. Ahdistusta tietenkin lisäsi se, että en täysin ymmärtänyt asemaani; kukaan ei varsinaisesti kertonut sitä minulle. Joukkuepeleissä kuten jalkapallossa asema on sentään ymmärretävä: on maalivahti, puolustajat, keskikenttä ja hyökkääjät. Aseman kertoo valmentaja, tai epäformaalimmassa ympäristösssä se neuvotellaan.

Olen tietenkin myöhemmin ymmärtänyt yhteisöistä paljon enemmän. Tämä ei nyt ole olennaista. Olennaista on se, että tietyt brändit luovat selkeämmän jaon sisä- ja ulkoryhmän välille, ja ne antavat kantajilleen, käyttäjilleen jne kuluttajille tietyn aseman tässä ryhmässä.

Viimevuosien ehdoton ykkösinhokkini on Apple. Tämänkin tausta on kaukana menneisyydessä, 90-luvun alkupuoliskolla. Tietonkonenörtit siirtyivät jossain vaiheessa käyttämään PC-koneita en masse, kun esimerkiksi Amiga alkoi väistyä melko nopealla tahdilla. PC-koneet halpenivat melko nopeasti ja joillakin oli "Mäkki". Tässä sisä- ja ulkoryhmäerottelu oli voimakas, ja "mäkkiä" käyttävät olivat käsittämättömän ylimielisiä ja vakuuttuneita oman tuotteensa - ja ekstension nojalla erityisesti omasta ylivertaisuudestaan. Siinä oli jotain samankaltaista, itseasissa se oli käytännössä sama ilmiö kuin farkkujen kanssa.

Asia unohtui pitkäksi aikaa, mutta brändiallergia iski Applen kohdalla uudelleen kovaa noin 10 vuotta sitten, kun eräs melko läheinen kaverini oli ns hurahtanut ja hankkinut itselleen iMacin valtavalla näytöllä. Kaveri tuntui kirjaimellisesti menettäneen järkensä. Kone oli tietenkin hieno ja toimiva, ei siinä mitään. Kaverin koko identiteetti tuntui kuitenkin muuttuneen, ja aika pian tämän jälkeen yhteydenpito välillämme lakkasi lähes täysin. Mäkillä ei ollut tietääkseni osuutta asiaan, mutta se symboloi minulle jälkikäteen muutosta jonka brändi-identiteetti voi ihmisessä saada aikaan.

Rationaalinen mieleni kertoo minulle, että nämä ovat kaikki yhteensattumia, eikä tällainen jaottelu ole todellisuudessa olennainen oikeastaan kenellekään. Asia ei todellisuudessa vaikuta näin. Mutta aversio ei olekaan rationaalinen kokemus. Jos syön pilaantuneen appelsiinin ja saan vatsataudin, saan ehkä aversion appelsiiniin, enkä pysty syömään sitä enää. Tällaiselle reaktiolle on biologiset ja fysikaaliset syyt, joille ei voi mitään. Ehkä kyse on tästä.

Toinen näkökohtakin on olemassa. Brändiuskollisuus saa aikaan sellaista tehottomuutta joka liittyy sosiaalisiin suhteisiin. Brändiuskollinen yksilö esimerkiksi saattaa käyttää huomattavasti resursseja jotta hänen tuttavansa siirtyisivät brändin käyttäjiksi. Hän saattaa suositella, maanitella, jne, ja järjestää tilanteita joissa pääsee demonstroimaan brändin ylivertaisuutta. Toisaalta sinnikkäiden yritysten epäonnistuessa, brändiuskollinen yksilö saattaa alkaa karsia tuttavapiiristään ihmisä, jotka eivät tunnusta brändin ylivertaisuutta. En ole koskaan törmännyt tähän ilmiöön esimerkiksi Coca-Cola vs Pepsi- jaottelussa (juon itse useimmiten Coca-Colaa koska se on useammin saatavilla) tai siinä, käyttääkö joku Nike, Adidas, Asics, tms, mitä näitä merkkejä kengissä nyt onkaan.

Applen kohdalla olen tähän törmännyt myös näin aikuisiällä. Tätä pidän hälyyttävänä ja vaarallisena. Vaaran tunne sinänsä on epälooginen ja reaktioni usein ylimitoitettu. Yhden yhteiskuntafilosofisen pulman esitän tähän, vaikka en halua kehystää sitä minkäänlaisena poliittisena agendana: Olisiko maailma parempi paikka ilman brändiuskollisuutta, eli jos ihmiset näkisivät hieman vaivaa sen eteen, että eivät muodostaisi näitä pseudoyhteisöjä tavaramerkkien ympärille? Se täytyy myöntää, että jos vastaus on kyllä, niin myös kovaääninen brändivastaisuus on negatiivinen ilmiö. Lupaan lopettaa sen sitten kun ihmiset lakkaavat kuolaamasta omenalogon perään ja laskemasta tunteja jo viikkoja ennen uuden tuotteen julkistusta.

Usual Suspects.

Joitain päiviä sitten Presidentti Niinistön nimittämä työryhmä julkisti ensimmäisen osan nuorten syrjäytymistä vastaan suunnatusta ohjelmasta. Sen avainkohdat löytyvät verkosta epiteetillä Ihan tavallisia asioita.

Lykkään "Ihan tavallisten asioiden" käsittelyn tuonnemmaksi, koska se on jossain määrin epäolennaista. Se, mikä on huomionarvoista on keskustelu joka tästä syntyi ja mitä se paljastaa suomalaisesta poliittisesta jaottelusta. Mielestäni näkymä ei ole nätti, eikä se kerro mitään kovin hyvää oikein jaottelun mistään osapuolesta.

Vasemmalla - ja tässä kohtaa lasken kernaasti todellakin Vihreät siihen mukaan - suorastaan suututtiin ko. kampanjasta. Asiasta raportoi Yleisradio, ja ns. sosiaalinen media oli pullollaan irvailua "pullanpaisto-ohjeista" ja nukkumaanmenoajoista. Kritiikki oli kovin kirjavaa, enkä käy sitä tässä sen kummemmin ruotimaan. Osa oli harkittua ja asiallista, iso osa puhtaasti päänaukomista. Kaikkea tätä kalabaliikkia yhdisti kuitenkin yksi viesti, ja se oli se, että Salen työryhmän ehdotukset ovat turhia, koska ne eivät auta niitä joilla oikeasti menee huonosti. Tässä ei ole yllättävää kun viesti tulee vasemmalta. Pieni vastakarvaan lukeminen paljastaa kaikesta uhrihierarkian ja statuspuheen, sekä ennenkaikkea signaloinnin siitä, että "olemme vasemmistoa, joten emme hyväksy syyllistävää tai vastuuttavaa puhetapaa yhteiskunnallisessa kontekstissa, vaikka olisimme muuten samaa mieltä". Tavanomaiset kommentaattorit eli ns usual suspects tässä kohtaa tulevat esimerkiksi Vinosta.

Häpeäkseni tunnustan nyt, että seuraan Tuomas Enbusken twitteriä. Enbuske on hyvä usual suspect oikealla. Palaan tähän aivan pian. Apusen kirjoitus oli aika luonnollinen vastaus vasemman laidan plörötykseen. Se on sikäli oikein hyvä esimerkki signaloinnista, että Masa kirjoituksessaan lyö rintaansa kauhean elitismin, sosialismin, basismin ja minkä lie vasemmalta tulevan punaruskean soopan edessä. Matti siis, jonka mielestä oikeistolaisuus olisi Suomessa rehabilitoitava ja jonka mielestä esimerkiksi perhesyiden vuoksi työpäiväänsä lyhentävät ovat pinnareita ja loisia. Masa, jonka mielestä siis nämä Ihan tavalliset asiat - jotka sisältävät mm. kehotuksia tähän samaiseen pinnaamiseen ja loisimiseen - on aivan loistava idea.  Otin Enbusken mukaan usual suspect- kategoriaan, koska villinä ja vapaana liberaalina hän tietenkin vastustaa kaikenlaista holhoamista kuten hyviä käytöstapoja ja päihteiden kohtuukäyttöä. Nämä ovat kuitenkin aika lailla keskiössä "Ihan tavallisissa asioissa". Enbuske kuitenkin signaloi olevansa Masan kaveri, ja siksi Masan kanssa samaa mieltä.

Kontrafaktuaalit ovat huonoja argumentteja, mutta tehdään ajatusleikki silti. Kuvitellaan, että vaikka Haavisto olisi voittanut pressanvaalit ja "Ihan tavallisten asioiden" sijaan meillä olisi jotain "Tosi kivoja asioita" - sisällöltään sama, mutta ehkä siellä olisi mausteena vähän sateenkaariperhettä, ja pari kohtaa siitä että pitäisi kaveerata maahanmuuttajien kanssa tms, siis ei mitään operationaalista eroa mutta hieman kuorrukkeeksi vähän signalointia suvaitsevaisuudesta.  Tällainen kampanja on hyvin helppo kuvitella. Otetaan pari esimerkkiä:

Työpaikka voi olla tulevaisuuden avain.

Työnantaja, palkkaa nuori töihin, jos suinkin voit. Yritä edistää kaikin laillisin keinoin nuoren työllistymistä. Työelämään tutustuminen ei ala, jos se ei ensin ala jostain.

Kuvitellaan vaikka että tähän lisättäisiin vaikka että "Pyri palkkaamaan myös nuoria maahanmuuttajia. Näin he pääsevät mukaan rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa". Tai kohtaan jossa todetaan "Tolkkua törsäämiseen" voisi lisätä että "kannusta nuorta panostamaan laatuun määrän sijasta, näin luonto pelastuu" Jne. Ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.

Tällaisessa täysin hypoteettisessa tilanteessa operationaalisesti identtinen kampanja olisi synnyttänyt täysin päinvastaiset reaktiot, näin väitän, ja mielestäni argumenttien muodosta tämän voi nähdä. Ususal suspects oikealla olisivat nimittäneet tällaista kampanjaa "vasemmistolaiseksi holhoukseksi", Enbuske ja kumppanit olisivat julistaneet miten juopottelu on niin kiva harrastus ja että vasemmistolaiset nyt vaan vihaavat kaikkea kivaa, ja Apunen olisi puhissut kiukusta kuinka tässä törkeästi kehotetaan pinnaamaan (aikaa perheelle) ja puututaan elinkeinovapauteen.

Ja Vino ja muu vasemmiston Usual suspects olisi taputtanut käsiään edistykselliselle ja yhteisöllisyyttä korostavalle kampanjalle. 

Ja siitä kampanjasta itsestään, sekä se todellinen että kontrafaktuaalinen suvaitsevaisella signaloinnilla kuorrutettu ja pehmennelty kampanja, ovat mielestäni oikein hyvä idea. Suomessa on jo ihan tarpeeksi tulonsiirtoja ja sosiaalipuolen resursseja. Niitä mitä on, varmaan voi käyttää fiksummin, mutten puutu nyt siihen. Se puoli voi olla mitä on; vasen ja oikea kiistelköön siitä erikseen, omat käsitykseni eivät ole relevantteja.

Olennaista on se, voidaanko parempaa yhteiskuntaa rakentaa niillä ohjeilla joita kampanjan puitteissa on esitetty, ja mielestäni voidaan. Sivuutan sellaiset kysymykset kuin "oikeistolaisen" tai "konservatiivisen" retoriikan joka sysää vastuuta ihmisen omasta tilanteesta; se puoli ei kampanjassa edes ole olennainen. Olennaista on se, että melkein kaikki ohjeet joilla jotain merkitystä on (se minun on myönnettävä, että merkittävä osa on kyllä diibadaabaa, mutta selkeästi hyväntahtoista sellaista), ovat selvästi omiaan rakentamaan luottamusta niin sivuttain kuin sukupolvien ylikin. Luottamus on tärkeää, koska luottamus mahdollistaa monissa aivan arkisissa tilanteissa toiminnan joka on hankalaa tai mahdotonta ilman luottamusta. Luottamus parantaa ihmisten kykyä toimia ja ennenkaikkea saa heidät ajattelemaan pidemmällä aikavälillä, laajempia kokonaisuuksia, ja ottamaan toiset ihmiset positiivisella tavalla huomioon.

En osaa nähdä tässä mitään pahaa. Niinistön ryhmä oli tehnyt itseasiassa aika paljon työtä sen eteen, että se oli poistanut kampanjan teksteistä monia "oikeistolaisia" signaaleja. Teksteissä ei esimerkiksi vastuuteta heikossa asemassa olevia itseään, vaan niitä, joilla on resursseja. Tämän vasemman laidan kommentaattorit tietenkin sivuuttivat, koska kampanja henkilöityy Niinistöön, ja siksi kaikki luetaan ikäänkuin se olisi täynnä oikeistolaisia signaaleja. On totta, että tämä karsinta on jättänyt jäljelle "keskiluokan puuhakirjan", siitä ei ole epäilystäkään. En vain osaa paheksua sitä, että keskiluokkaa kehotetaan osallistumaan ympäröivään yhteiskuntaan muullakin tavalla kuin aina vaan maksamalla enemmän veroja. Koska toisaalta taas se itku kampanjaa vastaan oli tätä: Emme kaipaa keskiluokkaa mihinkään muuhun kuin maksamaan lisää.

Suuri stagnaatio ja Keynes.

Kirjoituksessaan EKP:n iso sinko, Soininvaara mainitsee likviditeettiansan, jossa uskoo Euroopan olevan. Näin uskoo moni asiantuntijakin, joten en väitä vastaan. Otan tässä viitekehykseksi Krugmanin muutaman vuoden takaisen kirjoituksen likviditeettiansasta. Kirjoitus on muuten melko tavanomainen tapa johtaa intuitiivisesti IS-LM-malli, mutta tärkein piirre siinä on tapa jolla IS-käyrän malli johdetaan.

IS-käyrä on kuvitteellinen käppyrä joka kuvaa oletettua korkotason ja bruttokansantuotteen riippuvuutta. Sitä ei mielestäni pidä tulkita niin, että korkotasoa manipuloimalla BKT:ta voidaan noin vain kasvattaa, tulkinta, johon moderni rahapuolen "rahvaanomainen" keynesiläisyys perustuu. Joten olkaa huoleti, en aio väittää mitään tällaista. Kuitenkaan en väitä että malli sinänsä on väärä, joten keynesiläisilläkään ei pitäisi tässä vastaansanomista.

Korko on hinta tai vuokra, joka rahasta maksetaan, ja se on samalla käteisen rahan vaihtoehtoiskustannus. Kun ihmiset vapaasti lainaavat rahaa keskenään, tämä korko määrittyy markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan. Malli olettaa, että pääosin rahan kysyntä tulee investointikysynnästä ja tarjonta säästämisestä. Tämä on abstraktio ja todellisuus on monitahoisempi. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että nyt jo viisi vuotta päällä ollut rahoituskriisi onkin paljolti seurausta siitä, että tämä oletus ei päde, ja että esimerkiksi asuntokauppa on pikemminkin kulutuskysyntää. Tämäkin on yksi näkökulma, mutten nyt jää siihen liiaksi kiinni.

Säästöhalukkuus kasvaa, kun korkotaso kasvaa ja toisaalta investointikysyntä vähenee, ja korkotaso, jolla nämä kohtaavat, on ns. markkinakorko. Kun kansantulo kasvaa, ihmisillä on enemmän rahaa, ja tämä johtaa siihen, että myös säästäminen lisääntyy, mikä painaa korkoa alaspäin. Investoinnitkin lisääntyvät, kunnes tasapaino saavutetaan, mutta jos investointikysynnän muoto ei muutu, niin korko asettuu hieman alemmas. Keynesin maalaama uhkakuva oli, että talouden kasvaessa riittävästi, säästämishalu lopulta johtaa tilanteeseen, jossa investointikysyntä ei enää edes nollakorolla ole riittävän suuri imemään säästöjä.

Tuntuu ehkä hullunkuriselta pitää säästämishalukkuutta ongelmana tilanteessa, jossa massiivinen velkaantuminen näyttäisi pikemminkin olevan se todellinen ongelma. Tässä kohtaa mielestäni Keynesiläinen politiikka menee pieleen. Keynes ja Krugman esimerkiksi tarjoavat lääkkeeksi julkisen sektorin velkaantumista ja  menolisäyksiä, imuroimaan se säästöjen tarjonta, joka painaa koron alle nollan.  En ole tästä samaa mieltä, ja selitän sen kohta erikseen.

IS-LM-mallissa on yllä mainitun IS-käyrän lisäksi myös LM-käyrä. Se on viimekädessä ihmisten halukkuus pitää käsissään rahaa, ja tämä riippuu korosta. Koska korko on käteisen rahan vaihtoehtoiskustannus, korkeampi korko tarkoittaa vähäisempää halua pitää rahaa kädessä. Likviditeettiansa syntyy, kun LM- ja IS-käyrä kohtaavat negatiivisella reaalikorolla. Tällöin yritykset saada taloudessa ns. pyörät pyörimään tarjoamalla lisää likviditeettiä eli manipuloimalla korkoa alaspäin, ovat tuhoontuomittuja; ihmiset pitävät vain ylimääräisen likviditeetin käteisenä, eikä rahan kiertonopeus kasva (vaan vähenee). Myöskään inflaatiota ei synny, koska ylimääräinen raha ei lisää kulutuskysyntää, eikä siten onnistu nostamaan hintoja.

Tässäkään kohtaa en usko keynesiläiseen politiikkaan. Jos ja kun rahaa näin luodaan, ja kysyntä jostain ulkoisesta syystä alkaa kasvaa, inflaation hallinta tulee jälkikäteen paljon kalliimmaksi. Jos keskuspankki alkaa imuroimaan rahaa pois, sen toimenpiteet nostavat korkoja. Tämä tarkoittaa, että korkotasoon liittyvä riski kasvaa aivan tavattomasti. Toisella puolella riskinä on masiiviinen inflaatio. Toki, keskupankkihan pelaa pitkään pelkillä uskomuksilla - tämä on niin sanottu keskuspankin Chuck Norris- vaikutus: kun keskuspankki sanoo, että ensi vuoden inflaatio on 4%, niin markkinoilla uskotaan tähän, ja kaikki valmistautuvat 4% inflaatioon. Näin keskuspankille jää paljon pelivaraa siinä, mitä sen todellisuudessa pitää tehdä tämän aikaansaamiseksi. Tässä on perää, enkä kritisoi tätä sinänsä, mutta en ihan täysin. Rahapolitiikalla siis kyllä on mahdollisuutensa ja keskuspankki voi todellakin auttaa asiassa.

Menolisäyksien ja valtioiden velkaantumisen ongelmana on, että imuroidessaan säästöjä, valtio tekee sitoumuksen, että nämä velat maksetaan takaisin. Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa rahat pitää kerätä tavalla tai toisella. Siis, joko veroina tai sitten pitää ottaa uusi laina.  Likviditeettiansassa - näin argumentti menee - nimelliskorko on nollassa ja valtiot saavat lainaa käytännössä korotta. Näin on tilanne esimerkiksi Saksan ja Suomen kohdalla, ainakin likipitäen. Jos lisäksi on muutaman prosentin inflaatio ja reaalinen nollakasvu, niin lainan korko on negatiivinen; sitä kannattaa ottaa vaikka vaan makaamaan kassassa, ja jos on edes jotain tuottavaa tehtävää, niin investointi kannattaa tehdä. Argumentti on tietenkin osittain oikea. Jos korkoa saa negatiivisella korolla ja jos todellakin on jotain tuottavaa investoitavaa, niin tämä ei ole ongelma. Tässä on kuitenkin sellainen pointti, että julkisten investointien track-record on kehno. Varsinaisten kyseenalaisten menojen ohella oikeastaan pahempi ongelma on se suoranainen vimma, jolla rahaa aletaan  polttaa kun se ei ole "omaa" ja kun koetaan  että rahan polttaminen on jollakin tapaa hyvä juttu.

Hyvä esimerkki tästä on potilastietojärjestelmä, johon ollaan polttamassa veronmaksajien rahaa 1.8 miljardia euroa. Vertailun vuoksi tämä on suunnilleen sama summa, jota Kreikkaan ollaan pistämässä suomalaisten rahaa. Tällaisen rahasumman laittaminen rahajärjestelmän pystyssäpitämiseksi on varmasti kyseenalaista, arveluttavaa jne; en ole eri mieltä. Mutta tällaisen rahasumman pistäminen kansainvälisen ohjelmistotalon taskuun työstä, joka muualla on saatu aikaan alle sadasosalla tästä kustannuksesta, ei ole "arveluttavaa" tai "kyseenalaista". Sillä ei ole edes mitään tekemistä ideologian kanssa. Se on vain ja ainoastaan rikollista. Jo sellainen selonteko, jossa tällaista kustannusta ehdotetaan, on mielestäni törkeä petoksen yritys, ja siitä pitäisi joutua linnaan.

Mutta rahaa tullaan polttamaan. Ei ehkä näin paljon, mutta sanotaan miljardi. Ja sitä poltetaan, koska laina on halpaa ja koska poliitikot uskovat pseudokeynesiläiseen ajatukseen siitä, että pyramidien rakentaminen on hyvä idea.

Vielä tuosta 1.8 miljardista. Suomalainen asiantunteva DI tienaa, ollaan joviaaleja, 5000 euroa kuukaudessa. Sovitaan lisäksi, että sivukulut ja vastaavat päälle, niin hänen palkkaamisensa maksaa 9000 euroa kuussa. 1.8 miljardilla saa 200 000 kuukautta suomalaisen korkeatasoisen asiantuntijan työtä. Lomat ja muut päälle, sillä saa silti yli 15 000 miestyövuotta. Tämä määrä ihmistyötä aiotaan siis ulosmitata suomalaisista, laittaa näennäisesti potilastietojärjestelmään ja tosiasiassa tilittää kansainvälisen konsulttitoimiston taskuun.

Nämä ovat niitä investointeja, joita perustellaan sillä, että nyt on hyvä aika investoida.

Reiluuden nimissä täytyy todeta, etten usko että keynesiläinen perustelu on tässä taustalla. Mutta ei se nyt ainakaan auta.

Mitä minä tekisin Euroopan julkiselle vajeelle? Jos lähdetään oletuksesta, että euromaat haluavat pitää Eurosta kiinni "hinnalla millä hyvänsä" ja ovat valmiita tekemään "kaikkensa", niin ehdotan seuraavaa. Otetaan käyttöön Eurobondit, mutta ei minään yhteisvastuullisena velkainstrumenttina, vaan EKP:n rahapolitiikan välineenä samaan tapaan kuin liittovaltion velkakirjat ovat USA:ssa. "Eurobondi" tässä viittaa siis vain sellaiseen velkakirjasalkkuun, jossa on kaikkien Euroalueen maiden valtioiden velkakirjoja tietyillä painotuksilla. Painotus on periaatteessa mielivaltainen, mutta yksi reilu vaihtoehto olisi että se on maiden BKT:n mukainen. Toinen vaihtoehto on väkilukuun suhteuttaminen. Likviditeettioperaatiot tehdään pääsääntöisesti ostamalla tätä koria, ei niin, että ostetaan velkaantuneimpien maiden velkakirjoja. Miksi? No ihan vaan siksi, että kun tällä tavalla korkoa manipuloidaan alaspäin, niin hyöty tästä jakautuu tasan sopimusmaiden kesken. 

Tämän lisäksi tarvitaan tietenkin rankka pankkioperaatio. Reservi- ja pääomavaatimukset pitää hilata ylös, ja EKP:n pitää mielestäni säätää näitä hanakammin tulevaisuudessa ja nimenomaan nousukaudella. Olen toitottanut tätä moneen otteeseen, mutta sanon sen vielä tässä nousukausi on ongelmien syy ja laskukausi on ongelmien korjaantumista.

Jos ja kun keskuspankille on annettu tehtävä, sen pitäisi olla nousukausien estäminen. Tämä kuulostaa hullulta, ja onkin, mutta selitän. Jos oletamme että tuotannontekijätuottavuus (TFP) on ainoa, joka voi pitkällä aikavälillä tuottaa kasvua joka ylittää työvoiman ja pääoman kertymisen tuottaman kasvun. Estimointitehtävänä tämä on tietenkin vaikea, eikä minulla ole selkeää eksplisiittistä mallia jolla perustella, mutta esitän intuitiivisen argumentin.

Talous siis kasvaa, kun a) työvoimaa tulee lisää (sivuutan tämän) b) pääomavarantoa tulee lisää ja c) tuotannontekijöiden tuottavuus kasvaa. Sivuutan työvoiman siksi, että nämä luvut katsotaan yleensä per capita, ja siksi työvoima yleensä supistetaan yhtälöstä pois. Muutoinkin näyttää siltä, että työvoima joustaa jonkin verran eli työllisyys vähenee ja kasvaa prosyklisesti. Pääomavaranto uusiutuu koko ajan, koska koneet ja laitteet kuluvat ja vanhenevat, niitä rakennetaan lisää jne. Nettoinvestoinnit ovat siis ne, jotka kasvattavat pääomavarantoa. Olettaen että työvoiman ja pääoman välillä komplementaarinen vaikutus, pääomavarannon kasvu suhteessa työvoimaan kasvattaa työvoiman tuottavuutta mutta laskevalla rajahyödyllä. Mallinnan tässä niin, että tuotannontekijätuottavuus tarkoittaa tämän hyödyn lisääntymistä. Jos näin ei olisi, esimerkiksi Solowin alkuperäisessä mallissa, pääomavaranto saavuttaisi jossain vaiheessa optimipisteen jossa poistot ovat yhtä suuret kuin investoinnit ja nettolisäystä ei enää tulisi.

Noniin, yllä oleva IS/LM malli siis kertoo, että rahapuolen manipulaatioilla investointeja saadaan lisää. Yleensä tämän ajatellaan toimivan niin, että työvoima on vajaakäytössä, ja manipulaatio lisää työllisyyttä. Pääomavaranto kuitenkin kasvaa samalla. Tällä kasvulla on laskeva rajahyöty.

Mallini on tältä osin intuitiivinen, enkä ole sitä edes yrittänyt formalisoida, mutta argumentti menee näin:  TFP:n kasvulla on luonnollinen raja, ja jos investoimme enemmän kuin tämä raja indikoi, tuotamme pääomaa, jonka tuottavuus on kehno. Kun tällainen pääoma on olemassa, paitsi että siinä on uponnut kustannus, siinä on myös vaihtoehtoiskustannus. Huonomman, olemassaolevan pääoman, korvaaminen uudella maksaa uuden pääoman täyden hinnan, mutta marginaalituottavuus ei ylitä täyttä hintaa. Tarvitaan entistä alhaisempaa korkoa, jotta investointi kannattaisi.

Tätä prosessia sitten vahvistaa se, että julkinen valta on valmis itse investoimaan vielä huonompaan pääomaan.

Kun talous kasvaa, se kasvaa tavallaan huonompien reunaehtojen ja rajoitteiden vallitessa. Korko on manipuloitu alemmas, ja pääomavarantoa kasvatetaan pääomalla, jonka kontribuutio TFP:hen on alhaisempi.

En väitä, mutta esitään hypoteesin: Tämä malli selittää sen ilmiön, jotan Tyler Cowen nimittää The great Stagnation-ilmiöksi: 1970-luvun alusta talouden kasvu TFP:ssä mitattuna heikkeni merkittävästi. Cowen väittää, että syynä oli se, että teknologiset "matalalla roikkuvat hedelmät" oli poimittu. Cowenin tulkinta esimerkiksi oli, että kuulennot olivat viimeinen suuri projekti, joka näistä teknologien easy-pickeistä oli julkisin investoinnen saatavissa, ja että stagnaatio johtui siitä.

Tarjoan tässä vaihtoehtoisen tulkinnan: Stagnaatio oli seurausta 1960-luvun massiivisista julkisista investoinnista ympäri maailmaa: USA:n avaruusohjelma, teknologiaspillovereineen, ydinaseohjelmat, Neuvostoliiton investoinnit (joiden heikkolaatuisuus toki tuli esiin täydellä voimallaan ennen 80-lukua), Euroopan sodanjälkeisen jälleenrakennuksen päättyminen jne. Ja tietysti lopullisena niittinä 70-luvun alun öljykriisit ja Bretton-Woods- järjestelmän romuttuminen. Toisen maailmansodan jälkeinen nousukausi siis oli yksinkertaisesti liian raju, ja julkinen sektori investoi liikaa.

Publish or Perish

Olen viimeisen neljän viikon aikana työskennellyt kolmen eri paperin kanssa. Ensimmäisen lähetimme elokuun puolivälissä Theoretical Computer Science:en. Koen syyllisyyttä tästä, koska periaatetasolla olen samaa mieltä Elsevier-boikotin tavoitteiden kanssa. Uskon, että tiedon ja julkaisemisen suhteen elämme murrosvaihetta, jossa Elsevierin ja Springerin tapaiset kustannustalot ovat väistymässä. Toisen paperin lähetimme konferenssiin (jonka proceedingsin julkaisee Springer LNCS-sarjassa ja kolmas menee Fundamenta Informaticae:en.

Olen kirjoittanut aiemminkin. Kustannustalot pitävät tiedemaailmaa panttivankina vielä toistaiseksi. Niillä on yksinoikeus journaleihin ja julkaisusarjoihin joita tiedemaailmassa on perinteisesti käytetty arvostettujen tutkimusten julkaisukanavana. Niiden rooli on peräisin ajalta, jolloin ladontatyö vaati jonkin verran pääomia, ja näillä kustannustaloilla oli henkilökuntaa varmistamassa esimerkiksi oikeinkirjoitusta ja muita vastaavia asioita. Niiden liiketoiminta perustui siihen, että ne tarjosivat jonkin palvelun. Internet-julkaiseminen ei ollut mielekäs vaihtoehto ja lisäksi indeksointi yms nykyisin hakukoneiden automatisoima palvelu piti tehdä käytännössä käsin.

Maine oli silloin tärkeää pääomaa, ja on sitä edelleen. Menneisyydessä maineen rakentaminen vaati työtä ja ennenkaikkea panostusta, ja "copyright" tarkoitti sitä, että oli suoranainen etuoikeus päästä painamaan virallinen versio jostakin lehdestä. Se ei tarkoittanut kenenkään mielessä yksinoikeutta tietoon, ja vaikka näistä palveluista sai korvauksen, se tapahtui käytännössä kuitenkin markkinaehtoisesti, ainakin jossakin mielessä.

Nykyisin on toisin. Kustannustalot eivät tarjoa yhtään mitään muuta kuin nimen jonka alla julkaistaan. Ne vaativat edelleen tekijänoikeuden itselleen, mutta sensijaan että tämä oikeus tarkoittaisi että nämä tarjoavat palvelun maksua vastaan, ne ainoastaan perivät maksun.

Kun tämä tuodaan esille, tekijänoikeuksien puolustajat nousevat välittömästi siilipuolustukseen, ja alkavat generoida erilaisia "argumentteja" sen puolesta, miksi tämä on vain oikeutettua, miten joskus vuosikymmeniä sitten luotu maine ja verkosto ovat oikeasti näiden kustannustalojen omaisuutta ja miten on jonkinlaista "sosialismia" vaatia niitä luopumaan tästä "omaisuudesta". Tahtoisin tässä vaiheessa siteerata Robert A. Heinleinin erästä romaanihahmoa:

There has grown up in the minds of certain groups in this country the notion that because a man or corporation has made a profit out of the public for a number of years, the government and the courts are charged with the duty of guaranteeing such profit in the future, even in the face of changing circumstances and contrary to public interest. This strange doctrine is not supported by statute or common law. Neither individuals nor corporations have any right to come into court and ask that the clock of history be stopped, or turned back.

 Verkostovaikutus viittaa jonkin toiminnan, palvelun, tuotteen, tms. sellaiseen ominaisuuteen, että kun ko. tuotteella on monia käyttäjiä, tämä jo sinällään lisää tuotteen hyödyllisyyttä asiakkaalle. Klassinen esimerkki tästä on puhelin; ensimmäinen puhelin oli kovin hyödytön keksintö, vasta toinen puhelin oli merkittävä. Esimerkiksi faxit eivät ole kovin hyödyllisiä, jos toisella osapuolella ei ole mahdollisuutta vastaanottaa.

Verkostovaikutus on se, jonka vuoksi jonkun journalin arvo on suuri. Lehti on tunnettu, eli sillä on paljon lukijoita. Siinä esiintyvä artikkeli saa paljon näkyvyyttä, ja siksi moni haluaa julkaista ko. lehdessä, ja se taas nostaa laatua. Kuten puhelimissakin, olennaista on, että muut käyttävät (so. lukevat ja ainakin yrittävät kirjoittaa) kyseistä laitetta/palvelua. Tällaisen tuotteen arvo tulee suureksi osaksi käyttäjiltä.

Verkostovaikutus tuottaa jo itsessään eräänlaisen lock-in- vaikutuksen, eli tekee vaikeaksi, kannattamattomaksi, jne vaihtaa palvelua. Tästä syystä heikot toimijat, joilla on pienet verkostot, yleensä pyrkivät keskenään pääsemään yhteisymmärrykseen esimerkiksi erilaisista teknologiastandardeista yms rajapinnoista, jotka mahdollistavat pienten verkostojen yhteenliittymisen. Kun toimijan omassa hallinnassa oleva verkosto kasvaa, insentiivi tällaiseen vähenee, ja jos toimija saa riittävän ison verkoston, sen kannattaa alkaa aktiivisesti sabotoida muiden pääsyä verkostoon.

Yleisimpiä keinoja sabotoida verkostoihin pääsyä ovat erilaiset IPR-järjestelyt. Suljetut ja salaiset standardit, salassapitosopimukset, tekijänoikeudet jne. Lista on pitkä, mutta näillä kaikilla on se ominaisuus että ne ovat periaatteessa valtiollisia interventioita, joilla suojellaan yksityistä toimijaa kilpailulta. Kun teknologia mahdollistaa verkoston avaamisen kilpailulle, ison verkoston haltija pyrkii usein vaikuttamaan lainsäädäntöön ja oikeusistuimiin niin, että nämä estäisivät tämän avaamisen ulkopuolelta. Tämä on esimerkki ilmiöstä nimeltä Rent-seeking. Termi ("rent") on vanha, se on itseasiassa perua ajalta, jolloin feodaalijärjestelmää ei oltu vielä täysin purettu. Erilaiset lääninherrat saattoivat määrätä maaomaisuutta hallittavaksi vasalleilleen, jotta nämä voisivat periä pakkovuokraa (rent) talonpojilta. Olen aiemminkin verrannut IPR:ää feodaalijärjestelmään. Tekijänoikeudet, patentit jne, ovatkin oikeastaan pikemminkin eräänlaista informaation feodalismia enemmän kuin mitään markkinataloutta.

Kustannustalot ovat tavallaan tekijänoikeuksien avulla hankkineet itselleen "läänityksiä" tiedemaailmasta. Asiaa pahentaa se, että usein yliopistot tekevät näiden talojen kanssa sopimuksia, eli maksavat näille jonkinlaista suojelurahaa, jotta ko. yliopistojen tutkijat pääsevät näiden hallinnoimaan informaatioon käsiksi. Ja tutkijoiden menestyksekkyyttä urallaan mitataan melko suuressa määrin sillä, kuinka hyvin nämä onnistuvat julkaisemaan juuri näissä nimekkäimmissä lehdissä. Koko lystin maksaa hyvin pitkälle veronmaksaja. Tämän ilmeisen kustannuksen päälle tulee vielä - mielestäni monin verroin pahempi - kustannus siitä, että erilaiset rinnakkaiset ja avoimet verkostot jne eivät pääse käsiksi tähän informaatioon, ja esimerkiksi automaattinen ja avoin haku ja indeksointi estyvät tai ainakin heikentyvät.

Suhtaudun hyvin negatiivisesti myös erilaisiin suljettuihin ja maksullisiin  viittausverkostoihin, kuten vaikkapa Web Of Knowledge:en. Syynä ei ole se, että ne perivät maksua palveluistaan - siitä vaan, jos ihmisiä kiinnostaa - vaan se, että niiden verkosto on rakennettu suhdetoiminnalla julkisiin toimijoihin kuten yliopistoihin. Yliopistojen manageriportaalle - joiden on muodikasta olla "liiketalouden" asiantuntijoita - myydään hieno idea verkostosta, jonka avulla voidaan saada luotettavaa informaatiota tutkijoiden kyvykkyydestä ja asemasta yhteisössä. Tämä sama manageriporras sitten palkkaa konsultteja, arviointiryhmiä jne, jotka koostuvat "asiantuntijoista", jotka sitten näiden verkostojen sisältämää informaatiota käyttäen julistavat kuka tekee hyvää tutkimusta ja kuka ei.

Näiden ongelma ei ole se, että raha liikkuu tai että joku hyötyy ja joku toinen häviää. Ongelma näissä on se, että tällainen verkosto tuhoaa resursseja. Se ei vain siirtele niitä paikasta toiseen, vaan se estää informaation kulkeutumista, ja se toimii aivan samaan tapaan kuin vaikkapa valtio joka verottaa. Mitään periaatteellista eroa tässä ei ole.

Minua on usein syytetty äärimmäisyyksiin menemisestä vaatiessani täydellistä IPR-järjestelmän romuttamista. Olen edelleen sitä mieltä, että nykytilanteen rinnalla täydellinen IPR:n romuttaminen olisi olennainen parannus. Mutta koska se ei ole todennäköistä eikä poliittisesti realistista, niin esitän muutamia mahdollisia kehitysehdotuksia.

Yliopistojen pitäisi laajemmin neuvotella yhteistyösopimuksia, joissa sanouduttaisiin irti kustantajien ja vastaavien rent-seeking-tahojen ylivallasta. Esimerkiksi EU:n (tai mielellään tietysti koko maailman) laajuinen yliopistokartelli, joka joko kieltäytyisi maksamasta tai vaatisi alhaisempien maksujen lisäksi täyttä avoimmuutta, olisi huomattava parannus. Vaatimus siitä, että papereiden copyright-sopimukset eivät estäisi papereiden indeksointia, hakuja jne ja jättäisivät tekijälle oikeuden laittaa oma versionsa ladattavaksi verkkoon, olisi merkittävä parannusaskel.

Henkilökohtaiset boikotit ovat ihan OK, kannatettavia ja osoittavat korkeaa moraalia. Niitä ei voi kuitenkaan pitää ainoana vaikutuskeinona. Omalla kohdallani esimerkiksi olen juuri nyt urani siinä vaiheessa jossa minun oletetaan julkaisevan merkittävimmät tulokseni arvostetuimmissa lehdissä. Jos osallistuisin boikottiin, sabotoisin uraani juuri vaikeimmassa vaiheessa. Olen ehkä itsekäs - myönnän sen - mutten kyllä pidä tätä mitenkään kovin suurena moraalisena ongelmana. Tuhoamalla vain omat mahdollisuuteni en saisi silti juuri mitään aikaan. Tässäkin kohtaa on syytä keskittyä toimimaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Pyrin ilman muuta suosimaan open-access julkaisuja, mutta koska työnantajani edellyttää arvioinneissa näitä, julkaisen myös niissä. Niin pitkälle kuin mahdollista, aion kuitenkin esimerkiksi tehdä omat julkaisuni julkisiksi; voin ryhtyä tähän toden teolla vasta Suomessa, koska täällä käteni ovat paljon suuremmassa määrin sidotut.

Sivumennensanoen, ja off-topic: tätä voi verrata hiilidioksidipäästöjen kohdalta Suomen kansalliseen strategiaan. Yksipuoliset päästöleikkaukset tilanteessa, jossa ei ole sitovia ja merkittäviä kansainvälisiä sopimuksia, eivät ole hyödyllisiä, vaan ainoastaan vahingollisia. Siksi mielestäni olisikin mielekästä keskittyä niihin näkökohtiin, jotka ovat tarkoituksenmukaisia myös siinä tapauksessa että sitovia kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan. Tästäkin on esimerkkejä, esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamiselle ei pitäisi asettaa esteitä. Rakentavat keinot ovat huomattavasti hyödyllisempiä.