2012

Kävin sunnuntaina katsomassa sukulaispojan kanssa elokuvan 2012. Jos sivuuttaa täysin epäuskottavan pseudofysiikan (elokuvassa neutriinot alkavat yht'äkkiä lämmittää maapallon ydintä; ongelmia seuraa), reikäisen juonen, Käsikirjoittajan toistuvan nojautumisen deus ex machinaan, stereotyyppiset ja täysin ennalta-arvattavat päähenkilöt ja yleensäkin sen tosiasian, että tämä elokuva on tehty jo monta kertaa aiemmin, niin elokuva oli ihan viihdyttävä.

Teemasta ei revitty muuta irti kuin ne tavanomaiset: ydinperhe on pyhä ja isän tehtävä on pelastaa perhe vaikka sitten maailmanlopulta. Yhdysvaltain presidentti on yli-inhimillinen ja moraaliltaan ylivertainen. Lihavat valkoiset miehet ovat moraalisesti ala-arvoisia, suoranaisia mätiä tomaatteja, joita kiinnostaa vain raha ja oma materiaalinen hyvinvointi. Vain mustat amerikkalaiset osaavat todella arvostaa kirjallisuutta ja taidetta ja pystyvät moraaliseen toimintaan. Eurooppalaiset voivat vain seurata vierestä ja imitoida.

Ylenmääräisestä pinnallisesta moralisoinnista huolimatta elokuva oli minusta liki nihilistinen. Maailmanlopun uhatessa valtionpäämiehet rosvoavat kaiken minkä irti saavat ja pyrkivät pelastamaan lähinnä itsensä. Erinomaisin kommentti tuli kohtauksessa, jossa niljakas virkamies selittää, että geneetikot ovat seuloneet väestöstä perimältään sellaiset, jotka maksimoivat ihmiskunnan selviämisen todennäköisyyden, ja kyyninen kommentaattori osoittaa "rättipäätä" kysyvästi; katsojalle ei jää epäselväksi että hänen ikäänkuin odotetaan ajattelevan ettei tämä näkyvän vähemmmistön edustaja voi mitenkään olla geneettisesti toivottavaa materiaalia.

Kykenin elokuvan ajaksi kuitenkin sammuttamaan kyynisen analyysin ja ihastelemaan tätä spektaakkelina. Hyökyaalloissa, tuhoutuvissa kaupungeissa jne, oli jotain hyvin katarttista. Ajatus, että ihmiskunta voisi kenties "aloittaa alusta" pelastettuaan rappeutuneesta ihmiskunnasta kaiken pelastamisen arvoisen, kaiken muun tuhoutuessa, on kiehtova kaikessa kauhistuttavuudessaan. Pönöttävät, tippa linssissä vedetyt monologit siitä, miten tämän "uuden huomisen" ja "ihmiskunnan uuden alun" täytyy olla tahraton myös moraalisesti, olivat kaikessa siirappisuudessaan hyvin hellyyttäviä.

Elokuva oli myös itseironinen tavalla, jonka ei olisi tarvinnut olla liian osoitteleva. Woody Harrelsonin hahmo - elokuvan pakollinen koominen hörhö - kuitenkin alleviivasi tätä liiaksi. En oikein ymmärrä, miksi sellainen pitää lykätä jokaiseen tällaiseen elokuvaan. Ilman sitä - ja jos pathoksen eteen olisi vähän laitettu sordiinoa - elokuvasta olisi saanut jotain muutakin kuin stereotyyppisen katastrofielokuvan. Independence Day:n jälkeen kaikki nämä maailmanloppukuvat olleet täysin samasta muotista.

Menen varmasti kuitenkin katsomaan seuraavankin maailmanloppuelokuvan. Jokin niissä vetoaa minuun.

Yhteiskunnallinen keskustelu.

Vaikka en ole mikään ehdoton Paul Krugmanin ihailija, pidän hänen poleemisesta tyylistään. Edellisissä viittauksissani suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun huonoon tasoon olisin voinut ottaa Krugmanin esimerkiksi henkilöstä, joka esittää provokatiivisia ja jopa loukkaavia väitteitä "vastapuolestaan" (käytännössä republikaaneista) kuitenkin pitäen jonkinlaisen otteen realiteeteista.

Tällä kertaa helmi löytyi kuitenkin kommenttiosastolta:

“ With all of the comparisons to Hitler and the Nazis, young people are beginning to think that the allied powers defeated Nazi Germany because Germany had too much health care.”
-Jim Hansen

Toinen suosikkini on Greg Mankiw, joka siis edustaa Krugmaniin nähden poliittisesti vastapuolta. Molemmat ovat taloustieteilijöitä ja sananvaihto on aika-ajoin ollut aika rankkaakin. Silti substanssitasolle palataan tavan takaa, eivätkä vyön alle otetut osumat suista keskustelua raiteiltaan. Tämä on tietenkin vain esimerkki; keskustelun sisältönä (l. substannssina) olevat mielipiteet voivat tietysti olla jotain muuta ja muissa yhteyksissä.

Suomessa talouden asiantuntijat esiintyvät lähinnä kasvottomina asiantuntijoina ja ennusteiden laatijoina, eivätkä juurikaan ota kantaa suuriin linjauksiin ja sisältöihin. Ehdotukset ovat aina muotoa "elvyttäkää" tai "lyhentäkää velkaa" tai "panostakaa koulutukseen", mutta keskustelu erilaisten toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta on hygieenistä. Muutenkin poliittisesti akuuteista aiheista ei löydy puhumaan asiantuntijuuden ja jonkinlaisen poliittisen kannan yhdistäneitä henkilöitä ja jos tulee, niin kyse on yleensä virkamiesmäisestä kryptokielestä yhdistettynä konsensuspolitiikkaan kuuluvaan väistämättömyyden retoriikkaan.

Edes poliitikkojen joukosta ei Suomessa löydy montaa ideoita ja analyyttistä kritiikkiä julkisesti esittäviä näkyviä hahmoja. Soininvaara on varmaan ainoa, jonka pystyn suoraan nimeämään. Itse olen tietysti tässä vinoutuneen havainnoinnin uhri, koska Soininvaara on ainoa, jota olen jaksanut lukea. Jos teillä on vinkkejä heittää, niin perehdyn mielelläni. Ehkä tämä on taas niitä asioita, joissa suhtaudun nuivasti silkkaaa ennakkoluulouttani.

Makkaratukat, Sofi, ja feminismi.

Kun suomalaissyntyinen nainen haukkuu suomalaiset miehet kategorisesti kansainvälisessä mediassa, hän on Helsingin sanomien mielestä suorapuheinen, mikä ilmeisesti viittaa siihen, että on jokin tosiasia, jonka hän ilmaisee suoraan, kiertelemättä. Hän myös samaisen lehden mukaan oudoksuu sitä, että asiaa on käsitelty julkisuudessa ja että joku on siitä harmistunut.

"Eihän suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista tai kansallisista stereotypioista keskustelemista voi kieltää. Se on aivan eri asia kuin rasismi, jossa kritiikkiä käytetään leimaamiseen, jonka takana voi olla muita tarkoitusperiä, esimerkiksi väkivaltaan yllyttäminen."

Käsittääkseni ensiksikään kukaan ei ole kieltänyt Oksasta keskustelemasta yhtään mistään. En kuitenkaan ymmärrä jälkimmäistä osaa, koska en oikein ymmärrä mikä sitten oikeastaan on "leimaamista", jos ei puhe suomalaisesta miehestä geneerisesti viinaan menevänä pahoinpitelijänä.

Itse en, "miesasiamiehistä" tms. poiketen, ole halukas esittämään mitään isäs oli kun sua teki- argumentteja siitä, kuinka väkivaltaisia naiset ovat. Ilmiö on mielenkiintoisempi noin yleisellä tasolla merkkinä siitä, minkälainen puhe on Suomen oloissa osoitus kuulumisestä ns. älymystöön. Oksasen tapauksessa "puhetapa" voidaan ajatella laajassa merkityksessä, esimerkiksi ulkonäköön ja tapoihin liittyvänä viestintänä, kuten tässä tapauksessa tupakoinnin ihannointina.

Väittäisin, ettei Suomessa ole todellista älymystöä, sanan siinä merkityksessä kuin wikipedia sen esittää, mutta tämä ei ole täysin totta. Meillä on vain sellainen mediakulttuuri, että aatteet ja ajatukset, joita tämä korkeakulttuurin alueella toimiva väestönosa edistää, ovat ala-arvoista mölinää. Joku sanoo jotain "shokeeraavaa" ja sitten sitä päivitellään ja taivastellaan. Näkökulma on kapea ja rajoittuu yleensä "feminismiin" tai johonkin muuhun makkaratukkien suosimaan pseudoteoriaan. Media ja jopa oikeuslaitos vartioivat niinsanotun älymystön monopolia. Jos joku muu esimerkiksi yrittää samanlaista provokatiivista tyyliä mutta "vääristä" lähtökohdista, hänet parhaassa tapauksessa vaietaan kuoliaaksi (mikä usein olisikin paikallaan) ja pahimmassa tapauksessa viedään käräjille.

Kirjoittamalla sadomasokistista ja "sopivaa" viholliseksi koettua väestönosaa leimaavaa tekstiä pääsee suomalaisen korkeakulttuurin kärkeen ja pääsee kansainväliseen mediaan laukomaan "kohahduttavia" latteuksia jotka on kuultu eri muodossa kymmenet kerrat aiemmin. Syntyvän yhteiskunnallisen keskustelun syvyyksissä ei voi tosin uida edes käsipohjaa, mikä on hyvä, ottaen huomioon minkälaista kuraa se on. Kaikkein hellyyttävintä on huolestunut nyyhkintä "Suomi-kuvasta", ikäänkuin joku naamansa valkaissut makkaratukka kiinnostaisi ketään muuta kuin neuroottisesti kuvittellista kansallista etua vaalivaa pikkuporvarillista rupusakkia.

En tässä ota kantaa Oksasen kirjallisiin ansioihin, joita en ole pätevä arvioimaan. Hänen ansionsa kirjailijana ovat kuitenkin täysin erilliset tällaisen "yhteiskunnallisen keskustelun" relevanssista.

Tule vaan.

Kuten
Greg Mankiw sanoi, vasta nyt kaikki on selvää.

Kova koulu.

Aamulehden mukaan Tampere aikoo pistää kouluja kiinni oikein urakalla. Ensimmäinen uutinen puhui kahdeksasta koulusta, joista ensimmäiset pistävät lapun luukulle jo 2012, siis samana vuonna kuin vanhempi poika menisi peruskoulun toiselle luokalle.

Koulutusjärjestelmä on eräs merkittävimpiä yhteiskunnan rakennusosia. En tarkoita tällä sitä, että koulujen pitäisi olla valtion tai kuntien hallinnassa, vaan että se, millaisen koulutuksen ihmiset saavat, vaikuttaa merkittävissä määrin siihen, miten yhteiskunta toimii, koska yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Suomessa toimii joitakin yksityisiä kouluja, mutta perustulain nojalla maksuton perusopetus on pakko järjestää. Tämän vuoksi kuntien taloudessa koulutus on näkyvä osa, muistaakseni menoista luokkaa 10 prosenttia menee opetustoimeen. (Korjatkaa jos olen väärässä, en löytänyt nopeasti tarkkaa tietoa) Opetus koetaan myös tärkeäksi noin yleensä, joten ei ole ihme, jo (suomalaisittain) ison kaupungin rankat säästöt koulutoimesta herättävät äänekkäitä protesteja.

Käsittääkseni meneillään on myös prosessi, jossa erityiskouluista pyritään eroon ja saamaan kaikki oppilaat saman katon alle kuin osaksi yhtä suurta perhettä. Oma käsitykseni peruskoulusta ei ole ihan sellainen, että siellä oppilaat suvaitsevat erilaisuutta ja tulevat toimeen, oppien ymmärtämään toisiaan. Pelkään pahoin, että todellisuudessa nettomääräinen kiusaaminen moninkertaistuu, lahjakkaimmat oppilaat turhautuvat ja korkeassa syrjäytymisriskissä olevien nuorten ongelmat pahenevat dramaattisesti tällaisen kehityksen myötä.

Epäilen, että jo suoraan se raha, joka näillä toimenpiteillä ja erityisesti erityiskoulut sulkemalla säästyy, menetetään dynaamisten negatiivisten vaikutuksien kautta muutamassa vuodessa. Tämän lisäksi tulee negatiivisten sosiaalisten vaikutusten tuoma elämänlaadun heikentyminen. Nyt erityiskouluissa kohtuullisen hyvin pärjäävät oppilaat kokevat onnistuvansa edes jossain. Tällä on monella tavalla hyödyllinen vaikutus nuoren kokemukseen itsestään, mikä puolestaan vähentää kaikenlaisia riskejä joutua ns. pahoille teille. Normojen keskellä peruskoulussa tällainen lapsi leimataan sekä oppilastovereiden että opettajien taholta epäonnistujaksi, jolla ei ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Se rohkaisee vähän toisenlaiseen toimintaan.

En sen tarkemmin käsittele vaikutusta jakauman toisessa ääripäässä oleviin lapsiin, koska suomalaiseen poliittiseen diskurssiin kuuluu, ettei heidän olemassaoloaankaan saa mainita, eikä varsinkaan käyttää argumenttina mistään.

Tehokkuus ja sen nimi.

Soininvaaran blogissa oli keskustelua sunnuntaiaukiolosta. Vaikka Osmo esitti myöhemmin yhteenvetona, että keskustelu oli "aika hyvä", niin siinä esiintyi sama ongelma kuin jokaisessa keskustelussa jossa tehokkuuskriteeri on olennainen.

Ongelma on siis käsitteen tehokuus nimessä, jonka vasemmistolaisiksi identifioituvat ymmärtävät väärin. Väärinymmärrys toistuu selvennyksistä huolimatta niin usein, että epäilen sen olevan tahallinen, so. epäilen että tehokkuuden "kritiikki" on poliittisten jakolinjojen motivoimaa, eikä noudattele minkäälaista sellaista rakennetta, jossa lopputuloksella sinänsä olisi merkitystä. Tällainen sanamagiaan perustuva argumentaatio - siis se, että jonkin sanan synnyttämä mielikuva ennemmin kuin varsinainen operationaalinen määritelmä - on yleensäkin kovin tavallista.

Tehokkuus viittaa lopputuloksen ominaisuuksiin tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Jos reunaehtoja ei rikota, toimenpide on Pareto-tehokas, jos sille ei ole vaihtoehtoa, jonka lopputulos on jonkun kannalta parempi, eikä kenenkään kannalta huonompi. Vastaavasti sanotaan, että toimenpide A on toimenpiteen B Pareto-parannus, jos se on jonkun kannalta parempi, mutta ei kenenkään kannalta huonompi. Pareto-tehokkuus on tietysti vähän turha sinänsä, koska se "sallii" päätökset, joissa esimerkiksi jokin resurssi allokoidaan yhdelle henkilölle. Pareto-tehokkuus onkin välttämätön ehto, mutta ei suinkaan riittävä ehto sille, että jokin politiikka on hyväksyttävää.

Pareto-kriteeriä parempi yhteiskunnallinen mittari onkin usein ns. Kaldor-Hicks- tehokkuus. Se on kahden toimenpiteen vertailukriteeri jossa A on B:hen nähden tehokas, jos A voidaan muuttaa B:n Pareto-parannukseksi jälkikäteen tulonsiirroilla. Otetaan esimerkki: Meillä on kylä, jossa ei ole sikoja, ja yksi kyläläinen haluaa perustaa sikalan. Sikalasta saadaan sianlihaa, mutta toisaalta se haisee. Kyläläiset kyllä haluaisivat ostaa sianlihaa, mutta eivät niin paljon, että tämän halun toteutuminen korvaisi hajuhaittaa.

Kyläläiset äänestävät ja sikalan perustaminen kielletään. Sikalan perustaminen tässä tilanteessa ei ole Pareto-tehokasta. Oletetaan kuitenkin, että sikala tuottaa ylijäämää, siis sianlihaa tulee enemmän kuin kylä tarvitsee ja osa siitä voidaan myydä naapurikylään. Sikalan omistaja rikastuu. Jos sikalan omistaja suostuu maksamaan osan tästä voitostaan kyläläisille, niin he suostuvat sikalan perustamiseen.

Argumenteissa haukuttiin sunnuntaiaukioloa siitä, että se kannustaa ihmisiä ajelemaan automarketteihin sunnuntaisin. Tämä voi olla tai olla olematta totta, mutta jos automarketteihin ajelu on todellinen ongelma, sen pitäisi olla todellinen ongelma myös niinä kuutena muuna päivänä ja siten ongelmaa olisi hyvä ratkaista sellaisenaan.

Kauppiaat haluavat pitää liikkeensä auki sunnuntaisin ja ihmiset haluavat siellä käydä. Jos ongelma on siinä, että tästä syntyy ulkoishaitta, on oikea tapa lähestyä asiaa laittaa ihmiset maksamaan tämän ulkoishaitta niin, että marginaalikustannus ja maksettu hinta ovat samat. Sunnuntaiaukiolon kieltäminen on tehotonta nimenomaan Kaldor-Hicks mielessä. Tästä vahvaa evidenssiä on se, että ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että he pääsevät sunnuntaina isompaankin kauppaan. Niin, tai sitten polttoaineen verotus vain yksinkertaisesti on liian matalaa.

Yksityiskohtaisempia argumentteja löytyy linkitetyistä kirjoituksista.

Poliittisessa diskurssissa ja erityisesti tavassa, jolla keskustelijat positioidaan "vasemmistoon" ja "oikeistoon" vallitsee jonkinlainen skitrofreeninen epätarkoituksenmukaisuus. Diskurssin rakenne on sellainen, että propositioilla on ikäänkuin joskus muinaishistoriassa esitettyjen virheellistenkin argumenttien vuoksi sellaisia yhteyksiä, joita ei voi edes perustella millään muulla keinolla kuin vetoamalla johonkin auktoriteettiin.

Vaikkapa niin, että kapitalismiin inherentisti sisältyviä "paradokseja", eli dynaamisia prosesseja, jotka eivät tosiasiassa koskaan ole tasapainossa, ei voi tuoda esiin ilman, että täytyy ottaa kantaa eksplisiittisesti Marxin virheelliseen käsitykseen talouden lainalaisuuksista. Toisaalta taas erilaiset komparatiivis-staattiset tarkastelut, joissa analysoidaan tasapainotiloja, nähdään metodisesti virheellisinä vain edellämainitusta syystä. Tämä argumenttien ja metodien vääristynyt käyttö on itseasiassa osa syvempää ja osin eri jakoa kuin "vasemmisto-oikeisto" jako, jota lukija ehkä tässä vaiheessa ajattelee.

Nuorena miehenä taistelin loputtomasti reifikaatioita vastaan. Itseasiassa talouspoliittisen argumentaation reifikaatiot synnyttivät minussa vastareaktiona inhon taloustiedettä ja kaikkea sellaista yhteiskuntapoliittista näkemystä kohtaan, jota nimitetään "oikeistolaiseksi". Tutustuin kuitenkin taloustieteeseen juuri tämän inhon vuoksi, koska temperamenttini rakenteen vuoksi en pitkään kykene sietämään argumentteja, jotka tukevat omia näkemyksiäni. Luulen, että tämä ilmiö, ehkä enemmän kuin mikään todellinen substanssi, määrittää omia näkemyksiäni esimerkiksi suhteessani Vihreisiin.

Aloin hetkellisessä mielenhäiriössä lukea Hyperion-sarjan kolmatta osaa, kun ei muutakaan sattunut käteen. Minulla oli ennakkoluulo, etten pidä siitä, mutta ensimmäiset 50 sivua olivat ihan OK.

Sokea kanakin löytää jyvän.

Jatkuva urputukseni perusterveydenhuollon tilasta Tampereella on todennäköisesti puuduttavaa ja typerää luettavaa. En tiedä olenko korostanut riittävästi - tai peräti liikaa - että kokemani puutteet liittyvät lähes yksinomaan terveyskeskuksiin ja omalääkärijärjestelmään. Esimerkiksi neuvolajärjestelmä ja erityisesti korvayksikkö ovat toimineet moitteettomasti.

Kävin eilen iltapäivällä hakemassa nuoremmalle pojalle H1N1-rokotteen. Kuten aamulla uumoilin, jono oli iltapäiväksi kadonnut. Meinasin jo lähteä kotiin kun näin väkijoukon, mutta terveydenhoitaja kertoi, että ihmiset olivat odotushuoneessa vain odottamassa rokotuksen jälkeen komplikaatioiden varalta. Piikin sai parissa minuutissa, mutta suositus oli, että odottamattomien allergisten reaktioden varalta lasta tarkkailtaisiin odotushuoneessa 10-15 minuuttia.

Tänä aamuna kävimme kontrollikäynnillä korvayksikön korvalääkärillä. Kyseessä on ilmeisen asiantunteva vanhempi herrasmies, joka osaa käsitellä lapsia hyvin. Hän kysyy aina samat taustoittavat kysymykset ja tarkennukset, on lukenut sairaskertomukset ja vastaa kaikkiin kysymyksiin. Nuoremmalla pojalla todettiin molemmissa korvissa jonkin verran eritettä ja lisäksi jonkinasteinen tulehdus. Tulehdus pitää hoitaa pois, mutta lääkäri piti todennäköisenä, että edessä on toinen tympanostomia, sillä korviin on kehittymässä selvästi kuuloa haittaava liimakorva. Kontrollikäynnillä asia selviää.

Maanantai-itku

6-35kk ikäisten lasten H1N1-rokotukset alkoivat tänään Tampereella. Nuoremman pojan neuvolan edessä oli kymmenen minuuttia ennen avautumista arviolta kolmisenkymmentä lasta ja vanhempaa. Päiväkoti on onneksi aivan neuvolan vieressä, joten en jäänyt odottamaan, vaan vein pojan hoitoon. Menen iltapäivällä uudestaan kokeilemaan onneani.

Henkilökohtaisen etiikkani mukaan Pareto-tehokkuus on ylivertainen moraalin mittari. Niukan resurssin jakaminen jonottamalla on tehotonta, joten jonottaminen sinänsä on moraalitonta. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän tai hyväksyvän sitä, että jono on seurausta eräänlaisesta Salomonin tuomiosta, mutta siten, että osapuolet päättävät olla paljastamatta preferenssejään.

Työmiehet saapuivat tänään kotiini rikkomaan purkamaan kylpyhuoneen. Palkkasin yrityksen, koska kotitalousvähennyksen vuoksi nettohinta on itselleni naurettavan halpa, vain 40 prosenttia työkustannuksista. En pidä kotitalousvähennystä mitenkään erityisen järkevänä subventiona, mutta kieltämättä se on poistanut tämän tyyppisestä työstä paljon ns. harmaata taloutta. En tiedä nettovaikutusta valtion budjetille. En olisi missään nimessä investoinut näin paljoa kylpyhuoneen remontoimiseen ilman sitä. Tai no, ehkä nettomääräisesti olisin.

Mistä pääsemme Kiinteistöveroon, josta on Soininvaaran blogissa keskusteltu ahkerasti. Soininvaara on oikeassa kiinteistöveron tehokkuudesta. Analysoin verovaikutusta klassisen taloustieteen keinoin.

Tuotannontekijät voidaan jakaa kolmeen osaan: pääomaan, maahan ja työvoimaan. Pääomalla tarkoitetaan kaikkea ihmisten rakentamaa tuotannon kannalta olennaista, kuten koneita, infraa, taloja jne. Maata tarvitaan rakentamiseen, viljelykseen, metsien kasvattamiseen jne., ja työvoima nyt lienee itsestäänselvä. Maa on ainoa näistä, jota ei synny lisää. Sitä voidaan vain allokoida uuteen käyttöön. Kiinteistövero kohdistuu maahan - tosin Suomessa se kohdistuu myös asuntoihin, mutta abstrahoin tämän pois siten, että en nimitä sitä kiinteistöveroksi.

Kaikilla tuotannontekijöillä on kysyntä ja tarjonta ja näiden pohjalta muodostuu hinta. Jos joku haluaa rakentaa lisää teitä, niin tiejyrien, kaivinkoneiden jne. pääoman kysyntä nousee. Samoin nousee työvoiman kysyntä. Jos kaivinkoneet jne. ovat kalliimpia kuin niiden rakennuskustannukset (oikeastaan niiden rakentamisen vaihtoehtoiskustannukset, mutta sivuutan tämän), niitä rakennetaan lisää. Jos tienteosta saa parempaa palkkaa kuin vaikka pellon ojittamisesta, niin ihmiset tekevät mieluummin tietä kuin ojittavat peltoja.

Jos tuotannontekijää verotetaan, esimerkiksi jos työlle laitetaan vero, myyjän ja ostajan hinnat eroavat toisistaan. Kysyntä ja tarjonta pienenevät, joten työtä tehdään vähemmän.

Maata puolestaan ei tule lisää tai vähempää riippumatta siihen kohdistuvasta verosta. Jos rakennus on tehokkammassa käytössä toimistona kuin asuntona, so. jos toimistojen kysyntä on suurempi kuin asuntojen, asuntoja muutetaan toimistoiksi ja toisin päin. Kiinteistöön kohdistuva vero itseasiassa vauhdittaa tällaista sopeutumista, koska huonossa käytössä oleva kiinteistö tuottaa näkyvää, riihikuivaa tappiota, eikä pelkkää vaihtoehtoiskustannusta. Ihmiset eivät ole täysin rationaalisia, joten kiinteistövero saattaa jopa lisätä allokaation tehokkuutta.

Kiinteistöllä on kuitenkin toinenkin dynaaminen rooli. Kiinteistö on myös säästämisen muoto. Asunnon hankkiva perhe kuluttaa lainaa maksaessaan vähemmän kuin ansaitsee. Jos perhe ostaa asunnon 200 000 eurolla ja maksaa sitä 20 vuotta, perheen pitää "säästää" 10 000 euroa vuodessa. Korot voi ajatella asumisen pääomakustannuksiksi, joten niitä ei tarvitse huomioida tässä. Vanhuksilla on sitten mahdollisuus myydä asuntonsa eteenpäin ja realisoida osa näistä säästöistä. Sivuutan tässä ns. keinottelun, eli sen, että asuntojen hinnoilla on toisinaan taipumus nousta suhteessa muuhun elintasoon ja oletan, että asunnon hinta pysyy reaalisesti samana.

Kiinteistövero rasittaa maaomaisuutta niin, että jos oletamme yllä esimerkikssä kiinteistön verotusarvoksi 200 000, ja jos kiinteistövero on 1%, niin tästä tulee 2000 euron kustannus vuodessa. Markkinahinnalle tällä on kuitenkin mitä kummallisin vaikutus. Jos oletamme, että kiinteistö oli alunperin tarkalleen marginaalisen hyödyn hintainen ja jos korkotaso on 5%, niin 200 000 arvoisen asunnon laskennallinen hyöty oli 10 000 vuodessa. Kiinteistövero leikkaa tätä hyötyä 2000 eurolla ja hyöty jää 8000 euroon. Korkotason ollessa 5% tämä tarkoittaa, että asunnon hinta onkin 160 000. Markkinahintaan arvotettuna varallisuudesta katoaa 40 000, kun kiinteistövero asetetaan yhteen prosenttiin.

Tämän vuoksi mikä tahansa makroskooppinen kiinteistöveron korotus hävittää ihmisten laskennallisista säästöistä hurjia määriä. Sinänsä tämä ei ole ongelma; itse asunnot ovat olemassa ja varsinainen varallisuus siis ei vähene. Sensijaan ongelma on massiivinen omaisuuden siirto. Tavallaan voidaan ajatella, että omistaja on pitänyt asuntoaan 30 vuoden sijoituksena, josta saa rahat kerralla ja kiinteistöverolla tästä sijoituksesta on takavarikoitu 2000 euroa vuodessa ad infinitum maksava kuponki. Koska asuntoja omistava keskiluokka on merkittävä poliittinen voima, tällainen varallisuuden siirto ei ole poliittisesti mahdollinen.

Puhumattakaan siitä, että se olisi toivottava yhteiskuntarauhan kannalta tai omaisuuden tasaisen jakautumisen kannalta. On nimittäin kohtuullisen paljon evidenssiä siitä, että juuri omaisuuden tasainen jakautuminen, ei niinkään tulojakauma, on terveen yhteiskunnan merkki.

Kiinteistövero olisi siis ihan hyvä nostaa, mutta nostamisen aikataulo on vaikea kysymys. Yhteiskunnassa ennustettavuudesta voidaan sanoa paljon hyvää. Jos valtio äkkiä päättää nollata satojen tuhansien ihmisten säästöt, tämä nakertaa luottamusta yhteiskuntaan. Toisaalta, jos kiinteistöveron maltillinen nousu on tiedossa, ihmiset voivat varautua ja hinnat eivät koe massiivisia heilahduksia verotusratkaisujen vuoksi. (Muuten ne voivat tietenkin heilahdella).

Kirjoista.

Luin hiljattain Alastair Reynoldsin esikoisromaanin Ilmestysten Avaruus. Suomennos tarttui käteeni kesällä. Omistaja tietäköön, että se on edelleen hyllyssä ja hyvässä kunnossa, palautan sen kyllä pian. Säännöllisellä kirjastovierailullani lainasin myös "etko-osan" (engl. prequel) Kuilukaupungin, jonka suomennos on jaettu kahteen osaan. Allergiani suomennoksia kohtaan on helpottanut. Paikkaan sittemmin yleensä häiritsevää nimiavaruuden sotkeutumista selvittämällä alkuperäiskieliset termit erikseen.

Tunsin aiemmin syvää epäluuloa Reynoldsia kohtaan siksi, että tämä on melko lyhyessä ajassa kirjoittanut monta pitkää romaania. Ennakkoluuloni oli kuitenkin pääosin virheellinen. Reynolds on selvästi saanut vaikutteita "klassikoista" ja esimerkiksi huomaan taustalla jonkin verran Lovecraftin vaikutusta. Viittausten ja merkitysrakenteiden kanssa ei kuitenkaan kikkailla samaan tapaan kuin esimerkiksi Simmons tekee, vaan ne ovat yleensä hyvin selkeitä ja suoraviivaisia. Esimerkiksi viittaukset Caleuche-myyttiin ovat juuri sitä, miltä ne näyttävät.

Muutama todella omituinen piirre kuitenkin on, ottaen huomioon Reynoldsin taustan astrofyysikkona. Esimerkiksi aikadilataation vaikutus kommunikaatiosignaalien doppler-ilmiöön oli mielestäni ymmärretty täysin väärin, ikäänkuin liikkuminen "lähellä valonnopeutta" olisi jokin absoluuttinen, eikä suhteellinen ilmiö. Kauhistuin suorastaan. Samaten "punasiirtymä" oli jossakin kohtaa esitetty väärään suuntaan, mutta se saattoi olla suomentajan moka.

Todennäköisesti luen loputkin Reynoldsin Revelation Space- sarjasta.

Borges ja Minä.

Minulla on sellainen kummallinen käsitys, että maailmanhistorian suurin kirjallinen nero oli Jorge Luis Borges. En edes tiedä, miksi näin ajattelen. Hänen teksteissään vain on jotain, mikä minuun vetoaa. Tietysti todellisille aficionadoille mielipiteeni on yhdentekevä, sillä en ole edes lukenut niitä alkuperäiskielellä.

Toinen suosikkikirjailijani Umberto Eco viittaa Borgesiin hyvin eksplisiittisesti kirjassaan Ruusun nimi, joka on sattumalta yksi suosikkiromaaneistani.

Vaikka tunnen vastenmielisyyttä konformismia ja ns. "oikeita mielipiteitä" kohtaan, tämä mieltymykseni on aito ja sitä on vain vahvistanut myöhempi perehtyminen aiheeseen. Viehtymykseni merkitysrakenteisiin ja abstraktioon selittänee asian. Jos osaisin allokoida aikaa ja jos minulla olisi kykyjä, kirjoittaisin itsekin enemmän.

Lisää: The Modern Word

Satunnaista löpötystä.

Sunnuntaina oli isänpäivä. Pojat olivat tehneet kumpikin päiväkodissa kortin. Eräs hienoimpia puolia vanhemmuudessa on nähdä lapsen oppivan uutta, soveltavan oppimaansa ja sitä, miten lapsi saa iloa tästä. Ja tietysti se, kun lapset tulevat aamulla halimaan isiä tämän herätessä. Vanhempi poika oli askarrellut valokuvan - jossa minä ja hän ratsastamme puisella karhulla Porin Kirjuriluodon leikkipuistossa - sydämenmuotoiseen reikään pahvikorttiin ja koristellut sen liimaamalla nappeja ja paperinpalasia ympärille. Nuorempi oli liimannut muumipapan kuvan pahviin. Pahvikorttiin oli lisäksi liitetty liikuttava runo.

Vanhemmalla pojalla oli korvatulehdus siitä huolimatta, että hänellä on putket korvissa. Korvasta tulee merkittävästi vuotoa ja lääkäri määräsi taas kerran antibioottia. Kysyin, kuinka todennäköisenä hän pitää antibiootin tarpeellisuutta, ja lääkäri totesi, että kyllä se on vuodon koostumuksesta päätellen melkein varmasti bakteeritulehdus (lääkäri imi vuotoa korvasta) ja arvioi, että toipuminen nopeutuu huomattavasti verrattuna siihen, ettei antibioottia syö. Uskoin tämän.

Luovutin terveyskeskusten suhteen viime viikolla, siis en aio enää viedä lapsia terveyskeskuslääkärille. Vaikka lapsilla ei ole vakuutusta - eikä mikään vakuutus korvatulehduksia tässä vaiheessa korvaisikaan - viitisenkymppiä per käynti on halpa hinta verrattuna siihen mielipahaan ja nöyryytykseen, jota julkinen terveydenhuolto aiheuttaa. Pojan korva oli kipeä jo viikko sitten ja vaimo käytti hänet silloin terveyskeskuksessa. Lääkäri ehdotti, että seurataan torstaihin asti. Torstaina lääkäri ei ehtinyt kuitenkaan katsomaan poikaa ja perjantaina yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta vastaan. Tämän kieltäytymisenkin saimme vasta kun olimme jonottaneet noin puoli tuntia vastaanotolla. Jonotusaika johtui pääasiassa siitä, että vastaanottohuone oli täynnä epätietoisia keski-ikäisiä, jotka olisivat halunneet H1N1-rokotteen, ja hoitaja selitti jokaiselle erikseen miksi nämä eivät kuulu riskiryhmään.

Kun niukka resurssi on alihinnoiteltu, eli hinta asettuu tasolle, jossa kysyntä ylittää tarjonnan, syntyy aina jokin kustannus, joka selvittää markkinan. Jos hyödyke on jotain, minkä voi kantaa mukana, niin joku hordaa ja myy voitolla. Jos myytyä määrää säännöstellään tai jos hyödykettä ei voi myydä eteenpäibn, syntyy jonoja, ja kysyntä tasoittuu jonotushalukkuuden, ei maksuhalukkuuden mukaan. Tehokas tasapaino tietysti olisi olemassa niin, että maksukykyisemmät tarjoaisivat odotushuoneessa muille rahaa, jotta nämä menisivät kotiin, mutta jotenkin ajattelin, että saan pojan yksityiselle lääkärille halvemmalla.

En syytä lääkäreitä tai hoitohenkilökuntaa tästä tilanteesta sinänsä, mutta minusta olisi rehellisempää todeta, että meillä nyt ei palvella verojaan maksavaa keskiluokkaa tai näiden lapsia, vaan jotain ihan muita ihmisryhmiä, eikä pompottaa ja nöyryyttää. Olen sillä tavalla sosiaalisesti rajoittunut, etten aina ymmärrä paikkaani, vaan kuvittelin, että julkinen terveydenhuolto on tarkoitettu kaikille. Näin ei kuitenkaan selvästikään ole.

Kokemukseni tämän sanoisinko sosialistisen järjestelmän piirissä ovat vakuuttaneet minut siitä, että ainakin käytännössä vasemmistolainen käsitys julkisten palveluiden tarkoituksenmukaisesta hoitamisesta on väärä. Uskon, että oikeastaan lähes mikä tahansa muutos nykyiseen järjestelyyn olisi parannus.

Relativismi, konstruktio ja Abstraktio.

Internet on pullollaan kirjoituksia, joissa haukutaan "relativismia". Relativismin esitetään olevan arvojen puutetta tai milloin mitäkin. Sinänsä ne negatiiviset ilmiöt, joista "relativismin" kritisoijat keuhkoavat, voivat olla todellisia tai olla olematta. Kyse on pitkälti ilmiöiden nimeämisestä. Mutta ongelmaksi tässä nimeämisessä on muodostunut se, että monta kertaa argumentaatio perustuu sille, että käytetään "relativismista" kahta eri määritelmää rinnakkain ja argumentti ikäänkuin liu'utetaan läpi käyttäen kulloinkin tarkoituksenmukaista määritelmää. Tämä erittäin lepsu ajattelu ja tarkoitushakuinen argumentointi valitettavasti usein puree.

Vastaavanlaista löyhäpäisyyttä näkee myös "konstruktivismin" tms. kritiikeissä.

Relativismi voidaan tietysti ymmärtää monella eri tavalla, enkä väitä, että minulla on sille oikeaa määritelmää. Tarkastelen tätä(kin) asiaa abstraktioiden ja niiden tarkoituksenmukaisuuden kautta.

Oletetaan, että meillä on jokin "mittari" ilmiöiden vertailuun. On yhdentekevää, mikä tämä mittari on. Olennaista on se, että mittari on jonkin hahmotustavan - hieman juhlavammin ilmaistuna teoria - tavalla tai toisella operationalisoitu käsite. Esimerkiksi "lämpötila" on perinteinen tällainen mittari: voimme "mitata" lämpötilaa erilaisilla järjestelyillä, koska meillä on teoria siitä, miten lämpötila vaikuttaa fysikaalisessa todellisuudessa. Tyypillinen tällainen mittari ihmistieteiden puolelta on bruttokansantuote, jolla mitataan taloudellisen toiminnan määrää.

Kuten yllä esitetään, jokainen mittari vaatii ensin teorian ja sitten operationalisoinnin. Tätä ei muuta se tosiasia, että teorianmuodostuksessa usein keskiössä on jokiin mittaustulos, sillä "vanha" teoria täytyy jotenkin operationalisoida jotta mittaustulos voidaan ylipäätään saada.

Relativismi on redundantti käsite, jonka tarkoituksena on muistuttaa operationalisoinnin käsitteestä. Relativismin vastakohtana on absolutismi, näkemys, jonka mukaan on olemassa jokin "viimeinen teoria", jonka operationalisointi on suoraan todellisuus itse, das ding an sich.

Jokainen teorian käsite - mittari tai muuten - on aina luonteeltaan konstruktio. Käsitteen suhde muihin käsitteisiin on teorian sisäinen ominaisuus, eikä osa "todellisuutta". Teoria kyllä tietysti liittää käsitteet toisiinsa niin, että operationalisoinnin jälkeen havainnot ovat likipitäen yhtenevät, mutta tämä liittyy teorian selitysvoimaan. Se ei poista tätä dualismia.

Ylläoleva ajattelu ei kuitenkaan johda siihen, että todellisuus on täysin mielivaltainen. Tämä on yleinen virhepäätelmä ja väärinymmärrys. Relativismi ja konstruktivismi ovat osa abstraktionmuodostusta ja välttämättömiä abstraktille ajattelulle ja siten teorianmuodostukselle. Kykenemättömyys ymmärtää tätä hämmentää minua aina, kun siihen törmään.

Tämän päivän xkcd kiteytti kaiken, mitä halusin sanoa.