Kofeiini

Aloin jokin aika sitten kärsiä jonkin asteisesta refluksista, minkä seurauksena aamuöisin tunsin melko pahaa poltetta ruokatorvessa. Ruokatorvi ärtyi siinä määrin, että päädyin lääkärin ohjeesta ottamaan noin kuukauden kuurin happosalpaajaa. Lisäksi olen eliminoinut ruokavaliostani useita ruoka-aineita joiden olen havainnut pahentavan vaivaa. Viimeisenä päädyin lopulta jättämään kofeiinin.

Join viimeisen kahvikuppini (toistaiseksi) viime viikon maanantaina aamulla. Tiistaina päivällä tunsin melko voimakasta päänsärkyä, joka kylläkin helpotti jo keskiviikkona hieman. Täysin se ei poistunut, ja tuntuu vielä nytkin, noin viikkoa lopettamisen jälkeen. Tämän lisäksi olo on varsin väsynyt.  Edellisen kerran olen ollut näin pitkän ajan ilman kahvia vuonna 2005.

Hieman yllättäen tuntuu kuitenkin ettei tämä ole vaikuttanut voiman tuotantoon salilla juurikaan. en ole mitään maksimeita yrittänyt viimeisen viikon aikana, mutta kohtuullisen raskaan treenin vedin sekä torstaina että sunnuntaina ja se tuntui sujuvan varsin hyvin. Älylliseen suorituskykyyn vaikutus oli alkuun suuri, mutta ajattelukykyni tuntuu nyt palautuneen suunnilleen ennalleen.

Ensimmäisinä päivinä koin suoranaista kahvin himoa, mutta se on väistynyt. Olo on edelleen vähemmän kuin täydellinen ja jonkinlainen tietoisuus on mielessä koko ajan siitä, että juomalla kupillisen kahvia olo paranisi selvästi. Se on kuitenkin eri asia kuin varsinainen pakottava kahvin himo.

Addiktioista kuvitellaan usein, että niiden ylläpitävänä mekanismina toimisivat etupäässä vieroitusoireet. Toki vieroitusoireilla on roolinsa addiktion ylläpidossa, mutta olen kokenut että pelkkä vieroitusoire ei ole keskeinen addiktion ylläpidossa. Esimerkiksi joskus vuosia sitten söin SSRI-lääkkeitä noin vuoden ajan ja niiden lopettaminen oli vaikeaa vieroitusoireiden vuoksi; Serotonerginen järjestelmä meni jotenkin sekaisin ja kun lääkkeen jätti ottamatta, sain erilaisia erikoisia oireita kuten "sähköiskun" tuntemuksia ja jopa lieviä hallusinaatioita. Näihin ei kuitenkaan liittynyt mitään erityistä halua tai himoa ottaa lääkettä.

Sen sijaan kofeeini kahvin muodossa on ainoa koskaan hankkimani varsinainen addiktio siinä mielessä että vieroitusoireiden -- jotka sinänsä ovat siedettävämmät kuin vaikkapa juuri SSRI-lääkkeissä -- lisäksi tuntuu olevan suoraan motivaatiorakenteeseen kohdistuva adaptaatio.  Siis jotain sellaista, että "halu" ei ole välineellinen, esimerkiksi että tavoittelen sitä oloa joka tulee kahvin juonnista, vaan halu kohdistuu asiaan itseensä. En ole koskaan tupakoinut siinä määrin, että olisin kehittänyt riippuvuuden, mutta tupakoinnin addiktiivisuus perustuu käsittääkseni pitkälle siihen että nikotiini ja tupakan sisältämät harmiinit yms yhdisteet muokkaavat dopaminergistä järjestelmää niin, että käsiteen "motivaatio" merkitys muuttuu ihmisellä; ihminen "haluaa" nimenomaan tupakoida, eikä siis tavoittele mitään tupakasta saamaansa mielihyvää tms.

Tämä kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että ihmisen "vapaa tahto" on minusta jokseenkin pöhkö käsite ylipäätään. En sano etten "usko" vapaan tahdon olemassaoloon tai että "uskon" siihen, vaan pidän koko kysymystä näennäisenä ja mielettömänä.  Kuuntelin eilen radiossa haastattelua jossa teologi -- en saanut hänen nimeään koska olin autossa ja aloitin ohjelman keskeltä, ja saavuin lisäksi perille ennen ohjelman päättymistä -- pohti ihmisen sielun ja ihmisyyden merkitystä, toki kristillisessä viitekehyksessä.

Keskustelu oli mielenkiintoinen, sillä pohdinta oli varsin hyvää näennäisen mielipuolisista lähtökohdistaan huolimatta. Jotten lähtisi liiaksi tangentille, ja tämän kirjoituksen punainen lanka (jos sellainen edes on) ei hukkuisi, olennaisena oli se, ettei teologi nähnyt mitään periaatteellista estettä sille, että ihmisen kyky tehdä päätöksiä ja prosessoida tietoa tai myöskään ns "sielu" ole mitenkään väistämättä mitenkään "yliluonnollinen" tai jotenkin biologisesta olennosta irrallinen "henkinen" asia, vaan sen voidaan ajatella olevan jäännöksettä redusoituva ihmisen biologiaan ja vaikkapa hermoston toimintaan. Tällainen näkemys ei ole erityisen suuressa suosiossa uskovien keskuudessa, mutta se ei mitenkään ole kuitenkaan ristiriidassa millään periaatteellisella tasolla kristinuskon kanssa.

En nyt ole tästä erityisen kiinnostunut sinänsä, sillä minun näkemykseni on mitä on. Olennaista on kuitenkin se, että addiktio, vaikka se ymmärrettäisiin puhtaasti kemiallisena ja biologisena mekanismina, voidaan ilman ristiriitaa myös ymmärtää ihmisen sielun turmeltumisena. Se, kuinka vakava synti tai tahra sielussani on se, että tahdon juoda kahvia ja annan tälle halulle myös periksi, on toki sitten toinen asia.

Tämä nyt ei missään nimessä tarkoita että olisin lopettanut kahvin juomisen koska pitäisin sitä "syntinä". Lopetuskokeilun syynä olivat refluksivaivat, ja niiden helpottuminen jo toisena päivänä kahvin juonnin lopettamisen jälkeen vahvisti päätökseni. Mutta toisaalta, jos ajattelemme -- ja miksi emme ajattelisi -- että mikä vahingoittaa kehoa vahingoittaa myös sielua, tekee kahvin juomattomuus hyvää myös sielulleni.

Ainakin siihen asti kunnes sairastun dementiaan.