keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Satamamestari, Osa II

Kun työpäivä päättyi illalla, en lähtenyt toisten kölvien kanssa raitille. Esitin verukkeeksi että äitini lupasi laittaa hyvää ruokaa, mikä olikin totta. Mamman ruoat olivat aina hyvä, raskaan työpäivän jälkeen ne maistuivat erityisen herkulliselle. Kotona kätkin kirjan piirongin laatikkoon, toki ensin parhaani mukaan puhdistettuani ruukinrasvat sen pinnasta. Illallisen jälkeen kävin huoneeseeni vedoten väsymykseen, kun muu perheestä kerääntyi näköradion ääreen kuuntelemaan kaukomaiden uutisia.

Kirjan pukstaavit olivat vanhoja, mutta osasin kuitenkin niitä vaivoin lukea. Muoto oli hieman erilainen kuin niissä joita koulussa oli aikaan nähty. Paperi tuntui pehmeältä, tutkin sitä hetken. Ruukinrasvan pistävä haju ei peittänyt täysin alleen paperin ominaista tuoksua, johon siihenkin sekoittui hienoinen homeen aromi. Kauaa en malttanut tutkiskella tätä sinänsä erikoista esinettä, vaan aloin lukea.

En nyt siteeraa sanasta sanaan sitä, mitä kirjassa luki. En muista sellaisia asioita niin tarkasti. Vaikka isäni aina sanoi että olen välkympi kuin useimmat säätyläiset, ja toisenlaisessa maailmassa minusta olisi voinut tulla välskäri, upseeri, opettaja tai vaikka siviililääkäri tai juristi. Pidin sellaisia juttuja isän höperyytenä ja ne saivat minut lähinnä nolostumaan. Tiesin kyllä isopapan jutuista joita isäni oli lapsena kuunnellut. Itse muistin isopapan lähinnä hauraana vanhuksena joka makasi punkassa kaiket päivät ja lyhyinä valvehetkinään lähinnä houraili.

   Ensimmäinen tunne, kun saa osuman, on epäusko. Sitten tulee pelko. Kivun tuntee vasta paljon myöhemmin. Elimistö toimii siten, että se sulkee kivun pois kun on selviydyttävä. Nyt tunnen kipua, koska makaan lasaretissa parantumassa. En muista tunteneeni kipua taistelun aikana, enkä osuman saadessani. Vain epäuskoa ja sitten pelkoa. Hoitajalla on troppeja joilla kivun saa pois, ja hän tuo niit pyydettäessä.  Koetan kestää kipua niin pitkään kun vain voin. 

Komppania joutui ristituleen yllättäen. Jouduimme vetäytymään jälleen yhdestä kylästä. Pataljoonan komentaja oli raivoissaan minulle. Prikaatin komentaja oli raivoissaan pataljoonan komentajalle. Ja joku komissaari oli varmasti raivoissaan prikaatin komentajalle. Tiedustelumme on jatkuvasti tehnyt virheitä viime aikoina. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta vihollinen on aina askeleen edellä. Minun miehenikin tietävät sen, vaikka sensuuri on varsin tiukkaa. Miesten viesteissä kotiin ei saa kertoa mitään, eikä kotoa koskaan tule mitään muuta kuin tyhjänpäiväistä jaarittelua vastaukseksi. "Miesten". Poikia he ovat, niinkuin minäkin. Kolmekolmatta vuotta ikää, ja olen komppanian päällikkönä, koska kukaan muukaan ei näitä hommia suostu hoitamaan. 

Nyt se homma lienee ohi. Lasaretissa saadaan korjattua melkein kaikenlaiset vammat. Irronneet raajat saadaan kiinnitettyä takaisin. Olen nähnyt kuinka miehiltä on irronnut olkapää ja se on laitettu takaisin. Koneet tekevät ihmeitä.  Ihmisen keho voidaan korjata, koska se on vain kone. Mutta sielua ne eivät vieläkään saa karsittua kasaan. Kun se on mennyttä, se on mennyttä. Yrittävät ne aina silti, mutta aina ne lähetetään kotiin. Parempi olisi antaa kuolla, sanon minä. Elämä ilman sielua ei ole mitään elämää. 

Minä en voi enää sotia. 

En ole harjaantunut lukija, joten en ehtinyt ensimmäisenä iltana lukea kirjaa kovin pitkälle. Pysähtelin usein tavaamaan tekstiä uudelleen ja uudelleen. Toisinaan keskittymiseni herpaantui ja palasin useamman rivin takaisin ja tavasin uudelleen. Vanhat pukstaavit vaikeuttivat lukemista entisestään, sillä siellä ja täällä tulkitsin yhden toiseksi ja sana muuttii merkitystään, kunnes myöhemmin huomasin virheeni ja jouduin palaamaan taas takaisin.

Ei kommentteja: