Vaihtoehdottomuus IV: Rajakustannus ja -hyöty.

Kent Beck kirjoittaa nollaa lähestyvän rajakustannuksen problematiikasta. Klassisen taloustieteen perustuloksiin kuuluu, että kilpailu painaa hintarakenteen sellaiseksi, että tuotteen hinta on sen tuotannon rajakustannus. Tunnetusti infromaation rajakustannus on nolla.

Tämä tarkastelu on toki tietyssä mielessä validi, mutta siinä unohdetaan eräs erittäin tärkeä toinen puoli. Hinta ei määräydy yksin rajakustannuksesta, vaan myös rajahyödystä, ja mainittu tulos itseasiassa sanoo, että hinta ja tuotettu määrä saadaan siinä pisteessä, jossa rajahyöty ja -kustannus ovat yhtä suuret.

Koska informaation tuottamisen rajakustannus on nolla, klassinen taloustiede ei itseasiassa anna ratkaisua lainkaan: se ei kerro tuotettua määrää eikä hintaa, koska rajahyöty ei ole nolla. Tulos voidaan toki tulkita niin, että rajakustannus on nollasta poikkeava vain vähän (kopiointiin kuluu aikaa jne.) ja siksi markkinat "toimivat" informaation kohdalla.

Ongelmaksi muodostuu se, että kustannus on tässä tapauksessa transaktiokustannus, jotka itseasiassa oletetaan juuri klassisessa taloustieteessä merkityksettömiksi muihin kustannuksiin nähden. Transaktiokustannukset - ja linkittämässäni tekstissä mainittu pääomakustannusten dominoivuus - synnyttävät tilanteita, joissa oikea tarkastelun viitekehys ei suinkaan ole enää kilpailulliset markkinat, vaan tarvitaan jonkinlaista peliteoreettista tarkastelua.

(Johdannoksi hinnanmuodostukseen tällaisilla aloilla käy vaikkapa Oz Shyn Economics of Network Industries)

Markkinatalous on vain kvantitatiivisten muuttujien (kuten rahan) avulla tapahtuvaa spontaania sosiaalista organisoitumista. Se, että se nähdään jonkinlaisena komento- tai vallankäyttöjärjestelmänä, on marxilainen näkökulma. En kiistä sellaisen näkökulman informatiivisuutta, mutta se tuottaa tyypillisesti häikäisevän kehnoja operationalisointeja. Siksi voidaan sanoa, että vaikka taloudellisia tosiasioita esiteltäisiinkin jonkinlaisina valtarakenteina, joita on syytä purkaa, poliittisen relevanssin antaminen sellaiselle tarkastelulle on parhaimmillaankin hivenen riskialtista ja pahimmillaan tuhoisaa.

IPR:ssä on kyse jonkinlaisesta käänteisestä marxilaisuudesta ja siitä, että markkinatalouden havaitut "lainalaisuudet" ymmärretään preskriptiivisinä ennemminkin kuin jotain ilmiötä koskevien havaintojen yleistyksinä. Nähdään siis markkinatalouden "valtarakenne", mutta sitä ei suinkaan haluta purkaa (kuten vasemmistolaiset usein haluavat), vaan sitä halutaan laajentaa sellaiseen kehään, jossa taloustieteen lainalaisuudet ovat jo rikkoontuneet.

"Varastamisen" käsitteen venyttäminen on yksi tällainen. Sensijaan, että "varastaminen", talouden viitekehyksessä, nähtäisiin reaalisen kustannuksen aiheuttamisena muille vastoin näiden tahtoa, "varastamista" onkin hyödyn kokeminen. IPR-ajattelussa siis auton ottaminen ja sen ajaminen rotkoon ei ole varastamista, koska siitä ei koidu varkaalle hyötyä. Sensijaan esimerkiksi musiikin kuunteleminen omassa kellarissa on varastamista, koska siitä koetaan olevan hyötyä.

Informaatiohyödykkeiden tuottamisen suuri pääomakustannus ja mitätön rajakustannus synnyttävät ongelman. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan aina näihin päiviin asti lainsäädännöllä ja välttämään rakentavien ratkaisujen etsiminen ja sivuutettu pääoman tehokkaan allokoinnin varmistaminen.

En kiistä informaatiohyödykkeiden tuottamiseen liittyviä, etupäässä peliteoreettisia, ongelmia. Mutta kuten yleensäkin ihmisten toiminnassa, ongelman ratkaisemiseksi on hyödyllistä ensin ymmärtää itse ongelma ja sitten korjata se, mikä on vialla. Nykyinen järjestelmä ei toimi näin, vaan on jonkinlaista neliönmuotoisen tapin vasaroimista pyöreään reikään. Kun ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Informaation tuottamisen ongelmakenttä on etupäässä lainopillinen lähinnä siksi, että siitä on sellainen tahallaan tehty.

Jälleen yksi IPR:n uhri.

Me emme ehkä halua ajatella asiaa, mutta IPR:llä on myös sellaisia uhreja, joita ei heti ensinäkemältä tule ajatelleeksi. Michael Joseph Jackson syntyi perheeseen, jossa panostettiin ammattimaiseen taiteeseen. Yhdeksi merkittäväksi argumentiksi IPR:n ja erityisesti musiikin tekijänoikeuksien puolesta on noussut se, että ammattimainen taiteenharjoittaminen kärsisi ilman tällaisia järjestelyitä.

Michael Jackson edusti kaikissa suhteissa, niin musiikillisena ja kulttuurillisena ilmiönä, musiikkiteollisuuden merkittävänä toimijana, kuin henkilökohtaisessa elämässäänkin, kaikkea sitä, mikä IPR-ajattelussa on vikana. Useimmat IPR-kriitikot ja monet muutkin, muistavat kuinka Jackson aikanaan osti oikeudet liki kaikkiin Beatlesien kappaleisiin. Asiasta käytiin oikeuttakin ja Jacko voitti. Minulla ei ole tietoa oikeuksien myöhemmästä kohtelusta.

On vaikeaa kuvitella, miten Jacksonin henkilökohtaisen elämän ja sen, kuinka showbisnes pisti miehen lapsesta asti täysin sekaisin, olisi voinut rekonstruoida ympäristössä, jossa elitistinen IPR-ajattelu ei leimaisi käsitystämme musiikista ja muusikoista. Hän todennäköisesti uskoi fiktiiviseen käsitykseen jumalallisista inspiraatiosta ja tavallisia kuolevaisia korkeammasta olemisen muodosta, jonka hän oli saavuttanut tulemalla supertähdeksi. Ainakin tätä kuvaa viljeltiin estoitta 90-luvulla.

Voidaan siis sanoa, että lahjakas, traaginen hahmo, ökyrikas ja musiikkibisneksessä häikäilemätön mies olisi jäänyt syntymättä, jos yleisön halukkuus ruokkia tuota sairasta mielikuvaa olisi ollut edes vähän heikompi. Ja jos kokonaista teollisuudenhaaraa ei olisi kehitetty juuri tähtäimenä luoda tämänkaltaisia ihmisiä. Meinasin kirjoittaa "hirviöitä", mutta se ei tee oikeutta. Jackson oli paljon enemmän uhri. Hänen verensä tahraa kaikkien IPR-apologeetikkojen käsiä. Hävetkää.

Vaihtoehdottomuus III: Patentit.

Patentti on itseasiassa verraten erikoinen ja tietyllä tavalla hyvin nerokas järjestely. Sen ideana on tuottaa yhtäältä kannustin innovaatioiden tuottamiseen ja toisaalta niiden julkistamiseen. Patentti voidaankin ajatella valtion tms. väkivaltakoneiston myöntämäksi palkinnoksi teknisen innovaation julkiseksi tekemisestä.

Patentti voidaan myöntää tekniselle keksinnölle, mutta ei esimerkiksi matemaattiselle teorialle. Patentti on erilainen laillinen instrumentti kuin tekijänoikeus siinä mielessä, että patentin haltijan täytyy myös maksaa siitä, että patentti säilyy voimassa. Lisäksi se on rajoitettu ajallisesti sen mukaan, koska patenttia on haettu.

Miksi patentti on, ilmeisestä nerokkuudestaan ja kannustavuudestaan huolimatta, nettovaikutuksiltaan negatiivinen instrumentti?

Ensimmäinen ja tärkein argumenttini olisi se, että, kuten kaikki IPR, patentti synnyttää monopolin ja sen myötä tehokkuustappion. Tämä ajatellaan yleensä merkityksettömänä hintana siinä mielessä, että patentilla suojattua innovaatiota ei syntyisi ilman patentointia. Tämä argumentti vaatisi kuitenkin tuekseen muutakin kuin väitteen, että näin on.

On kaksi näkökohtaa. Ensiksikin, ajattelemme, että patentoidun innovaation hyöty halutaan mahdollisimman laajalti yhteiskunnan käyttöön. Patentti kannustaa tähän, koska patentti itsessään on kallis ylläpitää; näinollen oikeuksia sen käyttöön kannattaakin myydä eteenpäin ja näin levittää tekniikkaa. Patentti on lisäksi julkista tietoa, joten se ei (muka) estä jatkokehittelyä ja innovointia, vaan pikemminkin kannustaa siihen.

Todellisuudessa kuitenkin patenttijärjestelmän korkea hinta ja erityisesti patenttioikeuksien valvominen oikeudessa on kallista. Siksi patentteja haalivatkin suuret yritykset, jotka pyrkivät käyttämään patentteja yhtäältä kilpailijoidensa häirintään ja toisaalta suojakeinona sitä vastaan, että joku kilpailija yrittää käyttää omaa patenttiiaan aseena. Tällaiseen peliin ei yksittäisellä ihmisellä ole mitään mahdollisuuksia, joten keksijä myy patenttinsa usein jollekin yritykselle, joka sitä tarvitsee.

Edes tämä ei olisi ongelma, jos halu hankkia patentteja johtaisi siihen, että innovaatioita tehdään enemmän. Tämä toteutuu kuitenkin vain siinä mielessä, että innovaatioita pyritään tekemään sellaisten tekniikoiden parissa, joissa jokin spekulatiivinen ratkaisu kattaa mahdollisimman laajan sovellusalueen. Esimerkkeinä rintasyöpägeenin patentointi, ultraäänen käyttö aivostimulointiin on patentoitu jne. Näitä vastaan voidaan argumentoida siten, että ne ovat yksittäistapauksia ja että koko patenttijärjestelmää ei voi syyttää muutamasta typerästä viranomaisratkaisusta.

Tämä on kuitenkin epärehellistä, sillä patentointi on bisnestä ja bisneksessä pyritään maksimoimaan voittoja. Patenttijärjestelmän perusteleminen kokonaisedulla ja innovoimisen lisääntymisellä ei oikein onnistu, jos voidaan osoittaa patentointia käytetään merkittävissä määrin innovaatioiden estämiseen. Lisäksi patenttijärjestelmän toiminnasta iso osa on vain suurten yritysten jonkinlaista korttipeliä, jolla ne yrittävät kiristää toisiltaan miljoonia, kuten vaikkapa Nokian ja Qualcomm:in tapauksessa.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä patenttijärjestlmää vastaan pitäisi osoittaa myös, että innovaatioita syntyisi ilmankin. Tämä on tietysti vaikeaa ensinäkemältä, koska kuten aina IPR:n ollessa kysessä, IPR-ajattelu on "panssaroitu" näitä argumentteja vastaan siitä triviaalista syystä, että jos joku nykyaikana tekee merkittävän innovaation, niin hän ilman muuta sen patentoi. Tämän vuoksi lähihistoriasta on vaikea osoittaa merkittäviä keksintöjä, jotka ovat jääneet patentoimatta. Semminkin, kun iso osa niistä on sellaisia, että niitä väitetään patentoiduiksi jossakin muussa yhteydessä. Kuten vaikkapa hyperlinkin tapauksessa.

Tämä panssari on joidenkin mielessä niin läpitunkematon, että esimerkiksi taannoin eräs IPR-guru julisti Tekniikka ja Talous lehdessä, että jos jotakin innovaatiota voivat hyödyntää kaikki, siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ajatus siis iskostuu niin voimakkaasti ihmisten mieleen, että teknologian kehitystä - niiltä osin kuin sitä ei patentoida - ei edes pidetä minään kehityksenä.

Tosiasiassa suuri osa innovaatioista tehdään patentoimatta ja ne leviävät yhteiskuntaan huomaamatta. Niistä ei nosteta meteliä, emmekä me näe niitä. Tämä havainto ei kuitenkaan ole mitenkään keskeinen tai edes olennainen omassa patenttien vastustamisessani.
Olennaista on se, että tuotekehityskilpailussa pärjätäkseen täytyy yritysten joka tapauksessa kohdata kilpailijansa. Tuotteiden pitää tulla markkinoille verraten nopeasti ja niiden ominaisuuksien pitäisi olla kilpailukykyisiä. Patentoinnilla pyritään takaamaan, että jos tällainen ero syntyy, niin ainakin samaiseen teknologiseen innovaatioon perustuva ero myös säilyy verraten pitkään. Tämä on kannustinvaikutuksena negatiivinen sekä patentinhaltijalle itselleen että erityisesti kilpailijalle. Patentinhaltijan kannusteet kehittää tuotettaan eteenpäin heikkenevät ja toisaalta kilpailijan halukkuus parantaa teknologiaa vähenee, koska jo patentoitua ratkaisua ei kannata yrittää parantaa.

Tilanne on oikeastaan hyvin samanlainen kuin bittimuotoisten kulttuurituotteiden markkinoilla. Erotuksena on se, että patenttien kohdalla myytävä hyödyke täytyy jotenkin tuottaa, joten kukaan ei pääse ilmaiseksi hyödyntämään kehitettyä teknologiaa. Yritykset saavat tuotteensa markkinoille ja niillä on mahdollisuus myydä ne ja saada jokaisesta kappaleesta rahaa ilman patentointiakin, jos ne vain asiakkaille kelpaavat. Kilpailijoilla on ilman patenttia mahdollisuus selvittää miten mahdollinen kilpailuetu on syntynyt ja pistää paremmaksi.

Tämä liittyy yleisemmin peliteoreettiseen tarkasteluun yhteiskunnasta. Pahamaineinen vangin dilemma syntyy tilanteesta, jossa kukin pelaaja aidosti preferoisi tilannetta, jossa kaikki pelaavat "A" (vähän tuotekehitystä) mutta siirron "B" (enemmän tuotekehitystä) pelaaminen on kullekin pelaajalle erikseen rationaalinen valinta, kunhan pelaajia on enemmän kuin yksi. Tässä tasapainotilassa syntyy enemmän innovaatioita, mutta voitot jäävät yhtä pieniksi kuin kaikkien preferoimassa tilanteessa.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa innovoimisen synnyttämä ulkoisvaikutus koituu koko yhteiskunnan hyödyksi. Aivan samalla tavalla kuin kilpailu klassisessa taloustieteessä painaa hinnat alas myyjien harmiksi ja kuluttajien iloksi. Patentoiminen rikkoo tätä peliä. Sen toiminnallinen perustelu tehdään väärän tarkastelukehyksen kautta: Patentoimisen ajatellaan kannustavan yksittäistä toimijaa innovoimiseen, mitä se tekeekin, kun muut vielä harkitsevat entryä. Mutta jos kaikki pelaajat ovat jo mukana, niin se mahdollistaa kehityksen vain yhdelle pelaajista kerrallaan ja hävittää kilpailun tuomasta hyödystä ison osan.

Lisäksi patentin legitimiteettiä horjuttaa sekin, että moni tekninen innovaatio on omana aikakautenaan tietyssä mielessä ilmeinen ja usein tuleekin keksityksi useamman riippumattoman toimijan taholta. Patentin hakemispäivä on verraten mielivaltainen määrittely sille, kuka yksinoikeuden saa. Tätä voi verrata aiemmin sisällöntuotannon ja "jumalaisen inspiraation" suhteesta esittämääni kritiikkiin: Keksintöjen tekeminen on kovaa työtä, mutta siinä ei ole mitään kauhean mystistä ja ei ole mitään syytä, etteikö kaksi henkilöä voisi tehdä olennaisesti samansisältöisen keksinnön.

Kullekin alalle pätee omanlaisensa tarkastelukehys patentoinnin suhteen ja tässä esittämäni mekanismit ovat joillakin aloilla vahvempia ja joillakin heikompia. Yleisrakenne on kuitenkin sama. Ja tämän lisäksi patenteille pätee kaikki se, mitä olen IPR:stä yleisemmin sanonut.

Vaikka suhtaudun nuivasti patentteihin ja patenttialainsäädäntöön, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että on aivan varmasti olemassa joitain keksintöjä, jotka olisivat jääneet julkistamatta tai jopa tekemättä ilman patentointia. Väitän kuitenkin, että kokonaisuuden kannalta näiden merkitys on pieni verrattun kustannuksiin patenttien vuoksi torpedoitujen innovaatioiden ja lainopillisten kustannusten muodossa.

Vaihtoehdottomuus, välinäytös.

Tilasin kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli Boldrin & Levinen Against Intellectual Monopoly. Maksoin kirjasta siitä huolimatta, että sen saa ladattua ilmaiseksi; en olisi todennäköisesti maksanut penniäkään, jos näin ei olisi. Syy maksuvalmiuteeni on, että yksinkertaisesti pidän kirjoista. Joku reilu 10 euroa kirjasta, vaikka onkin paljon, on kuitenkin sen verran pieni kustannus, että paperikopion arvo on minulle reippaasti tuota suurempi. Kaikille ei näin ole, joten heille saman informaation kuuluu olla saatavana rajakustannuksin.

Toinen kirja - tai oikeastaan pamfletti - oli Kinsellan Against Intellectual Property, joka on toki vanha ja jota olen jo lueskellutkin vähän, mutta ajattelin tukea roposillani myös vähän "toisinajattelijoita", eli Mises-instituuttia. En ole libertaari, mutta tässä nimenomaisessa asiassa libertaareilla on järkevää sanottavaa.

Economistin economics focus muutaman viikon takaa käsittelee IPR:n murtamisen problematiikkaa. Pohdinta rajoittuu kuitenkin kilpailulainsäädännön näkökulmaan, joten se ei sisällä mitään kovin ansiokasta IPR-kritiikkiä sinänsä. Idean IPR:n murtamisesta yhtenä keinona kilpailulainsäädännön työkalupakissa pitäisi olla kuitenkin enemmän esimerkiksi libertaarien mieleen kuin vaihtoehtojen. Kettunen käsitteli rinnasteista asiaa.

Soininvaara käsittelee oppikirjojen ja IPR:n suhdetta. Hänen esittämänsä keino ei ole huono, ja toimii IPR:stä riippumatta. Ideana on siis, että koska oppikirjojen tuottaminen vaatii sisällöntuottamista, niin maksetaan sisällöstä sisällön mukaan ja maksetaan kirjoista marginaalikustannus. Sisältö ei muutu niukaksi tai kalliimmaksi tuottaa vain siksi, että koulut pakottavat lapsia hankkimaan kirjoja. Kustantajien toimintaan näyttäisi liittyvän rent-seekingiä tai ainakin jonkinlaista pelaamista sillä, että painostetaan kouluja hankkimaan uusia kirjoja joka välissä. Tämä on tyypillinen IPR-epäkohta.

Piraattiliitto, joka on itselleni uusi tuttavuus, näyttää linkittävän ja kommentoivan monia IPR-ylilyöntejä. Linkitetyssä tekstissä siis yksinhuoltajaäidille mätkittiin miljoonakorvaukset siitä, että hän jakoi koneeltaan tekijänoikeuden alaista materiaalia. Tämänkaltaiset tuomiot ovat yhtäältä IPR-apologeetikkojen painajainen toisaalta märkä uni.

IPR-keskustelu on Suomessa melkein mahdotonta kahdesta syystä:
Ensiksikin, "piraatit" esittävät argumenttinsa toki nykyään jo asiallisesti ja kiihkottomasti, mutta argumenttien perustana henkilökohtainen vapaus. Tämä ei ole väärä tai huono perustelu, mutta se ei toimi, koska suomalaiset eivät tyypillisesti arvosta vapautta, vaan toimivuutta. Itse en perustele IPR-vastustustani vapauksien kautta, vaan pyrin argumentoimaan IPR-ajattelun virheellisyyden ja haitallisuuden kautta.

Toiseksi, suomalaiset ovat tyypillisesti hyvin auktoriteettivetoisia. Suomalaista poliittista keskustelua leimaa erittäin voimakas väistämättömyyden retoriikka. Tämä näkyy esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Vaikka olen paljon enemmän nykyisen "ihanan, luonnollisen ja väistämättömän" politiikan kannalla kuin esimerkiksi nykyisen IPR-lainsäädännön kannalla, niin tällainen perustelu ei ole älyllisesti kestävää. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja ihmisten toiminnassa ihmisiä kohtaan ei ole mitään "väistämätöntä", siis ihmisten toiminnasta riippumatonta. IPR-ajattelun kääntämiseksi tällainen väistämättömyyden retoriikka on rikottava. Siksi pyrin argumentoimaan, että IPR:n poistaminen on välttämättömyys ja ainakin jonkinasteisesti väistämätön teknologian kehityksen seuraus.


Niille lukijoille, joita IPR ei kiinnosta, pahoittelen, että keskityn tähän asiaan näin paljon.

Reunahuomautus vaihtoehdottomuuteen.

Paperimme hyväksyttiin erääseen verrattaen kovatasoiseen konferenssiin, jossa hyväksymisprosentti oli noin 30. Paperit julkaistaan LNCS-sarjassa. Ennen kuin paperi painetaan ja laitetaan verkkoon, minun (tai kanssakirjoittajani) täytyy allekirjoittaa paperi, jolla luovutetaan merkittävä osa paperin tekijänoikeuksista kustantajalle.

Springerin politiikka on sentään järjellisen tuntuinen: Kirjoittajalla itsellään on oikeus levittää teosta omilla verkkosivuillaan. Jotkut kustantajat kieltävät tämänkin.

IPR-ajattelun puolustajat eivät tyypillisesti näe tässä mitään ongelmaa, mutta itse pidän jotenkin käsittämättömänä sumutuksena, että Suomessa edelleen käytetään termiä tekijänoikeus, vaikka näissä tapauksissa nimenomaan tekijä joutuu luopumaan oikeuksista tekeleeseensä ja asettamaan usein itsensä täysin samalle viivalle kenen tahansa kuluttajan kanssa.

Tilanne on tällainen, koska tieteessä julkaisukulttuuri on sellainen, että kustantamot voivat pitkälti sanella ehdot. Kustantamot eivät nykypäivänä edes kanna juuri mitään kustannuksia: esimerkiksi Journalien editorial boardit eivät saa tyypillisesti palkkaa. Konferenssien proceedingsejä painetaan yleensä osallistujille, mutta näiden kustannukset katetaan osallistujien maksuista. Kustantajalla ei ole oikeastaan mitään todellista tarvetta tälle. Lisäksi kirjoittajat itse ovat vastuussa tekstin muotoilusta, kustantaja ei tarjoa oikeastaan mitään muuta "rahanarvoista" kuin julkaisukynnyksen ja senkin korkeuden määrittävät tiedeyhteisön vapaaehtoiset jäsenet.

Jostain syystä tiedeyhteisö on mukana tässä. Syitä voin vain arvailla. Yksi tärkeä tekijä lienee se, että kustantajan "arvovalta" on tärkeä julkaisun arvostuksen lähde. Tämä ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä tämän arvovallan takana on vain tiedeyhteisö itse. Kustantaja on tietyssä mielessä vain loinen.

En tietenkään kiistä sitä, etteikö kustantajalla olisi funktiota. Ennen internettiä kustantaja tarjosi jotain tärkeää - paperikopioita - ja otti myös riskin julkaistessaan artikkelin. Tähän tarkoitukseen kustantaja tarvitsi rajapinnan. Nyt kustantajalla ei ole mitään riskiä, pelkkä rajapinta. Ei ole sinänsä mitään objektiivista syytä sille, etteikö tiedeyhteisö itse voisi luoda rajapintaa julkaisulle. Näin monin paikoin onkin, toki.

IPR-ajattelu toimii tässäkin kohtaa jarruna kehitykselle ja innovaatioille, joita sen apologeetikot niin kovasti väittävät suojelevansa.

Vaihtoehdottomuus II.

Eräs vahvimmiksi koetuista IPR- argumenteista on ns. kannustinargumentti. Kannustinargumentti sanoo, että IPR-lainsäädäntö on välttämätöntä, koska informaatiohyödykkeitä ja innovaatioita ei tuottettaisi ellei niiden suoralla myynnillä voisi hankkia tuloja. Käsittelen tässä asiaa siltä kannalta, että jopa tyystin ilman IPR-lainsäädäntöäkin, tilanne olisi parempi.

On nähtävä ensiksi, että IPR-ajattelussa yleensä vallitsee tietynlainen epärehellisyys vaihtoehtoisuuden käsitteen käytössä. Vaihtoehto postuloidaan ceteris paribus, eli oletetaan, että mikään muu ei yhteiskunnassa muutu kuin se, että rahahanat informaation myynnistä vain yht'äkkisesti sulkeutuvat. Tämä täytyy kumota siten, että kompensoivia mekanismeja todella tulee esiin, ei ainoastaan osoittamalla epärehellisyys.

Informaation tuottajalla on usein monta päällekkäistä kannustinta. Yksi näistä on IPR-lainsäädännön vallitessa mahdollisuus hankkia tuloja myymällä tai lisenssoimalla informaatiota. Tämä on keskiössä esimerkiksi kulttuurituotteiden, erityisesti musiikin, mutta jossain määrin myös elokuvien kohdalla. Myös suoraan käyttöön myytävien ohjelmistojen, kuten pelien, tekstinkäsittely-, taulukkolaskenta-, jne. ohjelmien kohdalla tämä kannustin on usein keskeinen.

Yleisestiottaen tämä on kuitenkin kaikkein vähiten ongelmallinen IPR-ajattelun karsimisen kohdalla ja ceteris paribus-argumentti on helpoin kumota. Esimerkiksi musiikista ylivoimaisesti suurin osa tuotetaan nykyisin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät koskaan saa siitä penniäkään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö tuotetun musiikin määrä ja laatukin voisi vähentyä, ainoastaan, että väite "kaikki loppuu" on täysin älytön. Olen itsekin levyttänyt musiikkia täysin tietoisena siitä, etten koskaan saa siitä penniäkään tuloja. Lukuisat muusikot keikkailevat ja vuokraavat studioaikaa itselleen, jakavat levyjään ilmaiseksi PR-tarkoituksessa. Heidän suurin motivaationsa on yleensä jokin ihan muu kuin rahan tekeminen levyjä myymällä.

IPR-vapaan musiikin aikakaudella erilaiset sisällön kierrätykset ja toisaalta Internet-pohjaiset kuuntelulistat jne. tekisivät levy-yhtiöiden markkinointikoneistoista turhia. Tämän vuoksi levy-yhtiöt lobbaavat IPR-ajattelun ja -lainsäädännön puolesta. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että tämä verraten suuri (tosin kutistuva) teollisuudenhaara on pitkälti tarpeeton ja aivan erityisesti tehoton: valtavat määrät luovaa työtä, resursseja ja rent-seekingillä ansaittua rahaa käytetään vain sen olemassaolon ylläpitämiseen ja julkisuuden floodaamiseen yhtiöiden valitsemien artistien tuotteilla. Valinnanvara on nykyoloissa kapeampi kuin se olisi vapaan musiikin ympäristössä.

Toinen kannustin on usein se, että informaatiolla sinänsä on käyttöarvo ja se on välillinen ansaintakeino, ei myytävä tuote sinänsä. Tämä tulee kyseeseen erilaisissa teknisissä innovaatioissa, mutta myös esimerkiksi osa TV-ohjelmista on tällaisia. TV-yhtiön oma sarja tuottaa usein hyvin korkeiden katsojalukujen vuoksi, mutta ei siksi että katsojat maksaisivat, vaan siksi, että mainostajat arvostavat korkeita katsojalukuja. Useiden suosittujen TV-sarjojen tuottajat jakavatkin jaksoja (tosin heikkolaatuisina) verkossa jälkikäteen. Käsittääkseni erilaiset DVD-boxien myyntitulot yms. ovat useimmiten vähäisiä verrattuna alkuperäisesitysten mainostuloihin.

Teknisten innovaatioiden kohdalla kyseeseen tulee jokin oman fyysisen tuotteen parannus, joka tekee tuotteesta haluttavamman. Tällaista informaatiota suojellaan patenteilla, mallisuojalla ja tavaramerkillä. Näistä oikeastaan ainoastaan tavaramerkki voidaan perustella IPR-ajattelusta riippumatta siten, että tavaramerkkirikkomusta voidaan pitää jonkinlaisena kuluttajan petkuttamisena. Tärkein ominaisuus tässä on kuitenkin se, että tämä kannustinvaikutus ei katoa mihinkään sillä, että IPR-lainsäädännöstä luovutaan vaikka sitten kokonaan.

Kolmas kannustin liittyy kilpailuetuun, jonka IPR-lainsäädäntö mahdollistaa. Teknisen innovaation patentoiminen tai tuotteen vetävän ulkonäön suojeleminen rajoittavat kilpailua ja mahdollistavat epätäydellisestä kilpailusta hyötymisen. Tästä syntyy aina väistämättä hyvinvointitappio, joka on luonteeltaan samanlainen kuin se, että monopoli asettaa hinnan liian korkeaksi. Itseasiassa tämä hyvinvointitappio on kannustinvaikutuksen kääntöpuoli.

Lääketeollisuus

Tärkein tämän kannustimen ilmenemismuoto ja tärkein argumentointikohde on ilmeisistä syistä lääketeollisuus. IPR-ajattelun vastustajien kohteena lääketeollisuus on mieleinen, koska mainitun monopolisoinnin tuoma hyvinvointitappio voidaan usein mitata ihan ihmishenkinä ja elinvuosina. Toisaalta se on argumentointikohteena myös mieleinen IPR-ajattelun puolustajille, koska lääkekehityksen pysähtymisen seurauksista on helppo vetää myös hyvin synkkiä ennusteita.

Siksi onkin erityisen tärkeää argumentoida ja perustella asia huolellisesti nimenomaan lääkkeiden osalta. Lääkkeen tuotekehityskustannukset ovat kalliit useammasta eri syystä. Ehkä yllättäen, missään nimessä suurin kustannuserä ei ole uusien molekyylien innovointi. Laboratoriot, joissa uusia lääkemolekyylejä kehitellään, ovat toki kalliita, mutta niiden kustannuksia mitataan muutamissa miljoonissa, kun koko apteekin hyllyä edeltävän kehityskaaren kustannukset voivat liikkua sadoissa miljoonissa, jopa miljardeissa.

Pfizerin asiantuntijan kirjoittamassa artikkelissa käsitellään prosessia hieman.

Industry scientists searching for a new drug typically must sort through 5,000 to 10,000 new chemical inventions that look promising, in order to identify a pool of 250 compounds that then enter into preclinical laboratory and animal testing. Of those 250 unique compounds, fewer than 10, on average, will show enough potential to qualify for Phase I human testing to establish basic safety.

Tässä vaiheessa ei kulu vielä paljoa rahaa, kustannukset ovat siis mitattavissa miljoonissa, mutta molekyylit patentoidaan usein jo tässä vaiheessa.

Kliininen testaus muodostaa Pfizerin mukaan 60% kaikista lääkkeen kehityskuluista. En heti löytänyt viitettä, kuinka suuri osa kehityskuluista on itseasiassa lainopillisia kuluja, mutta olen nähnyt väitteitä joiden mukaan luku vaihtelee viidestä prosentista kolmannekseen.

Siis lääkkeen kehityskustannuksista vain muutama prosentti on itseasiassa innovaatioon liittyviä kustannuksia; jos otetaan huomioon, että kustannukset jakautuvat epätasaisesti ja iso osa innovaatioista ei koskaan päädy testausvaiheeseen innovaation kustannus kehitysprosessissa on vain promilleluokkaa.

Lääkkeeseen liittyy vahva julkishyödykkeen rooli, koska siihen on investoitu paljon informaation tuottamista; myös kliiniset testit ovat informaation tuottamista. Olen kuitenkin kahdesta syystä täysin vakuuttunut, että nykyinen järjestelmä tuottaa vahvasti vinoutunutta informaatiota ja voi olla jopa vahingollinen. Molemmat liittyvät kannusteisiin.

Ensiksikin, koska kliininen tutkimus on kallista ja sitä kalliimpaa, mitä pidemmälle tutkimus etenee, on lääketehtaalla vääristynyt kannuste tuota pitkälle tutkimuksissa edennyt lääke kaikesta huolimatta markkinoille. Näin kävi esimerkiksi jossain määrin cox-2-estäjien kanssa. (Tämä esimerkki ei ole erityisen hyvä, mutta siinä ilmenee kuitenkin tämän kannustinvaikutuksen ongelma)

Toiseksi, kliiniseen tutkimukseen kannattaa ottaa vain molekyylejä, jotka voi patentoida. Kun kliininen tutkimus ylipäätään maksetaan pääosin lääketehtaiden patentoiduista lääkkeistä saamien monopolivoittojen avulla, ei jo tunnettujen molekyylien uusia lääkinnällisiä ominaisuuksia kannata tutkia. (On kolmaskin, mutta se liittyy IPR;ään yleensä ja se on ns. Biopiratismi, eli kansanomaisten yrttien lääkinnällisten ominaisuuksien patentointi. )

Tässä kohtaa tietysti sosialismia kavahtava lukija huomaa, että jos kerran yksityiset kannustimet lääkekehityksestä poistetaan, näyttäisi ainakin pintapuolisesti siltä, että kannatan kehitystyön sosialisointia. Se on tietysti yksi vaihtoehto ja myönnän, että pitäisin sitä jossain määrin parempana kuin nykyistä tilannetta. Jos lääkekehitys olisi normaalin tieteellisen prosessin mukaista tutkimusta, kannustinvaikutusten vääristymät rajoittuisivat yksittäisten tutkijoiden ja tutkimusryhmien sosiaalisiin motiiveihin ja kunnianhimoon. Rent-seeking aspekti kuitenkin katoaisi ja tieteentekijöiden vertaiskontrolli - joka tietenkään ei ole täydellistä sekään - korvaisi suuryritysten markkinointistrategisen tiedonpimityksen.

Käsittelen myöhemmin yleisempien teknologisten innovaatioiden patentoimista.

Vaihtoehdottomuus.

Ulkoisvaikutuksella tarkoitetaan kustannusta tai hyötyä, joka aiheutuu toiminnasta tai transaktiosta jollekin muulle kuin transaktion osapuolille. Esimerkkinä positiivisesta ulkoisvaikutuksesta voi olla vaikkapa henkilökohtaiseen hygieniaan panostaminen, josta syntyy muille hyötyä. Negatiivinen ulkoisvaikutus syntyy naapureilleni silloin, kun rakennan omaan pihaani ruman autotallin.

Vaihtoehtoiskustannuksella taas tarkoitetaan kahden toisensa poissulkevan tapahtuman vertailussa lopputulosten hyötyjen eroa. Jos puhelimen Mustasta Pörssistä 100 eurolla vaikka Gigantissa sama puhelin olisi maksanut 50 euroa, on puhelimeni vaihtoehtoiskustannus näiden erotus, eli 50 euroa. Monimutkaisempi esimerkki: Arvostan jääkiekkopeliä 20 euron arvoiseksi ja elokuvaa 10 euron arvoiseksi ja minulla on elokuvalippu jo kädessä, eikä sitä voi myydä tai vaihtaa. Jos saan jääkiekkopeliin ilmaisen lipun, on jääkiekkopeliin menemisen vaihtoehtoiskustannus 10 euroa. Peli ei siis ole minulle ilmainen, vaan joudun luopumaan 10 euron elokuvasta.

Tekijänoikeuksien kohdalla puolustellaan maksullista informaatiota l. kiristystä sillä, että informaation käyttäminen maksutta synnyttää hinnan suuruisen vaihtoehtoiskustannuksen tuottajalle. Jos äänilevy maksaa 15 euroa ja kopioin sen ostamisen sijaan, olen synnyttänyt vaihtoehtoiskustannuksen, joka minun pitäisi kompensoida. Tämä argumentti on kuitenkin väärä ja perustuu väärään dikotomiaan. Itse en esimerkiksi koskaan osta äänilevyjä. Jos kopioisin sellaisen, ei tästä syntyisi mitään kustannusta, koska en moraalisista syistä koskaan kuitenkaan sellaista ostaisi.

Moni muu saattaisi kuitenkin ostaa ja olisi ehkä valmis maksamaan 5 euroa, mutta koska hinta ylittää maksuvalmiuden, ei transaktiota synny. Sensijaan syntyy 5 euron suuruinen hyvinvointitappio, vaihtoehtoiskustannus toteutumattomasta potentiaalisesta transaktiosta.

Keskeinen syy siihen, miksi vastustan nykyisenkaltaista tekijänoikeutta ja ylipäätään IPR-ajattelua on yhtäältä komparatiivis-staattinen uskomus, että syntymättömien transaktioiden hyvinvointitappio ylittää moninkertaisesti sen potentiaalisen hyödyn, joka järjestelystä on, ja toisaalta uskomus, että järjestely synnyttää myös dynaamisen haitan.

Dynaamisella haitalla viittaan siihen, että informaation uudelleenkäyttö on erittäin kömpelöä. Ihminen on loppujen lopuksi aika huono tuottamaan "originaaleja" ajatuksia. On jonkinlainen romanttinen virhepäätelmä ajatella, että sisällöntuottaja tekee jotain "omaa" ja "luovaa" ikäänkuin jumalaisen inspiraation vallassa ja toisaalta kovalla työllä tekee siitä omansa ja omannäköisensä. Ihmisaivo on tähän oikeastaan tavattoman huono.

Sensijaan ihminen on hyvä muokkaamaan, liittämään, suodattamaan ja varioimaan informaatiota, jonka hän on jo omaksunut. Esimerkiksi iso osa nykypäivän kirjallisuutta on sellaista, että sitä olisi sisällöllisesti mahdotonta kuvitella ilman viittauksia aiempaan ja jopa suoria lainauksia. Sama pätee elokuviin ja elokuvallisen kerronnan keinoihin. Kuvitelkaa esimerkiksi, että elokuvan The China Syndrome tekijät olisivat voineet patentoida idean kuvata tärinää kahvimukissa esiintyvällä värähtelyllä. (En tiedä, oliko tämä edes elokuvassa ja oliko se ensimmäinen elokuva, jossa ilmaisua käytettiin, mutta tämä on epäolennaista; korjatkaa, jos olen erehtynyt.)

Tämä kuulostaa älyttömältä, mutta käytännössä tällaista torpedointia tehdään patenttien kanssa ainakin ohjelmistojen ja lääketieteen puolella. Siis estetään kilpailijoita käyttämästä jotakin aivan ilmeistä ratkaisua. Argumentti tämän kumoamiseksi tietenkin on, että jos kerran ratkaisu on ilmeinen, miksi sitä ei ole keksitty itse. Tämä on kuitenkin epärehellinen argumentti. Teknologian ja kulttuurin kehittyessä monet ideat ja sovellukset syntyvät luonnostaan, kun jo vakiintuneet on omaksuttu. Järjestelmän luonteen vuoksi patentoiminen ja jossain määrin myös kulttuurituotteiden tekijänoikeuksien haaliminen on isoksi osaksi vain lakiteknistä peliä eli Rent seekingiä.

Pidän perustavalla tavalla epärehellisinä myös argumentteja, joiden mukaan pitäisi jotenkin esittä korvaava ansainta- ja toimeentulomalli nykyisille sisällöntuottajille. On tietenkin totta, että tekijänoikeuksista luopuminen johtaisi jonkinlaiseen rakennemuutokseen, mutta sama pätee kaiken teknologian kohdalla. Tällaiset rakennemuutokset synnyttävät omalta osaltaan aina rent-seekingiä ja muuta manipulointia. Esimerkiksi teleoperaattorit manipuloivat markkinoita pyrkien luomaan jäykkyyksiä, koska niiden ansaintalogiikka vaarantuu VOIP:in vuoksi. Ne myös harrastavat klassista rent seekingiä ihan EU-tasolla. En olisi yllättänyt, jos EU-lakeihin pahamaineisen Telecoms Packagen kylkeen yritettäisiin jossain vaiheessa hivuttaa mukaan pykäliä, joiden ainoa tarkoitus on hidastaa VoiP-pohjaisten sovellusten leviämistä.

Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ei esimerkiksi yrityksistä tai elinkeinonharjoittajista. Ihmisten oikeudet harjoittaa elinkeinoa vapaasti ovat tärkeitä paitsi jonkinlaisen abstraktin vapauden käsitteen, myös utilitaristisesti ajatellen koko yhteiskunnan kannalta. Tämä vapaus on kuitenkin ymmärretty pitkälti väärin jonkinlaisten erivapauksien ja muille asetettavien velvollisuuksien kautta. Joskus se ymmärretään jopa oikeutena menestyä elinkeinossaan täysin riippumatta siitä, haluaako joku tuotettuja palveluita tai tuotteita hankkia. Itse ymmärrän tämän myös sitä kautta, ettei oman toiminnan kustannuksia voi kevein perustein eikä yksipuolisella päätöksellä sälyttää muille.

Vaihtoehtoiskustannus ei kuitenkaan ole oikea kustannus. Vaihtoehtoiskustannus on kustannuksen kokijan omien valintojen seuraus. Vaihtoehtoiskustannuksesta ei voi lähettää kenellekään laskua. Jos minulla on yllä mainittu 10 euron elokuvalippu ja saan ystävältäni vapaalipun jääkiekko-otteluun, minulle koituu 10 euron suuruinen vaihtoehtoiskustannus. Minulle ei synny kuitenkaan missään järkevässä tulkinnassa oikeutta lähettää 10 euron laskua vapaalipun lahjoittajalle.

Vaalien tulos oli epäselvä, mitä pelkäsin. Kasvi sai vain noin 16 000 ääntä, mikä oli hiukan alle prosentti kaikista annetuista äänistä ja selvästi alle 10 prosenttia Vihreiden koko äänimäärästä. Se toki oli selvästi enemmän kuin esimerkiksi Halla-ahon äänet testamenttina saaneen Sampo Terhon äänisaalis, mutta pelkään ettei se tarkoita sellaista signaalia Vihreille politiikan suunnasta tulevaisuudessa, jota toivoin.

Pidän siis nyt erittäin paljon todennäköisempänä, etten seuraavissa eduskuntavaaleissa tule äänestämään Vihreitä, vaan jotakin muuta puoluetta. Asia ei mitenkään ole varma, koska asiakysymyksissä ítselleni tärkeät asiat voivat vielä nousta keskiöön; puolue ei ole vahvasti sitoutunut myöskään romuttamaan (kaikkia) niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Aion tarkkailla tilannetta vielä jonkin aikaa.

Äly hoi!

Freakonomics linkitti sivustoon, jossa on testejä aivoille. Tein vain ensimmäisen, lukumäärän arvioimiseen tarkoitetun testin. Valitettavasti testiä tehdessä oli joitain teknisiä ongelmia, joten en ole varma, miten se vaikutti tulokseen (se saattoi olla parempi tai huonompi), mutta tulokseni oli persentiilillä 91.

Ilmeisesti kyky arvioida lukumääriä nopeasti on vahvasti g-ladattu. Tämä ei ole yllättävää, sillä reaktioaika on myös vahvasti g-ladattu.

Oma tulkintani ja käsitykseni "yleisälykkyydestä" on herättänyt toisinaan kummeksuntaa. Tulkitsen g-tekijää tai älykkyyttä tai miksi sitä halutaankaan kutsua, latenttina muuttujana tai piilomuuttujana, suureena, jota ei "ole olemassa" itsenäisenä, mutta joka ilmenee syystä tai toisesta suuressa tilastollisessa aineistossa. Se tulee esille, kun mittaamme mitä hyvänsä "kyvykkyyttä", joka ei vaadi syvällistä erityistietämystä. Syystä tai toisesta nämä kaikki kyvyt ovat jossain määrin riippuvia tilastollisesti ja niiden korrelaatiot ovat positiivisia.

Tulkinta, jonka mukaan taustalla täytyy olla jokin "todellinen" ilmiö, on metafyysisesti naivi. Mahdollisia selityksiä ja ilmiöitä on itseasiassa vaikka kuinka monta ja jokainen niistä voi olla oikea. Yksi merkittävä on todennäköisesti jonkinlainen kognitiivinen Matteus-vaikutus. "Hyvät" asiat kasautuvat monimutkaisten sosiaalisten ja kognitiivisten prosessien kautta.

Pidän esimerkiksi ekstensiivistä ÄO-testausta ongelmallisena samasta syystä kuin pidän ongelmallisena koko populaation testaamista jonkin taudin varalta. Jos ajattelemme yksinkertaistaen, että testin tulos on "positiivinen" tai "negatiivinen", niin isossa aineistossa on joka tapauksessa sekä vääriä positiivisia että vääriä negatiivisia. Tällaisessa tilanteessa mahdollinen negatiivinen Matteus-vaikutus olisi hyvinkin tuhoisa.

Tämä ei ole kuitenkaan argumentti sen puolesta, etteikö älykkyyttä ilmiönä tulisi ottaa huomioon. Itseasiassa päinvastainen on totta. Tarkoitan ainoastaan sitä, ettei asia ole niin suoraviivainen kuin ensikädeltä vaikuttaa. Voi silti hyvinkin olla niin, että nykyinen "laput silmille"- suhtautuminen on vielä huonompi vaihtoehto. Älykkyystestejä tai moniulotteisempia, mutta vahvasti g-ladattuja testejä, tehdään käsittääkseni nykyään lähinnä silloin kun epäillään jotakin patologista tai kun esiintyy joitain ongelmia. Ajatuksena on, että huonosti pärjäävää täytyy jotenkin kompensoida. Tässä ei ole mitään väärää. Sensijaan ihmettelen, ettei poikkeuksellisen hyvin pärjääviä lapsia passiteta testeihin. Kyse on tavallaan yhtä lailla "patologiasta", ts. normista poikkeamisesta, jossa lapsen etu edellyttäisi erityistoimenpiteitä.

Hiili vai lotta?

Marginal Revolution käsitteli erästä argumenttia, jonka mukaan hiilivero ei ole vähemmän vääristävä ja työn kysyntää vähentävä kuin palkkavero. Minusta argumentti on outo, ja kuten laadulliset väittämät aina, erittäin epäselvä. Puhun alla verosta, mutta yhtäkaikki argumentti pätee myös päästökaupan oloissa, kun päästöoikeuden hinta nousee.

Hiilivero ts. hiilidioksidipäästölle asetettu vero, nostaa sellaisen tuotteen hintaa, jonka tuottamiseksi täytyy tuottaa hiilidioksidia ja hinnannousu riippuu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia tuotetaan. Tällä on kaksi vaikutusta. Ensiksikin, jos hiilidioksidin tuottamisella on vaihtoehto, joka on halvempi veron jälkeen, niin hiilidioksidia tuotetaan vähemmän yksikköä kohden ja veropohja luistaa alta pois. Tämä on "vääristymä", jonka vero luo, mutta se on toivottava sellainen. Toiseksi, kuluttajalle suhteelliset hinnat muuttuvat ja tuote, jonka tuottaminen vaatii hiilidioksidipäästöjä, tulee vähemmän houkuttelevaksi kuin tuote joka ei vaadi. Kuluttajat siis kuluttavat vähemmän päästöjä tuottavia ja enemmän muita tuotteita, joten veropohja luistaa alta pois taas. Tämäkin vääristymä on toivottava.

Argumentti menee käsittääkseni niin, että suhteellisten hintojen muutoksen lisäksi myös absoluuttiset hinnat muuttuvat ja tämä pudottaa reaalituloja ja siten myös reaalisia verotuloja. Näinollen, jos oletamme, että valtion reaaliset menot ja tulot pidetään samoina, on täysin mahdollista, ettei tuloveroa voida keventää lainkaan. Väittämä oli käsittääkseni, että reaalinen verokertymä voi jopa pienentyä. Tämä tarkoittaisi, että mahdollinen hiilivero vaikuttaisi lähes yksinomaan pudottamalla reaalituloja kautta linjan ja mahdollinen kulutus- ja tuotantopuolen vääristymä (siis se toivottava sellainen) jäisi mitättömäksi tämän rinnalla.

Ajatus tuntuu epäselvältä ja relevantteja parametrejä tuntematta, vähän kummalta. Tämä haiskahtaa rationalisoinnilta "konservatiivisten", so. verotusta kategorisesti vastustavien tahojen hiiliverokritiikille, jota olen pitänyt tyypillisesti epärehellisenä.

On tietenkin totta, että valtio hyvin harvoin oikeasti keventää veroja, vaan tuloveroasteikkoihin tehdyt leikkauksetkin otetaan jostain toisella kädellä yleensä pois. Lisäksi on totta, että verotuksen luomia vääristymiä voidaan vain siirtää, muttei varsinaisesti poistaa. Oma käsitykseni on, että niitä on hyväkin siirtää sellaisiin taloudellisen toiminnan muotoihin, joista koemme olevan kustannuksia, kuten autoiluun (jota Suomessa selvästi verotetaankin jo aika rajusti), alkoholiin, tupakkaan jne. Itse lisäisin pakettiin jonottamisen (ruuhkamaksut sekä teille että terveyskeskuksiin, laboratorioihin, yms. kaikkiin sellaisiin palveluihin, jotka ruuhkaantuvat), sillä jonossa seisominen aiheuttaa kustannuksia muille jonottajille. Lisäksi verottaisin mahdollisesti prostituutiota ja etenkin huumeita, koska varsinkin huumeilla on kurjia vaikutuksia ihmisten elämään. Siksi on kovin ikävää, että huumekauppiaat voivat tehdä työtään verottomana.

Palkkatyön verottaminen sensijaan on jotenkin älytöntä. Tavallaan se on ymmärrettävää, koska useimpien ihmisten on tehtävä palkkatyötä elääkseen, joten se on hyvä kohde verottamiselle. Harva ihminen jättää tyystin työt tekemättä verojen takia.

Majesteettirikos.

Varasimme tänään vaimon kanssa matkan alemman keskiluokan 80- ja 90-lukujen paratiisiin, Kanarian saarille. Tämä on jonkinlainen majesteettirikos joissain viiteryhmissäni. Tarkemmin ajatellen en ymmärrä syytä tähän, koska samoissa viiteryhmissä esimerkiksi matka jonnekin Laosiin tai Goalle on jotenkin todella hienoa. Tunnen tietenkin suurta häpeää, mutta viimeiset kaksi talvea ovat olleet pimeyksineen minulle todella tuskallisia.

Katselen kirjoittaessani luokatonta vaalikeskustelua YLEn TV1:ltä. On ilmeisesti niin, että ketään ei kiinnosta järkevät argumentit. Jutta Urpilaiselta kysytään elvytetäänkö EU:ssa tarpeeksi. En oikein ymmärrä miksi asiaa kysytään Urpilaiselta. Kaikesta siitä päätellen, mitä hän on julkisuudessa sanonut, minäkin osaisin sanoa jotain substantiivisesti merkityksellisempää jos saisin vilkuilla lukuja puolisen tuntia. Hämmennyn siitä, että Katainen puhui asiasta järkeä, mutta ei sitäkään osannut tehdä korostamatta itseään.

Aion mennä sunnuntaina äänestämään ja edelleen aion äänestää Jyrki Kasvia. Syynä on pääasiassa huoleni tietoyhteiskunnan ja demokratian ongelmista ja toisaalta vihreiden linjasta mainituissa asioissa. En enää jaksa uskoa että puolueen linja muuttuisi enemmän haluamaani suuntaan. Toivon sitä toki, mutten jaksa uskoa Kasvin läpimenoon. Vetoankin kaikkiin vihreitä kannattaviin lukijoihini, että nämä ainakin äänestäisivät Kasvia. Mitä vähemmän ääniä Kasvi saa, sitä todennäköisempää on, että seuraavissa vaaleissa kirjoitan jonkin muun puolueen ehdokkaan puolesta.

Virka.

Pidin eilen opetusnäytteen ja samana päivänä päätettiin yliassistentuurin täyttämisestä. Sain viran, koska olin ainoa hakija. Vaikka virka on mainittu täytettäväksi viideksi (5) vuodeksi, se ei oikeastaan ole virka kuin enää tämän vuoden loppuun. Siitä huolimatta, että olen ollut nyt jo viisi (5) vuotta opettavan tutkijan virassa, tämä tuntuu jotenkin oikeammalta.

En koskaan varsinaisesti ajatellut tavoittelevani akateemista uraa. Näyttää siltä, että olen kuitenkin jonkinlaiselle sellaiselle ajautunut.

epäkoherentti merkintä.

1990-luku tavallaan kietoutui itseensä tavalla, jota aiemmat vuosikymmenet eivät tehneet. Kyse voi toki olla oman mielenmaisemani kehityksestä ja siitä, että kärsin puberteetin tuoman hormonimyrskyn aiheuttaman aivojen vääjäämättömän surkastumisvaiheen juuri 1990-luvun alkupuolella. Musiikissa teemat vaihtuivat yllättävän vähän, mutta teknologia ja trendit erilaisten äänimaisemien käytöstä muuttuivat niin nopeasti, että joku Speed Garage oli ja meni niin nopeasti ohi, etten ehtinyt oikein edes huomata.

Parhaimmat ja tarttuvimmiksi koetuimmat teemat elivät vuosien yli ja ne miksattiin uudelleen ja uudelleen. Useimmat kanoniset versiot kappaleista eivät suinkaan ole "alkuperäisiä" ja tiedostin tämän jo varhain. Se myös muokkasi näkemystäni tekijänoikeuksien ja teknologian suhteesta ja kehityksestä.

Ihmisen aivo reagoi toiminnallisesti valitettavan huonosti evidenssiin ja aivan liiaksi kokemukseen. Melkoinen osuus ihmisen kognitiivisista heikkouksista näyttäisi johtuvan tästä. Meta-ajattelussa täytyykin aina pitää kaksi tasoa erillään: Aivojen operationaalinen taso ja metakognitiivinen taso, jossa "argumentit" elävät. Olen vasta viimeaikoina alkanut soveltaa tätä opetustyössä, enkä osaa sanoa, onko se menestyksellistä vai ei. Ainakaan se ei perustu mihinkään tutkimuksiin. Syynä on se höttö ja epätäsmällisyys, joka näihin asioihin liittyy.

Pelit voivat vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen.

Inter arma.

Ymmärsin vasta viikonloppuna huvikseni googletellessani, että Schöneberg viittaa Berliinin kaupunginosaan. Luin sen aiemmin aina väärin, ja luulin sen viittaavan Schönbergiin.

Oh, what a tangled web we weave
When first we practise to deceive!

Jotenkin sitä tulee joko yli- tai aliarvioineeksi intertekstuaalisten viitteiden älyllisyyden. Sain viikonloppuna loppuun Dan Simmonsin Hyperionin. Kirja on kaksikymmentä vuotta vanha, mutta kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin. Sen intertekstuaalisuus on kuitenkin kömpelöä ja liian eksplisiittistä minun makuuni. Sanoisinko "lapsellista". Ei ehkä huonolla tavalla, mutta tavalla, joka ei stimuloi eikä oikein tuota samanlaista "bongauksen" iloa kuin esimerkiksi Umberto Eco onnistuu tarjoamaan useimmissa teoksissaan. La Misteriosa fiamma oli ehkä poikkeus; se saattoi mennä minun hilseeni yli, koska olen loppujen lopuksi aivan liian sivistymätön. Luin englanninkielisen käännöksen, koska en osaa romaanisia kieliä; puute, jonka korjaaminen minun täytyy jättää ehkä eläkepäiviini.

Grillasimme viikonloppuna makkaraa ja kaikenlaisia muita grillaukseen sopivia vihanneksia. Lauantain sää oli lähes optimaalinen. Tulin ajatelleeksi, että kaikenlaiset poliittiset eroavaisuudet ihmisten näkemyksissä ovat jotenkin triviaaleja sen rinnalla, että vietetään mukavaa iltaa ystävien kesken. Niin sen pitääkin olla, tietysti. Riehuminen ja mölyäminen on sivistymätöntä.

Ps. Pidin "marmion remixistä" enemmän kuin originaalista, ja siitä onkin tullut yllä esitetyn kappaleen "kanoninen" esitysmuoto kokoelmalevyillä ja klubeilla soitettaessa.