Voimaharjoittelun ravitsemuksellisia puolia käsittelevä kirjoitus, To Be A Beast on lukemisen arvoinen kaikille asiasta kiinnostuneille. Siinä valmentaja, lääkäri, voimanostaja jne Jordan Feigenbaum käsittelee ravitsemusta voimaharjoittelussa makroravinteiden ja kalorimäärien suhteen.
Itse en ole kovin tarkkaan mittaillut syömisiäni. Toisinaan pidän muutaman päivän ajan jonkinlaista kirjaa ja arvioin summittaisesti onko syömiseni kohdallaan. Artikkeli on kuitenkin motivoiva, ja perustelee hyvin miksi syömiset olisi hyvä kirjata säännöllisesti ylös.
Pääidea on seuraava: Kun hoikka (vähän lihasta, vähän rasvaa) ihminen aloittaa treenaamisen (ja siten syömisen), niin kannattaa aloittaa niin että kun treeniohjelma ja aletaan kerralla syödä paljon. Tämä on vaikea toteuttaa muuten, joten Rippetoen "GOMAD"-dieetti on hyvä lähtökohta: Normaali säännöllinen ateriarytmi (aamiainen, lounas, illallinen, iltapala) jota henkilö on noudattanut, jonka lisäksi pitkin päivää gallona maitoa. Suomalaisittain, 3-4 litraa (täys)maitoa. Pyöreästi 2000kcal ja 100g proteiinia lisää normaaliin ruokavalioon (plus rasvaa ja hiilihydraattia).
Tätä voi noudattaa huoletta noin kuukaudesta kahteen, samalla kun voimatreeniohjelmassa on aggressiivinen (muttei liian rankka) progressio. Tyypillisesti nuori hintelä kaveri voisi aloittaa kyykkäämisen 40 kilosta (3x5), hioa ensimmäisen viikon aikana tekniikan kuntoon, lisäten ensimmäisellä viikolla 5 kiloa per treeni. Kolmen treenikerran ohjelmalla tämä nostaa kyykkyä 15 kiloa viikossa. Tätä voi henkilöstä, iästä jne riippuen jatkaa kunnes kyykky on 70-100 kiloa. Itselläni tämä vaihe loppui noin 80 kilossa. Kun on selvää että viiden kilon lisäys saattaa olla liikaa seuraavalle kerralle, niin lisäys pudotetaan 2.5kg:aan per treeni, jos saa 5 toistoa kaikissa 3 sarjassa. Tälläkin tavalla voi jatkaa, minä pystyin jatkamaan noin 120 kiloon asti; nuorempi ihminen joka todella syö kunnolla ja juo sen gallonan maitoa, pystyy, koosta riippuen, todennäköisesti jatkamaan kunnes kyykky on 140-150 kiloa, vanhemmalla ohjelma sakkaa hieman aiemmin.
Syömistä ja maidon juomista jatketaan kunnes on ilmeistä että painonnousu alkaa tuoda läskiä. Feigenbaumin mukaan arvion mukaan noin kaksi kuukautta on ihan hyvä kohta himmailla. Siinä kohtaa sitten aletaan laskeskelemaan kalorit, proteiinit ja hiilihydraatit tarkemmin. Kalorimäärä säädetään sellaiseksi, että paino nousee hitaan puoleisesti, proteiinimäärä on sen 2g/painokilo ja nostot kehittyvät. Näissä sitten tietenkin ihmiset varioivat, koska joskus voiman kehittyminen sakkaa vaikka paino nousee ja proteiinit ovat kohdillaan. Toisaalta joskus voi painon nousu pysähtyä vaikka voimat lisääntyisivätkin. Pääsääntöisesti Feigenbaum suosittelee että lähtötilanteessa ruokavaliossa on melko runsaasti hiilihydraatteja, ja jos paino nousee liikaa, säädetään hiilihydraattien määrää. Poikkeuksena juuri ennen ja jälkeen treenin, jolloin nautittavan ravinnon tulisi olla vähärasvaista imeytymisen nopeuttamiseksi.
Jos aloittelijan rasvaprosentti on yli 20 (vähän lihasta, paljon rasvaa), niin treenaaminen aloitetaan heti mittaamalla makrot ja kalorit. Ravinnossa tähdätään (mutatis mutandis) noin 3000kcal energiansaantiin, melko vähärasvaisesti ja selvästi yli 2g/kg proteiiniin. Tämä vähärasvaisuus perustellaan sillä, että hiilihydraatin määrää on helpompi säätää, ja vähähiilihydraattinen ravinto hidastaa palautumista. Jos paino pysyy samana tai alkaa pudota maltillisesti alussa, niin ohjelmaa jatketaan kunnes nostot alkavat kärsiä, jolloin energiansaantia lisätään vähän kerrallaan. Jos paino nousee nopeasti, vähennetään hiilihydraatin määrää.
Itse olen ohittanut ns aloittelijavaiheen ja aiemmassa kirjoituksessani kuvaamani "jumitus" on tapahtunut samanaikaisesti kun painoni on lakannut nousemasta. Tämä ei ole sattumaa, vaan aivan ymmärrettävissä tämän mallin kautta. Jos haluaisin nopeampaa kehitystä tässä kohtaa, tulisi minun syödä enemmän.
perjantai 18. marraskuuta 2016
torstai 17. marraskuuta 2016
Tasanko
Kyykkytulokseni ovat olleet "jumissa" nyt jo kesästä asti. Näyttää siltä, että ainoastaan aggressiivinen bulkkaus mahdollistaa kyykkäämisen kehityksen. Tämä on hiukan sääli.
Kyykkäsin 142.5kg yhden toiston heinäkuun puolivälissä. Tein saman kaksi viikkoa sitten. Eilen en saanut tavoittelemaani kolmea toistoa 138kg:lla, vaan tulos jäi yhteen. Yksi ongelma, joka syö tuloksia on refluksi. Mitään varsinaista GERD:iä minulla ei ole, eikä tämä ongelma vaivaa minua (ellen ylensyö tms) yleensä, mutta raskaissa kyykyissä ylösnousuvaiheessa vatsaontelon paine kasvaa niin suureksi että vatsalaukun sisältö nousee ruokatorveen. Jostain syystä tämä synnyttää refleksin mennä "kippuraan"; vaikka pystyn sitä vastustamaan, niin kyykystä en pääse enää sen jälkeen ylös. Tästä syystä minulla sitten on viime aikoina jääneet raskaammat työsarjat yksittäisiksi toistoiksi.
Asiaa voisi korjata ehkä luopumalla vyön käytöstä. Kyykkään noin 10-15kg vähemmän ilman vyötä, mutta ehkä tämä nyt täytyy vaan hyväksyä.
Ohjelmani on viimeaikoina ollut suunnilleen seuraavanlainen:
Päivä 1: Pystypunnerrus 531, vinopenkki käsipainoin 3x10, leuanveto 3xMaksimitoistot
Päivä 2: Lämmittelyyn raaka tempaus kakkosia nouseva sarja, Kyykky 531, Power Shrug 3x5
Päivä 3: Penkkipunnerrus 531, vinopenkki käsipainoin 3x10, leuanveto 3xMaksimitoistot
Päivä 4: Lämmittelyyn raaka rinnallevetoa kakkosia nouseva sarja, Maastaveto 531, vatsalihakset.
Painonnostokurssi päättyi viime lauantaina järjestettyyn pienimuotoiseen ja leikkimieliseen kisaan. Punnituksessa yllätyin, koska painoni oli 83,9kg, mikä oli liki 3 kiloa vähemmän kuin edellisessä punnituksessa; pudotus ei ole suuri mutta olisin ollut vähemmän yllättynyt jos paino olisi hiukan noussut.
Tempaus onnistui kisassa hyvin, tein henkilökohtaisen ennätykseni, 60kg. Se meni kyllä aivan "raakana", eli en juuri mennyt tangon alle kykkyyn. Yritykseni olivat 48, 54 ja 60, valmentajan suosituksesta, sillä ennätykseni oli 55kg. Tuntuma oli hyvä, ja jos menisin uudelleen kisaamaan, ottaisin ehkä painot 55, 60, 65 yrityksiksi. Voimien puolesta uskoisin itseasiassa että minulla olisi "reserviä" temmata yli 80 kiloa, mutta tekniikka ja liikeradan hallinta noin yleensä ei ole vielä riittävän hyvä. Moni kaveri jolla mave- ja kyykkytulos on omaani heikompi, tempaa yli 90 kiloa, joten arvioni ei ole mitenkään epärealistinen.
Kyykyn jumittuminen huolettaa. Olen nyt noudattanut 531:stä, ja viime sykliin asti tulokset olivat noususuunnassa. Nyt näyttää laskua. Oheisessa kuvassa näkyy kirjanpitosoftani antama laskennallinen maksimitulos kussakin nostossa.
Lyhyen aikavälin (parin viikon välillä) oskillaatio johtuu siitä, että eri viikoilla on eri paino, ja ohjelma laskee sen viikon viiimeisen sarjan toistoista laskennallisen maksimituloksen. Koska laskennallinen menetelmä ei ole sinänsä luotettava, ei perättäisten viikkojen tarkka arvio ole kovin informatiivinen. Sen sijaan pidemmällä aikavälillä käyrän suunta kertoo tapahtuuko kehitystä. Esimerkiksi, voi ottaa neljän perättäisen viikon pisteiden "keskitason" ja verrata sitä edelliseen neljän viikon ikkunaan. Näin ajatellen, ensi viikon kyykkytulos tulee olemaan aika keskeisessä asemassa. Silloin yritänkin 145kg kyykkyä, jolloin yksikin nosto hinaa käyrää ylöspäin.
Punainen, erittäin pomppiva käyrä on paino; en ole kirjannut painoani kuin viimeiset neljä viikkoa, joten käyrä on sekava; hieman hölmöä että painoa ei ole intrapoloitu, mutta softa on nyt tämä. Laskennallisesti olen siis jo käynyt 2xruumiinpainon maastavedossa.
Kyykkytulokseni viimeisen syklin laskusuhdanne näkyy selvästi. Penkkitulos (oranssi käyrä) näyttää hieman laskua myös, mutta siitä olen vähemmän huolissani, sillä olen säästellyt raskaimmissa sarjoissa toisotjen määriä, olkapääni vuoksi. Robustein käyrä, mutta samalla melko hitaasti nouseva, on pystypunnerruksen sininen käyrä.
Toinen ilmiö joka ei ilmene tästä kuvasta on se, että penkkipunnerruskäyrällä alkupään tulokset tarkoittavat melko hurjia toistomääriä (yli 10), ja loppupäässä toistot ovat olleet maltillisempia. Kyykyssä ero toistomäärien välillä on pienempi. Sen verran voitaneen sanoa kuitenkin, että käyrä ehkä jossain määrin näyttää sen, että penkkipunnerruksessa kyse on ollut enemmänkin toipumisesta kuin kehityksestä.
Kyykkäsin 142.5kg yhden toiston heinäkuun puolivälissä. Tein saman kaksi viikkoa sitten. Eilen en saanut tavoittelemaani kolmea toistoa 138kg:lla, vaan tulos jäi yhteen. Yksi ongelma, joka syö tuloksia on refluksi. Mitään varsinaista GERD:iä minulla ei ole, eikä tämä ongelma vaivaa minua (ellen ylensyö tms) yleensä, mutta raskaissa kyykyissä ylösnousuvaiheessa vatsaontelon paine kasvaa niin suureksi että vatsalaukun sisältö nousee ruokatorveen. Jostain syystä tämä synnyttää refleksin mennä "kippuraan"; vaikka pystyn sitä vastustamaan, niin kyykystä en pääse enää sen jälkeen ylös. Tästä syystä minulla sitten on viime aikoina jääneet raskaammat työsarjat yksittäisiksi toistoiksi.
Asiaa voisi korjata ehkä luopumalla vyön käytöstä. Kyykkään noin 10-15kg vähemmän ilman vyötä, mutta ehkä tämä nyt täytyy vaan hyväksyä.
Ohjelmani on viimeaikoina ollut suunnilleen seuraavanlainen:
Päivä 1: Pystypunnerrus 531, vinopenkki käsipainoin 3x10, leuanveto 3xMaksimitoistot
Päivä 2: Lämmittelyyn raaka tempaus kakkosia nouseva sarja, Kyykky 531, Power Shrug 3x5
Päivä 3: Penkkipunnerrus 531, vinopenkki käsipainoin 3x10, leuanveto 3xMaksimitoistot
Päivä 4: Lämmittelyyn raaka rinnallevetoa kakkosia nouseva sarja, Maastaveto 531, vatsalihakset.
Painonnostokurssi päättyi viime lauantaina järjestettyyn pienimuotoiseen ja leikkimieliseen kisaan. Punnituksessa yllätyin, koska painoni oli 83,9kg, mikä oli liki 3 kiloa vähemmän kuin edellisessä punnituksessa; pudotus ei ole suuri mutta olisin ollut vähemmän yllättynyt jos paino olisi hiukan noussut.
Tempaus onnistui kisassa hyvin, tein henkilökohtaisen ennätykseni, 60kg. Se meni kyllä aivan "raakana", eli en juuri mennyt tangon alle kykkyyn. Yritykseni olivat 48, 54 ja 60, valmentajan suosituksesta, sillä ennätykseni oli 55kg. Tuntuma oli hyvä, ja jos menisin uudelleen kisaamaan, ottaisin ehkä painot 55, 60, 65 yrityksiksi. Voimien puolesta uskoisin itseasiassa että minulla olisi "reserviä" temmata yli 80 kiloa, mutta tekniikka ja liikeradan hallinta noin yleensä ei ole vielä riittävän hyvä. Moni kaveri jolla mave- ja kyykkytulos on omaani heikompi, tempaa yli 90 kiloa, joten arvioni ei ole mitenkään epärealistinen.Kyykyn jumittuminen huolettaa. Olen nyt noudattanut 531:stä, ja viime sykliin asti tulokset olivat noususuunnassa. Nyt näyttää laskua. Oheisessa kuvassa näkyy kirjanpitosoftani antama laskennallinen maksimitulos kussakin nostossa.
Lyhyen aikavälin (parin viikon välillä) oskillaatio johtuu siitä, että eri viikoilla on eri paino, ja ohjelma laskee sen viikon viiimeisen sarjan toistoista laskennallisen maksimituloksen. Koska laskennallinen menetelmä ei ole sinänsä luotettava, ei perättäisten viikkojen tarkka arvio ole kovin informatiivinen. Sen sijaan pidemmällä aikavälillä käyrän suunta kertoo tapahtuuko kehitystä. Esimerkiksi, voi ottaa neljän perättäisen viikon pisteiden "keskitason" ja verrata sitä edelliseen neljän viikon ikkunaan. Näin ajatellen, ensi viikon kyykkytulos tulee olemaan aika keskeisessä asemassa. Silloin yritänkin 145kg kyykkyä, jolloin yksikin nosto hinaa käyrää ylöspäin.
Punainen, erittäin pomppiva käyrä on paino; en ole kirjannut painoani kuin viimeiset neljä viikkoa, joten käyrä on sekava; hieman hölmöä että painoa ei ole intrapoloitu, mutta softa on nyt tämä. Laskennallisesti olen siis jo käynyt 2xruumiinpainon maastavedossa.
Kyykkytulokseni viimeisen syklin laskusuhdanne näkyy selvästi. Penkkitulos (oranssi käyrä) näyttää hieman laskua myös, mutta siitä olen vähemmän huolissani, sillä olen säästellyt raskaimmissa sarjoissa toisotjen määriä, olkapääni vuoksi. Robustein käyrä, mutta samalla melko hitaasti nouseva, on pystypunnerruksen sininen käyrä.
Toinen ilmiö joka ei ilmene tästä kuvasta on se, että penkkipunnerruskäyrällä alkupään tulokset tarkoittavat melko hurjia toistomääriä (yli 10), ja loppupäässä toistot ovat olleet maltillisempia. Kyykyssä ero toistomäärien välillä on pienempi. Sen verran voitaneen sanoa kuitenkin, että käyrä ehkä jossain määrin näyttää sen, että penkkipunnerruksessa kyse on ollut enemmänkin toipumisesta kuin kehityksestä.
maanantai 14. marraskuuta 2016
Kaksi näkökantaa
Kävin mielenkiintoista keskutelua tänään ja eilen, kun olin lukenut varsin hyvän artikkelin etuoikeudesta (privilege), ja siitä miten etuoikeutettu ihminen kokee tasa-arvoisen kohtelun sortona.
Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.
Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.
Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.
Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.
Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.
Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.
Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.
Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.
Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.
Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton.
Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.
Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.
Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.
Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.
Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.
Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.
Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.
Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.
Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.
Itse artikkeli on melko tyypillinen nyyhkyliberaalin kirjoittama kirjoitus. Epäilemättä moni konservatiivimielinen lukija kokee sen vastenmielisenä "paskana" jossa jälleen kerran esitetään valkoinen heteromies roistona. Sellainen kirjoitus onkin, en kiistä sitä lainkaan. Kirjoittaja moraalisäteilee joka toisessa lauseessa sellaisella spektrillä että sokea ja lukutaidotonkin tunnistaa Hyvän Ihmisen(tm) sädekehän.
Tässä on kuitenkin kaksi tasoa jotka ottaisin esiin, sillä artikkeli kuvastaa kaikesta huolimatta jotain tärkeää ja olennaista ns kulttuurisodasta, joka on levinnyt Eurooppaankin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monet asiaa kommentoineet ovat huomauttaneet Haidtin ja kumppanien moraaliteoriasta, ja siitä miten poliittiset näkemykset ja suhtautuminen erilaisiin moraalin ulottuvuuksiin korreloivat keskenään.
Teoriassa esitetään että moraali perustuu kuudelle dimensiolle, jotka vapaalla kädellä tässä suomennan hoivaksi, reiluudeksi, vapaudeksi, lojaaliudeksi, kunniaksi ja pyhyydeksi. Reiluus on yleisesti jaettu näkökohta kaikilla poliittisilla katsontakannoilla vaikka se saakin erilaisia ilmentymiä käytännössä.
Peruslähtökohta reiluudessa on se, että "sääntöjen pitää olla kaikille samat". Tämän toteamuksen sisältö operatiivisella tasolla kuitenkin riippuu siitä, mitä tarkoitetaan "samalla", ja mitä tarkoitetaan "säännöllä". Näiltä osin eri näkemykset eroavat rajustikin, ja -- jälleen kerran, piirtelen tässä vapaalla kädellä joten en noudata Haidtin tai muiden asiaa tarkemmin tutkineiden jaottelua -- erot selittyvät sillä, missä määrin muita dimensioita painotetaan.
Hoiva viittaa sellaiseen käsitykseen että jokaisella on eräänlainen moraalinen velvollisuus auttaa muita ihmisiä, ja se on aspekti joka on vasemmistoliberaalissa katsontakannassa ylikorostunut. Esimerkkinä tästä voidaan ajatella vasemmistolainen ajatus siitä että kaikkien tulee maksaa veroja koska niillä autetaan köyhiä.
Vapaus taas siihen aspektiin ettei toisilla ole oikeutta pakottaa muita mihinkään; libertaarissa katsontakannassa vapaus korostuu muiden dimensioiden yli ja ohi, viime kädessä niin pitkälle, että kaiken muun katsotaan olevan täysin yksityistä ja sopimuksenvaraista toimintaa, eikä kuuluvan lainkaan yhteiskuntafilosofian piiriin.
Lojaalius taas viittaa arvoasetelmaan, jossa erilaisten institutionaalisten vuorovaikutussuhteiden katsotaan velvoittavan ja tuottavan eräänlaista tavoitteiden ja arvojen yhteneväisyyttä. Lojaalius korostuu hyvin vähän libertaarissa tai vasemmistoliberaalissa katsontakannassa. Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa että vanhavasemmistolainen solidaarisuus-ajattelu on itseasiassa eräänlainen lojaaliuden ilmentymä; ei siis ole sinänsä historiallisesti kovinkaan totuudenmukaista liimata vasemmistolaisuutta ja hoivaa korostavaa progressiivisuutta. Myös kansallismielisyyden voidaan ajatella motivoituvan nimenomaan lojaaliuden kautta.
Kunnia tai kunnioitus viittaa erilaisten hierarkioiden, auktoriteettien ja vakiintuneiden instituutioiden kunnioittamiseen. Tätä voi ajatella pääosin konservatiivisena dimensiona. Se ei ole sama asia kuin muutosvastarinta, mutta toki äärimmäisyyteen vietynä ilmenee sellaisena. Toisaalta, esimerkiksi isänmaallisuuden, ritarillisuuden jne kaltaisten hyveiden voidaan ajatella olevan tämän dimension kautta motivoituneita, eikä kunnian käsite siten ole täysin vieras muille kuin konservatiiveille.
Pyhyys tai hygienisyys tai puhtaus puolestaan on eräänlainen inhoreaktioiden tuoma legitimaatio, joka on ilmiönä erillinen edellämainituista. Juuri pyhyys on leimallisesti konservatiivinen dimensio ja sen poissaolo liberaaleissa katsontakannoissa on aivan ilmeinen. Siinä missä lojaaliutta tai kunniaa usein voidaan ajatella "ripotellun" vielä nykyisiin liberlismin suuntauksiin, pyhyyttä ei juuri tavoitella.
Moni konservatiivinen kirjoittaja on jo julistanut Haidtin tulokset täydelliseksi "tieteelliseksi todisteeksi" sille, että konservatiivinen näkökohta on oikea ja muut ovat vain "vammaisia". Nimittäin, tutkimuksissa kävi ilmi että konservatiivi ottaa huomioon kaikki kuusi dimensiota siinä, missä (vasemmisto)liberaali huomioi lähinnä hoiva-aspektin ja libertaari lähinnä vapauden, konservatiivi ymmärtää kaikki kuusi moraalisuuden dimensiota. Tämä tulkinta on toki ymmärrettävä, sillä konservatiivin näkökulmasta liberaali "ei ymmärrä", kun taas liberaalin näkökulmasta konservatiivi on vain "paha" eli moraaliton.
Tämä on kuitenkin aika karkea jaottelu. Parempi jaottelu näiden kohdalla menisikin yhtäältä siinä, miten nämä kuusi aspektia jakautuvat poliittisen ja yksityisen osalta. Individualistisemmissa kulttuureissa kunnian, lojaaliuden ja pyhyyden kaltaiset hyveet tai moraalidimensiot nähdään enemmän vapaaehtoisuuteen perustuvina ja vähemmän sitovina yhteiskuntaa ohjaavina moraalisuuden peruspilareina. Individualistinen ja erityisesti sen sisällä ateistinen katsontakanta saattaa esimerkiksi saada lojaaliuden ja auktoriteetin näyttäytymään suorastaan moraalin vastaisina, eli ne voidaan kehystää vastuunpakoiluna, eli lojaaliuden tai auktoriteetin velvoittama universaalina pidettyä moraalikoodia rikkova käytös nähdään itsekkäänä "weasel way"-moraalikalkyylinä.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on vaikkapa aseistakieltäytyjä. Kunniaa ja lojaaliutta korostava tarkastelija näkee aseistakieltäytyjän vapaamatkustajana joka poimii hyödyn muiden uhrautumisesta voidakseen pitää oman omantuntonsa puhtaana. Aseistakieltäytyjä näkee taas kunniantuntoisen ja lojaalin patriootin verenhimoisena murhamiehenä joka käyttää näitä periaatteitaan tekosyinä tappamiselleen. Irvokasta tässä on se, että kumpikin tietenkin on täysin oikeassa.
Tämä kehystys riittänee sille, mitä halusin sanoa itse tekstistä. Tekstissä universaalin "hoivaetiikan" ja sen ympärille rakennetun reilun pelin arvot omaksunut kirjoittaja näkee kunniantuntoisen öykkärin. Tämä näkökulma ei ole ollenkaan väärä, koska kunnia on juuri tällä tavalla toimiva mekanismi ja se avautuu ihmiselle joka sitä ei ymmärrä, juuri tällaisena; kirjoittaja on kuin värisokea, joka ei näe eroa kirjoituksessa esiintyvän öykkärin ja aidosti konservatiivisen, kunniantuntoisen toimijan välillä.
Kirjoittaja näkee toimijan jolla ei ole mitään erityistä "ansiota", eli tämä ottaa asemansa annettuna etuoikeutena. Tämä on tietysti tarinassa itsessään totta, mutta paralleeli ei avaudu puolestaan konservatiiville. Tietenkään tarinan öykkäri ei ole kunniantuntoinen, vaan öykkäri. Öykkäri kokee tasapuolisen kohtelun "hyökkäysenä", kuten tarinassa, mutta vika ei ole tasapuolisuudessa (fair play), vaan siitä että oikeasti öykkäriltä tarinassakin puuttuu kunnia.
Mutta kun liberaalina me olemme helposti värisokeita kunniantunnolle. Kun jonkun toiminnan ja käyttäytymisen motivoivana tekijänä on kunniantunto, niin me emme osaa nähdä sitä, koska me emme ymmärrä sitä. Myönnän että itselläni on vähän sellaisia aivovammoja jotka mahdollistavat näiden asioiden näkemisen. Koen kunnian ja lojaalisuuden tapaisia tunteita, vaikken niille poliittista relevanssia annakaan. Ainakaan paljoa. Mutta moni muu kokee ja antaa. Ja kahdessa asiassa annan minäkin, ja siksi minun on helppo nähdä tämä asia.
Ne kaksi asiaa ovat sukupuoliroolit ja IPR. Sukupuoliroolien kohdalla toki olen liberaali henkeen ja vereen, mutta yksityisesti olen omaksunut paljon miehiseen kunniantuntoon liittyviä hyveitä. En tarkoita että noudattaisin niitä, mutta tunnistan ne ja pidän niitä tärkeinä. Yksi niistä resonoi, ja se on vaatimus pitää oma toiminta hyveellisenä ja kääntäen vastata kaikista niistä tilanteista joissa on toiminut itse hyveidensä vastaisesti. Vaikka kehystän tämän nyt hyveiden toteuttamisena, niin korostan että puhun yksityisesti, en siis edellytä muilta näitä hyveitä, vaikka niitä itsessäni arvostankin.
Tämän vaatimuksen kääntöpuolena on se, että koen kunniaani loukattavan -- jälleen kerran, yksityisesti -- kun joku tuo poliittiseen keskusteluun vaatimuksia joiden on tarkoitus vedota oletukseen omasta kunniattomuudestani. Esimerkiksi, kun poliittista toimintaa jolla on suora vaikutus minuun tai lapsiini perustellaan sillä että miehet ovat väkivaltaisia naisia kohtaan, pidän tätä kohtuuttomana. Ongelmani ei ole tässä kohtaa se, ettäkö en olisi jyrkästi sitä mieltä että väkivalta yleensä on väärin (olettaen standardirajaukset, en nyt jaksa luetella kaikkia kiisteitä), ja etteikö aivan erityisesti miesten (fyysisesti isompina ja vahvempina) naisiin (eli heikompiinsa) kohdistama väkivalta olisi täysin tuomittavaa. Päin vastoin; tämä on aivan olennainen osa omaa hyveellisen toiminnan käsitettäni; politisoituna siitä kuitenkin hyväksyn vain sen, että ketään ei saa lyödä.
Konservatiivien puolesta en voi puhua, enkä myöskään niiden puolesta jotka esimerkiksi protestoivat USA:ssa pyörineitä "Black Lives Matter"- protesteja. En jaa -- osin koska en omaa kosketuspintaa ilmiöön muutoin kuin (liberaalista) mediasta -- sitä käsitystä jonka mukaan on "epäreilua" julistaa tällä sapluunalla ihmisoikeuksia. Mikään mielekäs luenta ei minulle tuota tulkintaa jonka mukaan siinä implisiittisesti sanottaisiin että valkoisten elämällä ei olisi väliä. Pystyn kuitenkin tavoittamaan jonkinlaisen heijastuman tuosta närkästyksestä, etenkin sellaisten ihmisten jotka (valkoihoisina) joutuvat esimerkiksi poliisin mielivallan kohteiksi tai joutuvat muutoin pelkäämään virkakoneiston ylilyöntejä.
Tästä pääsemme siihen sovittamattoman näköiseen ristiriitaan joka näillä kahdella näkemyksellä on. Tämä myös selittää sen, miksi vasemmistoliberaalin on melkein mahdotonta nähdä eroa konservatiivien, alt-right-sekopäiden, ja libertaarien välillä. Itse myönnän olevani melko lailla sokea monille asioille tässä kiistassa ja ymmärrän toki että tämäkin pohdinta on lähinnä autistisen ihmisen yritys ymmärtää jotain mihin ei ole työkaluja.
Sen tiedän kuitenkin, että jos mielekästä jaettua viitekehystä ei löydy, niin asiat kehittyvät kohti veristä yhteenottoa. Tämän en usko olevan kenenkään etu.
torstai 10. marraskuuta 2016
Keep on Rockin in the Free World
Nämä vaalit olivat historiallisen likaiset julkisuuspelin osalta. Eurooppalainen media ja se osa USA:n mediasta joka eurooppalaisille on tuttua, muodostaa melko suljetun kaikukammion. Tässä kammiossa kaikui vain yksi totuus, ja se oli se, että Donald Trump on ihmisjäte, pelle, sika, ja täysin holtiton narsisti, misogyyni ja rasisti.
Näissä karakterisoinneissa on tietenkin perää. Trumpin kampanja perustui disruptiiviselle käytökselle jota voi perustellusti kuvata "pelleilyksi". Trumpilla on myös kiistatta henkilöhistoriassaan tapauksia joiden perusteella häntä voi nimittää "sikamaiseksi" naistenahdistelijaksi ja tietyllä tapaa misogyyniksi. Myös rasismista on evidenssiä.
Nämä kuitenkin otettiin täysin paisutellusti esiin jatkuvasti täkäläisessä mediassa. En väitä ymmärtäväni amerikkalaista kulttuuria kovin hyvin näiltä osin, mutta sen verran ymmärrän, että kampanjointi on aina erilaista kuin täällä, ja loanheitto on tavallista. Kun lehdistö sitten suodattaa kaiken tietystä näkökulmasta, syntyy hyvin erikoinen kuva.
Ei siinä, monessa puheenvuorossa esitettiin media-analyysiä, jonka mukaan lehdistö oli puolueellinen -- Clintonia vastaan. Tämän perusteluna oli, että Trumpia ei pitäisi median edes esittää vakavastiotettavana ehdokkaana, eikä hänen toimintansa puolesta argumentoiminen tai edes minkäänlaisten puolustavien puheenvuorojen päästäminen julkisuuteen ole "tiedonvälitystä", vaan propagandaa, koska mies ei ole oikeasti muuta kuin pelle ja sika.
Pohdin tätä jo ennen vaaleja. Mieleeni tuli muutama teoria.
Ensinnäkin se ilmeinen, eli että Trump vastaa johonkin selkeään poliittiseen tarpeeseen ja omaa agendan jonka lehdistö vain jättää huomiotta, mutta joka on kuitenkin asiapitoinen. Tästä ei kuitenkaan ollut kauheasti evidenssiä, vaikka kuinka yritin ns vaihtoehtomediaa välillä seuratakin. Väitteet olivat, jos jotain, vielä uskomattomampia juutalaisten salaliittoineen kaikkineen. Jos jotain, monipuolinen Trumpin kampanjaan perehtyminen tuotti vielä pirstaleisemman kuvan tämän agendasta.
Toinen, ja mielestäni uskottavampi, on se että Trump vastaa identiteettipolitiikan tarpeisiin. Trump edustaa "kontraarista" identiteettiä, hiukan samaan tapaan kuin Ronald Reagan aikanaan: Äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat tehokeino, jolla osoitetaan että ei pelata "eliitin" säännöillä. Tähän tulokseen päätyi moni vasemmistolainenkin tarkastelija, mm. Michael Moore. Sivumennen sanoen, en Moorea erityisen paljoa arvosta, mutta hän on vasemmiston parissa kovaa valuuttaa. Mooren analyysi oli suunnilleen, että Trumpin äänestäminen on mitä mainoin tapa ikään kuin näyttää keskisormea "eliitille". Ristiriitaisuus joka tulee siitä että mies on miljardööri lähinnä perintönsä vuoksi, Clintonien perhetuttu jo vuosikymmenten takaa, ja suunnilleen niin eliittiä sosiaalisesti kuin vain voi kuvitella, ei tunnu tässä haittaavan ketään.
Kolmas vaihtoehto, jota pidin melko uskottavana vielä kuukautta ennen vaalipäivää oli, että Trump pyrkii vain paistattelemaan julkisuudessa eikä todellisuudessa edes tosissaan pyri presidentiksi. Tämä ns. "kännissä&läpällä"- teoria voi toki osittain pitää paikkansakin, tai siis voi olla että presidentinvaalikampanja alkoi tällä tavalla, mutta lopputulosta se ei selitä mitenkään.
Neljäs on, että Trump oikeasti on rasisti, misogyyni, ja sika, ja että USA:ssa on riittävästi ihmisiä jotka ovat valmiita tällaiselle ihmiselle antamaan ydinaseen laukaisukoodit. Tässä voi olla hivenen perää, ja aivan varmasti on melko suuri joukko ihmisiä jotka äänestivät häntä juuri tämän imagon vuoksi.
Kampanja oli mielenkiintoinen sikäli, että tyypillisesti presidenttiehdokas esittää äärimmäisiä mielipiteitä esivaalivaiheessa kosiskellakseen oman puolueensa laitoja jotka ovat esivaaleissa aktiivisempia. Esivaalien jälkeen sitten ehdokkaat ovat tupanneet suunnata kohti poliittista keskustaa. Tätä heijastelee usein varapresidenttiehdokkaan valinta. McCain:in kampanja vuonna 2008 oli toisenlainen. McCain esittäytyi esivaalivaiheessa ulkopoliittisena haukkana mutta muutoin maltillisena konservatiivina, mutta ehdokkaaksi tultuaan otti varapresidenttiehdokkaakseen Sarah Palinin, jonka kasvot voisi laittaa sanakirjaan kohtaan "aivovammakonservatiivi". Suomessa vastaavia hahmoja -- ilmeisen ääliömäisiä pellejä -- löytyy nyttemmin esimerkiksi perussuomalaisten kunnallispolitiikasta, mukaanlukien Tampereelta. McCainin kampanja ei onnistunut, ja Mitt Romney yritti perinteisempää taktiikkaa, eikä sekään onnistunut estämään Obaman valintaa.
Trumpin kampanja muistuttaa enemmän ehkä Ronald Reaganin kampanjaa, ei niinkään sisällöltään kuin muodoltaan. Trump vain tapansa mukaan veti senkin överiksi. Siinä missä Ronald Reagan vastasi häneen kohdistuneeseen kritiikkiin itseironisella huumorilla ja käytti näyttelijäntaitojaan tunnepitoiseen argumentaatioon, Trump on käyttäytynyt kuin raivohullu koira -- ja se on purrut yleisöön. Anteeksipyytelemätön valehtelu, ristiriitaisuudet yms, hurmasivat yleisön joka halusi selvästikin jotain muuta kuin keskutelua asioista. Se halusi shown, ja sen Trump antoi.
Selvää näyttäisi olevan ainakin se, että vasemmiston ja liberaalin eliitin kauhistukseksi kansalaiset äänestivät tämän shown puolesta. Salaliittoteoreetikko minussa sanoo, että tässä on jokin sellainen syvempi taso jota en tavoita. Kyse ei ole ihmisten tyytymättömyydestä, vaan se on vain eräänlainen red herring. Todellinen valtataistelu käydään, kuten aina, jossain muualla.
tiistai 8. marraskuuta 2016
Politiikasta, esimerkkinä Raitiotie
Tampereella kaupunginvaltuusto päätti raitiotien rakentamisesta. Tästä kirjoittaminen on nyt vähän likaista, koska koko aihe on vähän niljakas. Ensinnäkin, itse en ole dirigismin, keynesiläisyyden tai ylipäätään suurten julkisten hankkeiden suuri fani. Toiseksi, uskon että hankkeessa on todella monella ns oma lehmä ojassa, ja että hanke on hiukan "sosialismia rikkaille"- tyyppinen. Kolmanneksi, ratikan vastustajien argumentit ovat olleet niin luokattomia, että en vaan ymmärrä.
Tapa jolla näistä asioista päätetään on irvikuva siitä, miten asioista päätetään rationaalisesti. Kun sanon "rationaalisesti", joku lukija nousee varpailleen ja alkaa heristää sormea uusliberalistiselle ideologiselle hapatukselle, jossa taloudellisten realiteettien tunnustaminen tai argumenttien kehystäminen reunaehdoilla joita nimitetään "tosiasioiksi" on vain fascistista propagandaa ja ideologinen puhetapa.
En kuitenkaan nyt viittaa rationaliteetillä siihen "uusliberalistiseen" puhetapaan jossa esitämme päätöksen jonkinlaisen välttämättömyyden retoriikan avulla. Viittaan rationaliteetillä tarkoituksenmukaisuuteen. Siis, siihen että ensiksi tarkastelemme päämääriä ja lausumme ne julki. Politiikassa päätöksenteon pitäisi ideaalitilanteessa olla nimenomaan neuvottelua siitä, mitä julkilausuttuja päämääriä edistetään. Demokratian idealisoinnissa kansalaiset äänestävät omien päämääriensä mukaisesti, pyrkien edistämään niitä parhaaksi katsomallaan tavalla. En tässä ota kantaa siihen, onko tämä hyvä yhteiskuntafilosofia vai ei -- siinä on ongelmansa, mutta sen puitteissa nyt elämme.
Kun julkinen instanssi, kuten kunta, tekee päätöksiä, se tekee ne suomalaisessa järjestelmässä edustajien päätöksin. Idealisaatio on, että virkamiehet tekevät selvityksiä siitä, mitkä toimenpiteet edistävät mitäkin päämääriä, ja näistä eri toimenpiteistä sitten valitaan. Valinnan tulisi tapahtua niin, että pöydällä on päämäärää edistäväksi todettu toimenpide joka hyväksytään tai hylätään. Edustajat arvioivat toimenpidettä sen mukaan edistääkö se sitä päämäärää jota he kokevat ajavansa.
Kun seurasin ratikkakeskustelua, oli ilmeistä että joko yllä esitetty idealisaatio on täysin väärä tai, jos oletamme että se on oikea, niin keskustelu ja päätöksenteko paljastivat sekä sangen erikoisia päämääriä että mielikuvituksellisia käsityksiä todellisuudesta.
Ensiksikin, oma käsitykseni päätöksestä on, että on vähemmän tärkeää mikä päätöksen sisältö on kuin se että se on todella tehty. Kaupunki kasvaa aika moista vauhtia ja Hervanta-Keskusta-Lentäväniemi akselilla joukkoliikennetarve lisääntyy koko ajan.
Yksi ratikan puolesta esitetty argumentti on tavallaan oikea, ja haluan käsitellä sitä erikseen. Nimittäin, raitiotien varrella kiinteistöjen arvo nousee merkittävästi. Tämä johtuu kysynnän kasvusta, koska ratikkapysäkin ympäristön julkisen liikenteen palvelutaso nousee huomattavasti. Arviot kiinteistöjen arvonnoususta vaihtelevat, mutta yksin kaupungin tuotot olivat selvityksen mukaan noin 60 miljoonaa. Tämän päälle tulee tietenkin yksityisten kiinteistönomistajien arvonnousu.
Nyt, tämä arvonnousu tarkoittaa, että teoriassa voimme käyttää tehokkuuskriteeriä. Oletetaan että hyötyvaikutus suoraan kuluttajille on X euroa (nettonykyarvo) ja tämä näkyy esimerkiksi lipputuloina. Tämän lisäksi kiinteistöjen arvonnousu Y, joka jakautuu kunnan ja yksityisten välillä. Kaldor-Hicks- kriteeri sanoo, että jos investointikustannus on alle X+Y, niin investointi on kannattava kokonaistaloudellisesti. Yksityisten arvonnousua ei voida suoraan ulosmitata investoinnin rahoittamiseksi, mutta kokonaishyvinvoinnin nousu on olennainen asia tässä.
Vastustajilta tuli kyllä mielenkiintoinen argumentti sosiaalisessa mediassa viime viikolla. Siinä todettiin, että koska kiinteistöjen arvot nousevat reitin varrella, niin reitin varrella ei sitten ole kenelläkään varaa asua, joten mitään uusia ratikan käyttäjiä ei voi edes periaatteessa tulla. Kaupungin kehitys pysähtyy kun tehdään investointeja jotka nostavat asuntojen hintoja. Olin aivan ymmälläni tämän argumentin edessä; sen esittäjän typeryys on siinä määrin syvää, ettei millään keinolla oikein pysty asiallisesti vastaamaan tuollaiseen.
Olen mielissäni että puolesta kanta voitti. En niinkään siksi että itse investointi olisi minusta ollut jotenkin huippuhieno. Ei se ole. Se on nippa nappa tehokkuuskriteerillä kannattava. Oma hyvinvointini lisääntyy, koska omistan asunnon alueella jossa niukin naukin taitaa tulla asuntojen hinnannousua; Lähimmälle kaavaillulle ratikkapysäkille on noin kilometri. Jos sen hintavaikutus omaan asuntooni on yli 2.5 prosentin arvonnousu, niin jään kunnallisveron osalta plussalle. Todennäköisesti pienemmälläkin. Laskuni perustuu siihen, että Tampereella on noin 100 000 työllistä, kustannus on noin 300 miljoonaa eli noin 3000 euroa per työllinen, ja asuntoni hinta on tällä hetkellä noin 120 000 euroa. Laskentatapa on hyvin karkea ja sen on tarkoitus olla suuntaa-antava.
Tämä on kuitenkin sivuseikka. Olennaisempaa on melkeinpä se, että vastustajien argumentaatio oli jälleen kerran niin luokatonta että en vain yksinkertaisesti voi mennä sellaiseen kelkkaan. Post-faktuaalinen politiikka on kovin tympeää. Jos ratikan ongelmaksi mainitaan se, että kuurot eivät sitä kuule, ollaan siirrytty sellaiseen postmodernismiin, jossa on vaikeaa enää vakavasti olla mitään mieltä.
Tapa jolla näistä asioista päätetään on irvikuva siitä, miten asioista päätetään rationaalisesti. Kun sanon "rationaalisesti", joku lukija nousee varpailleen ja alkaa heristää sormea uusliberalistiselle ideologiselle hapatukselle, jossa taloudellisten realiteettien tunnustaminen tai argumenttien kehystäminen reunaehdoilla joita nimitetään "tosiasioiksi" on vain fascistista propagandaa ja ideologinen puhetapa.
En kuitenkaan nyt viittaa rationaliteetillä siihen "uusliberalistiseen" puhetapaan jossa esitämme päätöksen jonkinlaisen välttämättömyyden retoriikan avulla. Viittaan rationaliteetillä tarkoituksenmukaisuuteen. Siis, siihen että ensiksi tarkastelemme päämääriä ja lausumme ne julki. Politiikassa päätöksenteon pitäisi ideaalitilanteessa olla nimenomaan neuvottelua siitä, mitä julkilausuttuja päämääriä edistetään. Demokratian idealisoinnissa kansalaiset äänestävät omien päämääriensä mukaisesti, pyrkien edistämään niitä parhaaksi katsomallaan tavalla. En tässä ota kantaa siihen, onko tämä hyvä yhteiskuntafilosofia vai ei -- siinä on ongelmansa, mutta sen puitteissa nyt elämme.
Kun julkinen instanssi, kuten kunta, tekee päätöksiä, se tekee ne suomalaisessa järjestelmässä edustajien päätöksin. Idealisaatio on, että virkamiehet tekevät selvityksiä siitä, mitkä toimenpiteet edistävät mitäkin päämääriä, ja näistä eri toimenpiteistä sitten valitaan. Valinnan tulisi tapahtua niin, että pöydällä on päämäärää edistäväksi todettu toimenpide joka hyväksytään tai hylätään. Edustajat arvioivat toimenpidettä sen mukaan edistääkö se sitä päämäärää jota he kokevat ajavansa.
Kun seurasin ratikkakeskustelua, oli ilmeistä että joko yllä esitetty idealisaatio on täysin väärä tai, jos oletamme että se on oikea, niin keskustelu ja päätöksenteko paljastivat sekä sangen erikoisia päämääriä että mielikuvituksellisia käsityksiä todellisuudesta.
Ensiksikin, oma käsitykseni päätöksestä on, että on vähemmän tärkeää mikä päätöksen sisältö on kuin se että se on todella tehty. Kaupunki kasvaa aika moista vauhtia ja Hervanta-Keskusta-Lentäväniemi akselilla joukkoliikennetarve lisääntyy koko ajan.
Yksi ratikan puolesta esitetty argumentti on tavallaan oikea, ja haluan käsitellä sitä erikseen. Nimittäin, raitiotien varrella kiinteistöjen arvo nousee merkittävästi. Tämä johtuu kysynnän kasvusta, koska ratikkapysäkin ympäristön julkisen liikenteen palvelutaso nousee huomattavasti. Arviot kiinteistöjen arvonnoususta vaihtelevat, mutta yksin kaupungin tuotot olivat selvityksen mukaan noin 60 miljoonaa. Tämän päälle tulee tietenkin yksityisten kiinteistönomistajien arvonnousu.
Nyt, tämä arvonnousu tarkoittaa, että teoriassa voimme käyttää tehokkuuskriteeriä. Oletetaan että hyötyvaikutus suoraan kuluttajille on X euroa (nettonykyarvo) ja tämä näkyy esimerkiksi lipputuloina. Tämän lisäksi kiinteistöjen arvonnousu Y, joka jakautuu kunnan ja yksityisten välillä. Kaldor-Hicks- kriteeri sanoo, että jos investointikustannus on alle X+Y, niin investointi on kannattava kokonaistaloudellisesti. Yksityisten arvonnousua ei voida suoraan ulosmitata investoinnin rahoittamiseksi, mutta kokonaishyvinvoinnin nousu on olennainen asia tässä.
Vastustajilta tuli kyllä mielenkiintoinen argumentti sosiaalisessa mediassa viime viikolla. Siinä todettiin, että koska kiinteistöjen arvot nousevat reitin varrella, niin reitin varrella ei sitten ole kenelläkään varaa asua, joten mitään uusia ratikan käyttäjiä ei voi edes periaatteessa tulla. Kaupungin kehitys pysähtyy kun tehdään investointeja jotka nostavat asuntojen hintoja. Olin aivan ymmälläni tämän argumentin edessä; sen esittäjän typeryys on siinä määrin syvää, ettei millään keinolla oikein pysty asiallisesti vastaamaan tuollaiseen.
Olen mielissäni että puolesta kanta voitti. En niinkään siksi että itse investointi olisi minusta ollut jotenkin huippuhieno. Ei se ole. Se on nippa nappa tehokkuuskriteerillä kannattava. Oma hyvinvointini lisääntyy, koska omistan asunnon alueella jossa niukin naukin taitaa tulla asuntojen hinnannousua; Lähimmälle kaavaillulle ratikkapysäkille on noin kilometri. Jos sen hintavaikutus omaan asuntooni on yli 2.5 prosentin arvonnousu, niin jään kunnallisveron osalta plussalle. Todennäköisesti pienemmälläkin. Laskuni perustuu siihen, että Tampereella on noin 100 000 työllistä, kustannus on noin 300 miljoonaa eli noin 3000 euroa per työllinen, ja asuntoni hinta on tällä hetkellä noin 120 000 euroa. Laskentatapa on hyvin karkea ja sen on tarkoitus olla suuntaa-antava.
Tämä on kuitenkin sivuseikka. Olennaisempaa on melkeinpä se, että vastustajien argumentaatio oli jälleen kerran niin luokatonta että en vain yksinkertaisesti voi mennä sellaiseen kelkkaan. Post-faktuaalinen politiikka on kovin tympeää. Jos ratikan ongelmaksi mainitaan se, että kuurot eivät sitä kuule, ollaan siirrytty sellaiseen postmodernismiin, jossa on vaikeaa enää vakavasti olla mitään mieltä.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Lihasta
Kävin lauantaina Tampereen Pyrinnön painonnostojaoksen järjestämällä alkeiskurssilla, jolla olen käynyt jo nyt viisi viikkoa. Lauantaina oli poikkeuksellinen päivä sikäli, että kävimme läpi kilparyhmäläisten normaalin treenin, eli kaksi treeniä päivälle.
Aamulla teimme hyppyjä budosalissa, minkä jälkeen teimme tempaustreeniä. Parin tunnin harjoittelun jälkeen oli noin kolmen tunnin tauko, jonka aikana kävin syömässä ja kaupassa. Iltapäivällä treenasimme ensin työntöön liittyviä liikkeitä, ja lopuksi kyykkäsime, teimme vatsalihastreeniä, ja aivan loppuun pidettiin pienimuotoinen pystypunnerruskilpailu.
Olin aika varma että lauantain pystypunnerruskilpailu -- maksimitoistot 30kg painoilla -- veisi puhdin pystypunnerruksista maanantain treenissä, mutta näin ei käynytkään. Olin varsin hyvin kykenevät tekemään 5x55kg maanantaina huolimatta tuosta lauantain revittelystä.
Olen keski-ikäinen, ja tämä on hyväksyttävä. Tulokseni toki voivat vielä nousta, koska en ole saavuttanut vielä "potentiaaliani", mutta ennen pitkää niin käy, eikä tässä nyt montaa vuotta enää mene. Hyvin todennäköisesti en tule pystymään pystypunnertamaan omaa painoani koskaan, enkä mahdollisesti pysty koskaan kyykkäämään tuplasti omaa painoani. Maastavedossa se voi vielä onnistuakin.
Aamulla teimme hyppyjä budosalissa, minkä jälkeen teimme tempaustreeniä. Parin tunnin harjoittelun jälkeen oli noin kolmen tunnin tauko, jonka aikana kävin syömässä ja kaupassa. Iltapäivällä treenasimme ensin työntöön liittyviä liikkeitä, ja lopuksi kyykkäsime, teimme vatsalihastreeniä, ja aivan loppuun pidettiin pienimuotoinen pystypunnerruskilpailu.
Olin aika varma että lauantain pystypunnerruskilpailu -- maksimitoistot 30kg painoilla -- veisi puhdin pystypunnerruksista maanantain treenissä, mutta näin ei käynytkään. Olin varsin hyvin kykenevät tekemään 5x55kg maanantaina huolimatta tuosta lauantain revittelystä.
Olen keski-ikäinen, ja tämä on hyväksyttävä. Tulokseni toki voivat vielä nousta, koska en ole saavuttanut vielä "potentiaaliani", mutta ennen pitkää niin käy, eikä tässä nyt montaa vuotta enää mene. Hyvin todennäköisesti en tule pystymään pystypunnertamaan omaa painoani koskaan, enkä mahdollisesti pysty koskaan kyykkäämään tuplasti omaa painoani. Maastavedossa se voi vielä onnistuakin.
torstai 3. marraskuuta 2016
Luopumisen tuska.
Ohessa luonnostelma ja mukaelma puheesta jonka aion pitää tänään illalla. Kirjoituksessa käytän eri aikamuotoja kuin aion puheessani käyttää, ja täydennän hieman jotta lukijoiden on helpompi asettaa kontekstiin. Tämä tyylirikko sallittaneen.
---
Ensimmäinen ohjaamani jatko-opiskelija väittelee tänään. En toimi tilaisuuden valvojana, sillä akateeminen maailma on hyvin hierarkinen tässä suhteessa, mutta en valita. En joudu potemaan minkäänlaista stressiä myöskään järjestelyistä, koska muut ihmiset ovat ne hoitaneet. Tunnen olevani kuin hivenen lapsen elämästä etäälle jäänyt viikonloppu-isä.
Nuori mies on lahjakas, ja on jo suuntaamassa pian väittelyn jälkeen ulkomaille, arvostetun yksityisen tutkimuskeskuksen leipiin. Hänen työnsä on edennyt poikkeuksellisen nopeasti. Vuonna 2013 hän aloitti tekemään diplomityötään ohjauksessani, ja saikin työstään tietojenkäsittelyseuran vuoden 2013-2014 pro-gradu palkinnon. Nyt valmistuva väitöskirja on kova kilpailija vuoden 2015-2016 väitöskirjapalkinnosta.
Kuten sanoin aiemmassa kirjoituksessani, en voi ottaa työstä minkäänlaista kunniaa itselleni; ohjaajana en ole tehnyt mitään varsinaisen työn eteen. Tämä nuori mies oli täysin omaehtoinen, sisältä ohjautuva, eikä tarvinnut juuri muuta ohjausta kuin jonkun joka osoittaa pahimmat virheet ja muistuttaa että rajaus on tärkeää. Monista lahjakkaista nuorista miehistä poiketen, tämä kaveri ei edes ollut siinä ikävässä mielessä "perfektionisti", että haluaisi loputtomasti hioa työtään turhaan. Kaksi vuotta ja työ kansiin -- tämä oli alunperinkin hänen suunnitelmansa, ja siinä pysyttiin.
Ihailen tätä nuorta miestä. Olisi tympeää sanoa että näen hänessä itseni nuorena, koska en ollut todellakaan nuorena niin määrätietoinen. Pikemminkin, näen hänessa jotain siitä millainen nuorempana olisi toivonut olevani. Itse uskon, että kontrapositiivinen ajattelu on syytä olla yksinomaan tulevaisuuteen, ei menneisyyteen suuntautuvaa, joten en sano tätä siinä mielessä että katuisin; pikemminkin, sanon tämän siinä mielessä että juuri tämän nuorukaisen kaltaiset henkilöt toimivat minulle nuorena esikuvina, joiden intoa ja lahjakkuutta yritin saavuttaa itse.
On siksi jokseenkin sääli, että meillä ei ole isompaa tutkimusryhmää tässä. Tämä nuori mies oli nimittäin sellainen tarmon ja positiivisuuden ja ennenkaikkea määrätietoisuuden ruumiillistuma, että jos meillä olisi tässä isompi joukko jatko-opiskelijoita, tällaisen kaverin esimerkki innostaisi takuulla kaikkia.
Olen varma, että riippumatta siitä mihin tämä nuori mies päätyy urallaan, hänen kontribuutionsa tulee olemaan huomattava. Ja toisin kuin niin monet lahjakkaat nuoret miehet, hänellä tuntuu olevan sellainen ote asioihin, että hän todella osaa vaatia oman osansa tekemästään kontribuutiosta. Oikeutetusti.
---
Ensimmäinen ohjaamani jatko-opiskelija väittelee tänään. En toimi tilaisuuden valvojana, sillä akateeminen maailma on hyvin hierarkinen tässä suhteessa, mutta en valita. En joudu potemaan minkäänlaista stressiä myöskään järjestelyistä, koska muut ihmiset ovat ne hoitaneet. Tunnen olevani kuin hivenen lapsen elämästä etäälle jäänyt viikonloppu-isä.
Nuori mies on lahjakas, ja on jo suuntaamassa pian väittelyn jälkeen ulkomaille, arvostetun yksityisen tutkimuskeskuksen leipiin. Hänen työnsä on edennyt poikkeuksellisen nopeasti. Vuonna 2013 hän aloitti tekemään diplomityötään ohjauksessani, ja saikin työstään tietojenkäsittelyseuran vuoden 2013-2014 pro-gradu palkinnon. Nyt valmistuva väitöskirja on kova kilpailija vuoden 2015-2016 väitöskirjapalkinnosta.
Kuten sanoin aiemmassa kirjoituksessani, en voi ottaa työstä minkäänlaista kunniaa itselleni; ohjaajana en ole tehnyt mitään varsinaisen työn eteen. Tämä nuori mies oli täysin omaehtoinen, sisältä ohjautuva, eikä tarvinnut juuri muuta ohjausta kuin jonkun joka osoittaa pahimmat virheet ja muistuttaa että rajaus on tärkeää. Monista lahjakkaista nuorista miehistä poiketen, tämä kaveri ei edes ollut siinä ikävässä mielessä "perfektionisti", että haluaisi loputtomasti hioa työtään turhaan. Kaksi vuotta ja työ kansiin -- tämä oli alunperinkin hänen suunnitelmansa, ja siinä pysyttiin.
Ihailen tätä nuorta miestä. Olisi tympeää sanoa että näen hänessä itseni nuorena, koska en ollut todellakaan nuorena niin määrätietoinen. Pikemminkin, näen hänessa jotain siitä millainen nuorempana olisi toivonut olevani. Itse uskon, että kontrapositiivinen ajattelu on syytä olla yksinomaan tulevaisuuteen, ei menneisyyteen suuntautuvaa, joten en sano tätä siinä mielessä että katuisin; pikemminkin, sanon tämän siinä mielessä että juuri tämän nuorukaisen kaltaiset henkilöt toimivat minulle nuorena esikuvina, joiden intoa ja lahjakkuutta yritin saavuttaa itse.
On siksi jokseenkin sääli, että meillä ei ole isompaa tutkimusryhmää tässä. Tämä nuori mies oli nimittäin sellainen tarmon ja positiivisuuden ja ennenkaikkea määrätietoisuuden ruumiillistuma, että jos meillä olisi tässä isompi joukko jatko-opiskelijoita, tällaisen kaverin esimerkki innostaisi takuulla kaikkia.
Olen varma, että riippumatta siitä mihin tämä nuori mies päätyy urallaan, hänen kontribuutionsa tulee olemaan huomattava. Ja toisin kuin niin monet lahjakkaat nuoret miehet, hänellä tuntuu olevan sellainen ote asioihin, että hän todella osaa vaatia oman osansa tekemästään kontribuutiosta. Oikeutetusti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)