Optimismi

Kahneman kirjoittaa kirjassaan myös ylioptimismista. Optimismi on tilastollisesti ja sosiaalisesti ajatellen ns kaksipiippuinen juttu. Yhtäältä optimismilla on kiistaton positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Optimismilla on vahva tilastollinen yhteys elinikään, palkkatasoon, asemaan jne. Kaikki tämä ei ole positiivista jos ajatellaan yhteiskunnallisesti. Optimistit ottavat enemmän tarpeettomia riskejä, myös muiden rahoilla. Optimistit myös onnistuvat antamaan itsestään positiivisemman kuvan kuin mitä heidän kykynsä antavat ymmärtää. Erityisesti he onnistuvat usein neuvottelemaan ekstraktiivisia sopimuksia, eli sellaisia joissa toinen osapuoli maksaa tyhjästä. Taustalla on kustannusten aliarviointi ja hyötyjen yliarviointi. Kun ihminen onnistuu huijaamaan ensin itseään, hän on vakuuttavampi.

Toisaalta suurin osa yrittäjistä on optimisteja. Pienyritysten omistajat ja erityisesti perustajat, systemaattisesti aliarvioivat kilpailun ja erilaiset kustannustekijät, työmäärän jne, ja yliarvioivat menestymisen todennäköisyyden. Ensimmäinen reaktio tässä on, että tämä on positiivinen asia, koska ilman optimisteja, meillä ei olisi riittävästi yrittäjiä. Tässä on kuitenkin ongelmana myös se, että epäonnistuminen yrittäjänä, vaikka sen ei pitäisi olla sellainen henkilökohtainen stigma kuin se monelle on, ei palvele yhteiskunnan kannalta mitään erityisen positiivista tarkoitusta sinänsä. En tarkoita tällä sitä, että epäonnistumisessa olisi mitään vikaa tai mitään tuomittavaa, mutta on mahdotonta välttyä ajatukselta, että jos kerran 60 prosenttia (tai jotain sinne päin; eri maissa luku on erilainen ja vaihtelee taloustilanteen mukaan) yrityksistä kaatuu ensimmäisen vuoden aikana, ehkä ainakin osa näistä olisi ollut mielekästä jättää perustamatta. Sekä yrittäjän itsensä, että hänen rahoittajiensa kannalta.

Kaikissa ilmiöissä on ns. base-rate, eli keskimääräinen tapaus. Yrityksistä tietty prosentti kaatuu ensimmäisen parin vuoden aikana. Lääketieteelliseen pyrkivistä opiskelijoista tietty prosentti jää ilman opiskelupaikkaa. Jne. Ilman mitään eri informaatiota, rationaalinen arvio jokaisessa tapauksessa on yksilön kohdalla, että hän vastaa keskimääräistä tapausta. Huomautan, että tämä ehto on melko vahva: ilman mitään eri informaatiota. Tässä kohtaa systeemi 1 kuitenkin huijaa ihmistä.

Nimittäin, meillä on kaikilla jokaiseen aloittamaamme projektiin ns inside-view, eli meillä on informaatiota systeemistä sisältäpäin. Tätä voi verrata sisäpiiri-informaatioon pörssissä, johon palaan jos ehdin, mutta se ei ole sama asia. Meillä kaikilla on esimerkiksi käsitys omasta kyvykkyydestämme. Jos olemme jo aloittaneet jotain projektia, meillä on käsitys siitä, mitä osaamme projektin eteen tehdä ja meillä on tuntuma siitä miten se sujuu. Ajattelumme pahin ongelma on kuitenkin kaikennielevä harha, jolle Kahneman antaa nimen WYSIATI: What You See Is All There Is. WYSIATI aiheuttaa sen, että tämä inside-view saa ihmisen kokonaan sivuuttamaan base-rate informaation. Intuitio, eli systeemi 1, korvaa analyysin tunteilla ja toiveilla.

Erilaisten formaalien mallien tehtävänä ei ole "ennustaa" tulevaa, vaan antaa realistisempi, ns outside-view asioihin. On tilanteita, joissa sisäpuolinen näkymä voi antaa syitä korjata todennäköisyyksiä. Esimerkiksi jokin poikkeuksellinen vaikeus projektissa, puuttuva resurssi jne, voi antaa syyn muuttaa todennäköisyyksiä pessimistisempään suuntaan. Toisaalta poikkeuksellinen onnistuminen tai ylimääräisten resurssien tai projektia helpottavien tekijöiden ilmaantuminen voi vaikuttaa toiseen suuntaan. Olennaista on kuitenkin sen arviointi, missä määrin nämä poikkeavat tavanomaisesta. Jokainen projekti ja hanke kohtaa tällaisia odottamattomia  tekijöitä. Optimismi on pessimismiä yleisempää, koska systeemi 1 noudattaa WYSIATI-periaatetta, ja koska inside-view dominoi sitä. Riskitekijöitä, jotka ovat yleisiäkin, ei yksinkertaisesti oteta huomioon, ja näkymän kuvitellaan olevan poikkeuksellisen positiivinen.

Pahin ongelma tässä on yritysmaailman johtoportaissa, ja erityisesti siinä mielessä, että yritysmaailmassa nimenomaan liiallisesta varmuudesta ei juuri rangaista, vaan pikemminkin palkitaan. Tutkimusten mukaan talousjohtajat, joiden asiantuntemusta kovasti blogeissakin korostetaan, tyypillisesti arvioivat oman yrityksensä taloudellisen tilanteen pahasti pieleen. Mikä pahinta, he arvioivat yleisen markkinatilanteen huonommin kuin noppaa heittämällä: Tutkimuksissa havaittiin, että CFO:iden arviot työnantajayrityksensä suoriutumisesta suhteessa markkinoihin vuoden aikajänteellä olivat negatiivisesti korreloituneita todellisen menestyksen kanssa. Siis, inside view isoissa firmoissa oli enemmän pielessä kuin markkinainformaatio.

Usein käsitys asiantutijuudesta onkin aivan pielessä tästä syystä: inside-näkemyksen ajatellaan automaattisesti olevan arvokkaampi kuin outside-näkemyksen. Eräässä kokeessa mitataan ihmisten spontaania avuliaisuutta tietyssä tilanteessa, ja tilanne on laadittu siten että asettumalla koehenkilön asemaan jokainen kyllä kuvittelee, että itse olisi avulias, mutta koejärjestelytilanteessa lopulta avuliaita on vain noin 20% koehenkilöistä. Kun ihmisiä pyydetään tämän informaation kanssa arvioimaan kanssaihmisistään, olisivatko nämä avuliaita, jo täysin merkityksetön "haastattelu" saa ihmiset uskomaan että haastateltava olisi yksi avuliaista. Meillä on taipumus arvioida asioita positiivisemmin kun meillä on jotain syytä uskoa että meillä on sisäpiiri-informaatiota.

Katsonta on usein jopa moraalinen. Ajatellaan tilannetta, jossa potilaalla on jokin sairaus, joka johtaa kuolemaan. Sitä voidaan yrittää hoitaa, mutta hoito on kallis ja sen onnistuminen on epävarmaa. On vahvaa tilastollista evidenssiä, että hoidon onnistumismahdollisuuksia vielä merkittävästi heikentävät tietyt tilastolliset tekijät. Esimerkiksi vaikka ylipaino tai diabetes, tai vaikka jokin triviaali asia kuten siniset silmät tms. Olennaista on, että meillä on outside-näkemys, joka viittaa siihen, että hoito olisi syytä jättää väliin.  Moni ajattelee intuitiivisesti, että tällaista informaatiota ei pitäisi käyttää, vaan meidän tulisi käyttää "jokainen on yksilö"-periaatetta. Lääketieteessä tämä "jokainen potilas on yksilö"- ajattelua usein ainakin pintapuolisesti pidetään nimenomaan moraalisesti tärkeänä.

Meillä on kuitenkin tässä WYSIATI kahdella tasolla. Hoitamalla henkilö, jonka hoidolla on mitättömät mahdollisuut onnistua, otamme pois resursseja muiden ihmisten hoitamisesta.  Emme näe tai koe tätä, joten moraalinen periaatteemme ei ylety siihen. Näiden muiden ihmisten kärsimys on meidän mielessämme aivan liian abstrakti, kun taas juuri tämä potilasparka, jonka viimeinen toivo ollaan riistämässä, on kuolemassa ja juuri nyt meidän on keskityttävä tähän.

Yksi merkittävimpiä ns. vasemmistolaisen diskurssin virheitä ja ongelmia on se, että WYSIATI- periaatetta noudatetaan vähän joka paikassa ja valikoiden. Kun jonkin ratkaisun kritiikkinä esittää outside-näkemyksen, niin se leimataan "oikeistolaiseksi". Sama tietenkin pätee kääntäen, outside-näkemyksen tarjoaminen oikeistolaiselle kun inside-näkemys on pankkiirin, yritysjohtajan tai muun tämän suosikkiryhmään kuuluvan toimijan, on taas "vasemmistolaista".

Tässä kohtaa on syytä kuitenkin tunnistaa - ja pysäyttää aivan juurilleen - yksi näkökohta. Kognitiivisten bias-ilmiöiden olemassaolo ei oikeuta paternalismia. Miksi? No siitä yksinkertaisesta syystä, että virkamiehillä ja sosiaalitädeillä on aivan sama asiantuntijuuden ja inside-näkemyksen problematiikka. Sosiaalitäti ei kykene arvioimaan sitä, mihin jonkun pitää käyttää rahansa tai miten jonkun pitäisi elää elämäänsä, koska hänen näkemystään ohjaavat ne samat "asiantuntijuuden" ongelmat, joista CFO tai muu yritysjohdon toimija kärsii. Virkamies ei kykene suunnittelemaan parempaa yhteiskuntaa, koska hänen näkemystään ohjaa WYSIATI: hän näkee vain suunnittelupöydällä olevan hienon mallin siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi kehittää.

Tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Kahneman on ainakin osin optimisti. Emme voi korjata näitä kognitiivisia puutteita, mutta voimme tehdä kuten lääkärit: havaitsemme näitä ongelmia ja laadimme itselleme tarkastuslistoja. Näitä tarkastuslistoja läpikäymällä voimme eliminoida ison osan irrationaalisuudesta, menettämättä optimismiamme. Voimme vallan hyvin säilyttää optimistisen illuusiomme, kunhan vain ensin käymme läpi listan asioita, jotka pitää tarkastaa ja toimenpiteitä, jotka pitää tehdä ennen kuin ryhdymme projektiin.

Minun pitää tänään jättää yksi rahoitushakemus. Kirjoitin sen pyrkien realismiin. Siksi epäilen, että sitä ei tulla myöntämään, koska rahoituksen myöntäjät eivät halua lukea realistista kuvausta tutkimusprojektin mahdollisuuksista, vaan optimismia. Saan myös maanantaina tietää erään paperin kohtalon. Menetelmäarviona se on melko mitäänsanomaton. Siinä on teoria, ja siinä on toteutus, ja siinä on kokeet. Kokeet osoittavat että parannusta on, mutta kirjoitin tulkintaosioon, että realistisessa skenaarioissa tällainen parannus on todennäköisesti harvinainen. Olin rehellinen, ja epäilen että sitä ei julkaista. Vastaavasti, kun olen pyrkinyt toistamaan jonkun paperissa hehkutetun menetelmän loistavan suoriutumisen, se on aina ollut pettymys. WYSIATI toimii arviossakin. Ihmiset eivät halua lukea tekstiä, joka ei ole yli-itsevarmaa hehkutusta.

Minulla ei ole ratkaisua optimismin ja yli-itsevarmuuden problematiikkaan yleisesti. Rationaalista ratkaisua erilaisiin ongelmiin on turha yrittää myydä, jos narsismia lähentelevä itsevarmuus on perusedellytys "asiantuntijalle".

Nopeat ja Hitaat III: Algortimit.

Kahneman kuvailee yhdessä luvussa osittain samaa ilmiötä jota itse taannoin, ja jälleen kerran hieman eri näkökulmasta ja käsitteiden rajojen ollessa hieman toiset. Useimmissa tilanteissa, joissa pyritään ennakoimaan jotain myöhempää lopputulemaan ihmisen elämässä (opintomenestys, työssä pärjääminen, rikollisuus jne), "asiantuntijan" antama intuitiivinen arvio on käytännössä arvoton. Lääketieteelliseen tms. koulutukseen valittavien haastattelun perusteella tehty intuitiivinen "soveltuvuusarvio" on yleensä täysin epävalidi, so. se ei ennusta mitään, toisin kuin esimerkiksi aiemmat kouluarvosanat. Sama pätee todella monessa paikassa. Esimerkiksi hyvin yksinkertainen malli Bordeaux-viinien vuosikerran laadun ja tulevan arvon arvioimisessa, on moninverroin validimpi kuin maistajan arvio nuoresta viinistä. Malli ottaa huomioon satovuoden sademäärät tietyiltä kuukausilta ja kesän keskilämpötilan.

Useimmissa tapauksissa, joissa tilastollinen evidenssi on osoittanut, että asiantuntijuudesta ei ole käytännössä mitään hyötyä asioiden ennakoimisessa, ihmiset ovat reagoineet tähän vihamielisesti. Tosiasiat kuitenkin ovat kiistattomia: yksinkertaiset algoritmit, joiden parametrit valitaan tilastollisen evidenssin perusteella, ovat päätöksenteossa useimmissa tapauksissa huomattavasti luotettavampia kuin ihmiset. It gets worse: kun  ihmiset keksivät keinoja "korjata" jotain ilmeisen epäreilulla tavalla toimivaa mittaria, korjaus yleensä heikentää algoritmin toimintaa.

Esimerkiksi pääsykokeet yliopistoihin ovat melko huono mittari validiteetiltaan, jos puhutaan opintomenestyksestä. Toki täytyy muistaa se, että erityisen halutuilla aloilla näin on pakostakin, koska mitä enemmän pääsykoe karsii, sitä valikoituneempaa siitä läpipäässyt porukka on, ja sitä voimakkaampi restricted range-bias siinä on mittarina. Esimerkiksi älykkyysosamäärä on heikko ennustaja menestykselle tieteellisessä työssä, jos rajoitutaan reilusti alle kolmekymppisenä väitelleisiin tutkijoihin. Samaan tapaan VO2-max on huono ennakoija kestävyysjuoksijoiden menestykselle, jos rajoitutaan olympialaisten 10 000 metrin finaalin lähtöviivalle. Nämä populaatiot ovat rajoittuneita, kaikilla tämä "perusmuuttuja" on jo valmiiksi poikkeuksellisen korkea, ja erot syntyvät jostain muusta. Kuitenkin, jos pääsykokeen lisäksi otetaan jokin "soveltuvuushaastattelu", prosessi kokonaisuutena on vielä vähemmän validi. Tämä ylimääräinen informaatio heikentää, ei paranna prosessin tarkoituksenmukaisuutta.

Pörssianalyytikot pärjäävät keskimäärin suunnilleen yhtä hyvin kuin nopanheitto. Salkunhoitajat keskimäärin eivät kykene voittamaan markkinahintojen kehitystä. Jotkut toki pärjäävät joinakin vuosina paremmin, mutta menestys yhtenä vuonna ei korreloi menestyksen kanssa toisena vuonna: ei ole olemassa alfaa, vain betaa. Ammatinvalintapsykologit eivät osaa (muuten kuin ÄO-testillä) arvioida henkilön potentiaalia, eivätkä sitä, onko hän "alisuoriutuja", joka voisi parantaa koulumenestystään tekemällä enemmän töitä. Erityisen huonoja ovat erilaiset maailmanpolitiikan ja yleisen talouden analyytikot, joiden skenaarioarviot ovat pahemmin pielessä kuin se, että kaikille uskottaville lopputuloksille annetaan sama todennäköisyys. He arvioivat konfliktien, pörssiromahdusten, jne jne todennäköisyyksiä pahemmin pieleen kuin kolikonheitot.

Kaiken tämän taustalla on intuitio, joka siis pääasiassa valehtelee.

Mutta eivät mallitkaan saa kovin mairittelevaa kohtelua: monimutkaisempi malli menee yleensä pahemmin pieleen kuin yksinkertainen. Yksinkertaisten mallien validiteettia on helppo arvioida, ja useimmissa tapauksissa se on vain hieman sokkona tehtyä arvausta parempi. Sensijaan ns oppinut arvaus on yleensä sokkona tehtyä arvausta heikompi.

Poikkeuksia tästä kyllä on. Esimerkiksi kokeneet lääkärit arvaavat kyllä diagnoosin paremmin oikein kuin maallikot tai pelkkä arvaus. Tosin melko yksinkertainen tilastollinen päättely hakkaa usein kokeneenkin lääkärin. Ei ole ollenkaan sattumaa, että diagnostiset kriteerit toimivat yleensä niin, että luetellaan joukko oireita, ja diagnoosi varmistuu kun riittävän moni oire löytyy listasta. Diagnostiikkaa voidaankin pitää eräänlaisena intuition ja eksplisiittisen mallin yhdistämisenä. Vastasyntyneiden kohdalla ns. Apgar-pisteet ennustavat lapsen yleistilan hyvin luotettavasti, ja tarkkailu ja tehohoito kannattaa keskittää niihin, joilla on alhainen pistemäärä. Yksinkertainen tarkastuslista on pelastanut satoja tuhansia lapsia kuolemalta. Ennen Apgarin systeemiä, lääkärit ja hoitajat arvioivat lapsen tilaa kuka milläkin tavalla, ja osa tavoista oli täysin epävalideja. Itseasiassa voidaan argumentoida, että merkittävä osa kliinisen lääketieteen kyvystä pidentää elinikää ja laskea lapsikuolleisuutta perustuu samantapaisiin melko yksinkertaisiin tarkastuslistoihin, joiden perusteella sitten kiinnitetään tarkemmin huomiota yksilöön. 

Edellisessä kirjoituksessani kommenttiosiossa keskusteltiin jälleen kerran tehokkuudesta. Emme voi olettaa, että tehokkuutta voidaan tuosta vaan alkaa toteuttaa politiikassa. Tehokkuutta voidaan yleensä arvioida vasta merkittävästi jälkikäteen ja silloinkin vaihtoehtoiskustannus on melko puhtaasti arvailujen varassa. Toki kontrolloituja kokeitakin voidaan tehdä: esimerkiksi sovelletaan jossain maakunnassa tai kunnassa jotain periaatetta, ja toisessa toista.  Ehkä tämäntyyppisten prosessien kautta voimme oppia tekemään erilaisia päätöksenteon "tarkastuslistoja", joilla taataan edes jonkinlainen tehokkuus. Selvää on, että perinteisemmät ideologiat eivät tällaisia työkaluja tarjoa.

Nopeat ja Hitaat II.

Edellisessä tekstissäni peilasin Kahnemanin tekstiä ehkä vähän tylsään aihepiiriin. Pidemmällä teoksessaan Kahneman käsittelee erilaisia päätös- ja arviointiheuristiikkoja joita systeemi 1 käyttää. Näissä on paljon yhtymäkohtia sen kanssa, mitä olen aiemmin kirjoittanut intuitiosta. Kertaus on opintojen äiti:

[...] intuitio ikäänkuin kuiskii pehmeästi ja suloisesti valheita. Intuitio ei ole muuta kuin ennakkoluulojen summa; tämä ei ole sen heikkous muuten, mutta intuitio, jos sitä ei kyseenalaista, sotkee aivan liian helposti pessimismiä, toiveajattelua, arvostelmia, oman edun tavoittelua, sosiaalista painetta jne, ilman että sitä tiedostaa itse.

Luettuani Kahnemanin kirjaa, ymmärrän, että sana "intuitio" on oikeastaan väärä, minun pitäisi puhua systeemi 1:stä. Se ei ole aivan sama asia, ja tapa jolla pessimismi, toiveajattelu, jne, sotkevat arvioita ja käsityksiä joita systeemi 1 tuottaa, on monimutkaisempi.

Mutta perusviesti on sama: tietoista, hidasta ja loogista ajattelua, eli systeemi 2:a tarvitaan. Kahnemanin mukaan se on kuitenkin laiska ja haluton puuttumaan asioihin. Monien tutkimusten mukaan systeemi 2:n aktivaatio kuluttaa elimistön energiavaroja huomattavissa määrin; pitkäkestoinen tietoinen mentaalinen ponnistelu laskee verensokeria, ja sen nostaminen itseasiassa lisää kognitiivista suorituskykyä. Yksi merkittävimpiä kognitiivista suorituskykyä - ja yleensä elämässä pärjäämistä - ennustavista kokeista on niinsanottu vaahtokarkkitesti, joka mittaa lapsen kykyä siirtää vaahtokarkin (tms herkun; Kahnemanin viittaamassa versiossa puhuttiin kekseistä) syömistä tulevaisuuteen suuremman palkkion kannustamana. Yksi keskeinen viesti on, että tämä on kognitiivisesti vaativa tekijä, vaikkei siltä näytä; ja että ns. yleisälykkyys ja itsehillintä ovat osa systeemi 2:n tarkoituksenmukaista toimintaa ja siksi niillä on merkittävä korrelaatio.

Systeemi 1:n päätösheuristiikat ovat inherentisti "irrationaalisia", eli ilman tietoista ponnistelua niiden soveltaminen johtaa loogisesti ristiriitaisiin mutta narratiivisesti vetoaviin johtopäätöksiin. Systeemi 1 siis aivan konkreettisesti kuiskii valheita ihmiselle, eikä piittaa oikein muusta kuin siitä, että saa rakennettua saamistaan informaationpalasista vakuuttavanoloisen tarinanpätkän. Pidemmän jänteen koheesiolla ei sille ole niin väliä. Koska systeemi 1 toimii hyvin tehokkaasti stereotyypeillä ja hahmontunnistuksella, se kykenee tuottamaan nopeasti arvion. Se ei kuitenkaan ole esimerkiksi todennäköisyyksien suhteen lainkaan koherentti.

Esimerkiksi yhdessä tapauksessa jonka Kahneman esittelee, koejärjestelyssä esitetään kuvaus "Lindasta". Lindan opiskeluaikaa kuvaillaan tavalla, joka tuo kelle tahansa mieleen feministisen aktivistin. Tämän jälkeen esitetään joukko erilaisia elämäntilanteita Lindan myöhemmästä elämästä, ja kysytään, mitä näistä voisi pitää todennäköisimpänä. Silmiinpistävää on, että vaikka vaihtoehtoja olisi vain kaksi:

1. Linda on pankkivirkailija
2. Linda on feministi ja pankkivirkailija

koehenkilöt lähes poikkeuksetta arvioivat vaihtoehdon 2 todennäköisemmäksi kuin  vaihtoehdon 1. Tämä on tietenkin niin järjetöntä ja irrationaalista, että se saa kenet tahansa todennäköisyyksiä tuntevan kiskomaan hiuksia päästään. Introspektioni kertoo minulle kuitenkin, että jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu luontevammalta, eli koska Linda vaikuttaa feministiltä, on luontevaa olettaa, että jos hän on pankkivirkailija, hän on edelleen feministi.On kuitenkin selvää, että tapaus 1 sisältää tapauksen 2, joten tapaus 1 on aivan väistämättä todennäköisempi. Yksi mahdollinen syy tähän vinoumaan tietenkin on, että ihmiset tulkitsevat kysymyksen niin, että vain toinen näistä voi olla tosi, jolloin vaihtoehto 1 tulkitaan niin, että se sanoisi "Linda on pankkivirkailija ja ei ole feministi".

Vastaavia kompositionaalisuuden rikkomuksia tulee kuitenkin muualla, ja niitä syntyy ihmisten mielissä. Isoilta joukoilta ihmisiä kysyttäessä seuraavien skenaarioiden todennäköisyyttä (erikseen, ei siis samassa kyselyssä)

1. Läntiseen USA:han iskee vakava tulva,
2. Kaliforniaan iskee maanjäristys joka aiheuttaa vakavan tulvan.

vaihtoehto 2 tulkitaan todennäköisemmäksi. Tämä viittaa siihen, että kyse on nimenomaan vakuuttavammasta narratiivista. Tämä liittyy omiin kirjoituksiini argumentaatiosta. Olen tulkinnut argumenttia ajatuskoneena, joka on loogisesti koherentti, ja jonka avulla voidaan päätellä muutoksia todennäköisyyksissä tms. Huomaan kuitenkin, että tässä kohtaa ajattelussani on ollut vakava puute. Oikein toimiva argumentti  on kuin dynamiittipötkön antaisi lapselle, koska hyvä argumentti on yleensä myös hyvä tarina. Bayesilaisittain toimiva argumentti on usein tylsä, eikä narratiivisesti vetoava. Narratiivisesti vetoavan argumentin ei tarvitse olla parempi, riittää ettei se ole väärä, ja se voi silti olla suurimmalle osalle ihmisistä vakuuttava. Esimerkiksi näistä vaihtoehto 2 on eräänlainen argumentti, tai se voidaan tulkita sellaiseksi: Maanjäristys kaliforniaan tulkitaan uskottavaksi skenaarioksi, ja sen aiheuttama tulva on mahdollinen seuraus.

Lopetan tämän kirjoituksen yhteen sellaiseen näkemykseen, jonka Kahneman esittää. Olen jo jonkin aikaa kokenut oloni epämukavaksi erilaisten keskustelufoorumien melko yleisestä tendenssistä typistää tarkastelutapoja "liberaaleihin", "vasemmistolaisiiin", "oikeistolaisiin" tai "konservatiivisiin". Olen syyllistynyt tähän itsekin, mutta tunnen sellaisen jotenkin aina likaiseksi. Kahnemania - varmaan kuten minuakin - voi syyttää liberaaliksi seuraavan lainauksen perusteella. Mutta hän kuuluu tällöin samaan kategoriaan esimerkiksi Pinkerin kanssa. Itse haluaisin omaksua enemmän näiden miesten kanssa samanlaisen ajattelutavan.

The social norm against stereotyping, including the opposition to profiling, has been highly beneficial in creating a more civilized and more equal society. It is useful to remember, however, that neglecting valid stereotypes inevitably results in suboptimal judgements. Resistance to stereotyping is a laudable moral position, but the simplistic idea that the resistance is costless is wrong. The costs are worth paying to achieve a better society, but denying the costs exist, while satisfying to the soul and politically correct, is not scientifically defensible. Reliance on the affect heuristic is common in politically charged arguments. The position we favor have no cost and those we oppose have no benefits. We should be able to do better.

Peitos.

Peittävyys on käsite, joka esiintyy eri abstraktiotasoilla hyvin samaan tapaan, jopa arkikielessä. Matematiikassa (pistejoukkojen tapauksessa) esimerkiksi kokoelma joukkoja on peite jollekin joukolle, jos kaikki joukon alkiot kuuluvat johonkin kokoelman joukkoon. Useimmissa logiikoissa voidaan myös sanoa, että väittämä A peittää väittämän B jos A on B:n looginen seuraus. Huomatkaa: tämä menee tähän suuntaan totuuden säilyttävässä päättelyss, koska jos A on B:n looginen seuraus, niin A on yleisempi väittämä, siis useammin tosi kuin B. 

Kripke-rakenne on modaalilogiikoiden (yleensä aikalogiikka) laskennassa yleensä käytetty malli, joka on periaatteessa graafi, jonka jokaisessa solmussa pätee jokin (esimerkiksi ensimmäisen kertaluokan) logiikan väittämäjoukko eli teoria. Esimerkiksi edellisessä kirjoituksessani käsittelemäni kontrollivuon analyysi voidaan ajatella Kripke-rakenteena, jossa siirrytään tilasta toiseen ja abstraktion määräämät väittämät joko pätevät tai eivät päde.

Rakennetta ei tunneta kokonaan, eikä sitä edes (yleisessä tapauksessa) voida tuntea, koska se voi olla ääretön. Abstraktio toisaalta yleensä takaa, että se on äärellinen. Esimerkiksi tietokoneohjelmaa analysoitaessa malli voidaan rakentaa jokaisella käytettävällä abstraktiotasolla kokonaan, mutta joissain tapauksissa se saattaa olla niin suuri, ettei sitä voi laskea. Tähän on olemassa keinoja, joilla ongelmaa helpotetaan. Yksi näistä on peittävyys.

Peittävyyttä käytetään seuraavalla tavalla: Oletetaan, että päädymme abstraktiin tilaan, jossa pätee väittämä P(x), ja kontrollin tila on a.  Symboli "x" tässä nyt viittaa vain yleisesti kaikkeen siihen, mitä osaamme sanoa tilasta. Merkitään tätä parilla (a, P(x)). Tätä varten olemme lisänneet Kripke-rakenteeseemme (emme välttämättä tosiasiassa koskaan tee tätä rakennetta, se on matemaattinen abstraktio, jonka on tarkoitus kuvata prosessin eteneminen, ei välttämättä mikään todellinen ilmiö) uuden tilan. Olemme päätyneet tähän erinäisten vaiheiden kautta alkutilasta. Ja matkalla kontrolli on saattanut kulkea myös tilan a kautta. Tutkimme tilan historian (joka on tallessa joko osittain tai kokonaan) ja löydämme sieltä tilan (a, Q(x)). Jos kuitenkin huomaamme, että Q(x) on P(x):n looginen seuraus, meidän ei tarvitse tutkia pidemmälle, sillä tila (a, Q(x)) peittää tilan (a, P(x)). Siis, kaikki, mitä voimme sanoa voivan tapahtua tilassa (a, P(x)), voi tapahtua myös tilassa (a, Q(x)), koska jälkimmäinen on edellistä yleisempi tapaus. Se on siis abstraktimpi. Jos tila (a, Q(x)) on turvallinen, siis jos siitä ei voi suorittaa mitään virhettä, ei tällaista ole myöskään tilasta (a, P(x)). Kääntäen, jos tilasta (a, P(x)) voidaan tehdä virhe, sellainen voidaan tehdä myös tilasta  (a, Q(x)).

Nopeat ja hitaat.

Aloin vihdoin lukea Kahnemanin kirjaa Thinking, Fast and Slow. Ensimmäiset vajaa sata sivua ovat ainakin täyttä dynamiittia. Eräs ystäväni viittasi Kahnemaniin yhtenä "parhaimmista". En voi olla eri mieltä.

Karkeastiottaen kirjassa käsitellään kahta "systeemiä" ajattelussa, Systeemi 1:ä ja  Systeemi 2:a. Systeemi 1 on intuitiivinen ja nopea ja perustuu hahmontunnistukseen. Systeemi 2 on hidas ja perustuu strukturoituun ja eksplisiittiseen vertailuun. Kahnemanin esitys, esimerkkeineen ja koukkuineen, on erittän vangitseva ja vakuuttava. Hän tosin korostaa että kyse on metaforista tai abstraktioista, joiden ei voi olettaa olevan aivan täysin tarkkarajaisia, mutta abstraktio on erittäin toimiva, ja jo 24 tuntia sen omaksumisen jälkeen olen huomannut selkeän vaikutuksen omaan tietoiseen ajatteluuni ja huomioni suuntautumiseen.

Luin myös ns. laiskasta abstraktiosta, joka on aivan eri asia. Teen kytköksen kohta. Laiska abstraktio on menetelmä, jossa järjestelmää tutkitaan niin, että abstraktiotasoa karkeistetaan tarpeen mukaan ja vain niiltä osin kuin havaitaan jokin puute tai vuoto abstraktiossa. Konteksti, jossa sitä joudun tutkimaan, on tietokoneohjelman käyttäytyminen, mutta se toimii myös ajattelussa ja argumentaatiossa vallan hyvin. Esimerkkiohjelma on seuraavanlainen:
1 do {
2   lock();
3   old = new;
4   if(x){
5     unlock();
6     new++;
7   }
8 }while (new != old)

Tässä esimerkissä "x" on ehto, jota ei tulkita; se on abstraktio jota emme voi purkaa (tässä yhteydessä), vaan se on tosi tai sitten ei ole. lock() on funktio, joka asettaa "lukon" päälle ja unlock() asettaa sen pois. Haluamme osoittaa turvallisuusominaisuuden, joka sanoo, että poistumme tästä silmukasta vain, jos lukko on päällä. Oletuksena on myös että operaation "++" jäljiltä olio "new" ei ole koskaan sama kuin ennen. Jokainen ohjelmoinnista jotain ymmärtävä näkee kyllä, että väittämä pitää paikkansa.

Verifiointia varten ohjelma muunnetaan kontrollivuota kuvaavaksi graafiksi, jonka solmuina ovat ohjelman kontrollilausekkeet ja näiden lisäksi alkusolmu, joka kuvaa lähtötilannetta, ja loppusolmu, joka kuvaa lopussa (mahdollisesti) tapahtuvaa virhettä. Graafin kaaret eli tilasiirtymät taas ovat operationaalisia lausekkeita. Alustuksessa lukko laitetaan  pois päältä, ja siirrytään silmukkaan.
Laiska abstraktio aloittaa oletuksesta, että  mitä tahansa voi tapahtua, eli kontrollivuo voi edetä miten tahansa. Kun se päätyy virheeseen, virhe tarkastetaan. Alkuoletuksen voimassaollessa silmukka ajetaan loppuun ja siitä poistutaan riippumatta siitä, mitä aiemmin on tehty.  Saadaan aikaan "virhe".

Virhetilaan siirtymiselle on kuitenkin ehto, ja se ehto pitäisi pystyä osoittamaan todeksi niiden askelien perusteella, joilla virhetilaan päästään. Jos tämä ei onnistu, voidaan välissä tutkituille solmuille tietyt invariantit, joiden avulla voidaan todistaa ettei virhetilaan päästä. Abstraktio muuttuu karkeammaksi, koska nyt informaatiota on enemmän. Informaatiota etsitään kuitenkin vain juuri sen verran, että virhetilaan päätyminen tulee estetyksi.   Tätä tekniikkaa on tässä turha nyt käydä sen kummemmin erittelemään.

Olennaista on, että löydetään "tulos", joka tarkastetaan, ja tarkastuksen seurauksena todetaan, että tulos on väärä, joten abstraktiota pitää muuttaa. Tämä eroaa CEGAR:ista siinä, että prosessia ei aloiteta alusta, vaan polku vain merkitään uudelleen ja prosessia jatketaan. Tästä nimitys "laiska abstraktio".

Graafi kasvaa kun abstraktio muuttuu hienojakoisemmaksi, koska kontrollivuo vie eri tilaan; esimerkiksi jos ehto "x" on tosi, ja absraktiota on hienonnettu sen verran, että lukon tila tunnistetaan, riviä 8 vastaavia tiloja on kaksi: toisessa lukko on päällä ja toisessa ei. Jälleen saamme uuden virhetilan, ja huomaamme, että vertailun new != old  tuloksen säilyttämiseksi abstraktiota täytyy jälleen hienorakeistaa. Jne.


On mielenkiintoista huomata, että tässä käytetään tavallaan samantapaista jaottelua kuin Kahnemanin systeemit 1 ja 2. Virheen löytäminen on nopeaa, koska kontrollivuon läpikäynti on hyvin tehokasta nykyisillä tietokoneilla. Virheen tarkastaminen ja abstraktion tarkentaminen puolestaan on melko kallista, koska siinä pitää käsitellä (pahimmillaan) monimutkaisia loogisia lausekkeita. Tämä rakenne myös vastaa hyvin sitä intuitiota, joista ihmisen Systeemi 1:n tekemät virheet usein kumpuavat. Kahneman ottaa esimerkkinä kirjassaan seuraavan tehtävän; lukijaa pyydetään vastaamaan intuition perusteella, eikä edes yrittämään ratkaisemaan ongelmaa ensin:

Tennismaila ja pallo maksavat yhteensä 11 euroa. Tennismaila maksaa 10 euroa enemmän kuin pallo. Paljonko pallo maksaa?

Intuitiivinen ratkaisu on tässä melkein kaikilla väärä. Fiksummat ihmiset kuitenkin ratkaisevat ongelman melko helposti yksinkertaisesti tarkastamalla vastauksensa: jos pallo maksaisi todellakin sen yhden euron, niin mailahan maksaisi 11 euroa, ja vastauksen olisi silloin pakko olla väärä. Systeemi 1 generoi vastauksia. Aivan kuten laiska abstraktio.

Päätöksenteko sellaisessa maailmassa, jossa likiarvovastauksen nopea saaminen on usein tärkeämpää kuin vastauksen oikeellisuus, tuottaa valintapaineen juuri tällaisen ajattelun kehittymiselle. Tämä aihe on hyvin mielenkiintoinen, ja on aikalailla onnenkantamoinen, että oman tutkimukseni ja huvikseni lukeman tekstin välillä on näinkin vahva yhteys.

Musta Joutsen II.

Hankkimani painoksen lopussa on alkuperäiseen lisätty "jälkipuhe", joka on itseasiassa helpompi ajatella uutena lukuna kirjaan. Se toimii saumattomasti, siitäkin huolimatta, että alkuperäinen kirja on kirjoitettu ennen ns. velkakriisiä ja jälkipuhe vasta vuosia kriisin alkamisen jälkeen. (Päättynythän kriisi ei vielä ole).

Taleb antaa listan muutamia "suuria ideoita" yhteiskunnan ja talouden kehittämiseksi robustimpaan suuntaan. Olin yllättynyt siitä, miten suuressa määrin olin tullut itse jo aiemmin samoihin johtopäätöksiin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Argumentaationi oli toisenlainen, itseasiassa paikoin jopa täysin päinvastainen. Käyn ne tässä läpi melko löyhästi suomentaen.

1. Hauraiden rakenteiden pitäisi antaa rikkoutua ennen kuin ne kasvavat suuriksi. Sääntelyn ja subventiopolitiikan ei pitäisi auttaa piilottamaan riskejä niin, että syntyy yrityksiä jotka ovat "too big to fail". Olen itse puhunut negatiiviseen sävyyn suomalaisen yhteiskunnan suuruudenpalvonnasta ja siitä, miten talouspolitiikasta puhuttaessa aina kaivataan "uusia Nokioita". 
2. Tappioiden sosialisointi ja voittojen yksityistäminen pitää lopettaa. Ei pitäisi olla välimuotoa, jossa valtio tukee horjuvia rahoituslaitoksia, vaan yritysten ja instituutioiden pitää joko kaatua vapaasti tai sitten ne pitää sosialisoida kokonaan. Olen tästä samaa mieltä. 
3. Jos joku ajaa kolarin silmät sidottuina, hänestä ei pitäisi enää tehdä koulubussin kuljettajaa. Tällä Taleb viittaa siihen, että Nobel-palkitut ekonomistit ovat luottavaisin mielin ennustaneet vähän sitä sun tätä ja antaneet neuvoja, joiden kanssa on sitten romutettu systeemi. Jos ja kun systeemiä uudistetaan, asiantuntijoiksi pitäisi ottaa niitä, jotka eivät ole olleet mukana sotkua tekemässä. Tässä Taleb kyllä pelaa omaan pussiinsa aika härskisti, koska luulen että hän tarkoittaa lähinnä itseään. 
4. Kannustinpalkalla olevan ei pitäisi johtaa ydinvoimalaa eikä hoitaa taloudellisia riskejä. Tämä johtuu siitä, että "riskiä" - jos se ymmärretään volatiliteettinä - voi lyhyellä aikavälillä painaa alaspäin ja voittoja ylöspäin, samalla kun täydellinen kasvoille lävähtäminen muuttuu todennäköisemmäksi. Kapitalismissa ei ole kyse pelkästään palkkioista, vaan myös tappioista. 
5. Kompleksisuutta pitää tasapainottaa yksinkertaisuudella.Tätä kohtaa en ihan tajua, koska Taleb vetää velan mukaan; hänen mielestään kompleksisessa taloudessa pitäisi turvautua vähemmän velkaan. Velassa eli vieraassa pääomassa ei kuitenkaan ole mitään monimutkaista, itseasiassa se on paljon yksinkertaisempaa kuin oma pääoma. Sen ainoa ongelma on, että se lisää riskiä, koska jos maksukyky menee, niin velkojat vievät oman pääoman. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että osakekupla ei ole kovin paha juttu, velkakupla yleensä on. Ja totta on tietysti se, että kun velkaa on paljon, sen järjesteleminen maksuvaikeuksien yllättäessä on monimutkaisempaa, kun taas oman pääoman arvon sulaminen on lopultakin melko yksinkertainen asia. 
6. Älä anna lapsille dynamiittipötköä vaikka siinä olisikin varoitustarra. Taleb vaatii monimutkaisten rahoitustuotteiden kieltämistä. Tästä olen eri mieltä. Tarve kieltää jotain monimutkaisia instrumentteja kielii siitä, että regulaatio on jo itsessään liian monimutkaista. Jos ja kun jotain sääntelyä asetetaan, sen pitää olla tarkoituksenmukaista niin, että monimutkaisten rahoitusinstrumenttien tarvetta ei ole. Instrumentin monimutkaisuus ei ole ongelma, jos tiedetään kuka oikeasti kantaa riskin. Spekulaation pitäisi näkyä spekulaationa, mutta sitä ei ole syytä kieltää. 
7. Vain ponzi-huijaukset ovat riippuvaisia "luottamuksesta". Tämä ei ole minusta totta. En ole eri mieltä Talebin operationaalisesta suosituksesta, eli että yleistä markkinaluottamusta ei pitäisi joutua tukemaan keskuspankin rahalla. Tällainen tarve on merkki systeemiongelmasta, ja tämä ongelma pitää korjata. Luottamus on kuitenkin keskeinen yhteiskunnan rakennuspilari. On erikoista, että Taleb täyttää ison osan kirjan sivuista kertomuksilla Libanonin sisällissodasta hänen nuoruusvuosiensa ajoilta, mutta sivuuttaa luottamuksen merkityksen. Itseasiassa narratiivi, jonka hän tarjoaa sisällissodan taustaksi, on juurikin luottamuksen rapautuminen. 
8. Älä anna addiktille lisää kamaa kun tällä on vieroitusoireita. Velkakriisiä ei pitäisi ratkaista antamalla lisää velkaa. Itse ehdotin puoliksi leikilläni, kun EKP teki isoja QE-pakettejaan luottokriisin ravistellessa pankkijärjestelmää, että QE-rahaa pitäisi pikemminkin jakaa kansalaispalkkana kaikille EU-kansalaisille pankkitalletuksina, eikä laajentaa pankkien mahdollisuutta lainata halvalla. Velkakriisiä yritettiin korjata painamalla korkoja alas, tämä on vähän niinkuin korjattaisiin huumeongelmaa laskemalla huumeiden hintaa. Se ei ole ihan niin typerä idea kuin miltä se ensialkuun kuulostaa, mutta jos tarjolla on lääke joka auttaa vieroitusoireisiin aiheuttamatta uutta riippuvuutta, se voi yleensä olla vielä parempi idea.
9. Kansalaisten ei pitäisi olla riippuvaisia finanssisektorista säästöjensä "turvana", eikä heidän pitäisi olla "asiantuntijoiden" armoilla eläkerahojensa osalta. Talebin teesi on, että talouselämän pitää olla vähemmän riippuvaista finanssisektorista. Tämä käsitys on ymmärrettävä, mutta minusta jossain määrin halpaa populismia. On totta, että rahoitus- ja pääomamarkkinat eivät ole kovin stabiileja eivätkä markkinahinnat oikeasti anna mitään kovin hyvää varmuutta pääoman arvosta. Siksi sijoittamisen pitäisi Talebin mukaan olla pikemminkin jonkinlaista ajanvietettä tai hupia, ei riskinottoa yksilöiden, eikä varsinkaan populaation taloudellisella tulevaisuudella. Näissä on kaikissa paljon mieltä ja pointtia. Helppoheikkien huijaukset kuten että "aina kannattaa sijoittaa" ja pankkien yritykset myydä houkuttelevia rahoitusinstrumentteja katteettomilla "ennusteilla" pitäisi saada kuriin, en ole tästä eri mieltä. Kynnys nostaa syyte ihan petoksesta, ja toisaalta myöntää vahingonkorvauksia menetetyistä sijoituksista pitäisi olla alhaisempi, niin myyntipuheitakin vähän himmailtaisiin. Mutta tosiasia on, että populaatiotasolla kulutusta voi lykätä tulevaisuuteen säästämällä vain siinä määrin kuin huoltotaseidentiteetti pätee, eli säästäminen ja investoinnit kohtaavat, koska rahaa ei voi syödä. Yhtälö ei ole helppo. 
10. Rikkoutuneista munista kannattaa tehdä omeletti. Talouskriisi antaa Talebin mukaan mahdollisuuden suunnitella systeemi uudelleen niin, että systeemiriskiä ei pääse syntymään, muuten systeemi rakentaa itse itsensä. Tässä en ole nyt ihan samaa mieltä, mutten myöskään eri mieltä. Olen samaa mieltä jos tämä ymmärretään niin, että lääke jota nyt yleensä melko universaalisti tarjotaan - eli lisää sääntelyä eli lisää monimutkaisuutta - on aivan väärä. Systeemin pitää antaa kuitenkin rakentaa itse itsensä, eikä sitä voi "suunnitella". Reunaehtoja voidaan asettaa, vaikkapa muuttamalla verotuksen rakennetta niin ettei se suosi velkaa oman pääoman sijaan niinkuin nyt. "Tasapainotiloja" eli tarkemmin sanoen systeemin attraktoreita voidaan siirtää poispäin riskialttiimmista positioista ja stabiiliutta lisätä vaikkapa tiukentamalla ehtoja, joilla tukea myönnetään kriiseissä. jne. Mutta suunnitella systeemiä ei voi, eikä minusta pidä edes yrittää. 

 Suosittelen kyllä kirjaa, vaikka jokainen vähänkään lukeneempi on sen jo varmaan lukenut ja muut lienevät saaneet jo kaiken irti siitä, mitä kirjasta on sanottu. Seuraavaksi käyn sen Kahnemanin kimppuun, se tuli eilen postissa, vastoin odotuksiani.

Tosin, ensin pitää lukea pari artikkelia abstraktiosta. Mielenkiintoinen lähestymistapa, julkaistu tämän vuoden TACAS:issa, jossa systeemiä tarkastellaan yhtä aikaa yli- ja aliabstraktion kautta. Yliabstraktio tekee enemmän, so, siinä on kaikki alkuperäisen virheet, mutta mahdollisesti liikaa; sen osoittaminen oikeaksi osoittaa alkuperäisenkin oikeaksi. Aliabstraktio tekee vähemmän, sen osoittaminen virheelliseksi osoittaa alkuperäisen virheelliseksi. Tarkastelu konvergoituu kun nämä kohtaavat.

Paluu tropiikkiin & Musta Joutsen.

Palasimme eilen tropiikkiin. Kontrasti Suomeen on tietysti valtaisa, kuin eri todellisuus. Lämpö, kosteus, hajut, äänet, tyystin erilainen kasvisto jne, kaikki synnyttävät kokemuksen siitä, että olen saapunut tyystin "eri paikkaan".

Jostain syystä lentokenttien kirjakaupoista löytyy aina jotain mielenkiintoista luettavaa. Tilasin Kahnemanin jo pari viikkoa ennen lähtöä, mutta se ei ollut saapunut matkalle lähtiessäni.  Eikä ole vielä tätä kirjoittaessa saapunut, vaikka toimitusaika on paukkunut jo reippaasti; kirjakaupan mukaan se on lähetetty 14. päivä, ja toimitusajan piti olla maksimissaan viikko lähetyksestä, nyt on kulunut jo enemmän kuin kaksi. Odotusaika noudattaa todennäköisesti jonkinlaista kieroa jakaumaa, niin että kun aikaa on kulunut näinkin kauan, on erittäin epätodennäköistä että kirja saapuisi viikon päästä edes tänään.  Itseasiassa pidän täysin mahdollisena ettei se saavu koskaan, ellen kovistele toimittajaa.

Nappasin luettavakseni hyllystä N.N.Talebin taannoisen best-sellerin "Black Swan" elikkästä Suomeksi Musta Joutsen. Kirja on ihan viihdyttävä, mutta sen viesti on kovin ohut. Kirjailija haukkuu "narratiivista virhepäätelmää" (en tiedä miten se on suomennettu suomenkielisessä versiossa) ja kausaatiopostulaatteja, ja ennenkaikkea normaaliusolettamia. Näissä kaikissa on tietenkin tärkeä pointti, mutta kirjasta jäi jotenkin eräänlainen "so what?"-tunnelma. Taleb rakentaa vahvan narratiivin (sic) siitä, miten totuudenpuhujia kiusataan ja sorsitaan ja miten akateemisissa piireisssä asiantuntijat silittelevät toistensa päätä. Kaikenkaikkiaan kirjassa on vähän sellaista, mistä olisin eri mieltä, mutta juuri siksi olinkin pettynyt; jos kirja ei saa minua generoimaan massiivista määrää vasta-argumentteja, se on epäonnistunut.

Taleb myös kovasti jaksaa korostaa miten hänen teeseihinsä on vastailtu ad hominem-argumenteilla, ja miten tämä on jotenkin erityisen palkitsevaa. Kirjasta jää kuitenkin valitettavasti sellainen tunne, että Taleb on itsekin tosiasioiden esittämisen ja teoriaan kohdistuvan kritiikin sijaan taipuvainen keskittymään ihmisten haukkumiseen, joten en voi välttyä epäilemästä, että hänen käsitystensä "vastustus" ei oikeasti kohdistukaan niinkään niiden vallankumouksellisuuteen tai siihen miten ne tekevät finanssianalyytikoista turhia (tai ainakin näiden teorioista vanhentuneita), vaan siihen, että mies käyttäytyy huonosti. Tietenkin tämä voi olla vain omaa tulkintaani.


Olen muutenkin ollut havaitsevinani että on olemassa tietynlainen ihmistyyppi, tai ehkä pikemminkin suhtautumistapa, siihen miten joku kokee oman "oikeassaolonsa". Tähän liittyy sellainen piirre, että oma kiistanalainen käsitys jostakin koetaan tosiasiallista kiistanalaisemmaksi ja vaikeammin ymmärrettäväksi. Kun toiset eivät henkään haukkoen ala julistaa tätä ilosanomaa ja selitä miten he ovat juuri nähneet valon, näiden julistetaan olevan luutuneiden asenteiden orjia, systeemin kätyreitä, tai mikä nyt sattuukaan olemaan sillä hetkellä sopiva loukkaava määre.