Synkkä Metsä

Liu Cixin:in muutaman vuoden takainen Three Body Problem oli trilogian ensimmäinen osa. Luin kirjan vasta hiljattain, ja aloitin nyt toisen osan, englanninkieliseltä nimeltään The Dark Forest. En osaa juurikaan kiinaa, joten en voinut lukea teoksia alkuperäiskielellä. Kirjojen kielessä on kuitenkin selkeästi jokin rakenteellinen seikka, jossa alkuperäiskieli paistaa läpi; en osaa tarkalleen sanoa mikä se on.

En halua pilata kenenkään iloa kirjoista, joten en liiaksi kerro kirjojen sisällöstä. Genrelle uskollisena  kyse on kuitenkin avaruusolennoista, kuten arvata saattaa. Ensimmäinen osa on mielenkiintoinen siinä, että se paljolti käsittelee ihmisten suhtautumista tietoon siitä, että avaruusolentoja on olemassa, ja heijastelee yksilöiden suhtautumisongelmia tähän. Teemoina, joskin ehkä hivenen ohuina, on Kiinan kulttuurivallankumous ja siihen liittyvä mielipuolisuus. Yksi kirjan henkilöistä on (kirjan tapahtumahetkellä) vanhempi nainen, astrofyysikko, jonka isä on aikanaan joutunut kulttuurivallankumouksen fanaatikkojen uhriksi, minkä seurauksena myös henkilö itse on joutunut poliittiseen epäsuosioon. Tämän myötä näkemys ihmiskunnasta ja sen tulevaisuudesta on varsin synkkä. Matkalla hän tutustuu syväekologiaan ja muuhun melko antihumanistiseen ajatteluun, ja tätä taustaa vasten sitten jäsentyy myös myöhemmin tieto siitä, että ihminen ei ole yksin maailmankaikkeudessa.

Kirjan toinen osa käsittelee ihmiskunnan kohtaamia haasteita tilanteessa jossa vieras rotu on matkalla (oletettavasti) valloittamaan maata ja tuhoamaan ihmiskuntaa, ja sillä on lähes täysin läpitunkeva tiedustelukoneisto maapallolla, vaikkakin vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa ihmisiin suoraan. Asetelma on varsin mielenkiintoinen, eikä lainkaan kritiikitön teknologian ja tieteen voittokulun suhteen.

Näkemys talouden toiminnasta on kirjassa varsin mielenkiintoinen, erityisesti, varsin epäkeynesiläinen. Samalla kirjassa kuultaa läpi usko liberaalien instituutioiden haurauteen ja ihmisten kollektivistiseen luonteeseen -- eikä lainkaan hyvässä mielessä. En kommentoi tätä enempää kuin toteamalla, että ajatukset olivat talouspoliittisesti inspiroivia kaikessa synkkyydessään.

Esimerkiksi monista teknologia- ja talousoptimistisista kirjoittajista poiketen, kirjailija ounastaleee että ihmiskunnan keskittäessä resurssejaan valtaisan avaruuslaivaston rakentamiseen, muu talous vähän  kerrassaan rapautuu ja romahtaa. Henkiinjäämisvaihteelle siirtyessään ihmiskunta panostaa elämänlaatuun minimaalisesti; kulutustavaroiden ja mukavuuksien tuotanto jää minimiin, jopa ravinnontuotannosta tingitään, kunhan atomipommeja ja avaruuslaivoja saadaan rakennettua riittävästi maailman puolustamiseen sen vihollisilta. Ulkoinen vihollinen yhdistää toki ihmiskunnan yhteisen päämäärän taakse, muttei sovinnon tai solidaarisuuden merkeissä, vaan kyräilyn, kateuden, painostavan kotiinpäinvetämisen ja nihilismiä lähentelevän velvollisuudentuntoisen uhrautumisen hengessä.

Olen itse suhtautunut avaruuden valloitukseen aina naivin positiivisesti ja optimistisesti, tietoisena siitä että näkemykseni ovat eräänlaista haihattelevaa optimismia. Projisoin oman toivoni paremmasta tulevaisuudesta rajaseuturomantiikkaan; hiukan samaan tapaan kuin Americana-kulttuurin voidaan ajatella syntyneen 1800-luvun lännen valloituksen myötä. Nämä kaikki "kulta-ajat" ovat tietenkin anakronistisia. 1920-luku, 1950-luku, 1970-luku -- nyttemmin jopa jossain mielessä 1990-luku ovat aina aikalaisille olleet *jälkeen päin* kulta-aikoja.

Oli miten oli, avaruuden valloitus edustaa sellaista teknologian ja tieteeen harppausta josta vielä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa haaveiltiin. Viimeisestä kuulennosta oli kulunut hädin tuskin kymmentä vuotta, kun itse lapsena lueskelin tarinoita Apollo-ohjelmasta, ja NASA:n avaruussukkulaohjelman kaikesta kalleudestaan huolimatta piti ajan oloon johtaa täysimittaiseen avaruuden valloitukseen. Avaruusseikkailu 2001 oli minusta vielä 1980-luvun lopulla jotenkin mahdollinen tulevaisuudenkuva siitä, miten vuosituhannen vaihteeseen mennessä asiat olisivat kehittyneet. Nyt viimeisestä kuulennosta on jo 45 vuotta.

Todellisuudessa avaruuden valloitus oli tietenkin myyntipuhetta ja propagandaa, jolla sekä Neuvostoliitto että USA pyrkivät näyttämään toisilleen kuinka teknisesti edistyneitä he olivat ja implisiittisesti pelottelemaan avaruusohjelman potentiaalisilla sotilaallisilla saavutuksilla. Esimerkiksi Apollo-ohjelman ostovoimakorjattu kustannus nykyrahassa olisi suurusluokkaa yli 200 miljardia dollaria. Huippuvuosina ennen kuulentoa NASA:n budjetti oli liki 5% liittovaltion menoista. Tämä on toki pientä verrattuna esimerkiksi Irakin ja Afganistanin sotiin.

En silti luovu romanttisesta, irrationaalisesta haavekuvastani. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että kustannukset ovat lopulta sosiaalinen, eivät fysikaalinen ongelma tässä mielessä. Suurin osa peruselintarpeista saadaan tyydytettyä mielekkäästi kyllä nykyteknologialla niin, että Americanan kulta-ajan -- melkeinpä riippumatta siitä, mikä niistä valitaan -- materiaalisen elintason turvaamiseen käytännössä kaikille ei nykyteknologialla montaa prosenttia BKT:sta kuluisi. Ongelma ei ihmisille ole, eikä koskaan ole ollut, todellinen absoluuttinen elintaso, vaan pikemminkin se, että tarvitaan enemmän. Elaine Morgan:ia mukaillen, pohdittaessa mitä ihmiset haluavat, ainoa yhteinen tekijä tuntuu olevan "lisää".

Ja juuri tähän inhimilliseen paradoksiin toivon avaruuden valloituksen tuovan ratkaisun. Purkautumisreitin sille tarpeelle joka ajaa meitä niin kiivaasti ja vääjäämättömän näköisesti kohti tuhoa.