Matematiikka on eräänlainen LEGO-palikoiden kaltainen rakennelma, jonka avulla voi rakentaa koneita. Koneet toimivat pelin sääntöjen mukaisesti ja lopputulos on sääntöjen mukainen.
Oma näkemykseni on, että matematiikkaa opetetaan ja opiskellaan "väärin", koska sitä yritetään "ymmärtää". Katselin joskus kun isäni korjasi moottoripyörän vaihdelaatikkoa. Tajusin jokin aika sitten, että oma tapani hahmottaa matematiikkaa on kokolailla samanlainen kuin isäni tapa hahmottaa koneiden toimintaa.
Ymmärryksen tavoittelu on aidon ymmärryksen kannalta samalla tavalla haitallista kuin onnellisuuden tavoittelu on onnen kannalta haitallista.
tiistai 24. huhtikuuta 2018
torstai 19. huhtikuuta 2018
Klein sind Sie, heben Sie muss
Painossani tapahtui notkahdus vatsavaivojen vuoksi, ja tämä näkyi myös nostoissa. Heti kahvin jättämisen jälkeen tulokset tuntuivat nousevan takaisin. Vielä ei olla taaskaan missään ennätyslukemissa, ja kevät on jo niin pitkällä että kohta siirrytään kaameaan kataboliseen ja itsetuhoiseen vaiheeseen, eli juoksemiseen.
Ennätykset, jos niitä tavoittelee, pitää tehdä toukokuun aikana, oikeastaan hetimiten vapun jälkeen, sillä juoksuvolyymi nousee nopeasti ja kyykky ja maastaveto alkavat kärsiä hyvin pian. Katsoin juuri nostelutuloksiani viime kesältä, ja on pakko myöntää että en ole paljoakaan kehittynyt vuoden aikana. Ennätykset kyykyssä on tehty viimeksi vuonna 2016, joskin hiljattain sivusin tuota tulosta. Selkävaivat söivät liki puoli vuotta treenistä syksyllä ja vuodenvaihteessa, joten se ei sikäli ole ihme.
Tällä viikkolla treeniviikko alkoi sunnuntaista:
Minulla on useampana vuonna ollut tähtäimessä Tampereen puolimaraton, joka on syyskuun puolivälin tienoilla. Siihen on nyt tasan 20 viikkoa aikaa, mikä on juuri sopivasti kunnon rakentamiseen. Tänä vuonna ajattelin tehdä valmistautumisen päinvastaisessa järjestyksessä kuin viime vuonna.
Viime vuonna lähdin treenaamaan periaatteella "ensin matka, sitten vauhti", eli pidensin lenkkejä niin, että tein jo heinäkuussa 20 kilometrin pitkiä lenkkejä, ja aloin vasta siinä vaiheessa treenata nopeutta kunnolla. Viikko-ohjelmaani kuului alussa yksi pitkä ja yksi vauhtikestävyyslenkki, ja juhannuksen tienoilta alkaen lisäksi yksi intervallitreeni. Tänä vuonna lenkkeilykauden aloitus on hieman myöhemmin, ja ajattelin aloittaa sen kahdella treenillä viikossa: Yksi intervallitreeni nx400m juoksuja, ja toinen vauhtikestävyys n. 5km. Näillä tahkoan kunnes VK:n keskivauhti ylittää puolimaratonin tavoitevauhdin, ja vasta sen jälkeen otan viikkoon yhden pitkän lenkin.
Tämä menee jossain määrin vastoin monia ohjeita, mutta olen Wanha Mies, ja pitkien lenkkien tahkoaminen viikosta toiseen on hyvin kuluttavaa. Yhdestä 20 kilometrin juoksusta toipumiseen menee monta päivää. Lisäksi painoa on viime vuoden juoksusesongin alusta tullut taas viisi kiloa, ja pitkät lenkit käyvät massan kertymisen myötä rankoiksi lonkille, nilkoille ja polville.
Voi olla liiankin kunnianhimoinen tavoite alittaa edes viime vuoden aika, saati sitten että rikkoisin viiden vuoden takaisen ennätykseni. Aion kuitenkin silti ottaa tavoitteeksi 5min/km, jolloin puolimaratonin tavoiteaika olisi melko tarkkaan 1:45, eli pari minuuttia alle henkilökohtaisen ennätykseni.
Pikku hiljaa pitäisi alkaa ehkä ottaa huomioon ikäkin. Palautumisen hidastuminen on viimeisen viiden vuoden aikana ollut huomattavaa. On toki painoakin tullut lisää 25 kiloa, ja jos ajattelee että tekisin esimerkiksi neljän vuoden takaisilla painoilla treeniä, niin se olisi pelkkää lämmittelyä nykyisin. Tarkistin asian ja joulukuussa 2014 uumoilin että 125 kilon kyykky (yksi toisto) olisi "epätodennäköinen" saavutus ikinä. Kyykkäsin 130 jo viisi kuukautta kyseisen uumoilun jälkeen.
Ennätykset, jos niitä tavoittelee, pitää tehdä toukokuun aikana, oikeastaan hetimiten vapun jälkeen, sillä juoksuvolyymi nousee nopeasti ja kyykky ja maastaveto alkavat kärsiä hyvin pian. Katsoin juuri nostelutuloksiani viime kesältä, ja on pakko myöntää että en ole paljoakaan kehittynyt vuoden aikana. Ennätykset kyykyssä on tehty viimeksi vuonna 2016, joskin hiljattain sivusin tuota tulosta. Selkävaivat söivät liki puoli vuotta treenistä syksyllä ja vuodenvaihteessa, joten se ei sikäli ole ihme.
Tällä viikkolla treeniviikko alkoi sunnuntaista:
- Su: Kyykky 4x5x120, reiden ojentaja 3x10x50, selkälauta 3x10x5kg
- Ti: Penkki 6x6x85, mave "kohautuksella" 8x1x130
- To: Kyykky 3x5x120, pystypunnerrus 4x60 + 3x4x55, soutu (koneella) 10x50 + 3x10x45 (per käsi)
Minulla on useampana vuonna ollut tähtäimessä Tampereen puolimaraton, joka on syyskuun puolivälin tienoilla. Siihen on nyt tasan 20 viikkoa aikaa, mikä on juuri sopivasti kunnon rakentamiseen. Tänä vuonna ajattelin tehdä valmistautumisen päinvastaisessa järjestyksessä kuin viime vuonna.
Viime vuonna lähdin treenaamaan periaatteella "ensin matka, sitten vauhti", eli pidensin lenkkejä niin, että tein jo heinäkuussa 20 kilometrin pitkiä lenkkejä, ja aloin vasta siinä vaiheessa treenata nopeutta kunnolla. Viikko-ohjelmaani kuului alussa yksi pitkä ja yksi vauhtikestävyyslenkki, ja juhannuksen tienoilta alkaen lisäksi yksi intervallitreeni. Tänä vuonna lenkkeilykauden aloitus on hieman myöhemmin, ja ajattelin aloittaa sen kahdella treenillä viikossa: Yksi intervallitreeni nx400m juoksuja, ja toinen vauhtikestävyys n. 5km. Näillä tahkoan kunnes VK:n keskivauhti ylittää puolimaratonin tavoitevauhdin, ja vasta sen jälkeen otan viikkoon yhden pitkän lenkin.
Tämä menee jossain määrin vastoin monia ohjeita, mutta olen Wanha Mies, ja pitkien lenkkien tahkoaminen viikosta toiseen on hyvin kuluttavaa. Yhdestä 20 kilometrin juoksusta toipumiseen menee monta päivää. Lisäksi painoa on viime vuoden juoksusesongin alusta tullut taas viisi kiloa, ja pitkät lenkit käyvät massan kertymisen myötä rankoiksi lonkille, nilkoille ja polville.
Voi olla liiankin kunnianhimoinen tavoite alittaa edes viime vuoden aika, saati sitten että rikkoisin viiden vuoden takaisen ennätykseni. Aion kuitenkin silti ottaa tavoitteeksi 5min/km, jolloin puolimaratonin tavoiteaika olisi melko tarkkaan 1:45, eli pari minuuttia alle henkilökohtaisen ennätykseni.
Pikku hiljaa pitäisi alkaa ehkä ottaa huomioon ikäkin. Palautumisen hidastuminen on viimeisen viiden vuoden aikana ollut huomattavaa. On toki painoakin tullut lisää 25 kiloa, ja jos ajattelee että tekisin esimerkiksi neljän vuoden takaisilla painoilla treeniä, niin se olisi pelkkää lämmittelyä nykyisin. Tarkistin asian ja joulukuussa 2014 uumoilin että 125 kilon kyykky (yksi toisto) olisi "epätodennäköinen" saavutus ikinä. Kyykkäsin 130 jo viisi kuukautta kyseisen uumoilun jälkeen.
maanantai 16. huhtikuuta 2018
Kofeiini
Aloin jokin aika sitten kärsiä jonkin asteisesta refluksista, minkä
seurauksena aamuöisin tunsin melko pahaa poltetta ruokatorvessa.
Ruokatorvi ärtyi siinä määrin, että päädyin lääkärin ohjeesta ottamaan
noin kuukauden kuurin happosalpaajaa. Lisäksi olen eliminoinut
ruokavaliostani useita ruoka-aineita joiden olen havainnut pahentavan
vaivaa. Viimeisenä päädyin lopulta jättämään kofeiinin.
Join viimeisen kahvikuppini (toistaiseksi) viime viikon maanantaina aamulla. Tiistaina päivällä tunsin melko voimakasta päänsärkyä, joka kylläkin helpotti jo keskiviikkona hieman. Täysin se ei poistunut, ja tuntuu vielä nytkin, noin viikkoa lopettamisen jälkeen. Tämän lisäksi olo on varsin väsynyt. Edellisen kerran olen ollut näin pitkän ajan ilman kahvia vuonna 2005.
Hieman yllättäen tuntuu kuitenkin ettei tämä ole vaikuttanut voiman tuotantoon salilla juurikaan. en ole mitään maksimeita yrittänyt viimeisen viikon aikana, mutta kohtuullisen raskaan treenin vedin sekä torstaina että sunnuntaina ja se tuntui sujuvan varsin hyvin. Älylliseen suorituskykyyn vaikutus oli alkuun suuri, mutta ajattelukykyni tuntuu nyt palautuneen suunnilleen ennalleen.
Ensimmäisinä päivinä koin suoranaista kahvin himoa, mutta se on väistynyt. Olo on edelleen vähemmän kuin täydellinen ja jonkinlainen tietoisuus on mielessä koko ajan siitä, että juomalla kupillisen kahvia olo paranisi selvästi. Se on kuitenkin eri asia kuin varsinainen pakottava kahvin himo.
Addiktioista kuvitellaan usein, että niiden ylläpitävänä mekanismina toimisivat etupäässä vieroitusoireet. Toki vieroitusoireilla on roolinsa addiktion ylläpidossa, mutta olen kokenut että pelkkä vieroitusoire ei ole keskeinen addiktion ylläpidossa. Esimerkiksi joskus vuosia sitten söin SSRI-lääkkeitä noin vuoden ajan ja niiden lopettaminen oli vaikeaa vieroitusoireiden vuoksi; Serotonerginen järjestelmä meni jotenkin sekaisin ja kun lääkkeen jätti ottamatta, sain erilaisia erikoisia oireita kuten "sähköiskun" tuntemuksia ja jopa lieviä hallusinaatioita. Näihin ei kuitenkaan liittynyt mitään erityistä halua tai himoa ottaa lääkettä.
Sen sijaan kofeeini kahvin muodossa on ainoa koskaan hankkimani varsinainen addiktio siinä mielessä että vieroitusoireiden -- jotka sinänsä ovat siedettävämmät kuin vaikkapa juuri SSRI-lääkkeissä -- lisäksi tuntuu olevan suoraan motivaatiorakenteeseen kohdistuva adaptaatio. Siis jotain sellaista, että "halu" ei ole välineellinen, esimerkiksi että tavoittelen sitä oloa joka tulee kahvin juonnista, vaan halu kohdistuu asiaan itseensä. En ole koskaan tupakoinut siinä määrin, että olisin kehittänyt riippuvuuden, mutta tupakoinnin addiktiivisuus perustuu käsittääkseni pitkälle siihen että nikotiini ja tupakan sisältämät harmiinit yms yhdisteet muokkaavat dopaminergistä järjestelmää niin, että käsiteen "motivaatio" merkitys muuttuu ihmisellä; ihminen "haluaa" nimenomaan tupakoida, eikä siis tavoittele mitään tupakasta saamaansa mielihyvää tms.
Tämä kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että ihmisen "vapaa tahto" on minusta jokseenkin pöhkö käsite ylipäätään. En sano etten "usko" vapaan tahdon olemassaoloon tai että "uskon" siihen, vaan pidän koko kysymystä näennäisenä ja mielettömänä. Kuuntelin eilen radiossa haastattelua jossa teologi -- en saanut hänen nimeään koska olin autossa ja aloitin ohjelman keskeltä, ja saavuin lisäksi perille ennen ohjelman päättymistä -- pohti ihmisen sielun ja ihmisyyden merkitystä, toki kristillisessä viitekehyksessä.
Keskustelu oli mielenkiintoinen, sillä pohdinta oli varsin hyvää näennäisen mielipuolisista lähtökohdistaan huolimatta. Jotten lähtisi liiaksi tangentille, ja tämän kirjoituksen punainen lanka (jos sellainen edes on) ei hukkuisi, olennaisena oli se, ettei teologi nähnyt mitään periaatteellista estettä sille, että ihmisen kyky tehdä päätöksiä ja prosessoida tietoa tai myöskään ns "sielu" ole mitenkään väistämättä mitenkään "yliluonnollinen" tai jotenkin biologisesta olennosta irrallinen "henkinen" asia, vaan sen voidaan ajatella olevan jäännöksettä redusoituva ihmisen biologiaan ja vaikkapa hermoston toimintaan. Tällainen näkemys ei ole erityisen suuressa suosiossa uskovien keskuudessa, mutta se ei mitenkään ole kuitenkaan ristiriidassa millään periaatteellisella tasolla kristinuskon kanssa.
En nyt ole tästä erityisen kiinnostunut sinänsä, sillä minun näkemykseni on mitä on. Olennaista on kuitenkin se, että addiktio, vaikka se ymmärrettäisiin puhtaasti kemiallisena ja biologisena mekanismina, voidaan ilman ristiriitaa myös ymmärtää ihmisen sielun turmeltumisena. Se, kuinka vakava synti tai tahra sielussani on se, että tahdon juoda kahvia ja annan tälle halulle myös periksi, on toki sitten toinen asia.
Tämä nyt ei missään nimessä tarkoita että olisin lopettanut kahvin juomisen koska pitäisin sitä "syntinä". Lopetuskokeilun syynä olivat refluksivaivat, ja niiden helpottuminen jo toisena päivänä kahvin juonnin lopettamisen jälkeen vahvisti päätökseni. Mutta toisaalta, jos ajattelemme -- ja miksi emme ajattelisi -- että mikä vahingoittaa kehoa vahingoittaa myös sielua, tekee kahvin juomattomuus hyvää myös sielulleni.
Ainakin siihen asti kunnes sairastun dementiaan.
Join viimeisen kahvikuppini (toistaiseksi) viime viikon maanantaina aamulla. Tiistaina päivällä tunsin melko voimakasta päänsärkyä, joka kylläkin helpotti jo keskiviikkona hieman. Täysin se ei poistunut, ja tuntuu vielä nytkin, noin viikkoa lopettamisen jälkeen. Tämän lisäksi olo on varsin väsynyt. Edellisen kerran olen ollut näin pitkän ajan ilman kahvia vuonna 2005.
Hieman yllättäen tuntuu kuitenkin ettei tämä ole vaikuttanut voiman tuotantoon salilla juurikaan. en ole mitään maksimeita yrittänyt viimeisen viikon aikana, mutta kohtuullisen raskaan treenin vedin sekä torstaina että sunnuntaina ja se tuntui sujuvan varsin hyvin. Älylliseen suorituskykyyn vaikutus oli alkuun suuri, mutta ajattelukykyni tuntuu nyt palautuneen suunnilleen ennalleen.
Ensimmäisinä päivinä koin suoranaista kahvin himoa, mutta se on väistynyt. Olo on edelleen vähemmän kuin täydellinen ja jonkinlainen tietoisuus on mielessä koko ajan siitä, että juomalla kupillisen kahvia olo paranisi selvästi. Se on kuitenkin eri asia kuin varsinainen pakottava kahvin himo.
Addiktioista kuvitellaan usein, että niiden ylläpitävänä mekanismina toimisivat etupäässä vieroitusoireet. Toki vieroitusoireilla on roolinsa addiktion ylläpidossa, mutta olen kokenut että pelkkä vieroitusoire ei ole keskeinen addiktion ylläpidossa. Esimerkiksi joskus vuosia sitten söin SSRI-lääkkeitä noin vuoden ajan ja niiden lopettaminen oli vaikeaa vieroitusoireiden vuoksi; Serotonerginen järjestelmä meni jotenkin sekaisin ja kun lääkkeen jätti ottamatta, sain erilaisia erikoisia oireita kuten "sähköiskun" tuntemuksia ja jopa lieviä hallusinaatioita. Näihin ei kuitenkaan liittynyt mitään erityistä halua tai himoa ottaa lääkettä.
Sen sijaan kofeeini kahvin muodossa on ainoa koskaan hankkimani varsinainen addiktio siinä mielessä että vieroitusoireiden -- jotka sinänsä ovat siedettävämmät kuin vaikkapa juuri SSRI-lääkkeissä -- lisäksi tuntuu olevan suoraan motivaatiorakenteeseen kohdistuva adaptaatio. Siis jotain sellaista, että "halu" ei ole välineellinen, esimerkiksi että tavoittelen sitä oloa joka tulee kahvin juonnista, vaan halu kohdistuu asiaan itseensä. En ole koskaan tupakoinut siinä määrin, että olisin kehittänyt riippuvuuden, mutta tupakoinnin addiktiivisuus perustuu käsittääkseni pitkälle siihen että nikotiini ja tupakan sisältämät harmiinit yms yhdisteet muokkaavat dopaminergistä järjestelmää niin, että käsiteen "motivaatio" merkitys muuttuu ihmisellä; ihminen "haluaa" nimenomaan tupakoida, eikä siis tavoittele mitään tupakasta saamaansa mielihyvää tms.
Tämä kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että ihmisen "vapaa tahto" on minusta jokseenkin pöhkö käsite ylipäätään. En sano etten "usko" vapaan tahdon olemassaoloon tai että "uskon" siihen, vaan pidän koko kysymystä näennäisenä ja mielettömänä. Kuuntelin eilen radiossa haastattelua jossa teologi -- en saanut hänen nimeään koska olin autossa ja aloitin ohjelman keskeltä, ja saavuin lisäksi perille ennen ohjelman päättymistä -- pohti ihmisen sielun ja ihmisyyden merkitystä, toki kristillisessä viitekehyksessä.
Keskustelu oli mielenkiintoinen, sillä pohdinta oli varsin hyvää näennäisen mielipuolisista lähtökohdistaan huolimatta. Jotten lähtisi liiaksi tangentille, ja tämän kirjoituksen punainen lanka (jos sellainen edes on) ei hukkuisi, olennaisena oli se, ettei teologi nähnyt mitään periaatteellista estettä sille, että ihmisen kyky tehdä päätöksiä ja prosessoida tietoa tai myöskään ns "sielu" ole mitenkään väistämättä mitenkään "yliluonnollinen" tai jotenkin biologisesta olennosta irrallinen "henkinen" asia, vaan sen voidaan ajatella olevan jäännöksettä redusoituva ihmisen biologiaan ja vaikkapa hermoston toimintaan. Tällainen näkemys ei ole erityisen suuressa suosiossa uskovien keskuudessa, mutta se ei mitenkään ole kuitenkaan ristiriidassa millään periaatteellisella tasolla kristinuskon kanssa.
En nyt ole tästä erityisen kiinnostunut sinänsä, sillä minun näkemykseni on mitä on. Olennaista on kuitenkin se, että addiktio, vaikka se ymmärrettäisiin puhtaasti kemiallisena ja biologisena mekanismina, voidaan ilman ristiriitaa myös ymmärtää ihmisen sielun turmeltumisena. Se, kuinka vakava synti tai tahra sielussani on se, että tahdon juoda kahvia ja annan tälle halulle myös periksi, on toki sitten toinen asia.
Tämä nyt ei missään nimessä tarkoita että olisin lopettanut kahvin juomisen koska pitäisin sitä "syntinä". Lopetuskokeilun syynä olivat refluksivaivat, ja niiden helpottuminen jo toisena päivänä kahvin juonnin lopettamisen jälkeen vahvisti päätökseni. Mutta toisaalta, jos ajattelemme -- ja miksi emme ajattelisi -- että mikä vahingoittaa kehoa vahingoittaa myös sielua, tekee kahvin juomattomuus hyvää myös sielulleni.
Ainakin siihen asti kunnes sairastun dementiaan.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2018
Satamamestari, Osa II
Kun työpäivä päättyi illalla, en lähtenyt toisten kölvien kanssa raitille. Esitin verukkeeksi että äitini lupasi laittaa hyvää ruokaa, mikä olikin totta. Mamman ruoat olivat aina hyvä, raskaan työpäivän jälkeen ne maistuivat erityisen herkulliselle. Kotona kätkin kirjan piirongin laatikkoon, toki ensin parhaani mukaan puhdistettuani ruukinrasvat sen pinnasta. Illallisen jälkeen kävin huoneeseeni vedoten väsymykseen, kun muu perheestä kerääntyi näköradion ääreen kuuntelemaan kaukomaiden uutisia.
Kirjan pukstaavit olivat vanhoja, mutta osasin kuitenkin niitä vaivoin lukea. Muoto oli hieman erilainen kuin niissä joita koulussa oli aikaan nähty. Paperi tuntui pehmeältä, tutkin sitä hetken. Ruukinrasvan pistävä haju ei peittänyt täysin alleen paperin ominaista tuoksua, johon siihenkin sekoittui hienoinen homeen aromi. Kauaa en malttanut tutkiskella tätä sinänsä erikoista esinettä, vaan aloin lukea.
En nyt siteeraa sanasta sanaan sitä, mitä kirjassa luki. En muista sellaisia asioita niin tarkasti. Vaikka isäni aina sanoi että olen välkympi kuin useimmat säätyläiset, ja toisenlaisessa maailmassa minusta olisi voinut tulla välskäri, upseeri, opettaja tai vaikka siviililääkäri tai juristi. Pidin sellaisia juttuja isän höperyytenä ja ne saivat minut lähinnä nolostumaan. Tiesin kyllä isopapan jutuista joita isäni oli lapsena kuunnellut. Itse muistin isopapan lähinnä hauraana vanhuksena joka makasi punkassa kaiket päivät ja lyhyinä valvehetkinään lähinnä houraili.
Ensimmäinen tunne, kun saa osuman, on epäusko. Sitten tulee pelko. Kivun tuntee vasta paljon myöhemmin. Elimistö toimii siten, että se sulkee kivun pois kun on selviydyttävä. Nyt tunnen kipua, koska makaan lasaretissa parantumassa. En muista tunteneeni kipua taistelun aikana, enkä osuman saadessani. Vain epäuskoa ja sitten pelkoa. Hoitajalla on troppeja joilla kivun saa pois, ja hän tuo niit pyydettäessä. Koetan kestää kipua niin pitkään kun vain voin.
Komppania joutui ristituleen yllättäen. Jouduimme vetäytymään jälleen yhdestä kylästä. Pataljoonan komentaja oli raivoissaan minulle. Prikaatin komentaja oli raivoissaan pataljoonan komentajalle. Ja joku komissaari oli varmasti raivoissaan prikaatin komentajalle. Tiedustelumme on jatkuvasti tehnyt virheitä viime aikoina. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta vihollinen on aina askeleen edellä. Minun miehenikin tietävät sen, vaikka sensuuri on varsin tiukkaa. Miesten viesteissä kotiin ei saa kertoa mitään, eikä kotoa koskaan tule mitään muuta kuin tyhjänpäiväistä jaarittelua vastaukseksi. "Miesten". Poikia he ovat, niinkuin minäkin. Kolmekolmatta vuotta ikää, ja olen komppanian päällikkönä, koska kukaan muukaan ei näitä hommia suostu hoitamaan.
Nyt se homma lienee ohi. Lasaretissa saadaan korjattua melkein kaikenlaiset vammat. Irronneet raajat saadaan kiinnitettyä takaisin. Olen nähnyt kuinka miehiltä on irronnut olkapää ja se on laitettu takaisin. Koneet tekevät ihmeitä. Ihmisen keho voidaan korjata, koska se on vain kone. Mutta sielua ne eivät vieläkään saa karsittua kasaan. Kun se on mennyttä, se on mennyttä. Yrittävät ne aina silti, mutta aina ne lähetetään kotiin. Parempi olisi antaa kuolla, sanon minä. Elämä ilman sielua ei ole mitään elämää.
Minä en voi enää sotia.
En ole harjaantunut lukija, joten en ehtinyt ensimmäisenä iltana lukea kirjaa kovin pitkälle. Pysähtelin usein tavaamaan tekstiä uudelleen ja uudelleen. Toisinaan keskittymiseni herpaantui ja palasin useamman rivin takaisin ja tavasin uudelleen. Vanhat pukstaavit vaikeuttivat lukemista entisestään, sillä siellä ja täällä tulkitsin yhden toiseksi ja sana muuttii merkitystään, kunnes myöhemmin huomasin virheeni ja jouduin palaamaan taas takaisin.
Kirjan pukstaavit olivat vanhoja, mutta osasin kuitenkin niitä vaivoin lukea. Muoto oli hieman erilainen kuin niissä joita koulussa oli aikaan nähty. Paperi tuntui pehmeältä, tutkin sitä hetken. Ruukinrasvan pistävä haju ei peittänyt täysin alleen paperin ominaista tuoksua, johon siihenkin sekoittui hienoinen homeen aromi. Kauaa en malttanut tutkiskella tätä sinänsä erikoista esinettä, vaan aloin lukea.
En nyt siteeraa sanasta sanaan sitä, mitä kirjassa luki. En muista sellaisia asioita niin tarkasti. Vaikka isäni aina sanoi että olen välkympi kuin useimmat säätyläiset, ja toisenlaisessa maailmassa minusta olisi voinut tulla välskäri, upseeri, opettaja tai vaikka siviililääkäri tai juristi. Pidin sellaisia juttuja isän höperyytenä ja ne saivat minut lähinnä nolostumaan. Tiesin kyllä isopapan jutuista joita isäni oli lapsena kuunnellut. Itse muistin isopapan lähinnä hauraana vanhuksena joka makasi punkassa kaiket päivät ja lyhyinä valvehetkinään lähinnä houraili.
Ensimmäinen tunne, kun saa osuman, on epäusko. Sitten tulee pelko. Kivun tuntee vasta paljon myöhemmin. Elimistö toimii siten, että se sulkee kivun pois kun on selviydyttävä. Nyt tunnen kipua, koska makaan lasaretissa parantumassa. En muista tunteneeni kipua taistelun aikana, enkä osuman saadessani. Vain epäuskoa ja sitten pelkoa. Hoitajalla on troppeja joilla kivun saa pois, ja hän tuo niit pyydettäessä. Koetan kestää kipua niin pitkään kun vain voin.
Komppania joutui ristituleen yllättäen. Jouduimme vetäytymään jälleen yhdestä kylästä. Pataljoonan komentaja oli raivoissaan minulle. Prikaatin komentaja oli raivoissaan pataljoonan komentajalle. Ja joku komissaari oli varmasti raivoissaan prikaatin komentajalle. Tiedustelumme on jatkuvasti tehnyt virheitä viime aikoina. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta vihollinen on aina askeleen edellä. Minun miehenikin tietävät sen, vaikka sensuuri on varsin tiukkaa. Miesten viesteissä kotiin ei saa kertoa mitään, eikä kotoa koskaan tule mitään muuta kuin tyhjänpäiväistä jaarittelua vastaukseksi. "Miesten". Poikia he ovat, niinkuin minäkin. Kolmekolmatta vuotta ikää, ja olen komppanian päällikkönä, koska kukaan muukaan ei näitä hommia suostu hoitamaan.
Nyt se homma lienee ohi. Lasaretissa saadaan korjattua melkein kaikenlaiset vammat. Irronneet raajat saadaan kiinnitettyä takaisin. Olen nähnyt kuinka miehiltä on irronnut olkapää ja se on laitettu takaisin. Koneet tekevät ihmeitä. Ihmisen keho voidaan korjata, koska se on vain kone. Mutta sielua ne eivät vieläkään saa karsittua kasaan. Kun se on mennyttä, se on mennyttä. Yrittävät ne aina silti, mutta aina ne lähetetään kotiin. Parempi olisi antaa kuolla, sanon minä. Elämä ilman sielua ei ole mitään elämää.
Minä en voi enää sotia.
En ole harjaantunut lukija, joten en ehtinyt ensimmäisenä iltana lukea kirjaa kovin pitkälle. Pysähtelin usein tavaamaan tekstiä uudelleen ja uudelleen. Toisinaan keskittymiseni herpaantui ja palasin useamman rivin takaisin ja tavasin uudelleen. Vanhat pukstaavit vaikeuttivat lukemista entisestään, sillä siellä ja täällä tulkitsin yhden toiseksi ja sana muuttii merkitystään, kunnes myöhemmin huomasin virheeni ja jouduin palaamaan taas takaisin.
maanantai 9. huhtikuuta 2018
Satamamestari osa 1.
En koskaan tuntenut itse satamamestaria, sillä olin saapunut kaupunkiin pojankoltiaisena, ja vaikka hän tuolloin olikin töissä, minä en vielä ollut aikamies. Työt joita tuolloin hain olivat nopeita ja vähäpätöisiä, kuten postien tai parsellien kuljettamisia putiikkien välillä tai huonojalkaisille vanhuksille.
Kun aikani tuli ja hakeuduin ahtaajaksi, oli satamamestarista jo aika jättänyt. Uusi työnjohtaja ei ollut suuri ja legendaarinen mies, vaikka hän ehkä sellaiseksi halusi aikanaan tulla. Se olisi voinut onnistuakin muutoin, mutta satamamestarin legendaa ei voinut enää ylittää vähäpätöisillä saavutuksilla.
Katselimme toki jo pojankoltiaisina satamaan tulevia laivaveneitä ja miten niiden takiloita kiinniteltiin. Satama itse oli niin pieni ettei isoilla laivoilla sinne edes voinut purjehtia. Suuria satamia oli vain kaukaisissa maissa joista me haaveilimme. Kyllä tännekin tuotiin jos jonkinlaista kaukomaiden ihmettä. ja vietiin tököttiä ja ruukinroinaa. Ruukkeihin ei meillä ollut asiaa, sinne pääsivät vain säätyläiset kisälleiksi, ja tökötinkeittäjäksi ryhtyivät vain houkat, niin sanottiin.
Joten meille pojankoltiaisille jos oli erilaisia tsupparin hommia tarjolla, niihin tartuimme, ja kun olimme hiukan saaneet varteemme rotevuutta, kävimme sataman portille norkoilemaan aamuksi töitä. Joskus ottivat, joskus eivät, ja jos ottivat, niin työnjohtaja laittoi nuoremmat aina ensiksi telakan rensseleitä kiristelemään. Ei se turhaa hommaa ollut, ja niin satamamestarikin oli aina koltiaiset -- taikka kölvit, kuten hänellä oli tapana -- laittanut ensiksi rensselihommiin.
Minä olin varmaan kolmatta kertaa satamassa rensselihommissa, kun työnjohtaja laittoi minut siivoamaan satamaparakista vanhoja arkkuja joissa oli kuulemma ollut ruukinromuja. Ne piti jynssätä viimeisen päälle ja kiillottaa, sillä ruukinromun rasvaa oli tarttunut niihin eikä niissä voinut siksi muuhun oikein käyttää. Siihen hommaankin ryhdyin tapani mukaan nurisematta.
Kolmatta arkkua puhdistaessani kiinnittyi huomioni pieneen hyllyyn joka oli arkkujen takana, ilmeisesti ollut pidemmän aikaa kenenkään huomaamatta. Tiesin että tämä tila oli ollut satamamestarin vanha parakki, mutta jo hänen työssä ollessaan se oli muutettu varastoksi ja satamamestari oli saanut oikein toimiston. Hyllyllä oli pieni, tomuinen ja päältä ruukinrasvan tahrima kirja. Vanhanmallinen, ilmeisesti oikeaa paperia. Ei sillä että olisin sellaista koskaan nähnyt, mutta lukenut juttuja olin. Koulussa olin kuullut että yhden säätyläispojan isällä oli kuulemma paperisia kirjoja kotona.
En ole varas luonteeltani, mutta utelias olen. Ja osasin lukea, tunsin kaikki vanhatkin pukstaavit. Koulussa niitä opeteltiin ja vaikka poikien keskuudessa ei moinen konstailu koskaan ollut kovin suosittua, olin silti istunut koulun kirjastossa tutkimassa tuota ikivanhaa perinnettä haltioituneena. Olin opetellut itse piirtämään pukstaaveja. Isopappani, joka kyllä kuoli jo ollessani pikkunöösi, oli aikanaan ollut taitava kirjoittaja, niinkuin sanottiin. Mutta sellaisesta haihattelusta oli meidän pitäjässä luovuttu jo aikapäivät sitten ja isopappakaan ei koskaan ollut kirjoitustaitoa mihinkään tarvinnut.
Niinpä sitten otin tuon kirjan ja kätkin sen manttelini sisään. Se oli helppo kätkeä sillä kirja oli pieni. Mieltäni hiukan painoi, josko jäisin tästä kiinni ja työnjohtaja ei enää ottaisi minua töihin, mutta päättelin ettei kukaan tiennyt kirjasta eikä osaisi sitä kaivata. Ja vaikka kirjat olivat harvinaisia, eivät ne kovin arvokkaita olleet, niitä vain ei kukaan enää lukenut.
Kun aikani tuli ja hakeuduin ahtaajaksi, oli satamamestarista jo aika jättänyt. Uusi työnjohtaja ei ollut suuri ja legendaarinen mies, vaikka hän ehkä sellaiseksi halusi aikanaan tulla. Se olisi voinut onnistuakin muutoin, mutta satamamestarin legendaa ei voinut enää ylittää vähäpätöisillä saavutuksilla.
Katselimme toki jo pojankoltiaisina satamaan tulevia laivaveneitä ja miten niiden takiloita kiinniteltiin. Satama itse oli niin pieni ettei isoilla laivoilla sinne edes voinut purjehtia. Suuria satamia oli vain kaukaisissa maissa joista me haaveilimme. Kyllä tännekin tuotiin jos jonkinlaista kaukomaiden ihmettä. ja vietiin tököttiä ja ruukinroinaa. Ruukkeihin ei meillä ollut asiaa, sinne pääsivät vain säätyläiset kisälleiksi, ja tökötinkeittäjäksi ryhtyivät vain houkat, niin sanottiin.
Joten meille pojankoltiaisille jos oli erilaisia tsupparin hommia tarjolla, niihin tartuimme, ja kun olimme hiukan saaneet varteemme rotevuutta, kävimme sataman portille norkoilemaan aamuksi töitä. Joskus ottivat, joskus eivät, ja jos ottivat, niin työnjohtaja laittoi nuoremmat aina ensiksi telakan rensseleitä kiristelemään. Ei se turhaa hommaa ollut, ja niin satamamestarikin oli aina koltiaiset -- taikka kölvit, kuten hänellä oli tapana -- laittanut ensiksi rensselihommiin.
Minä olin varmaan kolmatta kertaa satamassa rensselihommissa, kun työnjohtaja laittoi minut siivoamaan satamaparakista vanhoja arkkuja joissa oli kuulemma ollut ruukinromuja. Ne piti jynssätä viimeisen päälle ja kiillottaa, sillä ruukinromun rasvaa oli tarttunut niihin eikä niissä voinut siksi muuhun oikein käyttää. Siihen hommaankin ryhdyin tapani mukaan nurisematta.
Kolmatta arkkua puhdistaessani kiinnittyi huomioni pieneen hyllyyn joka oli arkkujen takana, ilmeisesti ollut pidemmän aikaa kenenkään huomaamatta. Tiesin että tämä tila oli ollut satamamestarin vanha parakki, mutta jo hänen työssä ollessaan se oli muutettu varastoksi ja satamamestari oli saanut oikein toimiston. Hyllyllä oli pieni, tomuinen ja päältä ruukinrasvan tahrima kirja. Vanhanmallinen, ilmeisesti oikeaa paperia. Ei sillä että olisin sellaista koskaan nähnyt, mutta lukenut juttuja olin. Koulussa olin kuullut että yhden säätyläispojan isällä oli kuulemma paperisia kirjoja kotona.
En ole varas luonteeltani, mutta utelias olen. Ja osasin lukea, tunsin kaikki vanhatkin pukstaavit. Koulussa niitä opeteltiin ja vaikka poikien keskuudessa ei moinen konstailu koskaan ollut kovin suosittua, olin silti istunut koulun kirjastossa tutkimassa tuota ikivanhaa perinnettä haltioituneena. Olin opetellut itse piirtämään pukstaaveja. Isopappani, joka kyllä kuoli jo ollessani pikkunöösi, oli aikanaan ollut taitava kirjoittaja, niinkuin sanottiin. Mutta sellaisesta haihattelusta oli meidän pitäjässä luovuttu jo aikapäivät sitten ja isopappakaan ei koskaan ollut kirjoitustaitoa mihinkään tarvinnut.
Niinpä sitten otin tuon kirjan ja kätkin sen manttelini sisään. Se oli helppo kätkeä sillä kirja oli pieni. Mieltäni hiukan painoi, josko jäisin tästä kiinni ja työnjohtaja ei enää ottaisi minua töihin, mutta päättelin ettei kukaan tiennyt kirjasta eikä osaisi sitä kaivata. Ja vaikka kirjat olivat harvinaisia, eivät ne kovin arvokkaita olleet, niitä vain ei kukaan enää lukenut.
torstai 5. huhtikuuta 2018
Arjen Fascismi, Osa III
Yksi mielenkiintoinen tulokulma nykypäivän "vaarallisiin ilmiöihin" kuten ns. alt-right fasismiin on se, että ihmisten mielipiteenmuodostus on rikki. Viittasin tähän jo aiemmassa kirjoituksessani, mutta tarkoitan tässä rikkinäisyydellä jotain muuta kuin yleisinhimillistä tribalismia ja taipumusta nähdä vihollisia kaikkialla.
Yksi todella vaikeasti purettava "hegemoninen" puhetapa on kiista siitä kuka on uhri. On hyvin vaikeaa kehystää mitään kiistanalaista ja vastakkainasettelua synnyttävää kysymystä ilman että ottaa kantaa jonkun asemaan uhrina joko kiistämällä tai validoimalla. "Valkoisen heteromiehen" uhrinarratiivi on ollut internetin syvissä syövereissä hautumassa ja käymässä jo vuosikausia. Ensi kerran törmäsin siihen jo 90-luvulla mutta nykyisin se on jo aika vahvasti pinnassa. En haluaisi ottaa kantaa siihen suuntaan tai toiseen lähinnä siksi, että uhrinarratiivi on tympeä monestakin syystä.
Ensinnäkin, jos analyysi jostain ilmiöstä degeneroituu uhriasemasta vääntämiseksi, jäävät ilmiön käytännössä kaikki muut ulottuvuudet tavoittamatta. Uhrinarratiivin vastinparina (ei vastakohtana!) voidaan pitää agentuuria, eli sitä, että narratiivi korostaa jonkun identiteetin perustuvan toiminnalle ja aikaansaamiselle. Nämä eivät ole ristiriidassa, vaan usein uhrinarratiivi rakentuu sille että identiteetin omaksunut kyllä toimisi mutta kun.
Yksi syy siihen, että olen pitänyt -- en kaikilta osin, mutta tässä mielessä kyllä -- Petersonin retoriikasta, on ollut se että hän korostaa agentuuria ilman uhri-identiteettiä. Tämä on joillekin ollut hämmentävää ja yhdessä joidenkin sinänsä maltillisten mutta "väärien" mielipiteiden kanssa tekee hänen sanomisistaan herkästi vaarallista alt-right-fasismia. Tämä on sikäli hassua että tänä Paolo Coelhojen ja itsehoito-oppaiden kulta-aikana maailma on täynnä Petersonin kaltaisia kannustajia, jotka kehottavat (miehiä) ryhdistäytymään ja ajattelemaan positiivisesti, ja usein tekemään jotain elämällään.
En ole jaksanut lukea näitä ohjeita kokonaan. En jaksanut enkä viitsinyt -- ehkä jossain vaiheessa viitsin. Ajatus siitä että ihmisen -- sukupuoleen katsomatta -- tulisi olla toimiva ja rakentava, sen sijaan että ruikuttaisi ja kärsisi analyysihalvauksesta, ei ole mitenkään uusi. Ja siis tässä "tulisi olla" nimenomaan siinä mielessä että yksilön itsensä kannalta olisi selkeä hyvinvoinnin parannus jos asenne ja toiminta kehittyisivät tähän suuntaan. Ei missään moraalisessa, kosmisessa, tai filosofisessa mielessä vaan ihan siinä samassa mielessä kuin miksi mansikkajäätelöön ei kannata yleensä laittaa sinappia tai miksi puhdas vesi on parempi juoma kuin likainen.
Laadinkin tässä sitten oman (ilmeisen fasistisen) listan siitä, miten yksilö -- jälleen kerran, sukupuoleen katsomatta -- voi viedä elämäänsä paremmalle trajektorialle.
Yksi todella vaikeasti purettava "hegemoninen" puhetapa on kiista siitä kuka on uhri. On hyvin vaikeaa kehystää mitään kiistanalaista ja vastakkainasettelua synnyttävää kysymystä ilman että ottaa kantaa jonkun asemaan uhrina joko kiistämällä tai validoimalla. "Valkoisen heteromiehen" uhrinarratiivi on ollut internetin syvissä syövereissä hautumassa ja käymässä jo vuosikausia. Ensi kerran törmäsin siihen jo 90-luvulla mutta nykyisin se on jo aika vahvasti pinnassa. En haluaisi ottaa kantaa siihen suuntaan tai toiseen lähinnä siksi, että uhrinarratiivi on tympeä monestakin syystä.
Ensinnäkin, jos analyysi jostain ilmiöstä degeneroituu uhriasemasta vääntämiseksi, jäävät ilmiön käytännössä kaikki muut ulottuvuudet tavoittamatta. Uhrinarratiivin vastinparina (ei vastakohtana!) voidaan pitää agentuuria, eli sitä, että narratiivi korostaa jonkun identiteetin perustuvan toiminnalle ja aikaansaamiselle. Nämä eivät ole ristiriidassa, vaan usein uhrinarratiivi rakentuu sille että identiteetin omaksunut kyllä toimisi mutta kun.
Yksi syy siihen, että olen pitänyt -- en kaikilta osin, mutta tässä mielessä kyllä -- Petersonin retoriikasta, on ollut se että hän korostaa agentuuria ilman uhri-identiteettiä. Tämä on joillekin ollut hämmentävää ja yhdessä joidenkin sinänsä maltillisten mutta "väärien" mielipiteiden kanssa tekee hänen sanomisistaan herkästi vaarallista alt-right-fasismia. Tämä on sikäli hassua että tänä Paolo Coelhojen ja itsehoito-oppaiden kulta-aikana maailma on täynnä Petersonin kaltaisia kannustajia, jotka kehottavat (miehiä) ryhdistäytymään ja ajattelemaan positiivisesti, ja usein tekemään jotain elämällään.
En ole jaksanut lukea näitä ohjeita kokonaan. En jaksanut enkä viitsinyt -- ehkä jossain vaiheessa viitsin. Ajatus siitä että ihmisen -- sukupuoleen katsomatta -- tulisi olla toimiva ja rakentava, sen sijaan että ruikuttaisi ja kärsisi analyysihalvauksesta, ei ole mitenkään uusi. Ja siis tässä "tulisi olla" nimenomaan siinä mielessä että yksilön itsensä kannalta olisi selkeä hyvinvoinnin parannus jos asenne ja toiminta kehittyisivät tähän suuntaan. Ei missään moraalisessa, kosmisessa, tai filosofisessa mielessä vaan ihan siinä samassa mielessä kuin miksi mansikkajäätelöön ei kannata yleensä laittaa sinappia tai miksi puhdas vesi on parempi juoma kuin likainen.
Laadinkin tässä sitten oman (ilmeisen fasistisen) listan siitä, miten yksilö -- jälleen kerran, sukupuoleen katsomatta -- voi viedä elämäänsä paremmalle trajektorialle.
- Omaksumalla kehitys-mindsetin. Sen sijaan että hahmottaa itsensä staattisena ja omat taitonsa ja taipumuksensa muuttumattomina ja kiinteinä, pyrkii huomioimaan itsessään niitä taitoja ja tietoja jne joita voi kehittää omalla toiminnallaan. Sen sijaan että hokee itselleen "Minä olen XXX", niin toteaa viileästi että "osaan tehdä X, ja voin tulla paremmaksi X:ssä" tai "Jos en osaa asiaa Y, voin opetella Y:n".
Konkretiaa: Kannattaa aloittaa jokin harrastus jossa voi tulla mitattavalla tavalla paremmaksi. Harrastuksen olisi hyvä olla kiinnostava, sen tulisi olla fyysisesti ja/tai henkisesti haastava, ja oman osaamisen mittari siinä tulisi olla mahdollisimman objektiivinen. Tällainen harrastus mahdollistaa kehitys-mindsetin harjoittamisen käytännössä. Itse valitsin aikanaan voimaharjoittelun, koska se, montako kiloa rautaa nousee maasta, on täysin objektiivinen ja mitattava tosiasia. - Analyysin tulisi kohdistua mahdollisuuksiin ja sellaisiin uhkiin joiden realisoitumiseen voi itse vaikuttaa tai joihin voi varautua. Sen ei tulisi kohdistua omaan menneisyyteen, omiin virheisiin silloin kun kyse ei ole välittömästä palautteesta, eikä ylipäätään mihinkään sellaiseen jo tapahtuneeseen asiaan josta ei ole mitään opittavissa enää.
Konkretiaa: On aivan mielekästä analysoida juuri hävitty shakkipeli ja miettiä mitkä siirrot olivat ratkaisevia virheitä. On mieletöntä kirota sitä, että teki joskus nuorempana huonoja päätöksiä. On aivan mielekästä analysoida yrityksen X toimintaa lähimenneisyydessä jos harkitsee yritykseen sijoittamista. On mieletöntä pohtia miksi olin niin tyhmä etten ostanut Nokian osakkeita vuonna 1995 tai myynyt vuonna 2000. On mielekästä pohtia kannattaako ostaa kattavampi matkavakuutus, on mieletöntä murehtia tuleeko asteroidi tuhomaan maapallon yllättäen.
- Opettelemalla sietämään epätäydellisyyttä, mutta silti tehdä parhaansa.
Konkretiaa: Sänky kannattaa sijata joka aamu. Tiskit kannattaa tiskata pian aterian jälkeen. Jos kuitenkin sänky on sijaamatta iltapäivällä, se kannattaa sijata silloin kun sen huomaa, eikä soimata itseään siitä että "taas unohdin". Jos kämppä on sotkuinen eikä ole aikaa juuri nyt siivota, asia on sillä tavalla. Kun seuraavan kerran tulee kotiin, voi siivota. Kun menet treenaamaan, et keksi tekosyitä sille miksi et jaksa. Jos treeni ei sujunut tänään, teet tälle päivälle suunnittelemasi treenin ylihuomenna tai maanantaina. Itsesyytöksissä ei ole mitään mieltä. - Älä tee tästä numeroa, äläkä tee tästä identiteettiprojektia. Tractatus 6.54, tai kansanomaisemmin "Fake it, till you make it". Ihmisen ajattelu useimmiten seuraa toimintaa, ei toisin päin. Jos heräät keskellä yötä murehtimaan maailmaa ja syyttämään itseäsi, sijaa sänkysi silti aamulla ja lähde treenaamaan normaalisti.
tiistai 3. huhtikuuta 2018
Arjen Fascismi, osa II
Pelasin pääsiäisenä Hearts of Iron 4-strategiapeliä. En ole vuosiin juurikaan pelannut tietokonella strategiapelejä, vaan pääosin lautapelejä, kuten Unconditional Surrender, World in Flames, tai viimeisimpänä Next War: Korea. Näiden lisäksi olen pelannut jonkin verran joitain vähän kevyempiä, yhden illan pelejä kuten Eclipse tai Twilight Imperium. En tosin ymmärrä, mistä BGG saa arvion että TI3 kestäisi 3-4 tuntia, sillä emme ole koskaan saaneet sitä pelattua alle kuudessa tunnissa ja tyypillinen pelisessio on noin 8-10 tuntia.
Toiseen maailmansotaan sijoittuvat pelit ovat olleet suosikkejani jo noin 13-vuotiaasta saakka, jolloin sain joululahjaksi Europe Aflame- lautapelin. Tuon pelin ongelmana oli aikanaan minulla se, etten löytänyt ketään joka olisi halunnut sitä pelata kanssani. Isäni jaksoi pelata yhtä skenaariota hetken matkaa, mutta koko sodan yli kattavaa peliä en koskaan ehtinyt pelaamaan. Lisäksi en täysin ymmärtänyt kaikkia sääntöjä, joten pelasin todennäköisesti peliä väärin. Hauskaa se silti oli.
Minua kiusaa hieman se, miten käytännössä kaikista toiseen maailmansotaan sijoitetuista peleistä on huolellisesti jätetty kaikki hakaristisymbolit pois. Joissain verkossa pelattavissa toiseen maailmansotaan sijoitetuissa peleissä pelaajien tunnuksissa ja omissa kuvissa erikseen kielletään kaikenlaiset "natsismiin ja fasismiin liitettävät symbolit". Tämä on jotenkin tragikoomista.
Olen jostain syystä pelannut tällaisissa peleissä noin 80% ajasta natseilla. En edes tiedä mistä se varsinaisesti johtuu -- pidän kyllä natsiunivormuista jne. Mutta koska jokaisessa pelissä jossa on vähintään kaksi pelaajaa, on korkeintaan 50% todennäköisyys pelata natseilla, on selvää että tämä yliedustus johtuu jonkinlaisesta vinoumasta. Ja toden totta, sen muutaman pelin jota olen HOI4:ää pelannut, olen nistäkin pelannut noin 80% ajasta natseilla.
Syy on oikeastaan ilmeinen, kun sitä vähän pidemmälle miettii. Jos pelaa liittoutuneilla, niin lopputulos jota jokainen odottaa, on voitto. Jos peli on historiallisesti totuudenmukainen, niin se päättyy lopulta natsien tappioon. On selvästi kiehtovampaa pelata altavastaajan asemasta ja pyrkiä ikään kuin voittamaan historiallisia oddseja vastaan.
Lisäksi natsien sotakoneiston toiminnassa on jotain kiehtovaa. Siihen liittyy paljon myyttejä, kuten myytti siitä että saksalaiset panssarit olivat ylivertaisia, sekä lukuisia muita myyttejä. Yksi syy, miksi HOI4 on mielenkiintoinen pelattava on, että siinä pääsee jossain määrin leikkimään näiden myyttien rakennusmateriaalilla.
Pelissä itse sotiminen tapahtuu "reaaliaikaisena" niin että komennettavana on alimmalla tasolla yksittäisiä divisioonia. Divisioonan rakenteen voi määrätä itse, eli divisioonaan voi sijoittaa tietyn määrän pataljoonia, joiden rakenne on kiinteä; pataljoonan varusteet määräytyvät sen hetkisen teknisen kehityksen tasosta. Esimerkiksi kevyt panssaripataljoona käyttää kevyitä panssarivaunuja, joiden malli on uusin saatavilla oleva. "Saatavilla oleva" tarkoittaa että ne on todella rakennettu. Pataljoonia on jalkaväkeä joko motoroituna tai mekanisoituna, kenttätykistöä, panssarintorjuntatykistöä, ilmatorjuntatykistöä, neljän eri asteen panssaroitua pataljoonaa (ja jokaisesta panssaritorjunta-, tykistö- ja ilmatorjuntavaunut erillisinä pataljoonina), sekä muutamia erilaisia tukikomppanioita, kuten sotilaspoliisit, pioneerit jne.
Sotatarvikkeiden tuotanto tapahtuu sotatarviketehtaissa. Nämä tehtaat voidaan määrätä tuottamaan sotatarvikkeita, kuten aseita, "support equipment" (joka sisältää kait kaikenlaista sälää kuten telttoja, reppuja, vaatteita, jne), kuljetuskalustoa (motoroitua tai mekanisoitua), eri mallisia tankkeja, lentokoneita ja tykkejä. Näiden määrä on helposti hengästyttävä, ja pelissä toivoisi jonkin verran automaatiota tämän suhteen, sillä muutoin mikromanagerointiin kuluu valtavasti aikaa. Hommaa monimutkaistaa vielä sekin, että kaikista perusmalleista voi tuottaa "paranneltuja" versioita. Näiden suunnitteluun tarvitaan kokemusta jota saadaan käydyistä taisteluista. Tämä voisi esimerkiksi olla minusta automatisoitu, sillä pelaajan täytyy mallikohtaisesti valita, parantaako esimerkiksi tankin tai lentokoneen luotettavuutta, moottorien tehoa, aseistusta vai ketteryyttä (Tankin tapauksessa panssarointia). Lisäksi tarvitaan telakoita, joilla rakennetaan laivoja. (Joita on tietenkin noin puolentusinaa eri tyyppiä).
Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, kunkin tarvikkeen valmistamiseksi tarvitaan raaka-aineita. Moottorikäyttöiset laitteet tarvitsevat öljyä, lentokoneet alumiinia, jotkut koneet kromia, tykistö ja kehittyneemmät tankit volframia, kumipyöräiset kuljetusvälineet ja lentokoneet kumia, ja aseet ja panssaroidut koneet terästä. Näitä saa kaivoksista tai käymällä kauppaa.
Kaupankäynti ja kaikki rakentaminen tapahtuu "siviilitehtaissa", mukaan lukien siviilitehtaiden rakentaminen. Pelaaja joutuu optimoimaan heti alussa sen, kuinka paljon siviilitehtaita rakentaa, sillä vaikka ne ovatkin hyvä investointi tulevaan kapasiteettiin, investointi maksaa itsensä takaisin varsin hitaasti.
Infrastruktuuria, joka kuvastaa rautateitä ja maanteitä, tarvitaan huoltoyhteyksiin ja resurssien ja joukkojen kuljetukseen. Laivat tarvitsevat satamia ja lentokoneet lentokenttiä. Lisäksi voi rakentaa linnoituksia, tutka-asemia ja ilmatorjuntaa, sekä myöhemmässä vaiheessa rakettien laukaisualustoja (V2 yms) ja jopa ydinreaktoreita. Niin, ja öljyn ja kumin tuotantoon "synteettisiä jalostamoja".
Teknologiaa kehitetään melko perinteisellä "teknologiapuulla", joskin kukin teknologia on melko suoraviivainen. Yksittäisiä päätöksiä on kuitenkin todella paljon, ja teknologioilla on tietty "historiallinen" vuosiluku, jota ennen niiden kehittäminen maksaa ylimääräistä.
Korkean tason strategisia päätöksiä varten on ns national focus- päätökset. NF:t edustavat poliittisten voimavarojen suuntaamista tiettyihin projekteihin. Esimerkiksi Saksalla voi rakennuttaa Autobahnit tai saada "ilmaiseksi" lisää teollisuutta, alennuksia lentokoneiden tai tankkien kehittämisaikoihin tai muokattua muiden kansakuntien mielipidettä ja muodostettua liittolaisuuksia. Sodan julistaminen ei ole mahdollista noin vaan, vaan sota pitää valmistella "perusteluilla", joihin tulee käyttää poliittista vaikutusvaltaa. Poikkeuksena ovat national focuksina saatavat sodan perustelut, tai tilanteet joissa joku liittolainen joutuu sotaan.
Peli antaa mahdollisuuden pelata erilaisia "vaihtoehtoisen historian" skenaarioita. Jokaisella maalla on oma national focusten joukko, ja osa niistä on ristiriitaisia. Esimerkiksi Saksa voi pyrkiä ystävystymään Puolan kanssa, ehdottamalla jakamaan alueita Tsekkoslovakiasta vastineeksi Danzigin luovuttamisesta Saksalle. Samoin Japani voi tehdä hyökkäämättömyyssopimuksen Kiinan kanssa ja pyrkiä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Liittoutuneilla en vielä ole pelannut, mutta esimerkiksi Briteillä on vaihtoehtoina pyrkiä ehkäisemään Espanjan päätyminen akselivaltioiden liittolaiseksi, toisensa poissulkevat vaihtoehdot pyrkiä liittoutumaan Turkin vs Kreikan kanssa, ja sisäpoliittisia päätöksiä siitä, takaako Britannia Puolan ja/tai Benelux-maiden itsenäisyyden, jolloin sota alkaa jos Saksa hyökkää johonkin näistä maista.
Tietokoneella pelatessa ainakin helpoimmalla vaikeustasolla on Saksalle yksi melko älyttömän ylivoimainen strateginen temppu pyrkiä heti vuodesta 1936 alkaen lisäämään Fasismin kannatusta USA:ssa, ja sitten kun sen kannatus on riittävän suuri, pyrkiä orkestroimaan vallankaappaus joka johtaa sisällissotaan. Tämä estää tai viivyttää USA:n tuloa sotaan ja on siten hintaansa nähden mielestäni vähän liiankin tehokas strategia.
Sotiessa divisioonat järjestetään armeijoiksi, ja armeijan komentajaksi voi valita jonkun kenraalin. Armeijoita voi sitten vielä yhdistellä armeijaryhmiksi, ja yhdellä rintamalla voi olla useampi armeijaryhmä. Armeijaryhmän komentajaksi voi valita (ainakin Saksalla) kenttämarsalkan. Kullakin komentajalla on omat bonuksensa, jotka sitten välittyvät tämän komennuksessa oleville joukoille. Kun sota etenee ja armeijaa värvätään lisää, kenraalit käyvät äkkiä vähiin, samoin marsalkat. Siksi pitää rekrytoida uusia kenraaleja ja toisaalta ylentää kenraaleja marsalkoiksi. Laivastoja komentamaan laitetaan amiraaleja, mutta näistä ei muodosteta sen isompia kokonaisuuksia.
Valtiota hoidetaan poliittisella vaikutusvallalla. Sitä kertyy koko ajan hitaasti, ja erilaiset päätökset ja national focukset tuovat sitä lisää, kun taas toiset päätökset kuluttavat sitä. Alussa poliittista valtaa käytetään lähinnä neuvonantajien ja tärkeiden teollisuuslaitosten nimeämiseen valtion tärkeiksi toimittajiksi. Näistä saa sitten bonusta milloin mihinkin. Kuriositeettinä Saksalla on mahdollisuus nimittää Heinrich Himmler neuvonantajaksi, mikä puolestaan mahdollistaa ulkomaisten SS-joukkojen rekrytoinnin. Tällä on kuitenkin paitsi poliittinen suora kustannus, se myös lopulta ajaa OKW:n kenraalit kapinaan; näppituntumani on, että SS-joukkoja ei kannata rekrytoida, sillä OKW raivostuu todella nopeasti.
Kaikenkaikkiaan olen pelannut HOI4:ää nyt ehkä 20 tuntia ja joka pelikerralla hahmotan uusia pieniä nyansseja pelin toiminnasta ja säännöistä. Ensimmäinen kerta vuosikausiin kun tällainen peli on saanut pidettyä minua otteessaan. Todellinen haaste tulee kuitenkin vasta moninpelissä, sillä peliä on mahdollista pelata ihmisiä vastaan.
Toiseen maailmansotaan sijoittuvat pelit ovat olleet suosikkejani jo noin 13-vuotiaasta saakka, jolloin sain joululahjaksi Europe Aflame- lautapelin. Tuon pelin ongelmana oli aikanaan minulla se, etten löytänyt ketään joka olisi halunnut sitä pelata kanssani. Isäni jaksoi pelata yhtä skenaariota hetken matkaa, mutta koko sodan yli kattavaa peliä en koskaan ehtinyt pelaamaan. Lisäksi en täysin ymmärtänyt kaikkia sääntöjä, joten pelasin todennäköisesti peliä väärin. Hauskaa se silti oli.
Minua kiusaa hieman se, miten käytännössä kaikista toiseen maailmansotaan sijoitetuista peleistä on huolellisesti jätetty kaikki hakaristisymbolit pois. Joissain verkossa pelattavissa toiseen maailmansotaan sijoitetuissa peleissä pelaajien tunnuksissa ja omissa kuvissa erikseen kielletään kaikenlaiset "natsismiin ja fasismiin liitettävät symbolit". Tämä on jotenkin tragikoomista.
Olen jostain syystä pelannut tällaisissa peleissä noin 80% ajasta natseilla. En edes tiedä mistä se varsinaisesti johtuu -- pidän kyllä natsiunivormuista jne. Mutta koska jokaisessa pelissä jossa on vähintään kaksi pelaajaa, on korkeintaan 50% todennäköisyys pelata natseilla, on selvää että tämä yliedustus johtuu jonkinlaisesta vinoumasta. Ja toden totta, sen muutaman pelin jota olen HOI4:ää pelannut, olen nistäkin pelannut noin 80% ajasta natseilla.
Syy on oikeastaan ilmeinen, kun sitä vähän pidemmälle miettii. Jos pelaa liittoutuneilla, niin lopputulos jota jokainen odottaa, on voitto. Jos peli on historiallisesti totuudenmukainen, niin se päättyy lopulta natsien tappioon. On selvästi kiehtovampaa pelata altavastaajan asemasta ja pyrkiä ikään kuin voittamaan historiallisia oddseja vastaan.
Lisäksi natsien sotakoneiston toiminnassa on jotain kiehtovaa. Siihen liittyy paljon myyttejä, kuten myytti siitä että saksalaiset panssarit olivat ylivertaisia, sekä lukuisia muita myyttejä. Yksi syy, miksi HOI4 on mielenkiintoinen pelattava on, että siinä pääsee jossain määrin leikkimään näiden myyttien rakennusmateriaalilla.
Pelissä itse sotiminen tapahtuu "reaaliaikaisena" niin että komennettavana on alimmalla tasolla yksittäisiä divisioonia. Divisioonan rakenteen voi määrätä itse, eli divisioonaan voi sijoittaa tietyn määrän pataljoonia, joiden rakenne on kiinteä; pataljoonan varusteet määräytyvät sen hetkisen teknisen kehityksen tasosta. Esimerkiksi kevyt panssaripataljoona käyttää kevyitä panssarivaunuja, joiden malli on uusin saatavilla oleva. "Saatavilla oleva" tarkoittaa että ne on todella rakennettu. Pataljoonia on jalkaväkeä joko motoroituna tai mekanisoituna, kenttätykistöä, panssarintorjuntatykistöä, ilmatorjuntatykistöä, neljän eri asteen panssaroitua pataljoonaa (ja jokaisesta panssaritorjunta-, tykistö- ja ilmatorjuntavaunut erillisinä pataljoonina), sekä muutamia erilaisia tukikomppanioita, kuten sotilaspoliisit, pioneerit jne.
Sotatarvikkeiden tuotanto tapahtuu sotatarviketehtaissa. Nämä tehtaat voidaan määrätä tuottamaan sotatarvikkeita, kuten aseita, "support equipment" (joka sisältää kait kaikenlaista sälää kuten telttoja, reppuja, vaatteita, jne), kuljetuskalustoa (motoroitua tai mekanisoitua), eri mallisia tankkeja, lentokoneita ja tykkejä. Näiden määrä on helposti hengästyttävä, ja pelissä toivoisi jonkin verran automaatiota tämän suhteen, sillä muutoin mikromanagerointiin kuluu valtavasti aikaa. Hommaa monimutkaistaa vielä sekin, että kaikista perusmalleista voi tuottaa "paranneltuja" versioita. Näiden suunnitteluun tarvitaan kokemusta jota saadaan käydyistä taisteluista. Tämä voisi esimerkiksi olla minusta automatisoitu, sillä pelaajan täytyy mallikohtaisesti valita, parantaako esimerkiksi tankin tai lentokoneen luotettavuutta, moottorien tehoa, aseistusta vai ketteryyttä (Tankin tapauksessa panssarointia). Lisäksi tarvitaan telakoita, joilla rakennetaan laivoja. (Joita on tietenkin noin puolentusinaa eri tyyppiä).
Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, kunkin tarvikkeen valmistamiseksi tarvitaan raaka-aineita. Moottorikäyttöiset laitteet tarvitsevat öljyä, lentokoneet alumiinia, jotkut koneet kromia, tykistö ja kehittyneemmät tankit volframia, kumipyöräiset kuljetusvälineet ja lentokoneet kumia, ja aseet ja panssaroidut koneet terästä. Näitä saa kaivoksista tai käymällä kauppaa.
Kaupankäynti ja kaikki rakentaminen tapahtuu "siviilitehtaissa", mukaan lukien siviilitehtaiden rakentaminen. Pelaaja joutuu optimoimaan heti alussa sen, kuinka paljon siviilitehtaita rakentaa, sillä vaikka ne ovatkin hyvä investointi tulevaan kapasiteettiin, investointi maksaa itsensä takaisin varsin hitaasti.
Infrastruktuuria, joka kuvastaa rautateitä ja maanteitä, tarvitaan huoltoyhteyksiin ja resurssien ja joukkojen kuljetukseen. Laivat tarvitsevat satamia ja lentokoneet lentokenttiä. Lisäksi voi rakentaa linnoituksia, tutka-asemia ja ilmatorjuntaa, sekä myöhemmässä vaiheessa rakettien laukaisualustoja (V2 yms) ja jopa ydinreaktoreita. Niin, ja öljyn ja kumin tuotantoon "synteettisiä jalostamoja".
Teknologiaa kehitetään melko perinteisellä "teknologiapuulla", joskin kukin teknologia on melko suoraviivainen. Yksittäisiä päätöksiä on kuitenkin todella paljon, ja teknologioilla on tietty "historiallinen" vuosiluku, jota ennen niiden kehittäminen maksaa ylimääräistä.
Korkean tason strategisia päätöksiä varten on ns national focus- päätökset. NF:t edustavat poliittisten voimavarojen suuntaamista tiettyihin projekteihin. Esimerkiksi Saksalla voi rakennuttaa Autobahnit tai saada "ilmaiseksi" lisää teollisuutta, alennuksia lentokoneiden tai tankkien kehittämisaikoihin tai muokattua muiden kansakuntien mielipidettä ja muodostettua liittolaisuuksia. Sodan julistaminen ei ole mahdollista noin vaan, vaan sota pitää valmistella "perusteluilla", joihin tulee käyttää poliittista vaikutusvaltaa. Poikkeuksena ovat national focuksina saatavat sodan perustelut, tai tilanteet joissa joku liittolainen joutuu sotaan.
Peli antaa mahdollisuuden pelata erilaisia "vaihtoehtoisen historian" skenaarioita. Jokaisella maalla on oma national focusten joukko, ja osa niistä on ristiriitaisia. Esimerkiksi Saksa voi pyrkiä ystävystymään Puolan kanssa, ehdottamalla jakamaan alueita Tsekkoslovakiasta vastineeksi Danzigin luovuttamisesta Saksalle. Samoin Japani voi tehdä hyökkäämättömyyssopimuksen Kiinan kanssa ja pyrkiä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Liittoutuneilla en vielä ole pelannut, mutta esimerkiksi Briteillä on vaihtoehtoina pyrkiä ehkäisemään Espanjan päätyminen akselivaltioiden liittolaiseksi, toisensa poissulkevat vaihtoehdot pyrkiä liittoutumaan Turkin vs Kreikan kanssa, ja sisäpoliittisia päätöksiä siitä, takaako Britannia Puolan ja/tai Benelux-maiden itsenäisyyden, jolloin sota alkaa jos Saksa hyökkää johonkin näistä maista.
Tietokoneella pelatessa ainakin helpoimmalla vaikeustasolla on Saksalle yksi melko älyttömän ylivoimainen strateginen temppu pyrkiä heti vuodesta 1936 alkaen lisäämään Fasismin kannatusta USA:ssa, ja sitten kun sen kannatus on riittävän suuri, pyrkiä orkestroimaan vallankaappaus joka johtaa sisällissotaan. Tämä estää tai viivyttää USA:n tuloa sotaan ja on siten hintaansa nähden mielestäni vähän liiankin tehokas strategia.
Sotiessa divisioonat järjestetään armeijoiksi, ja armeijan komentajaksi voi valita jonkun kenraalin. Armeijoita voi sitten vielä yhdistellä armeijaryhmiksi, ja yhdellä rintamalla voi olla useampi armeijaryhmä. Armeijaryhmän komentajaksi voi valita (ainakin Saksalla) kenttämarsalkan. Kullakin komentajalla on omat bonuksensa, jotka sitten välittyvät tämän komennuksessa oleville joukoille. Kun sota etenee ja armeijaa värvätään lisää, kenraalit käyvät äkkiä vähiin, samoin marsalkat. Siksi pitää rekrytoida uusia kenraaleja ja toisaalta ylentää kenraaleja marsalkoiksi. Laivastoja komentamaan laitetaan amiraaleja, mutta näistä ei muodosteta sen isompia kokonaisuuksia.
Valtiota hoidetaan poliittisella vaikutusvallalla. Sitä kertyy koko ajan hitaasti, ja erilaiset päätökset ja national focukset tuovat sitä lisää, kun taas toiset päätökset kuluttavat sitä. Alussa poliittista valtaa käytetään lähinnä neuvonantajien ja tärkeiden teollisuuslaitosten nimeämiseen valtion tärkeiksi toimittajiksi. Näistä saa sitten bonusta milloin mihinkin. Kuriositeettinä Saksalla on mahdollisuus nimittää Heinrich Himmler neuvonantajaksi, mikä puolestaan mahdollistaa ulkomaisten SS-joukkojen rekrytoinnin. Tällä on kuitenkin paitsi poliittinen suora kustannus, se myös lopulta ajaa OKW:n kenraalit kapinaan; näppituntumani on, että SS-joukkoja ei kannata rekrytoida, sillä OKW raivostuu todella nopeasti.
Kaikenkaikkiaan olen pelannut HOI4:ää nyt ehkä 20 tuntia ja joka pelikerralla hahmotan uusia pieniä nyansseja pelin toiminnasta ja säännöistä. Ensimmäinen kerta vuosikausiin kun tällainen peli on saanut pidettyä minua otteessaan. Todellinen haaste tulee kuitenkin vasta moninpelissä, sillä peliä on mahdollista pelata ihmisiä vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)