Energia

Ensin mainitsen, että sain Osmo Soininvaaran uusimman kirjan Vihreä Politiikka postissa vasta eilen, joten en ole pettänyt lupaustani arvioida sitä mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Hän sivuaa, pikaisella vilkaisulla aika pinnallisesti, energiapolitiikan itse mielenkiintoisimmaksi kokemaani aihetta eli ydinvoimaa. Kirjoitan tästä erikseen joskus myöhemmin, kun kirjoitan kirjasta pidemmän arvion.

Olen tajunnut viimeaikoina, että minulla on tiettyjä, sanoisinko epätyypillisiä neurologisia piirteitä, ja yksi niistä on kummallinen viehtymys erilaisiin skaaloihin ja suuruusluokkiin. Tämä kiinnostus on luonteeltaan neurologista, eikä siihen liity mitään savant-tyyppistä erityislahjakkuutta tai taitoa. Se vastaa lähinnä joidenkin ihmisten lähes morbidia kiinnostusta juniin.  Sanon tämän varoituksena; siinä mitä alla kirjoitan, voi olla jopa suuruusluokkavirheitä, koska luvut joita käytän ovat peräisin ympäri verkkoa löytämistäni arvioista. Lisäksi huomautan, että tässä puhutaan vain energiasta, ikäänkuin se olisi itsetarkoitus. Se ei ole sitä, vaan se on proxy, mutta pitkän aikavälin proxynä se on riittävän tarkka.

Lähdetään Kardashevin asteikosta, joka voidaan approksimoida seuraavalla kaavalla:
K = log₁₀(MW) / 10
Kaavassa  "MW" on siis tehontuotanto megawatteina. Merkitsen tätä yksinkertaisuuden vuoksi funktiona K(E), siis se on pelkkä tehon skaalausfunktio. Koska asteikko on logartminen, se ei ole additiivinen, eli jos meillä on kaksi tehonlähdettä x ja y, niin ei ole mitään yksinkertaista keinoa ilmaista suuretta K(x+y). Sensijaan skaalaaminen muuttuu yhteenlaskuksi, ja tällä funktiolla K(10*E) = K(E) + 0.1, eli kun asteikko siirtyy 0.1 pykälää, niin teho kymmenkertaistuu.

Maailman energiankäyttö on tällä hetkellä karkeasti arvioiden 100 000 TWh vuodessa. Tämä tarkoittaa keskimäärin 11415525 MW, eli karkeasti 11*10^6 MW energiantuotantoa. Huipputehon tuotantokapasiteetti on varmasti huomattavasti suurempi, mutta sivuutan sen. Kardashevin asteikolla tämä on melkein tarkalleen 0.7. Vertailun vuoksi auringon  säteilyenergia maapallon poikkileikkauksen yli on noin 1.740*10^11MW, mikä vastaisi K arvoa 1.1.

Olettaen että sukupolvemme energiainvestointien tähtäimessä on energiamäärä E niin, että K(E) on vähintään 0.8. Tämä arvo vastaisi siis 10^8 MW tuotantoa. Surullisenkuuluisa Olkiluoto III tuottaa noin 1600MW, joten tämä tarkoittaisi, että 0.8 sivilisaatio tarvitsisi 62500 vastaavankokoista voimalaa. On ilmeistä, että tämä on epärealistista lyhyellä aikavälillä; maailmassa on tällä hetkellä muutamia tuhansia reaktoreita, tutkimuskäyttöön tarkoitetut mukaanluettuna.

Mutta verrataan tätä vaikkapa tuulivoimaan. USA:ssa on maailman suurin tuulivoimapuisto, Alta Wind Energy Center. Sen kapasiteetti on 1000MW, ja pinta-ala 36 neliökilometriä. k = 0.8 tasoisen energiantuotannon toteuttaminen tuulivoimalla vaatisi siis karkeastiarvioiden Suomen maapinta-alan verran tuulivoimapuistoja maailmaan. Tämä kuulostaa epärealistiselta, mutta maailmasta kyllä löytyy aavikkoa jne aivan riittävästi. Suurempi ongelma on vaadittavien raaka-aineiden määrä.

Palataan ydinvoimaan, ja erityisesti Toriumiin. Teknologiset ratkaisut toriumin suhteen eivät ole vielä tyydyttäviä, joten vielä tämä ei ratkaise ongelmia. Yksi merkittävä syy sille, että tähän teknologiaan on investoitu hyvin vähän on, että torium-polttoainesyklistä ei synny ydinaseisiin käyttökelpoisia isotooppeja. Tämä näyttää "hyvältä" puolelta, mutta se on siinä mielessä huono puoli, että ydinaseista kiinnostuneet valtiot eivät ole olleet halukkaita panostamaan. Yksi lupaavimpia ratkaisuja näyttäisi olevan LFTR- tyyppiset reaktorit, joita voidaan rajoitetusti hyödyntää jo olemassaolevan käytetyn polttoaineen tuhoamisessa ja muuttamisesa vaarattomammiksi isotoopeiksi. Toriumin yleisyydestä ja lupaavuudesta kertoo jotain se, että graniitissa on toriumia yleensä noin 13ppm. Tämä tarkoittaa, että tonni graniittia sisältäisi 13 grammaa toriumia. Tästä saatava energia vastaa 50 tonnia hiiltä. Kun ydinvoimaa vastustetaan sillä argumentilla, että "louhinta aiheuttaa kauheasti vahinkoa", niin kannattaa skaalata: Louhimalla graniittia saman verran kuin nykyisin louhitaan hiiltä, saadaan energiaa 50 kertainen määrä!

Ydinvoiman vastustuksen argumenteissa ikävin puoli onkin suurusluokkien täydellinen katoaminen. Miljoonan ja miljardin ero ei ole mitään; koska säteilyä ei voi nähdä (ikäänkuin hiilinanopartikkelit eli noen voisi nähdä), sitä pitää vastustaa. Esimerkiksi Risto Isomäki on esittänyt kirjoissaan täysin suhteettomia skenaarioita siitä, miten vaarallista ydinvoima ja erityisesti hyötöreaktorit ovat. Hänen kovasti kannattamansa palmuöljy: Neliökilometri palmuöljypeltoa tuottaa noin 500 tonnia öljyä vuodessa. Biodieselin energiapitoisuus on noin puolitoistakertainen hiileen verrattuna, mutta koska prosessin hyötysuhde on melko huono, voidaan arvioida tämä yhtä energiapitoiseksi kuin hiili. Eli tämä vastaa noin 10 tonnia graniittia. Graniitin tiheys on 2.6 tonnia kuutiometrille. Eli tämä on neljä kuutiometriä graniittia. Jos neliökilometrin kokoisesta kalliosta louhitaan tasaisesti 4 mikrometriä, niin saadaan 4  kuutiometriä kiveä.  4 mikrometriä vuodessa tarkoittaa 4 millimetriä 1000 vuodessa, mikä on vähemmän kuin normaali kallioperän eroosio.

Yksi ongelma kuitenkin on pitkälle aikavälille: Vaikka nykyinen energiantarve voitaisiinkin toriumenergialla tuottaa, olennainen kysymys on paljonko toriumia tarvittaisiin k=0.8 tasolla? 10^8MW tarkoittaa 8760 000 TWh vuodessa. Koska tonni toriumia riittää noin terawattituntiin, niin, tämä tarkoittaisi että toriumia tarvitaan 8.8 megatonnia vuodessa. Graniitti ei tähän piisaa, koska 13ppm pitoisuuksilla tämä tarkoittaisi että graniittia pitäisi louhia 673 000 Gt vuodessa. Kuutiokilometri painaa 2.5 Gt, joten liki 270 000 kuutiokilometriä. Vuodessa. Ei ole kovin realistista. (Huom: Olen voinut tehdä pilkkuvirheen tässä. Ja lisäksi huomautan, että toriumia kyllä löytyy useita kertaluokkia suuremmissakin pitoisuuksissa. Pitkällä aikavälillä tosin tämä on vähemmän olennaista)

Tästä voimme päätellä aivan suoraan, että vähänkään pidemmän aikavälin ratkaisuja on vain kaksi: Aurinkoenergia avaruudesta tai fuusio. Nykyisen tason ylläpitämiseksi ydinvoima kyllä on ihan varteenotettava vaihtoehto, torium riittää kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi niistä lähteistä joita on nykyisellään halpaa hyödyntää. Mutta täytyy tähdätä korkeammalle, koska aivan ilmeisesti fissiovoima on ns. siirtymävaiheen energiamuoto. Siistymävaihe tosin voi kestää pitkään.

Teknologialle olisi käyttöä todennäköisesti myös esimerkiksi avaruudessa, sillä LFTR-reaktorit ainakin periaatteessa skaalautuvat melko pieniksikin. Tätä ei kuitenkaan koskaan tule tapahtumaan, jos ydinvoimaan ja erityisesti uudentyyppisiin voimaloihin suhtaudutaan negatiivisesti.

Syvä aika

Kirjoitin joskus aikaisemmin syvän ajan käsitteestä, mutten nyt saanut kaivettua kyseistä tekstiä. Syvä aika on kielikuva jolla viitataa geologisiin ajanjaksoihin.

Aika on abstraktiona hyvin mielenkiintoinen, ja nytkin minun pitäisi kirjoittaa artikkelia joka käsittelee aikaa, mutta se on toinen kysymys, joka ei tähän liity lainkaan. Nimenomaan abstraktiona, koska voimme tavallaan palauttaa ajan aina vain suhteellisiin määreisiin. Esimerkiksi sekunti SI-järjestelmässä määritellään cesium atomin tietyn isotoopin tiettyjen energiatilojen välillä tapahtuvien värähtelyjen tms kautta (en tunne yksityiskohtia tästä puolesta). Aika on yleensä tapana ymmärtää myös asioiden tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Asioiden ajalliseen järjestykseen liittyvää tieteenalaa nimitetää kronologiaksi.  Ihmisen subjektiivisessa kokemuksessa aikaa on hyvin vaikea havainnoida ilman selkeitä ulkopuolisia periodisia tapahtumia, kuten vuodenaikoja, vuorokauden kiertoa, sydämen sykettä jne, jotka eivät edes ole kovin täsmällisiä fysikaalisen ajan mittareita.

Syvän ajan käsitettä voi käyttää myös tulevaisuuteen. Nimitän syväksi tulevaisuudeksi tulevaisuutta, joka on geologisesti merkittävää, eli siis miljoonia vuosia, ja lyhyeksi tulevaisuudeksi sitä tulevaisuutta, jonka aikana materialisoituvia riskejä on pakko hoitaa jotta syvä tulevaisuus edes voi materialisoitua. Lyhyt tulevaisuus ei ole sama asia kuin lähitulevaisuus; vaikka lähitulevaisuus on lyhyttä tulevaisuutta, lyhyt tulevaisuus voi jatkua pitkäänkin jos siihen liittyvät riskit eivät realisoidu. Ero voidaan ymmärtää myös niin, että osa riskeistä voidaan hoitaa lyhytjänteisesti, mutta tällöin ne ovat jatkuvasti erilaisten ad hoc toimenpiteiden kohteena. Esimerkiksi kaikki muut energiantuotantomuodot paitsi aurinkoenergia (ja mahdollisesti fuusioenergia) ovat lyhyen tulevaisuuden ratkaisuja, vaikkeivat lähitulevaisuutta olekaan.

Ihmisen käsityksen rajallisuuden vuoksi tutkailen hieman aikapreferenssiä ensin; se saa toimia pohjustuksena. Aikapreferenssillä viitataan taloustieteessä tuttuun ilmiöön siitä, että tuleva hyöty ja haitta nähdään nykyistä vähäisempinä, koska ihmisellä on taipumus arvostaa  nykyhetkeä enemmän. Aikapreferenssin muodolle on monia erilaisia teoreettisia rakennelmia, joista tavallisin on perinteinen eksponentiaalinen diskonttaus. Eksponentiaalisella diskonttauksella tarkoitetaan juurikin perinteistä "korkoa korolle" ajattelua, jossa meillä on jokin korko, joka kertoo aikapreferenssimme, ja mitä suurempi korko on, sitä enemmän arvostamme nykypäivää. Eksponentiaalinen diskonttaus tarkoittaa, että arvolla on jokin "puoliintumisaika", ja tämä on konsistentti ajan yli. Eksponentiaalinen diskonttaus on dynaamisesti konsistenttia, mikä tarkoittaa että yhden päivän viiveellä on sama suhteellinen vaikutus; tämän ja huomisen välinen ero on suhteellisesti ajatellen aivan sama kuin 365 päivää tulevaisuudessa ja 366 päivää tulevaisuudessa olevien päivien ero.

Hyperbolinen diskonttaus sensijaan vastaa paremmin sitä, miten ihmiset oikeasti kokevat aikapreferenssin. Siinä tulevaisuuden arvo putoaa nopeasti, kun sitä verrataan nykypäivään, mutta suhteellinen pudotus on suurin lähitulevaisuudessa ja mitä pidemmälle tulevaisuuteen tarkastellaan, sitä pienempiä suhteelliset pudotukset ovat. Hyperbolinen diskonttaus kykenee esimerkiksi selittämään sen, miksi ihminen voi yhtä aikaa valita 10 euroa käteen tänään mieluummin kuin 15 euroa huomenna, vaikka yleensä paljon mieluummin ottaisi 15 euroa kahden viikon päästä lauantaina, kuin 10 euroa kahden viikon päästä perjantaina. Tätä voidaan sanoa, jos halutaan, rationaalisuuden puutteeksi, mutta se on joka tapauksessa täysin kiistämätön inhimillinen ominaisuus.

Perinteisen ja hyperbolisen diskonttauksen eroja voi selittää myös erilaisilla riskiaversioilla. Lyhyen aikavälin riskit nähdään suunnitelmissa yleensä dominoivina, ja jos ne ovat samat kahdelle päätökselle, pidemmän aikavälin suunnitelmissa on käytännössä aivan yhtä helppoa varautua 14 päivän kuin 13 päivän päässä oleviin riskeihin. Sensijaan tämä päivä ja huominen ovat riskiprofiililtaan tyystin erilaisia. "Ota rahat ja juokse" on myös evoluution suosima strategia, koska tulevien sitoumusten hahmottaminen vaatii luottamusta tavalla, joka on laadullisesti erilainen välittömiin transaktioihin nähden.

Eksponentiaalinen aikapreferenssifunktio on muotoa e^-rt, kun taas hyperbolinen on muotoa 1/(1+kt). Näemme heti, että yhden aikayksikön viive on eksponentiaalisessa tarkoittaa preferenssin putoamista kertoimella e^-r, kun taas hyperbolisessa kerroin on 1 + (k/(1+kt)), mistä nähdään suoraan että kun t lähestyy ääretöntä, tämä termi lähestyy arvoa 1. Tulkinta on siis, että aikapreferenssi pitää kaukaista tulevaisuutta homogeenisempana ja nykyisyyden lähellä olevaa aika vaikuttaa voimakkaasti. Hyperbolinen diskonttaus näyttää irrationaaliselta lyhyellä aikavälillä, mutta itseasiassa se on matemaattisestikin perusteltua. Esimerkiksi bayesilainen päätöksentekijä, joka arvio tuntemattomia riskejä, päätyy hyperboliseen diskonttaukseen, kun riskeillä on tiettyjä luonnollisille ilmiöille tyypillisiä jakaumia.

Syvän tulevaisuuden tarkastelussa hyperbolinen diskonttaus on käytännössä pakollista, koska millään nykyhetkessä merkityksellisellä korolla perinteinen eksponentiaalinen diskonttaus johtaa siihen, että tulevaisuus on täysin merkityksetön. Jos ajatellaan niitä parametrin arvoja, joilla vuoden aikapreferenssi on sama (otan tässä t:n yksiköksi yhden vuoden), eli jos e^-r = 1/(1+k), niin saamme, että r = ln(1+k), missä ln on luonnollinen logaritmi. Oletetaan, että käytämme hyvin konservatiivista kolmen prosentin korkokantaa, jolloin r = ln(1.031), eli k = 0.031. (Pyöristystä vähän pelissä, muttei niin paljoa että sillä olisi merkitystä tässä kohtaa). Jos tällä korkokannalla tarkastellaan 1000 vuoden päässä olevaa tulevaisuutta, niin eksponentiaalinen aikapreferenssi antaa sille painoarvon 1/(10 biljoonaa). Jotta voisimme välttää 1000 vuoden päästä kokemasta vahingon, jonka suuruus on 10 biljoonaa, kannattaa nykypäivässä käyttää korkeintaan yksi euro. Hyperbolisella diskonttauksella taas 1000 vuoden päässä oleva haitta on 1/31 siitä, mitä se on nykypäivänä. Tämä aikapreferenssiero ei aina tule mieleen.

 Jos tarkastelemme joitain eksistentiaalisia riskejä, joita ihmiskunta joutuu kohtaamaan, niin voidaan perustellusti kysyä, onko rationaalista käyttää eksponentiaalista diskonttausta? Voimme ottaa esimerkeiksi vaikkapa ilmastonmuutoksen ja asteroiditörmäyksen kaltaisia riskejä, joiden mahdollisuus aiheuttaa vahinkoa on joko melko kaukana tulevaisuudessa (ilmastonmuutos) tai pienen todennäköisyyden vuoksi relevantti vasta pitkillä aikaväleillä (asteroidit). Jokainen voi itse vastata tähän omalla tavallaan, en ota tässä kantaa siihen.

Syvä tulevaisuus on kuitenkin merkityksellinen edes jollakin tavalla vain, jos käytämme hyperbolista diskonttausta. Jos ajattelemme ihmiskunnan tulevaisuutta geologisessa mittakaavassa, joudumme lisäksi ottamaan muutamia muita näkökohtia huomioon.

Esimerkiksi, usein näkee esitettävän väitettä että ainoastaan geneettisellä perimällä ja erityisesti yksilön omilla jälkeläisillä on merkitystä. Evoluution kannalta mielekkäässä mittakaavassa henkilön "omilla" jälkeiläisillä on harvoin kovin montaa sellaista alkuperäistä geeniä, joka erottaisi jälkeläisen sellaisista populaation yksilöistä jotka eivät ole jälkeläisä. Tätä voi tietenkin pitää perusteena eksponentiaaliselle diskonttaukselle. "Rationaalinen" kalan kaltainen esi-isämme jossain 600 miljoonan vuoden päässä menneisyydessä ei välittäisi meistä tippaakaan, ainakaan kun ottaa huomioon, että kaikki nisäkkäät,  matelijat ja sammakkoeläimet ovat sen jälkeläisiä. Jos ajattelemme omia syvän tulevaisuuden jälkeläisiämme, 100 miljoonan vuoden kuluttua yksittäisen ihmisen jälkeläisistä ei onnistuneemmissakaan skenaarioissa ole kovin suurta todennäköisyyttä olla hengissä.

Kardashevin skaala

Niinsanottu Kardashevin asteikko on karkea mittari planetaarisen sivilisaation kehitysasteesta. Kyseessä on logaritminen asteikko sivilisaation energiankulutuksesta, ja jonka arvo 1 vastaa suunnilleen maapallon auringosta saamaa energiamäärää.  Ihmiskunta on nyt noin tasolla 0.7. Arvo 2 vastaa kokonaisen aurinkokunnan kokonaisenergiaa, ja 3 kokonaisen galaksin hallintaa. Näkyvän maailmankaikkeuden energian valjastaminen vastaa arvoa 4-5. Tämä asteikko on tietysti vain suuntaa-antava, mutta sen ideana on, että kun lähetymme arvoa 1, resurssinkäytön intensiteetin on lisäännyttävä merkittävästi. Energiapolitiikka on siis, kuten mainitsin, lyhyen tulevaisuuden kysymys. Sillä on tietenkin myös syvän tulevaisuuden kannalta merkitystä.

Syvän tulevaisuuden riskiksi esimerkiksi AGW:stä ei lämpenemisen osalta ole, koska ellei erilaisia venus-skenaarioita oteta huomioon, seuraava jääkausi on tuloillaan joidenkin kymmenien tai satojen tuhansien vuosien aikana. Pikemminkin näen itse hiilidioksidikierron ensimmäisenä Planetary management- projektina. Keskipitkän, ja jopa melko lyhyenkin, aikavälin skenaarioissa nimittäin ihmiset ovat merkittävä pelaaja hiilen, typen, ja monien muiden "makroresurssien" kierrossa. Tällainen managerointi tullaan lyhyen tulevaisuuden skaalassa ottamaan käyttöön, ja sen vastustajien "moraaliset" vastalauseet ovat lähinnä huvittavia. Ne voi nähdä samanlaisena vastalauseina ja ällistyksenä, joita lukutaidottomalla ja maanviljelyksestä mitään tietämättömällä paimentolaisella saattaa olla sen suhteen, ettei hän voi vapaasti viedä vuohiaan syömään toisen pellolle.

Planetaarisen resurssien hallinta ei tietenkään tarkoita väistämättä mitään keskitettyä valtiollista tai kollektiivista ratkaisua, vaan ainoastaan systeemin toiminnan managerointia niin, että se kykenee toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja esimerkiksi ylläpitämään elämää. Melko todennäköisesti jossain lyhyestä syvään tulevaisuuteen ulottuvalla aikajänteellä erilaisia ylikalastus- tai saastuttamisskenaarioita pidetään yksinkertaisesti samanlaisena älyttömyytenä kuin vaikka sitä että ihmiset eivät hallinneet maanviljelystä tai lukutaitoa.

Kardashevin skaalalla kipuaminen on tietenkin vain yksi "megatrendi", ja se voi kääntyä. Tarkastelen kuitenkin syvää tulevaisuutta tässä yhteydessä vain kardashevin skaalalla etenevänä Käytän "k-asteikkoa" täysin tietoisena, että se ei missään nimessä ole riittävä, eikä mitenkään väistämättä edes välttämätön ehto, se on pelkästään karkea arvio, jonka avulla ihmiskunnan kehitysastetta voi arvioida.

Futuristi, fyysikko, jne, etc Michio Kaku on esittänyt aikaskaalan, jossa syvä tulevaisuus on edessä vasta kun ihmiskunta saavuttaa tason 3, eli on levittäytynyt koko galaksiin ja ottanut sen resurssit lähes kokonaan haltuunsa. Tällaisen aikajakson on oltava jo jossain määrin syvää aikaa optimistisimmissakin skenaarioissa, ellei valoa nopeampi matkustaminen ole mahdollista, sillä valonnopeudellakin edetessä matka galaksin toiselle puolelle ja takaisin vie 200 000 vuotta.

Listaan tässä muutamia syvän tulevaisuuden haasteita, lista on hyvin lyhyt ja ylimalkainen.

• Jääkaudet ja interglasiaalit, sekä niiden planeetallinen relevanssi. Tason 1 sivilisaatio, tai vähän sen alle, kykenee selviytymään näistä. Nykyihmiskunnalle se on vielä liian iso tehtävä. Veikkaan että tason on oltava noin k > 0.8-0.9. Aikaskaala 10 000 - 100 000 vuotta. Hyvät puolet: melko säännönmukainen vaihtelu. Huonot puolet: säätötehtävänä erittäin haastava.
• "Impact event", eli asteroidin tai komeetan törmäys. Periaatteessa nykyisentasoinen sivilisaatio (k > 0.6) kykenee teknisesti ratkaisemaan tällaisen haasteen. Asteroidien havainnointi on kehittynyt huimasti viimeaikoina. Fossiilitodistusaineiston mukaan näissä aikaskaala on miljoonia - kymmeniä miljoonia vuosia, mutta kyse on tietenkin paljolti sattumasta. Hyvät puolet: tekninen ratkaisu on mahdollinen. Huonot puolet:satunnaisprosessi, periaatteessa seuraavan sukupuuttotason törmäyksen pitäisi piakkoin jo oikeastaan tulla. (Tämä on tosin päättelyvirhe, jos oletamma törmäykset poisson-prosesseiksi)
• Hypernova galaktisessa lähiympäristössä. Seurauksena massiivinen säteilypurkaus, joka tuhoaa ilmakehän tms. Haastetaso on ainakin k > 1, mahdollisesti luokkaa k=2. Aikaskaalasta on mahdoton sanoa, laitan sen tähän väliin. Hyvät puolet: Ei varmoja todisteita siitä, että riski on edes todellinen. Huonot puolet: Voi olla täysin ennustamaton. Mahdollisuus tehdä asialle mitään on olematon.
• Galaktisen syklin vaiheisiin liittyvät mahdolliset riskit. Esimerkiksi aurinkokunta ajautuu pölypilveen, joka himmentää auringon säteilyä, tai ajautuu "törmäyskurssille" neutronitähden tai mustan aukon kanssa. Tällainen haaste on ehkä vähintään k > 1.1-tasoinen, pahimmillaan  k > 2 sivilisaation hallinnassa. Yksi kierros galaksin ympäri kestää 200 miljoonaa vuotta. Hyvät puolet: Aikaskaala on pitkä. Huonot puolet: ennustettavuus voi olla heikko.
• Auringon polttoaineen väheneminen. Aurinko polttaa vetyä heliumiksi ytimessään. Tämän reaktion tuottama kuumuus ja säteily aiheuttavat paineen ulospäin, ja tämä estää aurinkoa luhistumista enempää painovoiman vaikutuksesta. Prosessi on eräänlaisessa tasapainotilassa, mutta ajan myötä tämä tasapainotila ajautuu muuttuu niin, että säteilyintensiteetti kasvaa, kun vetyä on vähemmän suhteessa heliumiin. Jo kauan ennen kuin vety "loppuu" (ja aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi), auringon säteilyintensiteetti on kasvanut niin suureksi, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi. Prosessi on melko hidas, ja on teoriassa mahdollista esimerkiksi asteroidien ohilentoja manipuloimalla, nykiä maapalloa kauemmas auringosta ja näin ostaa joitain kymmeniä tai jopa satoja miljoonia vuosia lisäaikaa. Haastetasokin on näissä skenaarioissa melko vaatimaton, ehkä niinkin alhainen kuin k > 0.8. Aikaskaala on satoja miljoonia vuosia.
• Auringon polttoaineen loppuminen. Lopulta polttoaine kuitenkin loppuu. Tässä aikaskaala on kuitenkin miljardeja vuosia. Interstellaarinen exodus on tässä vaiheessa oikeastaan ainoa mahdollisuus.  k > 1-tason haaste, tähtienvälinen matkustus on välttämätöntä.
• Törmäys Andromedan galaksin kanssa. Tämä tapahtuu noin 4-5 miljardin vuoden kuluttua. Riskit ovat itseasiassa melko vähäisiä, ellei sitten ihmiskunta todella ole lähellä k = 3- kehitystasoa. Yksittäisten tähtien törmäystodennäköisyys on mitätön, mutta tähtijärjestelmien ajautuminen tähtisumuihin jne muuttuu yleisemmäksi. Alastair Reynoldsin Revelation Space- sarjassa on yhtenä juonenosasena muinaisen sivilisaation kehittämät koneet, joiden tehtävänä on estää tähtienvälisten sivilisaatioiden kehittyminen, jotta galaktinen törmäys ei aiheuttaisi niin suurta vahinkoa. (Juoni ei ollut kovin uskottava, mutta who cares.) 
• Big Rip-skenaariot ja muut maailmankaikkeuden lopullista kohtaloa koskevat uhat. Aikaskaala tässä on joistakin kymmenistä miljardeista vuosista satoihin miljardeihin. Riittävän kaukaisessa tulevaisuudessa kaikki tähdet ovat käyttäneet kaiken vedyn kaikkialta maailmankaikkeudesta, ja maailmankaikkeus kylmenee. Sitä ennen voi toki käydä niin, että avaruus itse repeää laajentuen "äärettömyyteen" niin, että mikään vuorovaikutus ei ole enää mahdollista. Näihin uhkiin vastaaminen voi hyvinkin olla mahdotonta, mutta arvioin, että tässä puhutaan k > 5- sivilisaatiosta, siis sivilisaatiosta joka kykenee muokkamaan maailmankaikkeuden rakennetta. Tällaisen sivilisaation kehittyminen on mitä ilmeisimmin erittäin epätodennäköistä.

Tulevaisuus

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tekstin, jossa käsittelen tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia. Tänään kaikista mahdollisista päivistä on ehkä paras päivä kaikista. 

Planetary resources julkaisi taannoin että sen pitkän aikavälin suunnitelmissa on asteroidien resurssien hyödyntäminen, eli avaruuskaivostoiminta. Yksityisten avaruudessa operoivien yritysten määrä on lisääntynyt muutenkin viimeaikoina. Kannattaa myös lukea New Scientistin kirjoituksia aiheesta. Pointtina on, että megatrendi yksityisyritysten avaruudenvalloituksesta on jo selvästi nousujohteinen. Riskejä tietenkin on, esimerkiksi talouskasvun ja energian hinnan nousun myötä tällaisten investointien kannattavuus voi kovasti kärsiä.

Ihmiskunnan pitäisi  noin kokonaisuutena, muutenkin panostaa avaruuteen enemmän jo ihan siitä syystä, että maapallo on rajallinen. Jos ns Peak Stuff-ilmiöstä tulee todellisuutta, tämä ei ole ongelma, vaan avaruusmatkailua voi ajaa eteenpäin yksinkertaisesti uteliaisuus jne. Olennaista on tässä aikapreferenssi. Jos diskonttaamme jollain merkittävästi nollaa suuremmalla, niin avaruusmatkailu ei ole kovin järkevä tavoite. Pidän sitä ehkä jonkinlaisena itseisarvona niinkuin jotkut taidetta tai muita "korkeampia" kulttuurin muotoja. Siis, joku Mona Lisa, terrakotta-armeija, tai vaikka Sikstuksen kappeli ovat näkemisen arvoisia ja ehdottoman arvokkaita kulttuurillisia artefakteja, ja ceteris paribus maailma on parempi paikka niiden kanssa kuin ilman. Jos pitäisi valita, kumminkin olen mieluummin sellaisen ihmiskunnan jäsen, joka kävi kuussa. Vielä mieluummin sellaisen, joka kävi Marsissa tai jossain toisessa aurinkokunnassa. Nämä (erityisesti interstellaarinen matkustus) ovat ns. long shotteja, joiden toteutuminen on jossain sellaisessa aikahorisontissa, että ilman disruptiivista ja äkillistä teknologista siirrosta (tyyliin singulariteetti), minulla tai n < 10 sukupolven päässä olevilla  ei ole mahdollisuutta nähdä. Seuraava lista on jonkinlainen hahmotelma siitä, mitä voisi tapahtua.

• Asteroidin louhinta; tämä on siis planetary resourcesin idea. Tässä ei alkuvaiheessa puhuta varsinaisesta asteroidivyöhykkeestä, joka on Marsin radan ulkopuolella. Asteroideja on lähempänäkin. 
• Kuuasemat. Joidenkin teknologioiden kehittäminen ja kokeileminen vaikka kuun pinnalla voisi olla mielekästä. Siis jotain sellaista että itseään replikoivat koneet rakentavat kuun pinnan 30% täyteen aurinkopaneeleita ja sitten perustetaan tehtaita kuuhun, raaka-aineet asteroideilta. 
• Mars-matka. Ihmisten lennättäminen Marsiin on ehkä tyhmää nykytekniikalla. Matka on liian pitkä ja painottomuus syö luut ja lihakset. Tämä on yksi kehittämisen paikka biotekniikalle. 
• Avaruushissi. Wikipedian mukaan Japanilaiset olisivat väittäneet kykenevänsä rakentamaan sellaisen naurettavalla kahdeksalla miljardilla. Tämä on kertoimella reilusti enemmän kuin 10 halvempi kuin millä se minun näkemykseni mukaan kannattaisi rakentaa. Avaruushissillä voidaan pudottaa kiertoradalle (ja sieltä pois) roudaamisen kilohinta muutamiin tuhannesosiin nykyisestä, ja vastaavasti volyymi monisatakertaiseksi nostamatta kustannuksia. Puhumattakaan siitä, että viisaasti järjestetty hissi kykenee toimimaan erittäin korkealla hyötysuhteella, kun alas pudotettavasta kuormasta saadaan potentiaalienergiaa talteen esimerkiksi sähkönä.
• Laajamittainen aurinkokunnan hyödyntäminen: avaruuteen sijoitettavat aurinkopeilit jne energian kerääminen Dyson Ring/Swarm-tyyppisesti . 
• Interstellaariset luotaimet. Tämä kysyy nykytekniikalla pitkää aikapreferenssiä. Voyagerit olivat kohtuullisen hintaisia, mutta ne eivät kykene toimimaan enää kuin ehkä vuosikymmenen. Vrt, niillä menee useampia kymmeniä tuhansia vuosia ennenkuin ne lentävät ensimmäisen tähden ohi. Vaikka aito tähtienvälinen luotain ei olekaan realistinen, niin moninkertaisesti Voyagereita nopeammin aurinkokunnan ulkopuolelle pääsevän luotaimen rakentaminen ei olisi mitenkään älyttömän kallista. 
• Interstellaarinen matkailu. Evidenssi osoittaa tällä hetkellä, että planeettajärjestelmät ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja metallisuus (siis raskaiden alkuaineiden läsnäolo) lisää todennäköisyyttä, että maankaltaisia planeettoja on. Tämän aikajännettä on mahdotonta ennakoida. On oikeastaan mahdotonta sanoa edes mikä on kertaluokkaero nykyteknologiaan, eli puhutaanko erosta nykyihmisen ja homo erectuksen välillä, vai puhutaanko erosta Kolumbuksen ja foinikalaisten välillä. 

Kaikenkaikkiaan avaruusmatkailua ja avaruuden valloitusta voi minusta pitää jonkinlaisena itseisarvona, koska ihminen tarvitsee korkeampia päämääriä.  Näkemystä voi pitää jossain määrin uskonnollisena, modernistinen se ainakin aivan häpeilemättä on. Maapallo on ihmiskunnan kehto, mutta lapsi ei voi loputtomiin nukkua kehdossaan.


Tällaisilla projekteilla on spillover- ja oheishyötyjä usein merkittävästikin. Esimerkiksi lääke-  ja biotekniikan kehittyminen niin, että painottomuuden aiheuttamaa luu- ja lihaskatoa voidaan lievittää tai ehkäistä, poikii mahdollisesti keinoja hoitaa ja ehkäistä luukatoa myös ihan maan päällä. Automaatio, jota vaaditaan väistämättä asteroidien louhinnassa jne, on softaintensiivistä, ja sen uudelleenkäyttö ja teknologinen spillover vaikuttanee myös maanpäälliseen teollisuuteen. Jos avaruudessa toimiva teknologia tulee toimeen omillaan

Avaruusmatkailun lisäksi toinen lähellä sydäntäni oleva tulevaisuuden (ja nykypäivänkin) teknologia on ydinvoima. Vaikka hiljaa lupasin itselleni, etten tässä kirjoituksessa viittaa Kahnemaniin, niin totean tässä, että luku confirmation biasista sai minut miettimään ydinvoimakantaani kriittisesti. Paras arvaukseni on edelleen, että riskejä liioitellaan ja (yksityiset) kustannukset epärehellisesti lasketaan argumenteissa jonkinlaisiksi yleisiksi menetyksiksi (mitä ne eivät ole). En ole erityisen suuresti innoissani jostain EPR-reaktoreista vaikka ne parannus ovatkin vanhoihin malleihin verrattuna. Sensijaan pidän esimerkiksi käytetyn polttoaineen hyöty- (ja hyötö-) käytön selvittämistä tärkeänä. Tässä kohtaahan ongelmana on nyt, että se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Uraani on suhteellisen halpaa ja jatkaa halpana olemista nykykysynnällä aika pitkään. Mutta sitä paremmalla syyllä käytetyn polttoaineen käsittelyä hyödylliseen muotoon pitäisi tutkia nyt. Suunnitelmat näiden arvokkaiden raaka-aineiden hautaamisesta maahan ovat absurdeja.

Hyötäminen esimerkiksi LFTR reaktoreissa on yksi potentiaalinen tulevaisuuden energiahaara. Toriumsyklistä syntyvä jäte on puhtaampaa kuin perinteisistä uraani- tai MOX-polttoaineista jäävä jäte ja vanhojen reaktorien jätettä voidaan rajoitetusti jopa hyödyntää energianlähteenä näissä. Jonkun Isomäen tapaisten patologisten ydinvoimanvastustajien argumentit ovat usein aivan absurdeja. LFTR-reaktorit eivät käyttäydy niinkuin Isomäki kirjoissan väittää. Isomäki kärsiikin ydinfobiasta. Hänen argumentteihinsa kannattaa kuitenkin tutustua, kuin myös siihen, miksi ne ovat virheellisiä.

Itse en pidä fuusioreaktoria kovin todennäköisenä ainakaan lyhyen (< 20 vuotta) enkä ehkä keskipitkänkään aikavälin (< 100 vuotta) menestyksenä. LFTR ja vastaavat toriumpohjaiset konseptit ovat teknisesti yksinkertaisempia, puhtaampia ja turvallisempia (teoriassa tosin vielä) kuin nykyiset ydinvoimalakonstruktiot, ja fuusiovoimala taas on vieläkin teknisesti hyvin kaukana. Esimerkiksi alan johtava projekti ITER pääsee tuottamaan fuusiota vasta liki 15 vuoden päästä, vaikka sitä on jo rakennettu 6 vuotta. Lisäksi sen tavoitteena on kyetä tuottamaan nettona sähköä muutamia minuutteja, eikä tämänkään onnistuminen ole varmaa. Jos kaikki menisi oikeasti hyvin, niin 50 vuoden päästä oltaisiin ehkä rakentamassa ensimmäistä kaupallisesti kannattavaa voimalaa; olettaen että investoinneista päästäisiin aina melko nopeasti yksimielisyyteen ja että rakennusprojektit eivät viivästy kohtuuttomasti jne. Riski on upside riski, mutta koska substituutin (toriumin hyötäminen) prospekti on selvästi parempi, panostaisin enemmän substituuttiin.

 Näiden lisäksi on sitten vielä muutamia todella mielenkiintoisia tieteen- ja teollisuudenaloja. Biotekniikka ja sen hyödyntäminen esimerkiksi terraformaamisessa ja vaikkapa Saharan osittaisessa metsityksessä tai muuttamisessa viljelykelpoiseksi, on yksi näkökohta. Esimerkkinä yhdestä monen teknologian polttopisteessä olevasta innovaatiosta joku Seawater Greenhouse- tyyppinen tekniikka, joka vaatii aurinkoenergian, ehkä biotekniikan, jne soveltamista. Lopputuloksena lisää viljelymaata ja metsää.

Tekoälysovellukset ovat toinen juttu. Suhtaudun yleensä hymähdellen ja jopa naureskellen johonkin human level- AI-höpötykseen. Jälleen Kahneman-varoitus: jotenkin sen jälkeen tajuan että ihmisen tapaisen tekoälyn rakentamisessa ei ole edes mitään järkeä, koska ihmisen äly on loppujen lopuksi aika puutteellinen (vaikka sillä on paljon vahvuuksia, sitä en kiistä). Sensijaan olennaisia askelia olisi esimerkiksi autoa kuljettava tekoäly. Metrot ovat jo nykyään monin paikoin täysautomaattisia.

Autopilotilla toimiviin autoihin on panostettu aika paljon ja ne toimivat nykyisin prototyyppeinä aika hyvin. Epäilen että hetkestä, jolloin ensimmäinen julkisilla teillä sallittu autopilotti tulee markkinoille, ei menee kauaa siihen, kun autoa ei enää saa kuljettaa julkisilla teillä muiden joukossa. Kun huomataan, että onnettomuuksia nyt vaan ei enää satu muille kuin ihmisille, niin ihmisten autonkuljetus siirtyy kokonaan sille erikseen varatuille radoille.

Laskentatehon jatkuva halpeneminen ja "ubiikkius" kykenevät muuttamaan elämää jo nyt merkittävästi, suurempi ongelma kuin teknologian saatavuus onkin se, että emme tiedä mitä sillä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa siis teknologian kehitys ei paradoksaalisesti ole enää lainkaan se, joka muodostaa pullonkaulan sen käytössä, vaan se että elämämme on jo nyt niin hyvää, että viitseliäisyytemme sen parantamiseksi on hyvin rajallista. Hulluinta on, että ihmiset varmaan olisivat valmiita maksamaankin kaikenlaisista jutuista joita teknologialla kyllä pystytään tekemään, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä se olisi. Itse ainakin toivoisin, että suunnilleen kaikki ne koneet joita kotona ylipäätään voi säätää, voisi vähäisellä vaivalla ohjelmoida toimimaan juuri niinkuin haluan. Siis jotain sellaista, että kännykkä kysyisi haluanko saunan lämpimäksi kun olen tulossa perjantaina kotiin, että se varottaisi että jääkaapissa ei ole lohta vaikka minulla on sitä lauantaisin tapana ostaa. Jne. Nämä ovat marginaalisia parannuksia, jotka voitaisiin nykytekniikalla "helposti" toteuttaa, mutta markkinoita ei ole syntynyt. Syynä on mm. se, että tällainen vaatisi standardointia sille, miten laitteet kommunikoivat keskenään ja softaa joka sitä standardia käyttää. Raudan puolesta äly ei maksaisi käytännössä mitään.

Melkein kaikki mikä vaatii ns prosessia, voidaan automatisoida äärimmäisen pitkälle jo nyt. Tämän scope ei oikeastaan edes voi enää lisääntyä marginaalilla merkittävästi, koska jo nyt merkittävä osa uudesta lisäarvosta, eli talouskasvusta, syntyy oikeastaan siitä, että keksitään mitä voidaan myydä ihmisille. Kustannukset muuttuvat pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän relevanteiksi, ja tämä tulee olemaan äärimmäisen disruptiivista. En ole "kapitalismin vastainen", mutta kun rajakustannukset menevät todella lähelle nollaa niin, että maksun periminen on kalliimpaa kuin kapasiteetin lisääminen marginaalilla, niin talouden lainalaisuudet lakkavat toimimasta. Mitä se tarkoittaa, en tiedä. Vielä ainakaan markkinatalous ei ole mitään teknologista "runsauden kuolemaa" kokemassa, mutta kuten Banks kirjoitti novellissan "State of The Art", Money is a sign of poverty. En oikeastaan ota jotain postscarcity- skenaarioita kovin vakavissaan, mutta on mahdollista että merkittävä osa ihmisistä siirtyy pikku hiljaa kokonaan ns varsinaisen talouden ulkopuolelle, ja että vaikka työttömyys jää pysyvästi lähelle (tai yli) double digittejä.

Se, onko se huono vai hyvä, on sitten eri asia. Post-scarcityn sijaan meillä voi olla jonkinlainen eksponenttijakauma ja patronage- tyyppinen talous jossa on muutama biljonääri (siis 1E12-nääri) ja  loput elävät näiden hyväntekeväisyydestä ja tekevät näiden suojeluksessa jotain, ja nämä tyypit sitten harrastuksinaan kilpailevat siitä kenellä on kolein avaruuslaivasto jne.

Tämä meni jo aiheesta ohi; tarkoituksenani ei ollut skannata sosiaalisia seurauksia. Kommentteja, villejä spekulaatioita, kritiikkiä, jne voi heittää. Toivoisin, että niitä tässä kohtaa leimaisi kuitenkin ainakin jossain määrin optimismi; jos tekee mieli kirjoittaa pessimistisiä riskiskenaarioita, niin ne voisi jättää toiseen kertaan. Tänään mieluummin lukisin positiivisia juttuja.

Riskiaversio ja tulevaisuus

Kahneman kirjoittaa myös riskiaversiosta, jota voidaan myös nimittää pessimismiksi. Kognitio tekee tepposet (karkeastiottaen jne normaalit kiisteet) kahdella tavalla ihmisille. Optimismi syntyy inside view:stä ja suunnitteluharhasta, siitä, että odottamattomat riskit ovat eivät yleensä tule päätöksentekoon mukaan. Riskiaversio taas esiintyy erityisesti ns. upside riskissä, eli siinä, että riski on vino ns voiton puolelle. Esimerkiksi vedonlyönti, jossa heitetään kolikkoa, kruunalla saat 100 euroa, klaavalla menetät 50 euroa. (Tai jonkun muun vähän pienemmän summan). Riskiaversio on luonnollinen osa ihmisen psyykeä, eikä sitä ole sinänsä mitään syytä tuomita. Se synnyttää myös markkinat esimerkiksi vakuutuksille jne.

Osassa päätöksiä nämä osaksi kumoavat toisiaan, mutta mikään ei takaa sitä. Riskiaversio selittyy melko hyvin sellaisella preferenssiteorialla, jossa ihminen ei ole täysin rationaalinen, vaan arvioi asioita "menetyksinä" ja "voittoina", ja jossa tappioita pidetään suurempina menetyksinä kuin vastaavansuuruisia voittoja. Preferenssi tai "utiliteetti" on ikäänkuin S:n muotoinen, mutta oriosta vasemmalle käyrä dippaa alas hieman jyrkemmin kuin oikealla puolella.

Tietenkään ihmisellä ei oikeasti ole mitään tällaista preferenssiä, mutta teoria selittää ennustaa valintoja, joita ihmiset tekevät. Siis, se kuvaa sitä säännönmukaisuutta, joka ihmisten valinnoissa on, melko tarkkaan tilastollisesti. Systeemi 1 eli intuitio nappaa valintatilanteissa sellaisia vaihtoehtoja, jotka vastaavat tällaista teoriaa melko hyvin. Ns. todellisuudella ei tässä ole niin paljoa merkitystä.

Tällaisen päätöksenteon ongelma on, että se ei ole kompositionaalinen. Jos meillä on kaksi päätöstä erikseen, niin valitsemme eri tavoin, kuin jos ne on yhdistettu. Esimerkiksi yllä mainittu kolikonheittopeli, jos yksilö on riskiä karttava, hän ei ehkä ota vetoa 90/100, vaikka siinä on 10 euron odotettu voitto. Sensijaan jokainen ymmärtää, että jos tarjoan mahdollisuutta tehdä 1000 tällaista peliä perätysten, voiton odotusarvo on 10 000 euroa, ja todennäköisyys sille, että jää pakkaselle on hyvin lähellä nollaa.

Downside riskiin ihminen taas suhtautuu juuri samaisen teorian ennustamalla tavalla, eli on hyvinkin valmis ottamaan riskiä. Kysyttäessä: otatko mieluummin 750 euron tappion, vai 75% todennäköisyyden saada 1000 euron tappion, ja 25% todennäköisyyden olla saamatta tappiota (odotusarvot ovat samat), ihmiset ottavat usein mieluummin sen, jossa on mahdollisuus jäädä ilman tappiota. Jos tämä yhdistetään upside-riskilliseen valintaan: Otatko mieluummin 240 euron voiton, vai 25% todennäköisyyden saada 1000 euroa, useimmat ottavat mieluummin varman voiton.

Valitsemalla downsidella riskin ja upsidella varman voiton, kompositio on: 25% mahdollisuus saada 240 euroa ja 75% mahdollisuus menettää 760 euroa. Päinvastainen valinta (downside varma tappio + upside riski) tuottaa 25% mahdollisuuden voittaa 250 euroa ja 75% mahdollisuuden menettää 750 euroa. Kyseinen kompositio (jota ihmiset eivät tilastollisesti ajatellen liki koskaan valitse!!) on kaikissa skenaarioissa parempi kuin edellinen.


Jos ajattelemme tulevaisuutta jollakin aikajänteellä, yksilöt kohtaavat tällaisia valintoja yksi kerrallaan koko elämänsä. Tehokkuustappio, joka riskiaversiosta syntyy, on ilmeinen, koska merkittävä osa ihmisten elämässään kohtaamista valinnoista ei suinkaan ole nollasummaisia pelejä, joissa upside-riskin realisoituminen on joltakulta muulta pois. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi teknologian kehitykseen panostamiset ja monet investoinnit. Yksilöiden rationaalisuuteen ei voi juurikaan luottaa tässä suhteessa. Jos ajattelemme esimerkiksi osakeyhtiötä laillisena konstruktiona, sen voi ajatella innovaationa, joka korjaa tätä ongelmaa omalta osaltaan.Yhtiön oma aikajänne on pidempi kuin yksilön ja yhtiön on mielekästä toimia "kompositionaalisesti". Kirja saikin minut osaksi skeptisemmäksi esimerkiksi optio-ohjelmien tai osakepalkkioiden käyttämiseen yksilöiden sitouttamiseen. Näihin liittyy upside-riskiä, ja kannustinvaikutuksessa tämä on usein sivuutettu. Ihminen ei toimi keskimäärin rationaalisesti riskin osalta, joten on mielekästä uskoa, että kannustinpalkkiot eivät toimi.

Toinen puoli taas on downside-riskin kohdalla ylimääräinen riskinotto. Kun tappiota alkaa kertyä, ihmiset ovat valmiimpia pelaamaan "upporikasta ja rutiköyhää", eli kun konservatiivinen valinta on johtamassa tappioiden realisoitumiseen, riskinotto kasvaa. Tämä johtaa siihen, että ajan yli ihmisllä on tapana tehdä valintoja joissa he menettävät suhteessa riskineutraaliuteen. Mikä pahempaa, usein myöskään tämä tappio ei ole pelkästään yksilön omaa tappiota. Tässä suhteessa mainittu osakeyhtiö tms kollektiiviratkaisu kyllä jonkin verran korjaa ongelmaa, mutta ei täysin. Esimerkkinä tästä on minusta ollut Nokian toiminta viimeisen viiden vuoden aikana. Kun älypuhelinmarkkinat alkoivat äkkiä konsoloditoitua, Nokia oli kärsinyt ilmeisen markkinaosuustappion. Sensijaan että se olisi hyväksynyt tämän varman tappion, se otti riskin, jossa se menettää "kaiken" tai mahdollisesti pääsee jaloilleen. Odotusarvona siis riskipeli oli useimpien asiaa tarkkailleiden mielestä juuri ylisuuri riskipeli. Ja nyt näyttää siltä, että riski (kuten odotettua) realisoitui: Windows-puhelimesta ei tullut sellaista hittiä kuin Androidista ja iPhonesta.

Myöskään downsidella kannustin ei auta, vaan pahentaa ongelmaa. Erityisesti optio-ohjelma on tässä perkeleellinen, koska se alleviivaa riskin.

Olen suhtautunut pääsääntöisesti penseästi sellaiseen taloustieteen kritiikkiin, joka perustuu siihen että kritisoidaan homo oeconomicus- olettamaa. Suhtaudun edelleen, koska esimerkiksi makrotalouden mallinnokset (joilla on tarkoitus analysoida lähinnä päätösten todennäköisiä marginaalivaikutuksia, ei "ohjailla yhteiskuntaa") eivät tosiasiassa yleensä ole ollenkaan niin herkkiä tämäntyyppiselle oletukselle kuin annetaan ymmärtää. Sensijaan olen kyllä järkyttynyt, missä määrin ihmiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään niitä rajoituksia, joita tällaiset epätarkat (kieltäydyn sanomasta "virheelliset", koska jokainen oletus on aina virheellinen)  oletukset asettavat ymmärrykselle. Jos tutkimme ihmisjoukkojen käyttäytymistä tietyissä karkeissa raameissa, joissa riskiaversion ja -nälän epäsymmetrioilla ei ole merkitystä, homo oeconomicus on ihan OK malli. Mutta jos yritämme soveltaa sitä tilanteisiin, joissa riskiaversiolla on merkitystä, malli on arvoton.

Jos oletamme, että tulevaisuuden ihmiset oppivat jotain tästä päivästä ja sen menneisyydestä, niin luulen, että Kahnemanin esittämillä ajatuksilla tulee olemaan radikaali vaikutus siinä, miten ajattelemme itsestämme ja toisistamme. Teoria - prospektiteoria ja "behavioral economics" - on yksi asia; niitä on kehitelty kymmeniä vuosia, ja niiden mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten toimimme on rajallinen. Sensijaan kansantajuistettu esitys ihmisen epärationaalisuudesta saattaa jopa muokata, ehkä hieman paradoksaalisestikin, meidän toimintaamme enemmän kohti aitoa rationaalisuutta.

En tavoittele tällä mitään yhteiskuntainsinöörin näkökulmaa, jossa virkamiehet toimittavat ihmisten rationaalisia päätöksiä. Tämä on virhe, jonka ideologisesti vasemmalle kallistuva varmasti kirjasta helposti tekee. Epäilen myös, että moni oikealle kallistuva taas kokee kirjan olevan validaatio ennakkoluuloille, epäluulolle, tai jossain tapauksissa jopa koko kirjan dissaamiselle. Sensijaan se, mitä asian ymmärtäminen voi tehdä, on, että alamme pohtia työkaluja, joilla riskiaversion nousevalla käyrällä tai riskinälän laskevalla käyrällä voi kompensoida. Ei niin, että joku viranomainen tulee ja tunkee työkalun kurkusta alas, vaan niin että näitä työkaluja on kaikkien käytettävissä, ja opettelemme kukin tykönämme niitä soveltamaan. Ehkä syntyy jotain institutionaalisia innovaatioita kuten aikanaan vaikka osakeyhtiö, osuuskunta, jne. joilla on yritetty ratkaista tiettyjä kollektiivisen toiminnan ongelmia. Ehkä tapahtuu jotain muuta. 

Sananen vielä konservatismista tässä suhteessa. Olen, ehkä epäreilustikin, kritisoinut konservatiiveja ja konservatismia tässä suhteessa. Tämä on kuitenkin minusta ilmeinen kohta jossa voidaan kritisoida ainakin yleistä konservatiivista asennetta aivan perustellusti. Toimiva, tai ainakin vakiintunut, instituutio voi olla hyvin vanha ja stabiili ja sitä saatetaan kovastikin arvostaa yhteiskunnassa, vaikka se toimisi hyvin huonosti ja olisi tarkoituksenmukaista korvata jollakin paremmalla. Tässä kohtaa ideologinen vastustus jossa instituution korvaamista tai muokkaamista ehdottava kokee, on turhauttavaa. Se on selvästi eräänlaista upside-riskiaversiota.

EDIT: poistin kommentit, koska meni off-topiciksi. Yritetään uudelleen. Haluaisin mahdollisimman ideologiaväännöstä vapaata pohdintaa siitä, miten instituutioiden toiminnassa voidaan mukautua irrationaalisuuksiin. Kahneman antaa yksilöille neuvoja, kuten että sijoittajan ei kannata seurata sijoitustensa arvon kehitystä lyhyellä aikavälillä, koska se johtaa riskiaversion vuoksi huonoihin päätöksiin. (Tästä on paljon todisteita). 

Optimismi

Kahneman kirjoittaa kirjassaan myös ylioptimismista. Optimismi on tilastollisesti ja sosiaalisesti ajatellen ns kaksipiippuinen juttu. Yhtäältä optimismilla on kiistaton positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Optimismilla on vahva tilastollinen yhteys elinikään, palkkatasoon, asemaan jne. Kaikki tämä ei ole positiivista jos ajatellaan yhteiskunnallisesti. Optimistit ottavat enemmän tarpeettomia riskejä, myös muiden rahoilla. Optimistit myös onnistuvat antamaan itsestään positiivisemman kuvan kuin mitä heidän kykynsä antavat ymmärtää. Erityisesti he onnistuvat usein neuvottelemaan ekstraktiivisia sopimuksia, eli sellaisia joissa toinen osapuoli maksaa tyhjästä. Taustalla on kustannusten aliarviointi ja hyötyjen yliarviointi. Kun ihminen onnistuu huijaamaan ensin itseään, hän on vakuuttavampi.

Toisaalta suurin osa yrittäjistä on optimisteja. Pienyritysten omistajat ja erityisesti perustajat, systemaattisesti aliarvioivat kilpailun ja erilaiset kustannustekijät, työmäärän jne, ja yliarvioivat menestymisen todennäköisyyden. Ensimmäinen reaktio tässä on, että tämä on positiivinen asia, koska ilman optimisteja, meillä ei olisi riittävästi yrittäjiä. Tässä on kuitenkin ongelmana myös se, että epäonnistuminen yrittäjänä, vaikka sen ei pitäisi olla sellainen henkilökohtainen stigma kuin se monelle on, ei palvele yhteiskunnan kannalta mitään erityisen positiivista tarkoitusta sinänsä. En tarkoita tällä sitä, että epäonnistumisessa olisi mitään vikaa tai mitään tuomittavaa, mutta on mahdotonta välttyä ajatukselta, että jos kerran 60 prosenttia (tai jotain sinne päin; eri maissa luku on erilainen ja vaihtelee taloustilanteen mukaan) yrityksistä kaatuu ensimmäisen vuoden aikana, ehkä ainakin osa näistä olisi ollut mielekästä jättää perustamatta. Sekä yrittäjän itsensä, että hänen rahoittajiensa kannalta.

Kaikissa ilmiöissä on ns. base-rate, eli keskimääräinen tapaus. Yrityksistä tietty prosentti kaatuu ensimmäisen parin vuoden aikana. Lääketieteelliseen pyrkivistä opiskelijoista tietty prosentti jää ilman opiskelupaikkaa. Jne. Ilman mitään eri informaatiota, rationaalinen arvio jokaisessa tapauksessa on yksilön kohdalla, että hän vastaa keskimääräistä tapausta. Huomautan, että tämä ehto on melko vahva: ilman mitään eri informaatiota. Tässä kohtaa systeemi 1 kuitenkin huijaa ihmistä.

Nimittäin, meillä on kaikilla jokaiseen aloittamaamme projektiin ns inside-view, eli meillä on informaatiota systeemistä sisältäpäin. Tätä voi verrata sisäpiiri-informaatioon pörssissä, johon palaan jos ehdin, mutta se ei ole sama asia. Meillä kaikilla on esimerkiksi käsitys omasta kyvykkyydestämme. Jos olemme jo aloittaneet jotain projektia, meillä on käsitys siitä, mitä osaamme projektin eteen tehdä ja meillä on tuntuma siitä miten se sujuu. Ajattelumme pahin ongelma on kuitenkin kaikennielevä harha, jolle Kahneman antaa nimen WYSIATI: What You See Is All There Is. WYSIATI aiheuttaa sen, että tämä inside-view saa ihmisen kokonaan sivuuttamaan base-rate informaation. Intuitio, eli systeemi 1, korvaa analyysin tunteilla ja toiveilla.

Erilaisten formaalien mallien tehtävänä ei ole "ennustaa" tulevaa, vaan antaa realistisempi, ns outside-view asioihin. On tilanteita, joissa sisäpuolinen näkymä voi antaa syitä korjata todennäköisyyksiä. Esimerkiksi jokin poikkeuksellinen vaikeus projektissa, puuttuva resurssi jne, voi antaa syyn muuttaa todennäköisyyksiä pessimistisempään suuntaan. Toisaalta poikkeuksellinen onnistuminen tai ylimääräisten resurssien tai projektia helpottavien tekijöiden ilmaantuminen voi vaikuttaa toiseen suuntaan. Olennaista on kuitenkin sen arviointi, missä määrin nämä poikkeavat tavanomaisesta. Jokainen projekti ja hanke kohtaa tällaisia odottamattomia  tekijöitä. Optimismi on pessimismiä yleisempää, koska systeemi 1 noudattaa WYSIATI-periaatetta, ja koska inside-view dominoi sitä. Riskitekijöitä, jotka ovat yleisiäkin, ei yksinkertaisesti oteta huomioon, ja näkymän kuvitellaan olevan poikkeuksellisen positiivinen.

Pahin ongelma tässä on yritysmaailman johtoportaissa, ja erityisesti siinä mielessä, että yritysmaailmassa nimenomaan liiallisesta varmuudesta ei juuri rangaista, vaan pikemminkin palkitaan. Tutkimusten mukaan talousjohtajat, joiden asiantuntemusta kovasti blogeissakin korostetaan, tyypillisesti arvioivat oman yrityksensä taloudellisen tilanteen pahasti pieleen. Mikä pahinta, he arvioivat yleisen markkinatilanteen huonommin kuin noppaa heittämällä: Tutkimuksissa havaittiin, että CFO:iden arviot työnantajayrityksensä suoriutumisesta suhteessa markkinoihin vuoden aikajänteellä olivat negatiivisesti korreloituneita todellisen menestyksen kanssa. Siis, inside view isoissa firmoissa oli enemmän pielessä kuin markkinainformaatio.

Usein käsitys asiantutijuudesta onkin aivan pielessä tästä syystä: inside-näkemyksen ajatellaan automaattisesti olevan arvokkaampi kuin outside-näkemyksen. Eräässä kokeessa mitataan ihmisten spontaania avuliaisuutta tietyssä tilanteessa, ja tilanne on laadittu siten että asettumalla koehenkilön asemaan jokainen kyllä kuvittelee, että itse olisi avulias, mutta koejärjestelytilanteessa lopulta avuliaita on vain noin 20% koehenkilöistä. Kun ihmisiä pyydetään tämän informaation kanssa arvioimaan kanssaihmisistään, olisivatko nämä avuliaita, jo täysin merkityksetön "haastattelu" saa ihmiset uskomaan että haastateltava olisi yksi avuliaista. Meillä on taipumus arvioida asioita positiivisemmin kun meillä on jotain syytä uskoa että meillä on sisäpiiri-informaatiota.

Katsonta on usein jopa moraalinen. Ajatellaan tilannetta, jossa potilaalla on jokin sairaus, joka johtaa kuolemaan. Sitä voidaan yrittää hoitaa, mutta hoito on kallis ja sen onnistuminen on epävarmaa. On vahvaa tilastollista evidenssiä, että hoidon onnistumismahdollisuuksia vielä merkittävästi heikentävät tietyt tilastolliset tekijät. Esimerkiksi vaikka ylipaino tai diabetes, tai vaikka jokin triviaali asia kuten siniset silmät tms. Olennaista on, että meillä on outside-näkemys, joka viittaa siihen, että hoito olisi syytä jättää väliin.  Moni ajattelee intuitiivisesti, että tällaista informaatiota ei pitäisi käyttää, vaan meidän tulisi käyttää "jokainen on yksilö"-periaatetta. Lääketieteessä tämä "jokainen potilas on yksilö"- ajattelua usein ainakin pintapuolisesti pidetään nimenomaan moraalisesti tärkeänä.

Meillä on kuitenkin tässä WYSIATI kahdella tasolla. Hoitamalla henkilö, jonka hoidolla on mitättömät mahdollisuut onnistua, otamme pois resursseja muiden ihmisten hoitamisesta.  Emme näe tai koe tätä, joten moraalinen periaatteemme ei ylety siihen. Näiden muiden ihmisten kärsimys on meidän mielessämme aivan liian abstrakti, kun taas juuri tämä potilasparka, jonka viimeinen toivo ollaan riistämässä, on kuolemassa ja juuri nyt meidän on keskityttävä tähän.

Yksi merkittävimpiä ns. vasemmistolaisen diskurssin virheitä ja ongelmia on se, että WYSIATI- periaatetta noudatetaan vähän joka paikassa ja valikoiden. Kun jonkin ratkaisun kritiikkinä esittää outside-näkemyksen, niin se leimataan "oikeistolaiseksi". Sama tietenkin pätee kääntäen, outside-näkemyksen tarjoaminen oikeistolaiselle kun inside-näkemys on pankkiirin, yritysjohtajan tai muun tämän suosikkiryhmään kuuluvan toimijan, on taas "vasemmistolaista".

Tässä kohtaa on syytä kuitenkin tunnistaa - ja pysäyttää aivan juurilleen - yksi näkökohta. Kognitiivisten bias-ilmiöiden olemassaolo ei oikeuta paternalismia. Miksi? No siitä yksinkertaisesta syystä, että virkamiehillä ja sosiaalitädeillä on aivan sama asiantuntijuuden ja inside-näkemyksen problematiikka. Sosiaalitäti ei kykene arvioimaan sitä, mihin jonkun pitää käyttää rahansa tai miten jonkun pitäisi elää elämäänsä, koska hänen näkemystään ohjaavat ne samat "asiantuntijuuden" ongelmat, joista CFO tai muu yritysjohdon toimija kärsii. Virkamies ei kykene suunnittelemaan parempaa yhteiskuntaa, koska hänen näkemystään ohjaa WYSIATI: hän näkee vain suunnittelupöydällä olevan hienon mallin siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi kehittää.

Tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Kahneman on ainakin osin optimisti. Emme voi korjata näitä kognitiivisia puutteita, mutta voimme tehdä kuten lääkärit: havaitsemme näitä ongelmia ja laadimme itselleme tarkastuslistoja. Näitä tarkastuslistoja läpikäymällä voimme eliminoida ison osan irrationaalisuudesta, menettämättä optimismiamme. Voimme vallan hyvin säilyttää optimistisen illuusiomme, kunhan vain ensin käymme läpi listan asioita, jotka pitää tarkastaa ja toimenpiteitä, jotka pitää tehdä ennen kuin ryhdymme projektiin.

Minun pitää tänään jättää yksi rahoitushakemus. Kirjoitin sen pyrkien realismiin. Siksi epäilen, että sitä ei tulla myöntämään, koska rahoituksen myöntäjät eivät halua lukea realistista kuvausta tutkimusprojektin mahdollisuuksista, vaan optimismia. Saan myös maanantaina tietää erään paperin kohtalon. Menetelmäarviona se on melko mitäänsanomaton. Siinä on teoria, ja siinä on toteutus, ja siinä on kokeet. Kokeet osoittavat että parannusta on, mutta kirjoitin tulkintaosioon, että realistisessa skenaarioissa tällainen parannus on todennäköisesti harvinainen. Olin rehellinen, ja epäilen että sitä ei julkaista. Vastaavasti, kun olen pyrkinyt toistamaan jonkun paperissa hehkutetun menetelmän loistavan suoriutumisen, se on aina ollut pettymys. WYSIATI toimii arviossakin. Ihmiset eivät halua lukea tekstiä, joka ei ole yli-itsevarmaa hehkutusta.

Minulla ei ole ratkaisua optimismin ja yli-itsevarmuuden problematiikkaan yleisesti. Rationaalista ratkaisua erilaisiin ongelmiin on turha yrittää myydä, jos narsismia lähentelevä itsevarmuus on perusedellytys "asiantuntijalle".

Nopeat ja Hitaat III: Algortimit.

Kahneman kuvailee yhdessä luvussa osittain samaa ilmiötä jota itse taannoin, ja jälleen kerran hieman eri näkökulmasta ja käsitteiden rajojen ollessa hieman toiset. Useimmissa tilanteissa, joissa pyritään ennakoimaan jotain myöhempää lopputulemaan ihmisen elämässä (opintomenestys, työssä pärjääminen, rikollisuus jne), "asiantuntijan" antama intuitiivinen arvio on käytännössä arvoton. Lääketieteelliseen tms. koulutukseen valittavien haastattelun perusteella tehty intuitiivinen "soveltuvuusarvio" on yleensä täysin epävalidi, so. se ei ennusta mitään, toisin kuin esimerkiksi aiemmat kouluarvosanat. Sama pätee todella monessa paikassa. Esimerkiksi hyvin yksinkertainen malli Bordeaux-viinien vuosikerran laadun ja tulevan arvon arvioimisessa, on moninverroin validimpi kuin maistajan arvio nuoresta viinistä. Malli ottaa huomioon satovuoden sademäärät tietyiltä kuukausilta ja kesän keskilämpötilan.

Useimmissa tapauksissa, joissa tilastollinen evidenssi on osoittanut, että asiantuntijuudesta ei ole käytännössä mitään hyötyä asioiden ennakoimisessa, ihmiset ovat reagoineet tähän vihamielisesti. Tosiasiat kuitenkin ovat kiistattomia: yksinkertaiset algoritmit, joiden parametrit valitaan tilastollisen evidenssin perusteella, ovat päätöksenteossa useimmissa tapauksissa huomattavasti luotettavampia kuin ihmiset. It gets worse: kun  ihmiset keksivät keinoja "korjata" jotain ilmeisen epäreilulla tavalla toimivaa mittaria, korjaus yleensä heikentää algoritmin toimintaa.

Esimerkiksi pääsykokeet yliopistoihin ovat melko huono mittari validiteetiltaan, jos puhutaan opintomenestyksestä. Toki täytyy muistaa se, että erityisen halutuilla aloilla näin on pakostakin, koska mitä enemmän pääsykoe karsii, sitä valikoituneempaa siitä läpipäässyt porukka on, ja sitä voimakkaampi restricted range-bias siinä on mittarina. Esimerkiksi älykkyysosamäärä on heikko ennustaja menestykselle tieteellisessä työssä, jos rajoitutaan reilusti alle kolmekymppisenä väitelleisiin tutkijoihin. Samaan tapaan VO2-max on huono ennakoija kestävyysjuoksijoiden menestykselle, jos rajoitutaan olympialaisten 10 000 metrin finaalin lähtöviivalle. Nämä populaatiot ovat rajoittuneita, kaikilla tämä "perusmuuttuja" on jo valmiiksi poikkeuksellisen korkea, ja erot syntyvät jostain muusta. Kuitenkin, jos pääsykokeen lisäksi otetaan jokin "soveltuvuushaastattelu", prosessi kokonaisuutena on vielä vähemmän validi. Tämä ylimääräinen informaatio heikentää, ei paranna prosessin tarkoituksenmukaisuutta.

Pörssianalyytikot pärjäävät keskimäärin suunnilleen yhtä hyvin kuin nopanheitto. Salkunhoitajat keskimäärin eivät kykene voittamaan markkinahintojen kehitystä. Jotkut toki pärjäävät joinakin vuosina paremmin, mutta menestys yhtenä vuonna ei korreloi menestyksen kanssa toisena vuonna: ei ole olemassa alfaa, vain betaa. Ammatinvalintapsykologit eivät osaa (muuten kuin ÄO-testillä) arvioida henkilön potentiaalia, eivätkä sitä, onko hän "alisuoriutuja", joka voisi parantaa koulumenestystään tekemällä enemmän töitä. Erityisen huonoja ovat erilaiset maailmanpolitiikan ja yleisen talouden analyytikot, joiden skenaarioarviot ovat pahemmin pielessä kuin se, että kaikille uskottaville lopputuloksille annetaan sama todennäköisyys. He arvioivat konfliktien, pörssiromahdusten, jne jne todennäköisyyksiä pahemmin pieleen kuin kolikonheitot.

Kaiken tämän taustalla on intuitio, joka siis pääasiassa valehtelee.

Mutta eivät mallitkaan saa kovin mairittelevaa kohtelua: monimutkaisempi malli menee yleensä pahemmin pieleen kuin yksinkertainen. Yksinkertaisten mallien validiteettia on helppo arvioida, ja useimmissa tapauksissa se on vain hieman sokkona tehtyä arvausta parempi. Sensijaan ns oppinut arvaus on yleensä sokkona tehtyä arvausta heikompi.

Poikkeuksia tästä kyllä on. Esimerkiksi kokeneet lääkärit arvaavat kyllä diagnoosin paremmin oikein kuin maallikot tai pelkkä arvaus. Tosin melko yksinkertainen tilastollinen päättely hakkaa usein kokeneenkin lääkärin. Ei ole ollenkaan sattumaa, että diagnostiset kriteerit toimivat yleensä niin, että luetellaan joukko oireita, ja diagnoosi varmistuu kun riittävän moni oire löytyy listasta. Diagnostiikkaa voidaankin pitää eräänlaisena intuition ja eksplisiittisen mallin yhdistämisenä. Vastasyntyneiden kohdalla ns. Apgar-pisteet ennustavat lapsen yleistilan hyvin luotettavasti, ja tarkkailu ja tehohoito kannattaa keskittää niihin, joilla on alhainen pistemäärä. Yksinkertainen tarkastuslista on pelastanut satoja tuhansia lapsia kuolemalta. Ennen Apgarin systeemiä, lääkärit ja hoitajat arvioivat lapsen tilaa kuka milläkin tavalla, ja osa tavoista oli täysin epävalideja. Itseasiassa voidaan argumentoida, että merkittävä osa kliinisen lääketieteen kyvystä pidentää elinikää ja laskea lapsikuolleisuutta perustuu samantapaisiin melko yksinkertaisiin tarkastuslistoihin, joiden perusteella sitten kiinnitetään tarkemmin huomiota yksilöön. 

Edellisessä kirjoituksessani kommenttiosiossa keskusteltiin jälleen kerran tehokkuudesta. Emme voi olettaa, että tehokkuutta voidaan tuosta vaan alkaa toteuttaa politiikassa. Tehokkuutta voidaan yleensä arvioida vasta merkittävästi jälkikäteen ja silloinkin vaihtoehtoiskustannus on melko puhtaasti arvailujen varassa. Toki kontrolloituja kokeitakin voidaan tehdä: esimerkiksi sovelletaan jossain maakunnassa tai kunnassa jotain periaatetta, ja toisessa toista.  Ehkä tämäntyyppisten prosessien kautta voimme oppia tekemään erilaisia päätöksenteon "tarkastuslistoja", joilla taataan edes jonkinlainen tehokkuus. Selvää on, että perinteisemmät ideologiat eivät tällaisia työkaluja tarjoa.

Nopeat ja Hitaat II.

Edellisessä tekstissäni peilasin Kahnemanin tekstiä ehkä vähän tylsään aihepiiriin. Pidemmällä teoksessaan Kahneman käsittelee erilaisia päätös- ja arviointiheuristiikkoja joita systeemi 1 käyttää. Näissä on paljon yhtymäkohtia sen kanssa, mitä olen aiemmin kirjoittanut intuitiosta. Kertaus on opintojen äiti:

[...] intuitio ikäänkuin kuiskii pehmeästi ja suloisesti valheita. Intuitio ei ole muuta kuin ennakkoluulojen summa; tämä ei ole sen heikkous muuten, mutta intuitio, jos sitä ei kyseenalaista, sotkee aivan liian helposti pessimismiä, toiveajattelua, arvostelmia, oman edun tavoittelua, sosiaalista painetta jne, ilman että sitä tiedostaa itse.

Luettuani Kahnemanin kirjaa, ymmärrän, että sana "intuitio" on oikeastaan väärä, minun pitäisi puhua systeemi 1:stä. Se ei ole aivan sama asia, ja tapa jolla pessimismi, toiveajattelu, jne, sotkevat arvioita ja käsityksiä joita systeemi 1 tuottaa, on monimutkaisempi.

Mutta perusviesti on sama: tietoista, hidasta ja loogista ajattelua, eli systeemi 2:a tarvitaan. Kahnemanin mukaan se on kuitenkin laiska ja haluton puuttumaan asioihin. Monien tutkimusten mukaan systeemi 2:n aktivaatio kuluttaa elimistön energiavaroja huomattavissa määrin; pitkäkestoinen tietoinen mentaalinen ponnistelu laskee verensokeria, ja sen nostaminen itseasiassa lisää kognitiivista suorituskykyä. Yksi merkittävimpiä kognitiivista suorituskykyä - ja yleensä elämässä pärjäämistä - ennustavista kokeista on niinsanottu vaahtokarkkitesti, joka mittaa lapsen kykyä siirtää vaahtokarkin (tms herkun; Kahnemanin viittaamassa versiossa puhuttiin kekseistä) syömistä tulevaisuuteen suuremman palkkion kannustamana. Yksi keskeinen viesti on, että tämä on kognitiivisesti vaativa tekijä, vaikkei siltä näytä; ja että ns. yleisälykkyys ja itsehillintä ovat osa systeemi 2:n tarkoituksenmukaista toimintaa ja siksi niillä on merkittävä korrelaatio.

Systeemi 1:n päätösheuristiikat ovat inherentisti "irrationaalisia", eli ilman tietoista ponnistelua niiden soveltaminen johtaa loogisesti ristiriitaisiin mutta narratiivisesti vetoaviin johtopäätöksiin. Systeemi 1 siis aivan konkreettisesti kuiskii valheita ihmiselle, eikä piittaa oikein muusta kuin siitä, että saa rakennettua saamistaan informaationpalasista vakuuttavanoloisen tarinanpätkän. Pidemmän jänteen koheesiolla ei sille ole niin väliä. Koska systeemi 1 toimii hyvin tehokkaasti stereotyypeillä ja hahmontunnistuksella, se kykenee tuottamaan nopeasti arvion. Se ei kuitenkaan ole esimerkiksi todennäköisyyksien suhteen lainkaan koherentti.

Esimerkiksi yhdessä tapauksessa jonka Kahneman esittelee, koejärjestelyssä esitetään kuvaus "Lindasta". Lindan opiskeluaikaa kuvaillaan tavalla, joka tuo kelle tahansa mieleen feministisen aktivistin. Tämän jälkeen esitetään joukko erilaisia elämäntilanteita Lindan myöhemmästä elämästä, ja kysytään, mitä näistä voisi pitää todennäköisimpänä. Silmiinpistävää on, että vaikka vaihtoehtoja olisi vain kaksi:

1. Linda on pankkivirkailija
2. Linda on feministi ja pankkivirkailija

koehenkilöt lähes poikkeuksetta arvioivat vaihtoehdon 2 todennäköisemmäksi kuin  vaihtoehdon 1. Tämä on tietenkin niin järjetöntä ja irrationaalista, että se saa kenet tahansa todennäköisyyksiä tuntevan kiskomaan hiuksia päästään. Introspektioni kertoo minulle kuitenkin, että jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu luontevammalta, eli koska Linda vaikuttaa feministiltä, on luontevaa olettaa, että jos hän on pankkivirkailija, hän on edelleen feministi.On kuitenkin selvää, että tapaus 1 sisältää tapauksen 2, joten tapaus 1 on aivan väistämättä todennäköisempi. Yksi mahdollinen syy tähän vinoumaan tietenkin on, että ihmiset tulkitsevat kysymyksen niin, että vain toinen näistä voi olla tosi, jolloin vaihtoehto 1 tulkitaan niin, että se sanoisi "Linda on pankkivirkailija ja ei ole feministi".

Vastaavia kompositionaalisuuden rikkomuksia tulee kuitenkin muualla, ja niitä syntyy ihmisten mielissä. Isoilta joukoilta ihmisiä kysyttäessä seuraavien skenaarioiden todennäköisyyttä (erikseen, ei siis samassa kyselyssä)

1. Läntiseen USA:han iskee vakava tulva,
2. Kaliforniaan iskee maanjäristys joka aiheuttaa vakavan tulvan.

vaihtoehto 2 tulkitaan todennäköisemmäksi. Tämä viittaa siihen, että kyse on nimenomaan vakuuttavammasta narratiivista. Tämä liittyy omiin kirjoituksiini argumentaatiosta. Olen tulkinnut argumenttia ajatuskoneena, joka on loogisesti koherentti, ja jonka avulla voidaan päätellä muutoksia todennäköisyyksissä tms. Huomaan kuitenkin, että tässä kohtaa ajattelussani on ollut vakava puute. Oikein toimiva argumentti  on kuin dynamiittipötkön antaisi lapselle, koska hyvä argumentti on yleensä myös hyvä tarina. Bayesilaisittain toimiva argumentti on usein tylsä, eikä narratiivisesti vetoava. Narratiivisesti vetoavan argumentin ei tarvitse olla parempi, riittää ettei se ole väärä, ja se voi silti olla suurimmalle osalle ihmisistä vakuuttava. Esimerkiksi näistä vaihtoehto 2 on eräänlainen argumentti, tai se voidaan tulkita sellaiseksi: Maanjäristys kaliforniaan tulkitaan uskottavaksi skenaarioksi, ja sen aiheuttama tulva on mahdollinen seuraus.

Lopetan tämän kirjoituksen yhteen sellaiseen näkemykseen, jonka Kahneman esittää. Olen jo jonkin aikaa kokenut oloni epämukavaksi erilaisten keskustelufoorumien melko yleisestä tendenssistä typistää tarkastelutapoja "liberaaleihin", "vasemmistolaisiiin", "oikeistolaisiin" tai "konservatiivisiin". Olen syyllistynyt tähän itsekin, mutta tunnen sellaisen jotenkin aina likaiseksi. Kahnemania - varmaan kuten minuakin - voi syyttää liberaaliksi seuraavan lainauksen perusteella. Mutta hän kuuluu tällöin samaan kategoriaan esimerkiksi Pinkerin kanssa. Itse haluaisin omaksua enemmän näiden miesten kanssa samanlaisen ajattelutavan.

The social norm against stereotyping, including the opposition to profiling, has been highly beneficial in creating a more civilized and more equal society. It is useful to remember, however, that neglecting valid stereotypes inevitably results in suboptimal judgements. Resistance to stereotyping is a laudable moral position, but the simplistic idea that the resistance is costless is wrong. The costs are worth paying to achieve a better society, but denying the costs exist, while satisfying to the soul and politically correct, is not scientifically defensible. Reliance on the affect heuristic is common in politically charged arguments. The position we favor have no cost and those we oppose have no benefits. We should be able to do better.

Peitos.

Peittävyys on käsite, joka esiintyy eri abstraktiotasoilla hyvin samaan tapaan, jopa arkikielessä. Matematiikassa (pistejoukkojen tapauksessa) esimerkiksi kokoelma joukkoja on peite jollekin joukolle, jos kaikki joukon alkiot kuuluvat johonkin kokoelman joukkoon. Useimmissa logiikoissa voidaan myös sanoa, että väittämä A peittää väittämän B jos A on B:n looginen seuraus. Huomatkaa: tämä menee tähän suuntaan totuuden säilyttävässä päättelyss, koska jos A on B:n looginen seuraus, niin A on yleisempi väittämä, siis useammin tosi kuin B. 

Kripke-rakenne on modaalilogiikoiden (yleensä aikalogiikka) laskennassa yleensä käytetty malli, joka on periaatteessa graafi, jonka jokaisessa solmussa pätee jokin (esimerkiksi ensimmäisen kertaluokan) logiikan väittämäjoukko eli teoria. Esimerkiksi edellisessä kirjoituksessani käsittelemäni kontrollivuon analyysi voidaan ajatella Kripke-rakenteena, jossa siirrytään tilasta toiseen ja abstraktion määräämät väittämät joko pätevät tai eivät päde.

Rakennetta ei tunneta kokonaan, eikä sitä edes (yleisessä tapauksessa) voida tuntea, koska se voi olla ääretön. Abstraktio toisaalta yleensä takaa, että se on äärellinen. Esimerkiksi tietokoneohjelmaa analysoitaessa malli voidaan rakentaa jokaisella käytettävällä abstraktiotasolla kokonaan, mutta joissain tapauksissa se saattaa olla niin suuri, ettei sitä voi laskea. Tähän on olemassa keinoja, joilla ongelmaa helpotetaan. Yksi näistä on peittävyys.

Peittävyyttä käytetään seuraavalla tavalla: Oletetaan, että päädymme abstraktiin tilaan, jossa pätee väittämä P(x), ja kontrollin tila on a.  Symboli "x" tässä nyt viittaa vain yleisesti kaikkeen siihen, mitä osaamme sanoa tilasta. Merkitään tätä parilla (a, P(x)). Tätä varten olemme lisänneet Kripke-rakenteeseemme (emme välttämättä tosiasiassa koskaan tee tätä rakennetta, se on matemaattinen abstraktio, jonka on tarkoitus kuvata prosessin eteneminen, ei välttämättä mikään todellinen ilmiö) uuden tilan. Olemme päätyneet tähän erinäisten vaiheiden kautta alkutilasta. Ja matkalla kontrolli on saattanut kulkea myös tilan a kautta. Tutkimme tilan historian (joka on tallessa joko osittain tai kokonaan) ja löydämme sieltä tilan (a, Q(x)). Jos kuitenkin huomaamme, että Q(x) on P(x):n looginen seuraus, meidän ei tarvitse tutkia pidemmälle, sillä tila (a, Q(x)) peittää tilan (a, P(x)). Siis, kaikki, mitä voimme sanoa voivan tapahtua tilassa (a, P(x)), voi tapahtua myös tilassa (a, Q(x)), koska jälkimmäinen on edellistä yleisempi tapaus. Se on siis abstraktimpi. Jos tila (a, Q(x)) on turvallinen, siis jos siitä ei voi suorittaa mitään virhettä, ei tällaista ole myöskään tilasta (a, P(x)). Kääntäen, jos tilasta (a, P(x)) voidaan tehdä virhe, sellainen voidaan tehdä myös tilasta  (a, Q(x)).

Nopeat ja hitaat.

Aloin vihdoin lukea Kahnemanin kirjaa Thinking, Fast and Slow. Ensimmäiset vajaa sata sivua ovat ainakin täyttä dynamiittia. Eräs ystäväni viittasi Kahnemaniin yhtenä "parhaimmista". En voi olla eri mieltä.

Karkeastiottaen kirjassa käsitellään kahta "systeemiä" ajattelussa, Systeemi 1:ä ja  Systeemi 2:a. Systeemi 1 on intuitiivinen ja nopea ja perustuu hahmontunnistukseen. Systeemi 2 on hidas ja perustuu strukturoituun ja eksplisiittiseen vertailuun. Kahnemanin esitys, esimerkkeineen ja koukkuineen, on erittän vangitseva ja vakuuttava. Hän tosin korostaa että kyse on metaforista tai abstraktioista, joiden ei voi olettaa olevan aivan täysin tarkkarajaisia, mutta abstraktio on erittäin toimiva, ja jo 24 tuntia sen omaksumisen jälkeen olen huomannut selkeän vaikutuksen omaan tietoiseen ajatteluuni ja huomioni suuntautumiseen.

Luin myös ns. laiskasta abstraktiosta, joka on aivan eri asia. Teen kytköksen kohta. Laiska abstraktio on menetelmä, jossa järjestelmää tutkitaan niin, että abstraktiotasoa karkeistetaan tarpeen mukaan ja vain niiltä osin kuin havaitaan jokin puute tai vuoto abstraktiossa. Konteksti, jossa sitä joudun tutkimaan, on tietokoneohjelman käyttäytyminen, mutta se toimii myös ajattelussa ja argumentaatiossa vallan hyvin. Esimerkkiohjelma on seuraavanlainen:
1 do {
2   lock();
3   old = new;
4   if(x){
5     unlock();
6     new++;
7   }
8 }while (new != old)

Tässä esimerkissä "x" on ehto, jota ei tulkita; se on abstraktio jota emme voi purkaa (tässä yhteydessä), vaan se on tosi tai sitten ei ole. lock() on funktio, joka asettaa "lukon" päälle ja unlock() asettaa sen pois. Haluamme osoittaa turvallisuusominaisuuden, joka sanoo, että poistumme tästä silmukasta vain, jos lukko on päällä. Oletuksena on myös että operaation "++" jäljiltä olio "new" ei ole koskaan sama kuin ennen. Jokainen ohjelmoinnista jotain ymmärtävä näkee kyllä, että väittämä pitää paikkansa.

Verifiointia varten ohjelma muunnetaan kontrollivuota kuvaavaksi graafiksi, jonka solmuina ovat ohjelman kontrollilausekkeet ja näiden lisäksi alkusolmu, joka kuvaa lähtötilannetta, ja loppusolmu, joka kuvaa lopussa (mahdollisesti) tapahtuvaa virhettä. Graafin kaaret eli tilasiirtymät taas ovat operationaalisia lausekkeita. Alustuksessa lukko laitetaan  pois päältä, ja siirrytään silmukkaan.
Laiska abstraktio aloittaa oletuksesta, että  mitä tahansa voi tapahtua, eli kontrollivuo voi edetä miten tahansa. Kun se päätyy virheeseen, virhe tarkastetaan. Alkuoletuksen voimassaollessa silmukka ajetaan loppuun ja siitä poistutaan riippumatta siitä, mitä aiemmin on tehty.  Saadaan aikaan "virhe".

Virhetilaan siirtymiselle on kuitenkin ehto, ja se ehto pitäisi pystyä osoittamaan todeksi niiden askelien perusteella, joilla virhetilaan päästään. Jos tämä ei onnistu, voidaan välissä tutkituille solmuille tietyt invariantit, joiden avulla voidaan todistaa ettei virhetilaan päästä. Abstraktio muuttuu karkeammaksi, koska nyt informaatiota on enemmän. Informaatiota etsitään kuitenkin vain juuri sen verran, että virhetilaan päätyminen tulee estetyksi.   Tätä tekniikkaa on tässä turha nyt käydä sen kummemmin erittelemään.

Olennaista on, että löydetään "tulos", joka tarkastetaan, ja tarkastuksen seurauksena todetaan, että tulos on väärä, joten abstraktiota pitää muuttaa. Tämä eroaa CEGAR:ista siinä, että prosessia ei aloiteta alusta, vaan polku vain merkitään uudelleen ja prosessia jatketaan. Tästä nimitys "laiska abstraktio".

Graafi kasvaa kun abstraktio muuttuu hienojakoisemmaksi, koska kontrollivuo vie eri tilaan; esimerkiksi jos ehto "x" on tosi, ja absraktiota on hienonnettu sen verran, että lukon tila tunnistetaan, riviä 8 vastaavia tiloja on kaksi: toisessa lukko on päällä ja toisessa ei. Jälleen saamme uuden virhetilan, ja huomaamme, että vertailun new != old  tuloksen säilyttämiseksi abstraktiota täytyy jälleen hienorakeistaa. Jne.


On mielenkiintoista huomata, että tässä käytetään tavallaan samantapaista jaottelua kuin Kahnemanin systeemit 1 ja 2. Virheen löytäminen on nopeaa, koska kontrollivuon läpikäynti on hyvin tehokasta nykyisillä tietokoneilla. Virheen tarkastaminen ja abstraktion tarkentaminen puolestaan on melko kallista, koska siinä pitää käsitellä (pahimmillaan) monimutkaisia loogisia lausekkeita. Tämä rakenne myös vastaa hyvin sitä intuitiota, joista ihmisen Systeemi 1:n tekemät virheet usein kumpuavat. Kahneman ottaa esimerkkinä kirjassaan seuraavan tehtävän; lukijaa pyydetään vastaamaan intuition perusteella, eikä edes yrittämään ratkaisemaan ongelmaa ensin:

Tennismaila ja pallo maksavat yhteensä 11 euroa. Tennismaila maksaa 10 euroa enemmän kuin pallo. Paljonko pallo maksaa?

Intuitiivinen ratkaisu on tässä melkein kaikilla väärä. Fiksummat ihmiset kuitenkin ratkaisevat ongelman melko helposti yksinkertaisesti tarkastamalla vastauksensa: jos pallo maksaisi todellakin sen yhden euron, niin mailahan maksaisi 11 euroa, ja vastauksen olisi silloin pakko olla väärä. Systeemi 1 generoi vastauksia. Aivan kuten laiska abstraktio.

Päätöksenteko sellaisessa maailmassa, jossa likiarvovastauksen nopea saaminen on usein tärkeämpää kuin vastauksen oikeellisuus, tuottaa valintapaineen juuri tällaisen ajattelun kehittymiselle. Tämä aihe on hyvin mielenkiintoinen, ja on aikalailla onnenkantamoinen, että oman tutkimukseni ja huvikseni lukeman tekstin välillä on näinkin vahva yhteys.

Musta Joutsen II.

Hankkimani painoksen lopussa on alkuperäiseen lisätty "jälkipuhe", joka on itseasiassa helpompi ajatella uutena lukuna kirjaan. Se toimii saumattomasti, siitäkin huolimatta, että alkuperäinen kirja on kirjoitettu ennen ns. velkakriisiä ja jälkipuhe vasta vuosia kriisin alkamisen jälkeen. (Päättynythän kriisi ei vielä ole).

Taleb antaa listan muutamia "suuria ideoita" yhteiskunnan ja talouden kehittämiseksi robustimpaan suuntaan. Olin yllättynyt siitä, miten suuressa määrin olin tullut itse jo aiemmin samoihin johtopäätöksiin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Argumentaationi oli toisenlainen, itseasiassa paikoin jopa täysin päinvastainen. Käyn ne tässä läpi melko löyhästi suomentaen.

1. Hauraiden rakenteiden pitäisi antaa rikkoutua ennen kuin ne kasvavat suuriksi. Sääntelyn ja subventiopolitiikan ei pitäisi auttaa piilottamaan riskejä niin, että syntyy yrityksiä jotka ovat "too big to fail". Olen itse puhunut negatiiviseen sävyyn suomalaisen yhteiskunnan suuruudenpalvonnasta ja siitä, miten talouspolitiikasta puhuttaessa aina kaivataan "uusia Nokioita". 
2. Tappioiden sosialisointi ja voittojen yksityistäminen pitää lopettaa. Ei pitäisi olla välimuotoa, jossa valtio tukee horjuvia rahoituslaitoksia, vaan yritysten ja instituutioiden pitää joko kaatua vapaasti tai sitten ne pitää sosialisoida kokonaan. Olen tästä samaa mieltä. 
3. Jos joku ajaa kolarin silmät sidottuina, hänestä ei pitäisi enää tehdä koulubussin kuljettajaa. Tällä Taleb viittaa siihen, että Nobel-palkitut ekonomistit ovat luottavaisin mielin ennustaneet vähän sitä sun tätä ja antaneet neuvoja, joiden kanssa on sitten romutettu systeemi. Jos ja kun systeemiä uudistetaan, asiantuntijoiksi pitäisi ottaa niitä, jotka eivät ole olleet mukana sotkua tekemässä. Tässä Taleb kyllä pelaa omaan pussiinsa aika härskisti, koska luulen että hän tarkoittaa lähinnä itseään. 
4. Kannustinpalkalla olevan ei pitäisi johtaa ydinvoimalaa eikä hoitaa taloudellisia riskejä. Tämä johtuu siitä, että "riskiä" - jos se ymmärretään volatiliteettinä - voi lyhyellä aikavälillä painaa alaspäin ja voittoja ylöspäin, samalla kun täydellinen kasvoille lävähtäminen muuttuu todennäköisemmäksi. Kapitalismissa ei ole kyse pelkästään palkkioista, vaan myös tappioista. 
5. Kompleksisuutta pitää tasapainottaa yksinkertaisuudella.Tätä kohtaa en ihan tajua, koska Taleb vetää velan mukaan; hänen mielestään kompleksisessa taloudessa pitäisi turvautua vähemmän velkaan. Velassa eli vieraassa pääomassa ei kuitenkaan ole mitään monimutkaista, itseasiassa se on paljon yksinkertaisempaa kuin oma pääoma. Sen ainoa ongelma on, että se lisää riskiä, koska jos maksukyky menee, niin velkojat vievät oman pääoman. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että osakekupla ei ole kovin paha juttu, velkakupla yleensä on. Ja totta on tietysti se, että kun velkaa on paljon, sen järjesteleminen maksuvaikeuksien yllättäessä on monimutkaisempaa, kun taas oman pääoman arvon sulaminen on lopultakin melko yksinkertainen asia. 
6. Älä anna lapsille dynamiittipötköä vaikka siinä olisikin varoitustarra. Taleb vaatii monimutkaisten rahoitustuotteiden kieltämistä. Tästä olen eri mieltä. Tarve kieltää jotain monimutkaisia instrumentteja kielii siitä, että regulaatio on jo itsessään liian monimutkaista. Jos ja kun jotain sääntelyä asetetaan, sen pitää olla tarkoituksenmukaista niin, että monimutkaisten rahoitusinstrumenttien tarvetta ei ole. Instrumentin monimutkaisuus ei ole ongelma, jos tiedetään kuka oikeasti kantaa riskin. Spekulaation pitäisi näkyä spekulaationa, mutta sitä ei ole syytä kieltää. 
7. Vain ponzi-huijaukset ovat riippuvaisia "luottamuksesta". Tämä ei ole minusta totta. En ole eri mieltä Talebin operationaalisesta suosituksesta, eli että yleistä markkinaluottamusta ei pitäisi joutua tukemaan keskuspankin rahalla. Tällainen tarve on merkki systeemiongelmasta, ja tämä ongelma pitää korjata. Luottamus on kuitenkin keskeinen yhteiskunnan rakennuspilari. On erikoista, että Taleb täyttää ison osan kirjan sivuista kertomuksilla Libanonin sisällissodasta hänen nuoruusvuosiensa ajoilta, mutta sivuuttaa luottamuksen merkityksen. Itseasiassa narratiivi, jonka hän tarjoaa sisällissodan taustaksi, on juurikin luottamuksen rapautuminen. 
8. Älä anna addiktille lisää kamaa kun tällä on vieroitusoireita. Velkakriisiä ei pitäisi ratkaista antamalla lisää velkaa. Itse ehdotin puoliksi leikilläni, kun EKP teki isoja QE-pakettejaan luottokriisin ravistellessa pankkijärjestelmää, että QE-rahaa pitäisi pikemminkin jakaa kansalaispalkkana kaikille EU-kansalaisille pankkitalletuksina, eikä laajentaa pankkien mahdollisuutta lainata halvalla. Velkakriisiä yritettiin korjata painamalla korkoja alas, tämä on vähän niinkuin korjattaisiin huumeongelmaa laskemalla huumeiden hintaa. Se ei ole ihan niin typerä idea kuin miltä se ensialkuun kuulostaa, mutta jos tarjolla on lääke joka auttaa vieroitusoireisiin aiheuttamatta uutta riippuvuutta, se voi yleensä olla vielä parempi idea.
9. Kansalaisten ei pitäisi olla riippuvaisia finanssisektorista säästöjensä "turvana", eikä heidän pitäisi olla "asiantuntijoiden" armoilla eläkerahojensa osalta. Talebin teesi on, että talouselämän pitää olla vähemmän riippuvaista finanssisektorista. Tämä käsitys on ymmärrettävä, mutta minusta jossain määrin halpaa populismia. On totta, että rahoitus- ja pääomamarkkinat eivät ole kovin stabiileja eivätkä markkinahinnat oikeasti anna mitään kovin hyvää varmuutta pääoman arvosta. Siksi sijoittamisen pitäisi Talebin mukaan olla pikemminkin jonkinlaista ajanvietettä tai hupia, ei riskinottoa yksilöiden, eikä varsinkaan populaation taloudellisella tulevaisuudella. Näissä on kaikissa paljon mieltä ja pointtia. Helppoheikkien huijaukset kuten että "aina kannattaa sijoittaa" ja pankkien yritykset myydä houkuttelevia rahoitusinstrumentteja katteettomilla "ennusteilla" pitäisi saada kuriin, en ole tästä eri mieltä. Kynnys nostaa syyte ihan petoksesta, ja toisaalta myöntää vahingonkorvauksia menetetyistä sijoituksista pitäisi olla alhaisempi, niin myyntipuheitakin vähän himmailtaisiin. Mutta tosiasia on, että populaatiotasolla kulutusta voi lykätä tulevaisuuteen säästämällä vain siinä määrin kuin huoltotaseidentiteetti pätee, eli säästäminen ja investoinnit kohtaavat, koska rahaa ei voi syödä. Yhtälö ei ole helppo. 
10. Rikkoutuneista munista kannattaa tehdä omeletti. Talouskriisi antaa Talebin mukaan mahdollisuuden suunnitella systeemi uudelleen niin, että systeemiriskiä ei pääse syntymään, muuten systeemi rakentaa itse itsensä. Tässä en ole nyt ihan samaa mieltä, mutten myöskään eri mieltä. Olen samaa mieltä jos tämä ymmärretään niin, että lääke jota nyt yleensä melko universaalisti tarjotaan - eli lisää sääntelyä eli lisää monimutkaisuutta - on aivan väärä. Systeemin pitää antaa kuitenkin rakentaa itse itsensä, eikä sitä voi "suunnitella". Reunaehtoja voidaan asettaa, vaikkapa muuttamalla verotuksen rakennetta niin ettei se suosi velkaa oman pääoman sijaan niinkuin nyt. "Tasapainotiloja" eli tarkemmin sanoen systeemin attraktoreita voidaan siirtää poispäin riskialttiimmista positioista ja stabiiliutta lisätä vaikkapa tiukentamalla ehtoja, joilla tukea myönnetään kriiseissä. jne. Mutta suunnitella systeemiä ei voi, eikä minusta pidä edes yrittää. 

 Suosittelen kyllä kirjaa, vaikka jokainen vähänkään lukeneempi on sen jo varmaan lukenut ja muut lienevät saaneet jo kaiken irti siitä, mitä kirjasta on sanottu. Seuraavaksi käyn sen Kahnemanin kimppuun, se tuli eilen postissa, vastoin odotuksiani.

Tosin, ensin pitää lukea pari artikkelia abstraktiosta. Mielenkiintoinen lähestymistapa, julkaistu tämän vuoden TACAS:issa, jossa systeemiä tarkastellaan yhtä aikaa yli- ja aliabstraktion kautta. Yliabstraktio tekee enemmän, so, siinä on kaikki alkuperäisen virheet, mutta mahdollisesti liikaa; sen osoittaminen oikeaksi osoittaa alkuperäisenkin oikeaksi. Aliabstraktio tekee vähemmän, sen osoittaminen virheelliseksi osoittaa alkuperäisen virheelliseksi. Tarkastelu konvergoituu kun nämä kohtaavat.

Paluu tropiikkiin & Musta Joutsen.

Palasimme eilen tropiikkiin. Kontrasti Suomeen on tietysti valtaisa, kuin eri todellisuus. Lämpö, kosteus, hajut, äänet, tyystin erilainen kasvisto jne, kaikki synnyttävät kokemuksen siitä, että olen saapunut tyystin "eri paikkaan".

Jostain syystä lentokenttien kirjakaupoista löytyy aina jotain mielenkiintoista luettavaa. Tilasin Kahnemanin jo pari viikkoa ennen lähtöä, mutta se ei ollut saapunut matkalle lähtiessäni.  Eikä ole vielä tätä kirjoittaessa saapunut, vaikka toimitusaika on paukkunut jo reippaasti; kirjakaupan mukaan se on lähetetty 14. päivä, ja toimitusajan piti olla maksimissaan viikko lähetyksestä, nyt on kulunut jo enemmän kuin kaksi. Odotusaika noudattaa todennäköisesti jonkinlaista kieroa jakaumaa, niin että kun aikaa on kulunut näinkin kauan, on erittäin epätodennäköistä että kirja saapuisi viikon päästä edes tänään.  Itseasiassa pidän täysin mahdollisena ettei se saavu koskaan, ellen kovistele toimittajaa.

Nappasin luettavakseni hyllystä N.N.Talebin taannoisen best-sellerin "Black Swan" elikkästä Suomeksi Musta Joutsen. Kirja on ihan viihdyttävä, mutta sen viesti on kovin ohut. Kirjailija haukkuu "narratiivista virhepäätelmää" (en tiedä miten se on suomennettu suomenkielisessä versiossa) ja kausaatiopostulaatteja, ja ennenkaikkea normaaliusolettamia. Näissä kaikissa on tietenkin tärkeä pointti, mutta kirjasta jäi jotenkin eräänlainen "so what?"-tunnelma. Taleb rakentaa vahvan narratiivin (sic) siitä, miten totuudenpuhujia kiusataan ja sorsitaan ja miten akateemisissa piireisssä asiantuntijat silittelevät toistensa päätä. Kaikenkaikkiaan kirjassa on vähän sellaista, mistä olisin eri mieltä, mutta juuri siksi olinkin pettynyt; jos kirja ei saa minua generoimaan massiivista määrää vasta-argumentteja, se on epäonnistunut.

Taleb myös kovasti jaksaa korostaa miten hänen teeseihinsä on vastailtu ad hominem-argumenteilla, ja miten tämä on jotenkin erityisen palkitsevaa. Kirjasta jää kuitenkin valitettavasti sellainen tunne, että Taleb on itsekin tosiasioiden esittämisen ja teoriaan kohdistuvan kritiikin sijaan taipuvainen keskittymään ihmisten haukkumiseen, joten en voi välttyä epäilemästä, että hänen käsitystensä "vastustus" ei oikeasti kohdistukaan niinkään niiden vallankumouksellisuuteen tai siihen miten ne tekevät finanssianalyytikoista turhia (tai ainakin näiden teorioista vanhentuneita), vaan siihen, että mies käyttäytyy huonosti. Tietenkin tämä voi olla vain omaa tulkintaani.


Olen muutenkin ollut havaitsevinani että on olemassa tietynlainen ihmistyyppi, tai ehkä pikemminkin suhtautumistapa, siihen miten joku kokee oman "oikeassaolonsa". Tähän liittyy sellainen piirre, että oma kiistanalainen käsitys jostakin koetaan tosiasiallista kiistanalaisemmaksi ja vaikeammin ymmärrettäväksi. Kun toiset eivät henkään haukkoen ala julistaa tätä ilosanomaa ja selitä miten he ovat juuri nähneet valon, näiden julistetaan olevan luutuneiden asenteiden orjia, systeemin kätyreitä, tai mikä nyt sattuukaan olemaan sillä hetkellä sopiva loukkaava määre.