Rikkinäinen ruumis.

Kävin eilen treeneissä. Toipumiseni flunssasta on ollut vain osittainen, mutta koska fyysinen vointini oli hyvä, päätin uskaltautua. Jälkikäteen ajatellen tämä ei ollut viisasta. Melko viattoman harjoituksen yhteydessä sain nimittäin sarjan potkuja keskivartaloon. Ensimmäinen yllätti rajuudellaan, muttei ollut erityisen kivulias. Toinen osui suoraan palleahermoon ja ilmat menivät pihalle. Tämäkin oli siedettävää, mutta kolmas potku tuli sen verran nopeasti toisen jälkeen, etten yllätykseltäni ehtinyt jännittämään keskivartaloani, vaan olin haukkomassa henkeäni. Osuma tuli pallean hieman vasemmalle puolelle, kylkikaareen. Kipu oli vähäinen. Aluksi.

Parinkymmenen minuutin kuluessa kipu alkoi kuitenkin yltyä ja iltasella oli jo sen verran kova että yskiminen (jota vielä hieman flunssan jälkimainingeissa esiintyy) alkoi tehdä kipeää. Aamulla sängystä nouseminen vaati jo taiteilemista. Epäilen joko melkoista revähdystä tai ehkä jopa murtunutta kylkiluuta.

EDIT: Kyse tuskin on murtuneesta kylkiluusta, koska nyt, viikon jälkeen, kylki on lähes parantunut. Lähinnä tuntemus kyljessä on samantapainen kuin jossain vähäisessä ruhjeessa josta on tullut kunnon mustelma tms.

Kulttuurishokki II: Resurssit

Eräs toinen silmiinpistävä ero, joka Singaporen ja Suomen yliopistojen välillä on, on resurssien käyttö ja erityisesti se, miten työntekijään suhtaudutaan resurssien kohdentamisessa.

Kun menin NUS:iin töihin, heillä oli tieto että aloitan 1.3., ja tähän oli varauduttu. Lentoni oli iltasella perillä, joten saavuin töihin vasta 2.3., ja pääsin aloittamaan hommat käytännössä heti. Palkastani pidätettiin yhden päivän palkka, mitä vastaan minulla ei ole sinänsä mitään protestoitavaa, aloitinhan työni päivän myöhässä. Pöydälläni oli tietokone, ja siinä oli tarvittavat ohjelmistot ja jos jotain puuttuikin, sain työtovereiltani välittömästi apua ja ohjeistusta.

Kun palasin Suomeen 1.3., minua odotti työhuone joka oli tyhjä. Työskenneltyäni nyt kolme viikkoa tässä huoneessa, käytän edelleen henkilökohtaista kannettavaa tietokonettani, koska minulle ei ole vieläkään hankittu tietokonetta. Tutkimukseeni suhtaudutaan ikäänkuin se olisi a) ongelma jonka toivotaan menevän pois ja b) jotain mikä minun silti pitää tehdä tai minä muutun vielä suuremmaksi ongelmaksi. Tunne, että tälle yliopistolle ja sen hallinnolle me työntekijät olemme etupäässä nimenomaan kuluerä ja rasite, on nyt jo noussut päällimmäiseksi. Mikään ei tunnu muuttuneen täällä vuoden aikana.

Vielä en ole saanut selville, miten laitostasolla ja muiden resurssien osalta asia tulee menemään. Mutta ei tämä kyllä hyvältä näytä, ja kun sopimukseni raukeaa vuoden 2014 lopussa, juuri nyt näyttää siltä että olisin kokolailla valmis nostamaan kytkintä.

Minulla ei ole itseni suhteen mitään harhaluuloja. Todennäköisesti todella olen yliopistolle lähinnä kuluerä, ja todennäköisesti tutkimukseni laatu ei todellisuudessa ole sellaista, että yliopiston kannattaisi lainkaan pistää siihen mitään budjettirahaa. Opetuksenikin on vain jossain määrin tarpeellista, ja koulutusjärjestelmä pärjäisi todennäköisesti ilman sitäkin. En siis voi sinänsä valittaa tästä tilanteesta jos asiaa ajattelee kokonaisuuden kannalta. Sensijaan jos tarkastelee vaihtoehtoja, niin niiden suhteen yliopisto ei tunnu toimivan kovin fiksusti. Minulla vaihtoehtoja on, ja olen niitä valmis käyttämään. Olen täällä loppujen lopuksi vain mukavuudenhalustani ja siitä syystä, että olen ylipäänsä haluton muuttamaan elämässäni mitään. Henkilöstöpolitiikan osalta ei tunnu kovin mielekkäältä luottaa siihen, että työntekijät ottavat vastaan mitä tahansa.

Muutama vuosi sitten olin kovin motivoitunut tekemään rahoitushakemuksia, jotta saisin ideoilleni rahaa jota sitten voisin käyttää esimerkiksi jatko-opiskelijoiden palkkaamiseen. Tämä ei kuitenkaan ole onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta. Näistä epäonnistumisista en voi syyttää muita kuin itseni, joten en siitä rutise. Mutta ihmettelen edelleen yliopiston skitsofrenistä suhtautumista asiaan. Esimerkiksi edellinen työnantajani toimi hyvin kannustavasti erilaisten rahoitushakemusten suhteen. Kun rahaa oli haettavana, siitä tiedotettiin asiaankuuluvia ihmisiä. Hakemusten laatimisen jälkeen erinäiset asiasta perillä olevat tahot katsoivat läpi hakemukset ja antoivat ohjeita siihen, mitä kyseinen rahoittaja todennäköisesti tulee odottamaan ja miten hakemusta saisi parannettua, minkälaisia asioita olisi syytä painottaa jne. Täällä kun lähetin kysymyksen eräästä rahoituslähteestä ja sen sopivuudesta omalle projekti-idealleni, niin tukipalveluista ei koskaan edes vastattu. Kun rahaa on haettavana, siitä järjestetään jokin ihmeellinen tiedotustilaisuus johon kutsutaan spämmillä, ja tapahtumien henki on, että älkää vaivautuko, olette turhaa sakkia.

Kun olen nähnyt kansainvälisesti hyvinkin arvostettujen ja menestyneiden tutkimusryhmien ja niiden tukena toimivan hallinnon toimintaa vierestä, joudun toteamaan, että tällä kuviolla joka täällä on meneillään, ei kyllä tulla kovin suurta menestystä saamaan. Enkä puhu nyt itsestäni; on melko varmaa että jättämällä panostamatta omaan tutkimukseeni ja suhtautumalla kaltaiseeni epäonnistuneeseen tutkijaan kuin ongelmajätteeseen, yliopisto tekee todennäköisesti ihan fiksusti. Mutta kun minä en ole ainoa, täällä on myös sellaisia jotka oikeasti ovat jotain saaneet aikaan. Minusta näyttääkin siltä että nykyinen strategia on lannistaa kaikki ja tehdä menestyvistä tutkijoista nopealla aikataululla joko "has-beeneja" tai ajaa heidät muihin yliopistoihin, ja käyttää näin "säästyvät" rahat hallinnon turvottamiseen.

EDIT: Kulmakarvani hieman kohosivat ja pari rumaa sanaa tuli mieleeni (en sanonut ääneen), kun sittemmin kävi ilmi, että vastakkaisista puheista huolimatta ei ole meneillään mitään hallinnollista prosessia, että minä saisin edes tietokoneen käyttööni. Tällä tavalla siis toimii tämä hieno keskitetty tietohallinto joka takaa kaiken toimivan niin hienosti ja upeasti. Ottaen huomioon, että se on *ainoa* tutkimuksessa tarvitsemani väline - ja käytännössä välttämätön myös opetukselleni - niin aika huonosti tämä resurssointi tuntuu nyt kyllä toimivan.

Sairaus.

Eilen nousi mitä ilmeisimmin kuume. En ole täysin varma ruumiinlämmön vaihtelun suuruudesta, koska minulla ei ollut kuumemittaria. Mutta palelin tavattomasti ja tunnistan muutoinkin kuumeisen olon. Ilmeisesti kyseessä on jokin virustauti, tuskin kuitenkaan influenssa, vaikken sitäkään pidä mahdottomana. Niveliä särkee ja ylähengitysteissä on kaikenlaisia epämääräisiä oireita.

Tämä on jo toinen sairastuminen Suomeen palaamiseni jälkeen. Ensimmäisellä viikolla sairastuin kurkunpään tulehdukseen, oletettavasti kuivan ilman vuoksi. Nenä ja nielu ovat vaivanneet erinäisin kuivuuteen selkeästi liittyvin tavoin koko ajan, mutta nyt ongelma on "systeeminen", eli koko kehoa koskeva.

Vertailun vuoksi, Singaporessa ollessani oli ehkä yhtenä tai kahtena päivänä hieman huonovointinen joidenkin vähäisten hengitystieoireiden lisäksi, ja kuume ei noussut kertaakaan. Olen siis vajaassa kuukaudessa ollut Suomessa enemmän sairaana kuin Singaporessa asuessani vuodessa. Pääasiallinen syy lienee kuiva ilma, joka rikkoo limakalvot oudokseltaan, ja toinen syy lienee kylmyys, tai siis pikemminkin äärimmäiset lämpötilan vaihtelut.

Tänään aion siis levätä kotona, tosin työn parissa, siis, artikkeleita lukien.

Kansalaisaloite

Huomasin sosiaalisessa mediassa, miten niinsanotun tasa-arvoisen avioliittolain kansalaisaloite oli jo ensimmäisenä päivänään kerännyt noin 100 000 allekirjoitusta. Kannatusrajana eduskuntakäsittelylle on 50 000 kannattajaa. Se, mitä "eduskuntakäsittely" tarkoittaa, on toki tässä vaiheessa hieman epäselvää. Itse en ole mainittua aloitetta muuten allekirjoittanut. Sinänsä kyllä mielelläni sitä kannatan, mutta asialla ei ole kiirettä, koska nimien keräämiseen on aikaa puoli vuotta.

Se mitä olen ollut huomaavinani on, että aika monet sellaiset tahot jotka ovat kansalaisaloitteeseen alunperin suhtautuneet positiivisesti, ovatkin äkkiä alkaneet nurista esimerkiksi tästä nimenomaisesta aloitteesta. Sosiaalisessa mediassa pyörii esimerkiksi erilaisia arveluita "epäreilusta" masinoinnista ja markkinoinnista.

Olen pitkään epäillyt että aika monet tällaiset tahot - aivan kuten monet muutkin ns ääritahot poliittisesta väristä riippumatta - eivät oikein ymmärrä tai hyväksy demokratian luonnetta eli sitä, että demokratia ei ole sisältö- vaan muotokysymys. Kansalaisaloite tuo demokratian vaikutuskanavat muodollisesti kansalaisia lähelle, mutta kansalainen saattaakin kokea että ehdotukset ja jopa päätökset muuttuvat entistä enemmän vieraiksi. Konservatiivinen ihminen joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta tai varsinkaan homoseksuaalien avioliittoja, näkee siis helposti kansalaisaloitteessa jotain väärää tai epäilyttävää, ja alkaa epäillä itse muotoseikkaa.  Aivan samaan tapaan varmastikin kansalaisaloitteet joilla sallittaisiin laajamittaisempi saastuttaminen, ryöstökalastus, uhanalaisten eläinten metsästys jne, läpimennessään saisivat monet näitä asioita vastustavat epäileväisemmiksi itse kansalaisaloitteen mielekkyyttä kohtaan.

Demokratia ei toimi niin, että lainsäätäjiltä tilataan juuri itseä miellyttävä päätös. Päinvastoin, demokratia toimii - usein valitettavasti - niin, että päätös joka tehdään, tehdään muotoseikkoja noudattaen ja muotoutuu sellaiseksi kuin sääntöihin ja "peliin" koodatut insentiivit, erilaiset sosiaaliset suhteet ja muut vaikuttimet sen muokkaavat.  Usein demokratia johtaa aivan liialliseen kollektivismiin ja sellaiseen asioihin puuttumiseen, joka ei millään tavalla liity päättäjiin tai päätöstä vaativiin. Puhtaaksiviljeltynä tällainen ilmiö tulee esiin homojen (negatiivisissa) oikeuksissa, mutta esimerkkejä on toki esimerkiksi työaika- ja usein jopa ympäristölainsäädännössä.

Oma näkemykseni siitä, miten yhteiskunnan tulisi toimia, ei ole sidottu mihinkään yksittäiseen muotoseikkaan; en vastusta demokratiaa, mutten pidä demokratiaa myöskään itseisarvona tai pyhänä asiana. En oikeastaan ota kantaa lainkaan siihen, miten valtio tai muu kollektiivi pitäisi toteuttaa - jos mitenkään. Omana ohjenuoranani pidän tehokkuutta.

Kertauksen vuoksi, voimme tässä kontekstissa ajatella tehokkuuden niin, että meillä on joukko toimijoita - esimerkiksi kansa - ja tämä joukko kohtaa yhteiselämässään tiettyjä haasteita. Kun kansa asuu kovin harvassa ja esimerkiksi kiistat maankäytöstä tms eivät ole kovin relevantteja, juurikaan mitään kollektiivista päätöksentekoa ei tarvita. On jonkinlainen yleinen sopimus, että toisten omaisuuteen ei kajota, ja jos joku kajoaa, niin sitten muut voivat tarvittaessa auttaa korvausten hankkimisessa. Jne, en lähde sen kummemmin tässä kuvailemaan tällaista "proto-libertaaria" yhteiskuntaa. Historiallisesti sellainen on epätodellinen; se toimii tässä vain jonkinlaisena taustalla olevana benchmarkkina.

Ihmiset kuitenkin toimivat tavoin, joilla on ulkoisvaikutuksia. Esimerkiksi ihmiset alkavat tehdä erilaisin tavoin yhteistyötä: rakennetaan taloja yhdessä, vaihdetaan erilaisia maataloustuotteita, ehkä kaivetaan maasta metalleja jne. Näissä tilanteissa tehdään hyödyllisiä asioita joita vaihdetaan vapaasti. Toisaalta maatalous saattaa esimerkiksi tuottaa vesistöihin ylimääräisiä ravinteita jne, ja tämän vuoksi pitää neuvotella siitä, miten tällainen yhteismaan ongelma ratkaistaan.

Tehokkuus viittaa siihen, että kun tämäntyyppisiä ongelmia ratkotaan joukolla, ratkaisuiden tulisi taata se, että verrattuna alkuperäiseen ongelmatilanteeseen, tilanne on sillä lailla parempi, että ratkaisusta päästään vapaaehtoisin vaihtokaupoin tilanteeseen, joka on kaikkien kannalta vähintään yhtä toivottava kuin alkuperäinen tilanne oli. Huomatkaa, että tämä ei viittaa millään tavalla siihen, mitä nämä preferenssit ovat ja miten ne mitataan. Periaatteessa jos kaikki osapuolet ovat neuvottelupöydässä, tämä tarkoittaa että neuvotteluratkaisu saavutetaan vapaaehtoisesti, ja kaikki voivat kävellä pöydästä pois ainakin siinä määrin tyytyväisenä, että lopputulos on parempi.

Se, mihin en anna vastausta, ja joka on kysymyksenä äärimmäisen hankala vastata, on kysymys siitä mikä on ensinnäkin ratkaisu (sen ominaisuuksia ei tunneta etukäteen, vaan se on aina arvaus) ja kysymys siitä, mikä olisi itseasiassa se "alkuperäinen" tilanne, jossa mihinkään ei mitenkään olisi puututtu kollektiivisesti.

Jotta kollektiivi kuten valtio tms voisi toimeenpanna sen puitteissa tehtyjä ratkaisuja, sillä täytyy yleensä olla tietty väkivaltapotentiaali. Tämä tarkoittaa siis sitä, että saavutetun neuvotteluratkaisun noudattamiseksi on jotakin sanktioita joita kollektiivi voi panna toimeen. Käytännön valtioilla tämä tarkoittaa poliisia ja armeijaa tai näiden uhkaa, eri maailmanaikoina nämä tahot ovat esiintyneet hajautettuinakin. Esimerkiksi feodaaliajalla aateliset muodostivat väkivaltaeliitin, joka paitsi teki päätökset, usein myös osallistui konkreettisesti päätösten toimeenpanoon, kun väkivaltaa käytettiin.

Kollektiivin, jolla on väkivaltapotentiaalia, ongelmaksi muodostuu paljolti se, että ihmisten taipumus muodostaa kollektiivejä ei yleensä rajoitu siihen, että keräännytään hallinnoimaan vaikeasti jaettavaa resurssia tms, vaan usein ihmiset esimerkiksi pyrkivät muodostamaan kartelleja ja suojautumaan kilpailulta vaihdannassa itsessään. Siis, metsästäjät eivät ainoastaan kokoonnu yhteen neuvottelemaan siitä, miten riista saadaan riittämään, vaan saattavat myös muodostaa kollektiivejä jotka pyrkivät manipuloimaan taljojen tai lihan hintaa ja suojautumaan erilaisin vippaskonstein (sabotaasi tms) siltä, että joku myykin taljoja tai lihaa halvemmalla. Ammattiyhdistysliike on tällainen kartellimuotoinen kollektiivi.

Toinen, ehkä vakavampi ongelma kollektiivisten päätöksentekomekanismien osalta on se, että niitä voi käyttää paitsi rent-seekingiin, eli toimintaympäristön ja sääntöjen manipuloimiseen itselle edulliseksi, tai suoranaiseen resurssien ryöstämiseen omalle viiteryhmälle.  Esimerkkinä rent-seekingistä ovat vaikkapa tuonti- tai vientitullit, joilla pyritään takaamaan joko oman tuotteen hintakilpailuetu tai laskemaan raaka-aineen hintaa. Tähän toki yleensä liittyy myös suoranainen resurssien ryöstäminen, näistä voi pitää esimerkkinä suoria verorahoin maksettuja tulonsiirtoja. Toinen esimerkki rent-seekingistä voi olla se, että jokin ryhmä pakottaa muut opiskelemaan ryhmän äidinkieltä.

Kolmas on riski, joka liittyy kollektiivien väkivaltapotentiaaliin. Kun kollektiivi joutuu uhatuksi joko konkreettisesti (nälänhätä tms resurssipula) tai symbolisesti (kansallisen ylpeyden loukkaukset jne), niin väkivaltapotentiaalia käytetään usein kriisin ratkaisemiseksi. Osa tästä on tietyssä mielessä positiivista. Esimerkiksi tulva-alueilla USA:ssa kansalliskaarti jne usein auttavat tuhojen rajoittamisessa ja pyrkivät turvaamaan normaalin elämän, tai yhdessä poliisin kanssa toimivat estääkseen ryöstelyn tai muut häiriöt. Tällä on kuitenkin myös pimeä puoli, kuten olemme nähneet vaikkapa Ruandassa tai Jugoslaviassa. On vaarana, että jos kollektiivi ei kykene vastaamaan johonkin annettuun uhkaan esimerkiksi neuvottelemalla, sen jäsenistä jotkut ottavat väkivaltapotentiaalin hallintaansa ja ohittavat tehokkaat ratkaisut "tehokkailla" eli suoraviivaisilla ja tuhoisilla keinoilla. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan esimerkiksi pitää Ranskan vallankumousta, jossa ulkopoliittiset ongelmat, valtion velkaongelmat, paikallisten ilmasto-ongelmien aiheuttamat ruoantuotanto-ongelmat ja niitä seurannut nälkä jne, kaikki tapahtuivat melko lyhellä aikavälillä.

Aihe ei ole minulle mitenkään kauhean lähellä sydäntä siinä mielessä, että olisin loppujen lopuksi kovin kiinnostunut siitä miten yhteiskunta todellisuudessa ratkoo näitä ongelmia, miten se yhteensovittaa ristiriitaisia tarpeita jne. On joitain partikulaarisia asioita, joiden osalta on selvää että nykyinen yhteiskunta on pitkälti epäonnistunut ja joissa taustalla on melko yksiulotteinen vasemmistolainen eetos,  jonka mukaan lisää kollektivismia ja lisää resurssien pakkohuostaanottoa ja uudelleenjakamista "ihmisten parhaaksi" on pitkään ollut ainoa tapa ratkoa esiinnousevia ongelmia. On kuitenkin muunkinlaisia ongelmia, kuten vaikkapa ylikalastus, merien saastuminen tai ilmanstonmuutos, ja näissä ei aina edes ole mitään selkeää default-ratkaisua, jota parantaa.

Jotkut lukijani ovat esittäneet, että jo uskomus että tällaisia ongelmia ylipäätään on olemassa, on jo itsessään kollektivismia, sosialismia, ja jonkinlaista proto-fasismia. Tällaisen näkemyksen edessä en voi esittää mitään argumenttia, sillä todellisuus on sitä mitä se on. En siitä jaksa sen enempää kiistellä, eikä se ole tämän kirjoituksen aiheena, teen tämän huomion koska en ymmärrä tätä kantaa.

Mitä tulee homoliittoihin, siinä taas on kyse esimerkiksi useista erilaisista sopimusteknisistä asioista. Esimerkiksi on esitetty kanta, jonka mukaan ns tasa-arvoista avioliittolakia ei pidä hyväksyä, koska avioliitto on jonkinlainen erioikeuksiin oikeuttava status ja näiden erioikeuksien saajien joukon laajentaminen on moraalitonta. Konservatiivinen kanta taas liikkuu symbolien tasolla, vastustus kohdistuu siihen, että homoseksuaalit olisivat tasa-arvoisia, vaikka heteroilla on "taakka" perheen ylläpitämisestä ja lasten synnyttämisestä, ja homoilla taas tämä tehtävä jää toteutumatta. En voi olla ajattelematta että konservatiivisessa näkemyksessä on jotain tavattoman kieroutunutta, ikäänkuin homouden pelättäisiin olevan jotain mihin ihminen ryhtyy laiskuuttaan kun ei viitsi perustaa "oikeaa" perhettä. Semminkin kun tähän liittyy jonkinlainen ääneenlausumaton vihjaus siitä, että ihmiset sankoin joukoin todella ryhtyvät homoiksi ihan pian heti kun avioliittolaki tulee voimaan.

Itse en ainakaan perheellisenä ihmisenä näe oikein mitään sellaista mekanismia jolla homoseksuaalisuus uhkaisi perhettäni. Jos tällainen on, niin olisin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan tästä.

Syntymäpäivä.

Nuoremman pojan syntymäpäivä on tänään, vuosia tulee nyt kuusi. Heräsimme aamulla ja poika totesi itse iloisena ensimmäisenä että tänään on hänen syntymäpäivänsä. Olimme hankkineet lahjaksi LEGO-paketin, isohkon sellaisen. Paketin ikäsuositus oli 8-12, mutta poika oli silti toivonut kyseistä sarjaa. Onneksi isoveli - joka on sopivassa ikähaarukassa - lupautui auttamaan rakentamisessa. Vein pojan päiväkotiin tänään, ja joitain sukulaisia ja naapureita tulee käymään alkuillasta. Haen matkalla isoäitini ja kakun, ja sitten pojan, ja kun pääsemme kotiin, voimme alkaa suoraan juhlistamaan synttäreitä.

Ikäänkuin pojan syntymäpäivän kunniaksi Apusen Matti kirjoitti päivähoitoa sivuavaa hyvinvointivaltion kritiikkiä. Meillä lapset ovat aina olleet kuukauden kesällä kotona, kun vanhemmilla on ollut lomaa. Usein pidempäänkin. Päivähoito on ollut keino jolla työ ja lapset saadaan sovitettua yhteen, ei sen kummempaa. Meillä tosin pojat ovat pitäneet kovasti hoitopaikasta, ja kun haen poikaa päiväkodista iltapäivällä, on hyvin tavanomaista, ettei tämä haluaisi lähteä, koska kavereiden kanssa on niin kivaa leikkiä pihalla. Toisaalta sitten taas kotosalla lapset hyvin nopeasti pitkästyvät ja alkavat valittaa tekemisen puutetta.

Oma suhtautumiseni pitkästymiseen on, että se on pääsääntöisesti hyvä ja tarpeellinen asia. Usein pitkästymistä valittava lapsi kärttää esimerkiksi tietokone- tai konsolipelejä. Osa vanhemmista antaakin tässä asiassa myöden. Koska olen itse kärsinyt lapsena liiallisesta pelaamisestani, olen pyrkinyt pitämään pojilla melko vähäisenä pelien määrän. Pitkästyminen on nimittäin tarpeellinen kokemus, koska se ruokkii luovuutta.

Kumpikin poika esimerkiksi muutaman minuutin pitkästymisen jälkeen alkaa joko lukea kirjaa, piirtää, askarrella tai rakentaa jotain Legoista. Jos pitkästymisentunteeseen reagoi niin, että välittömästi nappaa Nintendo 3DS:n ja alkaa pelata, aivot saavat ulkoisen virikkeen aivan liian helposti, eikä oma ideointi saa lainkaan tilaa. En tiedä kuinka paikkansapitävä tämä "teoria" on, mutta olen havainnut sen, että pelit tekevät lapsista kärsimättömämpiä.

Siksi olinkin ilahtunut, että pojan syntymäpäivätoiveisiin ei kuulunut mitään pelaamiseen liittyvää. Legot ovat sikäli hyviä leluja, että ne voi aina kasata yhteen kasaan ja niistä voi rakentaa myöhemmin mitä vaan, kun uuden paketin ohjeenmukainen rakennelma alkaa kyllästyttää. En itse lapsena koskaan oikein ymmärtänyt niitä muutamaa kaveria, joiden vanhemmat vaativat että paketista ohjeen mukaan rakennettu rakennelma pitää säilyttää "koska se oli niin tavattoman kallis". Legojen suurin ilo tulee siitä että ne nimenomaan voi rikkoa ja rakentaa jotain muuta, eikä tästä tarvitse lainkaan kokea mielipahaa.

Olemme oletettavasti hankkimassa pojille myös hamsterin. Tähän en suhtaudu aivan varauksetta positiivisesti. Pojat ovat kovin eläinrakkaita, eikä minulla ole mitään jyrsijöitä vastana. Hamsterit erityisesti ovat kovin sympaattisia otuksia ja uskon että pojat pitävät siitä hyvää huolta. Varaukseni kohdistuukin lähinnä siihen, että lemmikki on aina kovin suuri velvoite ja hamsterin odotettavissaoleva elinikä on vain pari vuotta. Kun menetimme ensimmäisen koiramme muutama vuosi sitten, suru kosketti koko perhettä, ja siitä yli pääseminen kesti jonkin aikaa eikä ollut helppoa. Hamsteriin tuskin kiintyy samassa mitassaa, mutta silti asia mietityttää.

Tänään kuitenkin tulemme iltapäivällä paljastamaan pojalle hamsterin häkin, jonka kävin ostamassa lauantaina. Se on hänen toinen syntymäpäivälahjansa.

Kalat.

Vaimoni hankki meille akvaarion eilen. Pidän toki kaloista itsekin, mutta kyseinen harrastus on kuitenkin enemmän vaimoni omaa alaa. Akvaario oli keskikokoinen, hieman yli 300-litrainen. Sen kantaminen ei ollut kovin kevyt homma tyhjänäkään. Saimme sen kuitenkin paikoilleen ja täytimme vedellä. Pohjahiekat olivat jo "valmiita", eli ne olivat käytössä akvaarion edellisellä omistajalla, samoin ulkosuodattimen sisältö. Tämä tarkoitti että akvaariota ei tarvinnut erikseen käynnistää.


Akvaariossa nimittäin elää tietty bakteeristo, joka hajottaa kalojen jätöksiä. Erityisesti typpikierto on tärkeää. Ulosteissa on typpeä, yleensä urean muodossa ja bakteerit tuottavat näistä toisia typpiyhdisteitä. Näistä ammoniakki ja nitriitti ovat myrkyllisiä, mutta näitä hajottavat taas toiset bakteerit ja tuottavat lopulta erilaisia nitraattiyhdisteitä. Nitraatitkin ovat toki haitallisia suurissa määrin, mutta eivät niin haitallisia kuin ammoniakki ja nitriitit. En tunne näiden prosessien yksityiskohtia, mutta olennaista siis on, että bakteerikannan täytyy hajottaa ammoniakki ja nitriitit, ja veden osittainen vaihtaminen säännöllisesti sitten hoitaa nitraattikuormaa.

Koska typpiyhdisteet ovat toisaalta sitten tärkeitä myös kasveille, ja koska esimerkiksi lehtikompostissa typpiyhdisteet tuppaavat olemaan mullan muodostuksen kannalta niukkoja, olen kipannut vaihdettavaa vettä toisinaan kompostiin. Nyt ajattelin puutarhanhoidon kannalta aktivoitua hieman enemmän ja suunnitella typpikierron vielä paremmin. Tilasimmekin lämpökompostorin kotitalouden kompostoitavalle jätteelle, tosin sen käynnistämiseksi täytyy vielä odottaa.

Mutta takaisin kaloihin. Akvaariossa on nyt neljä lehtikalaa, joitakin haarniskamonneja ja muutamia ruusutetroja. Kasvistossa on joitakin lumpeita ja lisäksi erilaisia muita kasveja, joita en tarkkaanottaen muista. Mukana tuli myös mielenkiintoinen valaisin, jonka värilämmöksi mainittiin 20 000 kelviniä. Valo on siis hyvinkin sinistä. Toisin kuin voisi kuvitella, "värilämpö" on melko epäintuitiivinen ihmisille, jotka eivät tunne mustan kappaleen säteilyn ominaisuuksia. "Lämpiminä" pidetyt värit, joissa punaisen sävyt ovat hallitsevia, ovat itseasiassa värilämmöltään alhaisia. En tarkalleeottaen tiedä, miten akvaariokasvit hyötyvät 20 000 Kelvinin valosta, mutta ilmeisesti siitä on jotakin hyötyä fotosynteesille. Toisaalta väitetään, että tietyt levät eivät sitten kuitenkaan villiinny; akvaarioita suositellaan pidettävän suojassa auringonvalolta, koska auringonvalo saa erilaiset planktonlevät kasvamaan liiaksi.

20 000 Kelvinin valo on hyvin "kylmän" näköistä, ja säteilyssä lienee jonkin verran ultraviolettisäteilyä mukana, joskin epäilen että tälle on jonkinlaiset rajat valaisimille. Koska polttimo on 150 wattia teholtaan, akvaarion hajavalo riittää vallan hyvin esimerkiksi lukemiseen koko olohuoneessa. Tämä tekee valosta ehkä hieman epätarkoituksenmukaisen. Olin ajatellut sijoittaa television akvaarion viereen,  mutta valaistus lienee tässä kyllä esteenä. Toisaalta, mainittua valaisinta ei voi pitää koko päivää päällä. Meillä on onneksi kyllä vielä lisäksi vanhasta akvaariosta "perinteisempi" loisteputkivalaisin, ja se lienee syytä virittää käyttöön myös.

Kalojen katselemisessa ja ruokkimisessa on jotain hyvin rauhoittavaa.

Vertaisarvioinnista.

Minulla on tälläkin hetkellä arvioitavana kolme paperia. Aiemmin tänä vuonna arvioin jo kuusi muuta paperia, ja loppuvuodesta viime vuonna arvioin useamman.

Omalla alallani julkaisukulttuuri on hieman erilainen kuin se on esimerkiksi fysiikan tai lääketieteen kaltaisilla perinteisemmillä aloilla. Näissä on selkeä hierarkia erilaisia aikakauslehtiä joissa tärkeimmät tulokset julkaistaan. Aikakauslehtien "hyvyyttä" mitataan ns. impactilla, joka tarkoittaa sitä, kuinka monta viittausta lehdessä ilmestyvä artikkeli keskimäärin saa, kun mitataan jotain sopivalla tavalla rajattua lehtien joukkoa. Huipulla on sellaisia lehtiä kuin Nature, joissa näkyvyys on niin suuri, että ilmestymistä seuraavien parin vuoden aikana artikkeli Naturessa kerää keskimäärin yli 50 viittausta muilta tutkijoilta. Impacti noudattaa potenssijakaumaa, eli se laskee nopeasti, keskitason lehdissä impactit ovat jo alle 5 ja "bulkkitason" lehdissä vähemmän näkyvillä aloilla ne ovat usein alle 1.

Esimerkiksi oman alani yksi tavanomaisimmista lehdistä on Theoretical computer science (TCS) ja sen impacti on aikajänteestä riippuen 0.7 ja 1 välillä. Siis bulkkilehti jolla ei kummoistakaan näkyvyyttä saavuteta.

Useimmilla aloilla konferenssien tarkoitus on esitellä käynnissä olevia tutkimusprojekteja ja julkaista sellaisia tutkimuksia joista halutaan kertoa muilla ja jakaa tietoa, metodologiaa jne, kannustaa yhteistyötä ja verkostoitua, itse tutkimus jota esitellään on siis eräänlainen tarttumapinta jota vasten tutkijat päätyvät keskustelamaan aiheista ja ehkä löytämään jotain hedelmällistä jaettavaa. Ideat ovat usein vielä hiomattomia ja karheita, lopullisia tuloksia ei ole vielä välttämättä saatu.

 Omalla alallani konferenssit ovat muodostuneet pääasialliseksi julkaisukanavaksi, koska jopa teoreettisen tietojenkäsittelyn sisällä ala on hieman marginaalinen, ja osin oikeastaan itsenäinenkin. Tämä on valitettavasti johtanut siihen, että konferensseissa ei enää esitellä uusia vielä karkeita tuloksia. Koska konferenssit ovat pääasiallinen julkaisukanava, kilpailu on kova, ja vaatimukset julkaisuille ovat usein kovat, kovemmat jopa kuin lehtiartikkeleissa. Koska ala on soveltava, usein vaaditaan, ei ainoastaan että tulokset - esimerkiksi teoreettiset tulokset - ovat kunnossa ja että niiden sovellettavuus on  osoitettu teoriassa, myös että tuloksia on jo saatu. Tämäkään ei usein riitä, vaan usein vaaditaan lisäksi että saadut tulokset paitsi ovat merkittäviä suhteessa siihen mitä on kehitetty, niiltä vaaditaan usein myös parannuksia suhteessa kilpaileviin menetelmiin, silloinkin kun tällainen vaatimus ei ole edes teoriassa mitenkään perusteltu tai tällainen vertaileva tutkimus vaatisi aivan erilaisen metodologian.

Kyse on siitä, että laadun kriteerit ovat vääristyneet. Sensijaan että painotettaisiin korkealaatuista tutkimusta ja solidia, hyvin perusteltua metodologiaa, huomio kiinnitetään mittariin joka on huomattavan kohinainen. Esimerkiksi CAV arvioissa kiinnitettiin vain vähän huomiota teorian toimivuuteen ja yleisluontoisuuteen, sensijaan suuren huomion sai kritiikki, jonka mukaan prototyyppi ei ollut kilpailukykyinen olemassaolevan vuosia kehitellyn kaupallisen tuotteen kanssa. En ole tästä sinänsä katkera tai pahoillani tässä nimenomaisessa tapauksessa, koska CAV on pyrkinyt profiloitumaan tällaisen arviointikriteeristön käytössä. Sensijaan pidän huonona sitä kehitystä, että muutkin foorumit ovat alkaneet käyttää tällaisia kriteerejä, koska CAV on niin arvostettu. Esimerkkinä juuri se paperi, joka hyväksyttiin suoraan TCS:ään. Melkein sama paperi (mutatis mutandis, teoreettinen ydintulos oli aivan sama ja painotukset myös suunnilleen)  hylättiin rinnakkaisuuden teorian konferenssista koska olimme osoittaneet että puhtaasti teoreettisista syistä eräs menetelmä on aina ja kaikissa tilanteissa parempi kuin toinen; arvioijat halusivat myös empiiristä näyttöä, mikä oli täysin järjetön vaatimus. TCS:n arvioijat itseasiassa rutisivat kyllä samasta asiasta, mutta hyväksyivät sen silti.

Vertaisarviointi on se vaihe, jossa arvioija lukee paperin ja pyrkii sen perusteella päättelemään onko tutkimus luotettava vai ei. Yleensä paperin sisältö itsessään riittää - tietty määrä luottamusta esimerkiksi vaaditaan siihen, että paperissa esitettyjä lukuja ei ole tahallaan väärennetty. Arvioija ei voi tehdä empiiristä osuutta uudelleen, eikä tämä ole tarkoituskaan, vaan tarkoitus on selvittää onko paperissa riittävästi "lihaa luiden päällä", eli onko se metodologisesti validi, onko siinä esitetty teoria johdonmukainen, soveltuuko se tarjotulle julkaisufoorumille ja onko tulos niin merkittävä että sen julkaiseminen on mielekästä.

Systeemi ei ole täydellinen, koska arvioijatkin ovat ihmisiä ja tekevät virheitä. Ongelmaksi ei muodostu se, jos joku joskus on huolimaton tai epäpätevä, jos arvioijat ovat keskimäärin suhteellisen huolellisia eivätkä vääristele. Sensijaan systemaattiset virheet ovat mahdollisia. Arvioijilla saattaa olla esimerkiksi ennakkokäsitys joka on virheellinen, ja tämän ennakkokäsityksen ollessa kovin yleinen, se ei pääse "itsestään" korjaantumaan. Koska julkaiseminen on ainoa tie asiantuntijaksi ja sitä kautta arvioijaksi, niin "väärän" tai siis virhekäsityksen vuoksi hylätyn tutkimuksen tekijä voi marginalisoitua ja tämä estää tai ainakin hidastaa tieteellisten käsitysten itseään korjaavuutta.

Kääntöpuolena on sitten se, että alalla kuin alalla esiintyy toisinaan häirikköjä. Häiriköllä en tarkoita toisinajattelijaa joka tekee laadukasta mutta väärinymmärrettyä tutkimusta, vaan yksilöä jolla oikeasti on väärä käsitys jostakin asiasta, mutta jota hän itsepäisesti yrittää puskea läpi uskoen olevansa vain väärinymmärretty nero. Tähän kategoriaan menevät usein erilaiset hömppäteoriat ja niille yleensä yhteistä on se, että empiria tai logiikka on jollakin tapaa pielessä. Jokin askel päättelyssä on epäselvä, huonosti määritelty, tai vain väärin, tai sitten esitetään lukuja jotka on keksitty itse.

Häiriköiden ongelma on siinä, että vaikka jokaista väärinymmärrettyä neroa kohden on ehkä tuhat aivan oikein ymmärrettyä häirikköä, niin se tuhannes ensimmäinen voi sitten kuitenkin olla se nero, tai olla olematta. Olennaista on se, että me emme voi aina ja kaikissa tilanteissa olla aivan varmoja. Siksi pelkkä ennakkoluulo tuloksen suhteen ei saisi olla perustelu hylkäämiselle. Valitettavasti odotuksia vastaan menevät tulokset usein johtavat siihen, että huolellisuus muuten herpaantuu ja hylkäysperusteet etsitään sitten tavalla tai toisella.

Objektiivinen kriteeri tulosten suhteen -- vaatimus suurempaan tehoon tms konkreettinen parannus -- on kyllä immuuni tälle, mutta kuten yllä totesin, aiheuttaa muunlaisia ongelmia, kuten esimerkiksi käsitysten gravitoitumisen ja jumittumisen tiettyyn lokaaliin optimiin.

P.S. Tämänkin kirjoituksen kirjoitin, koska viivyttelen arvion tekemistä.

Julkaisukulttuuri II.

Sain tänään Theoretical Computer Science:n editoreilta viestin, jonka olennainen sisältö on tässä:

Referees have evaluated your paper mentioned above. Comments are below. On the basis of these comments, the member of the Editorial Board handling your paper has decided that a minor scientific revision is needed before your paper can be accepted. I would appreciate it if you could revise your paper within one month of this email.

 Minor scientific revision tarkoittaa tässä sitä, että muutamaan kysymykseen pitää antaa vastaus, ja muutama korjaus kirjoitusvirheisiin ja vastaaviin. Kuukauden päästä lähetämme siis lopullisen version ja sen jälkeen paperi menee painoon. Lehden numerosta en vielä tiedä, mutta tänä kesänä se ilmestynee.

Yksi onnistuminen viidestä, siis. Saldo ei vielä ole hyvä, mutta tämä on paljon parempi kuin yksittäinen konferenssijulkaisu (ehkä CAV:ia lukuunottamatta).

opetus

Opetus alkaa, kuten jo moneen kertaan olen maininnut, kohdallani ensi viikolla. Olen valmistautunut tällä kertaa vähän vähäisesti, koska kurssi on tuttu ja materiaali on omani, jota olen käyttänyt vuosia. Toteutus on poikkeava edellisista vuosista. Aiemmin kurssi on ollut lukukauden (kaksi periodia) mittainen, mutta koska palasin vasta kesken lukukauden, se on tällä kertaa vain yhden periodin mittainen. Luennoissa toimin niin, että kolmen sijaan tunteja on neljä - viittä saati kuutta en viitsinyt sulloa viikkoon, joten käyn asiat läpi korkeammalla abstraktiotasolla ja oletan että opiskelijat tekevät enemmän työtä luentojen ulkopuolella. Tämä on kaksipiippuinen juttu, mutta aikataulu ei valitettavasti anna paljoa muuhun mahdollisuuksia.

Elämä Suomessa on nyt alkanut vakiintua uomiinsa. Aloitimme eilen vaimon kanssa uuden yhteisen harrastuksen. Tai oikeastaan koko perheen. Nimittäin pojat ovat harrastaneet Taekwondoa noin puolisen vuotta Singaporessa. Suomeen palattuamme halusimme että heillä on mahdollisuus jatkaa tätä harrastusta, ja löysimmekin melko läheltä seuran jossa se on mahdollista. Seuralla on kaksi kertaa viikossa koko perheelle soveltuvat treenit, joten pääsimme poikien kanssa yhdessä treenaamaan eilen. Olisimme itseasiassa aloittaneet jo viikko sitten, mutta koska olin flunssainen, se lykkääntyi. Vanhempi poika sai myös tennistunnit maanantaille ja keskiviikolle. Olen itse suhtautunut jokseenkin nuivasti alakoululaisten intensiiviseen harrastamiseen, pidän sellaista huonona noin ylipäänsä lapselle. Toisaalta,  poika tuntuu kovasti tykkäävän kummastakin harrastuksesta eikä osoittanut mitään protestia tämän johdosta. Jos tuntuu että kiinnostus ei riitä, niin sitten täytyy vaan lopettaa.

Olen enemmän kiinnostunut ensi vuoden opetuksesta kuin tästä keväästä, joka tulee olemaan jonkinlainen aiemman työni päätöskurssi. Syksyn alkuun tulee sijoittumaan Matemaattinen logiikka. Jännitän aihetta hieman, koska vaikka se on enemmän omaa alaani tietyssä mielessä, sen painotukset tulevat olemaan toiset kuin mihin olen tähän mennessä perehtynyt. Karkeastiottaen painotuksia voidaan ottaa muutamia.

Malliteoreettinen painotus painottaa matemaattista logiikkaa siten, että keskiössä on se tosiasia, että logiikan väittämät ovat mielekkäitä aina suhteessa johonkin struktuuriin, josta väittämät jotakin sanovat. Formalistinen painotus taas painottaa logiikan kaavoja merkkijonoina, ja erilaisia logiikoita tarkastellaan sen mukaan, minkälaisten sääntöjen pohjalta näiden kaavoja voidaan muodostaa ja miten näiden semantiikat voidaan määritellä. Todistusteoreettinen painotus taas lähtee siitä, että pyritään dekonstruoimaan (!?!?) se, miten todistuksia ylipäänsä voidaan tehdä, mitä voidaan todistaa ja niin edelleen. Muitakin vaihtoehtoja on.

Toki kaikki näkökulmat on otettava mukaan tällaisella kurssilla. Se tehtävä ei tule olemaan helppo, koska luentotunteja on vain neljä viikossa. Jokin painotus pitää siis valita. Opiskelijoita ei onnekseni tule olemaan kovin paljoa, ehkä tusinan verran tai hieman enemmän.

Julkaisukulttuuri

Yllätyin eilen illalla, sillä CAV:in editorit ilmoittivat että paperimme oli kaikesta huolimatta hylätty. Tämä yllätti minut perinpohjaisesti lähinnä siksi, että arviot eivät olleet kovin negatiivisia muilta osin kuin koejärjestelyjen kattavuutta koskien. Saimme mahdollisuuden vastata arvioihin ja toimitimme lisää tuloksia, jotka vastasivat käytännössä kaikkiin arvioijien esittämiin huolenaiheisiin.

Lisäksi olen hämmentynyt yhdestä kritiikin aiheesta, nimittäin siitä, että kontribuutiomme keskeinen piirre oli sivuutettu arvioissa kokonaan. Kyseessä on menetelmä joka perustuu melko yleisesti tunnettuun silmukkaan, jossa ei ole sinänsä mitään uutta. Kyse on abstraktion tarkennuksesta. Prosessi alkaa karkeasta abstraktiosta joka tuottaa ylimääräisiä virheitä, ja jokaisen ylimääräisen virheen löytyessä abstraktiota tarkennetaan. Prosessi päättyy kun löytyy aito virhe tai kun järjestelmä osoittautuu virheettömäksi ko. abstraktiotasolla. Ko. abstraktioperhe voidaan valita periaatteessa mielivaltaisella tavalla. Meidän työssämme valitsimme vain summamutikassa yhden, jonka yhteydessä pystyimme toteuttamaan varsinaisen kontribuutiomme.

Keskeinen teoreemamme oli, että kunhan abstraktiolla on tietyt ominaisuudet - jotka luettelimme selkeästi - niin voimme jokaisessa silmukan iteraatiossa vähentää työmäärää huomattavasti. Sitä enemmän, mitä karkeammasta abstraktiosta on kyse. Valitsimme yksinkertaisesti toteutettavan abstraktioperheen, josta tiesimme että sillä on ne tietyt ominaisuudet. Muitakin olisi voinut valita, mutta tämä valinta ei ollut kontribuutiomme kannalta keskeinen millään lailla. Sanoimme tämän suoraan, mutta silti arvioija rutisi siitä, että kyseisen abstraktioperheen valintaa ei ole perusteltu mitenkään.  Tähän oli helppo vastata, mutta ilmeisesti selityksemme ei jotenkin mennyt läpi. Valitettavasti saan näistä kokemuksista sellaisen kuvan, että arvioijat ovat joko typeriä tai heillä on jokin muu syy rutista asioista, ja että nämä ovat tekosyitä. Tällainen muu syy voi esimerkiksi olla se, että heillä itsellään tai heidän kavereillaan on paperi myös menossa samaan julkaisuun ja näin he kampittavat kilpailijoita.

Tällainen ajattelu on tietenkin paranoidia. Tai siis se olisi paranoidia, jos tästä ei olisi viitteellisiä todisteita. Viime vuosina CAV:in julkaisuprosentti on ollut hyvin alhainen. Kaikilla muilla siis, paitsi arviointitoimikunnan jäsenillä tai ainakin näiden työkavereilla. Vaikka kukaan ei tietenkään koskaan päädy arvioimaan omaa paperiaan, entisten kanssakirjoittajien papereita kylläkin. Olen myös saanut tietää sellaisesta suhdetoiminnasta, jossa henkilökohtaista tuttavuutta on käytännössä hyödynnetty normaalin prosessin ohittamiseksi.

Tällainen pitäisi kyllä ilman muuta estää. Mahdollisuuksia on muutamia, ja jostain syystä erityisesti vanhemmat ja paljon nimeä jo omaavat tutkijat vastustavat käytännössä niitä kaikkia. Yksi on, että arviointi tapahtuisi kaksoissokkona, eli että paitsi arvioija, myös kirjoittaja on nimetön. Nyt vain arvioija on nimetön kirjoittajalle, mutta informaatio pääsee silti toiseen suuntaan. Toinen on, että ohjelmatoimikunnan jäseniltä pitäisi kieltää paperieden jättäminen sellaiseen numeroon jossa he itse ovat arvioijina. Kolmas olisi tiukentaa jääviyskriteereitä, esimerkiksi niin, että arvioijalla ja arvioitavalla ei saisi olla yhteisiä julkaisuja tai projekteja. Pienellä alalla tämä on tietenkin melkein mahdotonta toteuttaa. Itse olen jäävännyt itseni aina silloin, kun kirjoittaja on henkilökohtainen tuttuni jollakin tapaa. Jääväsin itseni esimerkiksi yhdestä paperista, jonka kanssakirjoittaja oli ollut ennen samassa työpaikassa, ja teki yhden arvion minun tilaamanani, vaikken edes henkilökohtaisesti tuntenut häntä.

Kulttuurisokki.

Koin tänään ensimmäisen kulttuurisokin oireen. Sain perjantaina työhuoneen, mutta koska tarvittavaa henkilökuntaa ei ollut paikalla, en saanut avaimia tai kulkukorttia vielä. Tämä oli ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota verrattuna Singaporeen. Kun siellä saavuin töihin, kaikki oli tehty valmiiksi. En joutunut kulkemaan erilaisten lappusten kanssa sihteeriltä toiselle päästäkseni töiden alkuun, vaan yksi henkilö antoi minulle kirjekuoren jossa oli kulkuluvat, avaimet ja muu tilbehööri, ja allekirjoitin vain lapun jossa todetaan että ne on luovutettu minulle.

Täällä joudun puhumaan kolmelle eri taholle. Tämä sinänsä tuskin eroaa todellisuudessa NUS:in byrokratiasta muutoin, mutta siellä hallinto pyörii ikäänkuin rajapinnan takana, ja minä työntekijänä asioin vain sihteerin kanssa. Kulttuurisokki ei tullutkaan tästä erosta, vaan aivan muusta.

Nimittäin, Singaporessa, ja yleisemmin Aasiassa, näin olen ymmärtänyt, hallinto nähdään eräänlaisena palvelutehtävänä. Sihteeri, vahtimestari, tms, on työntekijä, jonka tehtävänä on ensisijassa helpottaa muiden elämää. Suomalaisessa kulttuurissa hallinto ja esimerkiksi tilapalvelun työntekijät sensijaan kokevat olevansa jonkinlaisia vartijoita tai peräti hallistijoita, joiden tehtävään kuuluu eräänlaisena etuoikeutettuna bonuksena muiden työntekijöiden kyykyttäminen ja tylyttäminen. Kun NUS:issa asioin vahtimestarien tai vartijoiden tai sihteerien kanssa, nämä puhuttelivat minua aina kohteliaisuussanoin, tittelein jne, mitä pidin ja pidän edelleen vaivaannuttavana ja epämiellyttävänä; pyrin itse kohtelemaan heitä vertaisina. Mutta toisin on täällä. Sensijaan että kohtelu olisi edes kohteliaan ystävällistä, normaalia ja asiallista, se on suoranaista tylyttämistä, muotoseikoista nipottamista ja jopa henkilökohtaisuuksien latelemista päin näköä.

Singaporen kulttuurissa tällä tavalla käyttäytynyt hallintotyöntekijä saisi vakavan varoituksen, jos valittaisin asiasta tämän esimiehelle. Suomessa kukaan ei välitä vaikka työntekijät käyttäytyvät täysin kohtuuttomasti ja asiattomasti. Tavalla, jota ei normaalissa asiakastyössä voisi edes kuvitella.

En kaipaa pokkurointia, se on kiusaannuttavaa ja vaivaannuttavaa. Sensijaan aivan normaalia kohteliaisuutta ja asiallisuutta voisi mielestäni vähän enemmän edellyttää.

Koulu.

Vanhempi poika aloittaa tänään koulun. Muutenkin arjen pitäisi asettua uomiinsa. Ostin viime viikolla auton. Tällä kertaa käytetyn, muutaman vuoden ikäisen. Tuttu on töissä myynnissä eräässä liikkeessä ja bongasi erittäin hyvällä hinta-laatusuhteella olevan vaihtoauton. Hän hommasi melko hyvän alennuksenkin siitä. Valitettavasti kolmen päivän ajon jälkeen ilmeni vika. Onnekseni autossa on myyjän liikkeen takuu, joka kattaa tällaiset viat. Harmillista tämä kuitenkin on, koska nyt joudun menemiseni suunnittelemaan uudelleen.

Bussilla kulkeminen on jokseenkin välttämätöntä ja olisi ollut muutenkin, koska poika ei vielä tunne bussireittejä. Niitä pitää yhdessä opetella nyt muutama päivä kuitenkin, joten mitään erityisempää menetystä ei tähän asiaan liity. Ainoana ongelmana on että joudun viemään auton liikkeeseen ja koska vika on ilmeisesti jossakin polttoaineen syötön anturissa, tämä aiheuttaa kummallisia käyntihäiriöitä. Siksi matka voi olla hankala, ja lisäksi joudun tietysti vielä erikseen palaamaan töistä.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, sairastuin kurkunpään tulehdukseen ja menetin ääneni. Lisäksi ärsytysyskä pitää minut hereillä yöt. Tämä antaa mahdollisuuden sekin, eli koska en voi osallistua kokouksiin tms, niin minulle jää aikaa kirjoittaa arviot muutamista papereista.

Ensi viikolla alkaa opetus.