En koskaan tuntenut itse satamamestaria, sillä olin saapunut kaupunkiin pojankoltiaisena, ja vaikka hän tuolloin olikin töissä, minä en vielä ollut aikamies. Työt joita tuolloin hain olivat nopeita ja vähäpätöisiä, kuten postien tai parsellien kuljettamisia putiikkien välillä tai huonojalkaisille vanhuksille.
Kun aikani tuli ja hakeuduin ahtaajaksi, oli satamamestarista jo aika jättänyt. Uusi työnjohtaja ei ollut suuri ja legendaarinen mies, vaikka hän ehkä sellaiseksi halusi aikanaan tulla. Se olisi voinut onnistuakin muutoin, mutta satamamestarin legendaa ei voinut enää ylittää vähäpätöisillä saavutuksilla.
Katselimme toki jo pojankoltiaisina satamaan tulevia laivaveneitä ja miten niiden takiloita kiinniteltiin. Satama itse oli niin pieni ettei isoilla laivoilla sinne edes voinut purjehtia. Suuria satamia oli vain kaukaisissa maissa joista me haaveilimme. Kyllä tännekin tuotiin jos jonkinlaista kaukomaiden ihmettä. ja vietiin tököttiä ja ruukinroinaa. Ruukkeihin ei meillä ollut asiaa, sinne pääsivät vain säätyläiset kisälleiksi, ja tökötinkeittäjäksi ryhtyivät vain houkat, niin sanottiin.
Joten meille pojankoltiaisille jos oli erilaisia tsupparin hommia tarjolla, niihin tartuimme, ja kun olimme hiukan saaneet varteemme rotevuutta, kävimme sataman portille norkoilemaan aamuksi töitä. Joskus ottivat, joskus eivät, ja jos ottivat, niin työnjohtaja laittoi nuoremmat aina ensiksi telakan rensseleitä kiristelemään. Ei se turhaa hommaa ollut, ja niin satamamestarikin oli aina koltiaiset -- taikka kölvit, kuten hänellä oli tapana -- laittanut ensiksi rensselihommiin.
Minä olin varmaan kolmatta kertaa satamassa rensselihommissa, kun työnjohtaja laittoi minut siivoamaan satamaparakista vanhoja arkkuja joissa oli kuulemma ollut ruukinromuja. Ne piti jynssätä viimeisen päälle ja kiillottaa, sillä ruukinromun rasvaa oli tarttunut niihin eikä niissä voinut siksi muuhun oikein käyttää. Siihen hommaankin ryhdyin tapani mukaan nurisematta.
Kolmatta arkkua puhdistaessani kiinnittyi huomioni pieneen hyllyyn joka oli arkkujen takana, ilmeisesti ollut pidemmän aikaa kenenkään huomaamatta. Tiesin että tämä tila oli ollut satamamestarin vanha parakki, mutta jo hänen työssä ollessaan se oli muutettu varastoksi ja satamamestari oli saanut oikein toimiston. Hyllyllä oli pieni, tomuinen ja päältä ruukinrasvan tahrima kirja. Vanhanmallinen, ilmeisesti oikeaa paperia. Ei sillä että olisin sellaista koskaan nähnyt, mutta lukenut juttuja olin. Koulussa olin kuullut että yhden säätyläispojan isällä oli kuulemma paperisia kirjoja kotona.
En ole varas luonteeltani, mutta utelias olen. Ja osasin lukea, tunsin kaikki vanhatkin pukstaavit. Koulussa niitä opeteltiin ja vaikka poikien keskuudessa ei moinen konstailu koskaan ollut kovin suosittua, olin silti istunut koulun kirjastossa tutkimassa tuota ikivanhaa perinnettä haltioituneena. Olin opetellut itse piirtämään pukstaaveja. Isopappani, joka kyllä kuoli jo ollessani pikkunöösi, oli aikanaan ollut taitava kirjoittaja, niinkuin sanottiin. Mutta sellaisesta haihattelusta oli meidän pitäjässä luovuttu jo aikapäivät sitten ja isopappakaan ei koskaan ollut kirjoitustaitoa mihinkään tarvinnut.
Niinpä sitten otin tuon kirjan ja kätkin sen manttelini sisään. Se oli helppo kätkeä sillä kirja oli pieni. Mieltäni hiukan painoi, josko jäisin tästä kiinni ja työnjohtaja ei enää ottaisi minua töihin, mutta päättelin ettei kukaan tiennyt kirjasta eikä osaisi sitä kaivata. Ja vaikka kirjat olivat harvinaisia, eivät ne kovin arvokkaita olleet, niitä vain ei kukaan enää lukenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti