Maailma on väärällään erilaisia "ristiriitaisia" tai "epäkonsistentteja" mielipiteitä. Näistä tietenkin vain osa on oikeasti sisäisesti ristiriitaisia, mutta se ei estä ihmisiä syyttämästä muita ristiriitaisuuksista silloinkin, kun mitään todellista ristiriitaa ei ole.
Itselläni pisti silmään kuitenkin viime viikkoina yksi esimerkki, joka kuvastaa tavallaan koko kirjoa tässä konsistenssi-asiassa, ja joka tuntui herättävän intohimoja ihmisissä. Nimittäin kesäaika, ja yleisemmin aikavyöhyke ja yhteiskunnan aikakäsitys.
Ensimmäinen mielipide, jonka tässä käsittelen, on karkeastiottaen muotoiltavissa siten, että yhteiskunta on edelleen agraarisen mallin mukainen, ja edellyttää tarpeettomasti että ihmiset heräävät aikaisin. Tämä positio on suosittu sellaisten ihmisten joukossa, jotka eivät mielellään herää aamulla aikaisin, ja joiden on vaikea sopeutua ympäröivän yhteiskunnan standardoimiin aikatauluihin. Tässä mielipiteessä ei ole mitään ongelmaa itsessään, sillä on olemassa lukuisia selvityksiä joissa on havaittu että joidenkin ihmisten todella on vaikea herätä aikaisin aamulla. Tällaisten ihmisten on vaikea sovittaa vuorokausirytmiään siten, että he heräisivät merkittävästi ennen auringonnousua.
Toinen mielipide taas on se, että Suomessa pitäisi siirtyä pysyvästi kesäaikaan, jotta iltapäivästä olisi enemmän valoa. Tämäkin mielipide on täysin ongelmaton yksinään, sillä koska yhteiskuntamme on järjestetty tietyllä tavalla, ihmisten vapaa-aika sijoittuu pääsääntöisesti iltaan, ja esimerkiksi erilaisten ulkoilmaharrastusten kannalta valoisaa aikaa olisi hyvä olla tällöin.
Ongelma tulee vasta siitä, että sama ihminen omaa molemmat yllämainitut mielipiteet yhtä aikaa.
Huomautin tästä useammalle tällaiselle ihmiselle, löytääkseni argumentteja joissa olisi jotakin järkeä. Ymmärtäisin, jos esimerkiksi käsitys olisi sellainen että myöhemmin herääminen olisi mukavaa, mutta siitä voi luopua jos vastineeksi saa mahdollisuuden harrastaa valoisaan aikaan. Mutta tämä ei tuntunut olevan kovin yleinen mielipide; Yleinen mielipide tuntui olevan että yhtä aikaa pitäisi yhteiskunnassa siirtyä myöhäisempään aikatauluun, esimerkiksi koulujen ja useimpien töiden pitäisi alkaa vasta kello 10, ja samanaikaisesti tulisi siirtyä kesäaikaan pysyvästi, jotta illalla olisi sitten enemmän aurinkoa. Mahdollisesti kelloja tulisi siirtää vielä vähän enemmän eteeenpäin.
Kello on kuitenkin vain suhteellinen mittari; On puhtaasti sosiaalinen sopimus, mitä "kello 8 aamulla" tarkoittaa. Auringonnousu ja -lasku ovat taas täysin objektiivisia asioita; emme voi sopimalla vaikuttaa siihen aikaan joka näiden välissä on, ainoastaan siihen, mitä kello näyttää silloin, kun toinen näistä tapahtuu. Jos me sopisimme että koulut alkavat vasta kello 10 ja töihin ei tarvitse tulla ennen kymmentä, ja samaan aikaan siirtäisimme kelloja kaksi tuntia eteenpäin, me emme itseasissa muuttaisi yhtään mitään muuta kuin sitä numeroa joka kellossa lukee.
Miksi tämä "ristiriitainen" käsitys sitten elää? Yksi syy on ehkä siinä, että ihmiset jotka kokevat aamuheräämisen vastenmieliseksi, valvovat öisin lähinnä sosiaalisista syistä. Esimerkiksi hyvin introvertit ihmiset saattavat nauttia siitä, että muut ihmiset ovat nukkumassa ja he voivat olla rauhassa yksin yöllä. Öisin on usein hiljaisempaa koska muut nukkuvat, ja moni saattaa esimerkiksi kokea kykenevänsä keskittymään paremmin. Tällöin ongelma ei liity auringonvaloon eikä yhteiskunnan aikatauluun sinänsä, vaan siihen että tällaisen yksilön on ylipäätään vaikeaa sopeutua samaan aikatauluun muiden kanssa.
torstai 27. syyskuuta 2018
maanantai 17. syyskuuta 2018
Bodi bild
Pidin taannoisen penkkiohjelman jälkeen 10 päivän tauon. Kun palasin salille toissa perjantaina, tuntui että olin entistä vahvempi. Aloitussarjoina tein tarkoituksella kevyet treenit:
Vaikka treeni oli kevyt, oli reilu viikon tauko tehnyt tehtävänsä, ja sain armottoman DOMSin. Kun maanantaina menin uudelleen treenaamaan, en pystynyt tekemään koko treeniä. Keskiviikkona ongelma oli jo kadonnut, ja perjantaina pystyin tekemään raskaamman treenin kuin yllä mainittu. Perusohjelmani on tällä hetkellä:
Jätin tavoitteellisen juoksemisen taas toistaiseksi pois. Nuorempi poikani, joka on nyt 11-vuotias, on innostunut juoksemisesta, ja käyn hänen kanssaan (ja hänen tahdillaan) lenkillä neljäkin kertaa viikossa. Tämä riittäköön aerobiseksi liikunnaksi. Toki kävelyä tulee se reilu kolme kilometriä päivässä työmatkoihin.
En ole nyt hetkeen punninnut itseäni. Veikkaan että paino on jotain vähän 90 kilon päälle. Massan kertyessä ja erityisesti kun tekee treeniä joka aiheuttaa pumppia, tulee mieleen aina välillä erilaisia kieroutuneita ajatuksia siitä, miten siistiä olisi poseerata speedoissa ja keho öljyttynä. En tarkoita tietenkään sitä, että olisin missään oikeissa kehonrakentajan mitoissa -- kaukana siitä -- vaan lähinnä tunne siitä, että lihakset ovat kasvaneet ja niitä on kiva pullistella.
Tämä aspekti treenaamisesta on ehkä kaikkei noloin. Useat voimatreenaajat häpeävät näitä ajatuksia, ja kieltämättä siinä on jotain hyvin naurettavaa. Toisaalta...
- Kyykky 2x5@120kg
- Vinopenkki 4x5@70kg
- Maastaveto 1x5@140kg
Vaikka treeni oli kevyt, oli reilu viikon tauko tehnyt tehtävänsä, ja sain armottoman DOMSin. Kun maanantaina menin uudelleen treenaamaan, en pystynyt tekemään koko treeniä. Keskiviikkona ongelma oli jo kadonnut, ja perjantaina pystyin tekemään raskaamman treenin kuin yllä mainittu. Perusohjelmani on tällä hetkellä:
- Maanantai
- Kyykky 3x8 @ 70-80% max
- Pystypunnerrus 3x8 @ 70-80% max
- Soutu 3x8 (en tässä edes tiedä maksimia)
- Keskiviikko
- Etukyykky 5x3 ~ 80% maanantain kyykystä
- Penkkipunnerrus 3x8 @ 70-80% max
- Leuanveto 6x6 (+ lisäsarjoja jos jaksaa)
- Torstai
- Kyykky 1-2x5 @ 85-90% max
- Vinopennkki 4-5x5@80-90% keskiviikon penkistä
- Maastaveto 1x5 80-90% max
Jätin tavoitteellisen juoksemisen taas toistaiseksi pois. Nuorempi poikani, joka on nyt 11-vuotias, on innostunut juoksemisesta, ja käyn hänen kanssaan (ja hänen tahdillaan) lenkillä neljäkin kertaa viikossa. Tämä riittäköön aerobiseksi liikunnaksi. Toki kävelyä tulee se reilu kolme kilometriä päivässä työmatkoihin.
En ole nyt hetkeen punninnut itseäni. Veikkaan että paino on jotain vähän 90 kilon päälle. Massan kertyessä ja erityisesti kun tekee treeniä joka aiheuttaa pumppia, tulee mieleen aina välillä erilaisia kieroutuneita ajatuksia siitä, miten siistiä olisi poseerata speedoissa ja keho öljyttynä. En tarkoita tietenkään sitä, että olisin missään oikeissa kehonrakentajan mitoissa -- kaukana siitä -- vaan lähinnä tunne siitä, että lihakset ovat kasvaneet ja niitä on kiva pullistella.
Tämä aspekti treenaamisesta on ehkä kaikkei noloin. Useat voimatreenaajat häpeävät näitä ajatuksia, ja kieltämättä siinä on jotain hyvin naurettavaa. Toisaalta...
torstai 30. elokuuta 2018
Ennätyksiä ja Typeryyttä, vol II
Eiliseen asti, viimeiset kuusi viikkoa noudatin salikaverin kanssa yksinkertaisehkoa progressiivista ohjelmaa penkkipunnerruksessa. Ohjelmaan kuului penkkipunnerrus kolme kertaa viikossa, vuorotellen treeni A ja treeni B, joista A oli aina sama, eräänlainen palauttava treeni, ja B oli progressiivinen.
A-harjoitus oli aina samanlainen: 6x2, eli kuusi sarjaa, kaksi toistoa per sarja, painona 80% maksimista. Itse käytin tässä 87.5kg:ta joskin loppuvaiheessa muutin tämän yksinkertaisuuden vuoksi 90 kiloon. Käytin laskennallisena maksmimina 110 kiloa.
B-harjoitus eteni siten, että ensimmäiset kolme viikkoa intensiteetti oli sama 80%, ja toistomäärä nousi: 6x3, 6x4, 6x5 ja lopulta 6x6. Tässä vaiheessa siis oli kahdeksas harjoitus, ja yhdeksäs (A) oli siis kolmannen viikon viimeinen.
Jälkimmäisellä kolmella viikolla intensiteettiä alettiin nostaa, ja samalla pudottaa toistomäärää. 5x5@85%, 4x4@90%, 3x3@95%, 2x2@100% ja viimeisenä treeninä yksi toisto 105% intensiteetillä. En käyttänyt tarkkoja prosentteja, vaan yksinkertaisuuden vuoksi pyöristin nämä ja käytin painoina 95, 100, 105, 110 ja lopulta 115kg.
Ohjelma toimi minulla, ja ennätykseni kasvoi 5 kilolla, eli kun ennen ohjelmaa sain nostettua 110kg, sain sen viimeisenä päivänä nostettua 115kg. Tämä oli varsin hyvä progressio itselleni. Toki useimmat minun kokoiseni nuoremmat ja vakavammat harrastajat nostavat helposti yli 50 kiloa enemmän, mutta koin onnistuneeni tässä siinä mielessä, että en kokenut missään vaiheessa olkapäävaivoja, joita minulla pari vuotta sitten vielä oli säännöllisesti.
A-harjoitus oli aina samanlainen: 6x2, eli kuusi sarjaa, kaksi toistoa per sarja, painona 80% maksimista. Itse käytin tässä 87.5kg:ta joskin loppuvaiheessa muutin tämän yksinkertaisuuden vuoksi 90 kiloon. Käytin laskennallisena maksmimina 110 kiloa.
B-harjoitus eteni siten, että ensimmäiset kolme viikkoa intensiteetti oli sama 80%, ja toistomäärä nousi: 6x3, 6x4, 6x5 ja lopulta 6x6. Tässä vaiheessa siis oli kahdeksas harjoitus, ja yhdeksäs (A) oli siis kolmannen viikon viimeinen.
Jälkimmäisellä kolmella viikolla intensiteettiä alettiin nostaa, ja samalla pudottaa toistomäärää. 5x5@85%, 4x4@90%, 3x3@95%, 2x2@100% ja viimeisenä treeninä yksi toisto 105% intensiteetillä. En käyttänyt tarkkoja prosentteja, vaan yksinkertaisuuden vuoksi pyöristin nämä ja käytin painoina 95, 100, 105, 110 ja lopulta 115kg.
Ohjelma toimi minulla, ja ennätykseni kasvoi 5 kilolla, eli kun ennen ohjelmaa sain nostettua 110kg, sain sen viimeisenä päivänä nostettua 115kg. Tämä oli varsin hyvä progressio itselleni. Toki useimmat minun kokoiseni nuoremmat ja vakavammat harrastajat nostavat helposti yli 50 kiloa enemmän, mutta koin onnistuneeni tässä siinä mielessä, että en kokenut missään vaiheessa olkapäävaivoja, joita minulla pari vuotta sitten vielä oli säännöllisesti.
tiistai 21. elokuuta 2018
Syyt ja seuraukset.
Mielenkiintoinen kirja, jota olen hiljakseen lukenut kesän aikana on "The Book of Why". Kirja ei rehellisesti sanoen ole kovin hyvä, koska se hypettää ja selittää vaikeasti asiaa, joka on lopulta aika yksinkertainen. Alla kirjoitan aiheesta mutten ota sitä suoraan kirjasta, vaan se on kirjan inspiroimaa, ja lopussa kommentoin kirjaa suoremmin.
Me kaikki "tiedämme", että korrelaatiosta ei voi päätellä kausaalisuutta. Jäätelön syönti kasvaa kesällä samaa tahtia hukkumiskuolemien kanssa, mutta ymmärrämme kaikki, ettei jäätelön syömisen kieltäminen vähennä hukkumiskuolemia. Kukko laulaa aina hieman ennen auringonnousua, mutta aurinko nousee varsin hyvin vaikka kukko ei laulaisikaan.
Muistetaan vanha kunnon bayesilainen päättely. En nyt ala tässä sitä kampaamaan sen enempää, siinä keskiössä on ehdollisen todennäköisyyden käsite. Jos meillä on tapahtuma A, jonka todennäköisyydestä olemme kiinnostuneita, ja olemme tehneet havainnon B, niin merkitään P(A | B):llä ehdollista todennäköisyytta, eli todennäköisyyttä että A tapahtuu kun tiedämme että B on tapahtunut. Esimerkiksi, jos tiedämme (tämä on esimerkki, en tiedä onko oikeasti näin, huom), että 75% autokolareista jompi kumpi osapuoli on ajanut ylinopeutta, niin nähdessämme kolarin (B), arvelemme että todennäköisyys on noin 75% että toinen tai molemmat ovat ajaneet ylinopeutta (A).
Tämä ei kerro tietenkään sitä, kuinka todennäköistä on että ylinopeutta ajava joutuu kolariin. Tätä todennäköisyyttä merkittäisiin P(B | A). Näillä on kuitenkin yhteys, ja se tunnetaan Bayesin kaavan nimellä, eli P(B | A) = P(A | B)*P(B)/P(A). Tämän tietääksemme meidän pitää siis tietää myös kuinka yleistä ylinopeus on, ja kuinka yleisiä kolarit ovat. Ja jos ylinopeus on hyvin yleistä, mutta kolarit hyvin harvinaisia, niin tämä todennäköisyys voi olla paljonkin pienempi kuin P(A|B).
Bayesilainen päättely ei kuitenkaan itsessään vangitse varsinaisesti mitään tietoa kausaalisuudesta. Voimme aivan hyvin arvioida ym. todennäköisyyksiä ilman minkäänlaista käsitystä mikä seuraa mistäkin, eikä toisaalta tällaista todennäköisyyksien tunteminen itsessään auta meitä mitenkään päättelemään mikä on syy ja mikä seuraus.
Esimerkiksi Tampereella vuosittain arvuutellaan päivämäärää, jolloin Näsijärvi jäätyy, ja toisaaltaa päivämäärää, jolloin Näsijärvestä lähtee jäät. Kevään mittaan voimme olla kokolailla varmoja, että jos meillä on lämpömittari sopivassa paikassa Näsijärven rannalla, niin sopivina päivinä mitatut lämpötilat paljastavat meille paljonkin siitä, milloin jäät ovat lähdössä. Emme kuitenkaan voi nopeuttaa jäiden lähtöä esimerkiksi pitämällä tulitikkua tällaisen lämpömittarin alla. Ymmärrämme intuitiivisesti, että lämpömittarin lukema ei vaikuta jäiden sulamiseen, vaan lämpömittarin lukemaan ja jäiden sulamiseen vaikuttaa yhteinen tekijä, ilman lämpötila.
Merkitään tätä lämpömittariin (tai johonkin muuhun tapahtumaan B) vaikuttamista uudella operaattorilla, do(B). Tämä tarkoittaa, että jonkin (eksplisiittisen tai implisiittisen) mallimme ulkopuolelta tulevan tekijän avulla pakotamme B:n tapahtumaan. P(A | B) on eri asia kuin P(A | do(B)), koska edellisessä me havaitsemme B:n tapahtuvan, ja jälkimmäisessä me aiheutamme B:n tapahtumisen.
Miten me voimme karakterisoida kausaalisuutta? Jos P(A | do(B) ) > P(A | do(!B)), niin tämä tarkoittaa että kun pistämme B:n tapahtumaan "väkisin", niin A:n todennäköisyys kasvaa. Tällöin B:n tapahtumisella on jokin kausaalinen suhde A:han. Se ei kuitenkaan tietenkään tarkoita että B jotenkin suoraan aiheuttaa A:n. Välissä voi olla montakin mekanismia.
En nyt tässä lähde kampaamaan kaikki erilaisia kausaalisia suhteita joita erilaisilla muuttujilla voi olla; Pearlin keskeinen argumentti on, että vaikka emme sinänsä voi päätellä pelkän datan perusteella kausaalisuutta, voimme päätellä, onko kausaalisuutta suhteessa tiettyihin oletuksiin. Lisäksi oletukset joita täytyy tehdä, eivät ole kovin vahvoja, eivätkä ne ole kovin "epätieteellisiä", eikä niitä tarvitse vetää hatusta.
Tämä tapahtuu ns. kausaalisten verkkojen avulla. Siinä relevantit muuttujat otetaan mukaan ja niistä muodostetaan graafi. Kaikkien teoriassa mahdollisten suorien kausaalisten suhteiden kohdalla piiretään nuoli. Otetaan tässä nyt kaksi esimerkkiä, tupakointi-syöpä ja hiilidioksidipäästöt-maapallon keskilämpötila, joiden kausaalista suhdetta haluamme selvittää.
Jos esitämme että jokin tupakoinnista riippumaton syy on sekä tupakoinnin että keuhkosyövän syy, niin voimme piirtää verkon jossa tämä (tuntematon) syy aiheuttaa molempia, ja tupakointi vain potentiaalisesti aiheuttaa syöpää. Me emme kuitenkaan voi tästä vielä päätellä vielä paljokaan, vaan tarvitsemme joko jonkin muuttujan joka taatusti liittyy tupakointiin mutta ei (suoraan) tähän ulkopuoliseen tekijään, tai sitten muuttujan joka liittyy tähän ulkopuoliseen tekijään, muttei (suoraan) tupakointiin.
Tällaisia muuttujia on muutama. Ensinnäkin, tupakoivilla ihmisillä keuhkoihin kertyy pieniä määriä tervaa. Tietenkään kaikille tupakoiville ei näitä tervajäämiä tule, mutta tällä ei ole merkitystä, kunhan korrelaatio on riittävän suuri. Toisekseen, tiedetään että tupakointi ja turvavyön käyttö ovat tilastollisessa yhteydessä siten, että tupakoivat ihmiset käyttävät turvavöitä vähemmän kuin tupakoimattomat. Tässä korrelaatio ei ole kovin suuri, mutta se on riittävän suuri, että tilastoissa se, että henkilö ei käytä turvavyötä, on riskitekijä keuhkosyövälle jos mitään muuta ei huomioida.
Jos meillä on kuvitteellinen mekanismi joka aiheuttaa sekä tupakointia että keuhkosyöpää, niin kysymys kuuluu a) onko mielekästä olettaa, että tämä mekanismi aiheuttaa tervan kertymistä keuhkoihin ja b) onko mielekästä että tämä mekanismi aiheuttaa sitä, että henkilö ei käytä turvavyötä. Oli mekanismi mikä hyvänsä, niin a)-kohdassa voimme postuloida esimerkiksi että syöpää aiheuttaa geeni, joka vähentää vierasaineiden poistumista keuhkoista ja siten saa tervaa kertymään keuhkoihin, ja että tämä toisaalta saa nikotiinin yms imeytymään keuhkoista herkemmin ja näin lisää todennäköisyyttä että henkilö alkaa tupakoida. b)-kohdassa on paljon vaikeampaa keksiä yhteyttä.
Ja katso: Tilastollisesti keuhkosyövän ja turvavyön käytön korrelaatio katoaa täysin, jos tehdään regressioanalyysi jossa keuhkosyöpää selitetään tupakoinnilla ja turvavyön käytöllä. Tervajäämien kohdalla tilanne on hieman toisenlainen. Siinä voimme tehdä muutamia erilaisia "temppuja", joilla voimme tutkia riippumatonta suhdetta näiden välillä; En mene tässä kaavasulkeisiin, mutta Pearl:in do-kalkyylin avulla pystymme näyttämään, että jos oletus on ettei ulkopuolinen tekijä suoraan vaikuta tervan määrään keuhkoissa (vaan ainoastaan tupakoinnin välityksellä), niin tupakointi aivan yksiselitteisesti aiheuttaa keuhkosyöpää.
Tästä saamme siis myös falsifikaatiokriteerin. Jos todella löydämme esimerkiksi yllä postuloidun syöpää ja nikotiininhimoa aiheuttavan geenin, niin voimme todellakin vielä löytää keinon kumota johtopäätös. Niin kauan kun tällaista geeniä tms mekanismia ei löydy, paras arvauksemme on että tupakointi todella aiheuttaa syöpää.
Maapallon keskilämpötilaa tutkiessa taas otamme relevantiksi muuttujaksi hiilidioksidipäästöt -- tämä on ainoa asia johon voimme edes teoriassa soveltaa do- operaattoria. Tämän lisäksi otamme esimerkiksi vulkaanisen toiminnan ja erilaiset biologiset prosessit jotka myös tuottavat hiilidioksidia. Näistä kaikista tulee vetää nuoli ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen, joka on yksi relevantti muuttuja. Tämän lisäksi otetaan muuttujiksi auringon aktiivisuus, muunlaiset hiukkaset ilmakehässä, maan pinnan albedo, jne. Näiden välille piirretään kaari jos on mitään syytä olettaa, että muuttuja vaikuttaa toiseen. Esimerkiksi ei ole mielekästä vetää viivaa hiilidioksidipäästöistä auringon aktiivisuuteen.
Nyt voimme tutkia aikasarjoista näiden muuttujien välisiä suhteita. Pearlin do-kalkyylin avulla voimme laskea esimerkiksi hiilidioksidin kausaalisen suhteen lämpötilaan, kun tunnemme potentiaaliset muut syyt. En ala tässä nyt kampaamaan sitä, miten näin voimme todistaa hiilidioksidipäästöjen todella lämmittävän maapalloa, sillä do-kalkyyli on varsin työläs viedä läpi. Lopputulos on kuitenkin hyvin samanlainen kuin syövän ja tupakoinnin kohdalla: Olettaen että tunnemme relevantit juurisyyt, meidän ei tarvitse tuntea todellakaan kaikkia välittäviä mekanismeja voidaksemme päätellä kausaalisen yhteyden. Se, että esimerkiksi meret sitovat enemmän tai vähemmän lämpöä tai merivirrat jakavat lämmön eri tavoin maapallolla kuin mallit ennustavat, on epäolennaista; olennaista on se, onko meillä kaikki mahdolliset kausaaliset tekijät tiedossa. Näistä me yksinkertaisesti tiedämme että jos mahdollisia tekijöitä ovat hiilidioksidipitoisuus, erilaiset hiukkasjäämät, vesihöyry ja pilvisyys, ja auringon aktiivisuus, niin on täysin varmaa, että hiilidioksidipäästöt lämmittävät maapalloa.
Tietenkin, on mahdollista, kuten yllä, että on jokin tuntematon luonnonvoima joka lämmittää maapalloa. Esimerkiksi maapallon ytimestä vapautuu jostain syystä lämpöä joka pääsee jostain maankuoressa olevasta reiästä ilmakehään. Tai ehkä maapallo on ontto ja etelänavalla olevasta luukusta päästetään aika-ajoin lämmintä ilmaa maapallon sisuksista ilmakehään. Tai ehkä kuu lämmittää enemmän kuin aiemmin osasimme arvioida. Jne.
Monelle -- myös minulle -- Pearlin argumentaatio ja esitystapa tuntuvat ylenpalttiselta hypetykseltä. Tämä ei tarkoita etteivätkö kausaalisten verkkojen käyttö ja do-kalkyyli olisi hyödyllisiä innovaatioita. Aikanaan kun opiskelin ekonometriaa, osa näistä menetelmistä opetettiin, osaa taas ei. Esimerkiksi Pearlin "Back-door"-kriteeri oli minulle uusi. Esimerkiksi ns instrumentti-muuttujien käytölle löytyy perustelu aika hyvin Pearlin do-kalkyylistä, joskin Pearl antaa hieman eri kriteerit instrumenttimuuttujien käytölle.
Perinteisesti instrumenttimuuttujia käytetään kun meillä on kausaalinen suhde A:sta B:hen, mutta selittävässä muuttujassa A:ssa on mittausvirhettä, joka voi korreloida tuntemattomalla tavalla B:n kanssa, ja jolle ei mallissa ole selittäjiä. Tällöin "instrumentoidaan" etsimällä muuttuja(t) X siten, että A:n sijaan käytämme X:n avulla estimoitua Â:ta. Tässä oletus on, että siinä määrin kuin  ja A eroavat toisistaan, tämä heijastelee mittausvirhettä, ja Â:n ja B:n välinen suhde paljastaa "todellisen" vaikutuksen. Tämän perusteluna on, että jos todella kontrolloisimme A:n, niin havaintodatassa läsnä oleva kohina joka voi vaikutta B:hen ei tulisi enää kontrolloinnin jälkeen näkymään do(A):ssa; Â:n katsotaan vastaavan lähemmin do(A):ta. Pearl esittää asian hieman toisin, mutta ero on minusta pitkälti filosofinen. En ole katsonut varsinaista matematiikkaa läpi, sillä Book of Why ei sisällä matemaattista esitystä tässä kohtaa sillä tasolla että voisin verrata.
Kaikenkaikkiaan tilastollinen kausaalinen päättely on kiehtova laji. Pearlin keskeinen "argumentti" on, että vanha nyrkkisääntö "correlation does not imply causality" on otettu liiaksi aksiomaksi ja se on tulkittu puritaanisesti niin, ettei havaintoaineistosta voisi päätellä mitään kausaalisuudesta, korkeintaan kumota yksittäisiä hypoteeseja muttei koskaan validoida mitään. Olen tästä samaa mieltä. Havaintoaineistosta voidaan tehdä johtopääksiä suhteessa kausaalisiin oletuksiin. Kausaalisia oletuksia puolestaan voidaan tehdä varsin paljon aivan arkisen tietämyksen ja ymmärryksen varassa, ja joka tapauksessa, kun ei voida olla varmoja, on (epistemologisesti) turvallista olettaa kausaalisuus joka sitten voidaan (joskus) osoittaa vääräksi havaintoaineiston perusteella. Toisalta Pearl minusta sotkee pakkaa liiaksi esittämällä monimutkaisen "kausaalisuuden portaat"- argumentin.
Pearl esittelee kolme "kausaalisuuden porrasta", joista ensimmäinen on puhtaat havainnot. Tämä on taso jolle perinteinen tilastollinen analyysi jää, sillä korrelaatiot, ehdolliset todennäköisyydet, yms ovat kaikki matemaattisesti symmetrisiä siinä mielessä, ettei ole mitään keinoa pelkän tilastomatematiikan keinoin sanoa että mikä on kausaalinen suhde ja mikä ei. Toisella tasolla Pearl esittää interventiot eli kontrolloidut koejärjestelyt. Siinä havainnon lisäksi voidaan tehdä koe, jossa muuttujia manipuloidaan. Tämä on taso jossa do-operaattoreita sovelletaan yksittäisiin suhteisiin, kuten esimerkiksi kun tehdään kaksoissokkokoe jonkin lääkkeen tehon tutkimiseksi. Toinen taso kykenee jo vastaamaan kysymyksiin kuten "mitä (todennäköisesti) tapahtuu jos teemme asian X". Kausaalisuuden kolmas porras on ns kontrafaktuaalien taso. Siinä vastataan kysymyksiin kuten "X tapahtui, mutta mitä jos se ei olisi tapahtunut?". Tämä taso on se, joka minusta jäi vähän hämäräksi, sillä ensiksikään, en näe miksi eteenpäin suuntautuva hypoteesi ja menneisyyteen suuntautuva kontrafaktuaali olisivat mitenkään eri asemassa analyysin suhteen; Kausaalisessa verkossa kyse on vain suunnasta johon laskenta etenee, eikä siten mitenkään syvällisestä filosofisesta erosta.
Ymmärrän näiden kahden jälkimmäisen tason eron lähinnä psykologisena; Taso 2 viittaa yksittäisiin suhteisiin, se on eräänlainen feed-forward tarkastelu yhden kontrolloidun muuttujan kausaalisuuden suhteen (mitä tapahtuu jos painan tästä), kun taas taso 3 mahdollistaa laajan suunnittelun, jossa tutkitaan useita haluttuja ulostuloja, ja ratkaistaan kysymyksiä kuten "mitä kaikkia pitää painaa tai vetää jotta saamme tämän ylös ja tuon alas".
Kaikenkaikkiaan ihan viihdyttävää lukemista. En suosittele vakavaksi kirjaksi ihmisille jotka haluavat soveltaa asioita teknisesti omiin analyyseihin, mutta suosittelen kaikille niille, jotka kuvittelevat ettei havaintoaineistosta voi tehdä mitään johtopäätöksiä.
Me kaikki "tiedämme", että korrelaatiosta ei voi päätellä kausaalisuutta. Jäätelön syönti kasvaa kesällä samaa tahtia hukkumiskuolemien kanssa, mutta ymmärrämme kaikki, ettei jäätelön syömisen kieltäminen vähennä hukkumiskuolemia. Kukko laulaa aina hieman ennen auringonnousua, mutta aurinko nousee varsin hyvin vaikka kukko ei laulaisikaan.
Muistetaan vanha kunnon bayesilainen päättely. En nyt ala tässä sitä kampaamaan sen enempää, siinä keskiössä on ehdollisen todennäköisyyden käsite. Jos meillä on tapahtuma A, jonka todennäköisyydestä olemme kiinnostuneita, ja olemme tehneet havainnon B, niin merkitään P(A | B):llä ehdollista todennäköisyytta, eli todennäköisyyttä että A tapahtuu kun tiedämme että B on tapahtunut. Esimerkiksi, jos tiedämme (tämä on esimerkki, en tiedä onko oikeasti näin, huom), että 75% autokolareista jompi kumpi osapuoli on ajanut ylinopeutta, niin nähdessämme kolarin (B), arvelemme että todennäköisyys on noin 75% että toinen tai molemmat ovat ajaneet ylinopeutta (A).
Tämä ei kerro tietenkään sitä, kuinka todennäköistä on että ylinopeutta ajava joutuu kolariin. Tätä todennäköisyyttä merkittäisiin P(B | A). Näillä on kuitenkin yhteys, ja se tunnetaan Bayesin kaavan nimellä, eli P(B | A) = P(A | B)*P(B)/P(A). Tämän tietääksemme meidän pitää siis tietää myös kuinka yleistä ylinopeus on, ja kuinka yleisiä kolarit ovat. Ja jos ylinopeus on hyvin yleistä, mutta kolarit hyvin harvinaisia, niin tämä todennäköisyys voi olla paljonkin pienempi kuin P(A|B).
Bayesilainen päättely ei kuitenkaan itsessään vangitse varsinaisesti mitään tietoa kausaalisuudesta. Voimme aivan hyvin arvioida ym. todennäköisyyksiä ilman minkäänlaista käsitystä mikä seuraa mistäkin, eikä toisaalta tällaista todennäköisyyksien tunteminen itsessään auta meitä mitenkään päättelemään mikä on syy ja mikä seuraus.
Esimerkiksi Tampereella vuosittain arvuutellaan päivämäärää, jolloin Näsijärvi jäätyy, ja toisaaltaa päivämäärää, jolloin Näsijärvestä lähtee jäät. Kevään mittaan voimme olla kokolailla varmoja, että jos meillä on lämpömittari sopivassa paikassa Näsijärven rannalla, niin sopivina päivinä mitatut lämpötilat paljastavat meille paljonkin siitä, milloin jäät ovat lähdössä. Emme kuitenkaan voi nopeuttaa jäiden lähtöä esimerkiksi pitämällä tulitikkua tällaisen lämpömittarin alla. Ymmärrämme intuitiivisesti, että lämpömittarin lukema ei vaikuta jäiden sulamiseen, vaan lämpömittarin lukemaan ja jäiden sulamiseen vaikuttaa yhteinen tekijä, ilman lämpötila.
Merkitään tätä lämpömittariin (tai johonkin muuhun tapahtumaan B) vaikuttamista uudella operaattorilla, do(B). Tämä tarkoittaa, että jonkin (eksplisiittisen tai implisiittisen) mallimme ulkopuolelta tulevan tekijän avulla pakotamme B:n tapahtumaan. P(A | B) on eri asia kuin P(A | do(B)), koska edellisessä me havaitsemme B:n tapahtuvan, ja jälkimmäisessä me aiheutamme B:n tapahtumisen.
Miten me voimme karakterisoida kausaalisuutta? Jos P(A | do(B) ) > P(A | do(!B)), niin tämä tarkoittaa että kun pistämme B:n tapahtumaan "väkisin", niin A:n todennäköisyys kasvaa. Tällöin B:n tapahtumisella on jokin kausaalinen suhde A:han. Se ei kuitenkaan tietenkään tarkoita että B jotenkin suoraan aiheuttaa A:n. Välissä voi olla montakin mekanismia.
En nyt tässä lähde kampaamaan kaikki erilaisia kausaalisia suhteita joita erilaisilla muuttujilla voi olla; Pearlin keskeinen argumentti on, että vaikka emme sinänsä voi päätellä pelkän datan perusteella kausaalisuutta, voimme päätellä, onko kausaalisuutta suhteessa tiettyihin oletuksiin. Lisäksi oletukset joita täytyy tehdä, eivät ole kovin vahvoja, eivätkä ne ole kovin "epätieteellisiä", eikä niitä tarvitse vetää hatusta.
Tämä tapahtuu ns. kausaalisten verkkojen avulla. Siinä relevantit muuttujat otetaan mukaan ja niistä muodostetaan graafi. Kaikkien teoriassa mahdollisten suorien kausaalisten suhteiden kohdalla piiretään nuoli. Otetaan tässä nyt kaksi esimerkkiä, tupakointi-syöpä ja hiilidioksidipäästöt-maapallon keskilämpötila, joiden kausaalista suhdetta haluamme selvittää.
Jos esitämme että jokin tupakoinnista riippumaton syy on sekä tupakoinnin että keuhkosyövän syy, niin voimme piirtää verkon jossa tämä (tuntematon) syy aiheuttaa molempia, ja tupakointi vain potentiaalisesti aiheuttaa syöpää. Me emme kuitenkaan voi tästä vielä päätellä vielä paljokaan, vaan tarvitsemme joko jonkin muuttujan joka taatusti liittyy tupakointiin mutta ei (suoraan) tähän ulkopuoliseen tekijään, tai sitten muuttujan joka liittyy tähän ulkopuoliseen tekijään, muttei (suoraan) tupakointiin.
Tällaisia muuttujia on muutama. Ensinnäkin, tupakoivilla ihmisillä keuhkoihin kertyy pieniä määriä tervaa. Tietenkään kaikille tupakoiville ei näitä tervajäämiä tule, mutta tällä ei ole merkitystä, kunhan korrelaatio on riittävän suuri. Toisekseen, tiedetään että tupakointi ja turvavyön käyttö ovat tilastollisessa yhteydessä siten, että tupakoivat ihmiset käyttävät turvavöitä vähemmän kuin tupakoimattomat. Tässä korrelaatio ei ole kovin suuri, mutta se on riittävän suuri, että tilastoissa se, että henkilö ei käytä turvavyötä, on riskitekijä keuhkosyövälle jos mitään muuta ei huomioida.
Jos meillä on kuvitteellinen mekanismi joka aiheuttaa sekä tupakointia että keuhkosyöpää, niin kysymys kuuluu a) onko mielekästä olettaa, että tämä mekanismi aiheuttaa tervan kertymistä keuhkoihin ja b) onko mielekästä että tämä mekanismi aiheuttaa sitä, että henkilö ei käytä turvavyötä. Oli mekanismi mikä hyvänsä, niin a)-kohdassa voimme postuloida esimerkiksi että syöpää aiheuttaa geeni, joka vähentää vierasaineiden poistumista keuhkoista ja siten saa tervaa kertymään keuhkoihin, ja että tämä toisaalta saa nikotiinin yms imeytymään keuhkoista herkemmin ja näin lisää todennäköisyyttä että henkilö alkaa tupakoida. b)-kohdassa on paljon vaikeampaa keksiä yhteyttä.
Ja katso: Tilastollisesti keuhkosyövän ja turvavyön käytön korrelaatio katoaa täysin, jos tehdään regressioanalyysi jossa keuhkosyöpää selitetään tupakoinnilla ja turvavyön käytöllä. Tervajäämien kohdalla tilanne on hieman toisenlainen. Siinä voimme tehdä muutamia erilaisia "temppuja", joilla voimme tutkia riippumatonta suhdetta näiden välillä; En mene tässä kaavasulkeisiin, mutta Pearl:in do-kalkyylin avulla pystymme näyttämään, että jos oletus on ettei ulkopuolinen tekijä suoraan vaikuta tervan määrään keuhkoissa (vaan ainoastaan tupakoinnin välityksellä), niin tupakointi aivan yksiselitteisesti aiheuttaa keuhkosyöpää.
Tästä saamme siis myös falsifikaatiokriteerin. Jos todella löydämme esimerkiksi yllä postuloidun syöpää ja nikotiininhimoa aiheuttavan geenin, niin voimme todellakin vielä löytää keinon kumota johtopäätös. Niin kauan kun tällaista geeniä tms mekanismia ei löydy, paras arvauksemme on että tupakointi todella aiheuttaa syöpää.
Maapallon keskilämpötilaa tutkiessa taas otamme relevantiksi muuttujaksi hiilidioksidipäästöt -- tämä on ainoa asia johon voimme edes teoriassa soveltaa do- operaattoria. Tämän lisäksi otamme esimerkiksi vulkaanisen toiminnan ja erilaiset biologiset prosessit jotka myös tuottavat hiilidioksidia. Näistä kaikista tulee vetää nuoli ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen, joka on yksi relevantti muuttuja. Tämän lisäksi otetaan muuttujiksi auringon aktiivisuus, muunlaiset hiukkaset ilmakehässä, maan pinnan albedo, jne. Näiden välille piirretään kaari jos on mitään syytä olettaa, että muuttuja vaikuttaa toiseen. Esimerkiksi ei ole mielekästä vetää viivaa hiilidioksidipäästöistä auringon aktiivisuuteen.
Nyt voimme tutkia aikasarjoista näiden muuttujien välisiä suhteita. Pearlin do-kalkyylin avulla voimme laskea esimerkiksi hiilidioksidin kausaalisen suhteen lämpötilaan, kun tunnemme potentiaaliset muut syyt. En ala tässä nyt kampaamaan sitä, miten näin voimme todistaa hiilidioksidipäästöjen todella lämmittävän maapalloa, sillä do-kalkyyli on varsin työläs viedä läpi. Lopputulos on kuitenkin hyvin samanlainen kuin syövän ja tupakoinnin kohdalla: Olettaen että tunnemme relevantit juurisyyt, meidän ei tarvitse tuntea todellakaan kaikkia välittäviä mekanismeja voidaksemme päätellä kausaalisen yhteyden. Se, että esimerkiksi meret sitovat enemmän tai vähemmän lämpöä tai merivirrat jakavat lämmön eri tavoin maapallolla kuin mallit ennustavat, on epäolennaista; olennaista on se, onko meillä kaikki mahdolliset kausaaliset tekijät tiedossa. Näistä me yksinkertaisesti tiedämme että jos mahdollisia tekijöitä ovat hiilidioksidipitoisuus, erilaiset hiukkasjäämät, vesihöyry ja pilvisyys, ja auringon aktiivisuus, niin on täysin varmaa, että hiilidioksidipäästöt lämmittävät maapalloa.
Tietenkin, on mahdollista, kuten yllä, että on jokin tuntematon luonnonvoima joka lämmittää maapalloa. Esimerkiksi maapallon ytimestä vapautuu jostain syystä lämpöä joka pääsee jostain maankuoressa olevasta reiästä ilmakehään. Tai ehkä maapallo on ontto ja etelänavalla olevasta luukusta päästetään aika-ajoin lämmintä ilmaa maapallon sisuksista ilmakehään. Tai ehkä kuu lämmittää enemmän kuin aiemmin osasimme arvioida. Jne.
Monelle -- myös minulle -- Pearlin argumentaatio ja esitystapa tuntuvat ylenpalttiselta hypetykseltä. Tämä ei tarkoita etteivätkö kausaalisten verkkojen käyttö ja do-kalkyyli olisi hyödyllisiä innovaatioita. Aikanaan kun opiskelin ekonometriaa, osa näistä menetelmistä opetettiin, osaa taas ei. Esimerkiksi Pearlin "Back-door"-kriteeri oli minulle uusi. Esimerkiksi ns instrumentti-muuttujien käytölle löytyy perustelu aika hyvin Pearlin do-kalkyylistä, joskin Pearl antaa hieman eri kriteerit instrumenttimuuttujien käytölle.
Perinteisesti instrumenttimuuttujia käytetään kun meillä on kausaalinen suhde A:sta B:hen, mutta selittävässä muuttujassa A:ssa on mittausvirhettä, joka voi korreloida tuntemattomalla tavalla B:n kanssa, ja jolle ei mallissa ole selittäjiä. Tällöin "instrumentoidaan" etsimällä muuttuja(t) X siten, että A:n sijaan käytämme X:n avulla estimoitua Â:ta. Tässä oletus on, että siinä määrin kuin  ja A eroavat toisistaan, tämä heijastelee mittausvirhettä, ja Â:n ja B:n välinen suhde paljastaa "todellisen" vaikutuksen. Tämän perusteluna on, että jos todella kontrolloisimme A:n, niin havaintodatassa läsnä oleva kohina joka voi vaikutta B:hen ei tulisi enää kontrolloinnin jälkeen näkymään do(A):ssa; Â:n katsotaan vastaavan lähemmin do(A):ta. Pearl esittää asian hieman toisin, mutta ero on minusta pitkälti filosofinen. En ole katsonut varsinaista matematiikkaa läpi, sillä Book of Why ei sisällä matemaattista esitystä tässä kohtaa sillä tasolla että voisin verrata.
Kaikenkaikkiaan tilastollinen kausaalinen päättely on kiehtova laji. Pearlin keskeinen "argumentti" on, että vanha nyrkkisääntö "correlation does not imply causality" on otettu liiaksi aksiomaksi ja se on tulkittu puritaanisesti niin, ettei havaintoaineistosta voisi päätellä mitään kausaalisuudesta, korkeintaan kumota yksittäisiä hypoteeseja muttei koskaan validoida mitään. Olen tästä samaa mieltä. Havaintoaineistosta voidaan tehdä johtopääksiä suhteessa kausaalisiin oletuksiin. Kausaalisia oletuksia puolestaan voidaan tehdä varsin paljon aivan arkisen tietämyksen ja ymmärryksen varassa, ja joka tapauksessa, kun ei voida olla varmoja, on (epistemologisesti) turvallista olettaa kausaalisuus joka sitten voidaan (joskus) osoittaa vääräksi havaintoaineiston perusteella. Toisalta Pearl minusta sotkee pakkaa liiaksi esittämällä monimutkaisen "kausaalisuuden portaat"- argumentin.
Pearl esittelee kolme "kausaalisuuden porrasta", joista ensimmäinen on puhtaat havainnot. Tämä on taso jolle perinteinen tilastollinen analyysi jää, sillä korrelaatiot, ehdolliset todennäköisyydet, yms ovat kaikki matemaattisesti symmetrisiä siinä mielessä, ettei ole mitään keinoa pelkän tilastomatematiikan keinoin sanoa että mikä on kausaalinen suhde ja mikä ei. Toisella tasolla Pearl esittää interventiot eli kontrolloidut koejärjestelyt. Siinä havainnon lisäksi voidaan tehdä koe, jossa muuttujia manipuloidaan. Tämä on taso jossa do-operaattoreita sovelletaan yksittäisiin suhteisiin, kuten esimerkiksi kun tehdään kaksoissokkokoe jonkin lääkkeen tehon tutkimiseksi. Toinen taso kykenee jo vastaamaan kysymyksiin kuten "mitä (todennäköisesti) tapahtuu jos teemme asian X". Kausaalisuuden kolmas porras on ns kontrafaktuaalien taso. Siinä vastataan kysymyksiin kuten "X tapahtui, mutta mitä jos se ei olisi tapahtunut?". Tämä taso on se, joka minusta jäi vähän hämäräksi, sillä ensiksikään, en näe miksi eteenpäin suuntautuva hypoteesi ja menneisyyteen suuntautuva kontrafaktuaali olisivat mitenkään eri asemassa analyysin suhteen; Kausaalisessa verkossa kyse on vain suunnasta johon laskenta etenee, eikä siten mitenkään syvällisestä filosofisesta erosta.
Ymmärrän näiden kahden jälkimmäisen tason eron lähinnä psykologisena; Taso 2 viittaa yksittäisiin suhteisiin, se on eräänlainen feed-forward tarkastelu yhden kontrolloidun muuttujan kausaalisuuden suhteen (mitä tapahtuu jos painan tästä), kun taas taso 3 mahdollistaa laajan suunnittelun, jossa tutkitaan useita haluttuja ulostuloja, ja ratkaistaan kysymyksiä kuten "mitä kaikkia pitää painaa tai vetää jotta saamme tämän ylös ja tuon alas".
Kaikenkaikkiaan ihan viihdyttävää lukemista. En suosittele vakavaksi kirjaksi ihmisille jotka haluavat soveltaa asioita teknisesti omiin analyyseihin, mutta suosittelen kaikille niille, jotka kuvittelevat ettei havaintoaineistosta voi tehdä mitään johtopäätöksiä.
tiistai 7. elokuuta 2018
Taloudesta ja työstä
Eräs argumentti, jonka olen nähnyt nyt useampaan kertaan esitettävän perustuloa ja vastaavia järjestelyjä vastaan on seuraavanlainen: Jos ihmiset saavat samanaikaisesti tulonsiirtoja ja tekevät työtä, niin tämä tulonsiirto on todellisuudessa tulonsiirto työnantajalle, koska työntekijä voi tehdä saman työn halvemmalla.
Ennen kuin menen muihin aspekteihin siitä, miksi tämä argumentti on väärä -- ja näitä on monta -- keskityn yhteen, ja se on eräänlainen moraalifilosofinen aksiooma, jonka mukaan työn pitää elättää yksilö kokonaan. Siis, jotenkin niin, että jos henkilö ylipäätään tekee työtä, niin tästä työstä saatavan palkan kuuluu riittää kaikkiin tämän henkilön menoihin. Kun olen erinäisissä yhteyksissä tutkiskellut tätä "tulonsiirto työnantajalle"- argumenttia, niin melkein aina sieltä alta löytyy tämä oletus.
Tämä oletus ei ole myöskään uniikki tässä asiassa. Se nousee pintaan usein silloin, kun puhutaan vaikkapa erilaisista ns luovista töistä, joskus myös tutkimuksesta. Tällä argumentilla perustellaan esimerkiksi nykyisiä järjettömän kattavia tekijänoikeuksia, eli että musiikkikappaleiden säveltäjien, sanoittajien jne, tulee ansaita elantonsa tekemällä musiikkia, tai että kirjailijoiden tulee ansaita elantonsa myymällä kirjoja.
Tämä argumentti on mielenkiintoinen virheellisyydessään. Virhellisyys on nähtävissä helposti esimerkiksi siitä, että jos minä ostan lapion ja menen (pyytämättä) kaivamaan kuoppaa jonnekin, on selvää ettei kukaan minulle siitä mitään maksa, vaikka tekisin kuinka kovasti työtä. Työ sinänsä siis ei oikeuta minua mihinkään. Kukaan ei kiistäkään tätä, vaan sanoo että kyse on ihan eri asiasta, yleensä siis kyse on siitä että täytyyhän ihmisten ensin sopia -- siis tehdä työsopimus.
Tämä työsopimuksen tekeminen tietysti tuhoaa argumentin kokonaan silloin, kun puhumme merkkijonojen, äänten, tms helposti digitoitavien tuotosten eteen tehdystä työstä ja tekijänoikeuksista, joten en mene siihen nyt. Mutta sen alle jää se, että jos työnantaja palkkaa työntekijän tekemään työtä, niin tämän tulisi maksaa palkkaa niin paljon, että työntekijän elinkustannukset tulevat katetuiksi.
Oletetaan että meillä on ravintola, jossa tarvitaan portsaria vain perjantai- ja lauantai-iltaisin. Ravintola on varsin pieni -- se on esimerkiksi pienellä paikkakunnalla -- ja se elättää omistajansa kuten miten arki-iltojen myynnillä. Omistajan lisäksi ravintolassa ei ole muita työntekijöitä. Paikkakunnalla on sen verran rähinöintiin taipuvaisia ihmisiä, että portsarin pitää pitää nämä ulkona. Jos portsaria ei ole, niin ravintola tuottaa viikonloppuisin tappiota kun rähinöijät rikkovat laseja ja karkottavat maksavat asiakkaat. Jos portsari on paikalla, ravintola tuottaa 200 euroa viikonlopulta voittoa.
Ravintoloitsija voisi pitää ravintolan kiinni viikonloppuisin ja sinnitellä, mutta palkkaamalla portsarin, ravintoloitsija voi tienata vähän enemmän. Hän laskee että maksamalla portsarille 100 euroa viikossa, saadaan reilu diili; Ravintoloitsija pitää puolet voitoista ja antaa puolet portsarille. Portsari ei kuitenkaan elä 100 eurolla viikossa, sillä hän joutuu maksamaan vuokraa, syömään, jne. Onneksemme meillä on yhdistelmä erilaisia tukia, jotka mahdollistavat sen, että portsariksi palkattu työtön kehonrakentaja saa maksettua vuokransa ja vieläpä kilokaupalla ylimääräistä rahkaa viikossa menemällä ovelle töihin.
Ravintoloitsija ei voisi palkata portsaria juurikaan suuremmalla summalla. Jo nyt hän saa viikonlopun aukiolosta saman kuin portsarikin, eikä tätä voi oikein millään muotoa pitää epäoikeudenmukaisena diilinä. Siinä määrin kuin ylipäätään pidämme positiivisena sitä, että ihmiset voivat viikonloppuna käydä ravintolassa (jos esimerkki on liian epäterve, niin vaihdetaan ravintolan tilalle kuntosali ja portsarin tilalle vaikkapa jumppaohjaaja) tai muutoin hyödyntää jotain palveluita, on selvää että ceteris paribus, on parempi että firma pyörii viikonloppuna kuin että se ei pyöri. Jos siis esimerkiksi esitämme vaatimuksen että portsaria ei saa palkata vaikkapa alle 1200 euron kuukausipalkalla (eli 300 euroa viikko), niin ravintola pysyy suljettuna viikonlopun.
Ennen kuin menen muihin aspekteihin siitä, miksi tämä argumentti on väärä -- ja näitä on monta -- keskityn yhteen, ja se on eräänlainen moraalifilosofinen aksiooma, jonka mukaan työn pitää elättää yksilö kokonaan. Siis, jotenkin niin, että jos henkilö ylipäätään tekee työtä, niin tästä työstä saatavan palkan kuuluu riittää kaikkiin tämän henkilön menoihin. Kun olen erinäisissä yhteyksissä tutkiskellut tätä "tulonsiirto työnantajalle"- argumenttia, niin melkein aina sieltä alta löytyy tämä oletus.
Tämä oletus ei ole myöskään uniikki tässä asiassa. Se nousee pintaan usein silloin, kun puhutaan vaikkapa erilaisista ns luovista töistä, joskus myös tutkimuksesta. Tällä argumentilla perustellaan esimerkiksi nykyisiä järjettömän kattavia tekijänoikeuksia, eli että musiikkikappaleiden säveltäjien, sanoittajien jne, tulee ansaita elantonsa tekemällä musiikkia, tai että kirjailijoiden tulee ansaita elantonsa myymällä kirjoja.
Tämä argumentti on mielenkiintoinen virheellisyydessään. Virhellisyys on nähtävissä helposti esimerkiksi siitä, että jos minä ostan lapion ja menen (pyytämättä) kaivamaan kuoppaa jonnekin, on selvää ettei kukaan minulle siitä mitään maksa, vaikka tekisin kuinka kovasti työtä. Työ sinänsä siis ei oikeuta minua mihinkään. Kukaan ei kiistäkään tätä, vaan sanoo että kyse on ihan eri asiasta, yleensä siis kyse on siitä että täytyyhän ihmisten ensin sopia -- siis tehdä työsopimus.
Tämä työsopimuksen tekeminen tietysti tuhoaa argumentin kokonaan silloin, kun puhumme merkkijonojen, äänten, tms helposti digitoitavien tuotosten eteen tehdystä työstä ja tekijänoikeuksista, joten en mene siihen nyt. Mutta sen alle jää se, että jos työnantaja palkkaa työntekijän tekemään työtä, niin tämän tulisi maksaa palkkaa niin paljon, että työntekijän elinkustannukset tulevat katetuiksi.
Oletetaan että meillä on ravintola, jossa tarvitaan portsaria vain perjantai- ja lauantai-iltaisin. Ravintola on varsin pieni -- se on esimerkiksi pienellä paikkakunnalla -- ja se elättää omistajansa kuten miten arki-iltojen myynnillä. Omistajan lisäksi ravintolassa ei ole muita työntekijöitä. Paikkakunnalla on sen verran rähinöintiin taipuvaisia ihmisiä, että portsarin pitää pitää nämä ulkona. Jos portsaria ei ole, niin ravintola tuottaa viikonloppuisin tappiota kun rähinöijät rikkovat laseja ja karkottavat maksavat asiakkaat. Jos portsari on paikalla, ravintola tuottaa 200 euroa viikonlopulta voittoa.
Ravintoloitsija voisi pitää ravintolan kiinni viikonloppuisin ja sinnitellä, mutta palkkaamalla portsarin, ravintoloitsija voi tienata vähän enemmän. Hän laskee että maksamalla portsarille 100 euroa viikossa, saadaan reilu diili; Ravintoloitsija pitää puolet voitoista ja antaa puolet portsarille. Portsari ei kuitenkaan elä 100 eurolla viikossa, sillä hän joutuu maksamaan vuokraa, syömään, jne. Onneksemme meillä on yhdistelmä erilaisia tukia, jotka mahdollistavat sen, että portsariksi palkattu työtön kehonrakentaja saa maksettua vuokransa ja vieläpä kilokaupalla ylimääräistä rahkaa viikossa menemällä ovelle töihin.
Ravintoloitsija ei voisi palkata portsaria juurikaan suuremmalla summalla. Jo nyt hän saa viikonlopun aukiolosta saman kuin portsarikin, eikä tätä voi oikein millään muotoa pitää epäoikeudenmukaisena diilinä. Siinä määrin kuin ylipäätään pidämme positiivisena sitä, että ihmiset voivat viikonloppuna käydä ravintolassa (jos esimerkki on liian epäterve, niin vaihdetaan ravintolan tilalle kuntosali ja portsarin tilalle vaikkapa jumppaohjaaja) tai muutoin hyödyntää jotain palveluita, on selvää että ceteris paribus, on parempi että firma pyörii viikonloppuna kuin että se ei pyöri. Jos siis esimerkiksi esitämme vaatimuksen että portsaria ei saa palkata vaikkapa alle 1200 euron kuukausipalkalla (eli 300 euroa viikko), niin ravintola pysyy suljettuna viikonlopun.
tiistai 31. heinäkuuta 2018
Aseiden käyttö
Iain M. Banksin vuonna 1990 julkaistu science fiction- romaani "Use of Weapons" on yksi suosikkejani. Se kertoo -- näennäisesti -- Cheradenine Zakalwe- nimisestä miehestä, joka on sotilaallinen nero. Kirjan tarina on monimutkainen, enkä sitä tässä referoi sen kummemmin; Zakalwen erikoiskyky on se, että hän pystyy aina löytämään tilanteessa kuin tilanteessa jotain, mitä käyttää aseena, joka sitten kääntää sodan tai taistelun voitoksi. Nämä aseet voivat olla konkreettisia esineitä, tai hyvin abstraktejakin asioita. Ja niillä saavutetut voitot usein tuppaavat olemaan "hinnalla millä hyvänsä"- voittoja, eräänlaisia Pyrrhoksen voittoja.
Kyseinen kirja kuuluu ns kulttuuri-sarjaan. Ja siksi se toimii näin aasinsiltamaisena johdantona kulttuurisotaan. Käytän termiä tässä vapaamuotoisesti viittaamaan siihen konfliktinomaiseen erimielisyyksien kokoelmaan, jota käydään muutamallakin eri rintamalla. Hyvin karkea jaottelu näissä erimielisyyksissä on jakaa ihmiset yhtäältä konservatiivisiin tai traditionalisteihin, ja toisaalta liberaaleihin tai edistyksellisiin. Tällä jaottelulla ei ole kovin suurta merkitystä tässä kirjoituksessa.
Kuten niin usein silloin, kun etsitään erilaisiin suhtautumis- ja arvokysymyksiin jonkinlaista neuvotteluratkaisua, tärkeimpiä aseita ovat sanat. Hyvin suuri osa kiistoista onkin taistelua sanojen merkityksestä. Puuduksiin asti joudumme kuuntelemaan kiistaa siitä, kuinka termejä kuten rasisti, homofobi, misogyyni jne, käytetään aseina, ja niiden merkitystä laajennetaan tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä ne aiemmin ovat tarkoittaneet. Käytin tässä nyt kolmea ns. edistyksellisten käyttämää termiä tarkoituksella esimerkkinä, sillä hyvin pitkälle tämäntyyppisten sanojen kohdalla juuri tämä osapuoli on onnistuneemmin merkitysten laajentamisessa. Toiselta puolelta marxilainen ja kulttuurimarxismi ovat esimerkkejä termeistä joita on samaan tapaan alettu käyttää aseiden tapaan.
Niin kauan kun kyse on selkeästi haukkumasanaksi muuttuneesta termistä, niiden teho melko nopeasti vähenee. "sosialisti" ja "kultturimarxisti" ovat varsin läpinäkyvästi lähinnä koprolaliaan verratavia termejä, ja niin alkaa olla myös "rasisti". Kun merkitykset muuttuvat tällä tavoin, alkuperäisen tarkoituksen merkitys hämärtyy; emme enää oikein pysty tunnistamaan sosialismia oppina tai rasismia asenteena tavalla, joka olisi laajasti jaettua.
Esimerkiksi 1980-luvulla "sosialisti" oli joku, joka kannatti sosialisteja, mahdollisesti sosialidemokraattien vasemmistolaisempaa puoliskoa jne. "Rasisti" tarkoitti ihmistä, jolla on toisten ihmisten rotuun kohdistuvia asenteita, ja joka pitää ihmisten rotua tekijänä jonka vuoksi näitä kuuluukin kohdella eri tavoin.
Asiat ovat todennäköisesti olleet osapuilleen tällaisia jo kauan. Tarkoitan, että sanojen merkityksestä on kiistelty ja niitä on käytetty aseina todennäköisesti aina. Nykymaailma ei ole siis poikkeuksellinen tällaisen aseiden käytön suhteen, vaan ainoastaan sen suhteen miten nopeasti informaatio liikkuu. Ja koska informaatio liikkuu nopeasti, myös sanojen rooli elää hyvin nopeassa tahdissa. Enää ei merkityksen muuttumiseen tarvita suuren suosion saavuttavaa kirjallista teosta jossa uusi merkitys perustellusti lyödään läpi, vaan asekäyttö (engl. weaponization) onnistuu esimerkiksi jakamalla sopivan oivaltavaa kolumnia tai jopa yksittäistä twiittiä riittävän hanakasti.
Asekäyttö ei rajoitu myöskään pelkästään "hyökkäysaseiksi" valjastamiseen. Eufemismien käyttö, eufemisointi, on toinen asekäytön muoto. Haitallinen, itsekäs, tai muulla tavalla moraalittomana yleisesti pidetty toiminta voidaan perustella positiivisen kuuloisilla termeillä. Tällaisia termejä on ajanoloon ollut paljon. Isänmaallisuus, lojaalius, suvaitsevaisuus, tehokkuus, jne, ovat toimineet suojakilpinä oman aseman parantamiselle, kaverikapitalistisille vedätyksille, vallanhimolle jne.
Käsitykseni kielen roolista ja erityisesti puhutun kielen suhteesta epistemologiaan on varsin rento. Tarkoitan tällä sitä, että kuten aiemmissa kirjoituksissani olen sanonut, suhtaudun (puhekielen) "totuuteen" varsin skeptisesti. Kielellä voidaan toki ilmaista asioita, kuten malleja, mutta viime kädessä ilmaisu kielellä ilman jotakin formaalia semantiikkaa on aina epätäsmällistä ja ennen kaikkea altista tälle asekäytölle. Koska emme kuitenkaan näe intentioita kielessä tuntematta esimerkiksi puhujaa, joudumme aina joko altistamaan itsemme sille että meidät huijataan tällaiseen vallankäyttöön, tai toisaalta turvautumaan eräänlaiseen hyperskeptisyyteen. Oma suhteeni on enemmän jälkimmäinen, mutten kuitenkaan problematisoi täysin kieltä arjessa.
Sanon tämän myös siksi, että minua on useasti syytetty siitä että pelaan filosofisesti kaksilla korteilla. Kun jokin termi on valjastettu asekäyttöön, sen alkuperäisen merkityksen ja uuden merkityksen välille syntyy jännite. Tämä jännite voidaan purkaa useimmiten vain keksimällä uusi termi alkuperäisen tilalle, mutta pidän tätä hieman huonona yleisenä periaatteena. Sillä on tietenkin aivan hyvät perustelut usein; joskus terminologian uusiminen tai ainakin uusien termien hyväksyminen on aivan paikallaan.
Yhtäältä, asekäyttö ei aina ole ainoa syy sille, että merkitys on laajentunut tai muuttunut. Otetaan nyt karkeana esimerkkinä vaikkapa suomenkielinen termi "neekeri". Amerikkalaisessa kielenkäytössä sana "nigger" juontaa latinan sanasta "niger", joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa, ja lienee tullut amerikkalaiseen kielenkäyttöön latinalaisperäisten kielten sanasta "negro", joka myös tarkoittaa mustaa. Sanan rinnalle tuli 1800-luvulla muita sanoja, kuten "colored", tai huolellisesti lausuttu "negro"; näiden sanojen käyttö oli alunperin "kohteliaampaa" kuin sanan "nigger" käyttö lähinnä siksi, että käyttämällä näitä sanoja puhuja halusi korostaa omaa oppineisuuttaan ja sivistyneisyyttään, siinä misttä "nigger" oli rahvaan puhekieltä. Tämä kehitys teki lopulta N-sanasta lähes yksinomaan haukkumasanan.
Viimeisten vuosikymmenten aikana sana on saanut kuitenkin identiteettipoliittisen roolin, amerikkalaisten mustien parissa nigger voi olla keskinäisen sanailun tehokeino, jopa toverillinen ja yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaava puhuttelusana, kun taas valkoihoisten lausumana se on lähes taianomainen tabu. Itse asiassa, jos olisimme USA:ssa ja kirjoittaisin tällaisen tekstin julkisesti englanniksi, olisin varsin konkreettisessa vaarassa joutua keskelle mitä suurinta sontamyrskyä jossa minua syytettäisiin rasismista. Luotan kuitenkin että lukijani ymmärtävät tämän kirjoituksen kokonaisuuden. Toivoisin ettei tämä kirjoitus poikisi tutkintapyyntöjä tai valituksia työnantajalleni "rasistisista asenteista".
Suomessa vastaavanlainen kehitys tapahtui myöhemmin. Sanan "neekeri" katsottiin varsin myöhään vastaavan samanlaista alatyyliä kuin englannin N-sanan. En ole tarkkaan tutkinut kehityksen aikajanaa, eikä se ole tässä olennaista, mutta kehitys on selkeästi tapahtunut omana elinaikanani niin, että lapsuudessani vielä oli aivan tavallista puhua "neekereistä" neutraalisti. Näin ei kuitenkaan enää nykypäivänä ole. Jännitettä on toki edelleen, ja monet vanhemman polven ihmiset edelleen käyttävät termiä "neekeri".
Suurin osa nuoremmista ihmisistä kavahtaa tätä ja ottaa kyseisen sanan käytön merkkinä puhujan rasismista. Tässä on nyt syytä huomata että rasismilla on sekä asekäyttö että aivan kunnollinen käyttötapa. Kummasta on kyse, kun eläkeläinen kertoo jutelleensa kaupassa mukavan kassaneidin kanssa, joka oli neekeri? Onko eläkeläinen rasisti vai "rasisti"? Entä jos kiistanalainen, kansallismielisenä tunnettu esseisti kännipäissään kirjoittaa Facebook-seinälleen sata kertaa "neekerineekerineekeri"? En tarjoa näihin mitään vastausta; jokainen voi oman vastauksensa perusteella arvioida yhtäältä sitä missä määrin pitää näitä sanoja asevarastonsa osana, toisaalta sitä, missä määrin kokee varsinaiset sanojen merkitykset itselleen tärkeiksi ja sitä mitä nämä merkitykset omassa mielessä todella ovat.
Toisaalta akateemisessa käytössä varsin järkevän ja ennen kaikkea täsmällisen operationaalisen merkityksen omaavat sanat jotka on valjastettu asekäyttöön, on mielekästä yrittää vallata "takaisin". Tällöinkään tietenkään ei ole syytä lähteä vain takki auki käyttämään sanaa ikään kuin mitään riskiä väärinymmärryksestä ei olisi. On syytä muistuttaa merkityksestä ja formalisoida tai vähintään luonnostella merkitystä huolellisesti ennen käyttöä. Eufemismin tai uuden termin keksiminen luovuttaa pelin välittömästi niille, jotka pyrkivät käyttämään kieltä yksinomaan vallankäytön välineinä rehellisen ilmaisun sijaan.
On varsin raskasta problematisoida kielenkäyttö aina ennen kuin voi alkaa edes yrittää ilmaista jotakin ideaa. Moni lähteekin sitten mieluummin määrittelemään kokonaan uudet käsitteet "väärinkäsitysten välttämiseksi". Tämä on mielestäni hieman ihmisten aliarviointia, ja ennen kaikkea se on ns weasel way out, jos tällainen englanninkielinen ilmaisu tähän sallitaan.
Nousen tässä vielä yhden kerran yhtä pykälää korkeammalle metatasolle ja abstrahoin; Se, mitä yllä sanon kielestä ja asekäytöstä, on minulle perustavanlaatuinen perustelu siitä, miksi puhun (tuolla tasolla operoidessani) esimerkiksi siitä että "totuutta ei ole olemassa". Jos formalisoimme ja huolellisesti operationalisoimme esittämämme mallin siitä, miten asiat toimivat, niin tietenkin tämä malli voi olla väärä, eli se luo oletuksia jotka eivät toteudu kun toimimme malliin luottaen. Arkikielessä tätä nimitetään "epätodeksi". Malli voi olla myös tarkoituksenmukainen, eli luoda oletuksia jotka todella osoittautuvat oikeaksi; arkikielessä siis "totta". Mutta vaikka (ja tämäkin on hutera oletus) olettaisimme että jokin malli voisi tyhjentävästi kuvata tosiasiat jossakin tietyssä kontekstissa, joudumme aina hieman huteralle pohjalle jos jätämme vähänkin siitä formalisoimatta ja vaille täysin mekaanista operationalisointia.
Kyseinen kirja kuuluu ns kulttuuri-sarjaan. Ja siksi se toimii näin aasinsiltamaisena johdantona kulttuurisotaan. Käytän termiä tässä vapaamuotoisesti viittaamaan siihen konfliktinomaiseen erimielisyyksien kokoelmaan, jota käydään muutamallakin eri rintamalla. Hyvin karkea jaottelu näissä erimielisyyksissä on jakaa ihmiset yhtäältä konservatiivisiin tai traditionalisteihin, ja toisaalta liberaaleihin tai edistyksellisiin. Tällä jaottelulla ei ole kovin suurta merkitystä tässä kirjoituksessa.
Kuten niin usein silloin, kun etsitään erilaisiin suhtautumis- ja arvokysymyksiin jonkinlaista neuvotteluratkaisua, tärkeimpiä aseita ovat sanat. Hyvin suuri osa kiistoista onkin taistelua sanojen merkityksestä. Puuduksiin asti joudumme kuuntelemaan kiistaa siitä, kuinka termejä kuten rasisti, homofobi, misogyyni jne, käytetään aseina, ja niiden merkitystä laajennetaan tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä ne aiemmin ovat tarkoittaneet. Käytin tässä nyt kolmea ns. edistyksellisten käyttämää termiä tarkoituksella esimerkkinä, sillä hyvin pitkälle tämäntyyppisten sanojen kohdalla juuri tämä osapuoli on onnistuneemmin merkitysten laajentamisessa. Toiselta puolelta marxilainen ja kulttuurimarxismi ovat esimerkkejä termeistä joita on samaan tapaan alettu käyttää aseiden tapaan.
Niin kauan kun kyse on selkeästi haukkumasanaksi muuttuneesta termistä, niiden teho melko nopeasti vähenee. "sosialisti" ja "kultturimarxisti" ovat varsin läpinäkyvästi lähinnä koprolaliaan verratavia termejä, ja niin alkaa olla myös "rasisti". Kun merkitykset muuttuvat tällä tavoin, alkuperäisen tarkoituksen merkitys hämärtyy; emme enää oikein pysty tunnistamaan sosialismia oppina tai rasismia asenteena tavalla, joka olisi laajasti jaettua.
Esimerkiksi 1980-luvulla "sosialisti" oli joku, joka kannatti sosialisteja, mahdollisesti sosialidemokraattien vasemmistolaisempaa puoliskoa jne. "Rasisti" tarkoitti ihmistä, jolla on toisten ihmisten rotuun kohdistuvia asenteita, ja joka pitää ihmisten rotua tekijänä jonka vuoksi näitä kuuluukin kohdella eri tavoin.
Asiat ovat todennäköisesti olleet osapuilleen tällaisia jo kauan. Tarkoitan, että sanojen merkityksestä on kiistelty ja niitä on käytetty aseina todennäköisesti aina. Nykymaailma ei ole siis poikkeuksellinen tällaisen aseiden käytön suhteen, vaan ainoastaan sen suhteen miten nopeasti informaatio liikkuu. Ja koska informaatio liikkuu nopeasti, myös sanojen rooli elää hyvin nopeassa tahdissa. Enää ei merkityksen muuttumiseen tarvita suuren suosion saavuttavaa kirjallista teosta jossa uusi merkitys perustellusti lyödään läpi, vaan asekäyttö (engl. weaponization) onnistuu esimerkiksi jakamalla sopivan oivaltavaa kolumnia tai jopa yksittäistä twiittiä riittävän hanakasti.
Asekäyttö ei rajoitu myöskään pelkästään "hyökkäysaseiksi" valjastamiseen. Eufemismien käyttö, eufemisointi, on toinen asekäytön muoto. Haitallinen, itsekäs, tai muulla tavalla moraalittomana yleisesti pidetty toiminta voidaan perustella positiivisen kuuloisilla termeillä. Tällaisia termejä on ajanoloon ollut paljon. Isänmaallisuus, lojaalius, suvaitsevaisuus, tehokkuus, jne, ovat toimineet suojakilpinä oman aseman parantamiselle, kaverikapitalistisille vedätyksille, vallanhimolle jne.
Käsitykseni kielen roolista ja erityisesti puhutun kielen suhteesta epistemologiaan on varsin rento. Tarkoitan tällä sitä, että kuten aiemmissa kirjoituksissani olen sanonut, suhtaudun (puhekielen) "totuuteen" varsin skeptisesti. Kielellä voidaan toki ilmaista asioita, kuten malleja, mutta viime kädessä ilmaisu kielellä ilman jotakin formaalia semantiikkaa on aina epätäsmällistä ja ennen kaikkea altista tälle asekäytölle. Koska emme kuitenkaan näe intentioita kielessä tuntematta esimerkiksi puhujaa, joudumme aina joko altistamaan itsemme sille että meidät huijataan tällaiseen vallankäyttöön, tai toisaalta turvautumaan eräänlaiseen hyperskeptisyyteen. Oma suhteeni on enemmän jälkimmäinen, mutten kuitenkaan problematisoi täysin kieltä arjessa.
Sanon tämän myös siksi, että minua on useasti syytetty siitä että pelaan filosofisesti kaksilla korteilla. Kun jokin termi on valjastettu asekäyttöön, sen alkuperäisen merkityksen ja uuden merkityksen välille syntyy jännite. Tämä jännite voidaan purkaa useimmiten vain keksimällä uusi termi alkuperäisen tilalle, mutta pidän tätä hieman huonona yleisenä periaatteena. Sillä on tietenkin aivan hyvät perustelut usein; joskus terminologian uusiminen tai ainakin uusien termien hyväksyminen on aivan paikallaan.
Yhtäältä, asekäyttö ei aina ole ainoa syy sille, että merkitys on laajentunut tai muuttunut. Otetaan nyt karkeana esimerkkinä vaikkapa suomenkielinen termi "neekeri". Amerikkalaisessa kielenkäytössä sana "nigger" juontaa latinan sanasta "niger", joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa, ja lienee tullut amerikkalaiseen kielenkäyttöön latinalaisperäisten kielten sanasta "negro", joka myös tarkoittaa mustaa. Sanan rinnalle tuli 1800-luvulla muita sanoja, kuten "colored", tai huolellisesti lausuttu "negro"; näiden sanojen käyttö oli alunperin "kohteliaampaa" kuin sanan "nigger" käyttö lähinnä siksi, että käyttämällä näitä sanoja puhuja halusi korostaa omaa oppineisuuttaan ja sivistyneisyyttään, siinä misttä "nigger" oli rahvaan puhekieltä. Tämä kehitys teki lopulta N-sanasta lähes yksinomaan haukkumasanan.
Viimeisten vuosikymmenten aikana sana on saanut kuitenkin identiteettipoliittisen roolin, amerikkalaisten mustien parissa nigger voi olla keskinäisen sanailun tehokeino, jopa toverillinen ja yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaava puhuttelusana, kun taas valkoihoisten lausumana se on lähes taianomainen tabu. Itse asiassa, jos olisimme USA:ssa ja kirjoittaisin tällaisen tekstin julkisesti englanniksi, olisin varsin konkreettisessa vaarassa joutua keskelle mitä suurinta sontamyrskyä jossa minua syytettäisiin rasismista. Luotan kuitenkin että lukijani ymmärtävät tämän kirjoituksen kokonaisuuden. Toivoisin ettei tämä kirjoitus poikisi tutkintapyyntöjä tai valituksia työnantajalleni "rasistisista asenteista".
Suomessa vastaavanlainen kehitys tapahtui myöhemmin. Sanan "neekeri" katsottiin varsin myöhään vastaavan samanlaista alatyyliä kuin englannin N-sanan. En ole tarkkaan tutkinut kehityksen aikajanaa, eikä se ole tässä olennaista, mutta kehitys on selkeästi tapahtunut omana elinaikanani niin, että lapsuudessani vielä oli aivan tavallista puhua "neekereistä" neutraalisti. Näin ei kuitenkaan enää nykypäivänä ole. Jännitettä on toki edelleen, ja monet vanhemman polven ihmiset edelleen käyttävät termiä "neekeri".
Suurin osa nuoremmista ihmisistä kavahtaa tätä ja ottaa kyseisen sanan käytön merkkinä puhujan rasismista. Tässä on nyt syytä huomata että rasismilla on sekä asekäyttö että aivan kunnollinen käyttötapa. Kummasta on kyse, kun eläkeläinen kertoo jutelleensa kaupassa mukavan kassaneidin kanssa, joka oli neekeri? Onko eläkeläinen rasisti vai "rasisti"? Entä jos kiistanalainen, kansallismielisenä tunnettu esseisti kännipäissään kirjoittaa Facebook-seinälleen sata kertaa "neekerineekerineekeri"? En tarjoa näihin mitään vastausta; jokainen voi oman vastauksensa perusteella arvioida yhtäältä sitä missä määrin pitää näitä sanoja asevarastonsa osana, toisaalta sitä, missä määrin kokee varsinaiset sanojen merkitykset itselleen tärkeiksi ja sitä mitä nämä merkitykset omassa mielessä todella ovat.
Toisaalta akateemisessa käytössä varsin järkevän ja ennen kaikkea täsmällisen operationaalisen merkityksen omaavat sanat jotka on valjastettu asekäyttöön, on mielekästä yrittää vallata "takaisin". Tällöinkään tietenkään ei ole syytä lähteä vain takki auki käyttämään sanaa ikään kuin mitään riskiä väärinymmärryksestä ei olisi. On syytä muistuttaa merkityksestä ja formalisoida tai vähintään luonnostella merkitystä huolellisesti ennen käyttöä. Eufemismin tai uuden termin keksiminen luovuttaa pelin välittömästi niille, jotka pyrkivät käyttämään kieltä yksinomaan vallankäytön välineinä rehellisen ilmaisun sijaan.
On varsin raskasta problematisoida kielenkäyttö aina ennen kuin voi alkaa edes yrittää ilmaista jotakin ideaa. Moni lähteekin sitten mieluummin määrittelemään kokonaan uudet käsitteet "väärinkäsitysten välttämiseksi". Tämä on mielestäni hieman ihmisten aliarviointia, ja ennen kaikkea se on ns weasel way out, jos tällainen englanninkielinen ilmaisu tähän sallitaan.
Nousen tässä vielä yhden kerran yhtä pykälää korkeammalle metatasolle ja abstrahoin; Se, mitä yllä sanon kielestä ja asekäytöstä, on minulle perustavanlaatuinen perustelu siitä, miksi puhun (tuolla tasolla operoidessani) esimerkiksi siitä että "totuutta ei ole olemassa". Jos formalisoimme ja huolellisesti operationalisoimme esittämämme mallin siitä, miten asiat toimivat, niin tietenkin tämä malli voi olla väärä, eli se luo oletuksia jotka eivät toteudu kun toimimme malliin luottaen. Arkikielessä tätä nimitetään "epätodeksi". Malli voi olla myös tarkoituksenmukainen, eli luoda oletuksia jotka todella osoittautuvat oikeaksi; arkikielessä siis "totta". Mutta vaikka (ja tämäkin on hutera oletus) olettaisimme että jokin malli voisi tyhjentävästi kuvata tosiasiat jossakin tietyssä kontekstissa, joudumme aina hieman huteralle pohjalle jos jätämme vähänkin siitä formalisoimatta ja vaille täysin mekaanista operationalisointia.
perjantai 6. heinäkuuta 2018
Tieto ja taito
"Postmodernismilla" on paha kaiku nykyisin, sillä sanalla tarkoitetaan pääsääntöisesti jonkinlaista äärimmilleen vietyä relativismia yhdistettynä jonkinlaiseen vasemmistolaiseen agendaan. Alunperin itse mielsin termin tarkoittavan lähinnä tiettyä kirjallisuustieteen vaihetta. En pidä termistä lainkaan, koska se on sosialismin, fasismin, kapitalismin yms sanojen tapaan lähinnä kirosana, jonka ainoa merkitys on haukkua jotakin henkilöä tai ryhmää, yksilöimättä tarkkaan mitä tämä "kritiikki" lopulta tarkoittaa. Käytän termiä "postmodernismi" tässä ylimalkaisesti tarkoittamaan kaikkea konstruktionistista, dekonstruktionistista, relativistista jne älyllistä traditiota sen kummemmin yksilöimättä mitään.
Osalla postmodernismiin merkittävästi vaikuttaneista klassikkoteoksista ja -teorioista on kuitenkin alunpitäen erittäin mielenkiintoinen ja relevantti sanoma. En mene arvailemaan miksi se teoreettinen viitekehys joka aivan asianmukaisesti näissä yhteyksissä on esitetty, on saanut niin pahan kaiun; ymmärrän osan siitä, ja näen ilmiöt jotka tässä ympärillä pyörivät, mutten pysty täysin sisäistämään sitä, miksi eri tahot kiistelevät asiasta (tai pikemminkin asian vierestä) vailla aitoa yritystä ymmärtää näitä viitekehyksiä.
Yksi suosikkiteoksistani, joka on vaikuttanut tässä merkittävästi, on Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Pidän kirjaa yhtenä merkittävimmistä oman ajatteluuni vaikuttaneista teoksista. Sitä voi pitää ns sosiaalisen konstruktionismin perustaneena teoksena, mutta en pystynyt kyllä millään muotoa löytämään siitä mitään tukea sille mitä "konstruktionismina" nykypäivänä myydään.
En kuitenkaan puhu tästä nyt, vaikka suosittelenkin kirjaa kaikille. Kirjassa on yksi vignettimäinen esimerkki (muistaakseni) veneentekijästä, joka konstruoi itse veneensä. Pahoittelen kaikille lukijoilleni jos muistan väärin, en löytänyt kirjaa hyllystäni (lienen lainannut sen jollekulle vuosia sitten) enkä ole lukenut kirjaa yli viiteentoista vuoteen. Esimerkki jäi mieleeni; se, mitä siitä nyt kerron on vain omaa konstruktiotani esimerkistä, eikä siten välttämättä omaa paljoakaan kosketuspintaa itse kirjaan.
Veneenveistäjä rakentaa veneen, esimerkiksi kalastaakseen. Veneellä on tietty funktio, ja veneenveistäjä tietää miksi ja miten hän veneen rakentaa jotta se pysyisi vedessä. Tästä tiedosta vain hyvin pieni osa on teoreettista tietoa, suurin osa on ns kädentaitoja. Tämä taito ilmenee siinä, että veneenveistäjä valitsee sopivat puut, veistää ne sopivaan muotoon ja asettelee ne toisiaan vasten, kiinnittää, tervaa veneen jottei se vuoda, ja niin edelleen. Hän tietää teoriatasolla, että jos vesi täyttää veneen, se saattaa upota, joten vedenpitävyys on veneen kannalta olennaista. Hän tietää myös teoriatasolla, että jos veneen keula tai perä ovat tasaiset, syntyy virtauksia jotka hidastavat venettä.
Melko vähäisen ja paljolti intuitiivisen tiedon varassa voi rakentaa hyvinkin laadukkaan veneen. Tämä intuitiivinen tieto voi olla peräisin kokemuksesta tai se voi olla esimerkiksi opittu mestari-oppipoika-suhteessa. Tradition merkitys korostuu tällaisessa tiedon jakamisessa. Mestari saattaa perustella oppipojalleen esimerkiksi keulan tietyn muodon sanomalla, että jos emme tee näin, vene kulkee hitaasti, sen kummemmin selittämättä mitään teoriaa siitä, mikä juuri tässä ratkaisussa tekee veneestä nopean.
Veneen tietystä perinteisestä muodosta tulee tässä prosessissa juuri sellaista konstruoitua sosiaalista todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Se on yhdistelmä tietoa ja taitoa; osaamme reagoida oikealla tavalla, suorittaa oikeanlaiset toimenpiteet oikeissa tilanteissa, koska me olemme oppineet ne hieman kuten kädentaidot opitaan. Meille on ehkä selitetty teoriassa, miksi toimimme näin, mitkä ovat näiden toimintojen perustelut sen tiedon varassa joka meillä on. Valtaosa tästä tiedosta on jotain mitä emme koskaan kyseenalaista.
Olennaista on se, että kaikki tieto on tällä tavalla konstruoitua. Tämä valitettavasti tulkitaan tarkoittavan jotenkin sitä, että myös se, mitä se tieto tarkoittaa, so. se, miten tieto nivoutuu minkäkinlaisiin taitoihin ja mitä se ennustaa, eli millaisten tapahtumien tai faktojen päättelyn se mahdollistaa kun tiedämme toiset faktat, olisi jotenkin mielivaltaista.
Esimerkkimme veneenveistäjä tietää, että jos hän rakentaisi veneensä keulan lättänäksi sen sijaan että se on suippo, vene ei kulkisi yhtä sujuvasti. Kun me arjessa puhumme "tietämisestä", tarkoitamme tietenkin tätä onnistunutta ennustetta. Se, että ennuste onnistuu ei ole konstruoitua, mutta se, mihin ennuste perustuu on. Jos veneenveistäjä sanoo, että veneen keulan tietty muoto hidastaa sitä, koska jumalat suuttuvat, hänen ennusteensa ei ole yhtään sen huonompi sinänsä, kuin jos hän sanoisi, että lättänä keula aiheuttaa virtausvastusta ja turbulenssia keulan edessä, ja tämä taas lisää liikevastusta.
Pidämme kuitenkin jälkimmäistä parempana tietona kuin ensimmäistä. Tämä on oikeutettua, koska tämä parempi tieto on osa laajempaa -- sinänsä konstruoitua -- kokonaisuutta, jossa voimme tehdä lisää onnistuneita ennusteita. Voimme esimerkiksi ajatella Wrightin veljesten onnistuneen lentokoneen prototyypin tämän jälkimmäisen tiedollisen tradition ansiona. Tämä tietenkin on ns retrofittausta -- minulla ei ole todisteita siitä, että Wrightin veljekset olisivat tehneet tarkkoja laskelmia ilmavirtauksista ja nosteista, ja epäilen etteivät he tehneetkään.
Näemme myös helposti sen, miksi laajempi, parempia ennusteita mahdollistava tiedollinen viitekehys on hyödyllinen. Vaikka asettaisimme taidon -- siis kyvyn tehdä asioita, kyvyn muuttaa resursseja toisiksi resursseiksi -- ensisijaisena ja nojaisimme mielellämme traditioon siitä miten taidot hankitaan, voimme silti aika-ajoin törmätä tilanteeseen jossa taidot eivät riitä. Kun paikallinen sotapäällikkö pyytää veneenveistäjältä venettä, joka kykenee ylittämään myrskyisimmänkin ulapan, veneenveistäjä saattaa joutua tilanteeseen jossa hänen tietämyksensä ei yleisty. Pystymme kyllä seilaamaan metrin korkuisessa aallokossa, mutta kaksi metriä on jo liikaa. Jos tiedot voivat antaa meille oikeansuuntaisia ennusteita, voimme päästä lähemmäs tuota aiemmin taitojemme ulottumattomissa ollutta projektia. Painavampi köli, korkeammat laidat, leveämpi peräosa? Kokeillaan puolitoistametrisessä aallokossa! (En tunne veneensuunnittelua, joten pahoittelen jos esimerkkini hajoaa)
Omakohtaisesta kokemuksesta olen huomannut, miten vähän tiedot muuttuvat taidoiksi itsestään; Moni ihminen joka tietää, kuvittelee osaavansa. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos "tiedän miten asia tehdään", niin voin loihtia mieleeni mielikuvan siitä, että teen asian mekaanisesti tiedostani johdettuja pieniä askelia seuraten, ja saavun lopputulokseen. Jos "tiedän", esimerkiksi veneenveiston oppikirjaa lukeneena, miten vene tehdään, niin uskon että vain mekaanisesti soveltamalla tätä tietoani voin tehdä veneen.
Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Taidoissa on teoreettisemmissakin asioissa aina kyse myös muunlaisista muutoksista ihmisen kognitiossa. Niillä on oma konstruktioluonteensa. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että taito on "pelkkä konstruktio", jonka voisi omaksua mielivaltaisesti ja ihan erilaisena jos vain haluaa. Mutta se tarkoittaa sitä, että taito pitää konstruoida tekemällä. Tiedosta on toki hyötyä tilanteissa joissa taidot eivät välttämättä riitä, mutta tiedon muuttaminen taidoksi on hyvin hidasta ja virhealtista.
Vertaisin tässä Kahnemanin "Thinking, Fast and Slow"-hengeessä systeemi 1 ja systeemi 2- ajatteluun. Tämä jaottelu ei ole aivan sama, sillä systeemi 1:n intuitiota tarvitaan taidoissa, mutta taitojen soveltaminen on myös tietoista, keskittymistä vaativaa toimintaa, ja siten se vaatii myös systeemi 2- ajattelua. Tiedon muuttaminen taidoksi tai tiedon soveltaminen taidon kehittämiseen on lähes yksinomaan systeemi 2- toimintaa. Ja jos sitä yrittää tehdä systeemi 1 edellä, niin virheitä syntyy paljon.
Osalla postmodernismiin merkittävästi vaikuttaneista klassikkoteoksista ja -teorioista on kuitenkin alunpitäen erittäin mielenkiintoinen ja relevantti sanoma. En mene arvailemaan miksi se teoreettinen viitekehys joka aivan asianmukaisesti näissä yhteyksissä on esitetty, on saanut niin pahan kaiun; ymmärrän osan siitä, ja näen ilmiöt jotka tässä ympärillä pyörivät, mutten pysty täysin sisäistämään sitä, miksi eri tahot kiistelevät asiasta (tai pikemminkin asian vierestä) vailla aitoa yritystä ymmärtää näitä viitekehyksiä.
Yksi suosikkiteoksistani, joka on vaikuttanut tässä merkittävästi, on Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Pidän kirjaa yhtenä merkittävimmistä oman ajatteluuni vaikuttaneista teoksista. Sitä voi pitää ns sosiaalisen konstruktionismin perustaneena teoksena, mutta en pystynyt kyllä millään muotoa löytämään siitä mitään tukea sille mitä "konstruktionismina" nykypäivänä myydään.
En kuitenkaan puhu tästä nyt, vaikka suosittelenkin kirjaa kaikille. Kirjassa on yksi vignettimäinen esimerkki (muistaakseni) veneentekijästä, joka konstruoi itse veneensä. Pahoittelen kaikille lukijoilleni jos muistan väärin, en löytänyt kirjaa hyllystäni (lienen lainannut sen jollekulle vuosia sitten) enkä ole lukenut kirjaa yli viiteentoista vuoteen. Esimerkki jäi mieleeni; se, mitä siitä nyt kerron on vain omaa konstruktiotani esimerkistä, eikä siten välttämättä omaa paljoakaan kosketuspintaa itse kirjaan.
Veneenveistäjä rakentaa veneen, esimerkiksi kalastaakseen. Veneellä on tietty funktio, ja veneenveistäjä tietää miksi ja miten hän veneen rakentaa jotta se pysyisi vedessä. Tästä tiedosta vain hyvin pieni osa on teoreettista tietoa, suurin osa on ns kädentaitoja. Tämä taito ilmenee siinä, että veneenveistäjä valitsee sopivat puut, veistää ne sopivaan muotoon ja asettelee ne toisiaan vasten, kiinnittää, tervaa veneen jottei se vuoda, ja niin edelleen. Hän tietää teoriatasolla, että jos vesi täyttää veneen, se saattaa upota, joten vedenpitävyys on veneen kannalta olennaista. Hän tietää myös teoriatasolla, että jos veneen keula tai perä ovat tasaiset, syntyy virtauksia jotka hidastavat venettä.
Melko vähäisen ja paljolti intuitiivisen tiedon varassa voi rakentaa hyvinkin laadukkaan veneen. Tämä intuitiivinen tieto voi olla peräisin kokemuksesta tai se voi olla esimerkiksi opittu mestari-oppipoika-suhteessa. Tradition merkitys korostuu tällaisessa tiedon jakamisessa. Mestari saattaa perustella oppipojalleen esimerkiksi keulan tietyn muodon sanomalla, että jos emme tee näin, vene kulkee hitaasti, sen kummemmin selittämättä mitään teoriaa siitä, mikä juuri tässä ratkaisussa tekee veneestä nopean.
Veneen tietystä perinteisestä muodosta tulee tässä prosessissa juuri sellaista konstruoitua sosiaalista todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Se on yhdistelmä tietoa ja taitoa; osaamme reagoida oikealla tavalla, suorittaa oikeanlaiset toimenpiteet oikeissa tilanteissa, koska me olemme oppineet ne hieman kuten kädentaidot opitaan. Meille on ehkä selitetty teoriassa, miksi toimimme näin, mitkä ovat näiden toimintojen perustelut sen tiedon varassa joka meillä on. Valtaosa tästä tiedosta on jotain mitä emme koskaan kyseenalaista.
Olennaista on se, että kaikki tieto on tällä tavalla konstruoitua. Tämä valitettavasti tulkitaan tarkoittavan jotenkin sitä, että myös se, mitä se tieto tarkoittaa, so. se, miten tieto nivoutuu minkäkinlaisiin taitoihin ja mitä se ennustaa, eli millaisten tapahtumien tai faktojen päättelyn se mahdollistaa kun tiedämme toiset faktat, olisi jotenkin mielivaltaista.
Esimerkkimme veneenveistäjä tietää, että jos hän rakentaisi veneensä keulan lättänäksi sen sijaan että se on suippo, vene ei kulkisi yhtä sujuvasti. Kun me arjessa puhumme "tietämisestä", tarkoitamme tietenkin tätä onnistunutta ennustetta. Se, että ennuste onnistuu ei ole konstruoitua, mutta se, mihin ennuste perustuu on. Jos veneenveistäjä sanoo, että veneen keulan tietty muoto hidastaa sitä, koska jumalat suuttuvat, hänen ennusteensa ei ole yhtään sen huonompi sinänsä, kuin jos hän sanoisi, että lättänä keula aiheuttaa virtausvastusta ja turbulenssia keulan edessä, ja tämä taas lisää liikevastusta.
Pidämme kuitenkin jälkimmäistä parempana tietona kuin ensimmäistä. Tämä on oikeutettua, koska tämä parempi tieto on osa laajempaa -- sinänsä konstruoitua -- kokonaisuutta, jossa voimme tehdä lisää onnistuneita ennusteita. Voimme esimerkiksi ajatella Wrightin veljesten onnistuneen lentokoneen prototyypin tämän jälkimmäisen tiedollisen tradition ansiona. Tämä tietenkin on ns retrofittausta -- minulla ei ole todisteita siitä, että Wrightin veljekset olisivat tehneet tarkkoja laskelmia ilmavirtauksista ja nosteista, ja epäilen etteivät he tehneetkään.
Näemme myös helposti sen, miksi laajempi, parempia ennusteita mahdollistava tiedollinen viitekehys on hyödyllinen. Vaikka asettaisimme taidon -- siis kyvyn tehdä asioita, kyvyn muuttaa resursseja toisiksi resursseiksi -- ensisijaisena ja nojaisimme mielellämme traditioon siitä miten taidot hankitaan, voimme silti aika-ajoin törmätä tilanteeseen jossa taidot eivät riitä. Kun paikallinen sotapäällikkö pyytää veneenveistäjältä venettä, joka kykenee ylittämään myrskyisimmänkin ulapan, veneenveistäjä saattaa joutua tilanteeseen jossa hänen tietämyksensä ei yleisty. Pystymme kyllä seilaamaan metrin korkuisessa aallokossa, mutta kaksi metriä on jo liikaa. Jos tiedot voivat antaa meille oikeansuuntaisia ennusteita, voimme päästä lähemmäs tuota aiemmin taitojemme ulottumattomissa ollutta projektia. Painavampi köli, korkeammat laidat, leveämpi peräosa? Kokeillaan puolitoistametrisessä aallokossa! (En tunne veneensuunnittelua, joten pahoittelen jos esimerkkini hajoaa)
Omakohtaisesta kokemuksesta olen huomannut, miten vähän tiedot muuttuvat taidoiksi itsestään; Moni ihminen joka tietää, kuvittelee osaavansa. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos "tiedän miten asia tehdään", niin voin loihtia mieleeni mielikuvan siitä, että teen asian mekaanisesti tiedostani johdettuja pieniä askelia seuraten, ja saavun lopputulokseen. Jos "tiedän", esimerkiksi veneenveiston oppikirjaa lukeneena, miten vene tehdään, niin uskon että vain mekaanisesti soveltamalla tätä tietoani voin tehdä veneen.
Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Taidoissa on teoreettisemmissakin asioissa aina kyse myös muunlaisista muutoksista ihmisen kognitiossa. Niillä on oma konstruktioluonteensa. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että taito on "pelkkä konstruktio", jonka voisi omaksua mielivaltaisesti ja ihan erilaisena jos vain haluaa. Mutta se tarkoittaa sitä, että taito pitää konstruoida tekemällä. Tiedosta on toki hyötyä tilanteissa joissa taidot eivät välttämättä riitä, mutta tiedon muuttaminen taidoksi on hyvin hidasta ja virhealtista.
Vertaisin tässä Kahnemanin "Thinking, Fast and Slow"-hengeessä systeemi 1 ja systeemi 2- ajatteluun. Tämä jaottelu ei ole aivan sama, sillä systeemi 1:n intuitiota tarvitaan taidoissa, mutta taitojen soveltaminen on myös tietoista, keskittymistä vaativaa toimintaa, ja siten se vaatii myös systeemi 2- ajattelua. Tiedon muuttaminen taidoksi tai tiedon soveltaminen taidon kehittämiseen on lähes yksinomaan systeemi 2- toimintaa. Ja jos sitä yrittää tehdä systeemi 1 edellä, niin virheitä syntyy paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)