Tieteen toiminta.

Sain sähköpostin:

Dear Dr. Xxxxxx,

First of all, I am sorry for the long delay for the decision about your
submission. One of my reviewers failed in delivering a review.

The review I received is however quite negative, as you will see. Moreover,
I trust his judgement well enough, so I won't request another opinion.
My own opinion about your submission is that it does not match well the scope of XXX.
Presenting heuristics can be an interesting topic, but should provide strong evidence
(e.g. experiments or qualitative estimations).

Therefore I cannot recommend publication of the paper and have to reject it now

Tämä on sinänsä aivan normaalia, mutta kolme asiaa hämmästytti minua suuresti. Ensiksikin, arvio, joka oli liitteenä, oli täynnä todella pahoja asiavirheitä. Arvioija oli esimerkiksi sekoittanut viittaamamme paperin johonkin toiseen, ja väitti ettei paperi edes puhu lainkaan asiasta, jota käsittelimme. Toiseksi, arvioija totesi lopuksi, että vaikka teoria, jonka paperissa esitimme, sattuisikin olemaan oikea (mitä se on; todistus oli oikein, eikä arvio siihen edes puuttunut), se on täysin turha, koska on olemassa toinen teoria, joka on olennaisesti vahvempi ja oikeaksi osoitettu. Arvioija siis ei ymmärtänyt edes loogisten väittämien vahvuuden merkitystä, vaan kuvitteli sen menevän eri suuntaan. Kolmanneksi, paperimme ei edes käsitellyt heuristiikkaa, vaan oli puhtaasti teoriapaperi, ja sanoimme tämän alussa. Esitimme paperissamme toki yhden esimerkin siitä, millaisessa tilanteessa teoria on informatiivisempi kuin aikaisempi. Tähän taas kommentoitiin esittämällä, että "menetelmä näyttää soveltuvan vain yhteen erityistapaukseen", vaikka mitään menetelmää ei edes esitetty.

Pidän vertaisarviointiprosessia lähes pyhänä asiana. En vihastu omasta puolestani - petyin toki siihen, ettei paperia julkaista, mutta olen tottunut saamaan hylkäyksiä - vaan suuttumukseni perustuu siihen, että joku oli rikkonut tätä pyhää instituutiota vastaan. Arvioija ei ole tehnyt työtään kunnolla. Tämä ei yllätä sinänsä, enkä oikeastaan sitä mitenkään paheksukaan. Sensijaan tämä lainaus arvion lopusta sai vereni kiehumaan:

In short, the original partial order definitions are not broken, and the purposed new definition is very similar to some
existing ones, except for some omitting of a condition which is the whole point of the partial order reduction

Eli suomeksi: Arvioijan mielestä teoriaa ei pidä kehittää eteenpäin, koska edellinen teoria oli "oikea". ja ehto jota onnistuimme heikentämään olikin "koko pointti".

Muistutus.

Naureskelen usein "konservatiiveille", vaikka tämä onkin paljolti epäreilua. Se on jotain samanlaista kuin naureskelisin mäkihyppääjille Matti Nykäsen takia.

En silti aio lopettaa, koska se on vaan niin pirun hauskaa.

Lorvikatarri.

Soininvaaran blogilla oli jonkin verran keskustelua toimeentulotuesta. Itse pidän toimeentulotukea ja muita rankanpuoleisesti tarveharkintaisia tukia hirviömäisinä. Jos olisin marxilainen ja taipuvainen salaliittoon, väittäisin, että ne ovat kapitalistien salajuoni, jolla pidetään huoli siitä että yhteiskunnassa on riittävän suuri ryysyproletaarien joukko niin, että työväenluokka saadaan pidetttyä kurissa hajoita-ja-hallitse- periaattella. Koska en ole kumpaakaan, niin uskon että kyse on yksinkertaisesti muutamasta itsessään hyvää tarkoittavasta periaattesta, jotka eivät vain sovellu yhteen.

Ensiksikin, toimeentulotuella elävän marginaaliveroprosentti on pyöreät sata prosenttia, ja tämä ei koske vain työtä, vaan myös kaikkea "virallista" rahaliikennettä. Jokainen ansaittu euro, oli se tukea tai palkkaa, on suoraan pois toimeentulotuesta. Tämä jo sinällään indikoisi, että kaikkien kannalta olisi parempi, jos se vain lakkautettaisiin, vaikka yhtään mitään muuta ei tehtäisi. Poliittisesti ja ehkä jossain hämärässä mielessä moraalisesti ajatellen tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen, joten täytyy miettiä jokin muu lähestymistapa.

Oletetaan hetkeksi, että meillä olisi jokin sosiaalivakuutus tms., joka pitäisi huolen siitä, että jokaisen ilman omaa syytään kesken kaiken työmarkkinakelvottomaksi joutuvan toimeentulo olisi jotenkin turvattu, tai oletetaan, ettei sellaista tapahdu (toistaiseksi). Pohditaan ihmisen elämän aikana tekemiä valintoja ja näiden suhdetta tukiin.

Ensiksikin, koulun penkiltä lähtevä joutuu miettimään, meneekö jatkokoulutukseen. Tällä hetkellä tukia alennetaan, jos ei hakeudu mihinkään, vaan jää kotiin peruskoulun tms. jälkeen. Kuten Nalle Wahlroos totesi, nämä ovat tyyppejä, jotka näyttävät yhteiskunnalle keskisormea, ja nykyvasemmisto itkee, että heidän tukiaan on alennettu? Otetaan lisäksi huomioon, että opintoraha on yli sata euroa kuukaudessa huonompi kuin toimeentulotuki. Lainan kanssa päästään tietty vähän päälle, mutta laina ei ole omaa rahaa, vaan se täytyy maksaa takaisin. Näinollen on selvää, että on sosiaaliturvan muoto mikä hyvänsä, tällainen mekanismi vääristää toimintaa, tekemällä omaan työmarkkina-arvoon investoimisesta vähemmän kannattavaa.

Toiseksi, opintojen edetessä meillä on sellainen yleisesti käytössä oleva virheellinen abstraktio, jonka mukaan henkilön arvo kansantaloudelle jotenkin pompsahtaa sinä päivänä, kun hän saa tutkintotodistuksen käteensä. Tämä ei ainakaan teknillisellä alalla pidä mitenkään paikkaansa. Palkka voi pompsahtaa, mutta se on silloin vain tuottavuuden ulosmittaamista työntekijälle, ei todellinen muutos tuottavuudessa. Tämän vuoksi pidän vähän kummallisena näennäistavoitteena lyhentää opiskeluaikoja. En tarkoita, etteikö ripeään opiskelutahtiin olisi syytä kannustaa yleisestiottaen, jos vaihtoehtona on elely opintotuella tms. tulonsiirrolla, mutta esimerkiksi siihen, että henkilö menee koulutustaan vastaavaan työhön ja tekee gradunsa tai diplomityönsä vuotta tai kahta myöhemmin, ei liity mitään todellista kansantaloudellista kustannusta.

Kolmanneksi, mikä tahansa opiskelu päättyy kuitenkin aikanaan, ja silloin tarkoitus on mennä töihin. Hyvin harva vähintään jonkin entisen opistotasoisen tutkinnon suorittanut ehdoin tahdoin jää kotiin lorvimaan, mutta työllistyminen omalle alalle voi olla niin korkealla prioriteetilla, että työpaikan vastaanottamista voi olla täysin rationaalista viivyttää jonkin aikaa. Tämän valinnan kannustinvaikutusta on vaikea erottaa siitä, että jäädään kotiin lorvimaan, mutta ongelma on vähäisempi, ainakin jos koulutus on alalle, jonka työllisyys ja palkat ovat selvästi suuremmat.

Neljänneksi, jos työttömyys iskee, nykyinen järjestelmä on aika ongelmallinen sekin. Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus on keskipalkkaiselle todella ruhtinaallinen, ja nimestään huolimatta työttömyyskassat eivät sitä maksa kuin marginaalisesti, vaan veronmaksajat subventioina. Tämä ei voi olla mielekästä, koska joku sen korvauksen kuitenkin maksaa. Jos työttömyyskassoja ajatellaan vakuutuksina, niiden hintojen pitäisi kuvata riskejä ja kustannuksia. Ihmisten valintojen pitäisi periaatteessa olla linjassa heidän riskinottohalunsa kanssa; on tietenkin yleisiä perusteluita, miksi riskiaversio johtaa tehottomuuteen, ja miksi riskinotosta voidaan ylikompensoida, mutta onko meillä työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan mitoituksessa todella sellainen tilanne?

Luonnostelin mielessäni järjestelmää, jonka pitäisi olla riittävän yksinkertainen, ja ennenkaikkea halvempi. Ensiksikin, katastrofaalisia riskejä (vakava onnettomuus, täysin odottamaton sairaus, jne.) varten voidaan laatia jonkinlainen vakuutus toimeentulon turvaamiseksi, ja sosialistisessa yhteiskunnassa tämä varmaan rahoitettaisiin verovaroista kuten nykyään. Sivuutan tämän nyt ensiksi.

Oletetaan, että jokaiselle kansalaiselle on olemassa jonkinlainen sosiaalitili, joka toimii kaikkien paitsi mainittujen katastrofaalisten riskien hallinnassa. Perusidea on sosiaalitilin tapainen järjestely yhdistettynä "perustulomalliin". Koska kansalaispalkan tapainen järjestely on käytännössä poliittisesti mahdoton, voitaisiin sensijaan toimittaa sosiaalitilin "nollatason" turvaaminen eräänlaisella negatiivisella tuloveromallilla.

Ongelmaksi muodostuvat ne, joilla ei ole palkkaa lainkaan. Periaatteessa ne, joilla ei ole juuri nyt lainkaan palkkaa, eivät ole ongelma, koska voimme olettaa, että heidän sosiaaliturvansa tulee sosiaalitililtä. Sensijaan ne, joilla ei ole lainkaan historiassaan tuloja, muodostavat ongelman. Palataan yllä ensimmäiseen valintakohtaan.

Jos oletamme, että opintorahan kaltainen "palkka" opiskelusta maksetaan, niin voimme esimerkiksi ottaa sen mittapuuksi "kansalaispalkalle". Sitä nimitettäisiin vain opintorahaksi opiskelijalle, ja tämä pitäisi sosiaalitilin nollatasolla. Opintorahan tms. määrä voisi olla könttäsumma, jonka jälkeen tili alkaisi mennä pakkaselle. Tämä toimisi samalla myös subventiona aikuisopiskelulle, jossa sosiaalitiliä voisi käyttää lisäpuskurina, kun kouluttaudutaan vaativampiin tehtäviin.

Myöhemmin työelämässä vähäinenkin työnteko subventoitaisiin negatiivisella veroprosentilla. Verotus olisi "progressivista" niin, että hyvin pienillä tuloilla veroprosentti olisi reippaasti negatiivinen, kuitenkin niin, että osa subventiosta alkaisi (ehkä tietyn rajan jälkeen) kartuttaa sosiaalitiliä. Tilanteessa, jossa käteenjäävä summa on tarkalleen palkan suuruinen, subventio voisi olla vielä nollaa suurempi. En nyt alkanut laskeskella tässä, minkälaisista luvuista puhutaan, mutta tämä on epäolennaista, sillä olennaista on se, että marginaalivero on koko ajan riittävän pieni, eikä koskaan pomppaa sataan prosenttiin. Mitään byrokratiaa tms. ei systeemiin tarvita, koska sosiaalitilin ehdot ovat selvät kaikille.

Tämä edellyttäisi kyllä myös esimerkiksi asumistuesta luopumista, mitä moni pitää pöyristyttävänä. Itse kyseenalaistan asumistuen mielekkyyden; tällä hetkellä asumistukea saa niin moni, että se on käytännössä tulonsiirto vuokranantajille. Markkinamekanismi nimittäin toimii niin, että jos ihmisille annetaan korvamerkittyä rahaa jonkin asian hankkimiseen, sitä hankitaan enemmän; jos tarjonta ei jousta, hinta nousee. Väittäisin, että vuokra-asuntojen tarjonnan jousto tässä on huono.

Tajunta.

Eräs erikoisimpia tajuntaan liittyviä ilmiöitä arkipäiväisessä elämässä on transsi. En viittaa tällä nyt mihinkään yliluonnolliseen tai edes kovin ihmeellisellä tavalla meditatiiviseen tai syvällisesti muuntuneeseen tajunnantilaan, vaan tietynlaiseen melko spesifiseen olotilaan. Itselläni tilan synnyttää usein jonkun ihmisen puheääni, jossa on tietynlainen hypnoottinen väri. Tätä kirjoittaessani olen edelleen jonkinasteisessa transsissa, jonka indusoi työmatkalla kuuntelemani YLE Puheen haastattelu. Haastateltava oli joku Helsingin kaupungin kotimaanmatkailun vastuuhenkilö, jonka ääni oli verraten monotoninen ja matala naisen ääneksi. Tämä käy minulle usein, kun kuuntelen puhetta. En osaa etukäteen ennakoida tarkalleen, minkälainen ihmisääni sen saa aikaan, mutta yhteisinä piirteinä ovat melko matala - ei kuitenkaan bassovoittoinen vaan pikemminkin alavireinen - ja melko monotoninen, ei kuitenkaan konemainen, puheääni. Pekka Saurin ääni saa tämän ilmiön melko usein aikaan. Ilmiötä usein vahvistaa se, jos ääni kuuluu radiosta tai televisiosta, mutta se tulee kyllä joskus myös ns. tosielämässä. Tähän liittyy usein eräänlainen kihelmöidä tunne iholla keskivartalossa ja kummallinen keveyden tunne koko kehossa. Kokemus on lähes poikkeuksetta kaikenkaikkiaan hyvin miellyttävä.

Eräässä toisessa yhteydessä on tullut esiin toinen erikoinen ilmiö, nimittäin voimakkaaseen häpeään liittyvän muiston synnyttämä pakonomainen puhe. Olen kuvitellut olleeni ainoa tällaisesta ilmeisen neurologista perää olevasta "vaivasta" kärsivä, mutta ilmeisesti ilmiö on yleisempi. Ilmiön kuvaus on jotakuinkin sellainen, että mieleen tulee muisto jostakin mahdollisesti jo hyvin kaukaisesta menneisyydestä, ja muistoon liittyy jollakin tapaa intensiivinen häpeän kokemus. Joko muistettuun tilanteeseen itseensä tai - ja mikä on itselläni melko tavallista - jälkikäteen muistoon liittynyt käsitys tilanteen häpeällisyydestä. Muisto on hyvin vahva, ja se laukaisee pakonomaisen tarpeen lausahtaa ääneen jotain, yleensä asiaan täysin liittymätöntä. Tämän reaktion hillitseminen onnistuu ainakin itseltäni, mutta kurkku ja huulet tekevät yleensä silti liikkeitä, ikäänkuin sanoisin jotain ääneen. Yksin ollessa tämä ilmenee usein jonkinlaisena mutinana tai mahdollisesti kuiskailuna. Sanat eivät välttämättä edes merkitse mitään.



Kolmas tajuntaan liittyvä ilmiö, jonka olen havainnut, on kirkkaan tähtitaivaan alla kokemani huimaus, johon usein liittyy valtaisa vauhdin ja jonkinlaisen ajattomuuden tunne. Tunne on heikko, jos seison tai kävelen, mutta makuulla se on erityisen voimakas. Tällä ilmiöllä saattaa olla täysin fysikaalinen syy. Olen kokenut tämän usein ja ajoittain koko ikäni, mutta hiljattain aloin kärsiä melko voimakkaasta asentohuimauksesta (BPPV), joka "kippaustestissä" (Dix-Hallpike) osoittautui olevan lähtöisin todennäköisesti oikean tasapainoelimen posteriorisesta kanavasta. Tämän huimauksen alkamisen jälkeen tunteen voimakkuus on ollut aivan eri luokkaa.

Ihmisen aivo on jännä vekotin, kaikkine fysiologis-neurologisine ilmiöineen, ja miten nämä vaikuttavat subjektiivisiin kokemuksiin ajasta, avaruudesta, itsestä tms koetun "todellisuuden" perusrakennusosasista. Kaikenlaiset maagiset ja "yliluonnolliset" selitykset latistavat tämän ihmeellisen kokonaisuuden ymmärtämistä. Huomaan itseasiassa pitäväni käsityksiä aineettomasta "sielusta", jostain postuloiduista "energiakentistä", reikihoidoista jne. lähinnä loukkaavina. Niissä on jotain samanlaista kuin sellaisissa käsityksissä taloudesta, joiden mukaan ikkunoiden rikkominen tuottaa talouskasvua.

Yö.

Nartulta leikattiin eilen kasvain, ja se oli lääketokkurassa koko illan. Nukkumaan mennessä se alkoi ulista, joko kivusta tai siitä, että se ei ollut saanut tarpeitaan tehtyä. Käytin sitä ulkona puolen tunnin välein, kunnes se sai tarpeensa tehtyä. Ulina ei loppunut, joten annoin särkylääkkeen, mutta sekään ei auttanut. Olisin ottanut koiran viereeni sänkyyn nukkumaan, mutta se oli levoton ja käveli edestakaisin koko yön.

Ikäänkuin tämä ei olisi ollut riittävästi, vanhempi poika sairastui ärhäkänpuoleiseen angiinaan, ja alkoi voida pahoin juuri kun koira hieman rauhoittui. Nousin lopulta viiden aikoihin ja keitin kahvia, ja nappasin kupillisen myös töissä. Olo on vähän että valot päällä, ei ketään kotona. Kofeiini on huononpuoleinen piriste, koska näissä määrissä se aiheuttaa minulla voimakkaita hermosto-oireita (käsien vapinaa, hikoilua jne) mutta ainoa laillinen ja helposti saatavissa.

Olisi minulla ollut lääkekaapissa pseudoefedriiniäkin, mutta se aiheuttaa vielä pahempia oireita kuin kofeiini.

Eliitti ja rahvas.

Resurssien kulutus muodostuu ongelmaksi nykyään jo lantanoidien (ja scandiumin ja yttriumin, jotka eivät ole lantanideja) - eli ns. harvinaisten maametallien - suhteen. Ongelma on taloudellinen: näitä metalleja tarvitaan raaka-aineena vähän siellä sun täällä, mutta niiden kierrättäminen on jokseenkin kallista verrattuna maastakaivamiseen.

Juttu sai minut miettimään, josko kaatopaikoilla on merkittäviä pitoisuuksia näitä aineita ja josko niitä jossakin vaiheessa kannattaisi sieltä kaivaa ulos. Peruslähtökohtahan on, että (ydinreaktioita lukuunottamatta) alkuaineet eivät häviä planeetalta mihinkään. Kyse on entropiasta, viimekädessä siis saatavillaolevasta energian määrästä.



Kuulin radiosta, kuinka joku makkaratukkasosiologi oli taas väitellyt siitä, miten korkeakoulutus periytyy ja kuinka tämä on merkki siitä miten keskiluokka sortaa proleja, kun pitkäaikaistyöttömien lapset eivät päädy korkeakouluihin vaan amikseen. Tämä tuskin oli pelkästään toimittajan oma poliittinen ennakkoluulo, sillä kun tutkija pääsi ääneen, hän värisevällä äänellä totesi, kuinka tämä "eriarvoistava kehitys" pitäisi pysäyttää jo peruskoulussa. Hän totesi, että korkeasti koulutetut vanhemmat kykenevät antamaan lapsilleen jotain sellaista "pääomaa", jonka turvin nämä sitten pääsevät muita helpommin korkeakouluihin. Jutusta sai sellaisen kuvan, että kyse olisi peräti jostain suuren luokan huijauksesta, jonka korkeasti koulutetut ovat organisoineet, ja että tämä "pääoma" on jotain salaisen kädenpursituksen tapaista niin, että näiden lapset pääsevät pienemmillä pistemäärillä korkeakouluihin opiskelemaan.

Olen suvussani ainoa, jolla on korkeakoulututkinto, jos sivuutamme äidinpuolen isoisäni, joka oli upseeri. Nykyisin korkeakouluihin pääsee helpommin opiskelemaan kuin 90-luvun puolivälissä, ikäluokasta huomattavasti suurempi osa pääsee korkeakouluihin. "Eriarvoistumisesta" ollaan huolissaan tilanteessa, jossa korkeakouluihin opiskelemaan pääsevistä kiltisti arvioiden kolmasosalla ei ole yksinkertaisesti kognitiivisia valmiuksia suorittaa tutkintoa nykyisellään, ja toisella kolmasosalla ei olisi ollut niitä kahden vuosikymmenen takaisten tutkintojen sisällön omaksumiseen.

Eriarvoistumisen kammo on ymmärrettävää. Olisi tavattoman suuri tehokkuustappio, jos Suomen kokoinen kansakunta jättäisi merkittävän osan älyllisestä potentiaalista hyödyntämättä kouluttamalla puupäitä välkkyjen sijaan. Tässä ilmiössä, oli se kuinka tärkeä tahansa, lääke kuitenkin on jonkinlainen homeopaattinen lääke. Tai oikeastaan vielä pahempi: se oikeasti (Ei vain vesitettynä versiona) pahentaa sairautta, johon sitä tarjotaan lääkkeeksi. Sivuutetaan hetkeksi se, että on mielipuolista pyrkiä siihen, että vanhempien koulutustausta ei korreloisi lasten koulutuksen kanssa, ja oletetaan, että pyrimme kaikin keinoin tasaamaan ympäristötekijöistä johtuvia eroja vakioimalla jaetun ja muuttuvan ympäristön tekijät.

Tällaisessa tilanteessa käy nimittäin niin, että jos ympäristön tekijät onnistutaan oikeasti eliminoimaan, niin heritabiliteetti kasvaa, koska todellisuudessa ilmenevän vaihtelu selittyy vähemmässä määrin ympäristötekijöiden vaihtelulla. Jos lähdemme tilanteesta, jossa sosioekonominen asema periytyy puhtaasti sosiaalisten tekijöiden perusteella ja "rikomme" pelisäännöt takaamalla kaikille koulutuksen kyvykkyyden perusteella, saamme ensimmäisessä, ja mahdollisesti toisessa sukupolvessa aikaan suuren sosiaalisen liikkuvuuden. Tämän jälkeen sosioekonomiset kerrokset alkavat selittyä entistä enemmän perinnöllisillä seikoilla. Perimän vaihtelun ja erilaisten genotyyppien sekoittumisen vuoksi liikettä toki esiintyy, eikä ole sanottavaa, että mobiliteetti jäisi esimerkiksi vähäisemmäksi kuin aiemmin. Mutta varmaa on, että se laskee alun suuren mobiliteetin jälkeen.

Tästä kirjoitti joskus myös Soininvaara. Minulle herääkin kysymys, josko alati kasvava elitismi - ilmiönä todellinen tai ei - ja erityisesti pelko ja viha koettua "elitismiä" kohtaan, on itseasiassa jonkinlainen tämän ilmiön heijastuma. Tiedän, että esimerkiksi tietyt lukijani kokevat minut jonkinlaisena elitistinä, olen saanut myös vihakommentteja aiheesta. Pidän tätä kummallisimpana mahdollisena tulkintana omasta asemastani ja kirjoituksistani. Pidän tällaista kehitystä kaikin puolin valitettavana.

Se, että pidän sitä - siis ihmisten eriarvoistumista - valitettavana, ei kuitenkaan voi tarkoittaa että tulkitsisin todellisuutta jonakin muuna kuin mitä se rehellisten uskomusteni mukaan on. Olen aina tuntenut suurta sympatiaa erilaisia vasemmistolaisia arvoja ja päämääriä kohtaan, kuten pyrkimystä yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Arvona se, että minä ja kuka tahansa muu, olemme samalla viivalla, ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että väistämättä pelaamme yhtä hyvin tennistä tai jalkapalloa.

Kun peliporukkaa jaetaan, jotkut valitaan aina ensin, ja jotkut aina viimeisten joukossa. Tämä ei johdu ilkeydestä, vaikka se voi jonkun mielestä tuntua pahalta, vaan yksinkertaisesti siitä, että näin saadaan tasaväkiset joukkueet. Tällaisia prosesseja vastaan potkiminen kumpuaa ymmärrettävästä halusta välttää tätä mielipahaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että muunlainen prosessi johtaa siihen, että toinen joukkue yksinkertaisesti murskaa toisen. Sekö tuntuu paremmalta?

Sananen demokratiasta.

[Laitan poikkeuksellisesti kiisteen alkuun, koska olen huomannut että pakinoiminen on vaikeaa. Pilkkaan tässä lähinnä kaikenlaisia jäykkiä asenteita, en tekstissä käsiteltyjä ihmisryhmiä.]

Päätin, etten aio tulevissa vaaleissa äänestää naisehdokasta. Päätökseni ei perustu siihen, että naisehdokkaissa olisi jotain vikaa, tai että pitäisin naisia huonompina päättäjinä. Kyse on protestista medialle. Ilmaisen tämän ääneen - se on oikeastaan tärkeämpi kuin mikään äänestyspäätös - protestina kahdelle ilmiölle.

Ensimmäinen protestoimani asia on se, että henkilöä, joka julkisesti kehottaa äänestämään naisehdokkaita, tai sanoo, että naisten äänestäminen on jonkun "velvollisuus", ei pidetä mitenkään yleisestiottaen vinksahtaneena tai seksistisenä. Jos ilmaisee päinvastaisen mielipiteen, on kuitenkin misogyyni, sovinisti, seksisti ja vaikka mitä. Tämän vuoksi siis en ilmaise niinkään sitä, että aikoisin äänestää miestä; en vain aio äänestää naista.

Toinen protestoimani asia on se, että jälleen kerran eilen lyötiin mediassa kovaäänisesti rumpua siitä, miten "naisen euro on 81 senttiä", ja haasteltava asiantuntija selitti täysin vailla sarkasmia, miten tämä ero johtuu siitä, että yksityisellä sektorilla on korkeammat palkat kuin julkisella, ja että tämä ero on merkki poliittisen tahdon puutteesta. Tässä siis tahtotila, jota tavoitellaan, olisi se, että julkisella sektorilla palkkojen pitäisi olla samansuuruiset kuin yksityisellä, täysin riippumatta alasta.

Ajattelin, että koska tällainen päätös tekee minusta ehkä joidenkin silmissä suvaitsemattoman, voisin kuitenkin ehkä ostaa korrektiuden manttelin takaisin äänestämällä johonkin sopivaan vähemmistöön kuuluvaa henkilöä. Kaikkein parasta olisi, jos ehdokkaana olisi joku sopiva transsukupuolinen henkilö, jonka papereihin kirjattu sukupuoli vaihtuisi kesken vaalikauden. Näin voisin esimerkiksi äänestää biologisesti miestä, kuitenkin antaen ääneni sosiaalisesti naiselle. Tai toisinpäin. Tärkeintä olisi, ettei minua teknisesti voisi syyttää kummankaan sukupuolen syrjimisestä. Vaikka siis tietenkin Suomessa on vaalisalaisuus.

Ehkä kaipaisimme vähän islamilaisen maailman mallia. Tiedämmehän erinäisten tahojen puheista, että heti kun muslimiväestön osuus kasvaa yli tietyn kynnysrajan (joka Ruotsissa on jo ylitetty, mutta Suomessa ehkä ei), alkaa kaikkien maan naisten pukeminen burqaan olla välttämätöntä. Tämä on hyvä alku, mutta tasa-arvon nimissä voisimme edistyksellisenä kansakuntana alkaa pukea burqaan kaikkia kansalaisiamme vauvasta vaariin, sukupuoleen katsomatta. Ei muuta kuin teltta päälle. Lisäksi voisi laittaa kaikille jonkinlaisen kurkkumikrofonin ja standardoida ihmisten pituuden niin, että kukaan ei voisi päätellä mitään kanssaihmisen ulkoisia ominaisuuksia. Eräänlainen Säkkiutopia (valitettavasti mainittu klassikkokirjoitus on kadonnut internetistä).

Ja kun nyt kerran reilulla meiningillä mennään, niin voitaisiin ne eduskuntapaikat oikeastaan arpoa. Tiedämme jo muutenkin sekä edistyksellisten että oikeistolaisten tahojen puheista, että niukat resurssit kuten parkkipaikat ja Uukakkosen konserttiliput tulee arpoa eikä huutokaupata, koska muu on sosialismia ja äärikapitalismia samassa paketissa. Miksi kansanedustuslaitoksen mehevät tilipussit ja kaikki se valta pitäisi jakaa ihmisille jonkin Idols-äänestyksen sabluunalla, kun ne voisi jakaa reilusti niin, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä eduskuntaan?

Loppuun vähän musiikkia:

Mäki III.

Eilen käytin poikia Hervannan laskettelurinteessä. Selän arkuuden vuoksi en itse mennyt mäkeen; kävin maanantaina "jumpalla" ja sunnuntain laskettelukeikan jäljiltä hieman heikkona olleet tukilihakset eivät ihan jaksaneet mukana. Varsinaista kipua ei ole, mutta tunnen selkäni niin hyvin, että tiedän milloin ei ole syytä leikkiä sankaria. Kälyni asuu rinteen vieressä, joten pohdimme, josko ottaisimme tästä viikottaisen rutiinin. Vaikka asumme itse Mustavuoren kupeessa, sen lasten rinne on pienempi, ja itse iso rinne on toistaiseksi aivan liian jyrkkä pojalle, joka osaa hädin tuskin kääntyä. Frontside-käännökset onnistuvat jo ihan hyvin, mutta backside ei tunnu oikein sujuvan, mikä on sikäli hassua, että itse koin vaikeuksia nimenomaan päinvastoin.

Olen hieman surullisena seurannut - ja osallistunutkin - keskustelua, jota on käyty Soininvaaran blogissa kaupunkienvälisestä kilpailusta.

Peruslähtökohta on, että kilpailu ei ole "hyvä" tai "huono", vaan kilpailun hyödyllisyys riippuu siitä, onko sillä positiivisia, vai peräti negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Jos voittaja voittaa vähemmän kuin häviäjät häviävät, jatkuva kilpailu on Race to the Bottom (RTB), koska panosten koventuessa kaikki kilpailijat vain häviävät ja tuhoavat resursseja. Peliteoreettisesti tällainen tilanne tulee vangin dilemmasta silloin, kun mitään mekanismia välttää tehotonta Nash-tasapainoa ei ole.

Perinteinen markkinatalous ja siihen liittyvä kilpailu taas eivät ole RTB-kilpailua. Esimerkiksi yritysten tehostaessa toimintaansa, niiden pitää toimittaa asiakkailleen se, mitä asiakkaat haluavat, paremmin kuin kilpailijansa. Kustannusten painaminen alas toki on kivuliasta jollekin taholle, mutta asiakas voittaa, koska kilpailu mahdollistaa asiakkaan ulosmitata tämä hyöty. Tehokkaat investoinnit ja innovaatiot ovat välttämättömiä, ja niiden positiiviset ulkoisvaikutukset propagoituvat muuhun yhteiskuntaan vääjäämättä. Näin siis teoriassa.

Mutta kunnat eivät ole yrityksiä, niinkuin eräs nimimerkki totesi. Yleinen kilpailu, siis täysin raaka, koordinoimaton jne, ei väistämättä ole hyväksi kaikille. Julkishyödykkeiden tuottamisessa nimittäin vapaamatkustaminen on mahdollista, ja siten RTB-tilanteita voi syntyä.

Kannattaa huomata, että tähänkin voidaan vallan hyvin ottaa libertaari benchmark. Kunta voidaan esimerkiksi muodostaa täysin vapaaehtoisesti, voi olla hyvinkin mielekästä, että jonkun maantieteellisen alueen maanomistajat ja asukkaat kokoontuvat sopimaan infrastruktuuriin investoimisesta, käytöstä, korvauksista, kunnossapidosta jne. Tällaisen yhteenliittymän jäsenet kyllä kykenevät havaitsemaan vapaamatkustamisen ja neuvottelemaan sen välttämiseksi, jos nyt ei oleteta aivan täydellistä Hobbesilaista kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Itse asian puolesta, on ilmeistä, että kuntalaiset ceteris paribus haluaisivat muiden kuntalaisten olevan pikemmin nettoveronmaksajia kuin -saajia. Tämän pitäisi päteä niin maksajiin kuin saajiin: maksajille tämä tarkoittaa alhaisempaa rasitusta ja saajille suurempaa pottia ja vähäisempää paheksuntaa. Jos lähdemme siitä, että kuntien pitää huolehtia siitä, että nettosaajilla on asuinpaikka ja nämä saavat tulonsiirtonsa, kilpailu siitä, kuka saa eniten maksajia suhteessa saajiin, on valtakunnan tasolla RTB-kilpailua, ellei sitten voida osoittaa, että myös nettosaajien mahdollisuudet työllistyä paranevat kilpailun seurauksena.

Tähän en osaa mitään sanoa, mutta asia olisi syytä selvittää. Petyin kovasti Soininvaaran moralisoivaan sävyyn. Voisiko kuitenkin olla niin, että työllisyys paranee muutenkin kunnissa, jotka onnistuvat houkuttelemaan nettomaksajia niin, että suurempi osuus nettosaajistakin työllistyy ja muuttuu nettomaksajiksi? En tiedä. Mutta jos näin ei ole, kyse on koordinaatio-ongelmasta.