New Scientistin arvostelu kirjasta The Universe: Order without design vaikuttaa lupaavalta, mutta hörhöilyalttiilta. Populaareissa kosmologian kirjoissa on aina vaaransa. Viimeinen kunnollinen oli Ajan lyhyt historia. Luin sen tosin lapsena. Aioin vielä lukioikäisenä lähteä lukemaan fysiikkaa, mutta vuotta ennen ylioppilaskirjoituksiani tunsin jotenkin mielenkiinnon menneen. En tarkkaan tiedä, miksi niin kävi.

Pohjois-Korea.

Ihmettelen yhtä asiaa kansainvälisessä politiikassa. Tietysti tilanne on nyt toinen, kun USA:n presidenttinä on Barack "kyyhky" Obama, mutta kuitenkin. Jos nimittäin puhutaan "demokratiaviennistä", niin sen onnistumisen todennäköisyys esimerkiksi Pohjois-Koreassa olisi paljon suurempi kuin mitä se oli Afganistanissa tai Irakissa. Lähi-idän kunniakulttuuri ja uskonnollinen elämä eivät ole kovin hedelmällistä maaperää länsimaistyyppiselle demokratialle.

Koreakaan ei ehkä ole autoritaarisuudessaan mikään demokratiaystävällisin maa, mutta Etelä-Koreassa on jo kuten miten toimiva demokratia, mikä osoittaa, että ainakin periaatetasolla yhdistymisen jälkeen yhteiskunnan voisi saada toimimaan. Elintasokuilu Pohjois- ja Etelä-Korean välillä on yksi maailman jyrkimpiä suhteellisesti (liki 1:19 BKT:ssa mitattuna), vaikkakaan ei absoluuttisesti (esimerkiksi USA:n ja Meksikon välillä ero on n. 32000 dollaria per capita; nominaalisesti laskettuna itseasiassa Suomen ja Venäjän välillä on absoluuttisesti vielä suurempi, n. 40 000 dollaria, mutta ostovoimakorjattuna se on pienempi) Lisäksi, vaikka Pohjois-Korean väkiluku on pienempi, se on noin puolet Etelän vastaavasta.

En mitenkään iloitse sodasta, sota on kauheaa. Mutta minusta alkaa jotenkin näyttää ilmeiseltä, ettei Pohjois-Koreaa saada alas mitenkään muuten. Yksi vaihtoehto voisi olla lahjoa valtiojohto muutamalla miljardilla ja luvata koskemattomuus kaikenlaisia syytteitä vastaan. Siihen liittyy vain tietynlainen kannustinongelma.

Aamulla radiossa kerrottiin uutinen, joka vähän ihmetytti. Kaleva kirjoittikin asiasta, Nelosen uutiset raportoi, samoin Tietokone-lehti. Aamulehdessä en pikaisella selauksella löytänyt mainintaa, mutta HS sentään mainitsi asian. Yleisradio sensijaan ylläpiti radiohiljaisuutta.

Eurovaaliehdokas Jyrki Kasvi käsittelee asiaa omassa blogissaan. Pidän tätä kehitystä pöyristyttävänä. Minusta vihreiden olisi nyt viimeistään aika kokonaisuutena ottaa kantaa samoilla linjoilla. Jos näin ei tapahdu viimeistään pian eurovaalien jälkeen, katson, että puole on pettänyt demokratian ja lakkaan kannattamasta sitä.

Jostain syystä vanheneminen on minun kohdallani johtanut siihen, että pidän yhä useammin sellaisesta musiikista, jota voisi nimittää pliisuksi. Itseäni tämä ei häiritse millään tavalla, mutta asia on mielenkiintoinen, koska nuorempana ylenkatsoin sellaista musiikkia kovastikin.

Kognitiivinen vinouma.

Käsitykseni todellisuudesta on, kuten kaikilla, omalla tavallaan vinoutunut. Syynä on se, että olen tutkinut lähinnä mallintamisen ja mallien toimintaa ja teknologiaa, jolla mallien ominaisuuksia voi selvittää. Kontekstina on formaali verifiointi, mutta tämä on yleisluontoisempi katsaus.

Malli voidaan ajatella ajatuskoneeksi, jonka tarkoituksena on esittää "olennainen" jostakin todellisesta ilmiöstä. Mallin relevanssi viittaa yhtäältä siihen, ovatko ilmiön olennaiset piirteet mukana vai eivät ja toisaalta siihen, kuinka tarkkaan malli ennustaa "todellista" maailmaa.

Malli voi olla huono tai hyvä; se ei koskaan ole "oikea" tai "väärä". Malli voi toki olla virheellinen, eli siinä voi olla jokin sellainen piirre, joka on otettu mukaan epähuomiossa tai jätetty jokin asia pois. Malli voidaan myös operationalisoida väärin, jolloin mallin toiminnallisten osien tai muuttujien suhteet tulkitaan eri tavalla kuin on tarkoitettu.

Sana mallintarkastus on tässä kontekstissa harhaanjohtava. Sana "model" viittaa siinä logiikassa ja matematiikassa esiintyvään mallin käsitteeseen; Silloin "malli" käsitteenä viittaa johonkin struktuuriin, joka täyttää annetut aksioomat. Nykyisin maalintarkastuksen yhteydessä usein kuitenkin käytetään sanaa "malli" sillä tavalla kuin tämän merkinnän alkuosassa, eli malli on jonkinlainen "rautalankahäkkyrä" tms., ikäänkuin todellisen järjestelmän pienoismalli, jonka oikeellisuus "tarkastetaan".

Oma tietoteoriani on vinoutunut siksi, että pohdin työkseni näitä asioita. Oman alani epistemologiassa yksi kysymys liittyy siihen, miten voimme koskaan tietää, onko malli oikea. Jos tahdomme vakuuttua järjestelmän X oikeellisuudesta, haluamme tyypillisesti tietää, että järjestelmällä X on kaikki halutut ominaisuudet eikä mitään kiellettyjä ominaisuuksia. Jos järjestelmä itse on liian suuri tarkastettavaksi, rakennamme mallin Y ja tarkastamme tästä mainitut ominaisuudet. Emme kuitenkaan voi tietää, onko Y mallinnettu niin, että X todella toteuttaa sen, mitä Y:kin.

Toinen kysymys liittyy siihen, onko annettu spesifikaatio oikea. Tämä liittyy kaikkiin formalismeihin yleisemminkin. Formaali järjestelmä on tarkalleen määritelty, objektiivisesti se, mitä se on, kun se on kerran määritelty. Emme vain voi koskaan olla varmoja siitä, milloin olemme määritelleet sen, mitä lähdimmekin määrittelemään.

Radio-ohjelmassa joku mies väitti, että pitkälle keskiajalle uskottiin, että hämähäkillä on kuusi jalkaa, koska empiirinen metodi oli niin ylenkatsottu. Siis ajatus siitä, että joku olisi ottanut hämähäkin käteen ja laskenut sen jalat, oli "typerä" ja "lapsellinen". Tällainen keino hankkia tietoa oli vain yksinkertaisesti väärä.

Siitä huolimatta että mallin empiirinen verifiointi, siis havaintojen vertaaminen mallin ennusteisiin, oli hyväksytty, ihmiset eivät vieläkään ole ymmärtäneet täysin mallien roolia. Ne ovat ehkä "tietoa", mutta ne eivät ole "todellisuutta". Maailma ei ole sama asia kuin malli. Tämä liittyy ensimmäiseen kysymykseen: onko mallilla ne ominaisuudet, joita mallinnettavalla ilmiöllä.

Toisen tyypin kysymystä pidetään ns. oikeassa tieteessä kuitenkin epämielenkiintoisena tai se ainakin sivuutetaan. Se on kuitenkin yhtä tärkeä. Onko kysymys Higgsin bosonin olemassaolosta todella se, joka meitä kiinnostaa? (Tämä on retorinen kysymys, tietysti se kiinnostaa meitä, mutta syistä, jotka liittyvät malliin, ei "todellisuuteen".)

Noniin, suonette anteeksi. Alan rakentaa mallintarkastinta Petriverkoille.

Tiikerin silmä.

Ensi vuonna järjestetään Euroopan Go-kongressi Suomessa. En ole pelannut vuosikausiin, mutta tässä olisi nyt vuosi aikaa tehdä jonkinlainen comeback. Olen nopea oppimaan mutta huono keskittymään ja omistautumaan harrastuksille. Erityisesti työ ja perhe rajoittavat. Tosin eivät sellaisella tavalla kuin noin yleisesti "rajoittaa" ajatellaan, vaan siten, että preferenssit nyt vaan ovat sellaiset. Jos pitäisi valita, lukeeko go-oppaita vai työhön liittyviä papereita, niin jälkimmäiset yleensä vievät voiton. Ja jos on mahdollisuus pelata pojan kanssa jalkapalloa sensijaan, että pelaisi verkossa go:ta, niin ensimmäinen vie voiton.

Yksi pakotie olisi se, että vanhempi poika innostuisi pelistä. Hän pitää kaikenlaisista peleistä, mutta on valitettavasti vielä aivan liian nuori keskittymään go:n kaltaiseen hyvin abstraktia ajattelua vaativaan peliin.

Sataa tai paistaa.

Osmo Soininvaaran blogissa oli juttu siitä, miten Australiaan on rakenteilla suuri aurinkovoimala. Hinta nyt oli tietysti aika suuri, mutta en puutu siihen. Keskustelussa tuli esiin kysymys, miksi Saharaan ei rakennettaisi aurinkovoimaloita tuottamaan sähköä Euroopan tarpeisiin.

Sivuuttaen varsinaiset tekniset ja olosuhteisiin liittyvät hankaluudet ja itse voimaloiden hinnan, niin siirtoverkko olisi käsittääkseni merkittävä osa koko investoinnista ja iso pullonkaula. En kuitenkaan tässä käsittele mitään asian teknistä puolta.

Poliittinen kysymys nousi keskustelussa esiin myös. Eli koska Afrikka on poliittisesti epävakaampaa kuin Eurooppa, tällaisen linkin luominen ja riippuvuuden lisääminen tuntuisi hölmöltä. Mikä voi olla tietysti ihan perusteltua.

Kylmän teräksen realiteetti sanoo, että jos jossain on jotain riittävän arvokasta, niin se hyödynnetään. Esimerkiksi Saudi-Arabia, joka on yksi ahdasmielisimmistä islamilaisista teokratioista maailmassa, on USA:n tärkeä liittolainen öljynsä vuoksi. Raha puhuu, samoin kylmä teräs. Jos Saharan aurinkoenergia tulee kustannustehokkaaksi tavaksi tehdä energiaa Eurooppaan, sen hyödyntämiseen löytyy poliittinen tahto ja keinot.

Taannoisessa Talouselämä-lehdessä Seppänen esitti huumorilla Suomen ja Namibian yhdistämistä. Kirjoitus oli tietysti huumoria, mutta itse leikittelin joskus ajatuksella, että suomalaiset perustaisivat siirtokunnan Namibiaan. Namibiasta tosin ei kannattaisi vetää johtoja Eurooppaan.

Matkustin perheen kanssa reilu kolme vuotta sitten Etelä-Afrikkaan ystäväni luokse. Kun silloin kerroin blogissani matka-aikeistani, sain kirjoitukseen yllättävän paljon kommentteja, joissa puhuttiin "neekeröinnistä" ja esitettiin, kuinka kaikki järkevät valkoihoiset muuttavat pois maasta niin nopeasti kuin vain lentokoneita kulkee. Tällaiset järjettömät ylilyönnit eivät ole harvinaisia suomalaisten, edes vähän fiksumpien joukossa. Puhumattakaan tiettyjen tahojen ennakkokäsityksistä.

Teimme muutaman päivän autoajelun Garden Routena tunnettua rannikkokaistaletta pitkin. Yövyimme pari yötä Knysnassa. Paikka oli ilmastoltaan ja ympäristöltään sellainen, jossa mielelläni viettäisin eläkepäiviäni: Ilma oli lämmintä ja kosteus oli siedettävä, merinäköala oli erinomainen, kiinteistöjen hinnat olivat kohtuulliset. Ne ovat nousseet, mutta tälläkin hetkellä n. puolellatoista miljoonalla Randilla - reilu sadalla tuhannella eurolla - saisi merinäköalalla varustetun talon, jossa on viisi makuuhuonetta. Knysnan talvi on hieman kylmä, kesä-heinäkuun lämpötilat ovat suunnilleen samat kuin Suomessa toukokuussa. Sademäärät ovat ympäri vuoden melko matalat, sateisimpinakin selvästi vähäisemmät kuin esimerkiksi Tampereella kuivimpina kuukausina.

Rikostilastot tietysti ovat suomalaisittain ajatellen huolestuttavia, mutta ne ovat pitkälti alueellinen kysymys; Western Capen alue on hyvin rauhallista tässä suhteessa. Ko. alue on koko mantereen vauraimpia ja väestöltään korkeimmin koulutettu.

Tieto on valtaa.

Wolfram alpha ei ehkä ihan toimi vielä niinkuin pitäisi, mutta projektina se on kunnianhimoinen.

Munapää.

Suomessa ei ole oikein sanaa, joka tarkoittaisi samaa kuin amerikkalaisten jo hieman arkaaiseksi käynyt munapää. Siis halventavaa termiä, jolla kuvataan sitä, että joku on oikeasti fiksumpi ja siksi halveksuttava.

Mutta olemme hyvää vauhtia menossa siihen suuntaan. Meemiliimat toimivat siten, että todellisuudelle vieraat käsitykset maailmasta, kuten vaikkapa konservatismi suorastaan tarvitsevat jonkin keinon halventaa ja väheksyä niitä, jotka haluavat tietää, miten asiat oikeasti toimivat.

Mikäli mitään takaisinkytkentämekanismeja ei olisi, loppujen lopuksi päätyisimme tilanteeseen, jossa on kaksi leiriä, munapäät ja muut. Jokainen yritys kumota ennakkoluulo empiirisillä faktoilla johtaisi syytökseen munapäisyydestä. Näin ei kuitenkaan käy, koska kaikilla on ennakkoluuloja. Siksi tietyt ennakoluulot gravitoituvat yhteen leiriin ja toiset toiseen. Esimerkiksi luomuintoilijat ja makkaratukat pyrkivät munapäiden joukkoon ja aina löytyy niitä, joiden mielestä tällainen assosioituminen on liian kallis hinta älyllisestä rehellisyydestä.

Tavallaan tämä on terveellistä, mutta se tekee keskustelusta vaikean. Yleensä että munapäät juttelevat keskenään ilman, että antavat moisen poliittisen kytköksen häiritä ja substanssikysymyksiä pohditaan faktojen pohjalta. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu, koska poliittinen kytkös on liian vahva ja assosioitumisen pelko suuri.

Ja koiraas kanssa.

Tapaus Oinonen olisi hauska, jos se ei olisi niin surkuhupaisa. En oikein osaa päättää, kumman argumentit ja käsitykset ovat älyttömämpiä, niiden, jotka Oinosta puolustelevat vai niiden, jotka häntä haukkuvat.

Oinonen on ns. juntti jo omien sanojensakin mukaan. Hän on suvaitsematon sama sukupuolta olevia pareja kohtaan. Suvaitsevaisuuden käsite ei ole propositionaalisena hyvin määritelty: ei voida sanoa, että tämä on suvaitsevaisuutta tai että tämä on suvaitsemattomutta. Hegemonisessa diskurssissa on tietysti yritetty rajata ne kohdat, joiden suvaitseminen on suvaitsevaisuutta ja ne, joiden suvaitseminen ei ole suvaitsevaisuutta, mutta kyse on pelkästä sanaleikistä. Ihminen suvaitsee tai on suvaitsematta jotain asiaa, suvaitsevaisuudella on siis aina kohde. Pelkkää puhdasta suvaitsevaisuutta ei ole olemassakaan.

En oikein ymmärrä sitäkään, miksi nyt ketään ei saisi loukata. Oinosen juttu oli loukkaava, mutta mitä sitten. Minuakin loukkaavat monet jutut. Loukkaannun esimerkiksi lähes aina, kun Liisa Keltikangas-Järvinen puhuu julkisuudessa. Loukkaannun siitä, kun murueskimot ovat lopussa kahvilasta. Nämä eivät ole tietenkään loukkauksia henkilöä kohtaan, mutta loukkaavia asioita ne ovat silti. En kuitenkaan vaadi ketään tilille tästä loukkaantumisestani.

Oinonen puhui asiattomuuksia rinnastaessaan homoseksuaalisuuden ja eläimiinsekaantumisen. Hän siis käyttäytyi huonosti. Käytöstapoja varten meillä on häpeä ja kasvojenmenetyksen pelko. Niinistö olisi voinut vaikka sanoa, että Oinonen nyt puhui läpiä päähänsä ja on muutenkin vähän nolo kaveri. Tai olisi sanonut, että ei jaksa jauhaa. Nyt asiasta puhutaan ikäänkuin tarvittaisiin jotain virallista instanssia valvomaan, ettei kukaan vaan vahingossakaan sano rumasti kenenstäkään muusta.

Onko hegemonia tässä suhteessa niin hauras, että ihmiset kuvittelevat, että kun yksi punaniska saa sanoa vähän rumasti, niin heti palavat ristit jossain ja ihmisiä kaasutetaan?

Puolustelijat eivät ole sen parempia. Samat ihmiset itkevät kerta toisensa jälkeen, kun rasisteja sanotaan rasisteiksi tai kun juntteja sanotaan junteiksi. "Ei saa leimata".

Olin taannoin leikkipuistossa ja kuuntelin kahden pojan sananvaihtoa.

• Sana "paska".
• en sano, äiti kielsi.
• olet paskapää
• en ole
• olet paskapää
• ite oot paskapää
• Hähää, meen kertoon sun äitille, että sanoit "paska"

Vastarannankiiski.

Maailmaa tarkasteltaessa on hyvä ottaa aina tosiasiat huomioon. Tosiasioita on kuitenkin monenlaisia ja niiden luonne riippuu siitä, millaisesta diskurssista on kussakin tilanteessa kyse. Eräs tapa luokitella tosiasioita on puhua mitattavista tai määrällisistä suureista, kuten ajasta, lämpötilasta, matkasta, massasta ja niin edelleen, erotuksena laadullisista ilmiöistä, jotka ovat lähinnä asioiden luokitteluja sen mukaan kuvaako jokin annettu adjektiivi asiaa.

Kaikilla tosiasioilla on sosiaalinen komponentti. Mitattavilla suureilla se on sopimus siitä, mitä mittaria käytetään, mikä suure on olennainen ja mikä epäolennainen. Diskurssi tuottaa tämän osan todellisuudesta myös mitattavien suureiden kohdalla. Laadullisten ilmiöiden kohdalla sosiaalinen komponentti on usein dominoivampi, mutta tämä ei tietenkään ole välttämätöntä. Joskus "laadullinen" otetaan käyttöön halventavana terminä silloin, kun halutaan ilmaista höttöä. On kuitenkin diskursseja, joissa "laadullinen" on ylistävät termi ja "määrällinen" lähes tabu. En mene tämän ongelmakentän yksityiskohtiin; pidämme luokittelun neutraalina tässä yhteydessä.

Jos annetun tosiasian sosiaalinen komponentti on onnistuttu kiinnittämään niin, että se sitoo tiukasti diskurssit joissa tosiasiasta puhutaan, siinä määrin, että toisenlainen puhe on jollakin tavalla kiellettyä tai siihen suhtaudutaan hyvin negatiivisesti, puhumme hegemonisesta diskurssista. Esimerkiksi maahanmuuttokysymyksen ja ilmastonmuutoksen kohdalla vallitsee mediassa hegemoninen diskurssi. Kolmas esimerkki voisi olla esimerkiksi ns. piratismi ja tekijänoikeuskysymykset.

Sosiaalisesta komponentista johtuen mikä hyvänsä jotakin sosiaalista relevanssia omaava ilmiö, oli se sitten puhtaasti määrällinen tai osin laadullinen, on politisoitavissa. Tällöin joko pyrkimyksistä tehdä diskurssista hegemoninen tai toisaalta jo hegemonian saavuttaneen diskurssin haastaminen, tulevat poliittisesti relevanteiksi. Maahanmuuttokysymyksen kohdalla ns. maahanmuuttokriittiset (tai "nuivat") tahot ovat haastaneet hegemonisen diskurssin, joka muodostui ikäänkuin vaivihkaa vuosien saatossa. Toisaalta, ilmastonmuutoskysymyksessä nykyinen diskurssi saavutti hegemonia-aseman hyvinkin nopeasti muutama vuosi takaperin.

Hegemonia on vaarallinen positio myös silloin, kun hegemoninen diskurssi on faktojen osalta "oikeassa", so. silloin kun sosiaalinen komponentti on langanohut. Näin on esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta. Hegemonian haitallisuus näkyy voimakkaasti siinä, miten hegemoniaa puolustavat kirjoitukset hurrataan ja esitetään suurina ajatuksina silloinkin, kun ne ovat tosiasiassa täysin järjettömiä. Hegemonian haastajat käyttävätkin mielellään tällaisia kirjotuksia argumentteina hegemoniaa vastaan. Tämä näkyy sekä maahanmuutto- että ilmastonmuutoskysymyksissä hyvin selkeästi.

Luin sairaalassa istuessani Gino Segren kirjaa Einstein's Refridgerator, jossa käsitellään erilaisia lämpötilaan ja termodynamiikkaan liittyviä fysiikan, kemian, biologian jne. kannalta relevantteja kysymyksiä popularisoidusti. Kirja on mielenkiintoinen, joskin tietokirjaksi ehkä vähän pliisu postmoderni kollaasi. Kirja sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, että minun täytyy perehtyä ilmastonmuutoksen termodynamiikkaan tarkemmin. Olen tähän mennessä pitänyt kysymystä sillä tavalla epärelevanttina, että tällainen globaalin skaalan geologinen koe on vähän turhan iso tehtäväksi koko maapallolla riippumatta siitä lämmittääkö hiilidioksidi ilmakehää ja kuinka paljon. Kysymyksen politisoinnit ovat minusta edelleen mielenkiinnottomia muutoin kuin esimerkkeinä omituisista argumenteista puolin ja toisin.

Julkinen Terveydenhuolto III.

Nuorempi poika joutui sairaalahoitoon sunnuntaina erään tavalliseen lastentautiin liittyvien komplikaatioiden vuoksi.

Olen kirjoittanut aiemmin terveydenhuollon kriisistä ja esittänyt julkisen terveydenhuollon erittäin negatiivisessa valossa. Tahdon korostaa, että kritiikkini on kohdistunut nimenomaan terveyskeskusten rajapintaan ja erityisesti omalääkärijärjestelmään. Pidän näitä suomalaisen julkisen terveydenhuollon epäonnistuneimpana kokeiluna.

Julkisuudessa ja yleisönosastoilla esitetään toistuvasti erityissairaanhoidon ongelmien olevan pahempia. On mahdollista, että erityissairaanhoidon resurssipula aiheuttaa tietyissä kohdin - esimerkiksi monien leikkaushoitoa vaativien vaivojen kohdalla - jonoja ja siten merkittäviä asiakaskunnan elämänlaatuun ja jopa henkeen kohdistuvia uhkia. En tiedä, onko nimenomaan omalääkärijärjestelmän ja kunnallisten lääkäriasemien kohdalle tarkoituksella yritetty luoda "tulppaa" jatkohoidon kysynnän patoamiseksi, mutta jos näin on, niin mielestäni menetelmä on kyllä hyvin kyseenalainen.

Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa omasta näkökulmastani siltä, että järjestelmään on luotu hyvin vähän reikiä, joista erityissairaanhoidon puolelle pääsee hoidettavaksi ja näitä reikiä pyritään tilkitsemään jatkuvasti lisää. Jos potilas kuitenkin sattuu pääsemään "livahtamaan" seulasta, hoito on tyypillisesti erinomaista. Tämä ei siis koske vain lapsiani, joiden kohdalla tämä on tullut ilmeiseksi muutamankin kerran, vaan myös muita tuttavia. Isäni joutui aikanaan jonottamaan useampia vuosia - jos lasketaan mukaan myös kaikki ne vuodet, jolloin vaivaa ei suostuttu edes tutkimaan - leikkausta, joka palautti lähes kokonaan menetetyn liikunta- ja työkyvyn käytännöllisesti katsoen täysin. En tiedä, mikä leikkauksen kustannus - itseasiassa vaihtoehtoiskustannus - oli, mutta absoluuttisesti ajatellen leikkauksen aikaistaminen vain vuodella olisi melko varmasti maksanut menetettyinä verotuloina laskien itsensä kokonaan.

Nuorempi poika on tällä hetkellä alipaine-eteisellä eristetyssä yksityishuoneessa, koska hänen sairastamansa sairaus on erittäin tarttuva ja vaikka terveelle lapselle sinänsä kokolailla vaaraton, niin no, sairaalassa nyt ei juuri terveitä lapsia ole. Laskeskellaan "lupiaskin kanteen" vähän, mitä hoito maksaa. (Huomio: tämä on estimointiharjoitus, enkä väitä, että luvut olisivat edes suuruusluokaltaan oikeita) Käytän korkokantana viittä prosenttia.

Huoneessa on PS2- pelikonsoli (poika on liian nuori siitä mitään ymmärtämään), suihkutilat, kameravalvonta, jne. Pikaisesti laskien pelkät laitteet huoneessa maksavat kymmeniä tuhansia. Varusteineen, pintatöineen, kiinteistökustannuksineen jne. mainittuun huoneeseen lienee sidottuna pääomia konservatiivisesti arvioiden 100 000 euroa, joten pääomakustannukset olisivat 5000 euroa vuodessa, alle 15 euroa päivässä.

Sairaanhoitajan palkka on mitä on, mutta arvioidaan karkeasti, että sen kustannukset kunnalle, vero- ja muut vaikutukset huomioiden olisi 2500 euroa kuussa. Hoitajia ja vastaavaa muuta henkilökuntaa on ehkä 16, samoin potilaspaikkoja, joten hoitohenkilökunnan kustannus on sairaspaikkaa kohden vähintään 80 euroa päivässä. Arvioidaan lääkärin kuukausipalkaksi 4000 euroa, se on yläkanttiin, mutta mukana on myös ylilääkäri jne, joten suuruusluokka ei ole pahasti pielessä. Leikitään, että lääkäreitä on vain yksi, joten yhtä potilasta kohden päivälle jyvittyy noin 8 euroa.

Kustannus on siis hyvin varovaisestikin arvioiden yli 100 euroa päivässä. Vuodeosastomaksu on noin 30 euroa, joten veronmaksajan pussi kevenee vähintään 70 euroa päivässä pikkumiehen hoitamisesta. Lysti ei ole halpaa, joten ymmärrän, että hoidon saatavuutta on rajoitettava. Jos minun kuitenkin pitäisi maksaa erotus itse, niin maksaisin näistä muutamasta päivästä kernaasti tuon, jos sillä varmistaisi, ettei poika joudu hengenvaaraan.

Ylläolevat luvut ovat tietenkin Stetson-Harrison-menetelmällä hankittuja. Toisin kuin terveyskeskuksessa - jonka kustannusrakennetta en käy arvailemaan - lastentautien osastolla kuitenkin jatkuvasti hoidetaan potilaita ja lääkäri seuraa tilannetta päivittäin. Ensimmäisen vuorokauden aikana, kun pojan kunto oli huono, yöpvuorossa ollut lääkäri kävi yöaikaan tarkastamassa tilanteen.

Korostan, että kritiikkini ei kohdistu terveydenhuollon henkilökuntaan, vaan organisaation tehottomuuteen. En ole juurikaan tavannut potilaisiin nuivasti suhtautunutta henkilökuntaa. Lastentautien poliklinikallekin pääsimme ongelmitta heti, kun saimme asioitua ensiavun vastaanotossa. Sekään ei tietysi sujunut täysin ongelmitta; jonon ohi kiilasi vuoronumeroista huolimatta kaksi kertaa joko juopunut tai mielenterveysongelmainen potilas. Jälkimmäisen kohdalla itselläni loppui kärsivällisyys ja tarkoituksenani oli mennä ystävällisesti kertomaan "herrasmiehelle", että tarkoitus on ottaa jonotusnumero eikä änkeä muiden edelle. Äänenpainon saattoi olla hieman epäkohtelias ja käyttämäni äänenvoimakkuus ehkä liian voimakas. Ainakin vuorossa olleen vartijan mielestä.

Hulabaloobalai.

Vaikka olen yhtäältä ilmoittanut toistuvasti kannattavani Vihreitä, täytyy minun kuitenkin myöntää, että toisaalta näkisin mielelläni piraattipuolueen menestyvän esimerkiksi eduskuntavaaleissa. Eurovaalien kohdalla en muuta suositustani äänestää Jyrki Kasvia, mutta tulevaisuudessa saatan äänestää ja myös kehottaa lukijoitani äänestämään Piraattipuoluetta, jos tilanne niin vaatii.

Pidin alunperin piraattipuolueen ohjelmaa ja näkemystä hieman lapsellisena, vaikka henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi kaiken viihteen yms. kulttuurin tekijänoikeuksia suorastaan pöyristyttävinä. Patenttien todellisuus, silloin kun se joskus koko kauheudessaan esiintyy, on kuitenkin saanut minut vakuuttuneeksi myös muunlaisen ns. intellectual propertyn (IPR) perustavanlaatuisesta vahingollisuudesta. Käsitykset tekijän- ja muista informaation omistusoikeuksista ovat kuitenkin nykyään sellaisia, että ihmisille jotka olisivat kasvaneet vapaan informaation yhteiskunnassa, nykyjärjestelmään siirtymistä ehdottavia pidettäisiin pahimmanlaatuisina totalitaristeina tai jopa mielenvikaisina. Nimitän kanonista käsitystä tekijänoikeuksista, patenteista ja muusta IPR:stä IPR- ajatteluksi.

Tekijänoikeuksia puolustetaan yleensä sillä argumentilla, että esimerkiksi tietokoneohjelmia ei tuotettaisi, jos niitä saisi kopioida vapaasti. Tämä ei kuitenkaan empiirisesti tarkastellen pidä paikkaansa. Apologeetikot tosin vetoavat usein siihen, että myös open source- ohjelmistoihin kontribuutioita tekevät saavat usein palkkaa "oikeasta" softateollisuudesta. Tämä argumentti ei ole kuitenkaan myöskään pätevä.

Hurja määrä softaa tehdään yleensä sellaiselle raudalle, että softan vapaa kopiointi ja avoimmuus eivät olisi softantekijälle oikeastaan mikään ongelma, koska tulot tulevat käytännössä asennus- ja käyttöönottopalveluista. Tarkoitan nyt jotain prosessinohjausjärjestelmiä ja sen sellaisia. Enkä edes viitsi eksplikoida kaikkia niitä argumentteja ja koko sitä kokonaisuutta, jonka olen vuosien varrella hahmottanut. Tietysti oma näkökulmani on vinoutunut, enkä sitä kiistä.

Ihmiset muuttuvat yleensä maltillisemmaksi vanhetessaan ja saadessaan lisää elämänkokemusta, mutta tässä suhteessa oma näkemykseni on siirtynyt vuosien varrella yhä vain kauemmas valtavirrasta. Kyse ei ole edes sosiaalisesta paineesta, koska en juurikaan käy keskusteluja asiasta verkossa saati yksityiselämässä ja valtamediaakaan en seuraa mitenkään erityisen kriittisesti. Todellisuus on kuitenkin saanut minut vakuuttumaan asiasta.

Todellisuus jakautuu tässä kahteen osaan, sosiaaliseen ja teknologiseen. Jako on tässä(kin) keinotekoinen ja kömpelö, mutta pidän kategorisoinnista. Teknologia on tehnyt kopioimisesta uskomattoman halpaa ja helppoa; vertaisverkkotekniikat, kasvanut tallennuskapasiteetti, kasvanut kaistanleveys, kehittyneemmät hakupalvelut, jne, informaatio on helposti saatavilla.

Sosiaalinen todellisuus tässä yhteydessä puolestaan jakautuu edelleen kontrolliin ja taloudellisiin realiteetteihin. Koska teknologia on kehittynyt, on kopioimisen kontrolloimiseksi tarvittu yhä rankempia keinoja. Nyt pistetään nuoria ihmisiä vankilaan, kun nämä tarjoavat kopioimisen mahdollistavaa teknologiaa ja kopioimista helpottavaa informaatiota (ei siis itse kopioita, huom.) muiden käyttöön. Oikeastaan riippumatta siitä, mihin yhteiskunnalliseen ilmiöön tällä tavalla joudutaan puuttumaan, kontrollilla on erittäin voimakkaita negatiivisia vaikutuksia. Hyvänä esimerkkinä tästä on ns. huumesota.

Taloudelliset realiteetit taas ovat tekijänoikeuksien puolustajien argumenteissa yleensä keskiössä. Esimerkiksi musiikin ja ohjelmistojen kohdalla esitetään, että tekijänoikeudet synnyttävät kannustimet tuottaa näitä ja että ilman näitä kannustimia niitä tuotettaisiin vähemmän. Kontrollien totalitaarisuus nähdään argumenteissa toissijaisina ja perustelu sille, miksi vajaa parikymppisen nuoren elämä on oikeutettua pilata täysin, esitetään niin, että "ei kopiointia ole pakko harrastaa".

Argumentit eivät pidä kuitenkaan vettä lainkaan. Ei ihmisten ole "pakko" tehdä paljon muutakaan. Esimerkiksi ihmisten ei ole "pakko" ajaa autolla lainkaan. Ihmisten ei myöskään ole "pakko" juoda alkoholia tai polttaa tupakkaa, eikä ihmisten ole "pakko" esimerkiksi syödä sianlihaa. Kuitenkaan näiden kieltämistä ei voi perustella sillä, ettei niitä ole "pakko" tehdä. Ihmiset haluavat tehdä niitä.

IPR- rikkomusten kohdalla venytetään yleensä myös analogioita. Esimerkiksi kopiointia verrataan varastamiseen. Fysikaalisen esineen varastaminen on kuitenkin toimenpide, jossa puututaan toisen ihmisen oikeuteen; jos joku varastaa fysikaalisen esineen tai ottaa vaikkapa jonkun asunnon luvatta käyttöön, tästä syntyy suora haitta omistajalle. Tämä analogia ei ole pätevä ja tällaisen kielen käyttäminen on minusta halveksuttavaa. Varastamisanalogian käyttäminen on sen tason älyllistä epärehellisyyttä, että jopa sellaisen kanssa väitteleminen olisi terveessä yhteiskunnassa typerää.

Kopion ottaminen jostakin musiikkikappaleesta tai tietokoneohjelmasta "luo uutta", siis synnyttää lisäarvoa. IPR-ajattelu perustuu siihen, että tämä lisäarvo määritellään sen henkilön omaisuudeksi, jolla on "yksinoikeus" kopiointiin. IPR- ajattelussa ja argumentaatiossa nojataan siihen, että tämä yksinoikeus on jotenkin samanlainen kuin mikä tahansa omistusoikeus. Argumentaatio on tällöin legalismia, siis perustuu puhtaasti lain kirjaimeen. Legalismi ei sinänsä ole väärä tai huono tapa argumentoida, kun puhutaan moraalisista päätöksistä, mutta valitettavasti se on kehäpäätelmä silloin, jos puhutaan siitä, millainen minkäkin lain pitäisi olla.

IPR- ajattelua on viety pidemmällekin. Esimerkiksi sen puitteissa jonkin tuotteen "käyttötarkoitukset" voidaan rajata niin, että sinänsä laillinen käyttötapa laillisesti hankitulle tuotteelle muuttuu laittomaksi, jos IPR:n "omistaja" niin päättää. Esimerkkinä ovat nyt vaikka "ammattikäyttöön" ja "yksityiskäyttöön" tarkoitetut lisenssit, joista jälkimmäinen saattaa olla peräti ilmainen, mutta "ammatikäyttö" olla hyvinkin kallis. Taustalla on ajatus, että jonkun on "väärin" hyötyä ilman korvausta toisen IPR:stä millään tavalla.

IPR ajattelu on perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudestaan ja todellisuudenvastaisuudestaan huolimatta yllättävän helppo omaksua ja argumentit yllättävän helppo "ymmärtää". Tämä houkuttelee ihmiset ajattelemaan, että ne ovat luonnollisia, siis jotakin sellaista, joka syntyy ihmisten välille helposti ja pakottamatta. Paljolti intuitiiviset argumentit nojaavat juuri tähän luonnollisuuden tunteeseen. Ihmiset ovat tottuneet ajatukseen, että "työn hedelmät" kuuluvat sille, joka työn tekee.

Tehokkuusetiikan mukaan tällainen ajattelu on tietenkin moraalitonta. IPR-ajattelu ei suinkaan ole jotain hienoa ja ylevää ja piraatit moraalittomia vapaamatkustajia, vaan asia on täysin päinvastoin. Kopioiminen tuottaa rajahyötyjä, mutta ei rajakustannuksia. IPR-lainsäädännöllä mahdollistetaan se, että osa näistä rajahyödyistä voidaan ulosmitata ja siirtää IPR:n omistajalle. Tässä prosessissa syntyy kuitenkin tehokkuustappioita: merkittävä osa hyödystä jää saamatta, koska kyky tai rajahyödyn synnyttämä halu maksaa alittaa asetetun hinnan. Tämä tehokkustappio on moraalinen ongelma, ja sen tehokkustappion synnyttämisen puolustaminen on moraalitonta.

Keskeinen argumentti tätä vastaan on kannustimen argumentti. Argumentti menee näin: Ilman IPR:ää ihmiset eivät tuottaisi ensimmäistä kopiota ja hyvinvointi jäisi vielä alhaisemmaksi. Tämä argumentti on houkutteleva, mutta se ei valitettavasti ole pätevä. Se perustuu siihen, että oletetaan tämä suurempi tehokkustappio ja sitten käytetään sitä argumenttina. Koska monet IPR-puolustajat tietävät tämän, he vetoavat siihen, että kyllähän musiikkia jne. saa tehdä ilmaiseksi jaettavaksi.

Ja juuri tämä romuttaa itseasiassa alkuperäisen argumentin täysin. Totta, informaatiota on lupa tuottaa ilmaisesti ja sitä myös tuotetaan. Se, että sitä tuotetaan jo nyt nollasta poikkeava määrä, on jo vahvaa evidenssiä sen puolesta, että kokonaismäärä ei romahtaisi IPR:n poistamisen jälkeen. Miksi kukaan tekisi musiikkia tai ohjelmistoja nyt ilmaiseksi, jos siitä voisi saada maksun?

Devalvaatio.

Aamulehden yleisönosastolla tiesi joku valopää kertoa, että syy Suomen talouselämän ahdinkoon löytyy, mistäs muualtakaan kuin Eurosta. Vienti on supistunut kolmanneksen ja "liian vahva" Euro on syyllinen. Kekkonen olisi jo devalvoinut, mutta koska Kekkonen on kuollut, tekstissä ylistettiin Väyrystä, joka sentään ymmärtää, miten talous toimii.

Tällä hetkellä vuoden euribor on noin 1.71 prosenttia. Pienellä valuutta-alueella, joka on riippuvainen rajan yli kulkevista rahavirroista, korko on devalvaation uhatessa aina paljon korkeampi. Sen on pakko olla, koska muuten valuttaa halutaan vain myydä ja ainoa vaihtoehto rahan vaihdettavuuden ja arvon säilyttämiselle on korkean koron lisäksi totalitaarinen pääomien kontrolli. Tämä on tietysti monien vasemmistolaisten mieleen, mutta valitettavasti se on yleensä pitkällä aikavälillä vielä haitallisempaa ulkomaankaupalle. Mikä sekin on tietysti monen vasemmistolaisen mieleen, mutta tuskin oli Aamulehteen kirjoittaneen fil.kandin tarkoitus.

Lisäksi on vähän vaikeaa nähdä, mihin valuuttaan nähden Euro muka olisi liian vahva. Suhteessa Dollariin se on suunnilleen samalla tasolla nyt, ehkä hivenen heikompi, kuin se oli vuosi sitten. Rupla toki on sukeltanut parikymmentä prosenttia ja syynä on ollut pääosin öljyn halpeneminen. Jos esimerkksi Suomessa käytettäisiin ruplaan sidottua valuuttaa, öljyn hinta ei olisi laskenut, vaan olisi samalla tasolla kuin viime kesänä.

Devalvaatio on tulojen ja varallisuuden siirto kansalaisilta, joilla on kiinteä nimellispalkka tai käteistä rahaa, vientiteollisuudelle (tai yksityishenkilöille), jolla on ulkoimaiden valuutassa mitattavia saatavia ja toisaalta tuotettavan uuden tavaran ostajille, jotka saavat tavaran siten halvemmalla. Devalvaation teho työllisyyden ja talouden "parantamiseksi" perustuu kokonaan tälle jälkimmäiselle mekanismille. Hinta-alennus kohdistuu kuitenkin vain kotimaan valuutassa mitattuihin kustannuksiin ja niihinkin vain väliaikaisesti. Tuontitavaran kallistuminen johtaa siihen, että devalvaatio ei auta juuri mitään sellaisen viennin osalta, jossa kotimaisen lisäarvon osuus on pieni. Esimerkiksi Venäjälle Suomen kautta kärrättävien autojen "vienti" ei hyödy devalvaatiosta mitään. Lisäksi paljon ulkomaankauppaa käyvä talous kuten Suomi kokee aikamoisen hintashokin, kun tuontitavara kertaheitolla kallistuu kymmeniä prosentteja.

Vaikutus korkomarkkinoilla on myös yleensä paha, usein paljon pahempi kuin se ongelma, jota devalvaatiolla hoidetaan. Kotimaiset yritykset, joilla on ulkomaisia velkoja, joutuvat kertaheitolla maksuvaikeuksiin. Tuontiyritykset ja tuonnista riippuvat yritykset joutuvat sellaisessa taloudessa varautumaan erilaisin instrumentein mahdolliseen devalvaatiouhkaan jo etukäteen ja tämä tekee pääomasta niille kallista lähtökohtaisesti. Kun devalvaatio tehdään, näiden liiketoiminta kärsii silti. Pankit ovat tällaisessa taloudessa riippuvaisia kotimaisesta säästämisestä ja kotimaisesta pääomasta, tai jos eivät ole (kuten Islannissa), devalvaatio kaataa myös pankkeja.

Oikeastaan minun on vaikea ymmärtää, mitä näiden devalvaatiohinkujien päässä liikkuu. Olisivat hiljaa kun eivät ymmärrä.

Julkinen Terveydenhuolto II.

Kuten tiedämme, Tampereella aloitti tällä viikolla ensiapu Acuta, jonka toimintaperiaate on vähän toinen kuin päivystystoimintansa lopettaneen Hatanpään päivystysaseman. Siinä, missä Hatanpää oli osa perusterveydenhuoltoa ja sen tarkoitus oli palvella akuuteissa tapauksissa öisin ja viikonloppuisin, Acuta on tarkoitettu vain "välitöntä hoitoa tarvitsevia potilaita".

Esimerkiksi terveyspalvelujen neuvontanumero on nykyään suljettu 22-07 välisenä aikana. Aiemmin neuvonnasta saattoi kysyä, mikä on "välitöntä hoitoa" tarvitseva vaiva ja siellä neuvottiin mitä tulee tehdä. Nyt sieltä annetaan numero Acutaan. Kun tähän numeroon soittaa yöllä, puhelimeen vastaa sihteeri, ei hoitaja.

Kirjoitin läntisen Tampereen terveydenhuollosta jo aiemmin. Viime yönä minulle tuli huoli, kun nuorempi poika oli herännyt kello yhteen mennessä jo toisen kerran pyytämään juotavaa ja muutenkin ollut jo iltasella kovin janoinen. Lisäksi päiväkodissa oli kerrottu pojan olleen hyvin väsynyt. Epäilin, että pojalle on saattunut puhjeta diabetes, koska hänellä on sille altistava geeni ja takana rankka infektio (vesirokko). Puhelinneuvontaa sain sen verran, että hoitaja kertoi - ystävällisesti tosin - että janoisuus ja väsymys eivät ole välitöntä hoitoa vaativia oireita.

Niinpä toimin, kuten kunnon kansalainen ja soitin aamulla ajanvarausnumeroon. Hoitaja langan päässä oli sitä mieltä, että huoleni on aiheellinen ja varasi lääkäriajan keskelle päivää - määräysten vastaisesti hän antoi ajan toiselle lääkärille, koska omalääkärille ei ollut aikoja. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että lääkäriasemalle kannattaisi mennä heti aamulla, hoitajan pakeille, jotta asiaa selvitettäisiin, koska yksinkertainen verensokerimittaus kertoisi jo paljon.

Teimme näin ja pääsimmekin hoitajan vastaanotolle. Hoitaja oli sitä mieltä, että lapsi on terve ja sanoi, että verensokeri voitaisiin toki mitata, mutta lääkäriasemalla ei ole tähän tarvittavia laitteita. Hän kehotti meitä menemään kotiin ja poisti meille varatun lääkärinajan.

Toivon totisesti, että terveydenhuoltojärjestelmän romahdus aiheuttaa jollekin silmäätekevälle jonkin sen luokan komplikaation, että tämä ymmärtää missä kunnossa se on ilman mitään todellista vaaraa. Joku umpisuolen tulehdus, joka pääsee vähän ärhäkämmäksi voisi olla muuten hyvä, mutta sekin taitaa olla hengenvaarallinen.

Saara Karhu (SD) kirjoitti Aamulehden yleisönosastolla, kuinka palvelusetelijärjestelmä mahdollisesti vaarantaisi perusterveydenhuollon saatavuuden ja tasa-arvon. MINKÄ SAATAVUUDEN, jos saan kysyä arvon rouvalta?

Tänään täytyy sitten mittailla verensokereita itse hankituilla laitteilla, kun terveysasemilla ei kerran niihin ole varaa.

Totuutta odotellessa.

Radiossa luettiin kolumnia, jossa esiintyi mielenkiintoinen argumentti, jota olen itsekin joskus käyttänyt. Esimerkkikin oli jotakuinkin sama. Perusrakenne oli se, että osoitetaan keskitien argumentti virheelliseksi. Luetussa tekstissä esimerkkinä esitettiin 1800-luvun puolivälin USA:ssa käydyt kiistat orjuudesta; "Ääripäät" olivat siis orjuuden vastustajien ja toisaalta pidäkkeettömän orjien hyväksikäytön puoltajien argumentit ja toisaalta "maltillista" näkemystä edustivat ne, joiden mielestä orjillekin piti myöntää joitain ihmisoikeuksia. Tällainen esimerkki tietysti osoittaa, miksi keskitien argumentti ei ole yleispätevä.

Jostain syystä tämä esimerkki eri riittänyt, vaan kirjoittaja ei malttanut olla käyttämättä natsikorttia. Kansallissosialismi vetosi "maltillisiin" saksalaisiin, jotka kokivat saksalaisuuden uhatuksi yhtäältä marxilaisen sosialismin ja toisaalta pidäkkeettömän kansainvälisen kapitalismin suunnalta.

Argumentin liu'uttaminen tapahtui melko sujuvasti, koska tästä päästiin siihen, miten keskitien argumentti vetoaa ihmisten luontaisiin pelkoihin ja kuinka se itseasiassa on läpiporvarillinen, raukkamaisen keskiluokan säälittävä tunnepitoinen puolustuskeino todellisuudelta. Ja kuinka, vaikka nykyisin talousjärjestelmän demokraattista kontrollia vaativa mielipide nähdään äärimmäisyytenä ja jonkinlainen anarkokapitalismi sen vastakohtana, tullaan porvarillisen demokratian ja markkinatalouden "keskitien" kannattaminen tulevaisuudessa näkemään samanlaisena vastenmielisenä äärimmäisyytenä kuin orjuuden apologetia tai kansallissosialismi.

Retoriikka oli melko hiottua. Lisäksi se todennäköisesti puree osaan ihmisistä, mitä pidän kyllä valitettavana. Uusien "polaaristen" asettelujen postuloiminen on aina mahdollista, ja varmasti löytyy jokunen ihminen joka ei ymmärrä tätä kikkaa. Argumentti oli tietysti mitätön, mutta postuloitu tulevaisuus on tietyssä mielessä mahdollinen, tai ainakin sellainen todellisuus on ollut. Kyllähän esimerkiksi sosialidemokraattista "hyvinvointivaltiota" on varmasti pidetty vaikkapa Neuvostoliitossa äärimmäisenä kapitalismina.

Argumenteissa on jotain pahasti vialla. Vika ei ole siinä, että käytetään vääriä argumentteja tai että argumentaatio on huonoa. Kuten journalismissa, myös argumentaatiossa vika ei ole siinä miten tehdään, vaan siinä että tehdään.

Mikä oikeastaan puhuu filosofiaa vastaan.

Osa lukijoista epäilee minun usein esittelevän halveksuntaa akateemista filosofiaa (ja ihmistieteitä) kohtaan, mutta tämä käsitys on virheellinen.

Luin Esa Saarisen lukiolaisten filosofian oppikirjaksi tarkoitetun kirjan joskus nuorempana. No, siis, lukioikäisenä, vaikka lukiossani nyt ei filosofiaa - onneksi - opetettukaan. Filosofian ongelma on, sanoisin näin tavallisen tallaajan kannalta, että se tarjoaa vähän liikaa vähän kaikkeen. Esa Saarisen oppikirjassa tämä vähän kaikki typistettiin yhdeksi operationaaliseksi myyntiargumentiksi: Opetalkaa filosofiaa, niin opitte väittelemään.

En elättele sellaisia harhaluuloja, että filosofian akateeminen harjoittaminen tähtäisi tähän. Väitän kuitenkin, että iso osa arkifilosofeista haluaa päteä. Tätäkään ei pidä ymmärtää väärin, sillä pätemisen tarve on aivan ansiottomasti halveksuttu motivaatiotekijä.

Erotan nyt - täysin tietoisena jaottelun empiirisestä hataruudesta ja jonkinasteisesta epärehellisyydestä - akateemisen ja "arkifilosofian" harrastukset toisistaan. Akateemisella filosofialla viittaan siis siihen mitä "oikeat" filosofit keskenään tekevät ja kirjoittelevat lähinnä toisilleen. Arkifilosofialla viittaan siihen, että luetaan niitseheideggereita ja muita kuolleita miehiä saadaksemme paukkuja internetti- tai kahvipöytäpönötykseen.

Kaikessa tietämisessä on monta tasoa ja se voidaan jaotella monella tavalla, teen tässä nyt argumentin vuoksi yhden hierarkisen jaon. Jako ei ole yksikäsitteinen, eikä edes kauhean toimiva, mutta välttävä tähän tarkoitukseen.

Operationaalisella tasolla tiedolla on käyttöarvo siten, että parempi tieto tarkoittaa kykyä rakentaa parempia koneita. Tämän yläpuolisia tasoja voidaan minusta nimittää merkitysten tasoiksi. Merkitysten tasoilla "tieto" on relevanttia vain suhteessa toiseen tietoon. Abstraktioraja ei tietenkään sido tietoa millekään tasolle, vaan tiedolla voi olla rooli kullakin tasolla. Esimerkiksi fysiikka on relevanttia kaikilla tasoilla.

Merkitysten tasolla tieto jakautuu lisäksi vielä monella tavalla, osa rinnakkaisia, osa toisilleen alisteisia. En lähde niitä sen tarkemmin erottelemaan, tärkein on sosiaalinen taso. Siinä tiedolla saadaan aikaan muutoksia sosiaalisissa suhteissa. Oikeastaan sosiaalinen taso on osittain myös operationaalisen puolella, koska voimme ajatella esimerkiksi vakuuttavat argumentit tai arkaluontoisiin henkilökohtaisiin tietoihin perustuvat solvaukset "koneiksi", joilla manipuloidaan ihmisiä fysikaalisina kappaleina. Arkifilosofian operationaalinen relevanssi on sidoksissa vain puhetapojen sosiaalisiin seurauksiin, se mahdollistaa siis vain "sosiaalisten" koneiden rakentamisen.

Tätä ei pidä nyt ymmärtää väärin, en missään nimessä väheksy sosiaalisia koneita. On myös virhekäsitys kuvitella, että sosiaalinen taso olisi automaattisesti nollasummaista symbolinpyörittelyä. Sensijaan epäilen, että filosofia on huonosti operationalisoituva myös sosiaalisessa mielessä. En tietenkään osaa osoittaa tätä mitenkään selvästi. Se vain näyttää ilmeiseltä. Siis että ihminen käyttäisi aikansa ja aivonsa paremmin, jos miettisi jotain muuta. Vaikka kevättä.