Kun Rippetoen juttuja kuuntelee ja lukee, muutama teema toistuu uudestaan ja uudestaan. Eräässäkin podcastissa Rip toteaa ettei voi ymmärtää miksi ihmiset ylipäätään millään tavalla ovat nostaneet Starting Strength- ja sen johdannaismenetelmät keskiöön jotenkin "vallankumouksellisina". Pidän niiden perusfilosofiasta, koska se muistuttaa suuresti sitä, mitä olen opetuksessa jo kauan noudattanut.
Keho (tai mieli tai mikä tahansa) pystyy johonkin asiaan X. En ota nyt kantaa siihen, mikä tämä asia on, mutta oletetaan että voimme jotenkin määrällistää sen, miten hyvin X sujuu. Luonnollisesti esimerkkinä voisi olla vaikkapa voima, ja tämä määrällistettäisiin -- toisin sanoen operationalisoitaisiin -- siten että katsotaan paljonko ihminen vetää maasta tai kyykkää. Oletamme että "enemmän on parempi", eli haluamme lisää X:ää. (Taitoa, voimaa, jne)
Ensimmäinen vaihe on tunnistaa sellainen toiminto joka harjoittaa ihmisen kykyä tehdä asiaa X. Yleensä olemme onnekkaita sikäli, että juuri se asia, jonka tekemiseksi operationalisoimme kyvyn tehdä X, on juuri se asia joka X:ää harjoittaa. Toisena esimerkkinä voimme ottaa esimerkiksi shakin pelaamisen; pelaamalla shakkia tulee paremmaksi pelaajaksi.
Kun ihminen on huono asiassa X, eli on ns aloittelija -- ja tämä voi tarkoittaa oikeasti tilannetta jossa X:ää on kyllä tehty kauan, mutta väärin, huonosti, ei-tavoitteellisesti jne -- usein käy niin että yksinkertainen, systemaattinen (ja progressiivinen, palaan tähän kohta) harjoitus nostaa X:ää huiman nopeasti. Jos henkilö on "pelannut" shakkia tai vaikka go:ta vuosia parin suunnilleen yhtä taitamattoman kaverin kanssa silloin tällöin, ja menee kerhoon jossa on kaikentasoisia (erityisesti paljon parempia) pelaajia ja alkaa systemaattisesti pelata pyrkien voittamaan aina vain vaikeampia vastustajia, tämän pelitaito kehittyy ainakin aluksi hurjan nopeasti. Kun tällainen henkilö muutaman viikon tai kuukauden jälkeen pelaa samojen kavereiden kanssa (olettaen etteivät nämä ole harjoitelleet) tämä on ohittanut kirkkaasti näiden taidot. Esimerkiksi itselleni kävi go:n kanssa näin; eräs tuttavani opetti pelin minulle, pelasimme muutaman kerran ja olin häntä hieman huonompi. Menin teekkarien go-kerhoon ja neljän viikon päästä pystyin antamaan tälle kaverille yhdeksän kiven tasoituksen (minkä jälkeen hän kieltäytyi pelaamasta koskaan enää kanssani).
Voimaharjoittelussa tai muussa liikunnallisen asian harjoittelussa on sama asia. Harrastelu viittaa sellaiseen viikottaiseen pieneen lenkkeilyyn tai hengailuun kuntosalilla tehden mitä milloin huvittaa. Kuntosaliharrastelu on usein juuri sellaista että "tänään tehdään jalkoja", ja mennään kyykkyräkille ja kiusataan lihaksia niin että ne tulevat kipeiksi. Tai mennään tekemään kymmeniä hauiskääntöjä. Harrastelijakin toki näkee esimerkiksi lihaskasvua ja jonkinlaista voiman kasvamista alkuvaiheessa, taljassa pakka paksunee tai yhden käden hauiskäännöissä valitaan pari kiloa isompi paino. Mutta jossain kohtaa rauta käy raskaaksi ja harjoitus muuttuu yksinomaan harrasteluksi. Rip käytti termiä "exercise" vs "training", mutta pyrin tässä yleistämään käsitteen myös liikunnallisen toiminnan ulkopuolelle.
Olen huomannut tuttavapiirissäni eron joka usein liittyy ihmisten temperamenttiin. Kun joku innostuu uudesta harrastuksesta, tämä joko alkaa harjoitella tai harrastella; samainen ihminen reagoi yleensä samalla tavalla uusiin asioihin. Harrastelussa henkilö keskittyy usein sosiaaliseen, esteettiseen, fiilikseen, jne, kun taas harjoittelussa henkilö keskittyy tulokseen, toiminnallisuuteen, tekniikkaan jne.
Usein näkee -- ja erityisesti kuulee -- harrastelusta pitävältä ylenkatsovan ja hieman alentuvan kommentin siitä, miten "hommasta menee ilo kun sitä tekee niin tosissaan". Tämä voi jollekin olla toki totta. Väitän kuitenkin että kyseessä on melko perustavanlaatuinen temperamenttiero, ja laadullinen suhtautumisero. En yhtään kiistä ettenkö olisi pääsääntöisesti harjoitus-orientoitunut ja vähemmän harrastelija (vaikka molempia olen tehnyt eri asioissa), ja kiusaus on suuri leimata harrastelu pelkäksi pelleilyksi ja mainittu asenne psykologiseksi defenssiksi jolla tulee toimeen sen tosiasian kanssa että on vaan paska.
Tässä kohtaa lienee syytä ottaa toinen, tähän liittyvä mutta osin riippumaton näkökohta eli kilpailuhenkisyys. Kilpailuhenkisyys on myös temperamenttikysymys, mutta se ei suoraan liity harrastelu vs harjoittelu- akseliin. Toki kilpailuhenkisyys usein motivoi pikemminkin harjoittelemaan kuin harrastelemaan, mutta harjoittelu-orientaatio ei vielä itsessään tarkoita kilpailemista. Tai pikemminkin se on sitä paljon peräänkuulutettu kilpailua itsensä kanssa.
Tämä aspekti on harjoittelussa usein nostettu esiin, mutta se on mielestäni kaksipiippuinen juttu. En usko pääsääntöisesti mihinkään "psykologiseen valmennukseen". En tarkoita tällä sitä, etteivätkö psykologiset seikat olisi täysin ratkaisevia, mutta useimmiten ns. motivaatiopuhe sisältää jotain diibadaabaa itsekurista tai sensellaisesta. Tämä on mielestäni syytä heittää kokonaan pois. Itsensä tuijottaminen peilistä ja iskulauseiden hokeminen "motivaation" löytämiseksi ovat elokuvista tai TV-sarjoista tuttuja trooppeja, samoin käsitys harjoittelevasta ihmisestä jonkinlaisena askeettina tai itsensä kieltäjänä. Nämä on syytä heti unohtaa.
Harjoittelussa on vain yksi asia joka mielestäni on tärkeää. Säännöllisyyden myötä hankittu rutiini. Koska ihminen ei voi kuin hyvin rajallisesti kontrolloida käyttäytymistään muutoin kuin luomalla olosuhteet joissa toivottu käyttäytyminen on ainoa mielekäs toimintatapa, on harjoittelun -- missä tahansa asiassa -- aikaansaamiseksi välttämätöntä luoda alkuun sellainen ympäristö jossa harjoittelematta jättäminen on hankalampaa kuin harjoitteleminen. Itselläni tämä tapahtui aikanaan sosiaalisin keinoin; sovin säännöllisesti erään ekstrovertin tuttavani kanssa treenipäivät, jolloin poisjääminen olisi ollut häpeällistä ja epämiellyttävääkin, sillä olen sosiaalinen ja pidän ystävien seurasta. Tämä ei ole motivaatiokirjoitus, joten en nyt ala listata muita "life-hack"- juttuja joilla treenin saisi kulkemaan: Olennaista on oikeastaan se, että rutiinia jatkuu sen aikaa että harjoittelu alkaa tuottaa mitattavaa tulosta. Kun tämä on tapahtunut, ei mitään itsekuria tai motivointipuheita enää tarvita, ihminen palkitsee itseään riittävästi.
Kilpailu itsensä kanssa on vaarallinen metafora, koska siinä voi joutua tappiolle. Kun tulokset lakkaavat nousemasta, kun sairastuu tai loukkaantuu, tai tulee projektin viimeistelyn takia ylitöitä kahdeksi viikoksi, ja rutiinit rikkoutuvat, itsensä kanssa kilpaileva "häviää" ja luovuttaa hävityn taistelun. Tähän(kään) minulla ei ole mitään korjausta muuta kuin että asiaa ei ajatella näin. Harjoittelu voidaan kytkeä käytännössä minkälaiseen elämänfilosofiaan tahansa. Osa voi nähdä esimerkiksi harjoittelun jonkinlaisena eksistentialistisena oman elämän muodon ja merkityksen rakentamisena ja ihmiseksi ja olevaksi tulevana. Stoalaisena näen harjoittelun hyveenä; on parempi olla parempi kuin huono. Jälleen kerran, pointtina ei ole se. mihin viitekehykseen asetamme teon ja toiminnan, vaan se, että se voidaan asettaa mihin tahansa.
En kuitenkaan, yllä sanotusta huolimatta, tuomitse tai ylenkatso harrastelua. Harrastelen itsekin monessa asiassa; monet lautapelit ovat itselleni harrastelua. Teen ruokaa harrastellen (en esimerkiksi pyri aina tekemään parempaa lasagnea tai parempia munakkaita tms) ja erikoista kyllä, suhtaudun moneen aspektiin työssäni harrasteluna, en harjoitteluna.
On nimittäin niin, että jossain kohtaa ihmisellä tulee vastaan raja, jossa marginaalinen hyöty harjoittelusta alittaa siihen menevien resurssien arvon. Voima kasvaa painoja nostelemalla alkuun nopeasti. Jossain kohtaa ei vaan voi syödä ja nukkua niin paljon kuin palautuminen treenaamisesta vaatisi, tai sitten treenien väliin jäävä aika on niin pitkä että de-training-vaikutus estää voiman lisääntymisen. Jonkin pelin pelaamiseen voi käyttää vain tietyn määrän tunteja viikossa jos aikoo tehdä työtä ja hoitaa perhettä. Töissä voi panostaa taitojensa kehittämiseen vain tiettyyn rajaan asti. Tässä kohtaa voi jatkaa harjoittelua toki, tietoisena siitä ettei harjoittelu johda enää toiminnan kehittymiseen. Tällöin harjoittelu ja harrastelu -- tyynessä ja tasapainoisessa mielessä -- vihdoin muuttuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti