Liu Cixin:in muutaman vuoden takainen Three Body Problem oli trilogian ensimmäinen osa. Luin kirjan vasta hiljattain, ja aloitin nyt toisen osan, englanninkieliseltä nimeltään The Dark Forest. En osaa juurikaan kiinaa, joten en voinut lukea teoksia alkuperäiskielellä. Kirjojen kielessä on kuitenkin selkeästi jokin rakenteellinen seikka, jossa alkuperäiskieli paistaa läpi; en osaa tarkalleen sanoa mikä se on.
En halua pilata kenenkään iloa kirjoista, joten en liiaksi kerro kirjojen sisällöstä. Genrelle uskollisena kyse on kuitenkin avaruusolennoista, kuten arvata saattaa. Ensimmäinen osa on mielenkiintoinen siinä, että se paljolti käsittelee ihmisten suhtautumista tietoon siitä, että avaruusolentoja on olemassa, ja heijastelee yksilöiden suhtautumisongelmia tähän. Teemoina, joskin ehkä hivenen ohuina, on Kiinan kulttuurivallankumous ja siihen liittyvä mielipuolisuus. Yksi kirjan henkilöistä on (kirjan tapahtumahetkellä) vanhempi nainen, astrofyysikko, jonka isä on aikanaan joutunut kulttuurivallankumouksen fanaatikkojen uhriksi, minkä seurauksena myös henkilö itse on joutunut poliittiseen epäsuosioon. Tämän myötä näkemys ihmiskunnasta ja sen tulevaisuudesta on varsin synkkä. Matkalla hän tutustuu syväekologiaan ja muuhun melko antihumanistiseen ajatteluun, ja tätä taustaa vasten sitten jäsentyy myös myöhemmin tieto siitä, että ihminen ei ole yksin maailmankaikkeudessa.
Kirjan toinen osa käsittelee ihmiskunnan kohtaamia haasteita tilanteessa jossa vieras rotu on matkalla (oletettavasti) valloittamaan maata ja tuhoamaan ihmiskuntaa, ja sillä on lähes täysin läpitunkeva tiedustelukoneisto maapallolla, vaikkakin vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa ihmisiin suoraan. Asetelma on varsin mielenkiintoinen, eikä lainkaan kritiikitön teknologian ja tieteen voittokulun suhteen.
Näkemys talouden toiminnasta on kirjassa varsin mielenkiintoinen, erityisesti, varsin epäkeynesiläinen. Samalla kirjassa kuultaa läpi usko liberaalien instituutioiden haurauteen ja ihmisten kollektivistiseen luonteeseen -- eikä lainkaan hyvässä mielessä. En kommentoi tätä enempää kuin toteamalla, että ajatukset olivat talouspoliittisesti inspiroivia kaikessa synkkyydessään.
Esimerkiksi monista teknologia- ja talousoptimistisista kirjoittajista poiketen, kirjailija ounastaleee että ihmiskunnan keskittäessä resurssejaan valtaisan avaruuslaivaston rakentamiseen, muu talous vähän kerrassaan rapautuu ja romahtaa. Henkiinjäämisvaihteelle siirtyessään ihmiskunta panostaa elämänlaatuun minimaalisesti; kulutustavaroiden ja mukavuuksien tuotanto jää minimiin, jopa ravinnontuotannosta tingitään, kunhan atomipommeja ja avaruuslaivoja saadaan rakennettua riittävästi maailman puolustamiseen sen vihollisilta. Ulkoinen vihollinen yhdistää toki ihmiskunnan yhteisen päämäärän taakse, muttei sovinnon tai solidaarisuuden merkeissä, vaan kyräilyn, kateuden, painostavan kotiinpäinvetämisen ja nihilismiä lähentelevän velvollisuudentuntoisen uhrautumisen hengessä.
Olen itse suhtautunut avaruuden valloitukseen aina naivin positiivisesti ja optimistisesti, tietoisena siitä että näkemykseni ovat eräänlaista haihattelevaa optimismia. Projisoin oman toivoni paremmasta tulevaisuudesta rajaseuturomantiikkaan; hiukan samaan tapaan kuin Americana-kulttuurin voidaan ajatella syntyneen 1800-luvun lännen valloituksen myötä. Nämä kaikki "kulta-ajat" ovat tietenkin anakronistisia. 1920-luku, 1950-luku, 1970-luku -- nyttemmin jopa jossain mielessä 1990-luku ovat aina aikalaisille olleet *jälkeen päin* kulta-aikoja.
Oli miten oli, avaruuden valloitus edustaa sellaista teknologian ja tieteeen harppausta josta vielä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa haaveiltiin. Viimeisestä kuulennosta oli kulunut hädin tuskin kymmentä vuotta, kun itse lapsena lueskelin tarinoita Apollo-ohjelmasta, ja NASA:n avaruussukkulaohjelman kaikesta kalleudestaan huolimatta piti ajan oloon johtaa täysimittaiseen avaruuden valloitukseen. Avaruusseikkailu 2001 oli minusta vielä 1980-luvun lopulla jotenkin mahdollinen tulevaisuudenkuva siitä, miten vuosituhannen vaihteeseen mennessä asiat olisivat kehittyneet. Nyt viimeisestä kuulennosta on jo 45 vuotta.
Todellisuudessa avaruuden valloitus oli tietenkin myyntipuhetta ja propagandaa, jolla sekä Neuvostoliitto että USA pyrkivät näyttämään toisilleen kuinka teknisesti edistyneitä he olivat ja implisiittisesti pelottelemaan avaruusohjelman potentiaalisilla sotilaallisilla saavutuksilla. Esimerkiksi Apollo-ohjelman ostovoimakorjattu kustannus nykyrahassa olisi suurusluokkaa yli 200 miljardia dollaria. Huippuvuosina ennen kuulentoa NASA:n budjetti oli liki 5% liittovaltion menoista. Tämä on toki pientä verrattuna esimerkiksi Irakin ja Afganistanin sotiin.
En silti luovu romanttisesta, irrationaalisesta haavekuvastani. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että kustannukset ovat lopulta sosiaalinen, eivät fysikaalinen ongelma tässä mielessä. Suurin osa peruselintarpeista saadaan tyydytettyä mielekkäästi kyllä nykyteknologialla niin, että Americanan kulta-ajan -- melkeinpä riippumatta siitä, mikä niistä valitaan -- materiaalisen elintason turvaamiseen käytännössä kaikille ei nykyteknologialla montaa prosenttia BKT:sta kuluisi. Ongelma ei ihmisille ole, eikä koskaan ole ollut, todellinen absoluuttinen elintaso, vaan pikemminkin se, että tarvitaan enemmän. Elaine Morgan:ia mukaillen, pohdittaessa mitä ihmiset haluavat, ainoa yhteinen tekijä tuntuu olevan "lisää".
Ja juuri tähän inhimilliseen paradoksiin toivon avaruuden valloituksen tuovan ratkaisun. Purkautumisreitin sille tarpeelle joka ajaa meitä niin kiivaasti ja vääjäämättömän näköisesti kohti tuhoa.
tiistai 7. helmikuuta 2017
maanantai 6. helmikuuta 2017
Gastropareesi
Sairastuin kummallisella tavalla viime viikon lopulla. Torstai-iltana kävin pitkästä aikaa viiden kilometrin lenkillä, juosta hölköttelin melko rauhallisesti. Söin illalliseksi valmisruoan, jossa oli jotain tortillakääröjä ja salaattia; olin saanut sellaisen yliopistolta kotiin palatessani.
Ensin arvelin että olisiko ruoassa ollut jotain vikaa, sillä pian syötyäni tulin huonovointiseksi ja flunssaisen oloiseksi. Otin yöksi ibuprofeenia ja happosalpaajaa -- happosalpaajaa siksi että vatsani on toisinaan herkkä ibuprofeenille. Aamulla olo oli normaali, mutta ruoka ei maistunut. Huomasin päivän mittaan, etten pystynyt syömään juuri mitään ilman, että vatsa tuntui aivan järkyttävän täydeltä. Olo jatkui lauantaina. Iltapäivällä olin hyvin heikkona, ja pakottauduin syömään Big Mac- hampurilaisen. Ensin tuntui että olo helpotti, mutta vaiva vain paheni.
Eilen olo helpotti päivällä hieman otettuani 10mg metoklopramidihydrokloridia aamupäivällä. Jos olisi ollut arkipäivä, olisin ehkä mennyt ensin lääkäriin. Söin lautasellisen hyvin löysää puuroa aamupäivällä, iltapäivällä yhden banaanin ja illalla vielä toisen lautasellisen puuroa. Nälkää en kokenut. Illalla otin vielä toisen annoksen lääkettä ja nukuin yön yli. Söin aamulla puuroa ja join kupin kahvia, mutta en vieläkään tunne nälkää.
Punnitsin itseni lenkin jälkeen torstaina, painoin 87 kiloa. Tänä aamuna vaaka näytti 84.6kg, eikä suolisto ole toiminut erityisen rivakasti välissä. Mikäli kykyni syödä normaalisti ei ole palaudu huomisaamuun mennessä, täytynee varata aika tarkempiin tutkimuksiin.
Dr. Google kertoo että suurin osa ns. gastropareesitapauksista on idiopaattisia. Tahtoo sanoa, että suurin osa tapauksista joissa vatsalaukun tyhjeneminen on häiriintynyt, on sellaisia että mitään selkeää syytä ei löydetä. Yleisen selkeä syy liittyy diabeteksen aieheuttamaan neuropatiaan joka vahingoittaa vagushermoa. Vagushermo liittyy usein muutoinkin tämäntyyppiseen problematiikkaan. Heikko hypoteesi ongelman syystä joka minulla on, on että viime viikon salitreeni -- johon liittyy käytännössä aina ns. valsalva-manööveri, eli sukellusrefleksin käyttö keskikropan tiukkana pitämiseksi. Ylipäätään vagushermoon liittyvän ongelman puolesta puhuu myös se, että huonovointisuudesta huolimatta en sunnuntaiaamuna kyennyt oksentamaan; oksennusrefleksi ei tuntunut toimivan kunnolla.
Olen toiveikas että vaiva paranee itsestään. Minulla oli vastaavanlainen vaiva ehkä 8 vuotta sitten kun olimme Kanarian saarilla lomamatkalla. Tuolloin en pystynyt syömään muutamaan päivään mitään, vatsalaukku ei tyhjentynyt lainkaan, ja lopulta systeemi vain lähti käyntiin ikään kuin itsestään. Oloni on nyt paljon parempi kuin eilen, lääkkeen ansiosta epäilemättä. Hopeareunuksena tässä on tietenkin se, että tässä sitä ylimääräistä massaa nyt lähtee sitten. Valitettavasti paasto ei ole hyvä keino pudottaa rasvaa, sillä se syö myös lihasta. Ajattelin kokeilla mitä proteiinijuoma tekee ololle tänään, jos se ei aiheuta pahoinvointia tai täyttyneisyyden tunnetta, niin mikäs siinä. Treenaamisen kanssa tietysti täytyy olla varovainen.
Ensin arvelin että olisiko ruoassa ollut jotain vikaa, sillä pian syötyäni tulin huonovointiseksi ja flunssaisen oloiseksi. Otin yöksi ibuprofeenia ja happosalpaajaa -- happosalpaajaa siksi että vatsani on toisinaan herkkä ibuprofeenille. Aamulla olo oli normaali, mutta ruoka ei maistunut. Huomasin päivän mittaan, etten pystynyt syömään juuri mitään ilman, että vatsa tuntui aivan järkyttävän täydeltä. Olo jatkui lauantaina. Iltapäivällä olin hyvin heikkona, ja pakottauduin syömään Big Mac- hampurilaisen. Ensin tuntui että olo helpotti, mutta vaiva vain paheni.
Eilen olo helpotti päivällä hieman otettuani 10mg metoklopramidihydrokloridia aamupäivällä. Jos olisi ollut arkipäivä, olisin ehkä mennyt ensin lääkäriin. Söin lautasellisen hyvin löysää puuroa aamupäivällä, iltapäivällä yhden banaanin ja illalla vielä toisen lautasellisen puuroa. Nälkää en kokenut. Illalla otin vielä toisen annoksen lääkettä ja nukuin yön yli. Söin aamulla puuroa ja join kupin kahvia, mutta en vieläkään tunne nälkää.
Punnitsin itseni lenkin jälkeen torstaina, painoin 87 kiloa. Tänä aamuna vaaka näytti 84.6kg, eikä suolisto ole toiminut erityisen rivakasti välissä. Mikäli kykyni syödä normaalisti ei ole palaudu huomisaamuun mennessä, täytynee varata aika tarkempiin tutkimuksiin.
Dr. Google kertoo että suurin osa ns. gastropareesitapauksista on idiopaattisia. Tahtoo sanoa, että suurin osa tapauksista joissa vatsalaukun tyhjeneminen on häiriintynyt, on sellaisia että mitään selkeää syytä ei löydetä. Yleisen selkeä syy liittyy diabeteksen aieheuttamaan neuropatiaan joka vahingoittaa vagushermoa. Vagushermo liittyy usein muutoinkin tämäntyyppiseen problematiikkaan. Heikko hypoteesi ongelman syystä joka minulla on, on että viime viikon salitreeni -- johon liittyy käytännössä aina ns. valsalva-manööveri, eli sukellusrefleksin käyttö keskikropan tiukkana pitämiseksi. Ylipäätään vagushermoon liittyvän ongelman puolesta puhuu myös se, että huonovointisuudesta huolimatta en sunnuntaiaamuna kyennyt oksentamaan; oksennusrefleksi ei tuntunut toimivan kunnolla.
Olen toiveikas että vaiva paranee itsestään. Minulla oli vastaavanlainen vaiva ehkä 8 vuotta sitten kun olimme Kanarian saarilla lomamatkalla. Tuolloin en pystynyt syömään muutamaan päivään mitään, vatsalaukku ei tyhjentynyt lainkaan, ja lopulta systeemi vain lähti käyntiin ikään kuin itsestään. Oloni on nyt paljon parempi kuin eilen, lääkkeen ansiosta epäilemättä. Hopeareunuksena tässä on tietenkin se, että tässä sitä ylimääräistä massaa nyt lähtee sitten. Valitettavasti paasto ei ole hyvä keino pudottaa rasvaa, sillä se syö myös lihasta. Ajattelin kokeilla mitä proteiinijuoma tekee ololle tänään, jos se ei aiheuta pahoinvointia tai täyttyneisyyden tunnetta, niin mikäs siinä. Treenaamisen kanssa tietysti täytyy olla varovainen.
keskiviikko 1. helmikuuta 2017
Myhill-Neroden teoreema
Olen vuosikaudet opettanut tietojenkäsittelyteorian erilaisia kursseja, ja yksi asia joka useimmilla alan peruskursseilla käsitellään on niin kutsutut säännölliset kielet. Formaalien kielten teoriassa ei ole samalla tavalla kyse kielistä kuin vaikkapa lingvistiikassa, vaikka yhtymäkohtia tieyiltä osin tietenkin on. Pääosin näitä asioita käsitellään siten että "kieli" ymmärretään joukoksi merkkijonoja; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että "kieli" on merkkijonojen predikaatti; jotkut merkkijonot toteuttavat kyseisen ominaisuuden ja jotkut eivät.
Säännölliset kielet ovat kaikkein yksinkertaisin jollain tavalla relevantti formalismi. Kielen säännöllisyys voidaan määritellä monella tavalla ja päätyä samaan lopputulokseen. Yksi tapa määritellä säännölliset kielet on siten, että kun on annettu aakkosto E, niin määritellään säännölliset lausekkeet aakkoston yli. Oletamme että meillä on tyhjän joukon symboli ø ja tyhjän merkkijonon symboli e, jotka eivät kuulu aakkostoon. Säännöllinen lauseke muodostetaan seuraavasti:
Yhtäpitävä määritelmä saadaan kun sovitaan että kieli on säännöllinen jos on olemassa jokin äärellinen automaatti joka hyväksyy kielen. Äärellinen automaatti on yksinkertainen kone, jossa on äärellinen määrä tiloja. Ennen merkkijonon lukemista automaatti on alkutilassaan. Aina kun automaatti lukee syötteenään aakkoston symbolin, se siirtyy johonkin tilaan; siirtymä riippuu tilasta jossa ollaan ja symbolista joka luetaan. Osa tiloista on ns hyväksymistiloja, ja jos merkkijono päättyy kun automaatti on hyväksymistilassa, automaatti hyväksyy kyseisen merkkijonon.
Formaalien kielten teoriassa on niin sanottu erottavan jatkeen käsite. Jos meillä on kaksi merkkijonoa x ja y, niin kolmas merkkijono z on erottava jatke kielen L suhteen, jos tasan toinen merkkijonoista xz ja yz kuuluu kieleen L. Jos kahdelle merkkijonolle ei ole erottavaa jatketta, niin riippumatta merkkijonon z valinnasta xz ja yz molemmat joko kuuluvat tai eivät kuulu kieleen L.
Esimerkiksi, jos aakkosto koostuu merkeistä a ja b, ja kieli L koostuu kaikista niistä merkkijonoista joissa on yhtä monta a- ja b-merkkiä, niin jos x:ssä ja y:ssä on yhtä monta a:ta ja b:tä, niin x:llä ja y:llä ei ole erottavaa jatketta. Itse asiassa tämä pätee jos a- ja b-merkkien määrän erotus on x:ssä ja y:ssä sama.
Sanomme, että merkkijonot x ja y ovat ekvivalentit kielen L suhteen, jos niille ei ole erottavaa jatketta. Tämä ekvivalenssirelaatio jakaa kaikki merkkijonot ekvivalenssiluokkiin. Myhill-Neroden teoreema sanoo, että kieli L on säännöllinen jos ja vain jos kielen L suhteen on olemassa vain äärellinen määrä ekvivalenssiluokkia.
Koska kieli on säännöllinen jos ja vain jos sille löytyy äärellinen automaatti, niin voimme todistaa tämän väitteen toiseen suuntaan melko helposti: Jos kaksi merkkijonoa vie automaatin samaan tilaan, niin merkkijonojen on oltava automaatin kielen suhteen ekvivalentteja; ekvivalenssiluokkia ei voi olla enempää kuin kielen hyväksyvässä automaatissa on tiloja.
Kääntäen, jos ekvivalenssiluokkia on äärellinen määrä, voimme muodostaa automaatin joka hyväksyy kielen. Automaatissa on yksi tila jokaista ekvivalenssiluokkaa kohden. Alkutila vastaa ekvivalenssiluokkaa, johon tyhjä merkkijono kuuluu. Tilasiirtymä tapahtuu ekvivalenssiluokkien välillä siten, että jos x on mielivaltainen tilaan q liittyvän ekvivalenssiluokan alkio, niin tilasiirtymä a vie tilasta q tilaan q' siten että q':a vastaava ekvivalenssiluokka sisältää merkkijonon xa. Tämä toimii, sillä jos x ja y ovat ekvivalentteja, niillä ei ole erottavaa jatketta. Koska niillä ei ole erottavaa jatketta, ei myöskään merkkijonoilla xa ja ya voi olla erottavaa jatketta.
Hyväksymistiloiksi valitaan tilat joita vastaavan ekvivalenssiluokan alkiot kuuluvat kieleen. Kaikki ekvivalenssiluokan alkiot tietenkin kuuluvat tai mikään ei kuulu, sillä tyhjä merkkijono ei ole kyseisten merkkijonojen erottava jatke.
Tällä tavalla rakennettu automaatti on itseasiassa pienin mahdollinen äärellinen automaatti joka kyseisen kielen hyväksyy. Tilojen määrää voidaan pitää alkeellisena kielen kompleksisuuden mittarina, joskin tämä ei vastaa perinteisemmän kompleksisuusteorian kompleksisuusmittoja. Jokainen säännöllinen kieli ratkeaa ilman lisämuistia ajassa, joka kuluu merkkijonon lukemiseen, joten jokainen säännöllinen kieli on laskennallisesti äärimmäisen yksinkertainen. Nimitämme tätä suuretta kielen indeksiksi.
Jokaiselle (myös ei-säännölliselle) kielelle A voidaan esittää pari säännöllisiä kieliä (L,U) siten, että L ja U ovat säännöllisiä, L on A:n osajoukko, joka puolestaan on U:n osajoukko. No, tämä on triviaalisti totta, koska tyhjä joukko ja kaikkien merkkijonojen joukko ovat säännöllisiä. Mielenkiintoisempi kysymys -- johon vastaaminen kertoo paljon kielen A monimutkaisuudesta -- on se, miten tarkkoja approksimaatioita voidaan löytää, kun kielten L ja U indeksien summa (esimerkiksi) on n. Approksimaation tarkkuutta voidaan esimerkiksi mitata siten, että kun otetaan mielivaltainen merkkijono x, mikä on todennäköisyys että x kuuluu L:ään ja A:han tai ei kuulu A:han eikä U:hun, eli kääntäen, mikä on todennäköisyys että x:stä päätellään "väärin" se, kuuluuko se A:han. Mutta tämä teoria menee jo sitten vähän pidemmälle.
Säännölliset kielet ovat kaikkein yksinkertaisin jollain tavalla relevantti formalismi. Kielen säännöllisyys voidaan määritellä monella tavalla ja päätyä samaan lopputulokseen. Yksi tapa määritellä säännölliset kielet on siten, että kun on annettu aakkosto E, niin määritellään säännölliset lausekkeet aakkoston yli. Oletamme että meillä on tyhjän joukon symboli ø ja tyhjän merkkijonon symboli e, jotka eivät kuulu aakkostoon. Säännöllinen lauseke muodostetaan seuraavasti:
- ø ja e ovat säännöllisiä lausekkeita
- jokainen aakkoston E symboli a on yksinään säännöllinen lauseke
- Jos R ja S ovat säännöllisiä lausekkeita, niin RS on säännöllinen lauseke
- Samoin R+S on säännöllinen lauseke,
- R* on säännöllinen lauseke kun R on säännöllinen lauseke.
Yhtäpitävä määritelmä saadaan kun sovitaan että kieli on säännöllinen jos on olemassa jokin äärellinen automaatti joka hyväksyy kielen. Äärellinen automaatti on yksinkertainen kone, jossa on äärellinen määrä tiloja. Ennen merkkijonon lukemista automaatti on alkutilassaan. Aina kun automaatti lukee syötteenään aakkoston symbolin, se siirtyy johonkin tilaan; siirtymä riippuu tilasta jossa ollaan ja symbolista joka luetaan. Osa tiloista on ns hyväksymistiloja, ja jos merkkijono päättyy kun automaatti on hyväksymistilassa, automaatti hyväksyy kyseisen merkkijonon.
Formaalien kielten teoriassa on niin sanottu erottavan jatkeen käsite. Jos meillä on kaksi merkkijonoa x ja y, niin kolmas merkkijono z on erottava jatke kielen L suhteen, jos tasan toinen merkkijonoista xz ja yz kuuluu kieleen L. Jos kahdelle merkkijonolle ei ole erottavaa jatketta, niin riippumatta merkkijonon z valinnasta xz ja yz molemmat joko kuuluvat tai eivät kuulu kieleen L.
Esimerkiksi, jos aakkosto koostuu merkeistä a ja b, ja kieli L koostuu kaikista niistä merkkijonoista joissa on yhtä monta a- ja b-merkkiä, niin jos x:ssä ja y:ssä on yhtä monta a:ta ja b:tä, niin x:llä ja y:llä ei ole erottavaa jatketta. Itse asiassa tämä pätee jos a- ja b-merkkien määrän erotus on x:ssä ja y:ssä sama.
Sanomme, että merkkijonot x ja y ovat ekvivalentit kielen L suhteen, jos niille ei ole erottavaa jatketta. Tämä ekvivalenssirelaatio jakaa kaikki merkkijonot ekvivalenssiluokkiin. Myhill-Neroden teoreema sanoo, että kieli L on säännöllinen jos ja vain jos kielen L suhteen on olemassa vain äärellinen määrä ekvivalenssiluokkia.
Koska kieli on säännöllinen jos ja vain jos sille löytyy äärellinen automaatti, niin voimme todistaa tämän väitteen toiseen suuntaan melko helposti: Jos kaksi merkkijonoa vie automaatin samaan tilaan, niin merkkijonojen on oltava automaatin kielen suhteen ekvivalentteja; ekvivalenssiluokkia ei voi olla enempää kuin kielen hyväksyvässä automaatissa on tiloja.
Kääntäen, jos ekvivalenssiluokkia on äärellinen määrä, voimme muodostaa automaatin joka hyväksyy kielen. Automaatissa on yksi tila jokaista ekvivalenssiluokkaa kohden. Alkutila vastaa ekvivalenssiluokkaa, johon tyhjä merkkijono kuuluu. Tilasiirtymä tapahtuu ekvivalenssiluokkien välillä siten, että jos x on mielivaltainen tilaan q liittyvän ekvivalenssiluokan alkio, niin tilasiirtymä a vie tilasta q tilaan q' siten että q':a vastaava ekvivalenssiluokka sisältää merkkijonon xa. Tämä toimii, sillä jos x ja y ovat ekvivalentteja, niillä ei ole erottavaa jatketta. Koska niillä ei ole erottavaa jatketta, ei myöskään merkkijonoilla xa ja ya voi olla erottavaa jatketta.
Hyväksymistiloiksi valitaan tilat joita vastaavan ekvivalenssiluokan alkiot kuuluvat kieleen. Kaikki ekvivalenssiluokan alkiot tietenkin kuuluvat tai mikään ei kuulu, sillä tyhjä merkkijono ei ole kyseisten merkkijonojen erottava jatke.
Tällä tavalla rakennettu automaatti on itseasiassa pienin mahdollinen äärellinen automaatti joka kyseisen kielen hyväksyy. Tilojen määrää voidaan pitää alkeellisena kielen kompleksisuuden mittarina, joskin tämä ei vastaa perinteisemmän kompleksisuusteorian kompleksisuusmittoja. Jokainen säännöllinen kieli ratkeaa ilman lisämuistia ajassa, joka kuluu merkkijonon lukemiseen, joten jokainen säännöllinen kieli on laskennallisesti äärimmäisen yksinkertainen. Nimitämme tätä suuretta kielen indeksiksi.
Jokaiselle (myös ei-säännölliselle) kielelle A voidaan esittää pari säännöllisiä kieliä (L,U) siten, että L ja U ovat säännöllisiä, L on A:n osajoukko, joka puolestaan on U:n osajoukko. No, tämä on triviaalisti totta, koska tyhjä joukko ja kaikkien merkkijonojen joukko ovat säännöllisiä. Mielenkiintoisempi kysymys -- johon vastaaminen kertoo paljon kielen A monimutkaisuudesta -- on se, miten tarkkoja approksimaatioita voidaan löytää, kun kielten L ja U indeksien summa (esimerkiksi) on n. Approksimaation tarkkuutta voidaan esimerkiksi mitata siten, että kun otetaan mielivaltainen merkkijono x, mikä on todennäköisyys että x kuuluu L:ään ja A:han tai ei kuulu A:han eikä U:hun, eli kääntäen, mikä on todennäköisyys että x:stä päätellään "väärin" se, kuuluuko se A:han. Mutta tämä teoria menee jo sitten vähän pidemmälle.
tiistai 31. tammikuuta 2017
Paluu juurille.
Valmistuin Diplomi-insinööriksi vuoden 2001 tammikuussa, pääaineenani oli Teknillinen Matematiikka, ja sivuaaineenani älykäs ja oppiva signaalinkäsittely. Tein diplomityöni monitavoiteoptimointialgoritmeista, erityisesti monitavoitteisesta kiinteän kustannuksen verkkovirtausmallista.
Verkkovirtausmalli on malli, jossa suunnatussa graafissa -- eli verkossa -- on tavanomaisten solmujen lisäksi lähteitä ja nieluja. Kaikki mallit voidaan palauttaa ratkaisujensa osalta sellaisiksi joissa on tasan yksi lähde ja tasan yksi nielu. Kullakin lähteellä ja nielulla on arvo, joka kuvastaa sen tarjontaa (lähde) ja kysyntää (nielu). Solmuja yhdistävillä kaarilla on kustannus ja kapasiteetti. Kutakin kaarta pitkin voi tapahtua virtausta. Jos kaarta pitkin ei ole virtausta, kaaren kustannus on nolla. Jos virtausta on x yksikkö, niin se on muotoa a + bx, missä a on kiinteä kustannus ja b on muuttuva kustannus.
Monitavoitteinen verkkovirtausmalli on verkkovirtausmalli, jossa kaarella on yhden kustannuksen sijaan monta kustannusta, eli kaareen liittyvä kustannus onkin joukko kustannuksia; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että monitavoitteinen verkkovirtausmalli on joukko verkkovirtausmalleja jotka poikkeavat toisistaan vain kaarikustannusten osalta.
Jokainen yksittäisen verkkovirtausmallin ratkaisu on myös monitavoitteisen verkkovirtausmallin ratkaisu. Kustannus ei nyt ole kuitenkaan yksittäinen luku, vaan joukko lukuja, jotka lasketaan jokaisesta kustannusfunktiosta erikseen. Ratkaisu on pareto-optimaalinen jos ei ole olemassa ratkaisua joka on jonkin kustannusfunktion suhteen huonompi. Optimaalinen ratkaisu yhden kustannusfunktion tapauksessa voi toki olla olematta yksikäsitteinen, mutta jokaisella optimaalisella ratkaisulla on sama kustannus. Monitavoitteisen tapauksessa pareto-optimaalisten ratkaisujen joukko on yleisessä tapauksessa ylinumeroituvasti ääretön. Itse asiassa, pareto-optimaalinen joukko on kompakti, eli se on suljettu ja rajoitettu.
---
Yliopistomme henkilökunnan määrää on supistettu ja se on myös eläköitymisen ja määräaikaisuuksien päättymisen myötä supistunut "luonnollista" tietä viime vuosina. Tämän johdosta opetushenkilökunnan työmäärä opetuksessa on kasvanut merkittävästi. En ole itse koskenutkaan optimointiteoriaan oikeastaan lainkaan vuoden 2001 alun jälkeen. Tästä huolimatta optimointimenetelmien opetus lankeaa jatkossa minulle, samoin kuin differentiaaliyhtälöiden, todennäköisyyslaskennan, ja algoritmimatematiikan opetus.
En protestoi asiaa mitenkään, itse asiassa opetan kaikkia näitä kursseja mielelläni. Valitettavasti vain muutos tapahtuu sen verran nopealla aikataululla, että en voi mitenkään ehtiä kunnolla perehtymään ja valmistelemaan opetusta samalla tavalla kuin ennen. Oppimateriaalin tuottaminen ja syvälliseen ymmärrykseen tähtäävän oppisisällön suunnittelu joutuu jäämään sivuun pinnallisen ja mekanistisen oppimisen sijaan. Joudun priorisoimaan sitä, minkä kurssin opetuksen kehittämiseen panostan.
Niukkuus kyllä toki ruokkii luovuutta. Esimerkiksi tänä vuonna kiireen ja opiskelijamäärän kasvun vuoksi otin käyttöön uusia opetusmenetelmiä joissa opiskelijoiden oma-aloitteisuus ja vastuu ovat suuremmassa roolissa. Näistä oli hyviä kokemuksia, joskin signaalit ovat hieman ristiriitaisia. En edes halua sanoa, että nämä muutokset mitenkään yksikäsitteisesti ovat huonoja. Näppituntuma on, että pehmeämpi lasku voisi olla ollut tarkoituksenmukaisempi, mutta en ole edes tästä aivan varma.
Joka tapauksessa, siirryn jatkossa siis kokonaan matematiikan opetukseen, eikä tutkimukseen juurikaan jää aikaa.
Verkkovirtausmalli on malli, jossa suunnatussa graafissa -- eli verkossa -- on tavanomaisten solmujen lisäksi lähteitä ja nieluja. Kaikki mallit voidaan palauttaa ratkaisujensa osalta sellaisiksi joissa on tasan yksi lähde ja tasan yksi nielu. Kullakin lähteellä ja nielulla on arvo, joka kuvastaa sen tarjontaa (lähde) ja kysyntää (nielu). Solmuja yhdistävillä kaarilla on kustannus ja kapasiteetti. Kutakin kaarta pitkin voi tapahtua virtausta. Jos kaarta pitkin ei ole virtausta, kaaren kustannus on nolla. Jos virtausta on x yksikkö, niin se on muotoa a + bx, missä a on kiinteä kustannus ja b on muuttuva kustannus.
- Jokaisen kaaren virtaus on korkeintaan sen kapasiteetin suuruinen
- Jos solmu ei ole nielu eikä lähde, niin siihen tulee yhtä paljon kuin siitä lähtee virtausta
- Nieluun tulee virtausta sen kysynnän verran enemmän kuin siitä lähtee
- Lähteestä lähtee sen tarjonnan verran enemmän virtausta kuin siihen tulee
Monitavoitteinen verkkovirtausmalli on verkkovirtausmalli, jossa kaarella on yhden kustannuksen sijaan monta kustannusta, eli kaareen liittyvä kustannus onkin joukko kustannuksia; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että monitavoitteinen verkkovirtausmalli on joukko verkkovirtausmalleja jotka poikkeavat toisistaan vain kaarikustannusten osalta.
Jokainen yksittäisen verkkovirtausmallin ratkaisu on myös monitavoitteisen verkkovirtausmallin ratkaisu. Kustannus ei nyt ole kuitenkaan yksittäinen luku, vaan joukko lukuja, jotka lasketaan jokaisesta kustannusfunktiosta erikseen. Ratkaisu on pareto-optimaalinen jos ei ole olemassa ratkaisua joka on jonkin kustannusfunktion suhteen huonompi. Optimaalinen ratkaisu yhden kustannusfunktion tapauksessa voi toki olla olematta yksikäsitteinen, mutta jokaisella optimaalisella ratkaisulla on sama kustannus. Monitavoitteisen tapauksessa pareto-optimaalisten ratkaisujen joukko on yleisessä tapauksessa ylinumeroituvasti ääretön. Itse asiassa, pareto-optimaalinen joukko on kompakti, eli se on suljettu ja rajoitettu.
---
Yliopistomme henkilökunnan määrää on supistettu ja se on myös eläköitymisen ja määräaikaisuuksien päättymisen myötä supistunut "luonnollista" tietä viime vuosina. Tämän johdosta opetushenkilökunnan työmäärä opetuksessa on kasvanut merkittävästi. En ole itse koskenutkaan optimointiteoriaan oikeastaan lainkaan vuoden 2001 alun jälkeen. Tästä huolimatta optimointimenetelmien opetus lankeaa jatkossa minulle, samoin kuin differentiaaliyhtälöiden, todennäköisyyslaskennan, ja algoritmimatematiikan opetus.
En protestoi asiaa mitenkään, itse asiassa opetan kaikkia näitä kursseja mielelläni. Valitettavasti vain muutos tapahtuu sen verran nopealla aikataululla, että en voi mitenkään ehtiä kunnolla perehtymään ja valmistelemaan opetusta samalla tavalla kuin ennen. Oppimateriaalin tuottaminen ja syvälliseen ymmärrykseen tähtäävän oppisisällön suunnittelu joutuu jäämään sivuun pinnallisen ja mekanistisen oppimisen sijaan. Joudun priorisoimaan sitä, minkä kurssin opetuksen kehittämiseen panostan.
Niukkuus kyllä toki ruokkii luovuutta. Esimerkiksi tänä vuonna kiireen ja opiskelijamäärän kasvun vuoksi otin käyttöön uusia opetusmenetelmiä joissa opiskelijoiden oma-aloitteisuus ja vastuu ovat suuremmassa roolissa. Näistä oli hyviä kokemuksia, joskin signaalit ovat hieman ristiriitaisia. En edes halua sanoa, että nämä muutokset mitenkään yksikäsitteisesti ovat huonoja. Näppituntuma on, että pehmeämpi lasku voisi olla ollut tarkoituksenmukaisempi, mutta en ole edes tästä aivan varma.
Joka tapauksessa, siirryn jatkossa siis kokonaan matematiikan opetukseen, eikä tutkimukseen juurikaan jää aikaa.
perjantai 27. tammikuuta 2017
Epistemologinen Balkanisaatio
Olen nähnyt paljon puheenvuoroja ns totuuden jälkeisestä ajasta. (post truth) Aivan oikein, jotkut kommentaattorit ja muutkin dosentit ovat todenneet että ilmiössä sinänsä ei ole mitään uuta; poliitikot ovat valehdelleet, tai sanotaanko puhuneet muunneltua totuutta kautta maailman sivu. Onkin aivan totta että valehtelussa ei ole sinänsä mitään uutta. Propagandan levittäminen oli suunnilleen ensimmäisiä radion yhteiskunnallisia sovelluksia.
Siinä että "viralliset tahot" tai poliitikot valehtelevat ei todellakaan ole mitään uutta. Voitaisiin ehkä sanoa, että uutta on ainoastaan vaihtoehtoisten totuuksien leviäminen sosiaalisen median kautta laajalle ja erityisesti erilaisten ihmisryhmittymien mahdollisuus -- tai oikeammin välttämättömyys -- valikoida juuri itselle sopiva uutisvirta loputtomasta bittien ja kuvien virrasta.
Tällä pintatasolla siis ilmiössä uutta on se pirstaleisuus joka valtavissa informaatiovirroissa vallitsee. Teknologisella tasolla Facebookin ja Twitterin kaltaiset mediat tuottavat tietynlaisia suodattimia sille, millaista informaatiota kullekin yksilölle valikoituu. Tästä on kirjoitettu jo paljon, joten en ala tässä kaivelemaan viitteitä enempää, Facebookin syötealgoritmi on pelottavan "älykäs" ja ruokkii varsin tehokkaasti esimerkiksi ihmisten vahvistusvinoumia. Kun tykkää ja jakaa tietyntyyppisiä uutisia, niin sen tyyppiset uutiset alkavat dominoida omaa uutisvirtaa, ja lopulta syntyy ns kupla, jonka ulkopuolelta ei enää juuri mitään tietoa tule.
Niin sanottu valtamedia on kiistatta puutteellinen informaatiolähde nykypäivänä. Sitä on kritisoitu jo vuosikymmenet erilaisin epiteetein. On esimerkiksi käytetty jo pitkään termejä kuten "uutispuuro" (joka on muuten varsin oivallinen ruoka, sivumennen sanottuna suosittelen) tms jotka kuvastavat suurten mediatalojen tasapaksua, joidenkin mielestä (perustellustikin, tätä en tietenkään kiistä) poliitisesti korrektia tuotantotapaa. Perinteiset journalistiikan lainalaisuudet näyttäytyvät valtavan isolle osalle ihmisistä tekopyhänä ja läpinäkyvänä aivopesuyrityksenä. Osa tästä kokemuksesta on täysin perusteltua. Itse heräsin tähän ilmiöön tapaus Jussi Halla-Ahon kautta. Vaikka olin tuolloin -- ja oikeastaan olen edelleenkin -- tunnustuksellinen "suvakki", olin varsin pöyristynyt siitä, miten läpinäkyvä kaksoisstandardi meillä oli tiedonvälityksen ja sananvapauden osalta.
Ilmiö on sittemmin muuttunut puuduttavaksi sirkukseksi, jonka viimeisimpänä itseään toistavana pelle-esityksenä voi pitää draamakuningatar Sebastian Tynkkysen saamaa oikeustuomiota. Kunnon performanssin myötä koprolaliaa lähentelevä "sananvapaus" sai taas yhden marttyyrin lisää. Sanottakoon, että vaikka tunnen hieman halveksuntaa tätä huomiohakuista performanssia kohtaan, käsitykseni sananvapaudesta ajaa sen yli: Minun on puolustettava Tynkkystä moraalisesti, mielestäni hänellä oli oikeus sanoa se mitä hän sanoi ilman lainopillisia seurauksia. Voimme sanoa että jotkin hänen lausunnoistaan olivat kusipäisiä, mutta tämä on täysin eri kategorian asia kuin laittomuus.
Mutta ajauduin sivuraiteelle; Totuudenjälkeisyys ei ole mikään mielekäs karakterisointi sille, mitä on tapahtunut tai mihin olemme ajautuneet. Valheita on keskuudessamme ollut aina, ja niitä on levitetty vakavalla naamalla, joskus jopa niin että levittäjät uskovat niihin itse. Valheiden läsnäolossa ei ole mitään erikoista. Erikoista on sensijaan se, että totuudellisuuden kriteerit eli hienommin, käsitys epistemologiasta, on pirstaloutunut. Ja tässä on osittain syynä juuri teknologia ja sen tuottamat lukuista kuplat.
Termi Balkanisaatio viittaa Ottomaanien imperiumin romahdusvaiheessa tapahtuneeseen kehitykseen Balkanin niemimaalla ja sen lähiympäristössä. Aluella on historiallisesti elänyt, ja yhä elää, lukuisia eri kansoja, joilla on eri vaiheissa ollut eri kokoisia ja eri tavoin hallittuja valtioita tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia. Alue on ollut eräänlaisessa välikädessä vuosisatojen ajan; Alkuun Bysantin ja sittemmin Ottomaanien ja sen perillisvaltion Turkin vaikutuksessa Aasian suunnalta, Bulgarian, Venäjän, ja Romanian vaikutuspiirissä koillisesta, Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan, Ranskan, Italian, Itävalta-Unkarin ja ylipäätään jokaisen läntisen Euroopan suurvallan tai sellaiseksi pyrkivän valtakunnan vaikutuksesta lännestä. Alueen yli ovat marssineet mm. ristiretkeläisarmeijat, Janitsaarit, Bulgarian armeija, Venäläiset, Kreikkalaiset ja Wehrmacht.
Termin "Epistemologinen Balkanisaatio" lainaan tässä Terence McKennalta. McKenna oli toki äärimmäinen hippi ja hörhö monella eri tavoilla, mutta hänellä oli varsin selkeä ja mielekäs visio epistemologiasta. Hän menee usein tangentteihin ja alkaa hieman ikään kuin sekoilla; se on osa hänen viestiään, eikä tarkoitukseni olekaan esittää että McKennalla olisi mitään kovin syvällistä sanottavaa. Termi on kuitenkin erittäin hyvä, vaikka McKenna ankkuroikin sen erilaisiin ilmiöihin. Hän antaa esimerkkinä fysiikan, joka on erittäin eksakti tiede, ja jossa teorian ja havaintojen suhde on, jos ei ongelmaton, niin varsin tiivis. Fysiikan teoriat pystyvät ennustamaan monet melko yllättävätkin koetulokset äärimmäisen tarkkaan. Mutta kun siirrytään pehmeämpiin ja karkeampiin abstraktioihin, tieteellisten teorioiden kyky tuottaa tarkkoja ja määrällisiä ennusteita heikkenee. Kemia, biologia, jne ovat vielä varsin hyviä, ekologiassa epävarmuutta on jo melko paljon, taloustiede alkaa olla jo varsin epätarkkaa, ja lopulta ns. sosiaalitieteet ovat verrattavissa Tarot-korteista ennustamiseen. En ota tähän hierarkiaan kantaa voimakkaasti, mutta se on eräästä näkökulmasta varsin kuvaava.
Itse havainnoin tätä epistemologian balkanisaatio- ilmiötä paljon laajemmin. Kyse siis ei ole niinkään siitä millaisia väittämiä maailmasta me pidämme totena ja levitämme. "Totuuden jälkeinen" viittaa liiaksi siihen, että väittämien totuusarvolla ei ole enää väliä; voi olla että sillä ei ole koskaan ollut väliä, joten siinä suhteessa emme elä erilaista aikaa. Sen sijaan se tapa jolla omaksumme tietoa ja jolla valitsemme sen mitä pidämme totena, on balkanisoitunut. Tietämisen tapaamme itseensä on tullut säröjä.
Sosiaalinen media teknologiana ja sen tuottamat suodattimet nakertavat ajatusta että teemme havaintoja ympäristöstämme ja tulkitsemme havaintoja teorian valossa; jos havainnot ja teoriamme ovat kovin pahasti ristiriidassa, muutamme teoriaamme. Suodatus tekee puolestamme ja huomaamattamme sen, että muutamme pikemminkin havaintojemme lähteitä niin, että ne tukevat johtopäätöksiämme tai ennakkokäsityksiämme.
Asiantuntijuus tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku yksilö on perehtynyt monipuolisesti johonkin ilmiöön, tarkastellut sitä useamman eri teorian valossa ja osaa valita sen teorian joka parhaiten kuvaa ilmiötä. Insinööritieteissä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun käsillä on tekninen ongelma, niin otetaan ongelmakenttään sopivasta työkalupakista sopiva mallinnosvälineistö, mallinnetaan ongelma ja ratkaistaan se. Asiantuntija on sellainen joka tuntee tiettyä ongelmaa koskevat välineet ja teoriat riittävän hyvin voidakseen kohtuullisen luotettavasti valita sopivat työkalut sopivaan tilanteeseen.
Balkanisaatio on vähän kerrassaan tehnyt kyseenalaiseksi kaiken asiantuntijuuden. Osa tästä kyseenalaistuksesta on tietenkin tervettä, sillä kuten todettua, monissa esimerkiksi sosiaalitieteissä työkalupakissa on valtava määrä analyysimenetelmiä jotka ovat luotettavuudessaan verrattavissa korteista ennustamiseen tai frenologiaan. Ongelmaksi muodostuu se, että tämä epäluulo ja kyseenalaistus on viety niin pitkälle, että kaikki määrällinenkin tarkastelu asetetaan kyseenalaiseksi jos se ei tue omaa ennakkokäsitystä. Eikä tätä tehdä vain pienissä piireissä. Tämä on osa ilmiötä, ja sitä on käsitellyt mm. The Guardian. Kuvaavaa tässä kohtaa on se, että tiedän tarkalleen lukijoissa tietyn joukon jo nyt viittaavan kintaalla koko artikkelille, koska The Guardian tunnetaan vasemmistosympatioista ja "monikulttuurisuuden" puolustajana. Artikkelissakin on viitteitä tähän; pyydän kuitenkin pohtimaan itse asiaa pikemminkin kuin sulkemaan silmät siltä ilmiöltä, että tapamme omaksua ja hyväksyä tietoa ovat pirstaloituneet.
Tällä ilmiöllä on politiikassa näkyviä ilmiöitä, joista on kirjoitettu loputtomiin. Trumpin tai Brexit-kampanjan blatantit valheet eivät hetkauta ihmisiä suuntaan tai toiseen. Joko väitteiden valheellisuus kiistetään koska "media valehtelee" tai niistä ei piitata koska "liberaalitkin valehtelevat". Kääntäen ilmiö ei ole lainkaan tuntematon missään muussakaan leirissä. Trumpistakin on levitetty ilmeisiä valheita sekä kampanjan aikaan että sen jälkeen. Lehdistö jättää systemaattisesti raportoimatta tai raportoi koodikielellä -- osin toki aiheestakin -- esimerkiksi maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Vastaavasti sitten MV-lehdet ja "huolestuneet kansalaiset" levittävät varmentamattomia "uutisia" joista osa on totta ja osa täysin keksittyjä. Mitään "tosiasiasuodatinta" ei ole olemassakaan, eivätkä perinteisen mediakriittisyyden lainalaisuudet päde tässä asiassa.
Ilmiö vuotaa myös muualle. On gluteeniyliherkkyyttä -- joka osin on todellinen ilmiö, ja osin vain muoti-ilmiö -- on rokotevastaisuutta ja sen ympärillä pyöriviä salaliittoteorioita. On jopa täysin vakavissaan litteään maahan uskovia ihmisiä. Litteän maan kohdalla minäkin olin täysin epäuskoinen pitkään -- eihän tuollaisia asioita voi uskoa kukaan muu kuin mielisairas -- mutta todellakin muutoin täysin toimintakykyisiä yksilöitä löytyy, jotka siihen uskovat.
Ilmiö on kokolailla lohduton ja herättää minussa epätoivoa. Se muistuttaa enemmän jonkinlaista zombie-maailmanloppua kuin mitään legitiimiä erimielisyyttä tosiasioista. Alkuun ilmiö herätti minussa kiukkua, mutta nyt olen enää väsynyt näihin uskomuksiin. Haluaisin uskoa että asialle olisi jotain tehtävissä, mutta en enää ole ollenkaan varma. Tiedän että tämä herättää vahingoniloa joissakin niissä ihmisissä joilla näitä epistemologisia sairauksia on. Ja sairauksia ne nimenomaan ovat.
Ennen sentään ajattelin, että terve epistemologia voittaa lopulta viimekädessä siksi, että yhteisö jolla on käytössään parhaat -- siis oikeimmat -- tosiasiat, onnistuu lopulta tavoitteissaan parhaiten. Tämä ei kuitenkaan pidä mitenkään väistämättä paikkaansa. Esimerkiksi merkittävä osa ihmisistä uskoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu muodosta minkäänlaista uhkaa ihmiskunnalle. No, toivon että he ovat oikeassa, vaikken usko heidän olevan. Toivon siksi, että kaikki merkit viittaavat siihen että tällaisilla uskomuksilla on lopulta maailmanpolitiikassa suurempi painoarvo.
Valitettavasti tosiasia on kuitenkin jotain mikä ei ratkea huutoäänestyksellä. En jaksa tähän enää kelata auki omaa käsitystäni riskeistä, todennäköisyyksistä, epävarmuuksista ja vedonlyönneistä, niistä olen kirjoittanut jo aivan riittävästi. En voi vedota terveeseen järkeen, koska jokainen, myös litteään maahan uskovat, uskoo että juuri heidän oma näkemyksensä on "terveen järjen" mukainen. Mikään filosofinen argumentti ei pure, eikä minulla ole mitään sellaista auktoriteettia jolla voisin puhua ns ex cathetra. Postmoderni nihilismi on voittanut.
Siinä että "viralliset tahot" tai poliitikot valehtelevat ei todellakaan ole mitään uutta. Voitaisiin ehkä sanoa, että uutta on ainoastaan vaihtoehtoisten totuuksien leviäminen sosiaalisen median kautta laajalle ja erityisesti erilaisten ihmisryhmittymien mahdollisuus -- tai oikeammin välttämättömyys -- valikoida juuri itselle sopiva uutisvirta loputtomasta bittien ja kuvien virrasta.
Tällä pintatasolla siis ilmiössä uutta on se pirstaleisuus joka valtavissa informaatiovirroissa vallitsee. Teknologisella tasolla Facebookin ja Twitterin kaltaiset mediat tuottavat tietynlaisia suodattimia sille, millaista informaatiota kullekin yksilölle valikoituu. Tästä on kirjoitettu jo paljon, joten en ala tässä kaivelemaan viitteitä enempää, Facebookin syötealgoritmi on pelottavan "älykäs" ja ruokkii varsin tehokkaasti esimerkiksi ihmisten vahvistusvinoumia. Kun tykkää ja jakaa tietyntyyppisiä uutisia, niin sen tyyppiset uutiset alkavat dominoida omaa uutisvirtaa, ja lopulta syntyy ns kupla, jonka ulkopuolelta ei enää juuri mitään tietoa tule.
Niin sanottu valtamedia on kiistatta puutteellinen informaatiolähde nykypäivänä. Sitä on kritisoitu jo vuosikymmenet erilaisin epiteetein. On esimerkiksi käytetty jo pitkään termejä kuten "uutispuuro" (joka on muuten varsin oivallinen ruoka, sivumennen sanottuna suosittelen) tms jotka kuvastavat suurten mediatalojen tasapaksua, joidenkin mielestä (perustellustikin, tätä en tietenkään kiistä) poliitisesti korrektia tuotantotapaa. Perinteiset journalistiikan lainalaisuudet näyttäytyvät valtavan isolle osalle ihmisistä tekopyhänä ja läpinäkyvänä aivopesuyrityksenä. Osa tästä kokemuksesta on täysin perusteltua. Itse heräsin tähän ilmiöön tapaus Jussi Halla-Ahon kautta. Vaikka olin tuolloin -- ja oikeastaan olen edelleenkin -- tunnustuksellinen "suvakki", olin varsin pöyristynyt siitä, miten läpinäkyvä kaksoisstandardi meillä oli tiedonvälityksen ja sananvapauden osalta.
Ilmiö on sittemmin muuttunut puuduttavaksi sirkukseksi, jonka viimeisimpänä itseään toistavana pelle-esityksenä voi pitää draamakuningatar Sebastian Tynkkysen saamaa oikeustuomiota. Kunnon performanssin myötä koprolaliaa lähentelevä "sananvapaus" sai taas yhden marttyyrin lisää. Sanottakoon, että vaikka tunnen hieman halveksuntaa tätä huomiohakuista performanssia kohtaan, käsitykseni sananvapaudesta ajaa sen yli: Minun on puolustettava Tynkkystä moraalisesti, mielestäni hänellä oli oikeus sanoa se mitä hän sanoi ilman lainopillisia seurauksia. Voimme sanoa että jotkin hänen lausunnoistaan olivat kusipäisiä, mutta tämä on täysin eri kategorian asia kuin laittomuus.
Mutta ajauduin sivuraiteelle; Totuudenjälkeisyys ei ole mikään mielekäs karakterisointi sille, mitä on tapahtunut tai mihin olemme ajautuneet. Valheita on keskuudessamme ollut aina, ja niitä on levitetty vakavalla naamalla, joskus jopa niin että levittäjät uskovat niihin itse. Valheiden läsnäolossa ei ole mitään erikoista. Erikoista on sensijaan se, että totuudellisuuden kriteerit eli hienommin, käsitys epistemologiasta, on pirstaloutunut. Ja tässä on osittain syynä juuri teknologia ja sen tuottamat lukuista kuplat.
Termi Balkanisaatio viittaa Ottomaanien imperiumin romahdusvaiheessa tapahtuneeseen kehitykseen Balkanin niemimaalla ja sen lähiympäristössä. Aluella on historiallisesti elänyt, ja yhä elää, lukuisia eri kansoja, joilla on eri vaiheissa ollut eri kokoisia ja eri tavoin hallittuja valtioita tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia. Alue on ollut eräänlaisessa välikädessä vuosisatojen ajan; Alkuun Bysantin ja sittemmin Ottomaanien ja sen perillisvaltion Turkin vaikutuksessa Aasian suunnalta, Bulgarian, Venäjän, ja Romanian vaikutuspiirissä koillisesta, Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan, Ranskan, Italian, Itävalta-Unkarin ja ylipäätään jokaisen läntisen Euroopan suurvallan tai sellaiseksi pyrkivän valtakunnan vaikutuksesta lännestä. Alueen yli ovat marssineet mm. ristiretkeläisarmeijat, Janitsaarit, Bulgarian armeija, Venäläiset, Kreikkalaiset ja Wehrmacht.
Termin "Epistemologinen Balkanisaatio" lainaan tässä Terence McKennalta. McKenna oli toki äärimmäinen hippi ja hörhö monella eri tavoilla, mutta hänellä oli varsin selkeä ja mielekäs visio epistemologiasta. Hän menee usein tangentteihin ja alkaa hieman ikään kuin sekoilla; se on osa hänen viestiään, eikä tarkoitukseni olekaan esittää että McKennalla olisi mitään kovin syvällistä sanottavaa. Termi on kuitenkin erittäin hyvä, vaikka McKenna ankkuroikin sen erilaisiin ilmiöihin. Hän antaa esimerkkinä fysiikan, joka on erittäin eksakti tiede, ja jossa teorian ja havaintojen suhde on, jos ei ongelmaton, niin varsin tiivis. Fysiikan teoriat pystyvät ennustamaan monet melko yllättävätkin koetulokset äärimmäisen tarkkaan. Mutta kun siirrytään pehmeämpiin ja karkeampiin abstraktioihin, tieteellisten teorioiden kyky tuottaa tarkkoja ja määrällisiä ennusteita heikkenee. Kemia, biologia, jne ovat vielä varsin hyviä, ekologiassa epävarmuutta on jo melko paljon, taloustiede alkaa olla jo varsin epätarkkaa, ja lopulta ns. sosiaalitieteet ovat verrattavissa Tarot-korteista ennustamiseen. En ota tähän hierarkiaan kantaa voimakkaasti, mutta se on eräästä näkökulmasta varsin kuvaava.
Itse havainnoin tätä epistemologian balkanisaatio- ilmiötä paljon laajemmin. Kyse siis ei ole niinkään siitä millaisia väittämiä maailmasta me pidämme totena ja levitämme. "Totuuden jälkeinen" viittaa liiaksi siihen, että väittämien totuusarvolla ei ole enää väliä; voi olla että sillä ei ole koskaan ollut väliä, joten siinä suhteessa emme elä erilaista aikaa. Sen sijaan se tapa jolla omaksumme tietoa ja jolla valitsemme sen mitä pidämme totena, on balkanisoitunut. Tietämisen tapaamme itseensä on tullut säröjä.
Sosiaalinen media teknologiana ja sen tuottamat suodattimet nakertavat ajatusta että teemme havaintoja ympäristöstämme ja tulkitsemme havaintoja teorian valossa; jos havainnot ja teoriamme ovat kovin pahasti ristiriidassa, muutamme teoriaamme. Suodatus tekee puolestamme ja huomaamattamme sen, että muutamme pikemminkin havaintojemme lähteitä niin, että ne tukevat johtopäätöksiämme tai ennakkokäsityksiämme.
Asiantuntijuus tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku yksilö on perehtynyt monipuolisesti johonkin ilmiöön, tarkastellut sitä useamman eri teorian valossa ja osaa valita sen teorian joka parhaiten kuvaa ilmiötä. Insinööritieteissä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun käsillä on tekninen ongelma, niin otetaan ongelmakenttään sopivasta työkalupakista sopiva mallinnosvälineistö, mallinnetaan ongelma ja ratkaistaan se. Asiantuntija on sellainen joka tuntee tiettyä ongelmaa koskevat välineet ja teoriat riittävän hyvin voidakseen kohtuullisen luotettavasti valita sopivat työkalut sopivaan tilanteeseen.
Balkanisaatio on vähän kerrassaan tehnyt kyseenalaiseksi kaiken asiantuntijuuden. Osa tästä kyseenalaistuksesta on tietenkin tervettä, sillä kuten todettua, monissa esimerkiksi sosiaalitieteissä työkalupakissa on valtava määrä analyysimenetelmiä jotka ovat luotettavuudessaan verrattavissa korteista ennustamiseen tai frenologiaan. Ongelmaksi muodostuu se, että tämä epäluulo ja kyseenalaistus on viety niin pitkälle, että kaikki määrällinenkin tarkastelu asetetaan kyseenalaiseksi jos se ei tue omaa ennakkokäsitystä. Eikä tätä tehdä vain pienissä piireissä. Tämä on osa ilmiötä, ja sitä on käsitellyt mm. The Guardian. Kuvaavaa tässä kohtaa on se, että tiedän tarkalleen lukijoissa tietyn joukon jo nyt viittaavan kintaalla koko artikkelille, koska The Guardian tunnetaan vasemmistosympatioista ja "monikulttuurisuuden" puolustajana. Artikkelissakin on viitteitä tähän; pyydän kuitenkin pohtimaan itse asiaa pikemminkin kuin sulkemaan silmät siltä ilmiöltä, että tapamme omaksua ja hyväksyä tietoa ovat pirstaloituneet.
Tällä ilmiöllä on politiikassa näkyviä ilmiöitä, joista on kirjoitettu loputtomiin. Trumpin tai Brexit-kampanjan blatantit valheet eivät hetkauta ihmisiä suuntaan tai toiseen. Joko väitteiden valheellisuus kiistetään koska "media valehtelee" tai niistä ei piitata koska "liberaalitkin valehtelevat". Kääntäen ilmiö ei ole lainkaan tuntematon missään muussakaan leirissä. Trumpistakin on levitetty ilmeisiä valheita sekä kampanjan aikaan että sen jälkeen. Lehdistö jättää systemaattisesti raportoimatta tai raportoi koodikielellä -- osin toki aiheestakin -- esimerkiksi maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Vastaavasti sitten MV-lehdet ja "huolestuneet kansalaiset" levittävät varmentamattomia "uutisia" joista osa on totta ja osa täysin keksittyjä. Mitään "tosiasiasuodatinta" ei ole olemassakaan, eivätkä perinteisen mediakriittisyyden lainalaisuudet päde tässä asiassa.
Ilmiö vuotaa myös muualle. On gluteeniyliherkkyyttä -- joka osin on todellinen ilmiö, ja osin vain muoti-ilmiö -- on rokotevastaisuutta ja sen ympärillä pyöriviä salaliittoteorioita. On jopa täysin vakavissaan litteään maahan uskovia ihmisiä. Litteän maan kohdalla minäkin olin täysin epäuskoinen pitkään -- eihän tuollaisia asioita voi uskoa kukaan muu kuin mielisairas -- mutta todellakin muutoin täysin toimintakykyisiä yksilöitä löytyy, jotka siihen uskovat.
Ilmiö on kokolailla lohduton ja herättää minussa epätoivoa. Se muistuttaa enemmän jonkinlaista zombie-maailmanloppua kuin mitään legitiimiä erimielisyyttä tosiasioista. Alkuun ilmiö herätti minussa kiukkua, mutta nyt olen enää väsynyt näihin uskomuksiin. Haluaisin uskoa että asialle olisi jotain tehtävissä, mutta en enää ole ollenkaan varma. Tiedän että tämä herättää vahingoniloa joissakin niissä ihmisissä joilla näitä epistemologisia sairauksia on. Ja sairauksia ne nimenomaan ovat.
Ennen sentään ajattelin, että terve epistemologia voittaa lopulta viimekädessä siksi, että yhteisö jolla on käytössään parhaat -- siis oikeimmat -- tosiasiat, onnistuu lopulta tavoitteissaan parhaiten. Tämä ei kuitenkaan pidä mitenkään väistämättä paikkaansa. Esimerkiksi merkittävä osa ihmisistä uskoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu muodosta minkäänlaista uhkaa ihmiskunnalle. No, toivon että he ovat oikeassa, vaikken usko heidän olevan. Toivon siksi, että kaikki merkit viittaavat siihen että tällaisilla uskomuksilla on lopulta maailmanpolitiikassa suurempi painoarvo.
Valitettavasti tosiasia on kuitenkin jotain mikä ei ratkea huutoäänestyksellä. En jaksa tähän enää kelata auki omaa käsitystäni riskeistä, todennäköisyyksistä, epävarmuuksista ja vedonlyönneistä, niistä olen kirjoittanut jo aivan riittävästi. En voi vedota terveeseen järkeen, koska jokainen, myös litteään maahan uskovat, uskoo että juuri heidän oma näkemyksensä on "terveen järjen" mukainen. Mikään filosofinen argumentti ei pure, eikä minulla ole mitään sellaista auktoriteettia jolla voisin puhua ns ex cathetra. Postmoderni nihilismi on voittanut.
maanantai 16. tammikuuta 2017
Pelisemantiikka
Pelisemantiikka on logiikassa ja tietojenkäsittelyssä käytetty malli sille, miten esimerkiksi kaavojen totuusarvo tai ohjelman toiminta tai vastaava tulkitaan. Noin yleisemmin "semantiikka" formaaleissa yhteyksissä voidaan ymmärtää kuvauksena joltakin ilmaisuformalismilta matemaattisille objekteille.
Helpoin esimerkki lienee logiikan kaava jossa on konnektiivit "ja" eli && ja "tai" eli ||, sekä "ei", eli !. Nämä konnektiivit voidaan perinteiseen tapaan tulkita eräänlaisiksi algebrallisiksi operaatioiksi jotka kompositionaalisesti sitten määrittelevät totuusarvon alkaen yksittäisten propositioiden totuusarvoista.
Esimerkiksi p && (q || r) pätee, jos p on tosi ja jompi kumpi q:sta ja r:stä on tosi. Jos propositioille on annettu totuusarvo, niin se voidaan yksikäsitteisesti laskea. Pelisemantiikassa ajatellaan toisin, vaikkakin kaavojen totuusarvo tässä tapauksessa on sama kuin perinteisessä semantiikassa. Jokaisen kaavan voidaan ajatella muodostavan pelin, jossa on kaksi pelaajaa, verifioija ja falsifioija. Koska nämä ovat suomalaiselle kömpelöitä ilmaisuja, käytän itse keksimiäni suomennoksia tarkastaja ja kiistäjä. Jos joku lukija on perehtynyt asiaan siinä määrin että tietää paremmat suomennokset, niin korjaan.
Kaava jäsennetään aivan normaalisti, ja pelitilanne ajatellaan muodostuvan osakaavoista P ja Q (negaation tapauksessa vain P) sekä niitä yhdistävästä konnektiivista. Jos kaava on muotoa P && Q, niin tämä tulkitaan olevan kiistäjän pelivuoro, ja kiistäjä valitsee kumpi osakaava otetaan. Jos kaava on muotoa P || Q, niin tarkastaja valitsee kaavan. Kaava !P tarkoittaa että kiistäjä ja tarkastaja vaihtavat päikseen roolia ja peli jatkuu kaavasta P. Jos jäljellä on vain yksi propositio p, niin tarkastaja voittaa jos p on tosi, ja kiistäjä voittaa jos p on epätosi.
Alkuperäisen kaavan katsotaan olevan tosi, jos tarkastajalla on varman voiton strategia. Jos kiistäjällä on varman voiton strategia, kaavan katsotaan olevan epätosi. Propositiologiikassa pelillä on aina yksikäsitteinen varma voittaja, ja kaavan pelisemantiikan mukainen totuusarvo ja perinteinen totuustauluihin perustuva totuusarvo ovat aina samat. Jos propositioiden totuusarvoja ei ole sanottu etukäteen, voidana pelistä muodostaa ns TQBF (totally quantified boolean formula) jossa ensin pelataan peli jossa vuorotellen valitaan propositioille totuusarvot; tällöin kaavan totuusarvo riippuu siitä, kuka saa valita mitkäkin propositioiden totuusarvot.
Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa on pitkälti samanlainen tilanne. Sen selvittäminen, onko annetulla kaavalla malli (ns. satisfiability- ongelma) on pelisemantiikassa sama kuin malliteoriassa, kun valinta-aksiooma on käytössä. Predikaattilogiikan kaavassa pelaajat "omistavat" kvanttorit, ja kiistäjä valitsee universaalikvantifioidut muuttuja, kun taas tarkastaja valitsee eksistentiaalikvantifioidut muuttujat. Eksistentiaalikvanttorien poisto tuottaa ns skolemin funktioita, jotka siis kertovat mikä muuttujan arvo valitaan, rippuen siitä mitä aiemmin on jo valittu; Peliteorian mukainen tulkinta skolemisoinnille itseasiassa on, että skolemin funktiot kuvaavat tarkastajan pelistrategiaa; Jos löytyy ei-tyhjä joukko jolle mainitut funktiot löytyvät, niin kaava on toteutettavissa, ja tarkastaja voittaa pelin.
Formaalissa verifioinnissa tilanne on vielä toinen. Jos verifioimme esimerkiksi tapahtumapohjaista reaktiivista järjestelmää, tämä mallinnetaan usein niin että jos ylipäätään on tapahtumasekvenssi joka vie "pahaan" tilaan, järjestelmässä on virhe. Toisaalta, tämä voidaan ajatella erikoistapauksena pelisemantiikassa: Perinteisessä verifioinnissa on vain kiistäjä, ei tarkastajaa. Jos järjestelmällä on "tarkastaja", niin osa tilosta on tarkastajan hallinnassa, ja tarkastaja voi näissä tiloissa valita tapahtuman, jolla virhetila pyritään välttämään. Erilaisia tietoturvaprotokollia voidaan esimerkiksi verifioida näin. Itse en ole pelisemantiikkaa käyttänyt tai tutkinut työssäni, joten en osaa tästä aspektista kertoa juuri enempää.
Helpoin esimerkki lienee logiikan kaava jossa on konnektiivit "ja" eli && ja "tai" eli ||, sekä "ei", eli !. Nämä konnektiivit voidaan perinteiseen tapaan tulkita eräänlaisiksi algebrallisiksi operaatioiksi jotka kompositionaalisesti sitten määrittelevät totuusarvon alkaen yksittäisten propositioiden totuusarvoista.
Esimerkiksi p && (q || r) pätee, jos p on tosi ja jompi kumpi q:sta ja r:stä on tosi. Jos propositioille on annettu totuusarvo, niin se voidaan yksikäsitteisesti laskea. Pelisemantiikassa ajatellaan toisin, vaikkakin kaavojen totuusarvo tässä tapauksessa on sama kuin perinteisessä semantiikassa. Jokaisen kaavan voidaan ajatella muodostavan pelin, jossa on kaksi pelaajaa, verifioija ja falsifioija. Koska nämä ovat suomalaiselle kömpelöitä ilmaisuja, käytän itse keksimiäni suomennoksia tarkastaja ja kiistäjä. Jos joku lukija on perehtynyt asiaan siinä määrin että tietää paremmat suomennokset, niin korjaan.
Kaava jäsennetään aivan normaalisti, ja pelitilanne ajatellaan muodostuvan osakaavoista P ja Q (negaation tapauksessa vain P) sekä niitä yhdistävästä konnektiivista. Jos kaava on muotoa P && Q, niin tämä tulkitaan olevan kiistäjän pelivuoro, ja kiistäjä valitsee kumpi osakaava otetaan. Jos kaava on muotoa P || Q, niin tarkastaja valitsee kaavan. Kaava !P tarkoittaa että kiistäjä ja tarkastaja vaihtavat päikseen roolia ja peli jatkuu kaavasta P. Jos jäljellä on vain yksi propositio p, niin tarkastaja voittaa jos p on tosi, ja kiistäjä voittaa jos p on epätosi.
Alkuperäisen kaavan katsotaan olevan tosi, jos tarkastajalla on varman voiton strategia. Jos kiistäjällä on varman voiton strategia, kaavan katsotaan olevan epätosi. Propositiologiikassa pelillä on aina yksikäsitteinen varma voittaja, ja kaavan pelisemantiikan mukainen totuusarvo ja perinteinen totuustauluihin perustuva totuusarvo ovat aina samat. Jos propositioiden totuusarvoja ei ole sanottu etukäteen, voidana pelistä muodostaa ns TQBF (totally quantified boolean formula) jossa ensin pelataan peli jossa vuorotellen valitaan propositioille totuusarvot; tällöin kaavan totuusarvo riippuu siitä, kuka saa valita mitkäkin propositioiden totuusarvot.
Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa on pitkälti samanlainen tilanne. Sen selvittäminen, onko annetulla kaavalla malli (ns. satisfiability- ongelma) on pelisemantiikassa sama kuin malliteoriassa, kun valinta-aksiooma on käytössä. Predikaattilogiikan kaavassa pelaajat "omistavat" kvanttorit, ja kiistäjä valitsee universaalikvantifioidut muuttuja, kun taas tarkastaja valitsee eksistentiaalikvantifioidut muuttujat. Eksistentiaalikvanttorien poisto tuottaa ns skolemin funktioita, jotka siis kertovat mikä muuttujan arvo valitaan, rippuen siitä mitä aiemmin on jo valittu; Peliteorian mukainen tulkinta skolemisoinnille itseasiassa on, että skolemin funktiot kuvaavat tarkastajan pelistrategiaa; Jos löytyy ei-tyhjä joukko jolle mainitut funktiot löytyvät, niin kaava on toteutettavissa, ja tarkastaja voittaa pelin.
Formaalissa verifioinnissa tilanne on vielä toinen. Jos verifioimme esimerkiksi tapahtumapohjaista reaktiivista järjestelmää, tämä mallinnetaan usein niin että jos ylipäätään on tapahtumasekvenssi joka vie "pahaan" tilaan, järjestelmässä on virhe. Toisaalta, tämä voidaan ajatella erikoistapauksena pelisemantiikassa: Perinteisessä verifioinnissa on vain kiistäjä, ei tarkastajaa. Jos järjestelmällä on "tarkastaja", niin osa tilosta on tarkastajan hallinnassa, ja tarkastaja voi näissä tiloissa valita tapahtuman, jolla virhetila pyritään välttämään. Erilaisia tietoturvaprotokollia voidaan esimerkiksi verifioida näin. Itse en ole pelisemantiikkaa käyttänyt tai tutkinut työssäni, joten en osaa tästä aspektista kertoa juuri enempää.
torstai 12. tammikuuta 2017
Kaiken Maailman Dosentit
Palasin eilen Oxfordista. Kaupunki oli entisensä -- kuten se varmaan pääpiirteittäin on ollut jo satoja vuosia. Andrew William Roscoe -- tai kuten ystävät hänet tuntevat, Bill Roscoe -- täytti joulukuussa 60 vuotta, ja hänen kolleegansa ja entiset oppilaansa järjestivät Festschrift- tilaisuuden. Aikanaan Oxfordissa ollessani olin juurikin Bill Roscoen vieraana, sillä väitöstyöni ohjaaja oli hänen hyvä ystävänsä.
Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.
Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".
Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.
Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.
Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"-- mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.
Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".
Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.
Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".
Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.
Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.
Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"-- mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.
Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)