Mysteries of Creation.

Lomautan aivoani tutkimuksen tekemiseksi. Tällä kertaa kohteena ovat osittaisjärjestysten sovellukset.

Rub-a-dub.

Jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Suoraan sanoen minua vähän ihmetyttää Vaula Norrenan kirjoitus, jossa annetaan ymmärtää, että vihreissä tarvittaisiin jotain "macho-äijiä". Siis itse väite ei ihmetytä, koska me elämme sellaista aikaa nyt, että ns. kovat arvot ovat pinnalla kaikissa puolueissa.

Vihreiden feministisiipi on kuitenkin niin vahva, että tuollainen kirjoitus tuntuu hurskastelulta. Se on itseasiassa äärimmäisen epärehellistä. Vihreiden naisten toiminta ja lausunnot ovat olleet sensuuntaisia, etteivät ne jätä juuri arvailujen varaan, mitä mieltä tällaisesta "mieheydestä" ainakin julkisesti ollaan.

Vihreillä on kyllä nimellisesti jonkinlainen miesjärjestö, mutta sillä ei esimerkiksi ole verkkosivuja. Julistus löytyy verkosta, mutta se on profeminististä, apologeettistä liirumlaarumia. Oikeastaan ainoa vähääkään "machompi" (joskaan ei perinteisessä "mies-nais"-mielessä) vihreyden muoto, linkolalaisuus on ollut jo vuosikausia käytännössä täysin irrelevantti Vihreiden linjassa.

Norrena redusoi maskuliinisuuden - "Vaatikaa lätkäseteleitä kulttuurisetelien sijaan" - jonkinlaiseksi kanoniseksi suomiäijäilyksi. Mistään emansipatorisuudesta ja mieheydestä miehen ehdoilla ei siis ole kysymys, vaan aivan tietyntyyppisestä mieheydestä, tarkkaan rajatusta, "junttiudesta". Joko se on parodiaa - mahdollista, mutta epätodennäköistä - tai sitten se on vain kevyen ironista mutta tarkoitettu "rohkaisevaksi" niille "tavallisille" suomalaisille miehille, jotka kokevat jonkinlaisen vihreiden perusarvojen osan omakseen. Missä tapauksessa se on kyllä hyvin epäonnistunutta.

Vihreän langan mukaan Oras Tynkkynen harkistee majesteettirikosta puheenjohtajaehdokkuutta. Tämäkin on valitettavasti todennäköisesti pelkkää näytöstä, showta. Puheenjohtajaksi on jo "päätetty" Sinnemäki ja vaikka ilmeisesti asiaa ollaan laittamassa jäsenäänestykseen, se tuskin muuttaa mitään.

Lisäksi puolueessa näyttäisi olevan ongelmana se, miten pettymyksiin yleensä suhtaudutaan. Jos linjaukset ja painotukset eivät miellytä ja kokee tietyn ilmapiirin painostavana, toivotetaan "tervemenoa". En viittaa nyt virallisiin tahoihin puolueen sisällä, vaan juurikin tähän "kentän" äänekkäimpään osaan.

Täytin jo taannoin puolueeseen liittymislomakkeen, mutten lähettänyt sitä eteenpäin. Enkä aiokaan tehdä sitä toistaiseksi.

Työvoimapulasta.

Internetissä ja ilmeisesti muutenkin, on esiintynyt ivallisia kirjoituksia, joissa väitetään, että ns. työvoimapula, josta vielä viime vuonna puhuttiin, olisi mielikuvituksen tuote. Tästä on käytetty todisteena sitä, että yritykset ovat irtisanoneet väkeä. Argumentti on vähän samanlainen kuin sanoisi, ettei amme voi olla täynnä, koska tulppa vuotaa.

En väitä, että työvoimapula olisi ongelma, ei se sitä ole. Väitän, että irtisanomisista ei seuraa, että työvoimapulaa ei ole.

Työttömyysaste oli noussut joulukuussa 0.1 prosenttiyksikköä, mikä tietenkin jokaisesta työttömäksi joutuneesta tuntuu uskomattomalta. Epäilen, että laskutavassa on jotain, mikä hämää ja että todellisuudessa työttömyys on noussut enemmän.

Työttömyyttä on monenlaista.

Rakenteellisesta työttömyydestä silloin, kun on kyse siitä, että talousjärjestelmässä työn kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, eli tietynlaiselle työlle olisi kysyntää ja toisenlaiselle tarjontaa, mutta näitä ei saada sovitettua. Rakenteelliseen työttömyyteen lasketaan useimmiten myös sellainen työttömyys, joka johtuu sosiaaliturvan ja verojärjestelmän kannustinloukuista. Rakenteellinen työttömyys ei reagoi lyhyellä aikavälillä suhdanteisiin ja esimerkiksi työvoimapula voi olla raastava samaan aikaan kun rakenteellista työttömyyttä esiintyy runsaastikin.

Suhdanneluontoinen työttömyys puolestaan tarkoittaa työttömyyttä, joka johtuu työn kysynnän tilapäisestä heikkenemisestä. Esimerkiksi rakennusalalla esiintyy aika ajoin suuria määriä suhdanneluontoista työttömyyttä, koska rakentaminen reagoi herkästi suhdanteisiin.

Kitkatyöttömyys puolestaan tarkoittaa työmarkkinoiden hitaudesta johtuvaa työttömyyttä. Kun työsuhde päättyy, seuraava ei ala välittömästi tämän jälkeen. Kitkatyöttömyys voi vaihdella esimerkiksi maan sisäisen muuttoliikkeen vauhdin mukana. Kitkatyöttömyys nousee usein myös silloin kun suhdanteet vaihtelevat paljon.

Jos työvoimapula on "totta", suurin osa irtisanotuista löytää uuden työpaikan, mutta ei kuitenkaan välittömästi. Uuden työpaikan löytymisen voi ajatella satunnaisprosessina; osa löytää uuden työpaikan heti, lopuista osa viikon päästä, jne. Esimerkiksi niin, että joka viikko osuus p (jäljelläolevista) irtisanotuista saa uuden työpaikan. Tällä tavalla voidaan mallintaa (karkeasti) kitkatyöttömyyttä ja saadaan jokin odotusarvo sille, kuinka kauan annettu irtisanottu on työttömänä. Nopeasti laskien sain tästä odotusarvoksi 1/p viikkoa, mutta saatoin laskea väärin. (Kommentoikaa, jos tein, en viitsi tuplatarkastaa tähän hätään, ja se on kuitenkin epäolennaista)

Steady-state tilassa irtisanomisia ja uusia palkkaamisia tapahtuu yhtä paljon, eli työttömyys ei nouse eikä vähäne. Oletetaan, että olemme tällaisessa tilanteessa ja että meillä on työvoimapula. Tällöin kaikki työttömyys on joko rakenteellista tai kitkatyöttömyyttä. Sivuutetaan rakenteellinent työttömyys ja tutkitaan kitkatyöttömyyttä. Jos irtisanottuja on viikossa X ja näistä osuus p saa joka viikko uuden työpaikan, on kitkatyöttömyyden määrä X/p

Oletetaan nyt, että irtisanomisten tahti nousee Z yksilöllä viikossa, muttei kuitenkaan niin paljon, että työvoimapula hellittäisi (kaikki palkataan!). Kitkatyöttömyys nousee edelläannetun nojalla, koska jos p ei muutu, jokainen irtisanottu on (olettaen, että laskin oikein) 1/p viikkoa. Työttömyys nousee välittömästi Z:n verran ja siitä asteittain kohti uutta steady-state-tilaa, jossa kitkatyöttömyys on lopulta (X+Z)/p.

Tämä malli ei välttämättä ole kovin hyvä. Sen dynamiikka on esimerkiksi aika puutteellinen. Jos katsotaan kuitenkin "oikeita" (so. hatusta vedettyjä) lukuja, leikitään, että kitkatyöttömyys oli ennen tasolla 20 000 ja että p = 5%. Tällöin irtisanomisia olisi ollut viikossa 1000 (ei varmasti ole totta). Leikitään, että irtisanomisten määrä nousee 500 viikossa. Tällöin kitkatyöttömyys nousee 10 000 yksilöllä. Malli tuntuu kieltämättä epärealistiselta.

Mutta se on epärealistinen väärään suuntaan. Irtisanomisten määrä on kasvanut nopeasti, mutta työttömyys ei ole kasvanut läheskään yhtä nopeasti. Edes kitkatyöttömyys ei ole kunnolla lisääntynyt, jos tilastot pitävät paikkaansa.

Tilastojen oikeellisuus nähdään toki täydessä mitassaan vasta joskus kesällä. Odotan mielenkiinnolla miten käy. Toivottavasti työttömyys ei nouse paljoa.

Elvytys ja Ricardon ekvivalenssi

Wikipedian artikkeli Ricardon ekvivalenssista on minusta vähän puutteellinen. Ekvivalenssi sanoo, että valtion tms. julkisen sektorin tapa rahoittaa julkiset menot on merkityksetön, ainoastaan kulujen määrä merkitsee. Eli budjettialijäämä + verohelpotukset ei toimi elvytyksenä, koska alijäämä joudutaan maksamaan myöhemmin kuitenkin takaisin tavalla tai toisella.

Olen jokseenkin samaa mieltä teoriasta (wikipediassa perustelu on käsienheiluttelua). Valtio voi kuitenkin pyörittää velkaa sukupolvelta toiselle, joten täydellinen tuo ekvivalenssi ei ole. Jos reaalikorko alittaa kansantalouden kasvuvauhdin pitkällä aikavälillä, valtio voi rullata velkaa loputtomiin vieläpä niin, että sen osuus kansantaloudesta pienenee koko ajan.

Talousjärjestelmän "tehtävä" (oikeasti talousjärjestelmällä ei ole mitään varsinaista tehtävää, koska mitään "talousjärjestelmää" ei ole olemassakaan, se on vain reifikaatio) on tuottaa sitä mitä ihmiset haluavat ja jakaa resurssit niin, että niitä asioita tuotetaan "oikea määrä". Markkinataloudessa tämä tapahtuu niin, että ihmiset käyvät vapaaehtoisesti vaihdantaa keskenään ja kun jotkin asiat ovat halutumpia kuin jotkin toiset, niistä tulee kalliimpia - niitä voi siis vaihtaa suurempaan määrään jotain muuta - ja siksi ihmiset haluavat myös tehdä niitä enemmän.

Markkinatalous eroaa esimerkiksi feodaalitaloudesta tai suunnitelmataloudesta siten, että päätökset siitä, mitä tuotetaan, tehdään yksityisten ihmisten tai vapaaehtoisten ihmisten yhteenliittymien (kuten esimerkiksi yritysten) toimesta, eikä järjestelmää erikseen optimoida mitenkään.

Esimerkiksi feodaalitaloudessa on (karkeasti yksinkertaistaen!) kuninkaasta eri tasoisten vasallien kautta maaorjiin ulottuva pyramidi, jossa ylemmän tason herra pakottaa vasallinsa maksamaan tietyn maksun, esimerkiksi viljan muodossa. Suunitelmataloudessa, kuten esimerkiksi sosialismissa jokin hegemoninen taho, yleensä valtio, "omistaa" kaikki tuotantovälineet ja tämän tahon edustajat tekevät keskitetysti päätökset siitä, mitä tuotetaan. Kapitalismissa tuotantokapasiteetin, eli pääoman, eli "kapitaalin", omistavat yksityiset tahot.

Toisin kuin sosialismi ja feodaalitalous, kapitalismi on kokonaisuudessaan yhteensopiva markkinatalousjärjestelyn kanssa. Kapitalismi on toki yhteensopiva erilaisten keskusjohtoistenkin oppien kanssa - yksityiset tahot voivat omistaa toki pääoman, vaikka joku määräilisikin heitä muuten - mutta tätä eroa ei yleensä ole tapana tehdä.

Kapitalismissa pääomaa kertyy, kun yksityiset ihmiset (tai valtio) eivät kuluta kaikkea mitä tuottavat, vaan investoivat, eli käyttävät osan tuotantokapasiteetista uuden tuotantokapasiteetin rakentamiseen. Kuluttamatta jätettyä reaalista tuotantoa nimitetään myös säästämiseksi. On mahdollista tehdä ero säästämisen ja investointien välillä (esimerkiksi niin, että valmistetaan useita polkupyöriä ja varastoidaan niistä osa), mutta tätäkään ei ole tapana tehdä.

Jos valtio ei noudata budjettirajoitetta - siis jos se antaa velan kasvaa luottaen siihen, että talouskasvu ylittää reaalikoron - se voi aiheuttaa dynaamista tehottomuutta. Tämä tapahtuu niin, että koska velka on valtiolle "liian halpaa" (johtuen esimerkiksi kansalaisten riskiaversiosta tai liiallisesta luottamuksesta valtion velanmaksukykyyn), pääomanmuodostus yksityisillä ihmisillä häiriintyy. Ihmiset säästävät lainaamalla rahaa valtiolle, joka kuluttaa tämän rahan. Ihmiset uskovat säästäneensä, mutta ovatkin tosiasiassa laittaneet rahat (yhteiseen/jonkun muun) kulutukseen. Tällöin pitkällä aikavälillä tuotantokapasiteettia syntyy vähemmän.

Toisin kuin julkisuudessa sanotaan ja annetaan lehdistössä usein ymmärtää, ei kulutus ole mitenkään itsestäänselvästi asia, joka tuottaa hyvinvointia. Say:n laki sanoo, että kaikki tarjonta luo oman kysyntänsä vapailla markkinoilla. Siksi on oikeastaan se ja sama, panostetaanko tuotantoon vai kulutukseen, koska nämä ovat vain saman asian kaksi puolta.

Elvytyksen puolesta on valideja argumentteja, kuten se, että ilman elvytystä, yksityiset eivät kuluta "riittävästi" siten, että osa tuotantokapasiteetista jää käyttämättä ja osa potentiaalisista käyttäjistä ilman työtä. Koska käyttämättä jätetty tuotantokapasiteetti ja työttömyys ovat resurssien tuhlausta, kannattaa elvyttämällä lisätä kulutusta siihen pisteeseen asti, jossa käyttämättömiä resursseja ei ole.

Tämä argumentti on osin viallinen. Tuotantokapasiteettia jää kyllä käyttämättä, mutta ei kovin pitkiä aikoja, koska käyttämättömän kapasiteetin hinta (vapailla markkinoilla) laskee ja lopulta sen käyttönotto tulee taas kannattavaksi.

Emme kuitenkaan elä vapaassa saati sitten idealisoidussa markkinataloudessa, vaan meillä on erilaisia jäykkyyksiä, jotka estävät hintoja muuttumasta kysynnän mukana. Esimerkiksi nimellispalkat eivät kovin herkästi putoa. Inflaatio - rahan määrää lisäämällä - on yksi mahdollinen "elvytyskeino" siinä mielessä, että se alentaa reaalipalkkoja ja siten tuo tuotantoa lähemmäs tasapainotilaa. Monilla vasemmistolaisesti ajattelevilla on käsitys, että inflaatio on jotenkin "pienen ihmisen" kannalta neutraali tai hyvä keino stimuloida taloutta ja että kapitalisti jotenkin siitä kärsisi, mutta tämä käsitys on väärä. Inflaatio voi elvyttää vain laskemalla reaalipalkkoja ja siten tuomalla palkat lähemmäs tasapainotilaa. Tämä voi kyllä auttaa esimerkiksi niitä, jotka muuten jäisivät työttömäksi (palkkajäykkyyden vuoksi).

Tavallaan ricaron ekvivalenssi on kahdesta pahasta pienempi. Jos se ei ole totta, valtio voi "elvyttää" lisäämällä kysyntää, mutta tämä tapahtuu pääomanmuodostuksen kustannuksella, ja johtaa pitkällä aikavälillä liian pieneen hyvinvointiin. Jos se on totta, valtion elvytys ei vaikuta mitään.

Kultainen 90-luku (III)

Suhteeni kappaleeseen "Loops & Tings" on vaikea ja haikea. Asiasta tekee traagisen se, että kun nyt, yli 15 vuotta myöhemmin kuulen kappaleen uudelleen, sen koettu kauneus on vain muisto. Toisin kuin "Age of Love", josta oikeissa olosuhteissa menen vieläkin kananlihalle, tämä ei enää säväytä. Tempo on liian korkea, soundi liian ohut, liian saksalainen. Se tuo jälkikäteen mieleen WestBamin, enkä oikein koskaan pahemmin pitänyt WestBamistä. Mielleyhtymä on toki anakronistinen.



Minulla meni vuosia, että "ymmärsin" tämän (Sabres of Paradice: "Haunted Dancehall") kappaleen. Joku DJ (en tiedä, oliko aina sama) soitti tämän usein settinsä aluksi, ikäänkuin introna. Muistan, kun Hämeenkadulla toimi hetken aikaa - olisiko ollut vuonna 1995 - klubi jonkun baarin alakerrassa. Se oli muistaakseni vain pari kertaa ja muistaakseni ennen Itsenäisyydenkadulla jossain baarissa (nimeä en muista) toimunutta Fly Clubia. Joka tapauksessa, tämä soi alkuillasta.

Ehkä on nyt syytä lopettaa nämä kirjoitukset. Nostalgia on ikävystyttävää ja typerää. Anteeksi.

Ydinvoima rauhan vain on renki.

Fennovoima hakee ydinvoimalalupaa. TVO haki lupaa jo aiemmin.

Miksi rakennusalan elvyttämiseen tarvittaisiin julkista rahaa? Fennovoima haluaa rakentaa ydinvoimalan ja tarvitsee siihen kuitenkin paljon työvoimaa. Eikö tämä ole juuri sellaista elvytystä, jota tarvitaan. Olen monta kertaa sanonut kannattavani vihreitä. Pysyn tässä kannassani edelleen, mutta kritisoin puolueen linjaa etenkin ydinvoiman suhteen. Se on väärä, ydinvoimaa pitää suosia, eikä roikkua jarrukahvassa. Ainoastaan rakentamalla uusia ja uudentyyppisiä reaktoreita, syntyy osaamista, jota voi myöhemmin hyödyntää.

Kultainen 90-luku (jatk.)

Kuten kaikki hyvät asiat, myös 1990-luku meni tavallaan "liian pitkälle". Siinä vaiheessa kun raidat klubeilla ja bileissä alkoivat olla pääsääntöisesti niin korneja, että niiden kuunteleminen vähän nolotti, alkoi minullakin selkäranka murtua. Ehkä aloin tulla vanhaksi, en tiedä.

Ei kaikki musiikki silloinkaan tietysti ollut huonoa. Ruotsissa tehtiin kyllä hyvää musiikkia, niinkuin aina. (Eka raita vaan, ja sitäkin on vain pätkä, sori.)

Vuosituhannen vaihteessa olin jo valmistumassa yliopistosta, mennyt töihin, eikä promootiohomma enää kiinnostanut. Teknologia oli ajanut ohi, eikä hommassa ollut oikein enää minulle mitään. Muutin nykyisen vaimoni kanssa yhteiseen kotiin. Oikeasti se selittää kaiken. Kaikki se muu taisi olla oikeasti vain sublimaatiota.



Vaimoni laulaa tätä usein laittaessaan uunikasviksia, lisätessään rosmariinia ja timjamia.