Ilmasto Schmilmasto.

Samaan tapaan kuin sen erään klusterin blogeja, lueskelin joskus muutamia ns. ilmastoskeptikoiden blogeja. Nämä klusterit eivät ole pistevieraat, koska ns. "anti-establishment bias" vahvistaa itseään. Jos kaksi propositiota X ja Y esiintyvät "virallisena totuutena" ja henkilöllä on jokin perusteltu syy uskoa X vääräksi, tämä tyypillisesti lisää todennäköisyyttä pitää Y:tä vääränä, vaikka näiden perustelut tulisivatkin täysin eri suunnalta. Tämä ei sinänsä ole väärin, vaan voi olla osa ihan normaalia bayesilaista päättelyä. Vikaan päättely menee silloin, jos anti-establishment ajattelulle annetaan liian suuri painoarvo.

Itse en ole mikään ilmastomallien asiantuntija, eikä minulla ole niihin aikaa perehtyä. Käsittelen tässä vain argumenttien muotoa, en empiriaa sinänsä.

Tyypillisimmät näkemäni argumentit ilmastonmuutoskeptikoilla ovat kolmea muotoa: ensimmäisissä todetaan ilmaston viilentyneen jollakin tietyllä aikavälilä, toisissa esitetään salaliittoja.
Kolmanissa vedotaan paikallisiin sää-ilmiöihin. Asia-argumenttejakin tietysti on - tätä en kiistä - mutta nämä kolme virheellistä argumenttia nähdäkseni dominoivat.

Jokainen funktioiden inter- ja ekstrapolaatioiden kanssa tekemisissä ollut ymmärtää, että mallinnoksessa, josta on tarkoitus saada pihalle jokin ennuste, on loputtomasti sudenkuoppia. En tunne ilmastomallinnoksen yksityiskohtia, joten en pysty teknisiä ilmiöitä ja ennusteiden luonnetta arvioimaan sinänsä, mutta esimerkiksi auringon säteilyn ennustettavat muutokset osataan käsittääkseni a) ottaa huomioon ja b) suodattaa malleista pois. Näinollen lämpötilan muutoksesta se osa, joka faktisesti johtuu auringon säteilyintensiteetin muutoksista, osataan estimoida jollakin tarkkuudella. Tarkkus voi tietenkin olla riittämätön, mutta tämä on epäolennaista; ilmaston viilentyminen auringon säteilyssä tapahtuvien muutosten vuoksi ei ole pätevä argumentti ilmastomalleja vastaan, vaikka tulokset olisivatkin "vääriä".

Tämä virheargumentti yleistyy siten, että mikä tahansa "muu vaikuttava mekanismi" tai takaisinkytkentä, tai edes sellaisen mahdollisuus, nähdään mallin kumoavana vastaesimerkkinä. Taloustieteen kritiikissä tällaiseen vasta-argumenttiin törmää usein; markkinoiden toimivuus missä tahansa tilanteessa voidaan "kiistää" esittämällä, etteivät ihmiset yleisestiottaen toimi täysin rationaalisesti. Argumentti on tietenkin pätevä sellaisten väitteiden osalta, joiden kohdalla on olennaista jokin tietty spesifinen lukuarvo, joka mallista saadaan ulos. Ilmastomalleissa tällainen ei kuitenkaan ole olennaista, vaan ainoastaan suunta, johon jokin suure - yleensä lämpötila - kehittyy.

Salaliittoargumentit esitetään usein niin, että koska mallien yksityiskohdat eivät ole aina julkisia, eivätkä riippumattomat kriitikot pääse niitä siten tutkimaan, täytyy mallissa olla jokin vika. Tämä argumentti on tietyssä mielessä validi, so. jos mallia ei altista kritiikille, sen yleisyydestä esitetyt väittämät eivät ole kovin luotettavia. Argumenttia käytetään kuitenkin selektiivisesti siten, että jos jokin tietty malli ei ole julkinen, tämä on ikäänkuin todistusaineistoa sen puolesta, että muutkin mallit, jotka ennustavat samansuuntaista, olisivat virheellisiä. Tämä on tietenkin täysin väärä argumentti.

Salaliittoargumenteista osa on myös täysin eksplisiittisiä. Villeimmissä esitetään, että "punavihreä eliitti" yrittää käyttää ilmastonmuutosta toteuttaakseen jonkinlaisen feodaaliyhteiskunnan, jossa nämä kuvitteelliset punavihreät päättäjät sitten voivat ajella huvin vuoksi yksityislentokoneilla kun tavallinen kansa joutuu viljelemään kolhooseissa luomuperunoita. Tässä on aina mukana jonkinlainen dissonanssi, jossa ympräristöveroja yhtäältä kauhistellaan niiden regressiivisyyden vuoksi (köyhät maksaa enemmän!) ja toisaalta sanotaan niitä sosialismiksi. Räikeimmin tämän ristiriitaisuus tietysti näkyy siinä, että ns. Pigou-klubin vaikuttajia - mukaan kuuluu sellaisia "sosialisteja" kuin Alan Greenspan ja Megan McArdle.

Paikalliset sääilmiöt vetoavat esitetyistä vääristä argumenteista ehkä parhaiten ns. tavallisiin ihmisiin. Epä-älyllinen tyhmyyspopulismi on tästä yleistetty muoto. Jos esimerkiksi Suomessa on runsasluminen talvi - kuten viimetalvi on ollut, ainakin suhteessa muutamiin edellisiin - tämä nähdään ikäänkuin todisteena siitä, ettei mitään ilmastonmuutosta ole. Tätä samanmuotoista argumenttia käytettiin aikanaan sen todistelemiseen, että euroon siirtyminen aiheutti inflaatiota. Vaikka tilastot kertoivat päinvastaista, vuosikaudet lehtien mielipidepalstat vilisivät kirjoituksia, joissa kauhisteltiin kuinka ennen euroa oli paljon halvempaa. Esimerkiksi otettiin (ja joskus otetaan vieläkin) kahvikupin hinta.

(Juveneksen kahviossa muuten pieni kahvi maksaa opiskelijalle tällä hetkellä 60 senttiä, kun se maksoi markka-aikana neljä markkaa)

Sananvapaus: Nyt.

Suomalainen media vaikeni kuoliaaksi YK:n päätöksen, jossa jäsenmaita vaaditaan laatimaan lakeja, jotka kieltävät uskontojen pilkkaamisen.

Tällainen lakihan on jo Suomessa. En tiedä, kuinka tarkka linkittämäni uutinen on ja päätöksen sisältö on minulle epäselvä, mutta jutussa vihjataan, että ainoastaan Islam mainitaan nimeltä.

Olen ollut johdonmukaisesti sitä mieltä, että mikään oppi, maailmankatsomus tai muu joukko väittämiä, ei voi nauttia mitään sellaista valtiovallan suojelua, joka takaa ettei esitettyjen väittämien implikaatioita voisi kritisoida, perusteita kyseenalaistaa jne.

Tieteentekijänä - siitä, kuinka oikeutettu olen tällaista karkaterisaatiota itsestäni käyttämään toki voidaan olla montaa mieltä - pidän suorastaan pöyristyttävänä, että voitaisiin erotella jotkin väittämät toisista siten, että näiden väittämien ympärille kerääntyneen ihmisjoukon itselleen valitsema nimitys jotenkin sitten suojelisi näitä väittämiä kritiikiltä.

Kannatan "poliittista korrektiutta" siinä mielessä, että katson hyvien tapojen luonnostaan johtavan sellaiseen itsesensuuriin, joka ehkäisee tietyiltä ylilyönneiltä ja että tämä on sinänsä voittopuolisesti positiivinen ilmiö. Tähän kuuluu luonnollisesti sellainen tarkastelu, jossa yksilöt tai ryhmittymät nauttivat mahdollisesti toisistaan poikkeavia kohteliaisuuskriteereitä. Tämä on siis aivan normaalia hyvää käytöstä ja hyvää makua.

Hyväksyn myös jonkinasteisen sosiaalisen kontrollin tällaisen "poliittisen korrektiuden" vaalimisessa, siis että ihmiset pelkäävät leimautumista, ylenkatsetta jne. Tämä on aivan tavanomaista ihmisen käyttäytymistä. Esimerkiksi se, että jotkut rasistit kitisevät että heidän "sananvapauttaan" rajoitetaan, jos heitä nimitellään sanomistensa perusteella rasisteiksi, on tätä taustaa vasten turhaa. Sananvapaus ei tarkoita sitä, että ihminen voi sanoa mitä vaan ilman seurauksia. Ei edes niin, että ihminen voi sanoa minkä tahansa faktisesti toden väitteen täysin ilman mitään negatiivisia seuraamuksia itselleen. Tämä ei kuulu sananvapauteen, ja uskomus, että se kuuluisi, on sananvapauden väärinymmärtämistä ja käyttäytyminen ikäänkuin se kuuluisi, sananvapauden väärinkäyttöä. Erityisesti asia on näin, jos se tehdään nimimerkin suojista.

On kuitenkin erittäin perustavanlaatuinen ero siinä, hillitseekö ihmisten sanomisia häpeä ja halu kuulua joukkoon, vai jokin hallinnollisen rangaistuksen pelko. Jos esimerkiksi ihminen potkitaan työpaikaltaan siksi, että hän on esittänyt mielipiteen, jota ei pidetä "hyväksyttävänä", voidaan tätä pitää sananvapauden vastaisena. Tässäkään kohtaa asia ei ole kovin mustavalkoinen, koska on työpaikkoja, joissa asetetaan tiettyjä ehtoja sille, millainen ihminen niitä voi hoitaa, ja on mielipiteitä, joiden julkilausuminen voi olla merkki siitä, etteivät nämä ehdot toteudu.

Tästä on vielä yksi porras, jossa harppaus edelliseen on taas melko suuri - tai sen pitäisi olla - ja se on pelko rikosoikeudellisesta rangaistuksesta. Jos merkittävänkokoisten ihmisjoukkojen julkilausumisia pidättelee etupäässä pelko joutua poliisin ja syyttäjäviranomaisen kynsiin sanomisistaan, voidaan todeta sananvapaus jotakuinkin menetetyksi. Selkeät tai vähemmän selkeät ehdot voidaan asettaa erilaiselle yllytykselle, valheelllisille loanheittokampanjoille tai yksityisyyden suojalle. Mutta jos lähdemme näiden rajojen ulkopuolella kontrolloimaan ihmisten sanomisia ja erityisesti kontingenttien totuusarvoisten väittämien esittämistä rikosoikeudellisin keinoin, mitä se kertoo ihmiskäsityksestämme?

Uskommeko me todellakin, että yksittäisillä ihmisillä on maaginen kyky saada toiset johonkin sellaiseen kiihotuksen tilaan, jossa nämä yht'äkkisesti alkavat vainota ja syrjiä joitain ihmisryhmiä? Tai edes siihen, että vähän kerrassaan asenteet "koventuvat" ja lopulta tällainen kiihotustila syntyy? Jos kiellämme nämä puheet, mitä asenteille tapahtuu?



Kirjoitin jo aiemmin:

Ihmiskunnan pitäisi olla rakentamassa robotteja, avaruusraketteja, (fuusio- ja hyötö-)ydinvoimaloita tai parantamassa syöpää, HIV:ta, malariaa, ylikansoitusta jne. Ei tässä maailmassa pitäisi olla mitään pankkikriisejä tai taantumia, ei köyhyyttä, eikä kovin paljoa sairauttakaan.

Tässä maailmassa ei pitäisi olla mitään sellaista oppia tai maailmankuvaa, jota tarvitsee väkivalloin puolustaa.

Paitsi omani, tietysti.

Sana ja sen vapaus Redux.

On harvoja kertoja, jolloin voin sanoa olevani lähes täysin samaa mieltä Halla-ahon kanssa, mutta niistä väitteistä, joita hän esittää syytteensä kommentissa, voin olla, vaikka painottaisinkin - ulkopuolisena näin on helppo sanoa - asioita toisella tavalla.

Halla-aho meni mielestäni mainitussa kommentissaan yhdeltä osin liian pitkälle, ja tämä on vaarassa vesittää kyseisen lausunnon sinänsä erittäin tärkeän sanoman:

Siteeratut lausunnot eivät ole mielipiteitäni eivätkä edes sellaista, mitä minun mielestäni pitäisi saada julkisuudessa lausua.

Tämä on ns. "weasel way out", valitettvasti. Jos Halla-aho on oikeasti sitä mieltä, että niitä ei pitäisi saada julkisuudessa lausua, miksi hän ne kirjoitti? Itse olen sitä mieltä, että kyseisiäkin sinänsä vastenmielisiä lausuntoja pitäisi saada lausua ilman pelkoa oikeusjutuista. Sellaisia juttuja lausuvaa voidaan toki haukkua ja nimitellä, mutta minusta mainitut mielipiteet eivät yksinkertaisesti kuulu oikeuslaitokselle.

Minusta ko. syyte on vastenmielinen. Politiikkaa ei tehdä näin.

Meta-ajattelusta II.

Viitaten edelliseen, usein teoreettisessa viitekehyksessä esiintyvän abstraktiohierarkian rakenne on joko täysin, tai ainakin muistuttaa matemaattista hilarakennetta. Nimitin aiemmassa reduktionistiseksi sellaista teoriaa, jonka hierarkia on hila. En ole täysin varma, pitäisikö sen oikeastaan olla vain puolihila. Ajatteluni ei ole tämän osalta riittävän selkeää.

Yksi paljon väärinkäytetty määre on determinismi. Puhun nyt meta-ajattelun näkökulmasta. Determinismi on nimittäin suhteellinen käsite, joka on aina tiiviisti kytköksissä kulloiseenkin toiminnallisuuden abstraktioon. Esimerkiksi kolikonheitto tyhjiössä tarkkaan säädetyllä mekaanisella koneella ja sopivalla alustalla voidaan tehdä kokolailla deterministiseksi (toiminnallisessa mielessä; voidaan siis kontrolloida muuttujat, joilla voidaan säätää mikä kolikonheiton tulos on) mutta kolikonheittoa normaalitilanteessa pidetään epädeterministisenä. Eli operaatio "kolikonheitto" voi tuottaa kaksi eri tulosta tilanteessa, jossa kaikki relevantit muuttujat ovat samat.

Yleensä tietenkin käytetty operationalisointi on selvä kontekstista. Lisäksi tietyissä abstraktiohierarkioissa - esimerkiksi Lineaarisen ja haarautuvan ajan semantiikkojen joukossa - determinismin mikä tahansa operationaalisointi on ekvivalentti ja romahduttaa lähes koko abstraktiohierarkian.

Meta-ajattelusta.

Kirjoittaisin mielelläni esimerkiksi kombinatorisesta optimoinnista tai algoritmiikasta, mutta pelkään ettei sellainen kiinnosta ketään. Lisäksi epäilen tekeväni helposti nopeasti kirjoittaessani virheitä, joita voi pitää noloina. Tein väitöskirjani aikanaan periaatteessa ihan muista sovelluksista, mutta tosiasiallisesti pidän sen merkittävimpänä kontribuutiona erästä graafialgoritmia.

Melkein jokainen minkä hyvänsä tieteenalan harjoittaja pitää omaa alaansa aina kaikkein tärkeimpänä. Tämä ei ole yllättävää jo siksi, että miksi kukaan ryhtyisi tutkimaan alaa, jota ei pitäisi kaikkein tärkeimpänä. Omalla kohdallani tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa muuten kuin metatasolla. Käytän surutta tutkimustani ja työtäni hyväkseni vain teroittaakseni analyyttisiä kykyjäni. Ne ovatkin kehittyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana surkeista keskinkertaisiksi.

Formaalin ajattelun käytännölliset hyödyt ovat kiistanalaiset. Kyky formalisoida on suhteessa ajatteluun kuitenkin verrattavissa maratonjuoksun suhteeseen terveyteen. Vaikka itse toiminto on usein jopa haitallinen kohteena olevalle asialle, mahdollisuus siihen on erittäin hyödyllinen. Kyseessä on siis metaominaisuus.

Suurin osa löysästä argumentaatiosta - myös omastani - perustuu huonosti tunnistettuihin ja ymmärrettyihin abstraktioihin. Esimerkiksi vasta taannoin, eräässä keskustelussa, oivalsin miksi käsitteet "määrällinen" ja "laadullinen" ovat tuntuneet minusta aina jotenkin vääriltä. Vika oli tietenkin oman ajatteluni heikkoudesta ja kyvyttömyydestä tunnistaa abstraktiot, joilla operoidaan.

Laadullinen ero on ero sen suhteen, mitä abstraktiohierarkian rinnakkaisista käsitteistä sovelletaan. Ero redusoituu määrälliseksi, kun abstraktion tarkastelua riittävästi venytetään. Esimerkkinä käytin käsitteitä "rauta" ja "kulta". Ne abstraktiot, joilla useimmat ihmiset arkielämässään operoivat, ovat rakenteeltaan sellaiset, että läheltä "raudan" ja "kullan" yläpuolelta löytyy kattokäsite "metalli". Venyttämällä tarkastelua, "metallin", "alkuaineen", "atomin" ja lopulta "leptonien ja hadronien kokoelmiin", muuttuu ero määrälliseksi, ero "kullan" ja "raudan" välillä voidaan todeta laskemalla protonit ytimestä.

Periaatteessa fysikaaliset erot voidaan aina palauttaa johonkin tällaiseen. Teoriaa, jossa kaikki olennaiset ominaisuudet saadaan esiin tarkastelemalla eroja abstraktiohierarkian jossakin tietyssä kiinteässä pisteessä, nimitetään reduktionistiseksi. Esimerkiksi teoria, jonka mukaan kaikki ihmisen kokemukset voidaan palauttaa neuronien aktiopotentiaalien muutoksiin, on reduktionistinen.

Olen joskus kuunnellut väittelyitä siitä, onko "todellisuus redusoitavissa" johonkin tiettyyn asiaan. Pyörittelen yleensä silmiäni ja alan puhua säästä, pohtien mitä puhujan virtsanäytteestä mahtaisi löytyä.

Tilinpäätös.

Blogimaailmassa pätee eräs ilmiö, joskin useimmiten aika heikkona. Toisinajattelijoita ei yleensä suvaita minkään klusterin sisällä ja kommentoinnista tulee helposti pelkkää selkääntaputtelua. Tästä syystä argumentit degeneroituvat hyvin nopeasti ja kirjoittelusta tulee lepsua. Itse en arvosta sellaista asiantilaa lainkaan.

Kuten monet lukijat tietävät, tein taannoin pitkähkön ekskursion pienehköön osaan klusteria, jota, hieman harhaanjohtavasti, nimitän "maahanmuuttokriittiseksi". Kyseisessä klusterissa toisinajattelua suvaitaan vaihtelevasti, mutta pääsääntöisesti käytetyt kielikuvat ovat solvaavia tai äärimmillään jopa uhkaavia ja väkivaltaisia. Tämä synnyttää mielikuvan radikalisoitumisesta. Klusteroitumisen vuoksi sinänsä asiallistenkin kirjoittajien kommentit ovat usein ala-arvoisia. Trollaavien ja solvaavien vastausten todennäköisyys asiallistenkin vasta-argumenttien kohdalla on niin suuri, että edes minun kaltaiseni jukuripää ei jaksa osallistua. Ilmiö synnyttää eräänlaisen panssarin ko. klusterin ympärille. Nimitän sitä tästä eteenpäin "kämyklusteriksi".

Tämä panssari tekee kämyklusterin argumenteista ajan oloon huonompia. Samalla kun klusteri on jonkin verran kasvanut, sen kirjoittajien mieli on tylsistynyt. Samanmielisyys ei pakota ajattelun kirkkauteen, koska kukaan ei ole puhkomassa reikiä. Kommentit ovat aina tasoa "Word" ja "asiaa puhut", eivätkä siten sisällä mitään informaatiota.

Erityisesti minua huvittavat sellaiset älyllisinä itseään pitävät kirjoittajat, jotka juhlivat tätä samanmielisyyttä jotenkin merkkinä totuuden ja viisauden voitosta.

Muistan blogimaailman ajoilta, jolloin kauhein virallisen totuuden kuvitteellinen vihollinen oli pahamaineinen "trio erectus"- nimitys, joka muuten on jo lähes kokonaan hukkunut kyberavaruuden syövereihin niin, ettei edes Google sitä löydä. Erektuslaisten kauhistuttavin ase oli tiukka ja peräänantamaton argumentaatio. Kun argumentista löytyi reikä, se paikattiin tai muutettiin näkemystä. Erektuslaiset kuitenkin (ryhmänä) sortuivat lopulta joko samanmielisyyteen tai tautologisointiin, ainakin niiden substanssikysymysten osalta, jotka kyseistä ryhmittymää alunperin määrittivät. Esimerkiksi paljon puhuttu "markkina-arvoteoria", joka oli alunperinkin (ainakin minun "alkuperäisessä" muotoilussani) vain joukko yksinkertaisia määritelmiä, alkoi elää jotain ihmeellistä elämää ja omalta osaltaan oli synnyttämässä kokonaista ATM-verkostoa.

Kämyklusteria ei voi oikein verrata erectukseen, joka oli muutaman (itse en siihen lukeutunut) kirjoittajan klikki ja jonka keskeinen ajattelija oli Suomen lähihistorian kirkasälyisin intellektuelli "t0". T0:n rinnalla kämyklusterin kirjoittajat ovat, Jussi Halla-ahoa ja paria muuta lukuunottamatta lähes kehitysvammaisia. Lisäksi ilmiö on syntynyt paljon isomman yhteiskunnallisen ilmiön ympärille. Siinä missä erectuslaisten kirjoittelua väritti kevytmielinen suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen ja kaikenlaisten - myös omien - ajatusten ironisointi, kämyklusterin kirjoittajat ovat täysin tosissaan juttujensa kanssa. He eivät ole kirjoittamassa tutkiakseen todellisuuden luonnetta, vaan heillä on se jo tiedossaan. En pysty oikein pääsemään sisään sellaiseen diskurssiin.

Vaikken olekaan mikään vanha mies, olen jo liian vanha riitelemään ja hölmöilemään. En siksi halua enää puhua tai kirjoittaa mitään koko mokumamumultikultikämyasiasta. Tehdään jotain muuta ja puhutaan jostain muusta, se juttu on nyt ohi.

Lisäksi on tullut jo aika kirjoittaa omalla nimellä. Nimimerkin pidän enkä blogin sisällä asiaan koske, mutta kaikki löytävät nyt Facebook-linkin oikesta reunasta. Jos nyt joku ei tiennyt, niin siellä se on. Hyvää päivänjatkoa.

Kakka.

Lukijoille on jo lienee selvää, että se lähes myyttinen "90-luku", joka näissä kirjoituksissa esiintyy, edustaa minulle kirjoittajana nuoruutta sanan siinä merkityksessä, josta myös nykyisin niin ambivalentti termi "nuoriso" ammentaa.

Eräässä hyvin rajatussa kielenkäytön tavassa sanaa "kakka" käytetään adjektiivina, joka ei ole kokonaisuutena ajatellan aina pejoratiivinen, vaan sillä on samansuuntainen merkitys kuin Lo-fi:lla on musiikissa tai millä tahansa viittaauksella Ed Woodiin elokuvissa, mutta ilman että kyse on välttämättä tarkoituksellisesta tehokeinosta. (Woodin kohdalla voidaan ehkä sanoa, että hänen elokuvansa ovat "kakkoja" tässä suhteessa.)

90-luku oli kakkaa aikaa. Teknologiabuumi ja nousukausi eivät vielä olleet tuottaneet spillover-vaikutuksiaan nuorisokulttuuriin: nuoret ajalivat ruosteisilla autoilla, pitivät halpoja vaatteita, ei ollut kännyköitä jne. Ajan oloon - 90-luvun loppua kohti - kaikki tämä muuttui. Minun ikäiseni olivat paljolti tietynlaisella vedenjakajalla. Emmanuel Top:in "Turkish Bazaar" julkaistiin vuonna 1994, samana vuonna kun täytin 18 ja pääsin siten myös "oikeille" klubeille ja bileisiin. Ko. kappale ei ollut mikään megahitti, mutta melko tunnettu kuitenkin. Vuosi 1994 oli myös ennätysvuosi työttömyyden suhteen Suomessa.

Jälkikäteen ajatellen kyseinen kappale on myös aika kakka. Sen elementit ovat yksinkertaisia ja epäomaperäisiä. Halvalla filtterillä ja kaikuefektillä käsitelty Jim Morrisonin synesteettinen huumehörhöily, 303:n tavanomaiset pörinät ja yllätyksetön, kolkko 909-komppi.

Nuori Apinallinen.

90-lukuun kuului omalla kohdallani myös tietty nurkkakuntaisuus. Jokainen rajaus, jonka teemme itsemme ulkopuolella, teemme aina myös jotenkin sisäpuolella. En ole koskaan ollut erityisemmin innostunut ns. rock'n'roll-musiikista. Se on aina edustanut kapinaa sanan epämielenkiintoisimmassa merkityksessä, siis päämäärätöntä itsetuhoa ja uhoa. Esimerkiksi James Deanin arkkityyppinen kapinallishahmo herätti minussa jo nuorena lähinnä sääliä ja halveksuntaa, huolimatta tarinan sinänsä rakentavasta kehityksestä.

Hurriganes on jotenkin samanlainen asia, mutta vika ei ole musiikissa, vaan ihmisissä, tarkemmin sanottuna ruumismissa ja meemien kytkettyydessä eli hörhöilyssä. Vasta kolmekymppisenä voin myöntää pitäväni Hurriganesista musiikillisesti, sen yksinkertaisesta ja rosoisesta meiningistä ja "englanninkielisistä" sanoituksista. 90-luvulla (sen suppeassa, lähinnä merkitysteoreettisessa mielessä) tämä ei oikeastaan ollut mahdollista, koska "Hurriganes" edusti rasismia, typeryyden ja epä-älyllisyyden palvontaa, väkivaltaa ja ruosteisia amerikkalaisia autoja. Nuoret miehet, joiden nahkatakeissa luki "Hurriganes" kuuluivat jonkinlaiseen vihollisheimoon, jota vihattiin ja jopa pelättiin.

Nuorisokulttuurin heimoajattelu on vaikuttanut voimakkaasti käsityksiini yhteiskunnasta, mutta tavalla joka ei ole kovin suoraviivainen.

Harhauma.

Tällä viikolla pitäisi tehdä töitäkin. Siksi en sano oikein mitään.

Adagio for Stings

Samuel Barber oli erinomainen säveltäjä, tai ainakin hänen onnistui vangita jotain sellaista, mikä puhuttelee suurta osaa länsimaisista ihmisistä. On sääli, että tämän tyyppinen musiikki koetaan nykyisin lähinnä Kitschinä. Kyseinen adagio on tietysti viimekädessä verraten yksinkertainen ja suorastaan manipulatiivinen.


90-luku kosketti myös Barberin teosta. William Orbitin versio on minulle ainoa, jonka suostun tunnustamaan jotenkin relevantiksi; myöhemmät eivät ole enää 1990-lukua. Aivan samaan tapaan kuin kieltäydyin jossain vaiheessa pelaamasta Magic The Gatheringiä uudemmilla korteilla, olen tehnyt tietoisen päätöksen jumittua 90-luvulle tässäkin asiassa.

Tilastovammat.

Kirjoitin jo yhden merkinnän, mutta se katosi. Lyhyesti:
Kirjoittelu, jossa jokin tilastollinen ilmiö otetaan annettuna ja tuloksen politisointi ovat minun kirjoissani samanlaisia viharikoksia kuin rasistiset kirjoitukset. Oikeastaan pahempia, koska rasistiset jutut ainakin tunnistaa sellaisiksi. Näitä ei yleensä tunnisteta.

Ennen kuin toisin osoitetaan, pidän kiinni ennakkoluulostani, että se, missä lukiossa ylioppilaaksi kirjoittaa, on merkitykseltään mitätön verrattuna peruskoulun päästötodistukseen. Ja se, että tällaista tarkastelua ei mainituissa uutisissa tehty, viittaa siihen, että kyse on tarkoitushakuisesta valehtelusta, jolla tullaan kuppaamaan rahaa kaupunkien veronmaksajilta "aluepoliittisiin" hankkeisiin.

Turhauma

Toisinaan omaa tekstiään lukiessani huomaan, että jos tekstin lukisi ääneen, kuulostaisi jossain määrin autistiselta. En täysin ymmärrä, mistä tämä ilmiö johtuu. Kirjoitusteni perusteella minun on epäilty toisinaan kärsivän Aspergerin oireyhtymästä, mikä on virheellinen käsitys. Tekstuaalisen ilmaisun ulkopuolella minulla ei ole vastaavia oireita, ellei luku-muoto-synestesiaa lasketa.

Verkossa maailma on ihan erilainen kuin ns. todellisuudessa.

90-luvun loppu.

Rytmiorkesteri "Bombfunk MC's" julkaisi läpimurtohittinsä 1999. Kyseisellä ryhmittymällä oli sittemmin myös vahva tamperelaisedustus. Jos minun pitäisi sanoa, mikä yksittäinen ilmiö päätti 90-luvun, niin se oli juuri tämä. En oikein edes osaa sanoa miksi, mutta jotenkin mielessäni "Freestyler" edustaa jo jotain ihan muuta.

En viitsi kerrata niitä sanankäänteitä, joilla erään kerhon illoissa kyseistä kappaletta parodioitiin, koska osaa niistä voitaisiin pitää suvaitsemattomina. Vuosituhannen vaihteessa kyseisen orkesterin menestystä pidettiin kuitenkin jonkinlaisena hienoisena kansallisena ylpeydenaiheena. Samaan tapaan myös Daruden "Sandstorm" - joka myös edusti minulle jo selvästi jotain uutta aikaa, jotain mihin itse en enää kuulunut - nostatti ihmisissä jonkinlaisia agraarifasistisia tuntemuksia. Ei liene sattumaa, että molempien taustalta löytyy sama tuottaja.

Huumeet on pahasta.

Hippilehti "The Economist" kirjoittaa pääkirjoituksessaan huumesodasta ja siitä kuinka se on epäonnistunut tavoitteissaan.

Maaliskuun 5. päivän numerossa on useampi juttu huumeista, Esimerkkinä tämä, jossa toistellaan samaa linjaa todistusaineiston kera.

Economist on linjassaan melko johdonmukainen ja ollut tätä mieltä jo käsittääkseni vuosikymmeniä. Kyseinen lehti on jonkinlainen liberaalin käsikirja, mitä tulee mielipiteisiin ja myönnän jo muutama vuosi sitten laskeneeni rimaa omaksua suoraan sen kummemmin miettimättä mielipiteitä suoraan ko. lehdestä. Tässä asiassakin olen lehden kanssa teoriassa samaa mieltä. Käytäntö voi olla toinen.

Huumeet ovat kategoriana erinomainen esimerkki yksityisestä hyödykkeestä (private good) jolla on laajasti käytettynä kiistatta merkittäviä ulkoisvaikutuksia. Addiktoivimmilla huumeilla on lisäksi sellainen ominaisuus, että ihmisten preferenssit niiden suhteen ovat hieman oudot. Esimerkiksi opiaattien käyttäjällä ruoka, asuminen jne. muuttuvat hyödykkeinä lähes epärelevanteiksi jos niukkuus yllättää.

Osaksi tämän mekanismin vuoksi huumausaineet nähdään pääsääntöisesti moraalisena ongelmana, so. ongelmana, johon puuttuminen vaatii yksilön toiminnan kategorisoimista pahaksi tai huonoksi. Ja koska emme ihmisinä tyypillisesti, ainakaan pitkällä aikavälillä, kykene erottamaan toisitaan yksilön toiminnan ja yksilön itsensä ominaisuuksia, tämä johtaa viimekädessä siihen, että huumeiden käyttäjät ovat tämän moraalisen ongelman ilmentymiä.

Tämä ei eroa käsitteellisesti millään tavalla siitä, mistä vihreitä syytetään, eli moralisoinnista jätteidenlajittelun tai autolla ajamisen suhteen. Erona on lähinnä se, että autolla ajaminen ja lajittelun laiminlyönti kumpuaa puhtaasti yksityisen ihmisen laiskuudesta ja piittaamattomuudesta, kun taas huumeidenkäyttäjä pääsääntöisesti pyrkii tietyn vaiheen jälkeen eroon tavastaan. (Tämän on tarkoitus korostaa, kuinka kehnoja moraaliset arvostelmat ovat yhteiskunnallisten ongelmien kohdalla, ei väittää että autoilijat tai jätteenlajittelun laiminlyövät ihmiset olisivat pahempia kuin narkomaanit.)

Huumeiden psykofarmakologisten ominaisuuksien vuoksi niiden kysyntää on vaikea painaa merkittävästi alemmas kuin mitä se on nykyisin. Ja kun kysyntä onnistutaan painamaan tietyn rajan alapuolelle, syntyy mielenkiintoinen (ja valitettava) ilmiö. Kysyntä joustaa nimittäin kieltojen suhteen vain tiettyyn rajaan asti. Kun huumeiden käytöstä rangaistaan, ensimmäisenä käytön lopettavat ja sitä vähentävät ne, jotka aiheuttivat alunperinkin vähemmän ulkoisvaikutuksia. Mekanismi saattaa olla vielä vahvempi; lukujen perusteella on jonkin verran näyttöä siitä, että negatiiviset vaikutukset lisääntyvät kun kysyntää painetaan alas.

Tarjontapuoli on vielä ongelmallisempi. Kysynnän luonteesta johtuen useiden huumeiden hinta voi nousta hyvinkin ylös jos tarjontaan puututaan. Korkea hinta on signaali niukkuudesta ja kielloista huolimatta se houkuttelee tarjontaa. Kovemmat rangaistukset nostavat tarjonnan riskipreemiota ja lisäävät hintaa entisestään. Koska kysyntä ei kuitenkaan juurikaan jousta, hinta nousee entisestään.

Ritva Santavuori epäili aikanaan, että huumausaineden laillistamista kannattavat ovat huumekauppiaiden asialla. Tämä käsitys on tietysti älytön, koska nykyiset huumekauppiaat hyötyvät laittomuudesta. Jo edellä mainittu ylimalkainen analyysi antaa osviittaa siitä, millaiset tahot huumeita myyvät, eli sellaiset, joilla on halua kantaa korkeita riskejä ja rikkoa lakia. Huumeiden välittäminen ei vaadi sinänsä suuria pääomia, koska kauppaa voi käydä lyhyeksi (siis välittäjä ottaa ensin rahat ja sitten käy hakemassa huumeet "tukusta"), mutta maahantuonti ja tukkukauppa vaatii jo jonkin verran, koska en oikein usko, että tuottajamaista saa isoja eriä ostettua velkasi. Näinollen huumeiden salakuljetuksen ja tukkukaupan voisi olettaakin kieltolain vallitessa ajautuvan nopeasti järjestäytyneen rikollisuuden haltuun.

Tavallaan ymmärrän kieltolaki-intoilijoiden fanaattisuuden. Ei kukaan halua analysoida negatiivista ilmiötä, joka aiheuttaa niin paljon harmia. Paljon parempi on vain rangaista ja kurittaa. Tällainen näkemys on täynnä vihaa, ja viha on inhimillinen tunne. Olen itsekin ollut asian suhteen vihainen, koska olen nähnyt vierestä, mitä näistä asioista seuraa. Jotenkin on helpompaa olla vihainen linja-autoaseman kulmilla pyöriville pillerinvälittäjille kuin poliitikoille ja poliiseille. Huumeet ovat yhteiskunnallinen ongelma. Mutta yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja ihmiset reagoivat kannustinvaikutuksiin eri tavoin. Putka, sakot ja vankila, menetetty työura jne. eivät vain yksinkertaisesti kiinnosta rangaistuksina enää siinä vaiheessa. Ja koska ne eivät ole enää kannustinvaikutus, ne ovat vain kosto.

Me siis yhteiskuntana - ihmisten muodostamana - haluamme kostaa ihmisille sen, että nämä pilaavat oman elämänsä. Minkälaisia hirviöitä me oikein olemme?

Sunnuntai.

Sunnuntaina paistoi aurinko. Auringonpaisteella on liki maaginen vaikutus sisäeritysjärjestelmääni. Veljeni oli perheineen kylässä. "Mummi" ulkoilutti jälkikasvua ja "Pappa" korjaili velipojan autoa autotallissamme.

Individualistisessa, ydinperheen dominoimassa yhteiskunnassamme tällainen tilanne ei ole enää aivan tavanomainen, vaan usein vain esimerkiksi jonkin juhlapyhän aikaan ilmenevä erityisjärjestely.

Yksinkertaisella mallilla voidaan "osoittaa", että jos lasten hankkiminen on yksinkertaisen hyöty/kustannuslaskelman ohjaama päätös ja jos laajennettu perhe kantaa osan kustannuksista, ydinperheyhteiskunnassa syntyvyys on alhaisempi kuin sellaisessa, jossa suurperhe on yleisempi. Tämä on tietysti aivan itsestäänselvyys joka löytyy esimerkiksi kaikista kehitystalouden oppikirjoista.

Suurta lapsilukua en sinänsä kaipaa yhteiskuntaan, mutta toisin kuin ilmeisesti kommentaattorini usein kuvittelevat, en minä mitenkään iloitse perheinstituution rapautumisesta. Tietenkään en usko niihin väitteisiin, joiden mukaan homoseksuaalien oikeudet jotenkin vaarantaisivat perhearvot, vaan sellaiset väitteet ovat virheellisiä ja typeriä. Perheinstituution rapautuminen - tässä siis voidaan puhua rappiosta, koska rappio on aina jonkin tietyn asian rappiota - on osa yleistä yhteiskunnan rakenteiden muutosta, mutta en nimittäisi tätä laajempaa muutosta rappioksi, koska kuten aina, se on lähinnä joidenkin instituutioiden korvautumista toisilla.

Perheyhteisö synnyttää ihmiselle joukkoon kuulumisen tunteen. Ihminen on kuitenkin jossain määrin laumaeläin. Useilla laumassa elävillä eläinlajeilla laumasta poissulkeminen on käytännössä kuolemaksi. Myös yksinäinen ihminen sairastuu, ainakin tilastollisesti.

Lisää luettavaa:

• Primates on Facebook, Economistin artikkeli
• Why Facebook is good for you, New Scientistissa
  
• Extended Family and Kinship Networks: Economic Insights and Evolutionary Directions (koko teksti vaatii tilauksen)

Argumentteja II.

Eräs ad hitlerum - tai oikeastaan ad stalinum - variantti on esittää, että koska ongelmakohdan X korjaaminen voidaan nähdä moraalisena kysymyksen, kaikki politiikka, joka tähtää X:n muuttamiseen on moralismia. Tämä argumenttiluokka on erittäin laaja. Se on laajimmin käytössä niiden parissa, jotka syyttävät vihreitä siitä, että nämä haluavat kertoa muille miten pitää elää.

Suosittelen Joseph Heathin "Efficient Societyä" jälleen kerran. Itse pidän sitä oman "vihreän" poliittisen suuntautumisena perusteoksena. Kirjan alussa on lyhyehkö johdanto yhteiskuntafilosofiaan. En muista esitettyjä perusteluita ja viittauksia, koska luin kirjan vuosia sitten. Mutta perusidea on, että tehokkuusperiaate on vaihtoehto - suorastaan poissulkeva sellainen - moralismille, eikä suinkaan sen perustelu.

(Klassiseen) liberaaliin eetokseen kuuluu, ettei ole mitään matalan konkreettisen tason elämänohjeiden joukkoa, jota noudattamalla saavutetaan ns. "hyvä elämä". Hyvän elämän käsite on poliitiikkaan sovellettuna jonkinlainen kategoriavirhe, koska politiikassa käsitellään yhteisiä asioita, ei yksityisiä. Näinollen keskinäisestä sopimuksesta toimivien aikuisten ihmisten väliset transaktiot ovat pääsääntöisesti politiikan ulottumattomissa.

Pidän tätä hyvänä approksimaationa ja taustana, jota vastaan jokaista poliittista agendaa pitäisi verrata. Tässä kohtaa tulee usein sekaannus vihreän aatteen - siten kuin sen ymmärrän - ja sen koetun "agendan" suhteen. Ympäristönsuojelusta lähtenyt ajatus voidaan mielestäni legitiimisti laajentaa koskemaan kaikkia ulkoisvaikutuksia. Siis esimerkiksi öljyn tai hiilen polttaminen ei ole yksityinen toimenpide, koska siinä päästetään ilmaan savua. Sama pätee transaktioihin, joista jokin tällainen ulkoisvaikutus syntyy. Poliittiseen sfääriin voidaan siis toki tuoda sellaisia "hyvää elämää" koskevia asioita kuin vaikkapa huumeiden käyttö ja myynti, mutta niitä pitäisi käsitellä ulkoisvaikutuksen käsitteen kautta, siis erillisenä siitä, mikä on yksittäisen ihmisen maksama kustannus.

Räikeimmin kykenemättömyys ymmärtää tätä kysymystä näkyy niiden, jotka peräänkuuluttavat transienttien kategorioiden sementoimista, eli konservatiivien, argumenteissa. Esimerkiksi ihmisryhmiä karakterisoiva käsite "rotu" on tietysti "todellinen" sen jälkeen kun se on määritelty ulkoisten piirteiden kautta tai vaikka geeniklusterien avulla. Kategoria on sikäli mielivaltainen, että ihmispopulaatiot voivat (teoriassa) klusteroitua uudelleen muutaman sukupolven aikana. Tällaiset piirteet ovatkin ihmisten ajattelun ja hahmottamisen keinoina lähinnä haitallisia reifikaatioita.

(Tässä mielessä) konservatiivinen argumentaatio näkee politiikkaan vain kaksi mahdollista lähtökohtaa: hyvän ihmisen ja hyvän elämän. Tämä on tietysti väärä dikotomia, koska tehokkuusperiaate tekee molemmat lähtökohdat tyhjiksi, mutta kun dikotomia on kerran syntynyt ihmisen mielessä, ei hän tyypillisesti kykene luokittelemaan asioita tämän jaottelun ulkopuolelle.

Ylläoleva tarkastelu on ongelmallinen paristakin syystä. Ensiksikin, sen pohjalta ei voi rakentaa vakuuttavia argumentteja. Ne, joiden mielessä kyseinen käsitys on, eivät vakuutu tällaisesta analyysista, vaan näkevät sen vain moralismin apologetiana. Parhaimmillaankin argumentti läpivalaistaan postmodernilla "tehokkuus on suhteellista ja subjektiivista"- liirumlaarumilla.

Toiseksi käsitys rodusta - ja jopa etnisyydestä - transienttina kategoriana tuottaa useimpien ihmisten mielessä erittäin voimakkaan torjuntareaktion, joista tyypillisin on "miksi valkoisella rodulla/kansakunnalla /transientilla ihmisjoukolla X ei olisi oikeutta puolustaa olemassaoloaan". Kyseinen torjunta on naurettavimmillaan niiden suusta, jotka syyttävät vihreitä kollektivismista.

Yhteiskunta ei kuitenkaan koostu transienteista ihmisjoukoista, vaan yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Mokutus Schmokutus.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa on sovittamaton ristiriita tietynlaisten tapakulttuurien ja tasa-arvopyrkimysten välillä. Tämä on tosiasia, jota joko käytetään väärin tai joka sivuutetaan useimmissa keskusteluissa monikulttuurisuudesta ja sen problematiikasta. Ristiriita on siis tosiasia, koska on tapakulttureita, joissa tuotetaan suomalaisessa yhteiskunnassa jo toteutuneen tasa-arvon suhteen vastakkaisia rooleja.

On esimerkiksi tapakulttuureita, joissa naisen asema on selvästi alisteisempi kuin yhteiskunnassa keskimäärin. Nämä tavat ovat tosin eläneet rinnan valtaväestön kulttuurin kanssa yhteiskunnassamme jo pitkään, eikä niissä sinänsä ole mitään laadullisesti uutta. Myöskin rajat useimpien näiden kulttuurien ja valtakulttuurin (tai sellaiseksi koetun) välillä ovat epäselvät, joten ilmiöitä ei sinänsä tunnisteta.

Vasta maahanmuuton laajentuessa voidaan osoittaa selkeästi "erillisiä" tapakulttureja - toiseuksia, jos sallitte - joissa on pelkän alistavan tai alisteista asemaa tuottavan käytännön lisäksi muita, selkeästi ulkoisia merkkejä. Ulkoisella merkillä tarkoitan tietenkin ihonväriä, pukeutumista jne. Näiden esiintymien kohdalla problematiikkaan on helpompi kiinnittä huomiota.

Tähän syntyy herkästi vastareaktio. Suomessa esimerkiksi on nostettu äläkkää lestadiolaisten ehkäisykulttuurista. Tämä reaktio on ymmärrettävä, mutta valitettava. Se on ymmärrettävä, koska "kritiikin" epärehellisyys on ilmeinen niille, jotka katsovat, että kritiikki näin sopivasti ilmentyessään kohdistuu, ei tosiasiallisesti näihin käytänteisiin, vaan kyseisiin ulkoisiin merkkeihin. Koska ulkoisten merkkien kritisoiminen on julkisessa sfäärissä tabu, täytyy kritiikki suunnata näihin käytäntöihin. (Tämä on kärjistys, joka on tarkoitushakuinen, muttei täysin epärehellinen) Näinollen vastareaktiona samat käytänteet nostetaan esiin ihmisoikeusongelmina niiden ryhmien kohdalla, joilta kyseiset ulkoiset merkit puuttuvat.

Tämä koko prosessi on valitettava kahdella tavalla: Ensiksikin se synnyttää mielikuvan siitä, että "ihmisoikeudet" ovat jotain, jonka varjolla valtaväestöön (tai sellaisen osaksi koettuun ihmisryhmään) voidaan kohdistaa kritiikkiä, jota ei "toiseuteen" voida tai haluta kohdistaa, vaikka kyseinen kritiikki faktisesti pätisi molempiin. Toiseksi, se synnyttää mielikuvan siitä, että tasa-arvo- ja ihmisoikeuspyrkimykset ovat joidenkin tahojen mielestä peräti epätoivottavia jopa niiden sellaisessa merkityksessä, jossa ne on koettu osaksi suomalaista kulttuuria jo vuosikymmenet. En siis viittaa nykyfeminismin pyrkimyksiin tai sellaisiin "ihmisoikeuksien" määritelmiin, joiden mukaan "köyhyys on ihmisoikeusrikkomus", vaan perinteiseen yhdenvertaisuuteen lain edessä, habeas corpus-periaatteeseen, jne.

Tämä analyysi synnyttää kuitenkin dilemman kaikelle jatkoanalyysilleni. Yhtäältä näyttää siltä, että koska tasa-arvopyrkimykset ovat peruuttamattomassa ristiriidassa tiettyjen tapakulttuurin muotojen kanssa ja koska maahanmuuton ja vastaavien kulttuurivaikutusten myötä tällainen lisääntyy, tulisi maahanmuuttoa tai ainakin sen tiettyjä ilmentymiä vastustaa. Toisaalta näyttää kuitenkin siltä, että koska nämä ongelmat, tai ainakin osa niistä, ovat osa myös joitain meidän valtakulttuurimme, tai sellaiseksi koetun, alakulttureja, näitä tapakulttuurin ilmentymiä ei sinänsä voida pitää "vieraana" vaikutteena, vaan ainoastaan jonkin kotoisen kiusallisen ilmiön tulemisena esiin.

Katson itse, että sellainen tapakulttuuri - esimerkiksi jossa nainen alistetaan nyrkin ja hellan väliin tms. - ansaitsee kaiken kritiikin, jota sitä kohtaan esitään täysin riippumatta siitä, esiintyykö se yhdessä joidenkin valtakulttuurista poikkeavien merkkien kanssa vai ei. Katson, että on typerää jeesustelua a) puolustella saman ilmiön esiintymistä valtakulttuurin osana ja kritisoida sitä "muukalaisten" kohdalla ja b) kritisoida ilmiötä valtakulttuurin osana ja vaieta tai puolustella sitä muukalaisten kohdalla.

Ei mulla muuta.

Sana ja sen vapaus.

Aamulehden alakerrassa oli pari päivää sitten juttu, jossa haukuttiin tyypilliseen paperimedian tapaan Wikipediaa. Ihmettelen suuresti näitä vihanpurkauksia, en siksi, etten ymmärtäisi niiden motiivia, vaan siksi että ne ovat niin läpinäkyviä. Kyseisessä jutussa lähes suoraan rinnastettiin kaikenlainen netissä tapahtuva herjaaminen ja vastaavat lieveilmiöt Wikipediaan.

Ymmärrän motiivin, koska verkko tekee autoritaarisesta asiantuntijuudesta turhan. Ylimielinen paremmintietäminen on turhaa ja naurettavaa. Se toimii paperimedian sivuilla, jossa lukija on ikäänkuin passiivinen vastaanottaja. Verkossa se ei toimi, koska kuka tahansa voi etsiä vaihtoehtoisia näkökulmia asiaan.

Tällä ilmiöllä on tietenkin kääntöpuolenaan kaikenlaiset sananvapauden sankarit ja jokaiselle "viralliselle totuudelle" löytyy kiistäjänsä. Tästä syntyy käsitys, että verkko kaikkine informaatioineen ja disinformaatioineen olisi jotenkin kauhean vaarallinen. Tätä vaaraa ei koettu todelliseksi ennen verkkoa, koska paperimedian levittäminen on kallista ja kaikenlaiset hörhöt joutuivat laittamaan paljon rahaa peliin, jos halusivat äänensä kuuluviin. (Tähän kohtaan suosittelen lukemaan Econ "Foucaultin Heilurin") Verkon aikakaudella on toisin.

Tahdon vielä kommentoida sananvapaussankareiden retoriikkaa. Sananvapaus on minusta hieno ja arvokas asia. Paperimedian äänitorvet ovat vaatineet rankkoja toimenpiteitä verkon sananvapauden suitsimiseksi, ja nämä vaatimukset ovat vastenmielisiä ja edesvastuuttomia. Niitä esittävät tahot ovat pääsääntöisesti autoritaarisia paremmintietäjiä, joilla ei tosiasiassa ole mitään kunnollisia ja toimivia argumentteja.

"Sananvapaussankarit" toisaalta käyttävät yhtä ala-arvoista retoriikkaa. Sananvapaus on ylevä periaate, josta ei pidä tinkiä, mutta sananvapaus ei tarkoita sitä, ettei ihminen ole vastuussa siitä, mitä hän sanoo. En viittaa nyt rikosoikeudelliseen vastuuseen, koska sitä voidaan pitää jos sananvapauden riistämisenä. Viittaan siihen, että kaikkea sontaa ei tarvitse sanoa. Ja se, että joku pyytää käyttäytymään nätisti, ei ole sananvapauden rajoittamista. Se, että joku osoittaa kirjoituksillaan olevansa täysi mulkku, täytyy voida sanoa ääneen ja tätä mulkeroa pitää tarpeen tullen kurmoottaa kaikilla sellaisilla laillisilla keinoilla, joita nyt voidaan ajatella: haukkua, katsoa kieroon, äärimmillään antaa potkut työpaikasta. Vapaus on kaksisuuntainen homma. Jos sitä vaatii itselleen, se pitää sallia myös muille.

Tahdon korostaa, että tämän vuoksi pidän erityisen tärkeänä sitä, että ihmisillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteitään myös anonyymeinä. Ihmisiä me vain olemme.

Autoilijan asialla.

Paasikiven-Kekkosen tie on Tampereen eräänlainen pääväylä. Se ohittaa keskustan pohjoispuolelta. Olen käyttänyt Tampereen "keskustan" operationaalisena määritelmänä aluetta, joka rajoittuu lännessä Hämeenpuistoon, pohjoisessa ensin Puuvillatehtaankatua itään ja Tammerkosken yli mentäessä niin, että Tampella jää "keskustan" ulkopuolelle, mutta esimerkiksi Satakunnankadun pohjoispuoli sisäpuolelle. Idässä rajana on rautatie, etelään päin mennessä aina Tampereen Valtatielle, jota pitkin länteen aina Hämeenpuistoon saakka.

Jos siis sanon meneväni "keskustaan", se tarkoittaa mitä tahansa tällä alueella, samoin, jos joku sanoo asuvansa "keskustassa". Tämä on karkeastiottaen myös Aamulehden käyttämä "keskustan" merkitys.

Katselin noita kommentteja. Ymmärrän toki, että "70 km/h on sopiva nopeus"- tyyppiset jutut ovat pelkkää trollaamista. Nopeuden pudottaminen kolmeenkymppiin ei tosiasiallisesti tuolla alueella merkitse yhtään mitään, vaikka se ärsyttääkin monia. Kyseinen alue on karkeasti neliökilometrin suuruinen ja neliön muotoinen. Sen halki ajaa 30km/h keskinopeudella kahdessa minuutissa, ja vaikka menisi kulmasta kulmaan liikkuen vain itä-länsi ja pohjois-etelä- suunnissa, ei mielivaltaisten kahden pisteen välisen Manhattan-etäisyyden taittamiseen kuluisi viittä minuuttia. (Käytän lukua 2.5 kilometriä, se on varmasti ylälikiarvo)

Tämä siis erotuksena kolmeen minuuttiin 45 sekuntiin, kun liikuttaisiin 40km/h. Pahimmassa tapauksessa siis nopeusrajoitus hidastaisi matkantekoa niin, että mielivaltaisen kahden pisteen välinen matka-aika lisääntyisi minuutin ja viisitoista sekuntia. Tosiasiassa ero on merkittävästi pienempi, koska suurimman osan ajasta liikenne kulkee keskustassa kuitenkin alle neljääkymppiä.

Tunnen tiettyä sympatiaa niitä kohtaan, jotka haluavat kaahata keskustassa. Minäkin, postmodernissa nuoruudessani, toisinaan ajelin esimerkiksi ameriikanraudalla keskustassa ihan vain bensiiniä polttaen, kun juopuneet kaverit huutelivat ikkunoista hävyttömyyksiä tytöille. (Auto ei ollut omani, mutta omistajalle maistui alkoholi itseäni herkemmin. "Jone", jos luet tätä, niin terkkuja!) Jos saisin päättää ja jos raha ei olisi ongelma, kieltäisin autoilemisen muilta kuin busseilta keskustassa kokonaan, järjestäisin pysäköintitilaa alueen reunoille ja rakentaisin kävelytunneleita ristiin rastiin keskustan alle niin, että paikasta toiseen pääsisi kuivin jaloin loskasäällä.