keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Shoulder to cry on

Tänään on fysiatrin vastaanotto. Työterveyden korvaamat hoidot ja konsultaatiot päättyvät siihen. Keskustelen tämän lääkärin kanssa siitä, että onko riittävän painavat syyt olettaa että olkapään vamma on syntynyt neljä vuotta sitten kun mursin käteni. Viitteellistä todistusaineistoa tästä on: 1) AC-nivel harvoin vahingoittuu rasituksessa, yleisin syy sen vaurioon on kaatuminen suoralla kädellä. Oma murtumani ei aikanaan syntynyt suoralla kädellä, mutta tulin alas kyynärpää edellä ja isku oli rajun puoleinen. 2) Harrastin nostelua ennen murtumaa. Painot olivat vain hieman kevyempiä kuin ne joita nostelemalla sain olkapään kipeytymään viime keväänä. Kipeytyminen tapahtui noin kolmen kuukauden treenaamisen jälkeen, kun nuorempana treenasin vuodenkin yhtämittaisesti ja vähintään yhtä suurella volyymillä. 3) Röntgenkuvassa ja ultrassa näkyi hienoinen nivelraon leviäminen ja hieman viitteitä nivelrikosta AC-nivelessä. Ne ovat yhteensopivia huonosti parantuneen vamman kanssa.

Jos näin on, niin vakuutusyhtiön teoriassa pitäisi korvata jatkohoito, sillä kaatuminen aikanaan oli todettu vakuutuksesta korvattavaksi vahingoksi. Toki vakuutusyhtiöissä on eroja, ja voi olla että toteavat ettei näin pitkän ajan kuluttua ilmenevää vaikutusta enää voida riittävän luotettavasti osoittaa johtuvaksi ko. vammasta. Sinänsä, toki voisin hakeutua hoitoon julkiselle puolelle, mutta siellä jonot ovat melko pitkät ja hoito yleensäkin konservatiivisempaa. Mikä ei ole sinänsä huono asia.

En sinänsä tavoittele leikkaushoitoa tai mitään muutakaan nimenomaista hoitoa. Voi varsin hyvin olla, ettei olkapää koskaan tule kuntoon ja olen tämän valmis hyväksymään. Mutta mieluummin ns katson kortit, eli jos voin kohtuudella saada selvyyden vamman laadusta ja luotettavalta taholta ennusteen ja hoitosuosituksen, niin tietysti sellaisen hankin. Tiedän että tämäntyyppisiä vammoja hoidetaan konservatiivisesti, eli yleensä kirurgiaan ei turvauduta vaan tietyt rajoitteet tekemiselle hyväksytään. So be it, mutta toisaalta elämänlaatuni paranisi roimasti jos voisin punnertaa. Ironista kyllä, suhteellisesti ajatellen penkkipunnerrus oli minulla pitkään vahvin laji, kyykyn ja penkin suhde oli noin 4:3. Suhde saattaisi olla jopa vielä pienempi ilman olkapäävammaa, sillä syystä jota en täysin ymmärrä, käsivarsieni voimat ovat merkittävästi suuremmat suhteessa omaan massaani kuin jalkojen. Esimerkiksi jo nuorempana olin hyvä vetämään leukoja ja tekemään etunojapunnerruksia. Toki, hyppäsin myös vauhditonta (ja vauhdillista) pituutta lapsena hyvin, mutta koska en koskaan harjoitellut, 10-vuotiaana hyppäämäni neljä metriä jäi ennätyksekseni, enkä aikuisiälläkään saanut viittä metriä rikki.

But I digress. Nyt lähden salille, hieman haikein mielin, sillä iltapäivällä on lekuri joka todennäköisesti kieltää taas harjoittelun pidemmäksi aikaa. Ja minä, kuuliaisena ja kilttinä kansalaisena, teen kuten lääkäri määrää.

Ei kommentteja: