Voimamies

Olen onnistunut nyt reilu viikon treenaamaan normaalisti. Penkkipunnerrus on edelleen onneton ja saan hädin tuskin oman painoni ylös penkistä. En kuitenkaan aio hätiköidä vaan treenaan rauhallisella progressiolla ja himmailen heti jos merkkejä vaivoista ilmenee. Pystypunnerruskin taitaa kulkea jo, ja toivon mukaan pääsen kohta siinä tavoittelemaan uusia ennätyksiä.

"Ennätyksellä" tarkoitan 3x5-ennätystä. En edes yritä ykkösennätystä tässä kohtaa, enkä varmaan ikinä. Rippetoe ja kumppanit kirjoittivat voimanoston ja voimaharjoittelun eroista. Siis "voimaharjoittelulla" viittaan heidän Starting Strength- filosofiaansa. Lyhyesti, voimanostossa yritetään etsiä minimaalinen liikerata jolla saadaan sääntöjen puitteissa maksimaalinen paino nousemaan kussakin lajissa hyväksytysti. Voimaharjoittelussa pyritään aktivoimaan mahdollisimman suuri määrä lihasta, mahdollisimman suurelle liikeradalle, nostamaan mahdollisimman suurta painoa, ja prioriteettijärjestys on nimenomaan tämä.

Lihaksia otetaan mukaan kuhunkin liikkeeseen niin monta kuin on tarkoituksenmukaista. Liikerata näiden lihasten suorituskyvyn puitteissa ja "kohtuuden" rajoissa pidetään mahdollisimman laajana, ja tällä liikeradalla tehdään mahdollisimman suurella kuormalla työtä. Tämän seurauksena lihasten kyky tuottaa voimaa yhdessä kasvaa.

Kaikessa harjoittelussa on periaatteessa stressi-adaptaatio-sykli, joka siis lähtee siitä, että lihakset ja jänteet yms altistetaan kuormitukselle joka on hieman kovempi kuin se mihin se on tottunut (=stressi). Tämä rasittaa kroppaa, ja rasituksesta täytyy toipua. Toipumisen aikana keho hieman ylikompensoi varautuen kokemaan saman stressin uudelleen (=adaptaatio). Seuraavalla kerralla kuormaa taas hieman nostetaan. Näin siis aloittelijalla, jonka lihakset ja muu keho kykenee muovautumaan ja mukautumaan stressiin nopeammin.

Ajan oloon stressin lisääminen johtaa vaurioihin -- toivon mukaan pieniin -- ja toipumiseen tarvitaan pidempi aika, enemmän ruokaa, enemmän lepoa, jne. Lineaarinen progressio toimii teoriassa niin kauan, kun toipumiseen tarvittava lepoaika on niin lyhyt että adaptaatiosta seuraava pieni ylikompensaatio voidaan kapitalisoida välittömästi seuraavassa treenissä. Ennen pitkää aloittelija törmää seinään, eivätkä tulokset nouse enää joka kerta. Rippetoen keskeinen viesti aloittelijoille on, että jos olet aloittelija, niin on täyttä höpönkukkua käyttää mitään monimutkaisempia ohjelmia jos lineaarinen progressio kerran toimii. Kunhan tekee liikkeitä jotka aktivoivat mahdollisimman suuren määrän lihasta mahdollisimman suurella liikeradalla mahdollisimman suurella kuormalla, tulee vääjäämättä vahvemmaksi.

Perjantain treeni:

• Kyykky 1x3x120kg. Tein päälle yhden ykkösen, ja lämmittelin vitosilla 80 kiloon, kolmosella 100. Lämmittelyn volyymi alkaa helposti syödä energiaa, ja koska pääsin salille vasta kello 11 jälkeen ja olin nälkäinen, en riskeerannut verensokerin laskua liian isoilla volyymeillä. 120kg oli päivän paino ja sitä nosteltiin. 
• Penkki 3x5x72.5kg. Tässä pientä progressiota uskalsin ottaa. Ajattelin että progressio kerran viikossa riittää. Maanantaina siis 75kg, ja ensi perjantaina saa tulla pummikin jos niikseen tulee. Ja jos kipulee, niin heti 10 kiloa pois ja jos ei auta niin kylmästi penkki taas tauolle. (tosin lämmittelen tangolla todennäköisesti) 
• Power Clean 3x3x57.5kg. Tämä on vielä matala, mutta tekniikka alkaa välillä menemään oikein. Paino pitää rohkeasti ottaa "hyllylle" eikä yrittää kontrolloida käsillä. 
• Soutu 3x5x87.5kg. Tässä tekniikka hajoaa jo, eli selkä nousee väkisin pystyyn. Pitäisi pyytää jotain kaveria ottamaan videolle, niin näkisi kuinka paljon. Lämmittelyt pitää tehdä huolella hyvällä tekniikalla ja täydellä liikeradalla. Soutukin on tavallan vanity-liike, koska se on mukana kehittämässä hartialinjaa. Mutten välitä; tunnen itseni vahvaksi tämän kanssa. 

Juoksin lisäksi tiistaina 3.2 kilometriä jälleen. Tällä kertaa käytin 16 minuuttia, kun viimeksi meni 18. Ihan OK, mutta kovin nopeasti ei voi nopeutta lisätä. Tästäkin tuli hieman tukkoinen olo jalkoihin joten jätin juoksut väliin. Lauantaille suunnittelin vitosen lenkkiä ja avantouintia, mutta päädyimme juoksemaan vain Kaupin kuntokolmosen.

Tässä kohtaa minulla alkaa oikeasti olemaan iän, ruokailurytmin, muun elämän, jne tuomat rajoitteet alkavat pätkiä lineaarista progressiota kyykyssä ja maastavedossa. Keskiviikkona pummasin 132.5 kiloa (sain tehtyä ykkösen, mutta päätin etten revi enempää), tosin se johtui gripin pettämisestä. Vähän harkitsen remmejä mutta toisaalta hieman pidän grippiä kunnia-asiana. Iljettää katsella kun isot miehet pistää remmit tankoon jossain satasen painoilla.

Katsoin kirjauksiani. Olin 44 viikkoa sitten 120 kilon kohdalla kyykyssä ja siitä parin kuukauden päästä 135 kilossa. En usko että 155 kiloa eli tuplasti ruumiinpaino (jos painan 77.5 edelleen) olisi mahdoton, mutta tosiasia on, että olen jo vanha mies tässä suhteessa. Potentiaalini ei ole sama kuin se olisi ollut 15 vuotta sitten kun viimeksi kävin aktiivisemmin nostelemassa. (Siis, reilun vuoden takaista aktivoitumista ennen). Silloin kyykkäsin 120 kiloa paskalla tekniikalla niin että polvi tuli kipeäksi ja vedin 130 kiloa maasta miten sattuu-tekniikoilla. Olen nyt ohittanut nuo lukemat kyllä, mutta vain koska tiedän mitä teen. En usko jossitteluun, mutta sanotaan nyt tässä, että jos olisin silloin tiennyt miten pitäisi treenata, niin uskoisin että olisin tehnyt itsestäni huomattavasti vahvemman kuin mitä minusta koskaan voi tulla enää. Mutta en kadu, sillä siitä ei ole hyötyä.

Ja suurin osa ihmisistä ei koskaan treenaa sen vertaa että tulisi edes näin vahvaksi. En ole mikään supervahva tai mitään, mutta eron huomaa kyllä arjessa jo siihen mitä olin. En voi muuta kuin suositella voimaharjoittelua ihan kaikille.

Shoulder to Cry on, vol III

Kävin eilen salilla. Olkapää toimii tyydyttävästi. Ilmeisesti jonkinlaista jänne/kiertäjäkalvosimen problematiikkaa on AC-bursiitin lisäksi. AC-nivel ei tuottanut lainkaan kipuja penkkipunnerruksessa, mutta jälkikäteen tuntui epämääräinen "jomotus" olkapään tienoilla. On mahdollista että tämä vaiva on ollut aiemminkin mutta olen kuitannut sen AC-kipujen säteilynä.

• 1x3x117.5kg kyykky. Lisäksi tein 1x5x100kg  lämmittelypainoilla ja 2x5x50kg etukyykkyä. 
• 3x3x55kg power clean. Tässä tulee hiki, mutta paino on vielä vaatimaton. Kyynärpäät eivät vielä nouse riittävän ylös, eikä nykäisy ole vielä riittävän vahva. 
• 3x5x70kg penkki. Tämä sujui siis kivuitta. Olen varsin mielissäni tästä, ensi kerralla teen todennäköisesti vielä samalla painolla tai jopa kevyemmin. En ota progressiota ennen kuin olkapää tuntuu olevan kunnossa täysin. 
• 3x5x85kg soutu. Tämä paino alkaa olla jo aika iso omaan repertuaariini, ainakin muihin liikkeisiin verrattuna. 
• Leuanveto (8+5), soudun jälkeen hartiat olivat väsyneet, mutta sain yllättävän hyvin vedettyä myös leukoja. En aloita näissä kuormalla tehtäviä vetoja vielä vähään aikaan, ensin pitäisi mennä 3x10 ilman lisäpainoa 

Keskiviikkona konsultoin lääkäriä siitä, miten jatketaan. Periaatteessa voisin aloittaa normaalin treenaamisen tästä eteenpäin, mutta aion olla kuitenkin maltillinen ja varovainen. Ensinnäkään, en halua kiertäjäkalvosinongelmia (joita voi penkkipunnerruksella hankkia), enkä mitään revähtymiä.

Tavoitteita en varsinaisesti aseta, mutta pystypunnerruksen kohdalla olisi kiva, jos pääsisi progressioon takaisin kiinni. Penkkipunnerruksessa aion olla vielä selkeästi maltillisempi koska se on vaarallinen, toisin kuin prässi. Nyt jos teen etukyykkyjä kerran viikossa ja yritän perus kyykyssä progressiota vain kerran viikossa, niin maastavedossa ehkä pääseekin eteenpäin. Mavessa en ole törmännyt tosiaan kertaakaan "rajoihin", mutta toivon etten törmääkään, sillä se voi olla loukkaantumisen paikka äkkiä.

Kesälle ajattelin juoksun ottaa vakavissaan mukaan, alkuun tosiaan kahtena lenkkinä viikossa. Suunnitelma on yksinkertainen: Yksi nopea ja yksi hidas lenkki viikkoon. Alussa matkat ovat samat (3.2km), mutta hidas lenkki pitenee muutamalla sadalla metrillä viikossa. Nopean juoksen niin nopeasti kuin pystyn kohtuudella, repimättä. Tavoitteena on keskimäärin nopeuttaa sitä hieman joka viikko, mutta toki joinain viikkoina varmasti se ei onnistu. Edellinen 3.2 kilometrin lenkki on "rather pedestrian" eli meni 18 minuuttiin. Jos tämän saisi  aikaan 12:45, eli tuosta mitä, 5 minuuttia ja 15 sekuntia pois, se vastaisi suunnilleen 3000 metrin cooperia mikä on oma ennätykseni. Jos otan checkpointin lokakuun alkuun, niin siihen on aikaa 33 viikkoa. Jos pystyn kiristämään lenkissä noin 10 sekuntia viikossa, olen lokakuun alussa tavoiteajassa.

Lineaarinen progressio on väkevä idea, mutta aivan kaikkeen se ei ehkä sovi. Kokeillaan kuitenkin nyt. "Kovakuntoinen" mies pystyisi teoriassa juoksemaan 3000 cooperin, vetämään 20 leukaa, prässäämään oman painonsa, kyykkäämään tuplasti oman painonsa ja vetämään maasta 2.5 kertaa oman painonsa. Tämä tavoite on tuskin itselleni saavutettavissa, mutta sitä voi pitää jonkinlaisena ideaalina.

Net worth

Taloudellisten päätösten tekeminen henkilökohtaisessa elämässä on kaikille haastavaa, vaikka toki kohtuullisen hyvät tulot mahdollistavat tietyssä mielessä vapaamman päätöksenteon. Kuukausittainen budjettirajoite on melko kanonisesti julkisessa keskustelussa kehystetty kysymykseksi kuukausituloista. Pitkällä aikavälillä toki näin onkin, mutta yksittäisen ihmisen elämässä pitäisi melko varhaisessa vaiheessa pystyä toimimaan siten, että yksittäisen kuukauden menot ovat vähemmän merkityksellisiä kuin vaikkapa menojen ja tulojen suhde vuoden tai parin aikajänteellä.

Yksi tapa hahmottaa asia on hahmottaa oma taloudellinen tilanne oman pääoman määrän kautta. Itselläni on ollut viime vuosina valitettavasti useampi haaste joka on vaikuttanut negatiivisesti omaan pääomaani. Viimeisen 10 vuoden aikana tilanne ei ole ollut suotuisa.

Kun valmistuin, ja itseasiassa jo hyvän aikaa ennen sitä, menoni ja tuloni olivat tasapainossa siten että noin 10% vuosittaisista nettotuloistani jäi säästöön tavalla tai toisella. En joutunut turvautumaan opintolainaan, sillä 90-luvulla työllisyystilanne oli erittäin hyvä ja opiskelin alaa jolla töitä oli paljon. Itse tosin työskentelin tuntiopettajana ja tämän lisäksi olin mukana järjestötoiminnassa josta syntyi tuloja. Rikos on jo vanhentunut, joten voin kertoa että 90-luvun lopulla järjestimme (luvallisia sinänsä) teknobileitä ja pistimme lipputuloista ison osan omaan taskuumme. Tulot eivät olleet suuret mutta menot olivat vielä pienemmät joten parin kuukauden välein saimme ehkä vajaan parituhatta markkaa ylimääräisiä tuloja. Opikselijalle tämä oli suuri raha, ja säästin tai laitoin pitkäaikaisiin kulutushyödykkeisiin kaikki nuo tulot (esimerkiksi keittiöremonttiin).

Hankin asunnon 2001 kantakaupungista ja vaihdoin sen suurempaan 2004, ja vielä kerran 2006. Asunnonvaihdot tapahtuivat onnistuneesti niin että oman pääoman osuus kasvoi ja velkavivulla sain kasvatettua pesämunan ihan mukavasti. Vuonna 2008 hankimme omakotitalon esikaupungista; päätös ei ollut millään muotoa sijoituspäätös, olin täysin tietoinen siitä että samanlaista oman pääoman arvonnnousua ei ollut tiedossa ja että talon peruskorjaukset yms olisivat menoerä. Toisaalta laskin että tästä huolimatta asumisväljyyden lisäys ja asuntolainan poismaksu yms mahdollistaisivat sen että kun lapset muuttavat pois kotoa, lainat on maksettu ja voimme muuttaa pienempään ja kunnossapitokustannukset yms saadaan suunnilleen reaalisesti takaisin. Arvioin tämän osuvan noin haarukkaan 2025-- 2030. Ensimmäisen 10 vuoden aikana asumisen pitikin olla tavallaan kuluerä, mutta jälkimmäiset 10 vuotta sitten toisaalta arvon oletin nousevan.

No, kävikin niin, että talo myytiin tuon ajanjakson puolivälissä, ja vielä markkinatilanteessa jossa omakotitalojen arvo oli ottanut takapakkia. Laskelmieni mukaan omasta pääomastani suli tässä kohtaa 60%. En toki joutunut täysin puille paljaille, mutta harmillinenhan tämä tilanne oli. Välissä oli vielä vuosi Singaporessa, joka teki kohtuullisen loven talouteen; se oli rahallisesti "sijoitus" uraani, mutta välittömänä vetona se oli menoerä. Muuton kustannuksia ei saatu katettua vuodessa ja otimme perheenä muutoinkin kyseisen vuoden taloudellisesti rennommin, sillä alueella matkustelu ja erilaiset elämykset olivat ns once in a lifetime- kokemus. Enkä sinänsä kadu, mutta suunnitelman loppuosa, jossa urani etenisi ja palkkani kohoaisi -- ja eläisin kahden palkansaajan taloudessa eläkepäiviin saakka -- ei toteutunut, joten riskistä osa realisoitui.

Nyt olen karsinut menoista aika tavalla, ja olen saanut menot ja tulot tasapainoon uudelleen. Muutama pääsääntö ja "hack" jota kaltaiseni alemman keskiluokan(*) palkansaaja voi noudattaa.

1. Koeta pitää kirjaa tai arviota oman pääomasi arvosta. Tämä on karkeastiottaen säästösi plus omaisuutesi jälleenmyyntiarvo miinus velat. 
2. Pay yourself first, eli päätä etukäteen prosentti joka tuloistasi menee säästöön ja tee vaikeaksi muuttaa tätä. Itse laitan noin 11% sivuun ennen kuin edes lasken kuukauden budjettia. 
3. Maksa kiinteät kulut ensin pois. Tämä tarkoittaa että pyrin siihen että eräpäivä kaikissa laskuissa on palkkapäivä. Tämä tekee budjetoinnin helpoksi. Ihminen ajattelee mielellään "pitkällä tähtäimellä", mutta käytännössä toimii herkästi lyhytnäköisesti. Kun saldo näyttää kuukauden budjetin, niin on helpompi olla kurinalainen menoissaan. 
4. Tee erikseen investointi- ja kulutusbudjetti. Investoinnit ovat niitä menoja, jotka eivät ole sinänsä kulutusta. Jos ostat jotain pitkäkestoista jolla on todellista jälleenmyyntiarvoa myös suunnitellun käyttöiän jälkeen, pyri arvioimaan tämä jälleenmyyntiarvo ja laske se pääomaasi. Tässä pitää olla rehellinen. Auto on ns paska sijoitus, koska sen jälleenmyyntiarvosta sulaa suurin osa pois kun se ajetaan ulos liikkeestä. Pyri pysymään kartalla tästä. Keittiöremontti on osaksi kulutusta, osaksi investointi.
5. Edelliseen liittyen, arvioi "poistot" säännöllisesti. Eli vaikka laitoit kylppäriremonttiin 12 vuotta sitten 10 000 euroa, tämä ei ole enää sen arvoinen. Asunnon kohdalla on syytä arvioida kokonaisuutta. Auton arvo putoaa jne. Kännykät ja muu kulutustavara on pääsääntöisesti täysin arvotonta. Veneet, kesämökit, sijoitusasunnot jne ovat toinen juttu. Niitä ei tällaisilla köyhillä ihmisillä yleensä paljon ole, mutta jotain nyt usein kuitenkin. 
6. Jos sinulla on velka-aversio, maksa sitä velkaa pois jossa on suurin korko. Asuntolainan korko on tyypillisesti mitätön, joten nykypäivänä asuntolainaa kannattaa pääsääntöisesti maksaa pois viimeisenä. Auton osamaksueriä, luottokorttilaskuja, jne, jos näitä nyt ylipäätään on, kannattaa usein maksaa ennemmin kuin lyhentää asuntolainaa.
7. Jos sinulla ei ole velka-aversiota, niin mieti sijoituskohteesi tuottoa ja riskiä. Melkein kaikki varsinaiset sijoituskohteet ovat parempia kuin asuntolainan takaisinmaksu. Melko tyypillinen asuntolainan korko on tällä hetkellä prosentin suuruusluokkaa. Harva sijoituskohde tuottaa niin huonosti. 
8. Having said that, asuntolainan poismaksaminenkin on fiksumpaa usein kuin massiivisten käteismäärien hallussapito. Tämä pitää paikkansa tosin vain tiettyyn rajaan asti. Itse pyrin pitämään käteistä noin 3 kuukauden menojen verran. Kun käteistä on tämän yli, on aika ostaa.

Sain nerokkaan vinkin kaverilta siitä, miten buy and hold - sijoitusstrategiaa kannattaa noudattaa. Itse pyrin pariin aivan yksinkertaiseen periaatteeseen.

1. Markkinat ovat aina oikeassa, sinä olet aina väärässä. Eli, jos markkinahinta on X ja kuvittelet että oikeasti hinnan pitäisi olla X +10, niin ellei sinulla ole sisäpiiritietoa, niin olet todennäköisesti väärässä. 
2. Kun rahaa on tietty summa sijoitettavaksi (esimerkiksi 1000 euroa on minulle sellainen tyypillinen), niin alan lukea lehtiä ja seurata uutisia. Kun uutiset ovat huonoja -- esimerkiksi "pörssissä alavire jatkuu" tms. -- niin on aika ostaa. Tämä sääntö pätee riippumatta siitä, mitä meinaa ostaa. Positiivisen uutisen jälkeen ei kannata ostaa. 
3. Itse olen tähän mennessä suosinut yksittäisiä yrityksiä jotka maksavat hyvin osinkoa. Tämä ei perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että Buy and hold tuottaa tällä tavalla jonkin verran tuloja ilman myymistä. Tänä vuonna näitä näyttäisivät olevan Fortum, TeliaSonera ja Nordea. YMMV. Viimeksi ostin Fortumia kun uutiset olivat huonot. Juuri tarkistin, jos pelkkää kurssia katsoo, silti olisin nyt hiukan tappiolla, mutta oikeasti tästä päästään seuraavaan kohtaan, eli
4. Jos noudatat Buy and Holdia, älä vahtaa omistustesi arvoa päivittäin, viikoittain tai edes kuukausittain. Turhaa stressiä eikä vaikuta mihinkään. 
5. Älä myy ellei ole pakko. Jos "pakko" tulee vastaan tyyliin kerran vuodessa, niin budjettisi ei ole kunnossa. 
6. Jos kuitenkin joudut myymään, minimoi verot. Kuulostaa ikävältä; ihmisillä on aversio tappion tekemiseen. Mutta jos voit myydä A:ta ja B:tä niin, että tappiot A:ssa ovat yhtä suuret kuin voitot B:ssä, niin tee niin. Miksi? No, ihan siksi, että kannattaa olettaa että kaikkien arvopapereiden hinta on tällä hetkellä juuri oikea, ks 1. Verottajan ottama siivu on pois sinun pussistasi.  
7. Älä kuuntele analyytikoita. Kaikki alfa on betaa. Ks kohta 1, se pätee kaikenlaisiin asiantuntijoihin myös. 

Nämä eivät ole kattavia neuvoja, eivätkä kaikki jaa näiden ohjeiden siunauksellisuutta.

(*) Kuulun siinä mielessä alempaan keskiluokkaan, että ruokakuntaani kuuluu kolme ihmistä ja olen ainoa jolla on tuloja. Vaikka kuulun noin 70 persentiilille (tuloni ovat paremmat kuin noin 68 prosentilla palkansaajista),  henkeä kohden lasketut tulot kuuluvat noin 40 persentiilille.

Shoulder to cry on, vol II

Kävin toisella fysiatrilla keskiviikkona. Ensimmäinen oli hieman eksentrinen mutta äärimmäisen perusteellinen. Häneltä sain marraskuussa kortisonipistoksen AC-niveleeni, mutta se ei juuri auttanut. Ensimmäisen fysiatrin ohje oli välttää painoharjoittelua pari viikkoa piikin jälkeen.

Tämä toinen otti ultraa heti ja tutki jänteitä. Olkapään jänteillä on tapana jäädä jumiin tietyissä liikkeissä ja vaurioitua. Lisäksi jänteet iän tai erilaisten, usein liiallisen treenin myötä hankittujen, vaurioiden myötä voivat degeneroitua. Tendinoosi viittaa tilanteeseen jossa normaali jänteen kudos on vajavaisesti korjautunut. Tämä heikkolaatuisempi kudos on usein paksumpaa ja aiheuttaa usein erilaisia hankaus- yms vaivoja. Olkapään jänteissä oli havaittavissa hieman tendinoosia, muttei riittävästi jotta se selittäisi vaivaa.

AC-nivelen alla oleva limapussi oli edelleen tulehtunut, ja siihen fysiatri antoi taas kerran kortisonia. Tällä kertaa hän käytti myös puudutetta, mikä oli varsin tervetullut vaihtelu, sillä tällä kertaa kipua ei tullut käytännössä lainkaan. Myös jälkihoidon suhteen ohjeistus oli hyvin erilainen: Lääkäri neuvoi pitämään vain kaksi päivää taukoa ja sitten treenaamaan mahdollisimman tyypillisesti ja normaalisti, jotta nähdään onko kipu helpottanut. Tänään teinkin pystypunnerrusta, jos kohta hieman keveämmällä kuormalla, eikä ainakaan vielä ole merkkejä kivusta. Maanantaina on vuorossa varsinainen happotesti eli penkkipunnerrus. Jos sekään ei tuota kipua, niin kivun lähteenä on ollut bursiitti, ja jatkotoimenpiteiden tähtäimessä on sitten sen uusimisen estäminen.

Tendinoosi huolettaa hieman, mutta luin sen hoidosta ja asia vaikuttaa olevan korjattavissa. Ensiksikin, käyttämäni painot ovat sen verran keveitä, että tilan jossa olen nyt ei pitäisi muodostaa merkittävää jänteen repeämisen riskiä. Selailin hieman tutkimuksia tendinoosin hoidosta, ja muutama aspekti nousi esiin:

• Typpioksidia (NO) pitäisi saada kudokseen. Kaksoissokkokokeissa tämän on todettu olevan varsin hyödyllistä. Tässä on muutamia vaihtoehtoja; on olemassa nitroglyseriinilaastareita (en tiedä mistä näitä saisi), mutta tämän lisäksi arginiini ainakin on välttämätöntä typpioksidin tuotannolle. Koska se on hyvin halpaa, lisään tätä jatkossa ravintooni varmuuden vuoksi.
• Eksentrinen kuormitus, eli kuormitus jossa jänne venyy samalla kun siihen kiinnyttyvä lihas tekee työtä. Klassinen esimerkki tästä on akillesjänteen venyttäminen samalla kun laskee jalalle painoa. Olkapään kohdalla tämä itseasiassa toteutuu jossain määrin maastavedossa. 
• Leuanveto ja pystypunnerrus, ja penkkipunnerruksen tekniikka kuntoon (tai penkki jäihin). Tämä oli Mark Rippetoen ohje, jonka sain häneltä henkilökohtaisesti kun kuvailin ongelmani.

Tämän päivän treeni:

• Kyykky 3x3x115kg. Tuntui ihmeen kevyeltä. Siirryn ensi viikosta tekemään kerran viikossa etukyykyn ja kerran viikossa 5x5-volyymin, joten progressio tulee olemaan kolmosissa maltillinen.
•  Pystypunnerrus 3x5x40kg. Ei lainkaan kipua, joten aloitan progression tästä. Pohdin että jos ottaisin vain yhden kilon per kerta lisää. Tiedä häntä.
• Maastaveto 5x130kg. Tuntui järkyttävän kevyeltä. Maastaveto tuntuu olevan nostoista se, joka ei kärsi tauoista ja stressistä samalla lailla. Oikeasti piti olla 127.5kg, mutta en jaksanut etsiä snadeja, ja helpolta se tuntui.  Ahneus iski myös.

Ottanen jatkossa Rippetoen ohjeen mukaisesti leuanvedot tähän treeniin mukaan. Tänään minulla oli kaveri mukana. Näytin hänelle hieman kyykkäämistä, sen mitä itse osaan, kun mies oli kiinnostunut nostelusta. Kuulemma juttuni siitä olivat innostavia. 

Monimutkaisuuden lumo

Eräs asia, jonka olen nähnyt omin silmin todeksi, josta Rippetoekin puhuu, on sellainen periaate -- jota olen opiskelijoilleni opettanut jo vuosia -- jonka mukaan yksinkertaiset asiat ovat vaikeita.

Tämä viittaa matematiikkaan ja tietojenkäsittelyyn, ja yleensäkin moniin tieteisiin. Yksinkertaiset asiat, siis asiat jotka jäännöksettä (tai lähes ainakin) palautuvat hyvin perustavanlaatuisiin, käytännössä aivan mekaanisiin ja kaikkien näkökulmasta aivan ilmeisiin periaatteisiin, osoittautuvat kerta toisensa jälkeen vaikeiksi.

Rippetoen esimerkkinä on voimaharjoittelu. Käytännössä jokainen uudenvuodenlupauksensa myötä kuntosalille tai lenkkipolulle lähtijä hyötyisi eniten yksinkertaisesta harjoittelusta. Aerobisen kunnon kohottamiseen riittää aloittelijalle, lähtötasosta ja genetiikasta riippuen, pari tuntia reipasta kävelyä tai reilu tunti juoksemista viikossa. Voimaa on triviaalia hankkia lisää periaatteessa neljällä liikkeellä: Maastavedolla, kyykyllä, pystypunnerruksella ja penkillä. Näistä penkkipunnerruskin on turha. Mukaan voi ottaa myös kulmasoudun tai vaikka taljan, ja kun paino/voimasuhde on kohdallaan, sen tilalle voi ottaa leuanvedon. Yksinkertainen, lineaarinen progressio melko maltillisesta lähtötasosta, 2-3 kertaa viikossa tuottaa muutamassa kuukaudessa merkittävän elämänlaadun kohoamisen. Olen nähnyt tämän kaikilla ihmisillä jotka ovat säännöllisen harjoittelun aloittaneet. Siis täysin poikkeuksetta jokainen ihminen vahvistuu yksinkertaisella lineaarisella progressiolla ja kokee merkittäviä oheishyötyjä. Nämä hyödyt tulevat näkyviin muutamassa viikossa ja selkeä laadullinen ero tulee näkyviin noin kolmessa kuukaudessa. Sama näkyy myös esimerkiksi juoksussa. Aloittamalla lenkkeilyn kaksi tai kolme kertaa viikossa, esimerkiksi alkuun kaksi 2 kilometrin hölkkälenkkiä viikossa, siten että toista lenkkiä pidentää noin 250 metriä ja toista nopeuttaa hieman joka kerta, johtaa massiiviseen ja havaittavaan aerobisen kunnon kohoamiseen nopeasti. Leposyke laskee selvästi jo kahdessa kuukaudessa.

Jokainen joka väittää vastaan tässä, puhuu pötyä ja epäolennaisuuksia; toki tässä pitää huomioda ilmeiset kiisteet, eli loukkaantumiset, perussairaudet, ikä, jne, mutta nekin vain muokkaavat alkupistettä ja progression jyrkkyyttä, eivät muuta tosiasioita. Ihminen voi aloittaa voimanoston yli 70-vuotiaana jos haluaa.

Tämä ilmiö ei rajoitu mitenkään voima- tai kuntoharjoitteluun, vaan toimii myös esimerkiksi opiskelussa. Minkä tahansa asian voi oppia normaaliälyllä varustettu ihminen, mutta tarvitaan yksinkertainen ja tavoitteellinen progressio. Olen opettanut itselleni -- ja pojalleni -- ohjelmointikieliä, matematiikan osa-alueita ja logiikkaa. Olen opettanut näitä myös opiskelijoille, ja jokainen joka on seurannut laatimaani harjoitusohjelmaa, on ydinasiat myös oppinut ja osannut. Myöhemmässä vaiheessa olen jopa kuullut väitteen että olen ollut "hyvä opettaja". Tämä ei pidä paikkaansa. En usko että olen hyvä opettaja -- en osaa mennä ihmisen pään sisään ja tehdä sinne tietoa. Mutta se mitä voin tehdä, on näyttää millaiset harjoitukset ovat hieman samanlaisia kuin yksinkertainen lineaarinen progressio.

Olen myös nähnyt kääntöpuolen. Opetan yksinkertaisia asioita -- matematiikkaa, logiiikkaa ja tietojenkäsittelyn teoriaa -- ja aina löytyy opiskelijoita jotka kokevat ne turhaksi ja turhauttavaksi. Olen opettanut myös "monimutkaisia" asioita kuten koneoppimista ja tekoälyä. Yksinkertaisiin asioihin turhautuva opiskelija joka kokee matematiikan tms kuitenkin kiinnostavaksi, alkaa helposti gravitoitua alati monimutkaisempiin asioihin hallitsematta edellistä, yksinkertaisempaa. Yksi tyypillinen esimerkki on rinnakkaisuus ja rinnakkaislaskenta; algoritmiikan kursseilla heikosti motivoituneet innostuvat alkuun rinnakkaisista algoritmeista -- jotka ovat monimutkaisia ja vaikeita ymmärtää -- ja päättävät panostaa niihin. Lopputulos on jotain surkean ja säälittävän välimaastosta, missä henkilö pystyy emuloimaan asiantuntijapuhetta ymmärtämättä lainkaan mistä puhuu. Olen useamman kerran törmännyt ilmiöön.

Monimutkaiset asiat kiehtovat koska ihmiset vaistomaisesti jotenkin ymmärtävät, että ne ovat vaikeita kaikille, joten he uskovat että tämä vaikeus jotenkin "tasoittaa" tilanteen. Sama pätee monimutkaisiin harjoitusohjelmiin joissa tehdään kaikenlaisia eristäviä harjoituksia koneilla ja tasapainoillaan ja venkoillaan milloin missäkin asennossa ja treeniin kuuluu kymmenenkin eri liikettä. Kun oikeasti rauta ei nouse, niin ainakin näissä monimutkaisissa liikkeissä voi esittää itselleen tekevänsä jotain "tosi vaativaa". Kun oikeasti, kyykyn kasvattaminen 50 kilosta 120 kiloon tai maastavedon 60 kilosta 150 kiloon toisi sitä fysiikkaa ja kaiken muun lisäksi arjessa hyödyllistä voimaa ja kestävyyttä.

Yksinkertaiset asiat ovat vaikeita. Kun seuraavan kerran joku brassailee monimutkaisella harrastuksella tai osaamisella jossain todella vaikeaselkoisessa asiassa, muista tämä. Etenkin jos se joku olet sinä itse.

Shoulder to cry on

Tänään on fysiatrin vastaanotto. Työterveyden korvaamat hoidot ja konsultaatiot päättyvät siihen. Keskustelen tämän lääkärin kanssa siitä, että onko riittävän painavat syyt olettaa että olkapään vamma on syntynyt neljä vuotta sitten kun mursin käteni. Viitteellistä todistusaineistoa tästä on: 1) AC-nivel harvoin vahingoittuu rasituksessa, yleisin syy sen vaurioon on kaatuminen suoralla kädellä. Oma murtumani ei aikanaan syntynyt suoralla kädellä, mutta tulin alas kyynärpää edellä ja isku oli rajun puoleinen. 2) Harrastin nostelua ennen murtumaa. Painot olivat vain hieman kevyempiä kuin ne joita nostelemalla sain olkapään kipeytymään viime keväänä. Kipeytyminen tapahtui noin kolmen kuukauden treenaamisen jälkeen, kun nuorempana treenasin vuodenkin yhtämittaisesti ja vähintään yhtä suurella volyymillä. 3) Röntgenkuvassa ja ultrassa näkyi hienoinen nivelraon leviäminen ja hieman viitteitä nivelrikosta AC-nivelessä. Ne ovat yhteensopivia huonosti parantuneen vamman kanssa.

Jos näin on, niin vakuutusyhtiön teoriassa pitäisi korvata jatkohoito, sillä kaatuminen aikanaan oli todettu vakuutuksesta korvattavaksi vahingoksi. Toki vakuutusyhtiöissä on eroja, ja voi olla että toteavat ettei näin pitkän ajan kuluttua ilmenevää vaikutusta enää voida riittävän luotettavasti osoittaa johtuvaksi ko. vammasta. Sinänsä, toki voisin hakeutua hoitoon julkiselle puolelle, mutta siellä jonot ovat melko pitkät ja hoito yleensäkin konservatiivisempaa. Mikä ei ole sinänsä huono asia.

En sinänsä tavoittele leikkaushoitoa tai mitään muutakaan nimenomaista hoitoa. Voi varsin hyvin olla, ettei olkapää koskaan tule kuntoon ja olen tämän valmis hyväksymään. Mutta mieluummin ns katson kortit, eli jos voin kohtuudella saada selvyyden vamman laadusta ja luotettavalta taholta ennusteen ja hoitosuosituksen, niin tietysti sellaisen hankin. Tiedän että tämäntyyppisiä vammoja hoidetaan konservatiivisesti, eli yleensä kirurgiaan ei turvauduta vaan tietyt rajoitteet tekemiselle hyväksytään. So be it, mutta toisaalta elämänlaatuni paranisi roimasti jos voisin punnertaa. Ironista kyllä, suhteellisesti ajatellen penkkipunnerrus oli minulla pitkään vahvin laji, kyykyn ja penkin suhde oli noin 4:3. Suhde saattaisi olla jopa vielä pienempi ilman olkapäävammaa, sillä syystä jota en täysin ymmärrä, käsivarsieni voimat ovat merkittävästi suuremmat suhteessa omaan massaani kuin jalkojen. Esimerkiksi jo nuorempana olin hyvä vetämään leukoja ja tekemään etunojapunnerruksia. Toki, hyppäsin myös vauhditonta (ja vauhdillista) pituutta lapsena hyvin, mutta koska en koskaan harjoitellut, 10-vuotiaana hyppäämäni neljä metriä jäi ennätyksekseni, enkä aikuisiälläkään saanut viittä metriä rikki.

But I digress. Nyt lähden salille, hieman haikein mielin, sillä iltapäivällä on lekuri joka todennäköisesti kieltää taas harjoittelun pidemmäksi aikaa. Ja minä, kuuliaisena ja kilttinä kansalaisena, teen kuten lääkäri määrää.

Harjoittelu vs harrastelu

Kun Rippetoen  juttuja kuuntelee ja lukee, muutama teema toistuu uudestaan ja uudestaan. Eräässäkin podcastissa Rip toteaa ettei voi ymmärtää miksi ihmiset ylipäätään millään tavalla ovat nostaneet Starting Strength- ja sen johdannaismenetelmät keskiöön jotenkin "vallankumouksellisina". Pidän niiden perusfilosofiasta, koska se muistuttaa suuresti sitä, mitä olen opetuksessa jo kauan noudattanut.

Keho (tai mieli tai mikä tahansa) pystyy johonkin asiaan X. En ota nyt kantaa siihen, mikä tämä asia on, mutta oletetaan että voimme jotenkin määrällistää sen, miten hyvin X sujuu. Luonnollisesti esimerkkinä voisi olla vaikkapa voima, ja tämä määrällistettäisiin -- toisin sanoen operationalisoitaisiin -- siten että katsotaan paljonko ihminen vetää maasta tai kyykkää. Oletamme että "enemmän on parempi", eli haluamme lisää X:ää. (Taitoa, voimaa, jne)

Ensimmäinen vaihe on tunnistaa sellainen toiminto joka harjoittaa ihmisen kykyä tehdä asiaa X. Yleensä olemme onnekkaita sikäli, että juuri se asia, jonka tekemiseksi operationalisoimme kyvyn tehdä X, on juuri se asia joka X:ää harjoittaa. Toisena esimerkkinä voimme ottaa esimerkiksi shakin pelaamisen; pelaamalla shakkia tulee paremmaksi pelaajaksi.

Kun ihminen on huono asiassa X, eli on ns aloittelija -- ja tämä voi tarkoittaa oikeasti tilannetta jossa X:ää on kyllä tehty kauan, mutta väärin, huonosti, ei-tavoitteellisesti jne -- usein käy niin että yksinkertainen, systemaattinen (ja progressiivinen, palaan tähän kohta) harjoitus nostaa X:ää huiman nopeasti. Jos henkilö on "pelannut" shakkia tai vaikka go:ta vuosia parin suunnilleen yhtä taitamattoman kaverin kanssa silloin tällöin, ja menee kerhoon jossa on kaikentasoisia (erityisesti paljon parempia) pelaajia ja alkaa systemaattisesti pelata pyrkien voittamaan aina vain vaikeampia vastustajia, tämän pelitaito kehittyy ainakin aluksi hurjan nopeasti. Kun tällainen henkilö muutaman viikon tai kuukauden jälkeen pelaa samojen kavereiden kanssa (olettaen etteivät nämä ole harjoitelleet) tämä on ohittanut kirkkaasti näiden taidot. Esimerkiksi itselleni kävi go:n kanssa näin; eräs tuttavani opetti pelin minulle, pelasimme muutaman kerran ja olin häntä hieman huonompi. Menin teekkarien go-kerhoon ja neljän viikon päästä pystyin antamaan tälle kaverille yhdeksän kiven tasoituksen (minkä jälkeen hän kieltäytyi pelaamasta koskaan enää kanssani).

Voimaharjoittelussa tai muussa liikunnallisen asian harjoittelussa on sama asia. Harrastelu viittaa sellaiseen viikottaiseen pieneen lenkkeilyyn tai hengailuun kuntosalilla tehden mitä milloin huvittaa. Kuntosaliharrastelu on usein juuri sellaista että "tänään tehdään jalkoja", ja mennään kyykkyräkille ja kiusataan lihaksia niin että ne tulevat kipeiksi. Tai mennään tekemään kymmeniä hauiskääntöjä. Harrastelijakin toki näkee esimerkiksi lihaskasvua ja jonkinlaista voiman kasvamista alkuvaiheessa, taljassa pakka paksunee tai yhden käden hauiskäännöissä valitaan pari kiloa isompi paino. Mutta jossain kohtaa rauta käy raskaaksi ja harjoitus muuttuu yksinomaan harrasteluksi. Rip käytti termiä "exercise" vs "training", mutta pyrin tässä yleistämään käsitteen myös liikunnallisen toiminnan ulkopuolelle.

Olen huomannut tuttavapiirissäni eron joka usein liittyy ihmisten temperamenttiin. Kun joku innostuu uudesta harrastuksesta, tämä joko alkaa harjoitella tai harrastella; samainen ihminen reagoi yleensä samalla tavalla uusiin asioihin. Harrastelussa henkilö keskittyy usein sosiaaliseen, esteettiseen, fiilikseen, jne, kun taas harjoittelussa henkilö keskittyy tulokseen, toiminnallisuuteen, tekniikkaan jne.

Usein näkee -- ja erityisesti kuulee -- harrastelusta pitävältä ylenkatsovan ja hieman alentuvan kommentin siitä, miten "hommasta menee ilo kun sitä tekee niin tosissaan". Tämä voi jollekin olla toki totta. Väitän kuitenkin että kyseessä on melko perustavanlaatuinen temperamenttiero, ja laadullinen suhtautumisero. En yhtään kiistä ettenkö olisi pääsääntöisesti harjoitus-orientoitunut ja vähemmän harrastelija (vaikka molempia olen tehnyt eri asioissa), ja kiusaus on suuri leimata harrastelu pelkäksi pelleilyksi ja mainittu asenne psykologiseksi defenssiksi jolla tulee toimeen sen tosiasian kanssa että on vaan paska.

Tässä kohtaa lienee syytä ottaa toinen, tähän liittyvä mutta osin riippumaton näkökohta eli kilpailuhenkisyys. Kilpailuhenkisyys on myös temperamenttikysymys, mutta se ei suoraan liity harrastelu vs harjoittelu- akseliin. Toki kilpailuhenkisyys usein motivoi pikemminkin harjoittelemaan kuin harrastelemaan, mutta harjoittelu-orientaatio ei vielä itsessään tarkoita kilpailemista. Tai pikemminkin se on sitä paljon peräänkuulutettu kilpailua itsensä kanssa.

Tämä aspekti on harjoittelussa usein nostettu esiin, mutta se on mielestäni kaksipiippuinen juttu. En usko pääsääntöisesti mihinkään "psykologiseen valmennukseen". En tarkoita tällä sitä, etteivätkö psykologiset seikat olisi täysin ratkaisevia, mutta useimmiten ns. motivaatiopuhe sisältää jotain diibadaabaa itsekurista tai sensellaisesta. Tämä on mielestäni syytä heittää kokonaan pois. Itsensä tuijottaminen peilistä ja iskulauseiden hokeminen "motivaation" löytämiseksi ovat elokuvista tai TV-sarjoista tuttuja trooppeja, samoin käsitys harjoittelevasta ihmisestä jonkinlaisena askeettina tai itsensä kieltäjänä. Nämä on syytä heti unohtaa.

Harjoittelussa on vain yksi asia joka mielestäni on tärkeää. Säännöllisyyden myötä hankittu rutiini. Koska ihminen ei voi kuin hyvin rajallisesti kontrolloida käyttäytymistään muutoin kuin luomalla olosuhteet joissa toivottu käyttäytyminen on ainoa mielekäs toimintatapa, on harjoittelun -- missä tahansa asiassa -- aikaansaamiseksi välttämätöntä luoda alkuun sellainen ympäristö jossa harjoittelematta jättäminen on hankalampaa kuin harjoitteleminen. Itselläni tämä tapahtui aikanaan sosiaalisin keinoin; sovin säännöllisesti erään ekstrovertin tuttavani kanssa treenipäivät, jolloin poisjääminen olisi ollut häpeällistä ja epämiellyttävääkin, sillä olen sosiaalinen ja pidän ystävien seurasta.  Tämä ei ole motivaatiokirjoitus, joten en nyt ala listata muita "life-hack"- juttuja joilla treenin saisi kulkemaan: Olennaista on oikeastaan se, että rutiinia jatkuu sen aikaa että harjoittelu alkaa tuottaa mitattavaa tulosta. Kun tämä on tapahtunut, ei mitään itsekuria tai motivointipuheita enää tarvita, ihminen palkitsee itseään riittävästi.

Kilpailu itsensä kanssa on vaarallinen metafora, koska siinä voi joutua tappiolle. Kun tulokset lakkaavat nousemasta, kun sairastuu tai loukkaantuu, tai tulee projektin viimeistelyn takia ylitöitä kahdeksi viikoksi, ja rutiinit rikkoutuvat, itsensä kanssa kilpaileva "häviää" ja luovuttaa hävityn taistelun. Tähän(kään) minulla ei ole mitään korjausta muuta kuin että asiaa ei ajatella näin. Harjoittelu voidaan kytkeä käytännössä minkälaiseen elämänfilosofiaan tahansa. Osa voi nähdä esimerkiksi harjoittelun jonkinlaisena eksistentialistisena  oman elämän muodon ja merkityksen rakentamisena ja ihmiseksi ja olevaksi tulevana. Stoalaisena näen harjoittelun hyveenä; on parempi olla parempi kuin huono. Jälleen kerran, pointtina ei ole se. mihin viitekehykseen asetamme teon ja toiminnan, vaan se, että se voidaan asettaa mihin tahansa.

En kuitenkaan, yllä sanotusta huolimatta, tuomitse tai ylenkatso harrastelua. Harrastelen itsekin monessa asiassa; monet lautapelit ovat itselleni harrastelua. Teen ruokaa harrastellen (en esimerkiksi pyri aina tekemään parempaa lasagnea tai parempia munakkaita tms) ja erikoista kyllä, suhtaudun moneen aspektiin työssäni harrasteluna, en harjoitteluna.

On nimittäin niin, että jossain kohtaa ihmisellä tulee vastaan raja, jossa marginaalinen hyöty harjoittelusta alittaa siihen menevien resurssien arvon. Voima kasvaa painoja nostelemalla alkuun nopeasti. Jossain kohtaa ei vaan voi syödä ja nukkua niin paljon kuin palautuminen treenaamisesta vaatisi, tai sitten treenien väliin jäävä aika on niin pitkä että de-training-vaikutus estää voiman lisääntymisen. Jonkin pelin pelaamiseen voi käyttää vain tietyn määrän tunteja viikossa jos aikoo tehdä työtä ja hoitaa perhettä. Töissä voi panostaa taitojensa kehittämiseen vain tiettyyn rajaan asti. Tässä kohtaa voi jatkaa harjoittelua toki, tietoisena siitä ettei harjoittelu johda enää toiminnan kehittymiseen. Tällöin harjoittelu ja harrastelu -- tyynessä ja tasapainoisessa mielessä -- vihdoin muuttuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi. 

Skin in the game.

Lueskeltuani Talebin twitter-pöräytyksiä, miestä kohtaan tuntemani kunnioitus on hiukan ehkä vähentynyt. Itse uskon että yksi tärkeimmistä ohjeista elämässä on don't be a dick. Tietenkään en tätä ohjetta aina itse noudata; kuten kaikki hyveet muutenkin, se on ideaali jota tavoittelee. Hyveellisen ihmisen sanomisiin suhtautuu myötämielisemmin; täytyy kuitenkin erottaa epistemologia ja arvomaailma toisistaan; nämä ovat kaksi eri asiaa.

Taleb on tykästynyt ns skin in the game- argumentteihin. Tämä siis viittaa siihen että henkilön käsitys asioista säätyy paremmin vastaamaan tosiasioita, kun tällä on jotain selvästi itselleen arvokasta hävittävänään väärässä ollessaan. Variantti tästä on englanninkielinen ilmaisu "put your money where your mouth is". Vedonlyöntiä onkin ehdotettu hyväksi tavaksi crowdsourcata ennusteita. Ja miksikäs ei; markkinoilla on se tieto joka ihmisillä on, ja se on paras tai ainakin yleisimmin tunnetta ja tiedetty tieto.

Skin in the game on kuitenkin ongelmallinen epistemologisesti, koska se mittaa yksilön vakaumuksen, ei tämän hallussa olevan evidenssin painoarvoa. Toki, nämä eivät ole riippumattomat, ja varmasti korreloivat, mutta on riittävän paljon systemaattisia virheitä jotta tätä voisi ottaa aivan pitäväksi ohjenuoraksi. Aivan erityisesti -- kuten kaikkien mittasuureiden tai proxymuuttujien kanssa -- se on altis ajan oloon korvaamaan itse mitattavan asian joka lopulta katoaa otteesta kokonaan. Näin valitettavasti näyttäisi käyvän aina kun ihmisten toimintaan liittyviä mitattavia suureita yritetään "käyttää".

Muihin mittareihin nähden skin in the game- mittareissa on se hyvä puoli, että niissä on aina edes jonkinlainen negatiivinen takaisinkytkentä, eli mitä kauemmas ajaudutaan "todellisuudesta", niin sitä todennäköisempää on, että mitattava suure värähtää ja varoittaa. Esimerkkinä (huonosta) sitg-mittarista voisi ottaa sijoitusvarallisuuden. Ihminen joka esittää pörssianalyysejä ja sijoittaa itse toisin, ei ainakaan usko analyysiensä toteutuvan. Yritysjohtaja joka myy johtamansa firman osakkeita ei varmaan pidä firman prospekteja kovin ruusuisina. Jne.Tämä ajattelu on taustalla erilaisissa optiojärjestelyissä jne, en mene niiden problematiikkaan sen enempää, totean vain tämän.

Nyt on hetken ollut taas someraivoa erilaisista maahanmuuttoon liittyvistä asioista. Itse asiaan en halua taaskaan mennä, mutta voisin ehdottaa että jokainen mielipiteitä muodostava voisi miettiä missä määrin SITG pätee omalta osalta. Tätä mukaillen heitin trollatakseni seuraavanlaisen heuristiikka-pastissin:

Jokainen rasisminvastainen mielipide joka tulee ihmiseltä jolla ei ole näyttää arpia jotka on saatu tappelussa skinheadien kanssa, on pelkkää signalointia ja halpaa puhetta.

Huomautan (ehkä hieman halla-aholaisessa hengessä), että em heuristiikka ei ole tarkoitettu otettavaksi tosissaan sellaisenaan, vaan on syytä nyt tarkastella, missä määrin tämän tyyppinen heitto on aidosti skin in the game. Minulle huomautettiin, että henkilökohtainen kauna näyttäisi päällisin puolin vähentävän ennemmin kuin lisäävän uskottavuutta. Tämä kritiikki menee kuitenkin sikäli ohi, että henkilökohtainen kauna on kuitenkin parempi motivaatio olla oikeassa kuin pätemisentarve.

Tuli väkisinkin mieleen erä mennävuosien nettipersoona joka emuloi kokolailla yllä mainitun kaltaista argumenttia.

Noh, sairastuin viime torstaina mitä ilmeisimmin ns. sikainfluenssaan. En ollut saanut aikaiseksi hakea rokotetta. Torstaina iltapäivällä huomasin äkkiä nivelteni olevan kipeät, huimausta, ja kipua keuhkoissa. Tunnin kuluttua makasin sängyssä kuumehorkassa, ja kuume jatkui pari päivää todella kovana. Laihduin noin kolme kiloa kolmessa vuorokaudessa. Eilen ei kuume enää noussut ja sain syötyä suhteellisen normaalisti. Tänäänkin on levättävä enkä salille uskaltaudu vielä muutamaan päivään, voi mennä ensi viikkoonkin.

Suosittelen rokotuksen hankkimista.