Moraali II.

Edelliseen viestiin tuli kiitettävä määrä keskustelua. Keskustelu rönsysi sen verran eri suuntiin, ja toisaalta, oli sen verran kattavaa monella tapaa, että päätin sittenkin, etten viitsi kirjoittaa sitä puhtaaksi erikseen. Sensijaan kommentit saavat toimia inspiraationa tälle kirjoitukselleni.

Yhtenä mielenkiintoisena ja mielestäni takaperoisena huomiona esiintyi keskustelussa käsitys, jonka mukaan tehokkuusmaksiimin korostaminen vaatisi eksplisiittisen mittarin, jolla tehokkuutta "mitataan". Vaikka tehokkuus käsitteenä voidaankin ymmärtää tarkoittavan "vähemmällä enemmän", niin tämä ei kuitenkaan viittaa siihen, että pitäisi olla jokin yksittäinen mittari. Otan esimerkin - niiden puute oli toinen, josta minua syytettiin, jos kohta mielestäni aiheettomasti - jossa tehokkuusmaksiimi ja sen rikkominen tulee hyvin selvästi esille.

Osmo Soininvaaran poliittisesta kannasta voi olla tietenkin olla mitä mieltä tahansa, mutta yhden asian hänen vastustajansakin joutuvat myöntämään: hänellä on tapana nostaa esille epäkohtia sääntelystä sellaisista näkökulmista, jotka muilta jäävät huomaamatta. Oli esitetyistä ratkaisuista mitä mieltä tahansa, niin vain patologisimmat tapaukset ovat eri mieltä itse ongelmasta. Osmo esitti yhden omalle tarkastelulleni otollisen sääntelyongelman viime viikolla kirjoituksessaan  "Jätevero kunnille".

Oletetaan että meillä on "jäteongelma": ihmiset tuottavat jätettä ja jäte pitää jotenkin käsitellä, ja käsittelyn järjestäminen on tavalla tai toisella kuntien vastuulla.  Sivuutan nyt kaikki yleiset ratkaisut ja tarkastelen vain nykyistä tilannetta. Voisimme tietysti problematisoida koko jätteen sosialisoinnin, ja se olisi mielekästä, mutta käytännössä sillä ei tässä kohtaa ole merkitystä. Tutkimme vain niitä paramatrejä, joita valtio todellisuudessa pystyy tässä tilanteessa realistisesti säätämään.

Jätteitä voi hoitaa karkeastiottaen kahdella tavalla: hyödyntää tai kipata maahan. Koska maahan kippaaminen on ollut ns. perinteinen tapa, ja koska voimme olettaa (oletus voidaan problematisoida, mutta operoin nyt oletuksen nojalla, ja toivon että siihen ei liiaksi tässä vaiheessa puututa; se on metakeskustelun paikka) että jätteen maahankippaamisella on merkittäviä ulkoishaittoja. Näiden ulkoishaittojen internalisoimiseksi on määrätty jätevero. Vero on siis maksu, joka kerätään siitä, että jäte kipataan maahan, ja sen ajatellaan paitsi kattavan maahankippaamisen kustannuksia, myös ulkoishaittoja. (Sillä voidaan esim. rahoittaa kaatopaikkojen valvontaa ja vakuuttaa erilaisten ympäristötuhojen korjaamista vastaan tms; tämän ei tarvitse olla sosialistinen ratkaisu, se voi olla ihan hyvin vaikkapa maanomistajien keskinäinen sopimus - en puutu tässä siihen).

Kun jäte on kerätty, niin jätteestä osa, tai vaihtoehtoisesti kaikki, voidaan käyttää hyödyksi. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että hyötykäytöllä ei ole negatiivisia ulkoisvaikutuksia. (Jätteenpoltolla esimerkiksi on, mutta kokonaisuutena jätteen hyötykäytöllä on näitä negatiivisia vaikutuksia merkittävästi vähemmän, joten voimme sivuuttaa ne tässä yksinkertaisuuden vuoksi) Lisäksi tästä hyötykäytöstä on nimensä mukaisesti hyötyä. Kustannuksiakin tietenkin on. Sillä, jolla on jäte hallussaan, on siis vaihtoehtoina kipata se maahan, tai käyttää hyödyksi. Oletetaan, että marginaalilla hyötykäytön kustannukset hivenen alittavat yksitysen hyödyn, eli hyötykäyttö on nippa nappa kannattavaa.

Nyt sääntelyyn: Kunnan vastuulla on järjestää jätehuolto. Se tekee sen esimerkiksi niin, että firmoille annetaan oikeus järjestää jätteiden keräys, ne saavat myydä asukkaille palveluita, kuten vuokrata roskapönttöjä, jotka ne sitten  tyhjennetään kerran viikossa. Jos jäte kipataan kaatopaikalle, siitä maksetaan jätevero. Jos sitä ei kipata kaatopaikalle, niin siitä ei makseta jäteveroa. Kuulostaa yksinkertaiselta.

Tämän lisäksi on mietitty yhdessä sitä ulkoisvaikutuksen käsitettä. Kaatopaikat ovat kunnan alueella tai sen läheisyydessä. Jätevero on laadittu tämän ulkoisvaikutuksen käsittelemiseen, joten ajatellaan, että luontevin paikka jyvittää se vero, on maksaa se kunnalle. OK, tämä on hyvä idea, kuulostaa reilulta: Kun kärsivää osapuolta on joka tapauksessa vaikea tunnistaa, on mielekästä, että korvaus menee kunnalle, jonka asukkaat kärsivät. Kärsijöinä ovat maanomistajat ja asukkaat, ne samat ihmiset, jotka esimerkiksi maksavat kunnallisveroa, voidaan ajatella että tämä on reiluin approksimaatio johon päästään.

Paitsi, että nyt kun kunta saa rahat kaatopaikalle kipatusta jätteestä, tarkoittaa jokainen jätetonni lisää rahaa kunnan kirstuun. Kirstun vartijana toimiva kunnan johto on mielissään rahasta. Itseasiassa, niin mielissään, että sen kannattaa peräti kieltää jätteen hyötykäyttö, koska se tienaa marginaalisesta jätetonnista enemmän kaatopaikalle kipattuna kuin hyödynnettynä.

Tämä on klassinen esimerkki tehottomasta sääntelystä. Output-suureita on ainakin kolme: se haitta, joka jätteen kippaamisesta tulee (likainen vesi, hajuhaitta, maankäyttö), se hyöty joka tulee jätteen käsittelystä (esim. raha). Verot ovat pelkkiä tulonsiirtoja, joten ne eivät vaikuta tehokkuustarkastelussa muuten kuin kannustimien kautta.

Tehokkuusparannuksina tässä voidaan esittää monta. Ensimmäisenä on, että jätevero voitaisiin poistaa kokonaan. Se, olisiko tämä dynaamisesti tehokkuusparannus, on kyseenalaista. Jätteen tuottaja ei maksaisi mitään, joten sen kannattaisi tuottaa jätettä enemmän. Toisaalta sen hyötykäyttö lisääntyisi, mutta jos marginaalilla tuotettu jäte on huonosti kannattavaa hyödyntää, ulkoishaitta lisääntyisi, ja parannusta ei ehkä saataisi. (En väitä, että ei saataisi, mutta tehokkuusparannus tässä ei ole ilmeinen)

Toisena ehdotuksena on se, mitä Soininvaara esittää: Levitetään jätevero niin, että kaikki jätevero maksetaan yhteen pottiin, joka jyvitetään kaikille kunnille. Tämä ehdotus on fiksumpi kuin miltä se kuulostaa, koska tämä synnyttäisi erittäin tehokkaan "pelin" kääntämällä "vapaamatkustuksen" nurinpäin. Koska kunta saa jäteverosta vain keskimääräisen tuoton ja kuitenkin kunta kärsii kustannukset, sen kannattaa itseasiassa pyrkiä "vapaamatkustamaan" eli minimoimaan omalla alueellaan tuotetun jäteveron. Koska yritykset maksavat toimintansa tuotoista kunnalle, kunnan kannattaisi sallia, jopa suosia, jätteen hyötykäsittelyä alueellaan.

Kolmantena olisi, että kunnilta vietäisiin omistusoikeus jätteisiin, ja sovittaisiin, että jätteet omistaa asukas ja että asukas saa neuvotella  haluamansa tahon kanssa jätteiden käsittelystä. Jos halutaan jatkaa nykyistä sääntelyä, voidaan sopia että kunnan tulee huolehtia siitä, että joku tällainen taho on aina tarjolla. Jäteveroa voi tällöin edelleenkin kerätä, eikä ole tavallaan väliä kenelle se jyvitetään. Kunhan sitä ei makseta sille, joka jätteen maahan kippaamisesta päättää. Itse suosisin tilannetta, jossa "jäteveroa" kerättäisiin pakollisena ympäristövakuutuksena tms, ja pyrittäisiin varmistamaan että hyötykäytön aloittamiselle ei ole keinotekoisia esteitä.

Tässä jälleen on esimerkki siitä, miten tehokkuustarkastelu ei vaadi mitään yksittäistä mittaria. Ei vaadi mitenkään kummallista peliteoreettista tarkastelua, huomatakseen että ongelma, johon Soininvaara huomion kiinnitti, on tehokkuusongelma: pelin säännöt ovat sellaiset, että alkuperäinen tarkoitus ei täyty, vaan pelaajien optimoidessa itse ongelma saattaa jopa pahentua. Tavallaan tämäkin voidaan tietenkin kehystää mittariongelmana: voidaan sanoa, että nykyinen "peli" mittaa kaikkea rahassa, eikä tosiasiassa huomioi jätteen määrää ja ulkoishaittaa.  Juuri tämänkaltaiset ongelmat ovat minusta kaikkein otollisimpia nimenomaan tehokkuustarkastelulle.

Moraalista.

Ajan puutteen vuoksi ajattelin kokeilla erilaista kirjoitustyyliä, ja laatia eräänlaisen kollektiivisen kirjoituksen lähipäivien aikana. En voi panostaa paljoakaan tähän kirjoitukseen, mutta luen kyllä kommentteja. Editoin joka päivä muutaman minuutin tätä ja päivitän kirjoitusta sen mukaan mitä kommenteissa sanotaan. Pidätän oikeuden lisätä ja korjailla tekstiä kommenttien mukaan.

Ensimmäiseksi lähtökohdaksi otan "moraalin", mutta vain koska sana  ymmärretään kovin monella eri tavalla, ja siitä on niin monenlaisia näkemyksiä. Toiseksi otan aiemmin nimimerkin "Ari" esittämän ehdotuksen, että kouluissa olisi hyvä opettaa taloustiedettä ja tehokkuusanalyysiä.

Keskustelun saatteeksi esitän korkeammalla tasolla operoivan maksiimin, jota voisi pyrkiä perustelemaan tai kumoamaan: Jos moraalinen prinsiippi ei ole peliteoreettisesti tehokkuusperiaattella perusteltavissa, se on todennäköisimmin vahingollinen ja/tai vähintään palvelee vain jotain yksittäistä valtapyrkimystä. Tästä syystä ehdotan, että avoimessa yhteiskunnassa moraalikasvatuksen tulisi pyrkiä heijastelemaan tehokkuusmaksiimia. Esimerkiksi kouluissa "etiikan" opetuksen pitäisi noudatella tätä. Pedagogiset reunaehdot huomioiden.

Pohjustusta lisää: Tehokkuusperiaatteita on monta. Heikko sanoo, että jokaisen poliittisen toimenpiteen on läpäistävä tehokkuuskriteeri, so. sen on oltava tehokkuusparannus verrattuna siihen, että ei sovita mitään. Vahva sanoo, että tehokkuusparannukset pitää toteuttaa.

Tehokkuuskriteerinä voidaan pitää Paretotehokkuutta, mutta tämä on hyvin rajoittava kriteeri, koska tällöin juuri muut kuin kollektiiviset sopimukset jotka voidaan viedä läpi täysin yksimielisesti, eivät tule kysymykseen. (On olemassa koordinaatio-ongelmia joiden ratkaisu olisi Pareto-parannus, mutta joihin kaikki eivät suostu: tästä on myös hyvä keskustella)

Toisena tehokkuuskriteerinä voidaan pitää Kaldor-Hicks-tyyppistä parannusta, jossa itse toimenpide ei ole Pareto-parannus, mutta se olisi muutettavissa sellaiseksi, jos toimenpiteen kohteena olevalle resurssille olisi markkinat.

Välihuomio XX

Bloggerin käyttöliittymä uusittiin kokonaan. Googlen pelkistetty tyyli on oikeastaan ihan mukava.

En ehdi pahemmin blogia kirjoittamaan nyt, sillä työtahti täällä on ihan toinen kuin mihin olen Suomessa tottunut. Tämä on tietysti hyvä asia, koska saan varmasti paljon enemmän tutkimusta tehtyä. Kirjoitan myöhemmin lisää.

Köyhyys.

Aloin pitkästä aikaa lukea jotain talouteen liittyvää. Kyllästyin jossain vaiheessa koko aihepiiriin, mutta törmäsin kirjaan Poor Economics, joka käsittelee köyhyyttä. Siis oikeaa köyhyyttä, alle dollarilla päivässä elämistä, ei esimerkiksi monen suomalaisen "köyhyyttä", joka tarkoittaa että ei ole varaa 300 euron adidaksiin ja 50 tuumaiseen 3d TV:hen, vaan pitää tyytyä kiinalaisiin lenkkareihin ja 28 tuumaiseen kuvaputkitelkkariin.

Ko. kirja on kirjoitettu hyvin, vaikken ole lukenut sitä vielä kovin pitkälle, tekstin laatu näkyy jo nyt. Argumentaation laadusta en vielä osaa sanoa, mutta yleisestiottaen johdannon keskeinen argumentti sanoo, että köyhyydestä puhuttaessa sellaiset tahot kuin Jeffrey Sachs tai William Easterly, jotka tarjoavat yhtä ideologista lähtökohtaa (Sachsin "köyhyysloukku" ja Easterlyn "markkinat poistavat köyhyyden") käyttävät liian karkeita abstraktioita.

Tämä on truismi yleensä; esimerkiksi vaikka markkinat sinänsä hoitaisivat köyhyyden pois, niin olennainen kysymys voi olla, miksi jossakin paikoissa ei ole toimivia markkinoita. Liian karkea abstraktio on oikeastaan se, mitä kansanviisaudessa nimitetään varpusen ampumiseksi tykillä.

Erityisen ansiokkaana näen kirjassa sen, että sen verkkosivulle on kasattu data, johon kirja perustuu. Jokainen voi siis itse tutkiskella ja vertailla dataa paitsi kirjaan, myös omiin ennakkoluulohinsa.

Toinen viimeaikainen kirja, josta olen kuullut paljon - mutta jota en ole ainakaan vielä lukenut - on Why Nations Fail, jota on kommentoinut mm. Francis Fukuyama. Sen näkökulma on ilmeisesti juuri Poor Economicsin kritisoima "grand idea", ja käsittääkseni se keskittyy instituutioihin.

Keskustelu köyhyyden kaltaisista massiivisen kokoluokan heterogeenisista ilmiöistä on mielestäni vähän ongelmallista, jos sitä käydään ns. suurten ideoiden avulla. Fukuyaman pitäisi ehkä itse parhaiten tietää tämä, onhan hän argumentoinut tavallaan juuri suurten ideoiden aikakauden olevan ohi...

Aika-abstraktio.

Systeemeissä, joissa erilaiset aikavaatimukset ovat olennaisia, on tapana käyttää malleina aika-automaatteja. Yksinkertaistetaan tätä hieman. Meillä on automaatti, joka voi tehdä siirtymiä tilasta toiseen, so, siinä on tilojen joukko S, ja tapahtumien joukko E, ja siirtymä (s,e,s') tarkoittaa, että jos automaatti on tilassa s ja tapahtuu e, niin voidaan siirtyä tilaan s'.

Lisäksi meillä on joukko kelloja. Aika kulkee tasatahtia (on olemassa myös malleja, joissa kellot voivat käydä eri tahtia, mutta sivuutan tässä sen, koska se ei ole tämän abstraktion kannalta olennaista), eli kaikki kellot käyvät samalla nopeudella. Jokainen tapahtuma voi sisältää kelloehdon ja kellovaikutuksen. Ehto on konjunktio väittämistä muotoa "kello x on vähintään k" tai "kello x on enintään k". Kellovaikutus taas on aina jonkin kellojoukon nollaaminen. Rajoitun tässä ns. event recording- automaatteihin (ERA), jossa jokainen tapahtuma voi nollata korkeintaan yhden kellon. ERA:ssa siis jokaisella tapahtumalla voidaan ajatella olevan oma kello. Muut tapahtumat eivät sitä voi muuttaa, mutta tapahtuman ehtona voi toki esiintyä muiden kellojen arvoja.

Jos kellot mallinnetaan reaaliarvoisina muuttujina, niin mitätönkin aika-automaatti tuottaa tietenkin äärettömän - peräti ylinumeroituvan - määrän tiloja. Aika täytyy siis abstrahoida. Tyypillisesti se tehdään esittämällä aika ns. alueina, eli kellojen arvojen välisinä suhteina. Jos esimerkiksi suoritamme ensin tapahtuman "a" ja sitten tapahtuman "b", ja näiden kellot ovat x(a) ja x(b), niin päädymme alueelle, jossa x(b) < x(a), jos taas teemme toisin päin, niin x(b) > x(a).
Jos tapahtuman "a" kelloehto on, että x(b) > 2, niin suorittamalla tapahuman a, päädytään alueelle, jossa tämä pätee.

Tutkimani osittaisjärjestykseen tai oikeastaan kommutatiivisuuteen perustuvat reduktiot eivät toimi liian hienojakoisten aika-abstraktioiden kanssa. Syy on se, että reduktion tarkoituksena on hävittää kahden tapahtuman rinnakkaisuudesta aiheutuvat "turhat" permutaatiot. Aikamalleissa tapahtumien järjestys on ikäänkuin osa todellisuutta. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on abstraktio: jos meillä on kaksi rinnakkain toimivaa aika-automaattia, niin vaikka periaatteessa a ja b voisivat tapahtua yhtä aikaa, niin lomitetun ajan (jokainen tapahtuma tapahtuu yksinään ja tarkalleen silloin kun se tapahtuu) malleissa tavallaan aina tiedämme "liikaa" näiden tapahtumisjärjestyksestä. Silloinkin kun se ei ole olennaista.

Tämänhetkinen tutkimusaiheenani onkin abstraktio, joka on riittävän hienojakoinen, jotta se säilyttää spesifikaation toteutumisen tarkastamiseen vaadittavan informaation, mutta riittävän karkea, jotta se sallii kommutatiivisuusreduktion silloin, kun se on "oikeasti" mahdollista. Eli abstraktio hävittää informaatiota eri kellojen järjestyksestä silloin, kun se ei ole tarpeen oikeellisuuden säilyttämiseksi. Tehtävä on yllättävän haastava, ja ongelmaa on aina välillä tutkittu ainakin vuodesta 1998 saakka.

En usko, rehellisesti sanoen, että kykenen ratkaisemaan ongelmaa laadullisesti merkittävästi paremmin kuin jo olemassaolevat "ratkaisut" (jotka eivät ole kovin tehokkaita), mutta uskon että voin tehdä joitain sellaisia inkrementaalisia parannuksia, joista on vähäistä käytännön hyötyä.

Predikaattiabstraktio.

Olen kirjoittanut paljon abstraktiosta pyrkien esittämään sen jotenkin yleismaailmallisena tiedon käsittelytapana. Ajatusten taustalla on kuitenkin teoria, joka on tarkoitettu oikeastaan johonkin ihan muuhun. Olen rehellisesti sanoen liian tyhmä, jotta kykenisin pitämään mielessäni jotenkin monia erilaisia ja erillisiä tapoja hahmottaa maailmaa, ja niinpä, kun joudun hahmottamaan tutkimuksessani jotakin ilmiöitä jollakin tavalla, tästä tavasta tulee väistämättä osa ajatteluani.

Abstraktio on erilaisten mallien tms rakenteiden välillä operoiva kuvauspari. Toinen kuvauksista voidaan tässä nimetä "abstrahoinniksi" ja toinen "konkretisoinniksi". Ideana on, että toinen malleista on konkreettisempi ja toinen abstraktimpi, ja tämä kuvauspari antaa mahdollisuuden liikkua näiden välillä. Abstrahoitu versio on yksinkertaisempi ja laskennallisesti tms vähemmän hankala käsitellä. Abstraktion tarkoitus on mahdollistaa päättely tilanteessa, jossa se on konkreettisen mallin kokoluokan vuoksi tosiasiassa mahdotonta.

Konkretisoinnin tehtävä taas on samankaltainen kuin operationalisoinnin, eli se palauttaa abstraktissa mallissa tapahtuvan päättelyn konkreettisiksi ilmiöiksi. Näillä kuvauksilla pitää olla tietty suhde, jotta niiden tuottama päättely on validia. Yleensä tällainen vaatimus on Galois'n kytkentä tai jokin sen muunnelma.

Predikaattiabstraktio toimii niin, että mallin osien sijaan käsitellään näitä osia koskevia loogisia väittämiä. Jos vaikkapa mallin osat ovat muuttujia, joita on paljon, ja joiden arvoalueet ovat rajattomat, predikaattiabstraktio käsitteleekin väittämiä, esimerkiksi "muuttuja on positiivinen", "muuttuja on nolla" ja "muuttuja on negatiivinen". Tai "tämän muuttujan arvo on suurempi kuin tuon". Jokainen tällainen predikaatti jakaa (konkreettiset) mahdolliset mallin tilat niihin, joissa predikaatti pätee ja niihin, joissa se ei päde. Jos konkreettisen mallin muuttujien arvoalue on ääretön, eli ne ovat vaikkapa reaalilukuja, konkreettinen malli voi hyvinkin olla ääretön. Sensijaan predikaattiabstraktiolla saatava malli voi olla hyvinkin pieni; jos predikaatteja on yksi, niin sillä on vain kaksi eri tilaa!

Kun "matemaattista mallia" ja "sanallista mallia" yritetään asettaa vastakkain, ikäänkuin verbaalisesti esitetty malli olisi jotenkin laadullisesti erilainen, koen aina jonkinlaista ahdistusta. Tarkoitan, että kun näen jonkun esittävän, että matemaattinen lähestymistapa ei kykene vangitsemaan sitä "rikkautta", joka verbaalisella selityksellä on, koen että kyse on vakavasta ymmärryksen puutteesta. Jokainen verbaalisella esityksellä annettu malli on aina ymmärrettävissä abstraktina mallina, jossa käytetään predikaattiabstraktiota: Joko sanotut tosiasiat pitävät paikkaansa (tai ne pitävät paikkaansa jossakin määrin; predikaatit voidaan vallan hyvin ajatella sumeiksi) tai sitten eivät pidä, ja näiden ääneenlausuttujen mahdollisesti kontingenttien ja toisistaan riippuvien väittämien joukko on jokaisessa verbaalisessa esityksessä rajallinen.

Kukaan ei tietenkään penää tällaisessa tilanteessa konkretisointia, ainakaan täydellistä, eikä varsinkaan mitään Galois'n kytkentää operationaalisille suureille. Mutta sisäistä logiikkaa ja ymmärrystä siitä, että mikäli tällaisella mallilla pyritään todellisuudessa jotakin relevanttia ilmaisemaan, jonkinlainen keino konkretisoida mallia pitää olla, ainakin siihen pisteeseen, että voimme todeta jotenkin, ovatko esitetyt väittämät (ts. niiden konkreettiset vastineet) paikkansapitäviä vaiko eivät.
[huomautan tässä vaiheessa, että tämä prosessi on väistämättä sopimuksenvarainen; tässä ei ole tarpeen postuloida "objektiivisia tosisasioita". Niin voi tehdä mielessään, jos kokee sen tarpeelliseksi, tämän tarkastelun tarkoitus ei ole argumentoida tästä näkökulmasta yhtään mitään]

Tämän abstrahoinnin lisäksi, jos haluamme esittää relevantteja väittämiä "todellisuudesta" (kirjoitan edelleen lainausmerkkeihin, koska tässä voi käyttää mitä hyvänsä sopimuksenvaraista tarkastelutasoa), meillä on oltava jokin allaoleva malli siitä, mitä on lupa päätellä mistäkin. Omalla alallani alleoleva malli esimerkiksi on jonkin järjestelmän kuvaus (se voi olla tietokoneohjelma, jokin konkreettinen laite, protokolla, biologinen tai kemiallinen prosessi, yms) ja tämän järjestelmän toiminnan kannalta "olennaista" saattaa olla vaikkapa se, miten siinä esiintyvät suureet kehittyvät ajan kuluessa kun järjestelmä elää elämäänsä. Konkreettisella tasolla esimerkiksi kemiallisen prosessin mallissa voi olla reaktioyhtälöitä, tietokoneohjelman mallissa voi olla ohjelmakoodia, jota suoritetaan, jne, ja nämä määräävät jotenkin tällä "konkreettisella" tasolla sen, mitä milloinkin tapahtuu. Jokaiselle siirtymälle tilasta toiseen on jokin sääntö, esimerkiksi.

Myös nämä säännöt pitää siis abstrahoida, jotta voidaan päätellä abstraktista mallista jotakin. Ja se, miten ne abstrahoidaan, ratkaisee sen, mitä ominaisuuksia säilyy ja mitä ei. Tyypillisimmin valitaan abstraktio niin, että voidaan taata vaikkapa että jokainen ei-toivottava käyttäytyminen (esimerkiksi kemiallisen reaktion räjähdysmäinen eteneminen tms) säilyy abstrahoinnissa, mutta abstrahointi voi lisätä tällaisia ei-toivottavia ilmiöitä malliin. Tällöin, jos voimme osoittaa abstraktilla mallilla, että ei-toivottavia ilmiöitä ei ole, ei niitä ole tällöin myöskään konkreettisella mallilla.

Ehkä kaikkein tavanomaisin predikaattiabstraktion ilmenemismuoto on luonnollinen kieli.

Väärin sammutettu.

Ilmaisua "väärin sammutettu" on tapana käyttää negatiivisessa merkityksessä tilanteessa, jossa joku taho on toiminut sinänsä tarkoituksenmukaisesti mutta jonkun institutionaalisen tms. sosiaalisen viitekehyksen puitteiden ulkopuolella. Nimitys tulee tarinasta, jossa vapaaehtoiset sammuttavat tulipalon, ja ammattipalomiesten saapuessa paikalle nämä toteavat että palo on väärin sammutettu.

En pidä kovin suureellisista eettisistä pohdinnoista, joten rajaan abstraktioni ja supistan käsitteitä hieman. Erottelen toisistaan seuraamuseettisen ja deontologisen lähestymistavan niin, että ensimmäisessä intentioilla, säännöillä, jne, on merkitystä vain eräänlaisina seuraamusten standardeina ja jälkimmäisessä taas säännöt, periaatteet jne, ovat primäärisiä. Tällä rajauksella voidaan ajatella, että "väärin samutettu" voi olla legitiimi johtopäätös jonkinlaisessa deontologisessa tarkastelussa.

Edellisen kirjoituksen kommenteissa oli jotain mitä en oikein heti käsittänyt ennen kuin siirsin sen tähän viitekehykseen. Deontologinen tarkastelu esimerkiksi yhteismaan ongelmasta aivan validisti voi antaa sellaisen tuloksen, että yhteismaan ryöstämisessä ei ole mitään väärää niinkauan kun sillä ei ole omistajaa. Pidän tätä itse vähän höpsönä käsityksenä, mutta sisäisesti siinä ei ole mitään irrationaalista. Libertaristit usein suosivat deontologista etiikkaa syistä, joita en ole koskaan käsittänyt, mutta en puutu siihen tässä enkä kritisoi sen enempää, kunhan osoitan eron omani ja tällaisen ajattelun välillä.

Seuraamuseettisesti tarkasteltuna yhteismaan ryöstäminen on aggressiota jos tasapainotila johtaa ihmisten vahingoittamiseen. So, kaivon myrkyttäminen on aggressiota kanssaihmisiä kohtaan, vaikka kaivolla ei olisi omistajaa, koska siitä joku voi juoda. Laajempi, tehokkuusajatteluun perustuva seuraamuseettinen tarkastelu voi jopa osoittaa, että kaivon myrkyttäminen on aggressiota myös silloin, kun omistaja itse myrkyttää omistamansa kaivon, koska on syytä olettaa, että kaivo ei tule aina olemaan hänen omistuksessan, koska on syytä olettaa, että tuleva omistaja ei ehkä tiedä että kaivo on myrkytetty, tai koska omistaja saattaa vaikkapa unohtaa tämän. Vielä laajemmin, voidaan argumentoida, että koska veden varastaminen kaivosta, vaikka voidaan ajatella aggressiona kaivon omistajaa kohtaan, on suhteessa niin vähäinen aggressio, että myrkytetty vesi on aivan kohtuuton vastaus tällaiseen aggressioon.

En halunnut oikeasti kirjoittaa kuitenkaan tästä, vaan toisesta metatasosta, nimittäin väärästä argumentista oikean väittämän puolesta.

Epistemologinen "väärin sammutus" voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun vakuutamme jonkun henkilön tosiasiasta P, käyttäen argumenttia, joka on epäpätevä. Olen kirjoittanut suhteettoman paljon argumentaatiosta ja argumentointivirheistä, ja tämä nimenomainen "väärin sammuttaminen" on mielestäni eräänlaisen epistemologisen "etiikan" tai pragmaattisen tietoteorian näkökulmasta pahin mahdollinen "synti".

Se voidaan nähdä tietenkin deontologisesti niin, että oikean argumentaation noudattaminen sinänsä on hyve, tai se voidaan ajatella niin, että argumentaation tehtävä on paljastaa meille, mikä muu on totta kun tietyt tosiasiat ovat tiedossamme. Jos lähestymme asiaa bayesilaisittain, argumentti voidaan ajatella jonkinlaisena ajatuskoneena, jonka toimivuudelle on jonkinlainen todennäköisyys- tai uskottavuusmitta. Aina kun käytämme tällaista konetta ja havaitsemme sen tuottavan tosiasian, meidän uskomuksemme sen oikeellisuuteen lisääntyy.

Huomautan tähän väliin, että tämä on vain malli siitä, miten argumentit toimivat, ja se operoi metatasolla. Se on myös ilmiötason malli, eli sen on tarkoitus tehdä ilmiöstä ymmärrettävämpi, mutta kuten käsittelemäni mallit ja mallit - näin väitän - ylipäätään, se ei ole missään erityisessä suhteessa ns. "oikeaan todellisuuteen", vaan vastaavuus on vain omassa päässämme. Sama pätee argumentteihin; mikrotasolla jokainen argumenttihan on malli siitä, miten tosiasioita voidaan johtaa toisistaan.

Palatakseni aiheeseen: Jos argumentti/kone on ilmiselvästi rikki, so, sen kyky antaa paikkansapitävä ekstrapolaatio on kokolailla satunnainen eikä siitä siis tosiasiassa voida päätellä mitään, sen omaksuminen - siis sen pitäminen toimivana - on haitallista yksilölle. Jos esitämme rikkinäisen argumentin muutoin paikkansapitävän tosiasian puolesta, on todennäköistä että jokin joukko ihmisistä kokee argumentin tämän johdosta - aivan rationaalisesti, huomautan - merkittävästi uskottavammaksi, olemme tehneet vahinkoa näille ihmisille.

Virheellistä argumentaatiota voidaan siis pitää aggressiona.

Kehotan teitä: kätkekää nämä sanat sydämiinne ja tutkiskelkaa niitä.

Ilmasto.

Tilastointi Singaporen ilmastosta on melko kattavaa, ja siinä näkyy selvästi, että vuoden 1974 jälkeen keskilämpötila on selvästi paitsi noussut (Ks. esim.), myös sen hajonta on kasvanut. Sama pätee myös sademäärille, sademäärät ovat keskimäärin kasvaneet, mutta hajonta on samalla lisääntynyt.

Hajonnan kasvaessa ihmisten käsitys "epävarmuudesta" usein lisääntyy, ja samanaikaisesti lisääntyy ihmisten taipumus muodostaa anekdotaalisia "teorioita", so. teorioita jotka perustuvat muutamaan havaintoon, joiden ajatellaan kumoavan yleisempi trendi.

Tämä liittyy yleisemmin viimeaikoina uutisoituun tendenssiin. Esimerkiksi viime viikolla uutisoitu USA:n konservatiivien avoin vihamielisyys tieteellistä maailmankuvaa kohtaan. Tämä vihamielisyys on verraten uusi ilmiö, ja sen juuret ovat 1970-luvulla. En ota nyt sen poliittiseen ulottuvuuteen sen kummemmin kantaa, totean vain että juuri tällä hetkellä voimakkain tiedevastaisuus tulee ns. oikealta laidalta.

En tiedä onko asiaa tutkittu, mutta epäilen että on. Tuntematta sen paremmin relevanttia psykologista tutkimusta, esitän hypoteesin ja tutkimuskysymyksen; jos tämä on jossakin tehty, niin hyvä. Otetaan ryhmä tutkittavia ja luodataan heidän ennakkoasenteensa ja ennakkokäsityksensä jonkin ilmiön suhteen. Oletetaan että ilmiöstä voi olla käsitys "kasvaa" tai "vähenee" (Tai "pysyy samana"). Tämän jälkeen heille annetaan numeerisesti hankalasti tulkittavaa dataa ilmiöstä niin, että data on tilastollisesti konsistentti hypoteesin "pysyy samana" kanssa, mutta hajonta kasvaa ajan myötä. Kysytään henkilöltä, miten he tulkitsevat dataa. Hypoteesini on, että lähes poikkeuksetta oma ennakkoasenne katsotaan tulleen vahvistetuksi.

Huvittavinta ilmastonmuutokseen liittyvässä keskustelussa on, että erimielisyys globaalin lämpenemisen määrästä on melko suurta. Sensijaan hajonnan lisääntymisestä konsensus on erittäin vankka. Tätä on kuitenkaan kenenkään vaikea "markkinoida". Politisoitumaan päässyt kysymys kun ei yleensä taivu tällaiseen liian "monimutkaiseen" tarkasteluun, tällaista käsitystä on vaikeampi käyttää lyömäaseena.