Liha tottelee.

Kahden viikon tauon jälkeen kävin eilen taas ohjatulla lihaskuntotunnilla. Sain lihakseni kipeiksi, mikä tapahtuu kun tauko on ollut pidempi kuin viikon. Viikkokin on hieman liian pitkä tauko, mutta kipeytymistä ei tapahdu, jos on ollut muutoin aktiivinen. Nyt olin löysäillyt liki kymmenen päivää.

Yllä lainattu kappale on hartialihasharjoituksen yhteydessä. Harjoitus on hieman epämiellyttävä, muttei tavattoman raskas. Harjoituksen lopussa on etunojapunnerruksia pystysoutujen ja jonkinlaisen pystypunnerus/soutu-yhdistelmäsetin jälkeen. Kykenen melko suureen määrään etunojapunnerruksia kylmiltään, mutta setti on ilmeisesti suunniteltu niin, että jokin tukilihas on lähes pois pelistä lopussa, ja tämä tekee punnerruksesta hankalaa.

Liikunnan vaikutus ihmisen psyykeen ja tietysti muuhunkin terveyteen on merkittävä. Ihmettelen suuresti sitä, miten vihamielisesti tähän ajatukseen yleisestiottaen suhtaudutaan. Esimerkiksi ajatus, että lääkäri esittäisi potilaalle lääkkeen sijaan ohjeeksi liikuntaa, on vieras ja herättää epämiellyttävän tunteen. Moni kokee liikunnan merkityksen korostamisen moralismina. En puhu nyt mistään kuntoklubeista, lihasten pumppaamisista, maratoneista tms, vaan ihan siitä, että kroppaa nyt ei makuutettaisi ja liikuteltaisi vain autolla, hissillä jne, vaan että lihakset tekisivät edes osan aikaa sitä, mihin ne on tarkoitettu.

Itse huomaan aivan selvästi, miten liikkumattomuus tekee minusta myös henkisesti veltomman ja pahantuulisen. Vastaavasti liikunta parantaa mielialaa merkittävästi. Olen huomannut, että "optimaalinen" tulos itselleni tässä suhteessa saavutetaan noin neljällä tai viidellä kerralla viikossa, noin tunnin kerrallaan. Tämä on vähän, jopa suositusten alarajalla. Sen verran minussa on moralistia, että Kekkosen tavoin uskon, että kaikki syyt vältellä liikuntaa ovat tekosyitä.

Poris.

Ajoimme perheen kanssa maanantaina Poriin. Sukulaisvisiitin jälkeen kävimme Kirjuriluodon leikkipuistossa ja Porin maauimalassa. Maauimala oli iso hitti, pojat laskivat vesiliukumäessä yhtäjaksoisesti liki kolme tuntia. Itse kokeilin hyppytornia. Hyppäsin kolmen metrin laudalta pää edellä, unohdin että silmät on syytä sulkea ennen veteen iskeytymistä.

Nuoret pojankoltiaiset tekivät melko näyttäviä temppuja viiden metrin korkeudesta, voltteja kierteillä jne. Itselläni on aina viisi metriä tuntunut jo niin korkealta, etten ole uskaltanut sieltä mitään ihmeellisempiä temppuja tehdä. Loukkasin joskus takamukseni yrittäessäni volttia kolmesta metristä.

Kävimme Yyterissä eilen aamulla, mutta ranta oli sakeanaan joitain Syrphidae-heimon hyönteisiä.
Monet rannallaolijat luulivat niitä ampiaisiksi. Eivät ne mitään mukavia silti olleet, koska ne tarttuivat joka paikkaan ja niiden läpsiminen jätti tahmeita jälkiä. Niinpä poistuimme melko pian. Osasyynä oli myös väsymys, koska yö Porin Scandic-hotellissa ei ollut mikään miellyttävä kokemus. Hotellissa sinänsä ei ollut vikaa, mutta huoneessa oli tukahduttavan kuuma, eikä siellä ollut ilmastointia. Ikäänkuin kruunaamassa tätä, kylpyhuoneen pyyhkeiden kuivauspatteri oli niin kuuma, ettei siihen voinut koskeakaan.

Tuo kukkakärpästen parveilu oli itselleni täysin uusi ilmiö. Näitä hyönteisiä on yksittäisinä esimerkiksi omalla takapihallani, mutta tällaisia määriä en ollut missään nähnyt. En tunne kukkakärpästen heimon lajeja erikseen, mutta ainakin kuvioinnin ja värityksen perusteella näytti siltä, että kaikki yksilöt eivät olleet samaa lajia. Jos joku tuntee ilmiön tarkemmin, niin olisin kiinnostunut kuulemaan. Onko se spesifisti Yyterin ilmiö, onko se sielläkin harvinainen, yleinen koko rannikolla, muuallakin vai kuinka?

Vapaa valinta.

Edellisen kirjoituksen kommenttiosastolla oli kysymys, onko vapaata tahtoa olemassa. Olen aina pitänyt tätä täysin tyhjänpäiväisenä kysymyksenä. Hieman samaan tapaan kuin "mitä on tietoisuus?", tämäkin ongela yksinkertaisesti on määrittelykysymys: kun määritelmä sille, mitä tarkoitetaan on saavutettu, ongelma on jo ratkennut täysin triviaalisti.

Joillekin ihmisille tällaisen triviaaliuden edessä jää silti tunne, että asiaa ei ole ratkaistu täysin, joten koetan tässä sivuta sitä hieman.

Ensiksikin, koska Enqvist sivusi asiaa, käytän tässä termiä karkeistus, joka on eräänlainen hyvin spesifinen abstraktion muoto. Karkeistuksella viitataan siis siihen, että liikutaan reduktiossa hienojakoisemmasta abstraktiosta karkeampaan abstraktioon, samalla hävittäen informaatiota. Lämpötila on esimerkki karkeistuksesta, eli lämpötila on nimitys ison molekyylijoukon liikkeiden, värähtelyiden ja pyörimisten sisältämälle keskimääräiselle kineettiselle energialle.

"Vapaa tahto" on abstraktion valinnan jälkeen yksinkertaisesti joko triviaalisti olemassa tai sitten sitä ei ole olemassa. Kysymys, jossa abstraktio jätetään avoimeksi, on huonosti muotoiltu ja mieletön. Pelkkää sanahelinää vailla mitään substanssia, jos näin sallitaan. Se on samankaltainen kuin "hyvä ja pahan" olemassaolon kysymys. Kysymyksen voi ylipäätään esittää vain, jos ei ymmärrä todellisuuden rakentumista ja abstraktion merkitystä ajattelulle.

Mielekäs tarkastelukehys "vapaan tahdon" määrittelemiseksi onkin ihmisten välinen kanssakäyminen. Tässä kehyksessä asiat tapahtuvat ihmisen arkikokemukselle mielekkäissä aikahaarukoissa, muutamista murto-osasekunneista ehkä minuutteihin tai äärimmillään ehkä tunteihin ja päiviin. Tällaisessa ympäristössä meillä on mielekästä esittää kysymys, onko yksilö vapaa valitsemaan esimerkiksi sen, minkälaista jäätelöä hän syö tai sen, varastaako hän makkaran kaupasta nälkäänsä vai ei. "Vapaa" on tässä olennaisesti merkityksessä "muiden ihmisten tai ilmeisten fysikaalisten esteiden estämättä".

Tässä viitekehyksessä on aivan ilmeistä, että jos me kuvaisimme sohvalla istuvaa yksilöä videokameralla 24 tuntia, ja tämä olisi taipuvainen ajattelmaan ääneen (tai jos voisimme lukea ajatuksia, mutta sivuutetaan tässä se), voisimme havaita hänen esimerkiksi mutisevan "tekisipä mieleni makkaraa" ja "piru vie kun ei ole rahaa". Hieman myöhemmin "kylläpä on nälkä, muttei huvita mennä soppajonoon, katson mieluummin uutiset", ja sitten uutisten jälkeen "taidan ostaa tupakkia kaupasta, pahus kun ei ole rahaa makkaraan, pitäisiköhän varastaa?" Tässä vaiheessa yksilön päässä siis tapahtuu prosessointia, jonka lopputulos voi olla mitä vaan. Olennaista on, että tämä makkarannälkäinen yksilömme muodostaa jollakin tapaa ehjähkön abstraktion tässä aikaikkunassa niin, että voimme todeta toiminnan olevan kausaalisessa suhteessa käytännön kannalta vain siihen, mitä yksilön päässä tapahtuu. Ja sitten kaupassa käydessään tämä kaveri näpistää makkarapaketin. Omasta vapaasta tahdostaan.

Voidaan tietenkin kuvitella jokin äärimmäisen älykäs ja nopeasti asioita prosessoimaan kykenevä ulkoavaruuden olio tms, joka näkee sähkömagneettisia kenttiä tai whatever niin, että tämä kykenee tarkkailemaan sohvalla istuvan hemmomme yksittäisiä neuroneita ja näiden aktivoitumista. Jo aiemmin tämän sällin nähtyään ja havaittuaan, mitä hän on syönyt ruoaksi, olio kykenee ennustamaan tuon yksinkertaisen aivon toiminnan pitkälle eteenpäin. Kun kaveri istuu sohvalle, eikä ole vielä edes "päättänyt" katsoa uutisia tai edes ajatellut makkaraa, olio kykenee arvaamaan: nämä ja nuo hermoradat värähtelevät noin ja noin, ja voin ennakoida tästä, että häiskä istuu tuossa vielä noin tunnin ja menee sitten kauppaan, ja 78 prosentin todennäköisyydellä pihistää makkarapaketin. Kysyttäessä, onko tällä kehittymättömällä sohvaperunalla vapaata tahtoa, olio nauraa samaan tapaan kuin me nauramme kysymykselle, onko jollakin tietokonepelin tekoälyllä vapaata tahtoa.

Sosiaalisesti ajatellen meillä on vapaa tahto, koska vapaa tahto tarkoittaa, sosiaalisen pelin ulkopuolelta tarkasteltuna sitä, että yksilön toiminta ei ole helposti toisten toimijoiden ennakoitavissa, muttei myöskään satunnaista niin, että siihen voidaan manipuloimalla vaikuttaa jossain määrin. De facto "autonomia" siis on jokin sellainen käyttäytyminen, joka tarkastelijan näkökulmasta sijaitsee jossakin täysin ennakoitavan ja mekaanisen toiminnan ja täysin satunnaisen ja tyystin ennustamattoman toiminnan välimaastossa. Jos yksilön "valinnat" muistuttavat Brownin liikettä tms, niin tuskin kukaan nimittäisi näitä valintoja "vapaiksi", vaan epäilisi että yksilö on hullu ja menettänyt täysin järkensä eikä oikeastaan ole enää inhimillinen laisinkaan. Jos taas yksilö toimisi täysin robottimaisen ennakoitavasti niin, että sama ärsyke aina tuottaisi saman reaktion, olisimme jälleen sitä mieltä, ettei yksilöllä ole mitään vapaata tahtoa.

Tämä ei tarkoita, että ihmisen "tahdon" malliksi sopisi hieman satunnaisuudella höystetty yksinkertainen automaatti. Ensinnäkin, on täysin mahdollista, että ihmisen aivoissa esiintyy kohtuullisen paljon satunnaisuutta, josta osa on seurausta abstraktiosta, eli siitä että yksinkertaisesti sivuutamme jotkin "syötteet", kuten pienet lämpötilanvaihtelut, tuoksut, jne, jotka vaikuttavat mielen käyttäytymiseen. Osa on mahdollisesti myös inherentisti seurausta siitä, että sähkökemialliset reaktiot synapseissa tms, ovat ennakoimattomia ja jo luonteeltaan satunnaisia. Mutta ennenkaikkea aivot ovat tavattoman tiukasti takaisinkytketty epälineaarinen järjestelmä, mikä tekee siitä kaoottisen, eli säännönmukaisuudestaan huolimatta äärimmäisen vaikeasti ennakoitavan ja herkän pienille parametrien muutoksille. (Niin paljon kuin vihaankin "kaaosteoriaa": se on termi, jota käyttävät vain huumeidenkäyttäjät tai ihmiset joiden mielestä Pinot Noir on ainoa oikea punaviini ja joiden mielestä Tarantinon elokuvat ovat maailman parhaita.)

Tätä taustaa vasten en vain yksinkertaisesti ymmärrä kysymyksen sisältöä mitenkään muuten.

Lukuhetket.

Sain Enqvistit luettua, tai siis, en kaikkia, mutta ne, jotka kirjaston hyllyssä olivat käden ulottuvilla, eli ostamani "Olemisen porteilla" lisäksi kirjat "Kosmoksen hahmo", "Monimutkaisuus", "Valo ja Varjo", sekä "Vien Rucolan takaisin".

Kaksi viimeistä olivat esseekokoelmia, joista sanon ensin vähän. Olen nyt vähän ilkeä, vaikka jo heti kiisteenäni totean, että Enqvist on hyvä kirjoittaja: Hän ei kovasta yrittämisestään huolimatta ole mikään Stephen J. Gould. Vertaan Gouldiin, koska minusta näyttää, että Enqvist tavoittelee tämän tyyliä. Myönnän, että essee on lajina ehkä jo sinänsä vähän narsistinen. Ainakin Gould oli sitä kirjoituksissaan (henkilönä en tiedä). Englannin kielessä on ilmaisu "pulling off", ja Enqvist ei täysin tee sitä esseissään. Ja kun nyt pääsin vauhtiin, niin huomautettakoon, että relatiivipronominien oikea käyttö ei ole taito, jonka Enqvist täysin hallitsee. Tästä voinee syyttää kustantajaakin. Tai ehkä kyse on vain paperikirjan kuolemasta.

Kun sain negatiiviset asiat näin sanottua ensin (täysin vastoin ns. hampurilaismallia), todettakoon, että suosittelen lämpimästi kirjoituksia. Osa asioista, joita Enqvist sanoo, on sellaisia, jotka olisin itse halunnut sanoa. En voi rehellisesti sanoa olevani oikein mistään pahemmin eri mieltä. Siksi kirjat oli helppo, mutta toisaalta vähän haikea lukea. Lukukokemus ei synnyttänyt mitään jännitettä, enkä kokenut "keskustelevani" kirjoittajan kanssa.

Vaihdoin nyt kaunokirjallisuuteen. Noin neljänneksen Greg Bearin "Darwinin radiosta" luettuani totean vain, että suomentajalla lienee ollut kiire, sen verran tönkköä ja itseääntoistavaa kieli on. Scifille käy valitettavan usein näin. Suomennos on Matti Rosvallin, nimen olen kuullut, mutta mieleeni ei heti tule yhtään toista kirjaa, jonka hänen suomentamanaan olisin lukenut. (Google paljasti, että joitain Philip K. Dickejä, mikä ei yllätä). Korostan, ettei se ole huono, mutta pari kertaa olen oikein töksähtäynyt kappaleeseen, jossa sama verbi tai adjektiivi toistuu ehkä kolmesti eri yhteydessä. Siis niin, että joku "tekee" sitä mikä "tekee" tätä, tai jokin on "suuri" ja jokin toinenkin on "suuri" ja kolmaskin on "suuri". Muilta osin en osaa arvioida, mutta helppolukuiseksi tämä on tehty, ja siitä kyllä isot plussat. Scifissä en yleensä ole kaivannut sanataidetta, vaan ideoita. Niitä Bearilla on, ja ne pystyy suomennoksesta lukemaan. Muu on koristetta.

Ostin myös vihdoin uuden Banksin, "Surface Detail", jonka aion lukea tämän jälkeen. Olen jotenkin kasvanut jo Banksin yli, mutta toisaalta näitä kirjoja tulee sen verran harvakseltaan, että tahdissa pysyminen ei ole mitenkään suuri ponnistus. Tämänkin kanssa maltoin odotella liki vuoden: näin sen myynnissä jo Oxfordissa oleillessani, mutta silloin olin tahkomassa Reynoldseja läpi, enkä halunnut katkaista hyvää suoraa.

Lomaa on jäljellä enää kaksi ja puoli viikkoa, joten en aio lisätä lomapinoon enää enempää kirjoja.

Moottorisaha on kuuma.

Eilen olimme tekemässä pienimuotoista harvennushakkuuta, tarkemmin sanoen risusavottaa vaimon perimällä pienellä metsäpläntillä. "Metsä" on oikeastaan pieni risukonpahanen tienvarressa. Se on huomattavan tiheässsä kasvavaa sekametsää. Laskeskelin, että kotonamme polttopuut kyllä riittävät juuri ja juuri ensi talveksi, mutta jos ylimääräisiä vähän karsii ja pätkii ne pinolle kuivumaan, ja jos kesä jatkuu tänä vuonna vielä hyvin, ehtivät ne kuivumaan hätätilannetta varten. Jos vaikka talvi onkin edellistä selvästi rajumpi tai pidempi.

Valitettavasti 45 minuutin työskentelyn jälkeen moottorisaha hajosi. Se on kirjaimellisesti perintökalu, joka on palvellut hyvin jo vuosikaudet. Sen saa vielä toimintakuntoon, mutta päätin että ostan uuden. En tunne merkkejä kovin hyvin, joten jos joku tietää luotettavuus- ja muista laatukysymyksistä, kommentteja otetaan mielellään vastaan.

Päätin muutenkin ottaa tarkemman metsänhoitoon perehtymisen asiakseni lähiaikoina.

Päänsärky.

Minulla oli nuorempana tapana vieroittaa itseni kofeiinista muutaman kerran vuodessa, jotta sen piristävä vaikutus säilyisi. Tyypillinen kuuri kesti viikon; ensimmäisenä päivänä kärsin aina mojovasta päänsärystä, joka muutamassa päivässä kaikkosi tyystin. Tätä seurasi ehkä kolmantena päivänä väsynyt ja lattea olotila, eräänlainen masennus, jota kesti pari päivää. Viikossa oireet olivat yleensä kokonaan hävinneet. Viimeisen kerran tein näin joskus vuonna 2005, mutta oireet eivät kaikonneetkaan viikossa, joten palasin kahvinjuontiin, enkä ole sen jälkeen tällaista vierottautumista tehnytkään.

Siis, olen addikti, nautin joka päivä kaksi kahvikuppia aamulla ja yhden tai kaksi päivällä. Tiedän ihmisiä, jotka väittävät ettei kofeiinista tule fyysistä riippuvuutta, mutta he ovat todellakin täysin väärässä, todistusaineisto on massiivinen. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että osalla ihmisistä tätä riippuvuutta ei esiinny. Toisaalta tiedetään, että sitä esiintyy toisinaan silloinkin, kun annostus on ollut alle 100 milligrammaa päivässä.

Tällä viikolla päätin yrittää vierottamista vuosien tauon jälkeen. Sunnuntaina, eilen, ja tänään olen laskenut annostuksen yhteen kupilliseen päivässä (aamulla), eli noin kolmannekseen alkuperäisestä. Jo tämä muutos sai aikaan päänsäryn, joka hiipii iltasella. Lisäksi olen alkanut kärsiä unettomuudesta, mitä voi pitää jonkinlaisena paradoksaalisena reaktiona. Huomisesta aion jättää kofeiinin kokonaan pois. Jos pystyisin pitämään itseni kofeiinittomana elokuun alkuun saakka, toleranssin pitäisi olla lähes kokonaan poissa ja merkittävän piristävän vaikutuksen saamiseksi pitäisi riittää kupillinen kahvia, kun elokuussa palaan töihin.

Huomaan itseasiassa jo tämän annoksen pienennyksen heikentäneen aloitekykyäni merkittävästi.

Heikko ja vahva reduktionismi.

Sain melkein kokonaan loppuun Enqvistin "monimutkaisuuden". Enqvist tunnustautuu reduktionistiksi, ja tosiasiatasolla en ole lainkaan hänen kanssaan eri mieltä. Kirja kuitenkin sivuaa reduktionismiin liittyvää pragmaattista - ja siten myös hyvin perustavalla tavalla epistemologista - ongelmaa. Juuri tätä epistemologian pragmaattista ongelmaa olen omassa, kiistämättä kovin vaatimattomassa, abstraktioon perustuvassa tieteenfilosofiassani yrittänyt lähestyä. Oman työni vuoksi olen tietysti joutunut lähestymään ongemaa lähinnä mallintamisen eli "ilmiötason" teoretisoinnin näkökulmasta, mutta tämä toimii fysiikassakin.

Nimittäin, vaikka uskoisimme, että vaikkapa QED:n huima tarkkuus yksinkertaisten ilmiöiden mallintamisessa olisikin seurausta sen ontologisesta statuksesta, joutuisimme vähänkään isomman ilmiöluokan kuvailussa aina turvautumaan likiarvoistamiseen jo yksinkertaisesti laskennallisen kompleksisuuden vuoksi. Se, mitä Enqvist nimittää konfiguraatioavaruudeksi, siis maailmantilojen mahdolliseksi joukoksi, räjähtää käsiin kun vuorovaikuttavien komponenttien määrä kasvaa.

Reduktionismi ontologisella tasolla sanoo, että jokainen komposiitti-ilmiö olisi periaatteessa palautettavissa alemman tason ilmiöiden käyttäytymiseen. En ole tästä eri mieltä noin periaatteellisella tasolla, jos kohta pohjataso on viimekädessä mielivaltainen. Kuten aiemmin totesin, jokainen teoria on periaatteessa ilmiötason teoria sillä tasolla, jossa sen perustavanlaatuiset käsitteet on operationalisoitu. Uskon kyllä, että maailmankaikkeus on siinä määrin säännönmukainen, että ylemmän tason ilmiöt jäännöksettä "oikeasti" koostuvat alemman tason ilmiöistä, so. jokainen postuloitu vastaväite reduktionismia vastaan joko osoittautuu vääräksi jos se on falsifioitavissa, tai on yksinkertaisesti mieletön.

Se, missä joudumme ongelmiin, on sanan "epistemologia" merkitys. Vaikka uskommekin, että esimerkiksi annetun yksinkertaisen bakteerin koko toiminta olisi palautettavissa kemiaan ja sitä kautta sähkömagneettiseen vuorovaikutukseen (jako on mielivaltainen, eikä tarkkarajainen, huom.) ja lopulta esimerkiksi QED:hen, niin tämän pohjatason malli olisi operationalisoituessaan ja ennustaessan solun toimimisen havaintotarkkuuden rajoissa oikein niin monimutkainen, että vaikka valjastaisimme koko näkyvän maailmankaikkeuden tietokoneeksi, meidän ei olisi mahdollista tehdä kattavia ennusteita solun käyttäytymisestä.

Siksi kysymys siitä, onko jokin "oikeasti" redusoituva, vaatii tuekseen abstraktion, joka hävittää välistä tarpeettomia ja epäolennaisia yksityiskohtia. Ja koska jokainen abstraktio vuotaa jotenkin, mallinnettu ilmiöluokka on joka tapauksessa hyvin ylimalkainen kuvaus "oikeasta" ja "alkuperäisestä". Viimekädessä se, että sanon ettei "objektiivista todellisuutta" ole olemassa, viittaa siihen, että jokainen yritys ymmärtää ilmiö perustavamman tasoisten ilmiöiden kautta on aina tällaisen abstraktioprosessin läpi suodatettu ja abstraktio on luonteeltaan subjektiivinen. Tarkoitan tietenkin subjektiivisella sitä, että abstraktio on ihmisen itsensä tapa hahmottaa asioita, ei todellisuuden ominaisuus.

En usko, että kukaan on tästä sinänsä eri mieltä. Siksi on ihan ymmärrettävää nähdä kuten moni kommentoijani on huomauttanut, eli se että korostan abstraktion subjektiivista ja suhteellista luonnetta, ei ole oikeasti relativismia. Ihan sama miksi sitä kutsutaan, mutta ehdotan, että nimitetään sitä heikoksi reduktionismiksi.

Lukemattomat teoriat.

Kävin kirjastossa ja lainasin kaikki hyllystä löytyneet Enqvistit, koska kun on nyt kerran aloittanut, miksi ei hoitaisi asiaa loppuun. Randomilla valitsin seuraavaksi luettavakseni kirjan "Monimutkaisuus", ja kirjoittajan asiallinen tyyli ja sisällön pääpiirteet pysyvät samana. Kyse on tässäkin todellisuuden kuvailusta ja erityisesti emergenssin käsitteen selventämisestä, kuten oli laita kirjassa "Olemisen porteilla". Näkökulma vaan on toinen, tässä lähestytään sitä, miten kompleksiset ilmiöt koostuvat "alemman tason" ilmiöistä, ilman että reduktionismista täytyy luopua.

Kompleksisuus- ja laskettavuuden teoriaan perehtyneelle tällaisessa problematiikassa ei ole oikeastaan mitään hämmästyttävää. Hyvin yksinkertaisista prosesseista saa aikaan äärimmäisen kompleksista käytäytymistä. Banaaleiksi esimerkeiksi muuttuneet fraktaalit ja yleensäkin dynaamiset epälineaariset prosessit eli "kaoottiset järjestelmät" muodostavat ehkä yleisimmin tunnetun ilmiöiden luokan.

Varsinainen helmi kuitenkin on tämä lainaus:

Kun kaikki puhe loppuu, jäljellä on vielä tärkein, kvantitatiivinen todentaminen. Sanat ja selittelyt ovat kangastuksen kaltaisia väreitä, jotka usein haihtuvat rationaalisen järkeilyn viileyteen. Ne luovat illuusioita, piirtävät vääriä polkuja, pystyttävät höyrystä koostuvia temppeleitä ja jumalkuvia, joiden palvominen on turhaa. Sanat erehdyttävät. Ainoastaan rautainen matematiikka on lahjomatonta.

Enqvist äityy tässä lähes runollisuuteen, enkä missään nimessä ole hänen kanssaan eri mieltä. Tämä antaa kuitenkin vähän väärän kuvan asiasta. Matematiikka ei ole mikään tae siitä, ettei kyse olisi "höyrystä koostuva temppeli". Sensijaan sen tae on siinä, että jos rakennettu temppeli todella koostuu höyrystä, myös kuka hyvänsä muu voi tämän todeta. Sanoilla esitetyn "teorian" voi aina selittää parhain päin, se täytyy erikseen tulkita, mutta kvantitatiivinen malli on kaikille sama, kun operationalisointi on selvillä.

Hieman epämukavan tunteen herätti Enqvistin flirttailu realismin kanssa. Tarkoitan tässä realismilla siis käsitystä, jonka mukaan fysikaalinen todellisuus "aikuisten oikeasti", eikä vain fenomenologisesti ajatellen, on teoriakäsitteiden koti, siis käsitystä, jonka mukaan on olemassa objektiivinen todellisuus, joka todella koostuu kvarkeista, leptoneista ja mistälie bosoneista. En usko, että Enqvist oikeasti näin ajattelee, mutta hän ikäänkuin jättää lukijan, joka on tällaisen vaarallisen höyryisen temppelin palvokasi ryhtynyt, uskon rauhaan, eikä kritisoi tätä.

Realismin ongelmana on, että vaikka partikulaarista teoriaa käsiteltäessä reifikaatiot ovat jokseenkin välttämättömiä, teorian kehittymisen kannalta niiden purkaminen on oikeastaan kaiken fysiikan keskeinen tavoite. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen tieteeseen. Toki jokaisessa partikulaarisessa teoriassa on olemassa käsitteitä, joiden purkaminen ei ole mielekästä. Esimerkiksi suurimmassa osassa biologiaa tai biolääketiedettä on mielekästä ajatella eliöiden koostuvan soluista ja että solun abstraktiorajapinta ei juuri vuoda, vaan kaikki solujen vuorovaikutus voidaan esittää kemiallisten signaalien avulla. Kiiste tähän: Vaikka olenkin viimeaikoina biologiaan päin tehnyt lähestymistä, en väitä tuntevani alaa, joten tämä abstraktio saattaa hyvinkin rikkoutua jossain kohtaa.

Olennaista on siis se, että reifikaatio on kuin silmien päälle asetettu suomu, tai hevosen silmälaput, joka estää näkemästä sen ohi, mutta toisaalta auttaa keskittymään olennaiseen. Taisteluni maltillisen relativismin puolesta radikaalia realismia vastaan perustuu oikeastaan vain siihen, että tällainen silmälappu täytyy kyetä repimään silmiltä aika-ajoin. Tämä ajatus on kuitenkin vaarallinen, sen myönnän. Jos ajattelemme laajempaa kontekstia, voidaan analyyttinen ja "tieteellinen" suhtautuminen jakaa muutamaan avaintaitoon: Intuitiivinen prosessien ja abstraktioiden ymmärtäminen, matematiikka, ja kyky siirtyä abstraktiosta toiseen eli kyky purkaa reifikaatiot. Tämä viimeinen on kyvyistä haitallisin, jos se ottaa ihmisessä vallan, koska se saa ihmisen jatkuvasti tarttumaan lillukanvarsiin, eikä minkään partikulaarisen mallin analysointi onnistu.

Matematiikka on tässä se sitova voima, koska se on ikäänkuin kieli, jolla abstraktiot voidaan muotoilla ja jolla niiden välisiä suhteita voidaan ilmaista ja tutkia logiikan keinoin. Matematiikka on myös ymmärrettävä laajasti, eli siihen voidaan laskea mikä hyvänsä formaali tai välittömästi formalisoitavissa oleva esitys. Jos se otetaan tästä paletista pois, voidaan kyllä esittää teorioita, mutta ne ovat "vain sanoja", jos mitään ilmeistä tapaa formalisoida niitä ei ole. Esimerkiksi ohjelmistojen kanssa toimittaessa formaali taso on aina olemassa siinä mielessä, että jokaisella ohjelmointikielellä on aina jokin semantiikka, vaikka sitä ei olisi formaalisti esitetty muuten kuin kääntäjän tai tulkin implementaationa. Siten jokainen ko. kielellä esitetty semanttisesti mielekäs ohjelma on jo itsessään tässä mielessä "matemaattinen teoria".

Tiedän, että moni irvistää -- tuskasta tai inhosta -- sen ajatuksen edessä, että "oikeaa" teoriaa ei voi olla ilman matematiikkaa. Esimerkiksi kun puhumme evoluutioteoriasta, emme yleensä tapaa esittää mitään matemattista formalismia. Tämä on totta, mutta formalismi on lopulta melko yksinkertainen esittää partikulaarisissa tilanteissa. Evoluutioteoria onkin enemmänkin metateoria. Siinä on teoriakäsitteet ja "skeema" jonka kautta partikulaariset teoriat voidaan laatia. Ja niin on tietysti tehtykin, laskennallista evoluutiobiologiaa on vaikka kuinka paljon, samoin peliteoreettisia sovelluksia, simulaatioita jne.

Lisäksi ei pidä kuvitella, että teorian antaman ennusteen tulisi olla aina viimekädessä kvantitatiivinen, vaikka malli olisi sitä. Eri kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen välillä on mielessämme jotain senkaltaista, että ensimmäisessä me annamme jonkun partikulaarisen numeroarvon, jälkimmäisessä kuvailemme jollakin arkielämän käsitteellä. On kuitenkin äärimmäinen harha ja virhepäätelmä kuvitella, että tämä kvalitatiivinen kuvailu olisi lopulta mitään muuta kuin abstrahoitua kvantitatiivista kuvailua. Tämä menee kuitenkin sivujuonteeksi, ja kirjoitan siitä joskus toiste. Keskeistä on, että laatu on vain määrän abstraktio.

Olen esittänyt avointa halveksuntaa sellaista teorianmuodostusta kohtaan, jossa teorian sisältö ja logiikka on uudelleentulkittavissa ja jossa tämä on esitetty jotenkin hyvänä teorian ominaisuutena. Formaalissa esityksessä ainoa tulkinnanvarainen aspekti on operationalisointi, kaikki muu muuttaa itse formalismia. Mutta jos teoria koostuu "vain sanoista" eli on pelkkää höyryä, sillä ei ole mitään muotoa, sitä ei oikeastaan edes ole olemassa.

Vietimme viikonloppuna vanhemman pojan syntymäpäiväkutsuja. Varsinainen syntymäpäivä on vasta tällä viikolla, mutta esikoulukaverit oli kutsuttu. Lomasesongin vuoksi suurin osa jätti tulematta, joten vieraita oli vain neljä. Hauskaa oli silti. Piñatan mätkimisen jälkeen tuli hiki, mutta ongelma ratkesi avaamalla lahjat, ja sieltä löytynyt vesipyssy viilensi porukkaa mukavasti. Trampoliinin turvaverkko hajotti vesisuihkun sopivasti, joten trampoliinista tuli eräänlainen suihkukoppi, jota sitten käytti yksi lapsi ulkopuolelta vesipyssyllä.

Luin viikonloppuna toisenkin Enqvistin kirjan, Kosmoksen hahmo. Enqvistissä on jotain hassua. Luulen, että hänen käsityksensä uskonnosta on melko lähellä omaani. Hän yhtäältä käyttää varmaan joka kolmannen kappaleen kirjasta sen korostamiseen, miten kosmologia todellakaan ei viittaa mihinkään teismiin, vaan päinvastoin. Toisaalta hän sitten korostaa, miten asia ei kiinnosta häntä ollenkaan ja kuinka hän asettautuu koko kysymyksen ulkopuolelle. No, en voi häntä toisaalta kaksilla korteilla pelaamisesta syyttää, koska hän korostaa myös, että on rehellisempää "tunnustaa väriä", minkä hän tekee ja lyttää agnostikkojen kaltaiset sykofantit aivan samaan tapaan kuin minäkin olen yleensä tehnyt.

Tein myös päätöksen, tosin ehdollisen sellaisen. Totesin, että rahakysymys on kynnyskysymys Spore-keikalleni, joten joudun anomaan sitä varten hieman ulkopuolista rahoitusta. Jos saan rahoituksen, lähden, jos en saa, en lähde. Lasten koulut pitää maksaa ja vuokrat ovat kalliita. Lapsille keikka on todennäköisesti vain hyväksi. Vanhempi poika puhuu englantia jo sujuvasti, ja nuoremmalle harjoituksesta ei ole ainakaan haittaa.