Vastarannankiiski.

Maailmaa tarkasteltaessa on hyvä ottaa aina tosiasiat huomioon. Tosiasioita on kuitenkin monenlaisia ja niiden luonne riippuu siitä, millaisesta diskurssista on kussakin tilanteessa kyse. Eräs tapa luokitella tosiasioita on puhua mitattavista tai määrällisistä suureista, kuten ajasta, lämpötilasta, matkasta, massasta ja niin edelleen, erotuksena laadullisista ilmiöistä, jotka ovat lähinnä asioiden luokitteluja sen mukaan kuvaako jokin annettu adjektiivi asiaa.

Kaikilla tosiasioilla on sosiaalinen komponentti. Mitattavilla suureilla se on sopimus siitä, mitä mittaria käytetään, mikä suure on olennainen ja mikä epäolennainen. Diskurssi tuottaa tämän osan todellisuudesta myös mitattavien suureiden kohdalla. Laadullisten ilmiöiden kohdalla sosiaalinen komponentti on usein dominoivampi, mutta tämä ei tietenkään ole välttämätöntä. Joskus "laadullinen" otetaan käyttöön halventavana terminä silloin, kun halutaan ilmaista höttöä. On kuitenkin diskursseja, joissa "laadullinen" on ylistävät termi ja "määrällinen" lähes tabu. En mene tämän ongelmakentän yksityiskohtiin; pidämme luokittelun neutraalina tässä yhteydessä.

Jos annetun tosiasian sosiaalinen komponentti on onnistuttu kiinnittämään niin, että se sitoo tiukasti diskurssit joissa tosiasiasta puhutaan, siinä määrin, että toisenlainen puhe on jollakin tavalla kiellettyä tai siihen suhtaudutaan hyvin negatiivisesti, puhumme hegemonisesta diskurssista. Esimerkiksi maahanmuuttokysymyksen ja ilmastonmuutoksen kohdalla vallitsee mediassa hegemoninen diskurssi. Kolmas esimerkki voisi olla esimerkiksi ns. piratismi ja tekijänoikeuskysymykset.

Sosiaalisesta komponentista johtuen mikä hyvänsä jotakin sosiaalista relevanssia omaava ilmiö, oli se sitten puhtaasti määrällinen tai osin laadullinen, on politisoitavissa. Tällöin joko pyrkimyksistä tehdä diskurssista hegemoninen tai toisaalta jo hegemonian saavuttaneen diskurssin haastaminen, tulevat poliittisesti relevanteiksi. Maahanmuuttokysymyksen kohdalla ns. maahanmuuttokriittiset (tai "nuivat") tahot ovat haastaneet hegemonisen diskurssin, joka muodostui ikäänkuin vaivihkaa vuosien saatossa. Toisaalta, ilmastonmuutoskysymyksessä nykyinen diskurssi saavutti hegemonia-aseman hyvinkin nopeasti muutama vuosi takaperin.

Hegemonia on vaarallinen positio myös silloin, kun hegemoninen diskurssi on faktojen osalta "oikeassa", so. silloin kun sosiaalinen komponentti on langanohut. Näin on esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta. Hegemonian haitallisuus näkyy voimakkaasti siinä, miten hegemoniaa puolustavat kirjoitukset hurrataan ja esitetään suurina ajatuksina silloinkin, kun ne ovat tosiasiassa täysin järjettömiä. Hegemonian haastajat käyttävätkin mielellään tällaisia kirjotuksia argumentteina hegemoniaa vastaan. Tämä näkyy sekä maahanmuutto- että ilmastonmuutoskysymyksissä hyvin selkeästi.

Luin sairaalassa istuessani Gino Segren kirjaa Einstein's Refridgerator, jossa käsitellään erilaisia lämpötilaan ja termodynamiikkaan liittyviä fysiikan, kemian, biologian jne. kannalta relevantteja kysymyksiä popularisoidusti. Kirja on mielenkiintoinen, joskin tietokirjaksi ehkä vähän pliisu postmoderni kollaasi. Kirja sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, että minun täytyy perehtyä ilmastonmuutoksen termodynamiikkaan tarkemmin. Olen tähän mennessä pitänyt kysymystä sillä tavalla epärelevanttina, että tällainen globaalin skaalan geologinen koe on vähän turhan iso tehtäväksi koko maapallolla riippumatta siitä lämmittääkö hiilidioksidi ilmakehää ja kuinka paljon. Kysymyksen politisoinnit ovat minusta edelleen mielenkiinnottomia muutoin kuin esimerkkeinä omituisista argumenteista puolin ja toisin.