perjantai 11. helmikuuta 2011

Sananen demokratiasta.

[Laitan poikkeuksellisesti kiisteen alkuun, koska olen huomannut että pakinoiminen on vaikeaa. Pilkkaan tässä lähinnä kaikenlaisia jäykkiä asenteita, en tekstissä käsiteltyjä ihmisryhmiä.]

Päätin, etten aio tulevissa vaaleissa äänestää naisehdokasta. Päätökseni ei perustu siihen, että naisehdokkaissa olisi jotain vikaa, tai että pitäisin naisia huonompina päättäjinä. Kyse on protestista medialle. Ilmaisen tämän ääneen - se on oikeastaan tärkeämpi kuin mikään äänestyspäätös - protestina kahdelle ilmiölle.

Ensimmäinen protestoimani asia on se, että henkilöä, joka julkisesti kehottaa äänestämään naisehdokkaita, tai sanoo, että naisten äänestäminen on jonkun "velvollisuus", ei pidetä mitenkään yleisestiottaen vinksahtaneena tai seksistisenä. Jos ilmaisee päinvastaisen mielipiteen, on kuitenkin misogyyni, sovinisti, seksisti ja vaikka mitä. Tämän vuoksi siis en ilmaise niinkään sitä, että aikoisin äänestää miestä; en vain aio äänestää naista.

Toinen protestoimani asia on se, että jälleen kerran eilen lyötiin mediassa kovaäänisesti rumpua siitä, miten "naisen euro on 81 senttiä", ja haasteltava asiantuntija selitti täysin vailla sarkasmia, miten tämä ero johtuu siitä, että yksityisellä sektorilla on korkeammat palkat kuin julkisella, ja että tämä ero on merkki poliittisen tahdon puutteesta. Tässä siis tahtotila, jota tavoitellaan, olisi se, että julkisella sektorilla palkkojen pitäisi olla samansuuruiset kuin yksityisellä, täysin riippumatta alasta.

Ajattelin, että koska tällainen päätös tekee minusta ehkä joidenkin silmissä suvaitsemattoman, voisin kuitenkin ehkä ostaa korrektiuden manttelin takaisin äänestämällä johonkin sopivaan vähemmistöön kuuluvaa henkilöä. Kaikkein parasta olisi, jos ehdokkaana olisi joku sopiva transsukupuolinen henkilö, jonka papereihin kirjattu sukupuoli vaihtuisi kesken vaalikauden. Näin voisin esimerkiksi äänestää biologisesti miestä, kuitenkin antaen ääneni sosiaalisesti naiselle. Tai toisinpäin. Tärkeintä olisi, ettei minua teknisesti voisi syyttää kummankaan sukupuolen syrjimisestä. Vaikka siis tietenkin Suomessa on vaalisalaisuus.

Ehkä kaipaisimme vähän islamilaisen maailman mallia. Tiedämmehän erinäisten tahojen puheista, että heti kun muslimiväestön osuus kasvaa yli tietyn kynnysrajan (joka Ruotsissa on jo ylitetty, mutta Suomessa ehkä ei), alkaa kaikkien maan naisten pukeminen burqaan olla välttämätöntä. Tämä on hyvä alku, mutta tasa-arvon nimissä voisimme edistyksellisenä kansakuntana alkaa pukea burqaan kaikkia kansalaisiamme vauvasta vaariin, sukupuoleen katsomatta. Ei muuta kuin teltta päälle. Lisäksi voisi laittaa kaikille jonkinlaisen kurkkumikrofonin ja standardoida ihmisten pituuden niin, että kukaan ei voisi päätellä mitään kanssaihmisen ulkoisia ominaisuuksia. Eräänlainen Säkkiutopia (valitettavasti mainittu klassikkokirjoitus on kadonnut internetistä).

Ja kun nyt kerran reilulla meiningillä mennään, niin voitaisiin ne eduskuntapaikat oikeastaan arpoa. Tiedämme jo muutenkin sekä edistyksellisten että oikeistolaisten tahojen puheista, että niukat resurssit kuten parkkipaikat ja Uukakkosen konserttiliput tulee arpoa eikä huutokaupata, koska muu on sosialismia ja äärikapitalismia samassa paketissa. Miksi kansanedustuslaitoksen mehevät tilipussit ja kaikki se valta pitäisi jakaa ihmisille jonkin Idols-äänestyksen sabluunalla, kun ne voisi jakaa reilusti niin, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä eduskuntaan?

Loppuun vähän musiikkia:

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Mäki III.

Eilen käytin poikia Hervannan laskettelurinteessä. Selän arkuuden vuoksi en itse mennyt mäkeen; kävin maanantaina "jumpalla" ja sunnuntain laskettelukeikan jäljiltä hieman heikkona olleet tukilihakset eivät ihan jaksaneet mukana. Varsinaista kipua ei ole, mutta tunnen selkäni niin hyvin, että tiedän milloin ei ole syytä leikkiä sankaria. Kälyni asuu rinteen vieressä, joten pohdimme, josko ottaisimme tästä viikottaisen rutiinin. Vaikka asumme itse Mustavuoren kupeessa, sen lasten rinne on pienempi, ja itse iso rinne on toistaiseksi aivan liian jyrkkä pojalle, joka osaa hädin tuskin kääntyä. Frontside-käännökset onnistuvat jo ihan hyvin, mutta backside ei tunnu oikein sujuvan, mikä on sikäli hassua, että itse koin vaikeuksia nimenomaan päinvastoin.

Olen hieman surullisena seurannut - ja osallistunutkin - keskustelua, jota on käyty Soininvaaran blogissa kaupunkienvälisestä kilpailusta.

Peruslähtökohta on, että kilpailu ei ole "hyvä" tai "huono", vaan kilpailun hyödyllisyys riippuu siitä, onko sillä positiivisia, vai peräti negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Jos voittaja voittaa vähemmän kuin häviäjät häviävät, jatkuva kilpailu on Race to the Bottom (RTB), koska panosten koventuessa kaikki kilpailijat vain häviävät ja tuhoavat resursseja. Peliteoreettisesti tällainen tilanne tulee vangin dilemmasta silloin, kun mitään mekanismia välttää tehotonta Nash-tasapainoa ei ole.

Perinteinen markkinatalous ja siihen liittyvä kilpailu taas eivät ole RTB-kilpailua. Esimerkiksi yritysten tehostaessa toimintaansa, niiden pitää toimittaa asiakkailleen se, mitä asiakkaat haluavat, paremmin kuin kilpailijansa. Kustannusten painaminen alas toki on kivuliasta jollekin taholle, mutta asiakas voittaa, koska kilpailu mahdollistaa asiakkaan ulosmitata tämä hyöty. Tehokkaat investoinnit ja innovaatiot ovat välttämättömiä, ja niiden positiiviset ulkoisvaikutukset propagoituvat muuhun yhteiskuntaan vääjäämättä. Näin siis teoriassa.

Mutta kunnat eivät ole yrityksiä, niinkuin eräs nimimerkki totesi. Yleinen kilpailu, siis täysin raaka, koordinoimaton jne, ei väistämättä ole hyväksi kaikille. Julkishyödykkeiden tuottamisessa nimittäin vapaamatkustaminen on mahdollista, ja siten RTB-tilanteita voi syntyä.

Kannattaa huomata, että tähänkin voidaan vallan hyvin ottaa libertaari benchmark. Kunta voidaan esimerkiksi muodostaa täysin vapaaehtoisesti, voi olla hyvinkin mielekästä, että jonkun maantieteellisen alueen maanomistajat ja asukkaat kokoontuvat sopimaan infrastruktuuriin investoimisesta, käytöstä, korvauksista, kunnossapidosta jne. Tällaisen yhteenliittymän jäsenet kyllä kykenevät havaitsemaan vapaamatkustamisen ja neuvottelemaan sen välttämiseksi, jos nyt ei oleteta aivan täydellistä Hobbesilaista kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Itse asian puolesta, on ilmeistä, että kuntalaiset ceteris paribus haluaisivat muiden kuntalaisten olevan pikemmin nettoveronmaksajia kuin -saajia. Tämän pitäisi päteä niin maksajiin kuin saajiin: maksajille tämä tarkoittaa alhaisempaa rasitusta ja saajille suurempaa pottia ja vähäisempää paheksuntaa. Jos lähdemme siitä, että kuntien pitää huolehtia siitä, että nettosaajilla on asuinpaikka ja nämä saavat tulonsiirtonsa, kilpailu siitä, kuka saa eniten maksajia suhteessa saajiin, on valtakunnan tasolla RTB-kilpailua, ellei sitten voida osoittaa, että myös nettosaajien mahdollisuudet työllistyä paranevat kilpailun seurauksena.

Tähän en osaa mitään sanoa, mutta asia olisi syytä selvittää. Petyin kovasti Soininvaaran moralisoivaan sävyyn. Voisiko kuitenkin olla niin, että työllisyys paranee muutenkin kunnissa, jotka onnistuvat houkuttelemaan nettomaksajia niin, että suurempi osuus nettosaajistakin työllistyy ja muuttuu nettomaksajiksi? En tiedä. Mutta jos näin ei ole, kyse on koordinaatio-ongelmasta.

maanantai 31. tammikuuta 2011

Mäki II.

Pelasin viikonloppuna ns. normiporukan kanssa Axis and Allies-lautapeliä. Olin Eurooppa-versiota kerran pelannut (ja voittanut). Vaikka koko maailman kattavan pelin perusmekaniikka on samankaltainen, strategisesti se on toisenlainen. Pelasin tällä(kin) kertaa natseilla - jostain syystä natsit on tehty näissä peleissä aina kaikista houkuttelevammiksi - mutta viiden pelaajan pelissä alkujäykkyydet venäyttivät pelin liian pitkäksi. Vajaan kuuden tunnin pelin jälkeen totesin olevani liian väsynyt jatkamaan, ja edellisen kierroksen gambiittini oli joka tapauksessa epäonnistunut, joten luovuin leikistä.

Sunnuntaina olin mäessä ensimmäistä kertaa hieman yli kahteenkymmeneen vuoteen. Otin alle ensimmäistä kertaa elämässäni lumilaudan, koska pojan meno on saanut sen näyttämään helpolta. Myös vaimo otti laudan, ja ensimmäisen minuutin aikana ilmeisesti mursi häntäluunsa. Oma backside oli myös kovilla, vaikkakin se alussa joutui koville lähinnä frontside käännöksissä, hehheh. Lumilaudan kanssa kokemus oli täysin toisenlainen kuin olin odottanut. Alku oli huomattavasti hankalampaa kuin olin olettanut, mutta toisaalta oppiminen tapahtui nopeammin kuin olin olettanut. Päivän lopuksi osasin jo laskea Sappeen alkeisrinteen alas kaatumatta, ja pysähtyä hallitusti alhaalla.

torstai 27. tammikuuta 2011

Rauta III.

Kävin joskus nuorempana kuntosalilla harjoittelemassa lähinnä voimanostoa. Lopetin joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, koska en vain kokenut hommaa mielekkääksi. Tekniikka oli jotenkin pielessä ja harjoittelu epätasapainoista, ja niin selkäni tuntui kipeytyvän liian usein. Lisäksi harjoittelin lähinnä vain tympeää maksimivoimaa, ainoana tähtäimenäni oli liikutella kolminumeroisia kiloja, ja isompiakin. Ehkä nuoret miehet universaalisti haluavat uhota tällaisilla asioilla.

Nyt en enää välitä. Eilen tapasin personal trainerin - kaksi tapaamista kuului ilmaiseksi kuntoklubin jäsenyysetuihin. Tämä kyseli asioista ja nopeasti laati minulle jotain treeniä. Kolmen viikon koko kropan kestävyysharjoittelun jäljiltä lihakseni eivät enää olleet kipeytyneet treenien jälkeen, mutta ohjaaja keksi kyllä liikkeen, jolla sen sai aikaan. Lisäksi havaitsin, että keskivartalon lihakset ovat heikohkot.

Jokin sai minut kuitenkin ajattelemaan kaiholla tankoa ja rautaa, ja miettimään, olisiko noilla yksinkertaisuudessaan uljailla möhkäleillä jotain tarjottavaa minulle, vaikka olen jo, sanoisinko, aikuinen mies...

maanantai 24. tammikuuta 2011

Verot Kansan verta juopi II.

Eräässä keskustelussa tuli esiin mielestäni terminologinen problematiikka, joka toistuvasti pyörii käsitteiden "vasemmisto" ja "oikeisto" ympärillä. Pyrin itse välttämään näitä termejä, koska niillä on useita vakiintuneita merkityksiä, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, ja tämä synnyttää usein pelkkää retorista kitinää. Satiirinen näkemykseni on jo pitkään ollut, että vasemmistolaiset ovat typeriä ja oikeistolaiset roistoja.

Mutta tämä on sivuseikka. Mielenkiintoisempi - ainakin jollakin tapaa - kysymys on se, mitä voidaan pitää verona. Tässä, kuten niin usein, on hyvä ottaa benchmarkiksi jonkinlainen libertaari näkemys, johon sitten vertaamalla voimme yrittää vastata kysymykseen. Oletetaan yhteiskunta, jossa on jotenkin maagisesti pidetty huolta siitä, että ihmisillä on omistusoikeus, jota ei "voi" loukata. Yksilöt voivat omistaa mitä tahansa yksin tai halutessaan yhdessä. Kaikki transaktiot tapahtuvat vapaaehtoisesti ja kaikella mielekkäästi vaihdettavissaolevalla on jonkinlaiset markkinat. Kaikki ostavat kaiken markkinahintaan, tai tekevät itse itselleen omilla resursseillaan, jos haluavat. Tämä on vain kuvitteellinen esimerkki, johon yksinkertaisesti vertaamme toimenpiteitä.

Taivaasta tms. putoaa entiteetti "valtio", joka kykenee pakkottamaan ihmisiä johonkin. Oletetaan, että on jotain omaisuutta, maata tai muunlaista, jota kukaan ei omistanut, ja joka nyt on tämän entiteetin hallinnassa. Tai ehkä joukko rikkaita yksilöitä kuoli ja testamenttasi omaisuutensa tälle entiteetille. Tällä ei ole merkitystä.

Entiteetti voi periaatteessa alkaa kontrolloida ihmisten elämää, määräämällä näitä maksamaan erilaisista asioista. Esimerkiksi se voi alkaa vetää välistä transaktioissa vaikkapa arvonlisäveron tms. tapaisella verolla. Sillä on lisäksi kassavirtaa sen omaisuuden käytöstä. Nyt kysymys on, millainen omaisuuden käyttö on efektiivisesti verottamista, ja millainen ei?

Oma vastaukseni on, että mikään sellainen, mitä tämä "valtio" tekee, jonka vastaavan omaisuuden omaava taho voisi tehdä alkutilanteessa ilman pakkoa, ei ole "veroa". Esimerkiksi, jos valtio omistaa kadun, ja se alkaa periä kadun käytöstä maksua, se ei ole "veroa", ellei maksun kohdistamisessa ja keräämisessä käytetä jotakin sellaista menetelmää, jota yksityisen ei olisi mahdollista käyttää. Esimerkiksi jos VR myy lippuja ylihintaan, tämä voi tietysti olla jonkinlaista monopolipuljausta, mutta se ei ole verottamista. Laajentamalla näkökulmaa, siitä tietysti tulee vero, koska oikeasti valtio kieltää muita rakentamasta ratoja ja ajelemasta junilla.

Suomalainen yhteiskunta toimii hämmästyttävän pitkälle tallaisiin kieltoihin nojaten, ikäänkuin yhteiskunta hetikohta romahtaisi, jos nenäliinoja, sämpylöitä tai lehtijousia saisi valmistaa kuka tahansa, eikä vain valtion oma paperitehdas, leipuri, tai valssaamo tms. Otan nämä esimerkit, koska kukaan ei vakavissaan ehdota, että valtion pitäisi toimittaa nämä tuotteet yksinoikeudella. Silti junaradat, tiet, koulut jne. on katsottu parhaaksi toimittaa näin. Nykyisin on tapana nimittää sosialismiksi kaikkea valtion tms. julkisen tahon toimintaa. Mielekkäämpää olisi oikeastaan tarkastella vain niitä, joissa efektiivisesti kielletään tai ainakin rajusti rajoitetaan jotakin toimintaa.

Keskeinen erimielisyys kohdistui siihen, onko pysäköinti- tai ruuhkamaksu vero vai ei. Jos palaamme benchmark-esimerkkiimme, yksityisen omistamalla kaupunkitiellä pysäköinti olisi varmasti tavattoman kallista, koska se vähentää läpimenoa ja sillä on siten merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Toisaalta, ruuhkautuminen on merkki niukkuudesta tiekapasiteetin suhteen - jono on aina merkki siitä, että kysyntä ylitää tarjonnan - joten hinnan nostaminen paitsi tuottaisi tuloja tien omistajalle, myös parantaisi kokonaishyvinvointia vähentämällä jonotusta. Libertaarissa yhteiskunnassa ruuhkamaksut olisivat todennäköisesti osa normaalia hintadifferointia, jolla saataisiin asiakkaat siivilöityä maksuhalukkuuden ja -kyvyn mukaan, hieman kuten nykyisin lentoyhtiöiden business-luokat sun muut toimivat. Siksi pidänkin ruuhka- ja pysäköintimaksujen asettamista kovin alas (ruuhkamaksujen kohdalla siis nollaan) eräänlaisena subventiona autoilijoille, eikä ruuhkamaksua tai pysäköintimaksua voi pitää "verona" sanan sellaisessa merkityksessä kuin esimerkiksi tulovero tai arvonlisävero on.

Pidän erikoisena myös sitä, että erilaiset neutraalius- ja ulkoisvaikutustarkastelut leimataan usein jonkinlaiseksi sosialismiksi ja yrityksesi "ohjailla" tai "holhota" ihmisiä. Neutraaliudella tarkoitan tässä sitä, että vero tai maksu pyritään kohdistamaan sellaiseen toimintaan ja sellaisen suuruisena, että se vastaa osapuilleen kustannusta, allokatiiviset vaihtoehtoiskustannukset huomioiden, ja niin että sen käyttäytymistä muuttava vaikutus jää mahdollisimman pieneksi. Asennetta, jossa mieluummin verotetaan "maksukyvyn mukaan" eli tuloja, kuin esimerkiksi omaisuuden vaihtoehtoiskustannusta, esimerkiksi kiinteistöveron muodossa, voi pitää perustellusti paitsi vähän outona, myös oikeastaan jossain määrin vasemmistolaisena, koska siinä painotetaan tulonjaollista näkökulmaa.

torstai 20. tammikuuta 2011

Jonottaminen on varkautta.

Oletetaan, että meillä on resurssi, jota voidaan jakaa muutoin rajattomasti ja vailla kustannuksia, mutta rajallinen määrä kussakin aikayksikössä, esimerkiksi yksi yksikkö minuutissa. En rakenna eksplisiittistä mallia aikapreferensseistä, enkä muutenkaan. Oletetaan, että niiden ihmisten joukko, joille resurssin arvo on nollaa suurempi, on suuri, mutta ei rajattoman suuri niin, että kaikki saisivat kyllä resurssin ennenpitkää, jos malttavat odottaa. Aikapreferenssistä ja siitä, että ihmiset voivat tehdä ajallaan jotain tai sitten he voivat jonottaa saadakseen resurssin, syntyy vaihtoehtoiskustannus, siis jonotusajan jonottajalle tuottama harmi.

Oletetaan, että resurssilla on jakaja, joka voi ottaa rahaa resurssin jakamisesta.

Ensimmäisenä huomataan, että jos jakaja asettaa hinnan nollaksi, syntyy jono. Ihmiset voivat päättää mennä jonoon tai olla menemättä. Jonoon menijä saa resurssin sitä nopeammin, mitä aiemmin hän menee jonoon. Dynamiikka on hankala mallintaa, mutta jos oletetaan, että jonossa on jo ihmisiä jokin määrä, niin yksilö arvioi, onko jonotusajan vaihtoehtoiskustannus suurempi kuin resurssin arvo hänelle itselleen. Jos on, hän ei mene jonoon.

Intuitiivisesti ajatellen jono kasvaa ensin kovasti, mutta alkaa pian lyhentyä, mutta kuitenkin hieman hitaammin kuin mitä resurssia jaetaan. Viimeinen saa omansa jonottamatta.

Jakaja voi asettaa hinnan korkeammaksikin. Jos hän asettaa sen korkeammaksi kuin millä kaikille halukkaille annetaan resurssi, syntyy hyvinvointitappio. Voimme olettaa, että hyvinvointitappio syntyy joka tapauksessa jos hinta on nollaa suurempi. Staattinen "sama hinta kaikille" on näennäisesti huonompi kuin nollahinta.

Paitsi jos otamme huomioon, että jonottajan jonossa kuluttama aika on myös hyvinvointitappiota. Jonotukseen käytetty aika vähenee hinnan noustessa, koska vähemmän ihmisiä haluaa resurssin. Aikapreferenssin tarkasta muodosta ja resurssin utiliteetin jakautumista riippuu, mikä on sosiaalisesti optimaalinen hinta resurssille.

Dynaamisella hinnoittelulla päästään vielä parempaan tilanteeseen. Hinta voidaan asettaa aluksi hyvin korkeaksi, jolloin jono muodostuu lyhyemmäksi, ja pudottaa hintaa, kun jono alkaa lyhentyä. Näin jonotusajalle saadaan yläraja, ja hinnan lopulta pudotessa nollaan jonottamishaluttomatkin saavat kuitenkin resurssin. Näin siis resurssin jakelija voi hinnoittelemalla resurssin nokkelasti sekä hyötyä itse, että kasvattaa kokonaishyvinvointia ilmaiseen jakamiseen verrattuna.

Mistä sitten otsikko? Esimerkissämme resurssia tuotettiin yksi yksikkö minuutissa. Oletetaan, että jono muodostuu spontaanisti resurssin tullessa jakoon, ja siihen on asettunut 200 ihmistä. Jonottaja, jonka perässä on 100 ihmistä, tuottaa näille kaikille yhden minuutin verran hyvinvointitappiota seisomalla jonossa. Hänellä on itsellään vielä 100 minuuttia odotettavaa, ja oletetaan, että hän sattuu arvostamaan tätä 100 minuutin aikaa 100 euron arvosta, mutta sitä että saa resurssin silloin eikä vaikka huomenna, 150 euron arvosta. Hän olisi valmis luopumaan omasta paikastaan vähän yli 50 eurolla.

Oletetaan, että hänen perässään olevien ihmisten preferenssit resurssin suhteen vaihtelevat, mutta keskimäärin näiden aika on saman arvoista, siis 1 euro per minuutti. Heistä jokainen olisi siis valmis maksamaan yhden euron, jos jonotusaika lyhenisi minuutilla. Periaatteessa tämä henkilö 101 voisi siis todeta "maksakaa kaikki minulle 70 senttiä, niin lähden jonosta ja jonotusaikanne lyhenee".

Tämän voi ajatella myös kääntäen. Sillä, että henkilö 101 seisoo jonossa, hän aiheuttaa 100 euron edestä vahinkoa. Jos hyväksymme tehokkuusperiaatteen moraalin lähteeksi - ja miksi emme hyväksyisi - on jonottaminen varastamista. Ainakin se on enemmän varastamista kuin musiikin tai elokuvien kopiointi. Siksi ihmettelenkin, miksi tätä yhteiskunnallista epäkohtaa ei pyritä korjaamaan voimallisemmin.

Vasemmiston suhde jonottamiseen kummaksuttaa minua usein. Nimittäin, se, että joku lainaa ihmiselle rahaa ja ottaa tästä sitten korkoa, on hyvinvoinnin siirtämistä ajan yli yhdeltä henkilöltä toiselle, ja korko on tästä maksettava korvaus. Tätä vasemmisto on valmis paheksumaan, koska siinä käytetään hyväksi ihmisen "heikon tilanteen" tuomaa aikajänteen lyhenemistä (eli koron nousua), mutta jos asiaa tarkastellaan lähemmin, siinä todellakin vain siirretään hyvinvointia paikasta toiseen. Jonottaminen sen sijaan tuhoaa hyvinvointia. Julkisen hyödykkeen alihinnoittelu niin, että sen eteen syntyy jonoja, on esimerkki tehokkuustappiosta, joka ajatellaan hyväksyttäväksi "uhriksi" tasa-arvolle.

En ota kantaa tässä siihen, minkä pitäisi olla sopiva trade-off tällaisten välillä. En itse esimerkiksi ole sitä mieltä, että ensiavussa pitäisi hoitaa kipeytynyttä vaivasenluuta nopeammin kuin vuotavaa reisivaltimoa, jos asiakas vain maksaa enemmän. On kuitenkin lukuisia resursseja, joissa on perusteltua kysyä, miksi jonottaminen on kaikkien pyhä oikeus ja velvollisuus. Ensimmäisenä tuli mieleeni lähinnä liikenneruuhkat...

maanantai 17. tammikuuta 2011

Rauta II.


Kolmas perättäinen viikko lihaskuntotreeniä on jo tuottanut sen verran tulosta, että lihakseni eivät enää kipeydy, eli en kärsi enää lainkaan DOMS-oireista. Vastoin yleistä harhaluuloa, venyttely ei ehkäise DOMSia, vaan itseasiassa pahentaa sitä. Tämä on tiedetty tutkimustulosten perusteella[1] vuosikausia, mutta silti lihaskivun välttämiseksi suositellaan venyttelyä.

Toinen suunnattoman ärsyttävä myytti - jonkinlainen urheilun oma "kaalihuijaus", jos sallitte - on sitkeä uskomus siitä, että maitohappo on syyllinen lihaksen väsymiseen ja kipeytymiseen. Kyseisen myytin taustalla on varhainen tulkinta maitohapon määrän lisääntymisestä harjoituksen yhteydessä, ja päättelynä se on samankaltainen kuin että paloautot pahentavat tulipaloja: Mitä vakavampi tulipalo on kyseessä, sitä useampia paloautoja on paikalla. Todellisuudessa maitohapon laktaatin ruiskuttaminen lihakseen saattaa jopa parantaa sen suorituskykyä [2].

Maitohappo- ja venyttelymyytit ovat tietysti vain esimerkkejä siitä, miten yleisestiottaen ihmiset suhtautuvat todellisuuteen ylenkatseella, jos se on ristiriidassa heidän ennakkoluulojensa kanssa. Erityisen alttiita tällaiselle ongelmalle ovat asiat, jotka liittyvät melko suoraan ihmisten omaan kehoon tai "biologiaan": ihmiset muodostavat kultinomaisia koulukuntia ravitsemuksesta, raskausajan ruokavaliosta, uskomuslääkinnästä, urheilusta, vanhemmuudesta, ja niin edelleen.

Joku tietysti voisi väittää, etteivät ihmisten poliittisetkaan mielipiteet - ja siinä samalla niitä sivuavat käsitykset maailman toiminnasta noin ylipäätään - ole tästä riippumattomia. Pinkerin The Blank Slate voidaan nähdä joidenkin tällaisten jumiutumien ruotimisena. Aihetta sivutaan toistuvasti Less Wrong blogissa, jonka materiaali sijaitsi ennen Robin Hansonin nykyisen Overcoming Bias-blogissa. Jälkimmäinen käsittelee aihetta edelleen jossain määrin. Olen lukenut näitä viimeaikoina aika vähän.

Miksi ja miten tällaiset myytit jatkavat elämäänsä niinkin neutraaleissa asioissa kuin siinä, onko lihaskivun syynä venyttelyn laiminlyönti tai johtuuko lihaksen väsyminen maitohaposta? Otin nämä esimerkit siksi, että niihin ei liity mitään poliittista relevanssia, ja siksi niiden pitäisi kuvastaa ihmisen taipumusta pitää kiinni virheellisistä käsityksistä täysin riippumatta mistään ryhmäpaineesta tai henkilökohtaisesta sitoutumisesta virheellisen käsityksen ylläpitämiseen.

Voimme toki postuloida, että maitohappo- ja venyttelymyyttiä pitävät yllä kaiken maailman venyttelyopettajat ja uskomuslääkitsijät, mutta tämä ei ole tyydyttävä vastaus. Voimme sanoa, että syy on siinä, että ihminen nyt vain ei halua vaihtaa käsityksiään. Tämä on jo uskottavampaa, mutta se ei silti vastaa kysymykseen miksi näin on. Oma kokemukseni on, että esimerkiksi lämmittelyn jälkeen tehtävä pieni venyttely ennen rankkaa harjoitusta (josta ei ole hyötyä) on osa eräänlaista rituaalia, ja tämän rituaalin rikkominen voi olla hyvin raskasta ja synnnyttää jopa syyllisyydentunteita. Ihminen varjelee tämän rituaalin rationalisointia pitäytymällä uskomuksessa, että se on "tarpeellinen".

Tämä nivoutuu saumattomasti viimeaikaisiin pyrkimyksiini yrittää ymmärtää uskonnollisia käsityksiä. Niissä on jotain samanlaista: voimme olla täysin varmoja, että ne ovat vääriä, mutta silti niihin uskovat monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muutoin täysin rationaalisia ja mieleltään ehjiä. Ajattelin aiemmin, että uskonnollinen ihminen ei voi olla luotettava, koska hän on eräänlaisella tavalla mielisairas. Nyttemmin ymmärrän, että kyse on todennäköisesti omasta neurologisesta poikkeavuudestani. Coping-mekanismini kognitiivisen dissonanssin suhteen ovat alikehittyneet, joten en kykene omaksumaan uskomuksia, jotka tiedän vääriksi. Ihmiset ovat erilaisia hyvin perustavanlaatuisella tavalla, ja osalle meistä - sanoisin "ääripäiden", mutten oikeasti ole vakuuttunut, että olen niin poikkeava - tässä suhteessa erot tekevät toistemme piirteistä jokseenkin käsittämättömiä.

Siksi pidänkin omituisena ja epäonnistumaan tuomittuina kaikenlaisia omien uskonnollisten käsitysten tueksi kasattuja rationalisointeja: ne ikäänkuin "iskevät takaisin" aina. Mitä toivoa minulla olisi vakuuttaa ihmisiä väittämästä, jonka tueksi on vain epäsuoraa evidenssiä, kun useimmat ihmiset pitävät täysin naurettavana jopa maitohappo- ja venyttelymyyttien kaltaisten empiirisesti virheellisiksi osoitettujen käsitysten kyseenalaistamista?

[1] Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports, Volume 8, Issue 4, pages 216–221, August 1998
[2] Sports Medicine, Volume 36, Number 4, 2006 , pp. 279-291(13)