Paneeli.

Tutkimuksen arvioinnin tulokset julkistettiin joitain päiviä sitten. Oma tutkimusalani ei ollut yksilöitynä mitenkään erityisesti, mutta laajempi ryhmittymä (ehkä vajaa kymmenen ihmistä) johon se oli niputetti, arvioitiin laadukkaaksi. Paneeli ehdotti lisää resursseja ja totesi että potentiaali on suuri.

Tällä ei tietenkään tule olemaan mitään vaikutusta. Hallinto ja ylempi johto tulkitsee tämän niin, että asiat ovat hyvin, joten mitään ei tarvitse tehdä. Parhainpäinselittely ja kaikinpuolinen selkääntaputtelu on jo alkanut.

Asiaan liittymättä (tai sitten ei), katselin Singaporen vuokramarkkinoiden tilannetta, ja ilmeisesti on mahdollista asua ihan mukavasti noin $2k vuokralla. Myös paikallisten julkisten koulujen taso on hyvä, joten alamme taipua kannalle, että lähdemme joka tapauksessa, vaikka suomalaiset tahot eivät apurahaa myöntäisikään.

Turhautumiseni tähän suomalaiseen systeemiin on paradoksaalisella tavalla sitä pahempi, mitä enemmän jokin ulkopuolinen taho osoittaa positiivista signaalia omasta työstäni. Muulloin voin aina tuudittautua siihen ajatukseen, että vika on vain ja ainoastaan omassa työssäni ja puutteissani. Tämä näkemys ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin se, että ympäristöä vaihtamalla asiat menisivät paremmin. Tuntemus kummunnee mukavuudenhalusta, halusta ajatella, että en voisi parantaa tilannetta tekemällä jotain radikaalia ja työlästä, kuten muuttamalla ulkomaille. Tosiasia kuitenkin on, että tämä lienee väistämätöntä.

Vaikka lukijani ja kommentoijani lienevät saaneet erilaisen kuvan, tunnustan olevani jossain määrin isänmaallinen. Tarkoitan tällä sitä, että arvostan Suomea ympäristönä, suomalaisia ihmisinä, ja tunnen lojaaliutta kansakuntaa ja kotimaata kohtaan. Työskentelisin mielelläni suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi ja osallistuisin sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Koen tekeväni niin osittain opetustyössäni, mutta koen samaan aikaan, että resurssini ovat muuten alikäytössä. Ikäänkuin pitäisi tehdä oja, kaivurikuskille annettaisiin lapio, ja käskettäisiin kaivamaan, kun samaan aikaan kaivurit on annettu sellaisille, jotka vain leikkivät niillä. Tämä on tietenkin vino ja itsekeskeinen ajatus. Aivan varmasti joku naistutkimus tms. on tärkeämpää kuin vaikkapa syövän parantaminen.

Biopiirit.

Kuten aiemmin mainitsin, olen lukenut viimepäivinä Uri Alonin kirjaa "An Introduction to Systems Biology". Luulisin, että kirja on opettanut minulle evoluution luonteesta enemmän kuin monikaan populaariopus. Transkriptioverkkojen rakenne muistuttaa suuresti niitä malleja, joiden kanssa olen ollut tekemisissä muutenkin, ja niiden toimintalogiikka on verraten yksinkertaista.

Se, miksi tämä on avartanut ymmärrystäni evoluutiosta on, että mutaatioiden vaikutus juuri transkriptioverkon rakenteeseen on aivan keskeisessä asemassa. Verkon rakenteita tarkastelemalla käy myös ilmeiseksi, että tietyt monimutkaiset alirakenteet transkriptioverkoissa loistavat poissaolollaan. Erityisesti sellaiset ovat hyvin harvinaisia, joissa minkä tahansa yksittäisen kaaren poistaminen tekisi verkosta tarpeettoman. Juuri transkriptioverkkojen tilastolliset ominaisuudet ovat täydellisen murskaava todiste kaikenlaista "älykästä suunnittelua" vastaan. Koko aiheesta tietenkään ei ole mieltä varsinaisesti keskustella, koska keskusteleminen antaa ymmärtää, että olisi jotakin keskusteltavaa.

Kirja ei ole ehkä kaikkein lähestyttävin niille, jotka kammoavat jatkuvaa matematiikkaa ja differentiaaliyhtälöitä. Jos joku tietää vähän diskreetimmän (sic!) lähestymistavan omaavan opuksen, olisin kiinnostunut kuulemaan. Itseäni tämä lähestyminen ei paljoa haittaa, mitä vähän hidastaa (kaikki ovat lähinnä ODY:ja, melkein lineaarisiakin, joten tuttua kauraa), mutta matematiikkarajoitteisille se on märkä pyyhe kasvoille. Tämä on sääli, koska peruslogiikka olisi ilmaistavissa ilman ODY:ja, ihan logiikan ja viipeiden avulla.

Liikunta on muodostunut niin addiktioksi, että tänään -- kun edellisen treeni oli eilen aamulla -- tunsin jo puolen päivän aikaan pakottavaa tarvetta tehdä jotain. Pyrin kuitenkin pitämään kaksi lepopäivää viikossa, välttääkseni liikaharjoittelua. (En pidä termistä "ylikunto", koska se viittaa johonkin positiiviseen, kun kyseessä on oman kehon pahoinpitely)

Haku.

Hakemusten tekeminen rasittaa selvästi enemmän kuin varsinainen tutkimustyö. Hakemusta tehtäessä ei voi olla täysin rehellinen; on pakko kaunistella tulosten merkittävyyttä, työn etenemisen projisoimisessa on oltava ylioptimistinen, omaa asiantuntemustaan pitää ylikorostaa jne. Tämä on rasittavaa henkisesti. Rehellisyys on mutkatonta ja vaivatonta, tällainen taas tuntuu likaiselta ja epämiellyttävältä.

Toki haluaisin esittää, että rehellisyyspyrkimykseni on jotenkin merkki moraalisesta ylemmyydestä, mutta tosiasiassa se kumpuaa enemmän mukavuudenhalusta ja jonkinlaisesta autismia muistuttavasta haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä miettiä, mitä muut ajattelevat. Valehteleminen ja virhellisten tietojen esittäminen on raskasta, koska siinä täytyy miettiä, mikä on uskottavaa ja lisäksi täytyy myös muistaa mitä on tullut joskus sanottua. Teeskentely ja petollisuus vaativat resursseja, joita minulla ei yksinkertaisesti ole jakaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin. Koska olen harjoitellut sitä niin vähän, olen siinä lisäksi tavattoman huono.

Samasta syystä en pidä markkinointia mielekkäänä työnä itselleni. Yhdet neuvottelut todennäköisesti kariutuivat, koska totesin melko suoraviivaisesti, etten todennäköisesti suoriutuisi hyvin työtehtävistä, joissa täytyy myydä asioita joihin en itse täysin usko. En sano tätä väheksyäkseni tai halveksuakseni myyntityötä. Pikemminkin on päinvastoin. Pidän halkojen hakkkamisesta, sahaamisesta, kuopan kaivamisesta, jne. agraarisesta hommasta, koska se on yksinkertaista, eikä siinä tarvitse miettiä, mitä joku muu haluaa. Tutkimuksessa on paljolti kyse samasta. Todellisessa maailmassa softantekijä joutuu sensijaan usein kohtaamaan sen, että se, mitä asiakas haluaa, on pikemminkin määrittävä tekijä kuin vain jokin ärsyttävä häiriötekijä.

Kun hakee rahaa, täytyy arvella, mitä rahanjakajat haluavat rahoittaa. Tämä problematiikka on ortogonaalinen sille, onko rahoituksen lähteenä julkinen vai yksityinen taho. En ota nyt tähän puoleen kantaa. Rahoittajan käsityksiä pitää yrittää jotenkin arvailla etukäteen, ja tämän arvauksen pohjalta vaikka sitten muunnella totuutta.

Viikonloppu.

Leikkasin aamulla veitsellä etusormen päähän kohtuullisen kookkaan palkeenkielen. En oikein tiedä, mitä ajattelin.

Eilen sahailin pari tankillista moottorisahalla, kun tein polttopuita. Ensi talveksi ne eivät ehdi kuivumaan, mutta se ei sinänsä haittaa, sillä puita on kyllä vajassa kuivina ihan riittävästi. Varsinkin, jos lähdemme ensi vuodeksi troppiikkiin. Eilinen päivä oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen hellepäivä, mikä teki sahaamisesta omalla tavallaan mielenkiintoista. Illemmalla pelasimme yhden pelin A&A- Europea. Saksa voitti taas, joten pelin säännöt vaatinevat hiomista. Saksan voittostrategia on ostaa pelkkiä tankkeja ja vyöryttää kaikki mahdollinen itään yhdessä kiilassa, toivoen että länsiliittoutuneet eivät saa ajoissa masinoitua maihinnousua.

Kävimme perjantaina lepakkoretkellä Hatanpään arboretumissa. Detektori havaitsi vesisiippoja, muttemme saaneet niitä bongattua. Pohjanlepakkoja näimme peräti kolme. Omassa pihassammekin lepattelee silloin tällöin lepakkoja, mutta minulla ei ole detektoria, joten tunnistaminen on kyllä melkein mahdotonta. Epäilen, että ne majailevat pihavajan välikatolla, mutten ole halunnut sinne kurkkia, jotten häiritsisi niitä.

Olen pitkään ihmetellyt ns. journalismin tilaa Suomessa. Tässä ihmettelyssä on monta juonnetta, sivuutan korkealentoisemmat poliittiset suuntaukset nyt kokonaan, sillä niitä on käsitelty muissa blogeissa. Sivuutan myös asiantuntemuksen ja (valitettavaa kyllä) suoranaisen älyn puutteen, jotka esiintyvät erikseen ja yhdessä niin usein, että en rehellisesti sanoen muista yhtään "ajatuksia herättävää" artikkelia, jonka tiedollinen ja/tai analyyttinen anti olisi ollut mielestäni tasokas.

Sensijaan ihan konkreettisen politiikan, eli "yhteisten asioiden" hoitamisen tasolla operoidessaan lehdistöllä, Tampereen tapauksessa Aamulehdellä on usein linjauksia, joiden ajaminen saa toisinaan hiuksianostattavia piirteitä. Viimeisin ilmeni sinänsä vähäpätöisessä asiassa, eli lökäpöksymusiikin festivaali Blockfestin tapauksessa. Asiaan voi perehtyä useista eri lähteistä, viittaan tässä vain artikkeliin, jonka mukaan Aamulehti oli käyttänyt valehenkilöä kirjoitellessaan Blockfestin aiheuttamasta melusta. Taustalla oli yksi valheellinen juttu, jonka oikaisuun Aamulehti ei ollut järjestäjien mielestä osallistunut riittävän tarmokkaasti.

En käsittele yksityiskohtia; ne voi jokainen lukea internetin lähteistä ja ottaa asiakseen kannattaa tai vastustaa Aamulehden linjaa. Tähän en paljoakaan tässä puutu.

Mikä on sensijaan mielenkiintoista, on se, että lehdistö käyttää usein paikallisella tasolla valtaa tavalla, jota voi tämän valossa hyvinkin nimittää mielivallaksi. Tarkoitan tällä sitä, että jonkun annetun tiedotusvälineen asennetta ja reagointia johonkin ilmiöön ei voi ennustaa, siihen ei voi varautua, eikä se ole läpinäkyvää siinä mielessä, että sen perusteet voisi helposti selvittää. Jos lehdessä ikäänkuin päätetään (kuka päättää, miten, ja millä perusteella?) että joku lökäpöksyfestari on "paha juttu", niin lehti saattaa käyttää täysin häikäilemättömiä ja härskejä keinoja. Lökäpöksyfestarien hyvyydestä voi olla tietysti montaa mieltä, mutta herää kysymys, kenen etua palvelee se, että "tiedotus"väline ottaa voimakkaan kannan ja tarttuu hyvin kyseenalaisiin keinoihin sen ajamiseksi?

Seuraava juna.

Sain eilen kaksi kirjaa postissa, Uri Alonin An Introduction to Systems Biology ja Klipp et al. Systems Biology. Asia on paljolti uutta, vaikka itse matikka onkin tuttua. Näiden leipominen on tietysti vanha juttu, mutta pointtini on lukea hommat läpi että saan ensin yleiskäsityksen alasta ja sitten kammata SBML-repositoryja, jos löytyisi sopiva mallinnosluokka, jota pystyy murjomaan klassisemman pään (probabilistisilla) mallintarkastusalgoritmeilla. Siis jotain, joka operationalisoituu C/DTMC:ksi tai MDP:ksi, tai mielellään näiden kompositioksi, koska kompositionaaliset abstraktiot on helpompi redusoida.

Eilisen kokemuksen perusteella ALCAR toimii jonkin verran, olen aavistuksen verran fokusoituneempi kuin normaalisti. Sain eilen myös lievän päänsäryn, mutta sekin voi olla pelkkä yhteensattuma. Heräsin aamuyöstä neljän maissa, mitä minulle ei yleensä kyllä tapahdu. Näissä yhdessä on kuitenkin jo sen verran yhteensattumia, että voisin väittää että lisäravinne on todennäköisesti näiden taustalla. Placebon vaikutus voi olla merkittävä, joten en sano mitään vielä.

Eilinen juttu Maamme-laulun vihapuhepiirteistä nauratti minua ensin, mutta erään keskustelun myötä päädyin vähän googlettamaan tämän vihapuhedosentin tekemisiä, ja selvisi, että tämä henkilö on saanut akatemialta useita satoja tuhansia tällaisten sontatutkimusten tekemiseen. Jonkun verran keitti myös se, että tällä dosentilla on tasan yksi (1) kansainvälinen julkaisu jossain konferenssissa. Heräsi kysymys, mitä yhteiskunnallista tarkoitusta lopultakin palvelee se, että tällaista tutkimusta rahoitetaan?

En kiistä yleisesti ns. pehmeiden aiheipiirien tutkimista ja relevanssia. Olennaista pitäisi kuitenkin olla lähinnä se, onko relevanssi jotenkin laajempi kuin pari kaveria jotka keskenään hymistelevät jutuille. En ajattele, että tutkimuksen pitäisi tapahtua jotenkin pelkästään sovellukset mielessä, mutta tutkimuksen pitäisi tuottaa tietoa, joka on mielekästä jollekin muullekin kuin sille, joka tutkii.

Näillä "tutkijoilla" ei ole halua tai mielenkiintoa - ja uskallan väittää, useimmiten ei myöskään kykyä - omaksua sellaisia metodeja ja kohdentaa tutkimustaan niin, että se voisi paljastaa jotain sellaista, mikä ei olisi jo etukäteen päätetty poliittisen katsontakannan mukaan. Naistutkimus esimerkiksi perustuu lähtöoletukselle, että naista sorretaan ja että suomalainen kulttuuri on täynnä rasismia ja sovinismia, jotka tutkimus vain paljastaa. Tämä tapahtuu sitten niin, että luetaan tekstejä ja sitten etsitään ilmaisuja, jotka voidaan esittää esimerkeiksi tästä. Se ei ole tiedonhankintaa, vaan jotain muuta. Sen nimittäminen "tieteeksi" tai edes "tutkimukseksi" on lähinnä vitsi. Huono, mauton, peräti loukkaava vitsi.

Rahaa on rajallisesti, ja se raha, jota julkinen sektori käyttää tutkimukseen, on aina jostain pois. Esimerkiksi syöpien hoitoon (vuodeosastohoito + lääkkeet + avohoito) vuonna 2004 noin 400 miljoonaa euroa. (en löytänyt tuoreempaa lukua) Emme voi tietää syövän hoitoon laitetun marginaalisen euron vaikutusta, mutta jos nyt oletetaan, että näiden nollatutkimusten 100 000 euroa laitetaan syöpäseulontoihin, niin mitä sillä saadaan? Hiha-arvioni sanoisi, että vajaa tuhat seulontakäyntiä. Kohdentamalla tämä sopiviin ihmisryhmiin, eli niihin, jotka nyt jäävät seulomatta, mutta joiden marginaalinen todennäköisyys sairastua hengenvaaralliseen syöpään on suurin, saadaan takuulla enemmän aikaan kuin ottamalla keskimääräinen ihminen. Tällä hetkellä populaatiossa noin 0.4 prosenttia sairastuu syöpään vuosittain. Näistä yli puolet paranee. Hiha-arvion perusteella siis panostamalla nämä rahat syöpäseulontoihin voitaisiin pelastaa kaksi ihmishenkeä vuodessa.

On tietenkin epäreilua laittaa nämä rinnakkain ja ikäänkuin vihjata, että näitä lukuja voisi verrata. Jälkimmäinen luku on lisäksi hatusta vedetty. Mutta tarkoitukseni on korostaa pointtia: julkinen raha on verottamisen jälkeen ikäänkuin koko populaation rahaa, ja sen jaosta päätetään poliittisesti. Se voitaisiin jättää verottamatta alunpitäenkin, eli yksinkertaisesti leikata näiltä huuhaadosenteilta joka ikinen verorahoista maksettu penni pois. Tämä olisi minulle aivan mieluinen ratkaisu. Mutta demokraattisessa yhteiskunnassa kerran verottajan taskuun saatu raha tupataan yleensä laittamaan johonkin populistiseen "hyvään kohteeseen".

Minua oikeastaan pelottaa kysyä, kuinka moni hyväksyy jonkun naistutkimuksen kaltaisen horoskooppeihin ja homeopatiaan verrattavissa olevan roskan rahoittamisen verorahoilla. Se pelottaa siksi, että ihan varmana sellaisiakin löytyy.

Purkki.

Ostin purkin asetyyli-L-karnitiinia. Sitä markkinoidaan usein johonkin ihme rasvanpolttoon, mutta itse ajattelin alkaa syödä sitä säännöllisesti, kunnes jotain parempaa tulee vastaan. Sen on nimittäin (rotilla) todettu merkittävästi vähentävän ja jossain määrin jopa palauttavan aivojen rappeutumista. Tulokset ihmisillä ovat olleet vähäisempiä, mutta tilastollisesti merkittäviä. En käytä juuri mitään lisäravinteita säännöllisesti, kalaöljyä lukuunottamatta. Tosin, tällä hetkellä sattuu vain olemaan paletissa ALCAR, lesitiini, kalaöljy, ja L-arginiini.

Minulla oli joskus mukana myös kreatiinia, mutta en kokenut siitä olevan suurtakaan hyötyä kun en kerran juurikaan tehnyt voimaharjoitteita. Nuorempana käytin sitä kuntosaliharjoittelun yhteydessä, ja silloin siitä oli merkittävää hyötyä. Ainakin placeboa. Kreatiinin on väitetty toisinaan myös vaikuttavan muistiin, mutta tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Luulen, että kun vielä söin liki yksinomaan kasvikunnan tuotteita, kreatiinivarastoni olivatkin alhaiset, ja hyöty siksi suuri.

Vanhempi poika ilmaisi, koulukaverinsa innoittamana, halun harrastaa jotain "ninjailua". Tämä viittaa mitä ilmeisimmin johonkin ns. kamppailulajiin, ja kävimmekin katsastamassa muksujudon, ja tänään tsekkaamme bjj:n ensimmäiset treenit, ja jos ehdimme, myös TKD:n lapsiryhmän. En ole mikään potkumätkyn ystävä, joten toivoisin että poika valitsisi näistä mieluiten judon tai bjj:n. Suhtaudun erittäin ambivalentisti koko itsepuolustuksen ideaan, mutta ihan fyysisenä harrastuksena nämä ovat ihan hyviä, koska ne opettavat tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa.

Von N.

Tietokoneissa on yksi keskeinen piirre, joka on säilynyt periaatteessa ensimmäisten käyttökelpoisten ohjelmoitavien koneiden keksimisestä lähtien, eli ns Von Neumannin arkkitehtuuri. Tämä viittaa siis siihen, että tietokone on periaatteessa laite, jossa on muisti, prosessointiyksikkö, jne. ja näitä yhdistävä(t) väylä(t), ja samassa muistissa esitetään yhtä lailla sekä ohjelmakoodia että dataa.

Tämä arkkitehtuuri tuottaa pullonkaulan ensinnäkin siksi, että prosessori joutuu odottamaan joskus merkittäviäkin aikoja, että muistista noudetaan sille lisää työtä. Tätä helpottamaan on kehitetty kaikenlaisia välimuisti (cache) ratkaisuja, mutta ne eivät ratkaise itse perustavanlaatuista ongelmaa. Siksi nytkin etsitään kuumeisesti vaihtoehtoja tälle arkkitehtuurille. Toisaalta, oman tieteellisen työni näkökulmasta kysymys ei edes ole relevantti, sillä en operoi tällaisilla abstraktioilla tutkimuksessani. Jouduin kuitenkin perehtymään asiaan hieman, koska minulle lätkäisiin yllättäen ja pyytämättä (joskin ei mitenkään epämieluisasti, vaihtoehtoihin verrattuna) ohjelmointikielten periaatteiden kurssi, ja siinä tämä tulee relevantiksi.

Tämä pullonkaula on aikanaan saanut huomiota siten, että kun ohjelmoitaessa on pyritty tehokkuuteen, ohjelmoinnin teknisissä ratkaisuissa ja jopa algoritmisuunnittelussa on pyritty kiinnittämään tähän huomiota. Esimerkiksi 1980- ja 90-luvuilla ns. demoskenessä arkkitehtuuri- ja alustaspesifiset ratkaisut olivat ns. hack- tai kludge-ratkaisuja, eli teoreettisesti epämielenkiintoisia, mutta ehkä vaivaa ja ilman muuta kekseliäisyyttä vaativia "optimointeja", joista puuttui kaikki geneerisyys ja eleganssi, mutta jotka olivat paikoitellen aivan käsittämättömän tehokkaita. Itse en koskaan mitenkään erityisemmin ollut kiinnostunut tämäntapaisesta "häkkäämisestä", vaikka sen tulokset kiintoisia olivatkin. Sen pari kertaa kun johonkin partikulaariseen, sinänsä näyttävän tuloksen saavuttaneeseen ratkaisuun olen perehtynyt, on tullut lopulta tunne, että minua on huijattu hieman samaan tapaan kuin taikurin taikatempussa.

Tämä on muutoin epäolennaista, esitän ylläolevan lähinnä pohjustuksena niille, joilla on (virheellinen) käsitys -- joka minullakin oli jossakin vaiheessa -- että abstraktimpaan suuntaan kehittynyt ohjelmistosuunnittelu jotenkin hävittää kulttuurin, jossa ennen tehtiin "paremmin", kun jouduttiin häkkäämään, ja erityisesti niin, että tämä olisi kokonaan huono asia ja vain laiskuutta.

Ihmisen kyky abstraktioon, jossa aidosti "operationaalinen" (tarkemmin sanottuna, sellaisena pidetty) taso on hyvin syvällä verrattuna siihen, jolla ratkaisuja tietoisesti haetaan, on hyvin rajallinen. Ensinnäkin, jokainen tilanne, jossa joudutaan siirtymään syvemmälle, lähemmäs "konkreettista", on abstraktiovuoto. Niiltä ei voi välttyä täysin, mutta mitä syvemmälle vuoto jatkuu, sitä todennäköisemmin alkuperäinen ajatus hukkuu. Ohjelmointikielten kehitys abstraktimman ilmaisun suuntaan onkin palvellut tätä tarkoitusta, ja se kumpuaa inhimillisten kykyjen rajoitteiden tunnustamisesta.

Tropiikki kohotti tarjoustaan, ja nykyisellään näyttää siltä, että vaikka säätiörahaa ei tulisikaan, olisi meillä todennäköisesti varaa lähteä. Näissä on aina tietysti sellainen "riski", että takaisin ei sitten tullakaan ihan heti, kun on kerran päästy suuren maailman makuun. Tropiikki tuskin olisi mikään päätepiste tosin. Olen vielä kahden vaiheilla, mitä teen talolle jos projekti toteutuu. Ykkössuunnitelma on, että vuokraan sen vuodeksi tutuille, mutta tässäkin on riskinsä. Myyminen olisi vaihtoehto sekin, sillä alhaisten korkojen ansiosta tappiot jäisivät todennäköisesti aika pieniksi.

Moottorisahalla tosin en tekisi tropiikissa mitään. Sen kanssa jouduinkin jo pieniin vaikeuksiin, ja tänään täytyy viedä huoltoon. Kaikesta laadukkuudestaan huolimatta laite nimittäin alkoi vuotaa teräketjuöljyä niin, että laippa oli märkä ja alla oli lätäkkö, kun olin jättänyt säiliön puolilleen yöksi. Kuulemani huhun mukaan näissä on joissain kokoonpanovaiheissa laitettu jokin osa huonosti paikalleen, ja tärinän vaikutuksesta se sitten irtoaa. En selvitellyt asiaa sen paremmin, koska takuu on vielä voimassa.

Ennen opetuskauden alkua minun pitäisi väsätä kaksi rahahakemusta. Yksi Akatemialle (viimeinen mahdollisuuteni tässä kohtaa) kolmivuotiseen tutkijatohtoriuteen ja toinen säätiöille ulkomaankeikkaa varten. Kummassakin mahkut lienevät olemattomat, mutten viitsi siitä murehtia. Lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Sain vihdoin pakotettua itseni lukemaan Litium 6:n loppuun. Olen pettynyt, sillä vaikka tiesin, että kirja on dekkariformaattiin kirjoitettu ydinvoimanvastainen pamfletti, sitä ja sen kirjoittajaa on puffattu jonkinlaisina "tiede on kohdallaan" auktoriteetteinä, mutta kirja on täynnä asiavirheitä, jotka tekevät siitä tuskallisen. Virheet ovat vähäisiä verrattuna kaikenmaailman danbrowneihin, mutta anteeksiantamattomia siinä mielessä, että kirjoittajaa mainostetaan "tiedetoimittajana". Oma kokemukseni on jotain senkaltaista, että toimittajuus tekee ihmisestä henkisesti velton ja saa tämän tinkimään tosiasioista hyvän jutun vuoksi.

Isomäellä on tietenkin myös ideologinen agenda. Tätä hän ei peittele, mutta minusta kirjassa hurskastellaan. Esimerkiksi kirjoittaja toteaa, että litium-6:sta tritiumia hyötäviä fuusioreaktoreita ei pitäisi edes yrittää tutkia, saati rakentaa, koska prosessissa syntyy liikaa neutroneita. Tämä on kuraa. Litium 6:n fissiossa saadaan tritiumia ja alfahiukkasia -- ei suinkaan lisää neutroneja - ja tritiumin itsensä pääasiallinen hajoaminen on betahajoamista, jonka tuloksena syntyy Helium 3:a, ei suinkaan lisää neutroneita. Litium 7:ää fissiomalla syntyy ylimääräinen neutroni, mutta kukaan ei ole ehdottanut sen käyttämistä, ja reaktio on endoterminen, ja siten energiataloudellisesti huonompi.

Tritium-deuterium reaktiossa syntyy alfahiukkanen ja neutroni, mutta jos tätä käytetään litium 6-hyötöprosessissa, nettovaikutuksena ei ole yhtään ylimääräisiä neutroneja. Toki niitä aina karkaa jonkin verran, mutta Isomäen selittelyt "miljoona kertaa radioaktiivisemmasta" jätteestä ovat pelkkää pelottelua. ITERin yksi tutkimussuuntaus on nimenomaan sellaisten kuorimateriaalien kehittäminen, joilla tämä neutronivuo saadaan turvallisesti absorboitua.

Metsään meni.

Esikoisen ensimmäinen koulupäivä meni hyvin. Kävimme eilen Mustavuorella koiran ja pojan kanssa tutkiskelemassa juoksuhautoja. Törmäsimme yhteen miekkoseen, joka oli ilmeisesti liikkeellä innoituksenaan erilaiset teoriat alueella tapahtuneesta katoamistapauksesta. Tällainen tapaus on ymmärrettävästi sellainen, että se kiihdyttää ihmisten mielikuvitusta ja saa erilaiset spekulaatiot liikkeelle. Itse en mene sanomaan mitään, paitsi olen hieman ihmeissäni siitä, miksi poliisi ei tutki rikoksen mahdollisuutta. Luotan kuitenkin, että poliisilla on riittävästi tietoa johtopäätöstensä tueksi.

Meinasin kirjoittaa jotain Lontoon mellakoista, mutta antaa olla.

Koulu.

Vanhempi poikani aloitti tänään koulun. Tuntemukseni ovat sekavat. Oma kokemukseni ensimmäisiltä koululuokilta oli hyvin negatiivinen. Kärsin jonkinasteisesta tarkkaavaisuusongelmasta, mutta sillä on myös puoli, joka saa minut uppoutumaan kiinnostuksen kohteisiin niin, ettei minua voi mikään häiritä. Pystyn esimerkiksi lukemaan kirjaa käytännössä minkälaisessa ympäristössä tahansa (kunhan melu ei ole niin kova, että se tekee kipeää tms.). Opettajan oli mahdotonta ymmärtää tätä puolta. Kaiken lisäksi olin hyvin äkkipikainen, jos joku häiritsi minua; saatoin esimerkiksi heittää ensimmäisen käteen sattuvan esineen, jos joku töni tai muutoin kohteli kaltoin.

Kokemus saavutti huippunsa tilanteessa, jossa eräs luokkatoverini, jolla oli tapana kiusata minua tönimisellä ja vastaavilla pienillä kiusanteoilla, kaatoi vesilasini ruokalautaselleni. Heitin häntä maitopurkilla, ja sain tästä ankaran rangaistuksen. Tähän päivään mennessä kokemukseni on, että ala-asteen ensimmäisen ja toisen luokan opettajani oli moraalisesti mätä ja henkisesti laiska. Kokemukseni oli, että hän käytti yksinkertaisia peukalosääntöjä, kuten että konfliktitilanteessa se, joka on vihaisempi, on ilman muuta syyllinen, tai että jos konfliktin osapuolina ovat poika ja tyttö, poika on syyllinen. Huomautan, että tämä kokemus voi olla tietysti täysin vääristynyt, eikä välttämättä vastaa todellisuutta; seitsemänvuotiaan kyky hahmottaa asioita on rajallinen.

Minut leimattiin käytöshäiriöiseksi, koska olin helposti provosoitavissa ja koska uppouduin asioihin, joita ei pidetty "olennaisina". Sain esimerkiksi tavattoman huonoja numeroita; matematiikasta sain seitsemän, koska vaikka laskin kaiken aina oikein, täytin kirjan tehtävät etukäteen ja jouduin kumittamaan tekemäni vastaukset jälki-istunnossa. Tämän jälkeen kieltäydyin tekemästä matematiikan läksyjä, koska olin mielestäni tehnyt ne jo kertaalleen. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat selvästi pelkkää yritystä nujertaa ja alistaa. Onnekseni opettajani vaihtui, ja vaikka uusi opettaja oli aivovammakonservatiivi isolla K:lla, ja maineeltaan sellainen että hän huusi herkästi lapsille, hänellä oli sentään sen verran järkeä, että jätti minut rauhaan kun en tehnyt pahojani.

Tämä kokemus oli kovin traumaattinen, enkä ole sitä kovin paljon käsitellyt vanhemmiten. Poika ei ole aivan samanlainen kuin minä, mutta hänessä on paljon samaa. Hän on toisaalta sosiaalisempi, hyväntahtoisempi eikä lainkaan siinä määrin kiivas ja väkivaltainen kuin minä olin lapsena. Keskittymisen osalta hänellä on samoja piirteitä, eli tarkkaavaisuuden tietoinen ohjaaminen on melkein mahdotonta. Siksi pelkään, että hänen kokemuksensa koulusta olisi samansuuntainen kuin minulla. Että häntä yritettäisiin alistaa.

Masokismi.

Aloitin lukemaan, vastoin parempaa tietoani, Risto Isomäen kirjaa "Litium 6". Vaikka kirjan juoni on mielenkiintoinen, kirja saa minut voimaan pahoin kliseidensä ja peittelemättömän ydinvoimanvastaisuutensa kanssa. Jos olisin taipuvainen vainoharhaisuuteen, uskoisin että Isomäki on "ilmastoskeptikko" isolla I:llä. Ainakin hänen kirjoistaan paistava asenne - sanoisinko suoranainen hurmos - tekee tavattomasti hallaa maltilliselle riskitietoisuuden lisäämiselle. Jos kirjan lukija on entuudestaan ydinvoiman vastustaja, tämä voi tietysti tuntua jonkinlaiselta hienolta ja upealta esitykseltä siitä, mitä vaaroja ydinvoimaan liittyy.

Sitten repimään: Kirjassa toistuvasti välähtää jonkinlainen viittaus siihen, että Litium 6 olisi radioaktiivista, mikä on tietysti täyttä tuubaa. Kirjassa myös viitataan Castle Bravo-ydinkokeeseen, joka epäonnistui (tai onnistui yli odotusten, riippuen katsontakannasta), tuottaen huomattavasti suuremman räjähdyksen ja laajemman laskeuman kuin oli ennakoitu. Toisin kuin kirjan nimi ja yleinen sävy antavat ymmärtää, tämä ei johtunut litiumin kuutosisotoopista, vaan itseasiassa syyllinen oli litium 7; se nimittäin kaappaa neutroneita ja fissioituu tuottaen tritiumia, alfahiukkasia, ja lisää neutroneita. Lisäksi, koska pommin kuori oli luonnonuraania, joka nappasi näitä ylimääräisiä odottamattomia neutroneita, fissioutui odottamattoman voimakkaasti.

Se toki on totta, että litium6-deuteridi on parempi (so. tehokkaampi) polttoaine fuusiopommille kuin vähemmän rikastettu litium, mutta tämä on lopultakin epäolennaista. Litium 6 ei ole "pirullinen isotooppi", niinkuin yksi kirjan päähenkilöistä toteaa. Isomäen henkilökohtainen kauna ydinvoimaa vastaan, erityisesti fuusiota ja hyötöreaktoreita kohtaan henkilöityy tässä kirjassa kyseseen hahmoon. Tämäkin hahmo on tietysti suomalainen ja kaikin verroin moraalisesti ylivertainen kävelevä stereotyyppi.

En voi kirjaa varsinaisesti suositella, mutta jos ideologian ja stereotyypittävän, imelän moraalisäteilyn ohi viitsii katsoa, se on ihan kelvollinen dekkari. Jos joku hyvä tuotantoyhtiö tekisi tästä jonkinlaisen toiminnallisen elokuvan tai minisarjan, voisin hyvinkin kuvitella että siitä tulisi varsin hyvä.

Surface Detail.

Loma päättyi, ja kruunasin lukemistoni Banksin uusimmalla kirjalla Surface Detail (spoilereita Wikipediassa, varoitus). Kirja hämmensi minua. Se ei ollut huono, tarina oli erittäinkin ehyt, mutta jäi ohueksi tavalla, jota Banks ei yleensä ole käyttänyt.

Hieman pohjustaakseni, Kulttuuri-sarja on korkealentoista avaruusoopperaa, isolla O:lla. Kulttuuri on eräänlainen metasivilisaatio, joka koostuu ihmisistä ja koneista; se on myös jonkinlainen liberaali/libertaari utopia, hedonistinen yhteiskunta, jossa ei ole materiaalista niukkuutta. Tämä karakterisointi kuulostaa jotenkin hölmöltä, mutta se on hypoteettinen väline, jolla Banks onnistuu itseasiassa usein varsin ansiokkaasti käsittelemään laajamittaisia poliittisia kysymyksiä, joiden relevanssi ei ole lainkaan mitätön.

Sarjan ensimmäinen kirja, "Consider Phlebas", ilmestyi jo 1987. Sarjan kolmea ensimmäistä kirjaa voidaan pitää minusta koko jutun "ytimenä". Banks ei edes yritä laatia mitään yhteyttä kirjoille muutoin kuin antamalla kontekstin. Ainoana poikkeuksena on sarjan ensimmäisen kirjan keskiössä oleva sota, joka esiintyy jokaisessa myöhemmässä kirjassa tavalla tai toisella, joskin yhä kaukaisempina muistoina. (Poikkeuksena "Look to Windward", jota voi pitää CP:n jatko-osana)

"Surface Detail" etenee kronologisesti ja suoraviivaisesti. Banksin tyyli on ajan myötä muuttunut sulavammaksi (engl. suave olisi ehkä parempi, mutta vältetään sitä) narratiivin puolella, mutta kustantaja on taas mokaillut, Orbitin paperback edition ei tiettävästi ole edes ensimmäinen painos. Puuttuvat artikkelit, kongruenssivirheet jne oikeasti välillä häiritsevät.

Kun siitä pääsee ohi, kirjan ainoaksi huonoksi puoleksi voi laskea oikeastaan repaleisuuden ja näkökulman hienoisen epäselvyyden. Itse tarina on vangitseva tuttuun tapaan, mutta loppua kohden joutuu kyllä pettymään, jos odottaa Use of Weapons:in kaltaista käännettä, Player of Gamesin tai CP:n epätoivoista lopputaistelua tms. Tarina hiipuu ja ratkaisu on lähinnä banaali ja epäuskottava. Se ei kuitenkaan onnistu pilaamaan kirjaa, oikeastaan tämä on sinänsä jo jossain määrin yllättävää.

Poliittinen ulottuvuus ei jää epäselväksi. Minun kohdallani Banks tietysti saarnaa kuorolle, joku saattaa vakuuttua kirjan ylitsevuotavasta anti-konservatiivisuudesta. Kirjassa nimittäin on teemaksi otettu jo aiemmissa kirjoissa esiintynyt "soulkeeper"-teknologia. Idea on siis jotakuinkin sellainen, että teknologia mahdollistaa aivojen tilan tallentamisen ja lähettämisen eteenpäin juuri kuoleman hetkellä niin, että tietoisuus jää eloon. Kirja käsittelee muutamaa yksilöä, joiden elämään (tai kuolemaan, miten sen nyt ottaa) tällainen teknologia vaikuttaa. Lähtötilanteessa galaksissa on kahdenlaisia sivilisaatioita, niitä, jotka käyttävät teknologiaa kuolemanjälkeisten rangaistusten jakamiseen ja niitä, jotka tällaisia rangaistuksia vastustavat. Faktiot käyvät virtuaalista sotaa, joka uhkaa levitä fysikaaliseen todellisuuteen.

Ei ole epäselvää, mitä Banks itse asiasta ajattelee. Hän marssittaa kirjassa esiin yhden paskaksi-ja-palamaan-aivovammakonservatiivin, joka puolustaa kuolemanjälkeisiä rangaistuksia vaahtosuisella kiihkolla, jollainen on kuin suoraan esittämistäni karikatyyreistä. Itse koin tämän hahmon jopa jossain määrin kiusalliseksi. Hahmo esiintyy irrallisessa juonteessa, joka käsittelee yhtä sivilisaatiota, jonka konservatiivinen poliittinen eliitti pitää yllä salaista "helvettiä", ja jota liberaali kansanedustaja ja tämän akateemiset liberaalit apurit yrittävät käräyttää julkisuuteen. Koko juonne on minusta vähän nolo ja päälleliimattu, ja vaikka se antaakin syvyyttä ja on scifiin täysin istuva spekulatiivinen ajatusleikki, mitään kytköstä muuhun (muuten kuin virtuaalisen "helvetin" ja todellisten koneiden yhteyden kautta) tarinaan ei ole.

Suosittelen kirjaa kaikille Kultuuri-sarjan ystäville. Tämä ei ole paras sarjasta, voi olla, että se on jopa huonoin, mutta se on silti viimeaikoina lukemani scifin joukossa ykköskastia. Tusinatavaraakin tehdessään Banks työstää jonkinlaisia helmiä.

P.S. En missään nimessä suosittele kirjaa ensimmäiseksi Kulttuuri-sarjan lukemiseksi. Use of Weapons kannattaa lukea ainakin ennen tätä, ehkä jopa kaikki muutkin sarjan kirjat.

Moottorisaha on Kuuma III.

Lauantain risusavotta sujui varsin hyvin. Alkuun tuli pienehkö hankaluus, koska uusi saha oli uutuuttaan hieman hankala käynnistää, mutta muutaman nykäisyn jälkeen palveli loistavasti. Vanhassa sensijaan oli jonkinlaisia outoja käyntihäiriöitä, joten se sai levätä käytännössä koko reissun. Teimme peräkärryllisen rankoja, ja saimme harvennettua ehkä noin 40 metriä leveän ja yhtä pitkän alueen metsästä. Tämä on tietenkin vähän, mutta olen aika kokematon metsuri. Kaiken lisäksi tarkoitus ei ole päästä tuntipalkoille, vaan tehdä jotain hyödyllistä samalla kun on hauskaa.

Ja hauskaa se olikin, koska uusi saha oli aivan loistava. Terä täytyy pitää terävänä, jo parissa tunnissa sen tylstymisen huomasi. Lastu oli kyllä edelleen isoa, eikä terää tarvinnut painaa puuta vasten lopussakaan, mutta hienoinen ero kyllä oli. Kun kokeilin sormin terää jälkikäteen, eron huomasi myös siinä.



Palasin töihin tänään, liki kuuden viikon tauon jälkeen. Olen toki tehnyt joitain työhön liittyviä asioita, kuten päivystänyt sähköpostiani ja tarkastin pari harjoitustyötä ja kirjoitin niistä suoritukset. Kävin viikko sitten yliopistolla, mutta nyt olen täysin palannut. Huomisesta alkaen alan vääntää rahoitushakemuksia ja sensellaista. En ole vielä lopettanut neuvotteluja ulkopuolisten tahojen kanssa, mutta suunnitelmani ovat pitkällä, yli vuoden mittaisella tähtäimellä, joten mikään ei vielä ratkea ihan lähiaikoina. Kaksi lupaavinta "prospektia" kylläkin kariutui, toinen minun, toinen ns. vastapuolen kiinnostuksen lopahtamiseen. Kolmannen jatkokohtalosta saan enemmän tietoa torstaina, mutta näillä näkymin näyttää kuitenkin siltä, että tulen sen torjumaan.

Moottorisaha on kuuma II.

Ostin Jonseredin moottorisahan. Malli soveltuu "polttopuiden sahaamiseen ja pienten puiden kaatamiseen", mikä onkin se tarkoitus, johon sen hankin. Isompien puiden kaatamiseen en aio ryhtyä, ja polttopuiden sahaamista tulee olemaan melko paljon. Malli oli tarjouksessa alle kaksisataa. Hinta oli epäilyttävän alhainen, mutta riittävän moni oli suositellut merkkiä ja seuraavat mallit olivat yli viisisataa.

Kokosin sahan eilen, mutten vielä laittanut käyntiin. Teräketjuöljy, jota minulla on, on vähän epäilyttävän näköistä tököttiä likaisessa pienessä purkissa, joten taidan käydä ostamassa jotain vähän laadukkaampaa ensin. Myöhemmin päivällä pitäisi päästä vähän tositoimiin, siis katkomaan joitain korkeintaan 20cm paksuja puita. Uudella sahalla ei viitsi yhtäjaksoisesti päästellä kovin pitkiä aikoja, joten otan myös vanhan sahan mukaan. Lisäksi otan mukaan naapurin miehen, ensiapulaukun, eväät, ja muuta tarvittavaa työkalua ja varustetta.

Palaan töihin ensi viikolla.

Matka.

Kävimme eilen Väskin saarella Naantalissa vaimon, poikien, ja sukulaispojan kanssa. Ilma oli hyvä, ja saarella oli sopivasti tekemistä noin neljäksi tunniksi. Reissun jälkeen kävimme Turun keskustassa Kupittaanpuistossa leikkimässä.

Ihmettelen suuresti Tampereen kaupungin politiikkaa suhteessa muihin kaupunkeihin, kuten nyt vaikka Poriin ja Turkuun. Erityisesti tamperelaisten leikkipuistojen, uimarantojen, jne. kunto on kuin jossain kehitysmaassa verrattuna edellämainittuihin. Ja kunta leikkaa juuri näistä. Kuvittelisin, että näissä jos missä panostetun euron hyöty on kohtuullisen suuri.