Nälkä kasvaa syödessä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana hieman tehnyt kokeiluja erilaisilla ruokavalioon ja harjoitteluun liittyvillä pienillä muutoksilla. Kesän ajan harjoittelin aerobisesti ja oman kehon painoilla (punnerrukset ja leuanvedot), ja lisäsin aamiaiseeni paistetut kananmunat. Tällä oli energisöivä vaikutus verrattuna aiemmin nauttimiini hiilihydraattipitoisiin aamiaisiin. Painoni pysyi melko vakiona noin 68 kilossa.

Siirryin enemmän painoharjoittelun suuntaan kesän lopulla, ja samalla aloitin ns massakauden. Söin melko suuren energiaylimäärän ja painotin proteiinien saantiani, söin noin kuusi kertaa päivässä. Harjoitteluni oli hypertrofista, lyhyitä intensiivisä painoharjoitteluja noin kolme kertaa viikossa, yhdistettynä kahdesta neljään kertaa tapahtuvaan taekwondoharjoitteluuni. Painoni nousi noin kuusi kiloa kolmessa kuukaudessa ja voimaharjoittelun tulokset kasvoivat.

Päätin seuraavaksi kokeilla IF-ruokavaliota. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä syödään, vaan milloin. Ideana on, että pari kertaa viikossa on noin 24 tunnin paasto, ja muutoinkin kehoa ravitaan "ruokailuikkunan" sisällä. Tämä ikkuna vaihtelee eri variaatioissa, mutta on tyypillisesti noin 8 tuntia. Esimerkiksi kaikki ruoka pyritään nauttimaan kello 12 ja 20 välillä. Ajattelin kokeilla tätä siten, että parina päivänä viikossa jätän aamiaisen ja lounaan väliin.

Haasteeksi tulee harjoittelu. Voimaharjoittelu on raskasta ja syö lihasten glykogeenivarastot tehokkaasti. Jos harjoittelee paastonneena -- olen kokeillut sitä -- vointi voi helposti mennä hyvin heikoksi. Kun nuorempana treenasin tavoitteena vain nostaa mahdollisimman paljon (tosin, treeniohjelmani ja syömiseni oli pielessä muutenkin), toisinaan treenasin nälkäisenä, ja silloin esimerkiksi pari rankempaa jalkakyykkysettiä saattoi lähes viedä tajun. On kuitenkin viitteitä siitä, että paastoneena treenaaminen on tehokasta hypertrofian kannalta, etenkin jos tavoitteena on samalla pitää rasvaprosentti mahdollisimman matalana. Evidenssi tietenkin on viitteellistä; proteeinisynteesi on vauhdittunutta, ja lipidien käyttö ravinnoksi suurempaa paastoneenna. Mutta pidempiaikaisista vaikutuksista on vähemmän tietoja.

Myös aerobisen harjoittelun kohdalla olisi mielenkiintoista testata paaston vaikutusta. Loppukesästä kun kävin viikonloppuisin keskipitkillä lenkeillä, tein sen usein aamulla ennen aamiaisen nauttimista. Tällä oli yllättävän vähän vaikutusta suorituskykyyn, ja olisikin mielenkiintoista kokeilla pidemmän aikaa miten suorituskyky reagoi, jos harjoituksen tekisi pidemmän paaston (vähintään 18 tuntia) jälkeen.

Menen joulukuussa uudelleen verikokeisiin, joissa tutkitaan hormoni- ja kalsiumtasapaino tarkemmin. On mielenkiintoista tietää, onko tällä vaikutusta. Jätin toistaiseksi kaikenlaiset muut lisäravinteet pois, lukuunottamatta ajoittaista heraproteiinia, lääkärin ohjeen mukaan, jotta saamme selville nämä tulokset "perustasolla". Ohje oli hyvä, koska pari kuukautta riittänee uuden "homeostaasin" saavuttamiseen. (Kyseinen termi on ns. hörhötermi, mutta käytän sitä paremman puutteessa kuvaamaan tasapainotilaa jossa elimistö on suunnilleen sopeutunut ruokavalioon ja harjoitteluun). Ensi vuonna alan tuunata metaboliaa systemaattisemmin. Kun ikää tulee, konetta pitää huoltaa huolellisemmin.

Lyhyesti rahapolitiikasta

On merkillepantavaa, miten usein Euroaluetta, Euroa valuuttana ja eurooppalaisia valtioita kritisoidaan yhdessä ja samassa paketissa ja verrataan USA:n vastaaviin. Kriitikoita löytyy niin ns oikealta kuin vasemmaltakin.

Aiemmin tyypillisesti on Suomessa ja ylipäätään voinut todeta, että vasemmistolaisempi kritiikki kumpuaa huonoista teorioista ja siitä ettei ymmärretä markkinoiden toimintaa ja toisaalta oikeistolaisempi kritiikki kumpuaa arvomaailman kieroutumista. Jos jossain, niin tässä kohtaa erityisesti euroalueeseen kohdistuva kritiikki on kuitenkin toiminut erilaisen logiikan varassa.

Ensin Economistin blogiin. Niin FED, BOJ, BOE kuin EKP:kin ovat vuonna 2008 alkaneen talouskurimuksen myötä kasvattaneet taseitaan, ja nyt FED ja BOE ainakin ovat kääntämässä suuntaa omien sanojensa mukaa.  Niinsanottu QE (quantitative easing) tarkoittaa sitä, että keskuspankki ostaa erilaisia arvopapereita markkinoilta, usein pankeilta, ja antaa tilalle rahaa. Teorian mukaan Pankit sitten voivat korjailla omat omaisuuseränsä näillä rahoilla, tasapainottaa portfolionsa ja vahvistaa omaa tilannettaan niin, että pääomamarkkinat toimivat paremmin. Tämä kasvattaa kaikenlaisten arvopaperien hintaa, mikä taas painaa korkoja alaspäin, stimuloi investointeja ja kulutusta ja kaikenkaikkiaan on ns Hyvä Asia(tm). Nämä keskupankin ostamat arvopaperit sitten jäävät sinne taseen loppusummaan näkyviin.

Toisin kuin FED ja BOE, EKP ei ole ruokkinut pankkeja aivan samalla tavalla. Se kyllä teki QE-politiikkaa jonkin verran 2011-2013, mutta sittemmin se on pikemminkin keventänyt taseitaan, eli myynyt arvopapereitaan pois. Kun keskuspankki myy jotain pois ja saa rahaa, tuo raha on pois markkinoilta; keskuspankki ei kuluta rahaa mihinkään, se ei osta sillä mitään yms. (OK, se maksaa palkkoja, mutta tämä on mitätön vaikutus).

EKP:ta onkin kritisoitu siitä, että se on vellihousu, eli ei uskalla floodata markkinoille riittävästi käteistä koska se pelkää inflaatiota. Monissa maissa, Suomi mukaanlukien, onkin pikemminkin riski deflaatioon ajautumisesta. Siinä missä inflaatio herättää kahvipöydissä ärtymystä kun munkkirinkilä maksaa kymmenen senttiä enemmän kuin viime vuonna tai kun hissilipun hinta laskettelumäessä on vitosen kalliimpi, ennustettavan ja kohtuullisen inflaation ei ole havaittu olevan mitenkään erityisen vahingollista investointitoiminnalle ja työllisyydelle. Deflaatio toisaalta on erilainen, koska deflaatio nostaa reaalikorkoja salakavalasti. Deflaatio synnyttää helposti negatiivisen takaisinkytkennän. Rahan makuuttaminen nollakorolla ei deflaation oloissa ole kauhean huono sijoitus. Riskinottohalut vähenevät luonnostaan, kun raha itsessään on peräti hyvä turvasatama. Kun deflaatio aiheuttaa tällaisen tilanteen, puhutaan niinsanotusta likviditeettiansasta, termi josta kauhistellen kohistiin vielä viitisen vuotta sitten, mutta joka on tyystin kadonnut talouskeskustelusta nyt.

Ongelma on osin poliittinen, ja poliittisella tarkoitan "siltä miltä näyttää"-poliittinen. Jos EKP rahoittaisi QE-politiikalla pankkeja Euroalueella nykyistä enemmän, sitä kritiosoitaisiin kovin sanoin siitä, että "pankit pelastetaan eikä ihmisiä". Tässä on totuuden siemen, ja tämä ymmärretään. Ongelmana on vain se, että USA:n FED on tehnyt tätä, ja USA:n talous on jo lähtenyt aikaa sitten paremmin liikkeelle. Myös Brittien talous, vaikka voimakkaammasta euroaluekytköksestään huolimatta yskiikin, on selvästi euroalueen talouksia paremmalla tolalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Euroalueella, Suomi mukaanlukien, eletään nyt "menetettyä vuosikymmentä", kuten Japanissa 1990-luvulla.

En silti hyväksy, yhtäältä moraalisista, toisaalta ihan talousteoreettisista syistä, QE-politiikkaa. Se olisi toki parempi kuin nykyinen "ei tehdä mitään ettei tehtäisi virheitä", mutta toisin kuin USA:ssa, Euroalueella on pahoja riskejä. Ensiksikin, Välimeren alueen maiden kehno talous ja ongelmat joita matalat korot tuottivat nousuvuosina, eivät korjaantuisi, vaan, näin uskon, saattaisivat pahentua jos maiden pankkeihin virtaisi valtavat määrät löysää rahaa. Toiseksi, likviditeettiansa on jo todellisuutta ja Saksalaiset laittaisivat kaiken sukanvarteen, korot painuisivat alas, ja pankit lainaisivat rahat eteenpäin -- niin juuri, ns oliivimaihin. Valtioiden velkaantumisaste ja tahti on kipurajoilla juuri nyt. QE-politiikka painaisi korkoja ja tavallaan helpottaisi valtioiden taloudenpitoa lyhyellä aikavälillä. Samalla se vähentäisi painetta tehdä niitä rakenteellisia muutoksia jotka estävät oikean työllistävän talouden kasvua. Jos oikeasti ei kuitenkaan ole mitään muuta mitä EKP voi tehdä, niin QE:ta sen pitäisi tehdä aggressiivisemmin ja uida vastavirtaan. QE nimittäin painaisi Euron kurssia alas ja devalvoituminen hillitsisi deflaatiota.

Minulla on kuitenkin toinen, potentiaalisesti parempi ehdotus. Haluaisimme, että deflaatio estetään, Euron devalvoituminen olisi positiivinen seikka, kulutus- ja investointikysynnän kasvu olisi tarpeen, mutta emme halua että pankit rikastuvat prosessissa. Miksi siis EKP ei tekisi QE-pakettia, jossa se lähettäisi jokaiselle EU-kansalaiselle 500 euroa. FED:in QE-pakettien yhteenlaskettu arvo on ollut yli 3 biljoonaa dollaria vuoden 2009 jälkeen, siis viidessä vuodessa. Jos pyöristämme ja toteamme, että USA:n väkiluku on noin 300 miljoonaa, niin QE-paketeilla on laskettu rahaa markkinoille 10 000 dollaria per capita viiden vuoden aikana, eli noin 2000 dollaria per nenä.

Tätä taustaa vasten ehdotus, että EKP lahjoittaa 500 euroa jokaiselle kansalaiselleen, ei ole ollenkaan pöyristyttävää tai radikaalia. Päinvastoin, se on ns peanuts. Suomen BKT on 37 000 euroa per capita per vuosi. 500 on tästä 1.3%. EKP:n targetti inflaatiolle piti olla 2% (tai alle). Tällä hetkellä se on noin 0.3 prosentin paikkeilla. Jos EKP sitoutuisi tällaiseen "People's easing"- politiikkaan, jossa inflaation jäädessä targetin alle, joka joulukuun 15 päivä se lähettäisi kansalaisille rahaa summan x, missä x = 0.5*[0.05 - i - g]* Euroalueen BKT (olettaen että luku on positiivinen).  Eli Suomeksi,  lasketaan kerroin joka on viisi prosenttia, vähennetään inflaatioprosentti ja nominaalinen BKT:n kasvuprosentti kuluvana vuonna, tämä kerroin puolitetaan ja kerrotaan euroalueen BKT:lla.

Euroalueen inflaatio oli siis 0.3 prosenttia, ja nominaalisen BKT:n kasvu oli 0.3 prosenttia, joten kaava antaisi tuolla 5% luvulla 4.4%, josta puolet on 2.2%. Euroalueen BKT on noin 10 biljoonaa Euroa, joten tästä 2.2% on 220 miljardia. Euroalueen väkiluvun ollessa noin 330 miljoonaa, eli jaettavaksi tulisi 666 euroa per nenä, tämä on samaa suuruusluokkaa kuin mainitsemani 500 euroa. Kaavaa voi halutessaan säätää.
 
Pankkijärjestelmä luo rahaa pankeille, ja ajatus että tämä raha nyt sitten hyödyttää kaikkea, on vähän tällainen "trickle down economics"-idea. Idea sinänsä ei ole huono liberalismin hengessä, kun puhutaan siitä, että rikkaiden rikastuminen markkinaehtoisesti -- siis myymällä ja ostamalla hyödyllisiä tuotteita ja sijoittamalla kannattavaan liiketoimintaan -- ei ole pois muilta, vaan hyödyttää ennenpitkää kaikkia. Oli se niin tai ei, niin se, että täytetään pankkiirien taskut ilmaisella rahalla, siinä toivossa että tämä jotenkin maagisesti tervehdyttää talouden, on kuitenkin jotain ihan muuta. Kun rahaa kerran painetaan, niin mielestäni sitä olisi mielekästä painaa niille, jotka tekevät niitä päätöksiä joiden puitteissa me yksilöt elämme. Talous on sitä, että ihmiset toimivat omista lähtökohdistaan elättääkseen itsensä ja perheensä. Jos se on sen tarkoitus ja luonne, en ymmärrä miksi jokin työväline -- pankit -- olisi jotenkin tärkeämpi kuin se asia josta todella on kyse. Siis yksittäisten ihmisten toimeentulo, ja se mitä he haluavat elämässään.

Perustulo Recap.

Lienen kirjoittanut useammankin kirjoituksen ns perustulosta, kansalaispalkasta, negatiivisesta tuloverosta, tai millä ikinä nimellä sitä halutaankaan kutsua. En tässä kirjoituksessa argumentoi kokonaisvaltaisesti, vaan käsittelen yhden ajatuksen, joka minulle heräsi eilen kun kuuntelin radiota. Hassuna yhteensattumana mainittakoon, että Osmo Soininvaara kirjoitti lähestulkoon samasta asiasta eilen.

Ajatus syntyi kun Jussi Halli  kertoi radio-ohjelmassaan siitä, miten kilparadalla robottiauto kykenee peittoamaan ihmisen kuljettaman auton. Tämä johtunee siitä, että robottiauton reaktioaika mitataan mikrosekunnin osissa siinä, missä ihmisen on nopeimmillaankin sekunnin sadasosia; eroa on vähintään neljä dekadia. Lisäksi siinä, missä ihmiskuljettaja kuljettaa autoa ns perstuntumalta, tietokoneohjauksellaan on käytössä yksityiskohtaiset tiedot jokaisen renkaan pyörimisnopeudesta, tienpinnan lämpötilasta, viimeisten sekunnin osien ajalta tietoa pintojen kitkasta, ilmanvastuksesta, puhumattakaan 360 asteen näkökentästä, kyvystä säätää jokaista systeemin liikkuvaa osaa, kuten jokaisen renkaan jarrua erikseen, tarkkuudella joka on enemmän kuin neljä kertaluokkaa tarkempi kuin mihin ihminen pystyy, ja muuttamaan päätöksiään sekunnin aikana kymmeniä tuhansia kertoja. 100 kilometriä tunnissa liikkuva auto  liikkuu noin 28 metriä sekunnissa. Nopeimmankin ihmisen reaktioajassa (noin kymmenesosasekunti) auto liikkuu 2.8 metriä. Melko hidaskin tietokone kykenee vaihtamaan ohjaussignaalin 100 mikrosekunnissa, jonka aikana auto liikkuu 2.8 millimetriä; Ihminen ei kykene ylipäätään ohjaamaan autoa tällä tarkkuudella riippumatta nopeudesta.

Pointtini tässä ei ole autonkuljettamisen vaikeudet, vaan se, että tietotekniikalla on jo nyt mahdollisuus syrjäyttää ihminen käytännössä kaikissa sellaisissa töissä joissa vaaditaan havainnontia, reagointia jne strukturoidussa ympäristössä. Ensimmäiset teollisuusrobotit tulivat liukuhihnateollisuuteen kuten esimerkiksi autotehtaisiin korvaamaan ihmisiä kokoonpanossa, jossa sama melko mekaaninen työtehtävä toistui kerta toisensa jälkeen. Tällaisia töitä ei käytännössä enää missään vauraassa länsimaassa tehdä ihmistyövoimalla.

Tämä synnyttää ja on jo synnyttänyt valtaisan rakennemuutoksen teollisuudessa. Poliittisia päättäjiä voi syyttää vaikka mistä, mutta tämän teknologian kehitystä he eivät ole ainakaan onnistuneesti estäneet. Moni tuntuu yrittäneen, mutta yritykseksi se on jäänyt. Jos katsomme karkealla tasolla sitä, mikä vaikutus vaikkapa verotuksella on, niin palkkatulon korkeammat marginaalit pääomatuloon verrattuna suosivat automaation käyttöönottoa. Moni vasemmisto-orientoitunut onkin esittänyt siksi, että pääomatuloja tulisi verottaa ankarammin. Olen kasvanut verrattain vasemmistolaisessa ympäristössä, mikä tarkoitti että asioita joita en ollut miettinyt tarkemmin, hahmotin helposti ns punaisten silmälasien läpi. Kun nuorempana aloin pohtia yhteiskunnallisia ongelmia enemmän, tämä oli ensimmäinen asia jossa huomasin selkeän raon omani ja vasemmistolaisen eetoksen välillä: Automaatio hävittää työtä, mutta tämä ei ole huono, vaan hyvä asia. Ongelmat joita seuraa, johtuvat siitä, että systeemi perustuu väärille oletuksille.

Sivummennensanoen, tämä ei rajoitu (palkka)työelämään. Jos teknologia tekee minkä hyvänsä ansaintalogiikan toimimattomaksi, niin sillä on pidemmän päälle vain hyviä vaikutuksia. Yritykset roikkua jarrukahvassa kumpuavat harhakäsityksestä, jonka mukaan ihmisellä tai yrityksellä on oikeus johonkin markkinaosuuteen siksi, että sillä on ollut sellainen aiemminkin. Eli jos meijeri on myynyt maitoa asiakkailleen aiemmin, on "väärin" tai "epäreilua", jos asiakkaat alkavatkin ostaa jostain muualta kun joku keksii paremman meijeriautomaation ja siten voi tuottaa halvempaa maitoa. Tämä ajatus on ymmärrettävä, muttei millään muotoa hyväksyttävä. Itseasiassa, se on yksi viheliäisimpiä moraalisen rappeutumisen muotoja. Kuolemansynteinä siinä yhdistyvät ahneus ja laiskuus, ja nämä argumentit automaatiota vastaan ovat oikeastaan ekvivalentteja orjuuden puolustamiselle. 

Ongelmat joita työn tarpeen vähenemisestä seuraa, ovat kuitenkin todellisia, ja ongelma todellakin on ns systeeminen. Kehystetään asia korkealla abstraktiotasolla siihen, että meillä on kahta tuotannontekijää, pääomaa ja työvoimaa.  Pääomaksi voidaan ajatella paitsi koneet, laitteet, yms tuotantovälineet, myös yksilöiden kokemus ja koulutus niiltä osin kun se voidaan laittaa tuotannolliseen käyttöön. Tuotantofunktio (Solowilainen sellainen) on muotoa f(K,L).  Tässä viitekehyksessä automaation eteneminen tarkoittaa että tuotantofunktio muuttaa muotoaan niin, että sen osittaisderivaattaa K:n suhteen kasvaa ja L:n suhteen pienenee: marginaalilla kannattaa hankkia lisää pääomaa ja vähemmän työvoimaa, kun tuotantoa lisätään. Vastaavasti, kun kustannusrakennetta kevennetään, se kannattaa tehdä vähentämällä työvoimaa, ja ääritapauksessa kannattaa samaan aikaan vähentää työvoimaa ja ottaa lisää pääomaa.

Miten tämä liittyy perustuloon? No siten, että palkkatyö ihmisen keinona elättää itsensä muuttuu alati kivikkoisemmaksi tieksi. Rakennemuutoksen yhteydessä toki on kysyntää tietynlaiselle työlle -- sellaiselle johon on sitoutunut paljon implisiittistä pääomaa. Tällaisia töitä ovat laadukas ohjelmointityö, muotoilu, suunnittelu jne. Näissä kaikissa on ilmeistä, että työn luonne on hyvin pitkälle pääoman kaltaista: Tehtävä työ on luonteeltaan investointi, ei työ jota tehdään tunti tunnilta. Kun asia on näin, yhä suuremmalle osalle ihmisistä tulee vaikeaksi hankkia mielekäs elanto säännöllisellä työnteolla. Työtehtäviä kyllä löytyy tämän tästä, mutta ne ovat alati  lyhytkestoisempia ja kertaluonteisempia. Tämä koskee aivan kaikkea työtä; ennen pitkää meillä ei ole enää bussi- tai taksikuskeja, tehdastyö on kokoonpanossa jo kadonnut melkein kokonaan, erilaiset rakennustyöt automatisoituvat kovaa vauhtia, jne. Töitä kyllä jää, mutta ne ovat luonteeltaan palveluita, jotka liittyvät yksittäisiin transaktioihin. Talo rakennetaan kyllä ihmisperheelle, jolloin talopaketin räätälöinti ja suunnittelu tapahtuu palveluna, mutta itse talon rakentaa 3d-tulostin, joiden toimintaa valvotaan pääosin automatisoidusti. Autokaupassa tilanne on jo nyt monilta osin sellainen, että ihmistyötä prosessiin menee suunnittelussa, rahdissa ja myynnissä, melkeinpä kaikki muu on automatisoitua.

Kun tilanne on tämä, ihmisillä ei enää ole normia siitä, että yksilöllä on jokin säännöllinen ansiotyö, josta hän ansaitsee palkkansa ja suunnittelee taloutensa sen mukaisesti. Monet alat kykenevät tuottamaan valtavasti joillekin, mutta kilpailutilanne on sellainen että jotkut rikastuvat rajusti, ja hurjan moni epäonnistuu surkeasti. Keskiarvoistettuna talous voi olla hyvinkin kovalla tasolla, mutta voittaja vie kaiken ja häviäjät eivät saa mitään kaupaksi. Pääoman tuottavuus yksittäistapauksissa lähentelee ääretöntä ja suuressa osassa tapauksista pääoma/työpanos menee aivan hukkaan.

Ns. perustarpeet, joista Soininvaarakin kirjoittaa, voidaan tuottaa melko halvalla kaikille. Ruoka, kohtuullinen asumisen taso, lääkkeet (ei tosin hoitoa!), huonekalut, kodinkoneet jne, voidaan tuottaa käytännössä ilman työvoimaa, skaalaetujen vuoksi niin halvalla, että suhteessa kaikkeen muuhun, niiden tuottaminen ei maksa oikeastaan mitään. Syy miksi nämä kaikki vielä maksavat edes sen verran kuin maksavat, on että työ niiden markkinoimiseksi ja jakelemiseksi tehdään vielä pitkälti ihmisvoimin. Lisäksi ihmisten vaatimustaso nousee samalla kun keskimääräinen tuotannollinen taso nousee. Vielä 1960-luvulla kerrostaloasunnoissa tyydyttiin paljolti siihen, ettei asunnoissa ollut kunnollista tilaa omalle pesukoneelle, joskus suihkutilatkin olivat taloyhtiöissä kollektiivisia. Nykyisin kodinhoitotila ja sauna ovat käytännössä minimivarustus kunnallisten vuokra-asuntojen uudisrakentamisessa. Mikään moralisointi tai muu sellainen ei tässä ole taustalla; näin ihmiset toimivat, ja kukaan ei yksilönä halua jäädä liiaksi jälkeen muiden elintasosta. Tämä muiden kanssa samantasoisen elintason tavoittelu kuitenkin johtaa siihen, että joko yhä useampi joutuu pettymään tai edustuksellisen demokratian hengessä jatkamme konfiskatorista verotusta joka takaa vähäosaisille "mediaani miinus 25 prosenttia" elintason.

Oma käsitykseni siitä, miten mielekäs tällainen ns hyvinvointivaltio nykymuodossaan on, lienee lukijoille tuttu. Käsitykseni ei perustu pääosin mihinkään moraaliseen arvioon; verotus on "väärin" vain jos ajattelemme että omistusoikeus on aksiomaattisesti rikkomaton. Koska kukaan ei lähtökohtaisesti kuitenkaan pidä siitä, että hänen omaisuuttaa konfiskoidaan ja koska olen lähtökohtaisesti arvoiltani myötätuntoinen ihminen, mielestäni ihmisten varallisuuden ja tulojen ulosmittausta pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Painanvampi peruste on kuitenkin se, että tosiasioiden valossa näyttää siltä, että tulojen ja omaisuuden verottamisen tie on ns kuljettu loppuun. Verojen korottaminen nykytasolta ei palvele juuri mitään tarkoitusta, koska se ei tuo pysyvää lisäystä valtion tuloihin; olemme Lafferin käyrän huipun lähellä, ja teknologian kehittyessä käyrän huippu lippuu koko ajan alemmas.

Emme kuitenkaan voi jo aivan sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi lähteä siitä, että suurin osa ihmisistä vain jätetään oman onnensa nojaan. Tämä saattaa kuulostaa nyt yhtä aikaa sosialistiselta ja äärimmäisen loukkaavalta, mutta verrattuna 1900-luvun alkuun olemme tilanteessa jossa merkittävä osa työvoimaista alkaa olla suhteellisen tuottavuuden suhteen samassa jamassa kuin selkeästi kehitysvammaiset olivat ennen. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa kaveri jolla oli vaikeuksia oppia laskemaan muuten kuin sormillaan, saatettiin silti laittaa heinätöihin ja hän saattoi olla tuottavuudeltaan ihan kohtuullinen. Nyky-yhteiskunnassa tällainen henkilö ei pääse peruskoulusta, ja menee maksimissaan johonkin suojatöihin tai suoraan eläkkeelle. Kynnys jonka alle jäävä -- ja tämä ei liity pelkästään älykkyyteen tai muuhunkaan kovin räjähdysherkkään mittariin, vaan tuottavuuteen -- ei yksinkertaisesti kykene tekemään mitään sellaista jonka rahallinen arvo ylittäisi hänen elinkustannuksensa, nousee koko ajan. Jos ja kun se ylittää pisteen jossa oikeasti merkittävä osa yhteiskunnan jäsenistä ei vain voi hankkia elantoaan, on muiden pakko jotenkin reagoida.

Joko syntyy kokonaan kaksi eri yhteiskuntaa tai sitten sosiaaliturva täytyy miettiä kokonaan uusiksi. Koska esimerkiksi apartheid-järjestelmä toimi kovin huonosti, ja sellaisen pystyttäminen taloudellisin perustein on hankalaa muutenkin -- aika moni ns hyväosainen kuitenkin pelkää asemansa menettämistä -- lienee todennäköisintä että paremmin ansaitsevat joutuvat jatkossakin rahoittamaan vähäosaisten perustarpeita. Kun erot kasvavat ja vähäosaisten määrä kasvaa, täytyy jotenkin taata se, että sosiaalinen nousu edelleen on mahdollista. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä nimittäin efektiivisesti estää sen lähes täysin. Jos esimerkiksi yksinhuoltaja päätyy toimeentulotuelle, tämän marginaaliverot ovat 100% luokkaa aina selkeästi ylempään keskiluokkaan saakka; karkeastiottaen, jotta pienten lasten yksinhuoltajan kannattaisi mennä töihin kun on kerran toimeentulotuelle pudonnut, hänen pitäisi olla lääkäri tai asianajaja. Kahden huoltajan perheellä tilanne ei ole aivan näin lohduton, mutta siinäkin hyppäyksen pitäisi olla verraten suuri ennekuin ponnistelu kannattaa.

Perustulon merkittävin vaikutus ei välttämättä kuitenkaan olisi minun näkökannassani kannustinvaikutus pelkästään tässä mielessä, vaan sen riskiprofiili. Nimittäin, ihmiset ovat tutkimusten mukaan paljon riskiäkarttavampia sellaisen tulon tai omaisuuden suhteen, joka heillä jo on. Voittojen toivossa ollaan valmiita ottamaan isompia riskejä, kun taas tappioiden pelosta riskiä kartetaan paljon enemmän. Otetaan kaksi peliä joista yksilö voi valita. Toisessa tarjolla on varma satanen, mutta 50/50 mahdollisuus saada tonni. Pelin odotusarvo on siis 600. Toisessa tarjolla on 30/70 mahdollisuus saada tonni, mutta mikään ei ole varmaa. Pelin odotusarvo on 700, mutta ihmiset ottavat mieluummin ensimmäisen pelin. Nykyisessä sosiaaliturvassa esimerkiksi yrittäminen johtaa käytännössä kaikkien tukien menettämiseen sen riskin lisäksi että epäonnistuu yrittäjänä.

Perustulomallissa yrittäjyys olisi mielekäs vaihtoehto entistä useammalle koska se ei vähennä perustuloa. Koska talous muutoinkin menee korkeariskisempään suuntaan, sosiaaliturvajärjestelmä jossa riskin merkitys vain korostuu entisestään, on aina vain typerämpi. Toimeentulotuen kaltainen järjestelmä on mielekäs (tai ainakin näyttää siltä) yhteiskunnassa, jossa on runsain mitoin erilaisia työmahdollisuuksia jotka tulevat ja menevät edes jossain määrin ennakoitavasti. Siis tyyliin, jos paikkakunnalle rakennetaan tehdas, niin siellä on työtä. Nyt jos paikkakunnalle rakennetaan tehdas, se ei työllistä kuin muutaman suunnitteluinsinöörin ja huoltomiehen. Tilausten kasvaessa tai vähentyessä työvoiman tarve elää vain vähän.

Siinä määrin kun niinsanottujen perustarpeiden tyydyttäminen todella voidaan hoitaa suhteellisen halvalla, perustulon taso voitaisiin asettaa tasolle jossa ihminen tulisi sillä toimeen. Haasteeksi järjestelmässämme tulee kuitenkin esimerkiksi sairaanhoito ja koulutus, joita ei nykyisellään vielä ole mahdollista automatisoida, ja joiden toimittaminen on työvoimaintensiivistä ja hyvin kallista. Tässä on yksi ongelma nykymuotoiselle hyvinvointivaltiolle, jota perustulo ei kykene ratkaisemaan. Koulutuksen ja terveydenhuollon rakennemuutos on erillinen asia, ja niiden rahoittaminen verovaroin toinen ongelma. En ota siihen kantaa tässä yhteydessä lainkaan.

Suomi nousuun.

Suomen kansantalous on melko huonolla tolalla tällä hetkellä, joskaan ei aivan niin huonolla kuin kriisimentaliteetista voisi kuvitella. Positiivisesti ajatteleva voisi esimerkiksi tulkita työllisyysastetta siten, että olemme tällä hetkellä noin 2003-2004 vuosien tasolla sen suhteen, kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä osallistuu työelämään.

Sivumennen sanoen, nykyinen lama koskee etupäässä miehiä. Siinä missä miesten työllisyys on vähentynyt liki 30 000 hengellä vuodessa, naisten työllisyys on lisääntynyt noin 10 000 hengellä. Miesten työttömyys on selvästi naisten työttömyyttä korkeammalla tasolla muutoinkin.

Työllisyyden raa'at luvut eivät kerro kuitenkaan koko totuutta. Huoltosuhde ei vielä ole lähtenyt aivan hurjaan pudotukseen, mutta esimerkiksi eläkeläisiä on jo liki puolitoista miljoonaa.

Tilastoista nähdään myös, että erityisesti asumiseen kuluu suomalaisilta alati kasvava osuus tuloista, samalla kun reaaliansioiden taso on junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä. Siksi ei ole ihmeellistä, että kotimainen kulutuskysyntä ei ole järin suurta.  Tuotannon suhdannekuvaaja kertoo samasta ilmiöstä: Suomen kansantalouden kyky tuottaa ns hyvinvointia (ainakaan kun tuotannon arvo tai kotitalouksien reaalitulo on jokin mittari) on jumittunut. Tässä kohtaa voidaan toki esittää kyseenalaistus, onko kasvu sittenkään välttämätöntä kun kerran yhteiskunta on jo kovin vauras. En käy siitä kiistelemään sen kummemmin; oli kyse rakenteista tai ei, on selkeää todistusaineistoa siitä, että ns nollakasvu pidemmän päälle itseasiassa kurjistaa yhteiskuntaa. Syynä voi olla toki esimerkiksi se, että meidän julkinen sektorimme on viritetty siten, että se kykenee huolehtimaan tehtävistään vain mikäli talous kasvaa. Kun kasvu pysähtyy, julkinen sektori alkaa velkaantua. Koska julkisen sektorin tehtävät on laadittu sellaisiksi, että ihmisiä hoidetaan ja ihmisille annetaan rahaa kun nämä eivät kykene huolehtimaan omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, niin kasvun oloissa aina näyttää siltä, että tämä rahan ja palvelujen jako "pitää" virittää kasvu-uralle. Kun kasvu päättyy tai kääntyy laskuksi, on näitä menoja hyvin vaikea karsia tai pitää kurissa.

Voimme olla kukin mitä mieltä hyvänsä hyvinvointivaltion logiikan mielekkyydestä, mutta yksi asia on varma: Se ei toimi nykyisellään, jos talous ei vedä. Asiaa voi pyöritellä arvojen näkökulmasta, enkä niihin ota tässä kantaa, mutta tosiasioiden näkökulma on melko selkeä. Julkinen velka lähti repeämään käsistä kokolailla samaan aikaan kun kasvu pysähtyi, vuonna 2008.

Suomen kansantalous on erittäin voimakkaasti riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, miten tämä riippuvuus on historiallisesti kehittynyt. Kun 90-luvun alun lama pamahti täysillä päälle, viennin osuus BKT:sta lähti nousuun jo hyvän aikaa ennen kuin varsinainen talouden toipuminen edes alkoi. Suomen viennissä oli massiivinen ylijäämä 90-luvun alusta vuoteen 2008 asti; ennen lamaa vienti ei ollut mitenkään mittavasti ylijäämäinen. Melko yleinen "folklore" on, että ylijäämäinen vienti oli se, mikä kekkoslovakian aikana ja sitä seuranneella "hyvinvointivaltion kulta-aikana" eli 80-luvulla mahdollisti mittavat julkiset palvelut. Näin ei kuitenkaan todellakaan ollut asianlaita.

En usko, että Suomen kansantalouden merkittävin vika on se, että "vienti ei vedä". Se on toki eräs indikaattori ja tietenkin vientiteollisuuden suomalaisen tuotannon kasvu vauhdittaisi Suomen taloutta, parantamalla työllisyyttä ja lisäämällä näin potentiaalisesti myös kotimarkkinakysyntää. Viennin ylijäämä itsessään ei kuitenkaan ole merkityksellinen tekijä, sillä ylijäämä tarkoittaa, että rajan yli virtaa maahan lisää rahaa, ja että suomalaiset painavat kyllä enemmän duunia mutta rahaa kulutetaan Suomessa enemmän. Ensinäkemältä vaikuttaa toki siltä, että kun on enemmän rahaa, olemme rikkaampia, ja tavallaan tämä on tottakin, mutta vain insidentaalisista syistä. Otetaan vaikkapa esimerkki, jossa Talvivaaran kaivoksesta löytyisi (tämä on vain ajatuskoe, huom) valtava lohkare kultaa, niin että yritys voisi vuolla siitä veitsellä palasia ja myydä ne ulkomaille. Lohkare olisi niin helposti hyödynnettävissä, että lisää työntekijöitä ei tarvittaisi. Itseasiassa, kaivos voisi peräti irtisanoa suurimman osan työntekijöistään ja ostaa muutamalle ukolle puukot joilla nämä vuolevat kultaa, joka sitten myytäisiin ulkomaille. Yritys ei tekisi tällä rahalla mitään, vaan pitäisi sen pankkitilillään, tai peräti käteisenä patjan alla, ja korkeintaan makselisi (ulkomaisille) velkojilleen velkojaan takaisin.

Tässä ajatuskokeessa siis vienti muuttuisi ylijäämäiseksi, mutta mikään itse kansantaloudessa ei oikeastaan muuttuisi.

Mikä tahansa talousjärjestelmä kykenee tuottamaan jotain ihmisten hengen pitimiksi. Tämän osoitti esimerkiksi se, että Neuvostoliitossakin oli kohtuullinen elintaso, vaikkakin sangen vaatimaton länsimaiseen verrattuna. Markkinatalousjärjestelmän paremmuus -- jos sellaista nyt ylipäätään tarvitsee perustella muulla kuin vapaudella -- kumpuaa siitä, että ensiksikin, sen puitteissa toimitetaan asioita useampaan erilaiseen tarpeeseen, ja toimitetaan niitä siksi että a) joku haluaa näitä asioita ostaa ja b) joku haluaa niitä myydä (koska haluaa itse ehkä rahaa). Tämä tarkoittaa sitä, että transaktioita tapahtuu siksi, että joku haluaa ostaa ja joku myydä, ja juuri siksi transaktioiden volyymi oikeasti mittaa ainakin jollakin tapaa sitä hyvinvointia jota järjestelmässä on tuotettu. Toiseksi, koska markkinatalousjärjestelmässä periaatteessa kuka tahansa voi toimittaa sen tuotteen tai palvelun tai mitä hyvänsä, on tuottajilla aina jossain määrin pakko pohtia miten ihmisiä palvellaan paremmin.

Keskusjohtoinen systeemi ei kykene kuin rajallisessa mittakaavassa uusintamaan ja kehittämään toimintaansa. Tämä johtuu siitä, että sen toiminnan jatkuvuus ei riipu kuin äärimmäisen pitkän välillisen ketjun kautta siitä, miten hyvin se tuottaa palvelunsa. Tästä on esimerkkinä vaikkapa suomalainen lupabyrokratia. Täysin legitiimillä asioilla liikkuva maahanmuuttaja -- esimerkiksi suomalaisen ulkomaalinen puoliso, joka haluaa työskennellä maassa tai kansainvälisen yrityksen palkkaama asiantuntija joka tulee konsultoimaan pitkää projektia -- joutuu esimerkiksi mittavien hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi. Myös kansalainen joka haluaa uuden passin tai henkilökortin, joutuu asioimaan byrokratian kanssa hyvin kankeasti, odotusaikojen ollessa pitkiä. Erityisesti näissä jälkimmäisissä tapauksissa mitään viranomaiskontrollia ei suoriteta, kyse on pelkästään hidastelusta prosessissa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Muovikortin tulostamiseen menee muutama minuutti, eikä poliisilaitoksella kukaan tosiasiassa tee mitään sen kummempia tarkastuksia, korkeintaan vilkaisee kuvaruudulta että onko jokin henkilö etsintäkuulutettu tms. Sama pätee rajoitetussa mielessä myös terveydenhuoltoon. Itse hoitohenkilökunta toki tekee potilaan kohdatessaan työnsä siten kuin heidät on koulutettu, ja prosessi on rakennettu niin, että se hyödyntää viimeisintä tietoa (tosin valtavalla viiveellä, erityisesti byrokraattisen prosessin vuoksi; en käy kuitenkaan tässä ruotimaan tätä aspektia), mutta palvelun kannalta olennaisin osa -- se, miten potilas pääsee hoitoon -- on samojen byrokraattisten lainalaisuuksien alainen.

Julkisissa investoinneissa ei olla paljoa paremmalla tolalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi infrastruktuurihankkeet, kuten uusien asuinalueiden tietyöt, viemäröinnit ja vesijohdot, jotkin julkisen liikenteen hankkeet jne näyttävät paperilla hyvältä. Talousteoreettisesti ajatellen niillä on potentiaalia piristää taloutta siten, että erilaiset mahdollisuudet vaikkapa uusi asuinalue mukavalla etäisyydellä kasvavasta teollisuuskeskittymästä, voivat vauhdittaa talouden sopeutumista vaikeina aikoina. Tämä pätee kuitenkin vain teoriassa ja paperilla, sillä em. byrokraattisen hitauden, ja osin itse rakentamisen hitauden vuoksi tällaisin keinoin voidaan vaikuttaa asioihin pikemminkin vuosikymmentä lähestyvällä aikajänteellä, ei parin vuoden laskusuhdanteen yli.

Uskoisin perustelleeni sen, miksi en usko että julkinen sektori kykenee kasvattamalla menojaan tai palvelujaan tosiasiallisesti paljoakaan tekemään. Se, mitä se voi tehdä, on mahdollistaa asioiden tapahtumisen olemalla estämättä niitä, ja toisaalta sitoutumalla pitkäjänteisesti sen perusinfran turvaamiseen joka on talousjärjestelmän toiminnan kannalta olennaista.

En katso, että julkisen sektorin tulisi mitenkään yksioikoisesti tarjota mitään tiettyä palvelua. Suomessa se kuitenkin näin tekee, joten otan tämän annettuna. Julkinen sektori tarjoaa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuksen, ja maanpuolustuksen. Näiden rahoittamiseksi se kerää veroja; tämä johtaa väistämättä eräänlaiseen bootstrap-ongelmaan: Verojen kerääminen haittaa toisaalta talouden toimintaa, mutta toisaalta tulot mahdollistavat sellaisen toiminnan rahoittamisen, jolla on potentiaalisesti hyötyjä. (En ota kantaa siihen voisivatko markkinat tuottaa tämän itse; pääosin uskon, että voisivat, mutta se ei ole olennaista tässä yhteydessä). Siksi olisi tärkeää, että panokset laitettaisiin sinne, missä niiden marginaalinen tuotto on suurin.

Esimerkiksi kansaneläkelaitos käyttää lääkekorvauksiin noin 1.3 miljardia vuodessa. Väittäisin, että edelleenkin näistä melko pieni osa on geneerisiä lääkkeitä. Summasta jokin osa -- en osaa sanoa kuinka suuri osa, mutta merkittävä -- on patenttien yms vuoksi maksettuja monopolikorvauksia. Koska myyjällä on monopoli ja maksajalla on monopoli, ja myyjä tätä monopolivoimaa käyttää, myös maksajan tulisi käyttää omaa monopolivoimaansa. Tästä saataisiin jo satoja miljoonia vuodessa säästöjä, ilman merkittävää haittaa sille palvelulle jota tuotetaan.

Ydinvoima on yksi suosikkiaiheitani. Yksi tekijä, joka on hiertänyt ns teollisuuspiirejä ja varsinkin popularisoidussa keskustelussa Suomen taloudesta, on energiaintensiivisen vientiteollisuuden pakeneminen Kiinaan ja ylipäätään väheneminen Suomessa. En ota kantaa siihen, onko todellinen syy tähän pakoon, mutta halvempi energia ei haittaa ketään. Kuten Soinivaara taannoin kirjoitti, Suomalainen lupakäytäntö, jossa myönnetään lupa voimalalle kerrallaan, kannustaa massiivisten megareaktorien hankkimiseen, jolloin riskienhallinta kippaa kerralla useita miljardeja. Mielekkäämpää olisi sallia modulaaristen ja pienempien reaktorien rakentaminen.

Yksi merkittävä huolenaihe jolla ydinvoimaa torpataan on ydinjätteeseen liittyvä epäongelma. Laskeskelin taannoin -- ja jos joku viitsii tarkistaa olinko väärässä, olen kiitollinen -- että ydinjätteen loppusijoittamiseen käytetään luokkaa 20 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tästä vaikkapa puolet jyvitettäisiin IFR- tai LFTR-reaktorien kehitystyöhön ja rakentamiseen Suomeen, saataisiin paitsi kallis loppusijoitus vältettyä, myös samaan rahaan lisää sähköä. Tämän kaiken lisäksi kehitystyö ja projektit poikisivat osaamista niin säteilyturvakeskuksen kuin ydinvoimateollisuuden piirissä, ja tämä osaaminen kykenisi poikimaan tulevaisuudessa myös vientiteollisuutta. Onnistuessaan ja mittakaavan ylittäessä kotimaassa tuotetun jätteen käsittelyyn tarvittavan kapasiteetin, yksi vientitulojen lähde olisi käytetyn polttoaineen jatkokäsittely Suomessa. Tätä potentiaalista tulonlähdettä moni varmasti kauhistuu. Se on kieltämättä poliittisesti hankala, vaikka mitään perusteluja peloille ei itseasiassa edes ole. 

Jätteisiin liittyy myös se, miten jätelaki toimii. Tällä hetkellä Suomen Autoritaarinen Kansantasavalta nimittäin määrää että kunta päättää kuka ja mikä taho saa roskat kerätä, ja kiinteistön omistajan on pakko tehdä "sopimus" (mikä ihme sopimus se on, joka on pakko tehdä?) jätehuollon kanssa.  Jätehuolto käy tyhjentämässä astian sopimuksen mukaan. Kiinteistönomistaja ei esimerkiksi saa tehdä sopimusta jonkin kolmannen tahon kanssa, että tämä hakisi jätteet, lajittelisi ne haluamallaan tavalla, ja sitten toimittaisi kaatopaikalle sen, mitä ei tarvitse. Soininvaaran kirjoitus käsittelee aiheesta suunnilleen kaiken sen, mitä siitä kannattaa sanoa, poislukien sen tosiasian, että tosiasiassa mitään tällaista jätelakia ei tarvittaisi. Toki on syytä estää laittomien kaatopaikkojen pitäminen, mutta tästä ei ole kyse; kunta kerää rahoja jätemaksuista ja sillä on tähän monopoli. Tämä estää jätteiden hyötykäytön. Suomalainen mentaliteetti näkyy tässä siinä, että hyöty nähdään aina nollasummaisena: jos kunta paskoo ympäristön saadakseen veroja, niin se on "hyvä", ja jos yksityinen taho saa hyötyä käyttämällä ja kierrättämällä jätteet, se on "paha".

Puolustusvoimien menot ovat noin kolme miljardia vuodessa. Toimintamenot ovat näistä menoista reilu puolet, alle kaksi kolmasosaa. Puolustusvoimat laskee, että varusmiespäivän hinta on noin 50 euroa. Kuikuilin lukuja, ja en löytänyt yksityiskohtia; en ole tässä argumentoimassa sen puolesta, että puolustusmenoja leikattaisiin, vaan tarkastelen sen kustannustehokkuutta. Esimerkiksi näyttää pikaisesti katsoen siltä, että vapaaehtoisten järjestöjen kautta annettu koulutus on kustannustehokkuudeltaan samaa tasoa kuin varusmiespalvelus ja merkittävästi tehokkaampaa kuin reservin kertausharjoitukset. Tämä ainakin indikoi, että parempaa maanpuolustusta saataisiin siirtämällä panostusta vapaaehtoisuuteen. Tätä ei pidä lukea niin, että argumentoisin asevelvollisuudesta luopumisen puolesta. Voisin argumentoida, mutta se ei ole tämä argumentti. Tämän argumentin sisältö on, että maanpuolustuksen tarpeista osa on mielekästä täyttää tavoilla jotka eivät tapahdu välttämättä itse Suomen Puolustusvoimien organisaation sisällä, vaan puolustusvoimat voi tilata palvelua muilta tahoilta ja tarjota näiden käyttöön tarvittaessa henkilöstöä ja kalustoa. Luvut ainakin näyttävät siltä, että näin osa toiminnasta saataisiin tehtyä halvemmalla tai samalla rahalla saataisiin enemmän toimintaa.

Puolustusteollisuuden imago ei ole Suomessa ollenkaan sitä, mitä se voisi olla. Singaporessa puolustusvoimat panosti imagoasioihin aivan eri tavalla kuin täällä, lisäksi puolustusteollisuudella oli paljon yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa; itsekin työskentelin puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisessä laboratoriossa, puolustusvoimien rahoittamassa projektissa. En tiedä, missä määrin Suomessa voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi DSO:n toiminnasta, mutta DSO ja puolustusteollisuus tekevät tiivistä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja ala on merkittävä teollisuudenhaara paitsi Singaporen (jo sinänsä mittavaan) puolustuksen tarpeisiin, myös viennissä. Esimerkiksi ST Engineering on aivan eri kokoluokan yritys verrattuna vaikkapa Patriaan. Aggressiivisempi yhteistyö tutkimustahojen kanssa aivan takuulla toisi etuja molemmille ilman merkittävää lisärahaa, sillä nykyiselläänkin raha vain kulkee valtion taskusta toiseen, ja kovin usein sieltä ulos ulkomaille.

 Yliopistojen ja korkeakoulujen ympärillä näperrellään kaikenlaisten startup- hautomoiden kanssa. Tämä on sinänsä aivan hyvä ja pätevä idea, mutta mielestäni prosessi on kovin jäykkä ja perustuu perisuomalaiseen byrokratiapyöritykseen. Tällaiset projektit ja ympäristöt työllistävät paljon koulutuksen ja liiketoiminnan ympärillä häärääviä byrokraatteja ja konsultteja, jotka haluavat saada siivun ihmisten ideoista. Sinällään tässä ei muuten olisi mitään suurempaa ongelmaa, enkä pidä toimintaa mitenkään negatiivisena. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä integroida koko idea siitä, miten elinkeinoelämä noin ylipäätään toimii, kautta linjan siihen koulutukseen joka elinkeinoelämän tarpeisiin (muka) vastaa. Annan tästä esimerkin: Teknillistä koulutusta antavissa yliopistoissa on erilaisia projektitöitä erilaisiin tarpeisiin. Osassa koulutusohjelmista nämä projektit tehdään itseasiassa jonkin yritysosapuolen kanssa, jolloin opiskelija joutuu kohtaamaan ainakin osan työelämän realiteeteista koulutuksen yhteydessä. Pidän tätä mallia hyvänä, ja sen hyvyyden mittarina voidaan pitää esimerkiksi työllistymistä. Ainakin kun viimeksi katsoin, niin se koulutusala josta sattuneesta syystä eniten jotain tiedän, tuotti erittäin hyvät työllistymisnäkymät juuri niille, jotka tällaiset projektityöopinnot on käynyt läpi.

Mielestäni ideaa voisi laajentaa yleisemmin ja halki erilaisten oppilaitosten ja mahdollistaa integraatio perustutkimukseen ja opetuksen ja elinkeinoelämän välillä. Tähänkään ei tarvita rahaa, vaan ainoastaan kevyempi byrokratia.  Olen seurannut erään yliopiston "kehitystä" kohti "yksityistä" yliopistoa, ja näyttää pikemminkin siltä, että sensijaan että tällainen malli palvelisi kansantalouden etuja, se nähdään keinona kupata yrityksiltä rahaa yliopiston hallinnon pyörittämiseen. Tästä kielivät esimerkiksi alati kasvavat yleiskustannuskertoimet ja tuottovaatimukset, samaan aikaan kun palkkakehitystä jarrutetaan.

Tämä onkin yleinen ongelma kaikessa, sillä ns hyvinvointyhteiskunta-ajattelua värittää omanlaisensa rent-seekingin korostuminen. Tarkoitan tällä sitä, että organisaatiot näkevät voittoja ja hyötyjä siellä sun täällä ja haluavat päästä näistä osallisiksi. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta valitettavan haitallista. Jos jokin julkinen organisaatio halutaan kehittää siihen suuntaan, että sen tehtävänä olisi esimerkiksi poistaa esteitä jonkin tietyntyyppisen yhteistyön edestä, organisaatio pyrkii aina tekemään itsestään välttämättömän sille nimenomaiselle yhteistyölle, koska siinä määrin kun yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja tuottaa molemmille esimerkiksi rahaa, tämä organisaatio voi aina oikeuttaa roolinsa sillä, että se on "hyödyksi". Tämä pitäisi nähdä ja eliminoida, ja juuri tästä syystä mielestäni vapaaehtoisuus on kaikessa tällaisessa toiminnassa kaiken avain.

Suurimpia esteitä hyödyllisen toiminnan käynnistymiselle -- rahanpuutteen jälkeen -- on luottamuksen ja informaation puute. Nämä eivät ole erilliset, vaan tiiviisti toisiinsa liittyvät näkökohdat. Luottamuksella viittaan siihen, että jos aloitan startup-yrityksen jonkun henkilön kanssa, minun tulisi luottaa siihen, että kun kassaan kilahtaa ensimmäinen maksusuorite, niin yhtiökumppani ei juo rahoja. Informaatiolla taas viittaan siihen, että jos henkilöllä A on liikeidea josta puuttuu jokin osanen ja henkilöllä B on tarvittava osaaminen tuon osasen toteuttamiseksi, nämä henkilöt eivät välttämättä tiedä toisistaan riittävästi että kumpikin tunnistaisi tämän tilanteen.


Rahasta ei sinänsä ole pulaa nykyisessä markkinataloudessa, se käy ilmi korkotasosta. Ne tahot, jotka näpertelevät näiden muiden ongelmien ratkaisussa taas ovat suomalaisen kulttuurin erityispiirteiden vuoksi taipuvaisia paisuttamaan byrokratiaa joka tukahduttaa toimintaa. En kykene tarjoamaan tähän mitään vedenpitävää ratkaisua. Sen tiedän, että jos tämä ei muutu, niin me emme nouse tästä ilman aika tylyä pohjakosketusta.

Fuusio.

Pari päivää sitten Lockheed Martin ilmoitti että se on tehnyt läpimurron fuusioreaktoritekniikassa. Aihe herättää skeptisyyttä, ja syystäkin. Poislukien Rossit (E-Cat) ja vastaavat huijarit, fuusioreaktorien käyttöä energiantuotannossa on odotettu "kahdenkymmenen vuoden päästä" jo kuusikymmentä vuotta. Odotus ei alunperin ollut kovin epärationaalista, sillä fysiikassa ja tekniikassa tehtiin parissa kymmenessä vuodessa aivan

Ensimmäinen todistettu fissioreaktio havaittiin 1938, ensimmäinen fissioon perustuva pommi räjäytettiin 1945, sähköä onnistuttiin tuottamaan nettomääräisesti vuonna 1948, ja ensimmäinen kaupallinen fissiovoimala aloitti sähköntuotannon 1954. Aikajana oli kaikkiaan 16 vuotta. Tätä voi verrata siihen, että jokin fysiikan ilmiö olisi havaittu vuonna 1998, vuonna 2005 sitä hyödynnettäisiin aseteknologiassa ja tänä vuonna saisimme kokonaan uudenlaisen teknologian kaupalliseen käyttöön.

Ensimmäinen fuusioreaktio oli osoitettu tapahtuneeksi itseasiassa jo aiemmin. Deuterium-deuterium fuusio saatiin aikaan laboratorio-oloissa jo vuonna 1932, ja fuusioreaktion kyky tuottaa mittava määrä energiaa oli ennustettu jo 1920-luvulla, kun keveiden alkuaineiden massoja vertailemalla oli havaittu, että vety oli hivenen raskaampaa kuin sen olisi järjestyslukunsa puolesta pitänyt olla; jos vety-ytimet yhdistyvät ja muodostavat heliumia, massaa pitäisi hävitä johonkin. Suhteellisuusteoria ennustaa, että massaeron täytyy tällöin jollakin tapaa näkyä vapautuvana energiana.

Ensimmäinen fuusioon perustuva pommi suunniteltiin 50-luvun alussa ja räjäytettiin vuonna 1952. Tällöin puhuttiin ns. vetypommista. Oli siksi jokseenkin ymmärrettävää spekuloida että parinkymmenen vuoden sisään tämäkin energianlähde saataisiin hyötykäyttöön.

En ole ydinfyysikko, vaikka "harrastankin" aihetta hieman. Hiukkasfysiikan tietämykseni rajoittuu kuitenkin melko pinnalliseen suhteellisuusteorian ja heikosti ja pintapuolisesti sisäistetyn kvanttifysiikan ns. standardimallin tuntemukseen. Tämä on tarpeen sanoa, jotta lukijat eivät kuvittelisi minun puhuvan ns suulla suuremmalla.

Se, mitä olen ymmärtänyt fuusioreaktorien esteistä on, että ongelma on periaatteessa siinä, miten fuusioreaktorin reaktiomassa (siis se, joka fissioreaktorissa on siellä polttoainesauvoissa) saadaan pidettyä reaktorissa ja reaktio käynnissä. Tämä on ongelma siksi, että jotta reaktio voi tuottaa nettoenergiaa, reaktiomassan pitää olla tavattoman kuumaa -- puhumme miljoonista asteista. Tämä ei ole ongelma vetypommissa, koska Teller-Ulam- tyyppinen vetypommi voidaan rakentaa tekemällä kylmästä reaktiomassasta kuori perinteisen fissiopommin ympärille, ja fissiopommi sitten tuottaa tarvittavan lämmön jotta fuusio tapahtuu rajusti ja nopeasti. Tällaista energiaa ei kuitenkaan saada talteen millään järkevällä tavalla, sillä räjähdys on väistämättä niin raju, että mikä tahansa reaktori jossa sitä yritettäisiin suorittaa, muuttuu silmänräpäyksen miljoonasosassa plasmaksi.

Itse fuusioreaktion kyllä saa aikaan, jopa kotikonstein. Väittäisin, että jos laittaisin jonkun verran rahaa -- ja puhumme tässä nyt vain muutamista tuhansista euroista -- pystyisin, ehkä hieman jotain tiettyjen alojen asiantuntijoita konsultoiden, rakentamaan itsekin fuusioreaktorin. Itseasiassa tämäkin arvio on pessimistinen; Internetistä löytyy jopa ohjeet. Kyse on niinsanotusta Fusor- tekniikasta. Sen periaate on yksinkertainen: ionisoitunutta deuteriumia kiihdytetään sähkökentässä, ja kun sähkökenttä on riittävän voimakas, tapahtuu fuusioreaktioita. Fusor ei kuitenkaan voi tuottaa nettona energiaa, sillä fuusioreaktioita tapahtuu liian vähän suhteessa kiihdytyksen vaatimaan energiaan. Suurin osa sisäänmenevästä energiasta karkaa ns. jarrutussäteilynä (vai mikä suositeltu suomennos onkaan sanalle Bremsstrahlung). Vaikka fusorissa tapahtuvat fuusioreaktiot sinänsä tuottavatkin energiaa, ei optimaalisinkaan lämpökone kykene saamaan energiaa nettona ulos.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin tämä hyötysuhteen ongelma koskee pääsääntöisesti kaikkia sellaisia tekniikoita, joissa plasma yritetään pitää kurissa sähkökenttien avulla.Tämän vuoksi lupaavimmat tekniikat, kuten ITER perustuvat magneettikenttien käyttöön. Siinä missä sähkökenttä kiihdyttää varatun hiukkasen  kenttäviivojen mukaisesti, magneettikentällä voidaan pakottaa liikkuva varattu hiukkanen kaartuvaan liikeeseen, ns oikean käden säännön mukaisesti. Tästä on monta eri varianttia, itse olen oppinut sellaisen mutoilun, että jos etusormi ja keskisormi laitetaan 90 asteen kulmaan ja peukalo osoittamaan ylöspäin, niin (positiivisen) varauksen liikkuessa etusormen suuntaan ja magneettikentän kenttäviivat osoittavat keskisormen suuntaan, niin varaukseen kohdistuu peukalon suuntaan osoittava voima. (Voin muistaa tämän väärin)  ITER ja vastaavat perustuvat ns Tokamak- periaatteeseen, jossa reaktiokammio on toruksen (aka munkkirinkilä) muotoinen ja magneettikentät pitävät huolen siitä, että positiivisesti varautunut reaktiomassa pyörii ympyrää reaktiokammion sisällä.

Lockheed Martinin teknologia on ymmärtääkseni magneettiseen reaktiomassan hallintaan perustuva, mutta toisin kuin ITER ja käytännössä kaikki muut yritelmät, sen reaktiokammio on sylinterin muotoinen. Wikipedia tietää kertoa että tekniikka tunnetaan nimellä High beta fusion reactor.

Tärkein haaste reaktiomassan hallinnassa on sen lämpötila. Plasman lämpötila ja paine ovat tavallaan vaihdannaisia; korkea paine tarkoittaa että pienemmässä tilassa on enemmän ytimiä, joten törmäysten ja siten fuusioreaktioiden todennäköisyys kasvaa. Korkeammassa lämpötilassa ytimet liikkuvat kovempaa, joten törmäykset ovat rajumpia ja johtavat suuremmalla todennäköisyydellä fuusioon tapahtuessaan. Korkeassa paineessa (kuten esimerkiksi auringon ytimessä) lämpötilan ei tarvitse olla aivan niin suuri kuin matalammassa paineessa, jotta fuusioreaktio pitää itseään yllä. Jos plasma saadaan suureen paineeseen, sen ei tarvitse olla aivan niin kuumaa. Korkea beta tarkoittaa, että paine on korkea verrattuna käytettyyn magneettikenttään; en tarkkaan osaa sanoa mitä kaikkea tällä saavutetaan, mutta yksi tekijä lienee se, että käytettävien magneettien ei tarvitse olla yhtä massiivisia; painetta voidaan nostaa tasolle jossa lämpötila on hieman maltillisempi, ilman että tarvitaan kiinalaisen kerrostalokompleksin kokoista suprajohtavaa magneettia. Lockheed Martinilta spekuloitiinkin, että 100MW voimala heidän teknologiallaan toteutettuna voisi mahtua ison rekka-auton lavalle.

Olen kovin skeptinen tämän suhteen, ihan jo siitä syystä, että "läpimurtoja" on tullut vuosikymmeniä, mutta jokainen on kilpistynyt aina johonkin melko banaaliin syyhyn. En kuitenkaan, tietenkään, totea että design on "mahdoton" tms, vaan että hype voi olla ennenaikaista. Jos Lockheed Martinin teknologia todella on toimiva, maapallon energiaongelmat on ratkaistu kun nämä tulevat markkinoille. Loppu hiili ja öljy voidaan jättää polttamatta, hiili voidaan jättää maahan ja öljystä tehdä jotain fiksua sensijaan että se poltetaan. Sähkön hinta putoaa nykyisestä selvästi, ja energiaintensiivisyys ei ole enää minkäänlainen este mihinkään.

Oikeus uskomuksiin.

Seuraan epäsäännöllisesti Sam Harrisin kirjoituksia. En lue mitenkään aktiivisesti, mutta toisinaan sosiaalisen median uutisvirrassa pomppaa muutamia asioita esiin.

Taannoin kävi ilmi, että ns liberaalit eli poliittisen korrektiuden puolestapuhujat eivät kunnioita lainkaan Harrisin mielipidettä. Kirjoituksessaan "Can Liberalism be Saved from Itself?", Harris viittaa keskusteluun jossa joutui (mielestään) Hollywood-liberaali Ben Affleckin epäasiallisen argumentaation kohteeksi. Myöhemmin tilanne on vielä pahemmin eskaloitunut, sillä Harris on joutunut nyt aivan asiattoman mustamaalauksen uhriksi.

Aihe kiehtoo minua siksi, että olen osaltaan Harrisin kanssa kyllä eri mieltä uskomusten ja toiminnan suhteista, mutta koska kannatan hänen sananvapauttaan ja pidän tahallisia "väärinymmärryksiä" äärimmäisen huonona käytöksenä, tässä asiassa olen Harrisin "puolella".

Ensiksikin, Harris kritisoi voimakkain sanoin Islamia. Tästä kritiikistä voi olla montaa mieltä, ja arvomaailmasta josta se kumpuaa, voi olla erilaisia mielipiteitä. En pidä siitä, että henkilön taustaa ja etnisyyttä käytetään argumenttina mistään, mutta koska se voi asettaa asiat paremmin perspektiiviin, mainittakoon että Harris on, teknisestiottaen, juutalainen. Sanon "teknisesti",  koska Harrisin äiti on juutalainen ja matrilineaalisuus on keskeinen juutalaisille itselleen. Harris ei identifioidu kuitenkaan juutalaiseksi. En pidä asianmukaisena sitä, että Harrisiin kohdistuvaa kritiikkiä karakterisoitaisiin antisemitismiksi, mutta Afflekin ja koko joukon muita liberaaleja hyökkäyksessä on mielestäni hieman tällainen kutina. Syy siihen, miksi tällainen henkilöön kohdistuva hyökkäys on mahdollinen, lienee se, että Harris todellakaan ei identifioidu juutalaiseksi. Minusta tässä on nyt ensimmäinen aspekti joka tekee koko hyökkäyksestä irvokkaan.

Toiseksi, se, että Harris kritisoi Islamia, on insidentaalinen seikka. Harrisin koko tuotanto ja argumentaatio perustuu siihen, että hän kritisoi ylipäätään sellaisia oppeja ja oppijärjestelmiä joiden toiminta perustuu sellaisiin uskomuksiin joilla voidaan porautua erittäin syvälle ihmisen motivaatiorakenteeseen ja näin saada indusoitua toimintaan joka on, sanalla sanoen, hirviömäistä. 9/11-iskujen jälkimainingeissa Harris kirjoitti kovasanaista kritiikkiä uskonnoista, argumenttinaan jotakuinkin se, että koska uskonnot tarjoavat uskomuksia jotka operoivat hyvin syvällä ihmisen motivaatiorakenteessa olevilla tunteilla, ne ovat vaarallisia, ja uskonnon motivoima terrorismi on tästä hyvä esimerkki.

Harrisin argumentti on jotakuinkin sitä muotoa, että terrori-iskua valmistelevaa joukkiota pommitetaan, ei siksi että se on jo jossakin vahingoittanut jotakuta, vaan siksi että on melko varmaa että samainen joukkio vahingoittaa lisää ihmisiä, jos saa jatkaa toimintaansa. Tämä varmuus kumpuaa siitä, että me tiedämme, mitä tämän joukkion keskeiset uskomukset ovat; joukkiossa on paljon yksilöitä jotka uskovat että heidän kuuluu tappaa vääräuskoisia tai luopioita, ja että he tulevat saamaan suuren palkkion tästä työstään. Tällaisen joukkion pommittamisen puolesta painavin argumentti on se, mitä he uskovat. Ja suuri osa länsimaisista ihmisistä -- minä mukaanlukien -- on sitä mieltä, että esimerkiksi Isis:in joukkojen ilmapommitukset ovat perusteltuja ja ainakin ymmärrettävistä positioista käsin täysin oikeutettuja. Tämän oikeutuksen taustalla on tieto näiden joukkojen uskomuksista. Suuri osa länsimaisista ihmisistä on samaa mieltä siitä, että jotkut uskomuset ovat sellaisia että voidaan joskus pitää puolustettavana niihin uskovien ihmisten tappamista.

Tämä väittämä on äärimmäisen pelottava ja rankan kuuloinen, kun sen todella sisäistää. Ilman sitä loogista struktuuria ja ilman sen tilanteen ymmärtämistä jossa tätä väittämää voi pitää perusteltuna, väittämä kuulostaa aivan hirviömäiseltä. Jos sen irroittaa kontekstistaan -- esimerkiksi jos joku ottaa tästä blogista tuollaisen väittämän erilleen ja levittelee sitä internetissä -- saadaan sellaisen väittämän esittäjä näyttämään aivan hirviomäiseltä. Ja juuri  näin liberaalit ovat nyt tekemässä Harrisille.

Tämä on hieman samankaltainen tilanne kuin aikanaan oli Jussi Halla-ahon oikeusjutussa. Erona on se, että siinä missä JHa:n väittämällä oli selvästi tarkoitus ärsyttää ja provosoida vastatoimia, Harrisin kirjoitus itseasiassa ei esitä mitään kovin ärsyttävää. Harrisin argumentti vain paljastaa -- hieman kuten JHa:n kirjoitus -- jotain siitä, miten herkkiä me olemme joidenkin väittämien edessä. Mutta siinä missä JHa esitti "arvelunsa" kieli poskessa ja väittämä itsessään oli "loukkaava", eikä hän sitä edes kovin tarkkaan perustellut, Harrisin mielipide on itseasiassa jotain minkä suurin osa ihmisistä jakaa ja josta suurin osa ihmisistä on samaa mieltä.

Mistä sitten olen eri mieltä? Tarkalleenottaen siitä, että oikeutus jonkun Isisin pommitukseen tulisi siitä, mitä näiden uskomukset ovat. Pidän itsekin kokolailla oikeutettuna sitä, että Isisin toimintaa yritetään estää, mutta perusteluna ei ole se, mitä näiden uskomukset ovat sinänsä, muutoin kuin siinä triviaalissa mielessä, että mitä uskomme näiden taistelijoiden tekevän, mikäli heitä ei pysäytetä. Voimme toki ajatella koko uskomusjärjestelmää, arvoineen ja toimintaan kehottamisineen päivineen, ja tällaisessa mielessä toki perusteluna on uskomusjärjestelmä. Tämä kuitenkin hieman pahoinpitelee käsitettä "uskomus" (belief), koska saattaa olla että moni uskoisi pääsevänsä paratiisiin jos murhaisi vääräuskoisia, mutta tekee silti päätöksen olla tekemättä niin, koska esimerkiksi tuntee luontaista vastenmielisyyttä ihmisten murhaamiseen ja toisaalta tietää että lopputulos olisi potentiaalisesti tämän elämän suhteen äärimmäisen epämiellyttävä.

Nykymuotoisen vasemmistoliberaalin ajattelun yksi keskeinen heikkous on sen sokeus sellaisten oppijärjestelmien sisällöistä jotka eivät perustu lainkaan jaetulle arvopohjalle. Kuten moni änkyrä on liberaalia ajattelua kritisoinut, sen ongelmana on kovin heppoinen oletus siitä, että me ihmiset olemme kaikki pohjimmiltaan samanlaisia. Tämä toki voi olla totta, mutta se on epäolennaista. Käyttääkseni tietokonemetaforaa, vaikka ihmisillä olisi "pohjimmiltaan samanlainen" rauta, tämä ei auta jos ihmiseen on ajettu sisään täysin eri softa.

Ihminen on poikkeuksellinen eläin, sillä jo muihin kädellisiin, ja läheisiin sukuluaisiimme simpansseihin verrattuna ihmisellä on aivan poikkeuksellinen kehitysvaihe eli lapsuus. Siinä missä muilla nisäkkäillä -- kädelliset mukaanlukien -- syntymän jälkeen käynnistyy melko vauhdikas fyysinen kehitys, joka päättyy vähän sen jälkeen kun eläin saavuttaa sukukypsyyden (tämä on karkea yleistys, huom.), ihmisellä on hyvin pitkä kehitysvaihe, jonka aikana kasvu on verraten hidasta ja ihminen oppii runsaasti erilaisia taitoja ja tietoja. Useimmissa kulttuureissa on tietyssä iässä -- eikä lainkaan sattumalta lähellä ikää jossa osa lapsista alkaa olla sukukypsiä -- jokin siirtymäriitti, jolla vahvistetaan yksilön paikka yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Vähintään tähän ikään asti ihmisen oletetaan olevan vasta oman yhteiskuntansa harjoittelija ja saavansa täydet oikeudet vasta tämän rituaalin myötä.

On irvokasta olettaa, että kasvettuaan kulttuurissa jossa lapsille opetetaan vaikkapa että jokin toinen ihmisryhmä on ns vapaata riistaa tai että näiden tappaminen tai vahingoittaminen on peräti toivottavaa, yksilö voisi noin vain hyväksyä toisenlaisen yhteiskunnan arvot. Itseasiassa, on melko irvokasta olettaa että edes länsimaisen kulttuurin piirissä kasvava mutta kotoaan hyvin toisenlaiset arvot saava lapsi kasvaisi kunnioittamaan länsimaiselle ihmiselle keskeisiä arvoja. Tätä "softapakettia" joka lapsena omaksutaan, on minusta vähän heppoista nimittää "uskomuksiksi", mutta se paketti ja sen indusoima käyttäytyminen, ihan oikeasti ovat perustelu sille, että tiettyjä ihmisjoukkoja pommitetaan lentokoneista. Tässä suhteessa Harris on oikeassa ja "liberaalit" väärässä.

Löwenheim-Skolem Redux

Syksyn opetuksessa on taas kerran vuorossa matemaattinen logiikka. Tällä viikolla käsittelemme logiikkaa algebran näkökulmasta. Logiikka voidaan ajatella monella eri tavalla. Yksi tavanomaisimpia lähtökohtia on sellainen, jossa logiikka nähdään formaalina kielenä, siis joukkona merkkijonoja, jolla on syntaksi ja semantiikka. Semantiikka puolestaan yleensä määritellään malliteoreettisesti: propositiologiikassa logiikan kaavan semantiikka on niiden propositioarvojen yhdistelmien joukko, jotka tekevät kaavan todeksi. Kaava "p tai q" on siis tosi jos joko p tai q (tai molemmat) saa arvon tosi, ja epätosi jos kumpikaan ei saa.

Ensimmäisen kertaluvun mallit ovat monimutkaisempia. Ensimmäisen kertaluvun kaavat viittaavat muuttujiin joiden arvo pitää jotenkin kiinnittää. Logiikassa sanotaan tällöin asioita kuten "kaikilla x P(x)" tai "jokaista x:ää kohden on olemassa y siten että S(x,y)". Nämä kaavat ovat tosia tai epätosia suhteessa siihen, miten nämä predikaatit määritellään jossakin joukossa. Esimerkiksi jos P(x) on tosi joillekin mallijoukon alkioille ja epätosi joillekin, malli ei toteuta väittämää "kaikilla x P(x)". (Pahoittelen että käytän proosaa, logiikan symbolit ovat kovin työläitä lisätä  bloggerissa).

Toinen tapa nähdä logiikka on ajatella kaavaa tapana esittää jokin looginen funktio, jonka totuusarvo riippuu sen symboleille annetuista merkityksistä. Tällöin loogiset konnektiivit kuten "ja", "tai" tai negaatio, voidaan nähdä algebrallisina operaatioina näiden funktioiden joukolle.  Kun logiikan symbolit on fiksattu, mahdollisten kaavojen joukko on kiinteä. Näille kaavoille voidaan esittää ekvivalenssirelaatio, joka nimensä mukaisesti samastaa loogisesti yhtäpitävät kaavat. Nämä ekvivalenssiluokat muodostavat Boolen algebran. Kuten muistamme, Boolen algebra on distributiivinen ja komplementilla varustettu hila. Boolen algebrat tarjoavat erittäin käytännöllisen tavan puhua logiikan avulla esitettävistä teorioista. Niiden ilmaisuvoima riippuu siitä, onko käytössä valinta-aksiooma vai ei, ks.

Kun olen käsitellyt algebrallisen lähestymistavan, siirryn täydellä voimalla malliteoriaan. Ensimmäisen kertaluvun malliteoriasta puhuminen on hieman Münchausenilaista itsensä niskasta nostamista, koska malleista ei voi oikein puhua ilman että käytetään korkeamman kertaluokan ilmaisuja. Malliteorian helmenä esitämme lopulta Löwenheim-Skolemin teoreeman.

Todistus ei ole mitenkään erityisen vaikea, mutta sen ymmärrettyäni minulle tuli sellainen tunne, että olen tullut huijatuksi; samainen tunne tuli, kun lopulta ymmärsin miten Gödelin ensimmäinen epätäydellisyyslause toimii. Kyseessä on jotain mikä muistuttaa korttitemppua, jossa taikuri näyttää jonkin näennäisesti mahdottoman tempun, ja lopulta paljastuu että hänellä onkin useampi samanlainen pakka selän takana.

Todistus (alaspäin) L-S-teoreemalle perustuu seuraavanlaiseen temppuun: Meillä on jokin aksiomatisointi ja malli teorialle. Mallin kardinaalisuus saa olla mitä hyvänsä, sillä ei ole väliä. Nappaamme mallista jonkin alkion, tai jos niin haluamme, numeroituvan määrän alkioita, olkoon tämä joukko X. Määrittelemme numeroituvan jonon joukkoja, B(i) ja numeroituvan perheen funktioita Y(i,P).  B(0) = X, ja Y(i,P) on funktio joka tuottaa kaavasta P joukon mallin alkoita x siten,
että P(a1,...,an,x) voidaan tehdä todeksi valitsemalla alkiot a1...an joukosta B(i). B(i+1) puolestaan sisältää yhden alkion jokaisesta joukosta Y(i,P), siten että P käy yli teorian aksiomissa esiintyvien osakaavojen (voimme olettaa aksiomilta tietynlaisen kanonisen muodon). Jono B(i) konvergoituu kohti teorian mallia (tämän osoittamiseksi täytyy käyttää muutamaa apulausetta, ja esitys tässä on hieman epätarkka muutenkin), ja koska konstruktio on numeroituva, tämä tuottaa numeroituvan mallin teorialle.

Tässä käytetään hyvin rankalla kädellä valinta-aksioomaa. Valinta-aksiooma sanoo, että mielivaltaiselle joukkoperheelle on olemassa ns. valintafunktio, eli funktio joka poimii yhden alkion jokaisesta perheen alkiosta, ja sen kuvajoukko on hyvinmääritelty joukko. Tämä on intuitiivisesti ilmeinen äärellisillä ja miksei numeroituvillakin konstruktioilla, mutta johtaa kaikenlaiseen erikoiseen. Siitä olenkin jo satuillut joten ei sen enempää.

Löwenheim-Skolem on minusta mielenkiintoinen lähinnä siksi että se paljastaa että ensimmäisen kertaluvun logiikalla ei voi ilmaista erisuuruisia äärettömyyksiä.  Esimerkiksi reaalilukujen ensimmäisen kertaluvun karakterisoinnit eivät pakota ylinumeroituvaa mallia, eikä ylinumeroituvuutta siten voi todistaa missään ensimmäisen kertaluvun teoriassa. Tähän kohtaan on kuitenkin syytä huomioida, että käytännössä kaikki reaalilukujen täydellisyyden aksiomatisoinnit ovat itseasiassa (monadisia) toisen asteen väittämiä.

Kalsium ja veri.

Rutiininomaisen tarkastuksen ja eräiden oireiden vuoksi lääkäri pyysi melko kattavan patteriston erilaisia kokeita. Odotin kaikkien olevan normaaleja, ja yhtä lukuunottamatta ne olivatkin. Ionisoitu kalsium oli 1.17mmol/l. Se on paikallisten normien mukaan niukin naukin viitearvon alapuolella, sillä normaalina pidettävä pitoisuus on 1.2 -- 1.35mmol/l. Ensin olin huolissani asiasta, sillä raportissa oli hieman epäselvää, oliko kysesssä nimenomaan ionisoitu kalsium, jos ei olisi ollut, niin viitearvo olisi ollut 2.15, ja keskimäärin alle 1.8 arvoilla aletaan olla jo melko vakavan hypokalsemian kanssa tekemisissä.

D-vitamiinitasot olivat normaalit, samoin kilpirauhasarvot. Hemoglobiini oli yllättävän alhainen, 143. Kun aikanaan söin kasvisruokaa ja harrastin kestävyysjuoksua, Hb oli lähes 160 verta luovuttaessani. Kortisolitasot olivat niinikään normaalit, 440nmol/l.  Vaikka tämä on normaali -- patologisen rajana pidetään 680nmol/l -- se on kaukana optimaalisesta. Normaalin alaraja aamulla on 180nmol/l. En löytänyt tietoa siitä, onko normitus paaston jälkeinen arvo vai ei. Verikoetta varten jouduin skippaamaan aamiaisen, lisäksi testiä edeltävä aamu oli muutoinkin stressaava, joten on todennäköistä että ns tavanomaisena aamuna kortisolitaso olisi jonkin verran matalampi. Otan kokeen tuloksen kuitenkin indikaationa siitä, että stressitasoja tulee tarkkailla ja pitää ne alhaisina.

Mielenkiintoa herätti myös HbA1c, jota kutsutaan "pitkäaikaissokeriksi"; se mittaa glykolysoitunutta hemoglobiinia. Arvo oli 35mmol/mol, terveen ihmisen vaihteluvälin ollessa 20--42. Tämä on sikäli mielenkiintoinen arvo, että se mittaa elimistön glykaatiorasitusta viikkoaikaskaalalla. Glukoosi "tarttuu" hemoglobiinimolekyyliin tietyllä todennäköisyydellä,  joka riippuu veren glukoosipitoisuudesta. Kun veren glukoosi on kroonisesti koholla -- esimerkiksi huonosti hoidetussa diabeteksessä -- HbA1c nousee.  Epäilen, että terveellisemmällä ruokavaliolla HbA1c:n saisi laskemaan. On mahdollista, tai oikeastaan todennäköistä, että ruokavaliossani on enemmän sokeria kuin on optimaalista.

Plasman kreatiniini oli myös normaalin rajoissa, mutta lähellä ylärajaa. Viitearvon yläraja on 100umol/l, ja testissä se oli 94. Kreatiniinin "normaali" määrä riippuu yksilöllisistä tekijöistä, joista yksi on lihasmassa. Erityisen lihaksikkailla miehillä on säännönmukaisesti viitearvoja ylittävät kreatiniinipitoisuudet. Itse en ole lihaksikas, mutta olen viimeaikoina syönyt melko runsaita määriä proteiineja, ja tämä nostaa kreatiniinia myös. Lisäksi kreatiinin (huomatkaa ero) nauttiminen nostaa arvoja. En ollut useampaan päivään käyttänyt kreatiinia, mutta koska se varastoituu lihaksiin jossain määrin, on mahdollista että myös se nostaa arvoja. Sivumennen sanoen, havaitsin tällä viikolla painoharjoittelussa selvän suorituskyvyn pudotuksen, kun jätin viime viikon keskiviikkona kreatiinilisän pois ruokavaliostani; toistojen määrä putosi erityisesti harjoituksen myöhemmissä vaiheissa tehtävissä liikkeissä. Kokemukseni -- kuin myös tutkimusten -- mukaan kreatiini selvästi lisää maksimivoimaa ja kestävyyttä ainakin tuonne 12-18 toistoon saakka.

 Eräs mielenkiintoinen mittaus oli myös testosteroni. En epäillyt sen olevan merkittävästi alentunut, mutten myöskään kovin korkea, ja olin arvioissani oikeassa. Arvo oli 15.2nmol/l, viitearvojen ollessa 10-38.  Arvo on matala siinä mielessä, että se on noin yhden keskihajonnan verran populaation keskiarvon alapuolella. Itseasiassa, kun otetaan huomioon elämäntapatekijät, kuten liikunnan määrä ja intensiteetti, ruokavalio, jne, väittäisin että arvo on kirkkaasti normaalin alapuolella. Se olisi "normaali", jos olisin ylipainoinen, en harrastaisi liikuntaa ja kärsisin jonkinasteisesta d-vitamiinin puutteesta. Stressi voi olla tosin syynä myös tähän. Populaatiokeskiarvo on noin 20nmol/l.

Rasvahappoprofiili oli melko hyvä. LDL oli 2.6, HDL 1.8. Myös triglyseridit olivat viitearvojen sisällä.

Olisi mielenkiintoista seurata näiden arvojen kehittymistä elämäntapojen suhteen. Yksi mielenkiintoinen tulevaisuuden teknologian haara tulee olemaan laitteet, joilla tämäntyyppisiä suureita voi seurata säännölllisesti, ja näiden käyttö omien elämäntapojen seurantaan. On myös melko mielenkiintoista toisinaan huomata, miten negatiivisesti jotkut ihmiset suhtautuvat tämäntyyppisen datan analysointiin edes omiin tarkoituksiin. Pääsääntöisesti samantyyppistä argumentaatiota käytetään myös silloin kun "vastustetaan" vaikkapa suoritusten monitorointia kuntourheilussa. Ihmisten temperamentit ja tunteet ovat erilaiset tässä suhteessa. Esimerkiksi itse koen liikunnan kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi, kun voin aika-ajoin tarkastella suorituskyvyn kehittymistä. Samoin kaikenlainen määrällinen data oman kehon toiminnasta on mielenkiintoista. Joku toinen saattaa kuitenkin kokea ahdistavana vaikkapa sen, että tietää tarkalleen kuinka pitkään on juossut ja kuinka kovaa, sillä vaihtelut suorituskyvyssä saattavat olla demotivoivia. Joku saattaa myös kokea vaikkapa yllämainittujen kaltaisten metaboliaa kuvaavien muuttujien tarkastelun ahdistavana "terveysfasismina" tai jopa jonkinlaisena yksityisyyttä loukkaavana abstraktiorikkona.