Nopeasti havainnoiden olen tullut johtopäätökseen, että jos ihminen ei ole opiskellut koskaan matematiikkaa tai sitä sivuavaa alaa, hänellä on paljon pienemmällä todennäköisyydellä jotain mielenkiintoista sanottavaa. Epäilen, että kausaalinen selitys menee jotenkin toisin, mutta käytännössä sillä ei ole väliä.
Tämä tuntuu toimivan myös kirjailijoiden kohdalla, joskin heikommin.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Toteamus.
Avioliitto-instituution mureneminen lisää epätasa-arvoa ainakin miesten välillä. Itse pidän ko. instituutiota tärkeänä funktionaalisista syistä. Erityisesti lasten kannalta se on hyödyllinen. Sillä saattaa olla hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia, koska se vähentää todennäköisyyttä, että markkina-arvoltaan kehnonlaiset miehet jäävät kokonaan markkinoiden ulkopuolelle.
Tässä suhteessa trendi on ollut huolestuttava länsimaissa jo jonkin aikaa. Vaikka en ole konservatiivi ja pidän konservatismia pääsääntöisesti tuhon yhteiskuntafilosofiana, eivät konservatiivitkaan kaikessa ole väärässä. He kuitenkin puolustavat avioliittoinstituutiota täysin väärillä rintamilla. Esimerkiksi homoseksuaalisten suhteiden "normalisoiminen" ei missään nimessä vähennä, vaan päinvastoin, lisää avioliittoinsituution voimaa. Homoliittojen kovapäinen vastustaminen on tuhoisaa, koska hörhöily on niin yleistä ihmisten parissa. Makkaratukat ja progressiiviset omaksuvat konservatiivien asettamat rintamalinjat, ja kun nämä tuhon lähettiläät saarnaavat avioliittoinstituution vaarantuvan homoilun takia, niin hörhöt toteavat usein että "antaa mennä vaan".
Vaikka konservatiivi tällä tavoin saa kokea jonkinlaista moraalista ylemmyyttä, täytyy asiaa kuitenkin tarkastella pragmaattisesti: Positiollaan konservatiivit faktisesti murentavat avioliittoinstituutiota.
Yllä linkittämässäni tekstissä täytyy kuitenkin huomioda pari asiaa: Avioliittoinstituution "rappion" päivittely on isoksi osaksi liioittelua. Kyse on avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrästä. Monet parit menevät naimisiin vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Tällainen on erityisen tavallista Suomessa ja pohjoismaissa, missä mainitunlaiset tilastot näyttävät huomattavasti "synkemmiltä". Varsinaisesta isättömyydestä minulla ei ole mitään tilastoa tässä käytettävissä. En tiedä sen lisääntymisestä tai vähentymisestä mitään. Konservatiivit tapaavat väittää, että sellainen on lisääntynyt, mutta se kuulostaa alarmismilta.
Tässä suhteessa trendi on ollut huolestuttava länsimaissa jo jonkin aikaa. Vaikka en ole konservatiivi ja pidän konservatismia pääsääntöisesti tuhon yhteiskuntafilosofiana, eivät konservatiivitkaan kaikessa ole väärässä. He kuitenkin puolustavat avioliittoinstituutiota täysin väärillä rintamilla. Esimerkiksi homoseksuaalisten suhteiden "normalisoiminen" ei missään nimessä vähennä, vaan päinvastoin, lisää avioliittoinsituution voimaa. Homoliittojen kovapäinen vastustaminen on tuhoisaa, koska hörhöily on niin yleistä ihmisten parissa. Makkaratukat ja progressiiviset omaksuvat konservatiivien asettamat rintamalinjat, ja kun nämä tuhon lähettiläät saarnaavat avioliittoinstituution vaarantuvan homoilun takia, niin hörhöt toteavat usein että "antaa mennä vaan".
Vaikka konservatiivi tällä tavoin saa kokea jonkinlaista moraalista ylemmyyttä, täytyy asiaa kuitenkin tarkastella pragmaattisesti: Positiollaan konservatiivit faktisesti murentavat avioliittoinstituutiota.
Yllä linkittämässäni tekstissä täytyy kuitenkin huomioda pari asiaa: Avioliittoinstituution "rappion" päivittely on isoksi osaksi liioittelua. Kyse on avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrästä. Monet parit menevät naimisiin vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Tällainen on erityisen tavallista Suomessa ja pohjoismaissa, missä mainitunlaiset tilastot näyttävät huomattavasti "synkemmiltä". Varsinaisesta isättömyydestä minulla ei ole mitään tilastoa tässä käytettävissä. En tiedä sen lisääntymisestä tai vähentymisestä mitään. Konservatiivit tapaavat väittää, että sellainen on lisääntynyt, mutta se kuulostaa alarmismilta.
torstai 9. heinäkuuta 2009
Sivuhuomautus.
En ehdi valitettavasti kirjoittaa paljoa, koska loman lähestyminen on tehnyt työpäivistä kiireisempiä ja remontin ja lasten päiväkotiloman vuoksi kotonakaan ei juuri ylimääräistä aikaa ole.
Lapsia vahtiessa pystyy kyllä lukemaan, koska kirja on kevyt ja sen voi ottaa leikkipuistoon mukaan. Luin Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Olen hyvin pahoillani siitä, että kirjaa on hehkutettu niin paljon. Vaikka pidän ilmastonmuutokseen ja hiilidioksidipitoisuuden nousuun liittyviä uhkia merkittävinä, Isomäen alarmismi, xenofilia, länsimainen itseinho ja kaikenlainen yleismaailmallinen risupartaisuus ja makkaratukkaisuus saivat minut voimaan pahoin.
Lisäksi kirjan hahmot ovat tavattoman monomaanisia ja jotenkin samasta puusta veistettyjä. Narratiivi etenee kuin Pendolino pakkassäällä. Tämä kirja voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2006, ja vaikka muita ehdokkaita en lukenutkaan, niin väitän ihan suoraan, että palkinto jaettiin (ympäristö)poliittisin perustein. Tällainen oksettaa minua. Ymmärrän toki, että asia on tärkeä, mutta fiktiolla ei perustella mitään. Asiasta on jo kirjoitettu riittävästi.
Lisäksi aloitin lukea Vernor Vingen kirjaa A Fire Upon the Deep, tosin suomennettuna (Linnunradan Ääret) ja Boldrin & Levinen kirjaa Against Intellectual Monopoly. (AIM)
AIM on ihan OK kirja ensimmäisten parin luvun perusteella. Valitettavasti argumentit ovat jotakuinkin samat joihin olen itse päätynyt asiaan hieman perehdyttyäni: Ohjelmistokehityksen historia osoittaa liian laajan IPR:n haittaavan pikemminkin kuin hyödyttävän kehitystä. Lisäksi historiallisen datan valossa patentit hidastavat teknologian kehitystä ja käyttöönottoa, mistä oli annettu viitteitä; kerään ne ennen pitkää myös tänne kun olen perehtynyt siihen, mitä viitteet todella sanovat. Tärkeimpänä esimerkkinä oli annettu perinteisesti teollisen vallankumouksen sankarina esitetty James Watt, joka tosiasiassa kavereineen sai venkoiltua Englannin parlamentilta toinen toistaan härskimpiä patentteja ja hidasti teollisen vallankumouksen etenemistä parilla vuosikymmenellä. Höyrykoneiden hyötysuhde parani kertarysäyksellä kymmeniä prosentteja kun hänen patenttinsa raukesivat. Esimerkiksi höyryjunien kehittäminen viivästyi melko tarkalleen sen ajan kun Wattin patentti oli voimassa.
Tosiasiassa Watt oli yksi historian suurimpia roistoja. Ilman hänen sikailuaan teknologia olisi nyt paljon kehittyneempää. Hyötysuhteen paraneminen olisi vähentänyt kumuloituneita hiilipäästöjä ja patenttilainsäädäntökään ei olisi sellainen hirviö kuin nykyään.
Palaan asiaan, siihen voitte luottaa.
Lapsia vahtiessa pystyy kyllä lukemaan, koska kirja on kevyt ja sen voi ottaa leikkipuistoon mukaan. Luin Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Olen hyvin pahoillani siitä, että kirjaa on hehkutettu niin paljon. Vaikka pidän ilmastonmuutokseen ja hiilidioksidipitoisuuden nousuun liittyviä uhkia merkittävinä, Isomäen alarmismi, xenofilia, länsimainen itseinho ja kaikenlainen yleismaailmallinen risupartaisuus ja makkaratukkaisuus saivat minut voimaan pahoin.
Lisäksi kirjan hahmot ovat tavattoman monomaanisia ja jotenkin samasta puusta veistettyjä. Narratiivi etenee kuin Pendolino pakkassäällä. Tämä kirja voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2006, ja vaikka muita ehdokkaita en lukenutkaan, niin väitän ihan suoraan, että palkinto jaettiin (ympäristö)poliittisin perustein. Tällainen oksettaa minua. Ymmärrän toki, että asia on tärkeä, mutta fiktiolla ei perustella mitään. Asiasta on jo kirjoitettu riittävästi.
Lisäksi aloitin lukea Vernor Vingen kirjaa A Fire Upon the Deep, tosin suomennettuna (Linnunradan Ääret) ja Boldrin & Levinen kirjaa Against Intellectual Monopoly. (AIM)
AIM on ihan OK kirja ensimmäisten parin luvun perusteella. Valitettavasti argumentit ovat jotakuinkin samat joihin olen itse päätynyt asiaan hieman perehdyttyäni: Ohjelmistokehityksen historia osoittaa liian laajan IPR:n haittaavan pikemminkin kuin hyödyttävän kehitystä. Lisäksi historiallisen datan valossa patentit hidastavat teknologian kehitystä ja käyttöönottoa, mistä oli annettu viitteitä; kerään ne ennen pitkää myös tänne kun olen perehtynyt siihen, mitä viitteet todella sanovat. Tärkeimpänä esimerkkinä oli annettu perinteisesti teollisen vallankumouksen sankarina esitetty James Watt, joka tosiasiassa kavereineen sai venkoiltua Englannin parlamentilta toinen toistaan härskimpiä patentteja ja hidasti teollisen vallankumouksen etenemistä parilla vuosikymmenellä. Höyrykoneiden hyötysuhde parani kertarysäyksellä kymmeniä prosentteja kun hänen patenttinsa raukesivat. Esimerkiksi höyryjunien kehittäminen viivästyi melko tarkalleen sen ajan kun Wattin patentti oli voimassa.
Tosiasiassa Watt oli yksi historian suurimpia roistoja. Ilman hänen sikailuaan teknologia olisi nyt paljon kehittyneempää. Hyötysuhteen paraneminen olisi vähentänyt kumuloituneita hiilipäästöjä ja patenttilainsäädäntökään ei olisi sellainen hirviö kuin nykyään.
Palaan asiaan, siihen voitte luottaa.
torstai 2. heinäkuuta 2009
Velkakriisi: Miten Euroänkyrät haluavat tuhota Suomen.
Tarkastellaan yksinkertaista mallia julkisen talouden velkakriisistä. Oletuksena on, että meillä on korkokerroin R, jonka valtio maksaa velastaan (varsinaisen koron suuruus on r = R-1). Valtio tarvitsee lyhytaikaista velkaa määrän D, jonka lupaa maksaa kriisin jälkeen takaisin. Eli, valtion pitää ajaa talouttaan kriisin jälkeen ylijäämällä T, jonka suuruus on RD, jos halutaan, että korko ja pääoma maksetaan takaisin. Oletetaan, että taloudessa on "varaa" korottaa veroja ja leikata menoja jonkin määrä, jota ei tarkalleen tunneta; talouden tulevasta kehityksestä riippuu, paljonko ylijäämää kriisin jälkeen voi olla. T:llä on jakauma, ja oletamme, että jakauman muoto saadaan funktiosta F(x), joka antaa todennäköisyyden, että T on vähemmän kuin x.
Tällöin todennäköisyys sille, että valtio jättää velat maksamatta on &pi = F(RD).
Korko on kuitenkin endogeeninen, se riippuuu yhtäältä halusta lainata valtiolle ja toisaalta rahan tuotosta muissa yhteyksissä. Jos rahaa voi lainata riskivapaasti jollekin muulle hintaan R', niin R:n pitää kompensoida tämä riski sijoittajille. Oletetaan, että ihmiset ovat riskineutraaleja. Tämä ei ole olennaista; riskin karttaminen voidaan toki ottaa huomioon, mutta vain laskenta tulee monimutkaisemmaksi; voimme piilottaa kaikki sellaiset tekijät muuttujan F() muotoon.
Riskin kompensoimisesta seuraa, että riskitön tuotto R' on yhtä suuri kuin valtion velan tuotto, kun valtion konkurssin riski on otettu huomioon: R' = (1- &pi)R. Saamme sievennettyä yhtälöt muotoon: F(RD) = (R-R')/R.
(R-R')/R on R:n kasvava funktio: sen arvo on nolla, kun R = R' ja lähestyy ykköstä, kun R kasvaa. Se on myös konveksi, siis siinä ei ole harjanteita tai muutakaan sellaista. (Harjoitustehtävä: Piirtäkää kuvio).
Myös F(RD) on R:n mukaan kasvava funktio, koska mitä suurempi R on, sitä isompi summa lankeaa kriisin jälkeen maksettavaksi. Jakauman kertymäfunktio yleensä ole konveksi, vaan S-käyrä. Tasapainotiloja on useampia, mutta S-käyrän tapauksessa niitä on tyypillisesti kaksi, matalan koron (A) ja korkean koron (B) tasapainot, joista matalan koron tasapaino on stabiili ja korkean koron tasapaino epästabliili. Stabiili tasapaino on sellainen, pienet heilahdukset suuntaan tai toiseen sen ympärillä tuppaavat palautumaan tasapainotilanteeseen. Epästabiilissa taas varsinkin negatiiviset riskit divergoituvat. Pienikin paniikki epästabiilissa pisteessä ajaa valtion velan koron niin ylös, ettei valtio kykene rahoittamaan toimintaansa enää velalla laisinkaan, eikä siten suoriutumaan lyhytaikaisistakaan rahoitustarpeistaan.
Miten R' vaikuttaa tilanteeseen? Jos oletamme, että S-käyrä ei muutu R':n mukana, siis mahdollinen pääoman vaihtoehtoinen käyttötarkoitus ei muuta valtion mahdollisuuksia hankkia tuloja tulevaisuudessa, niin matalampi R' siirtää ensimmäistä, konveksia korkokäyrää vasemmalle. Tämä tarkoittaa, että tasapaino A ja B erkanevat kauemmas toisistaan. (Piirtäkää kuva; näin todellakin käy). Tällöin lainan koron heilahtelut pisteen A ympäristössä tuppaavat palautumaan, eikä päädytä paniikkeihin.
Kun talouskriisi iski Suomeen 90-luvulla, riskikompensoitu markkamääräinen korko pompsahti. Syynä oli se, että jos markkoja halusi sijoittaa johonkin, täytyi markkamääräisen koron kompensoida devalvaatioriski. Riskitön korko - esimerkiksi USA:n valtion viiden vuoden velkakirja vuonna 1991 - oli ehkä matalahko, mutta jos sitä katsoi markkapäästä, niin devalvaatioriski teki dollarimääräisestä sijoituksesta erittäin kannattavan näköisen. Tällainen tilanne ajoi tasapainot A ja B vaarallisen lähelle toisiaan.
Nyt rahoitustarve on oletettavasti suurempi, mutta toisaalta, Euro valuuttana on poistanut säästäjiltä valuuttariskin; valtion velan ei tarvitse enää kompensoida sitä, että oman valuutan arvo sulaa alta pois. Eurosta luopuminen - jota eurokriitikot ovat tosissaan väläytelleet - ajaisi Suomen rahoituksellisesti samankaltaiseen tilanteeseen kuin 1991. Erona on se, että juuri nyt rahasta suurin osa on euromääräistä. Jos se yritettäisiin "kelata" pois ja siirtyä omaan valuuttaan, kaikki riskit hinnoiteltaisiin uudestaan devalvaatioriskin kanssa. Väitän, että siirtyisimme "turvallisesti" epästabiilin tasapainopisteen tuolle puolelle ja julkinen talous romahtaisi täysin.
Tällöin todennäköisyys sille, että valtio jättää velat maksamatta on &pi = F(RD).
Korko on kuitenkin endogeeninen, se riippuuu yhtäältä halusta lainata valtiolle ja toisaalta rahan tuotosta muissa yhteyksissä. Jos rahaa voi lainata riskivapaasti jollekin muulle hintaan R', niin R:n pitää kompensoida tämä riski sijoittajille. Oletetaan, että ihmiset ovat riskineutraaleja. Tämä ei ole olennaista; riskin karttaminen voidaan toki ottaa huomioon, mutta vain laskenta tulee monimutkaisemmaksi; voimme piilottaa kaikki sellaiset tekijät muuttujan F() muotoon.
Riskin kompensoimisesta seuraa, että riskitön tuotto R' on yhtä suuri kuin valtion velan tuotto, kun valtion konkurssin riski on otettu huomioon: R' = (1- &pi)R. Saamme sievennettyä yhtälöt muotoon: F(RD) = (R-R')/R.
(R-R')/R on R:n kasvava funktio: sen arvo on nolla, kun R = R' ja lähestyy ykköstä, kun R kasvaa. Se on myös konveksi, siis siinä ei ole harjanteita tai muutakaan sellaista. (Harjoitustehtävä: Piirtäkää kuvio).
Myös F(RD) on R:n mukaan kasvava funktio, koska mitä suurempi R on, sitä isompi summa lankeaa kriisin jälkeen maksettavaksi. Jakauman kertymäfunktio yleensä ole konveksi, vaan S-käyrä. Tasapainotiloja on useampia, mutta S-käyrän tapauksessa niitä on tyypillisesti kaksi, matalan koron (A) ja korkean koron (B) tasapainot, joista matalan koron tasapaino on stabiili ja korkean koron tasapaino epästabliili. Stabiili tasapaino on sellainen, pienet heilahdukset suuntaan tai toiseen sen ympärillä tuppaavat palautumaan tasapainotilanteeseen. Epästabiilissa taas varsinkin negatiiviset riskit divergoituvat. Pienikin paniikki epästabiilissa pisteessä ajaa valtion velan koron niin ylös, ettei valtio kykene rahoittamaan toimintaansa enää velalla laisinkaan, eikä siten suoriutumaan lyhytaikaisistakaan rahoitustarpeistaan.
Miten R' vaikuttaa tilanteeseen? Jos oletamme, että S-käyrä ei muutu R':n mukana, siis mahdollinen pääoman vaihtoehtoinen käyttötarkoitus ei muuta valtion mahdollisuuksia hankkia tuloja tulevaisuudessa, niin matalampi R' siirtää ensimmäistä, konveksia korkokäyrää vasemmalle. Tämä tarkoittaa, että tasapaino A ja B erkanevat kauemmas toisistaan. (Piirtäkää kuva; näin todellakin käy). Tällöin lainan koron heilahtelut pisteen A ympäristössä tuppaavat palautumaan, eikä päädytä paniikkeihin.
Kun talouskriisi iski Suomeen 90-luvulla, riskikompensoitu markkamääräinen korko pompsahti. Syynä oli se, että jos markkoja halusi sijoittaa johonkin, täytyi markkamääräisen koron kompensoida devalvaatioriski. Riskitön korko - esimerkiksi USA:n valtion viiden vuoden velkakirja vuonna 1991 - oli ehkä matalahko, mutta jos sitä katsoi markkapäästä, niin devalvaatioriski teki dollarimääräisestä sijoituksesta erittäin kannattavan näköisen. Tällainen tilanne ajoi tasapainot A ja B vaarallisen lähelle toisiaan.
Nyt rahoitustarve on oletettavasti suurempi, mutta toisaalta, Euro valuuttana on poistanut säästäjiltä valuuttariskin; valtion velan ei tarvitse enää kompensoida sitä, että oman valuutan arvo sulaa alta pois. Eurosta luopuminen - jota eurokriitikot ovat tosissaan väläytelleet - ajaisi Suomen rahoituksellisesti samankaltaiseen tilanteeseen kuin 1991. Erona on se, että juuri nyt rahasta suurin osa on euromääräistä. Jos se yritettäisiin "kelata" pois ja siirtyä omaan valuuttaan, kaikki riskit hinnoiteltaisiin uudestaan devalvaatioriskin kanssa. Väitän, että siirtyisimme "turvallisesti" epästabiilin tasapainopisteen tuolle puolelle ja julkinen talous romahtaisi täysin.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
Erotusdiagnostiikka.
En täysin ymmärrä tämänhetkistä julkista debattia "Jumalaa tuskin on olemassa"-kampanjan ympärillä. Ikäänkuin jonkinlaisina "argumentteina" tätä kampanjaa vastaan on esitetty näkemyksiä, joiden mukaan kampanja rikkoo uskonnonvapautta vastaan. Kääntelen tätä miten vaan, niin argumentin pitäisi toimia myös siten, että sananvapautta vastaan rikottaisiin, jos mainostettaisiin että "Ei kannata huutaa".
Less Wrong-artikkeli (Eliezer Yudkowskyn kirjoittama) siitä, mikä on "epäteismin" ja "antiteismin" ero, olisi ehkä hyödyllinen niille, jotka mainittua kampanjaa noin rankasti parjaavat.
Itse en pidä sellaisia kampanjoita kovin tärkeinä substanssin tasolla, mutta muodon ja erityisesti niitä vastaan esitettyjen argumenttien tasolla ne ovat mielenkiintoisia. En siis usko, että ihmiset muuttuvat rationaalisemmiksi sillä, että heille toitotetaan itsestäänselviä väittämiä. Enkä pidä sellaista loppujen lopuksi toivottavana. Mutta kun kerran näitä on, niin ihmisten itsepetoksen seuraaminen on sinänsä mielenkiintoista.
Itsepetoksella en viittaa uskoon, vaan argumentteihin sen suhteen, mitä muiden tulisi uskoa.
Minua ei henkilökohtaisesti millään tavalla häiritse se, mitä muut uskovat, so. millainen epistemologia heillä on. Tietysti voin argumentoida eri näkökulmista kuin toisenlaisen epistemologian omaava ihminen, mutta viimekädessä olen tässä suhteessa lähes kokonaisvaltaisesti relativisti.
Uskomusjärjestelmien hyvyydelle on tietysti tietyssä mielessä objektiiviset kriteerit, koska uskomusjärjestelmästä merkittävä osa on operationalisoitavissa, siis muutettavissa väittämiksi muotoa "jos teen X tapahtuu Y". Silloin kun sekä X että Y mainituissa väittämissä ovat jollain tasolla (suoraan tai epäsuoraan) havaittavissaolevia asiantiloja, voidaan tämän säännönmukaisuuden paikkansapitävyyttä koetella.
Teismi ei siksi ole "väärä", se ei edes välttämättä tuota huonoa operationalisointia. Esimerkiksi otetaan ateistinen, mutta tiedoiltaan puutteellinen henkilö, joka esittää ennustuksenaan, että "kosken vasemmalla kädellä punaiseen ja oikealla siniseen johtoon, eikä mitään tapahdu". Toisena esimerkkinä teisti, joka sanoo "jos kosken vasemmalla kädellä punaiseen ja oikealla siniseen johtoon, Herra iskee minut maahan". Mikäli kytkemme johdot suurjännitelinjan vaiheisiin, voimme ennustaa, että Teistin operationalisointi on parempi.
Hänen epistemologiansa johtaa kuitenkin herkemmin umpikujaan, koska "Herran työksi" ilmoitettua tapahtumaa on vaikeampi analysoida enää osasina. Jotta tietoa voisi kehittää eteenpäin, täytyy kyetä esittämään väitteitä, jotka voivat olla vääriä. Tämä on kuitenkin välttämätön, ei riittävä ehto. Tietoteorian pitää voida kertoa myös miten asiassa voi edetä, jos väite osoittautuu vääräksi. Jos ainoa sallittu reagointitapa virheelliseksi osoittautuneeseen ennusteeseen on "tutkimattomia ovat Herran tiet", tämä johtaa dynaamiseen haittaan.
Less Wrong-artikkeli (Eliezer Yudkowskyn kirjoittama) siitä, mikä on "epäteismin" ja "antiteismin" ero, olisi ehkä hyödyllinen niille, jotka mainittua kampanjaa noin rankasti parjaavat.
Itse en pidä sellaisia kampanjoita kovin tärkeinä substanssin tasolla, mutta muodon ja erityisesti niitä vastaan esitettyjen argumenttien tasolla ne ovat mielenkiintoisia. En siis usko, että ihmiset muuttuvat rationaalisemmiksi sillä, että heille toitotetaan itsestäänselviä väittämiä. Enkä pidä sellaista loppujen lopuksi toivottavana. Mutta kun kerran näitä on, niin ihmisten itsepetoksen seuraaminen on sinänsä mielenkiintoista.
Itsepetoksella en viittaa uskoon, vaan argumentteihin sen suhteen, mitä muiden tulisi uskoa.
Minua ei henkilökohtaisesti millään tavalla häiritse se, mitä muut uskovat, so. millainen epistemologia heillä on. Tietysti voin argumentoida eri näkökulmista kuin toisenlaisen epistemologian omaava ihminen, mutta viimekädessä olen tässä suhteessa lähes kokonaisvaltaisesti relativisti.
Uskomusjärjestelmien hyvyydelle on tietysti tietyssä mielessä objektiiviset kriteerit, koska uskomusjärjestelmästä merkittävä osa on operationalisoitavissa, siis muutettavissa väittämiksi muotoa "jos teen X tapahtuu Y". Silloin kun sekä X että Y mainituissa väittämissä ovat jollain tasolla (suoraan tai epäsuoraan) havaittavissaolevia asiantiloja, voidaan tämän säännönmukaisuuden paikkansapitävyyttä koetella.
Teismi ei siksi ole "väärä", se ei edes välttämättä tuota huonoa operationalisointia. Esimerkiksi otetaan ateistinen, mutta tiedoiltaan puutteellinen henkilö, joka esittää ennustuksenaan, että "kosken vasemmalla kädellä punaiseen ja oikealla siniseen johtoon, eikä mitään tapahdu". Toisena esimerkkinä teisti, joka sanoo "jos kosken vasemmalla kädellä punaiseen ja oikealla siniseen johtoon, Herra iskee minut maahan". Mikäli kytkemme johdot suurjännitelinjan vaiheisiin, voimme ennustaa, että Teistin operationalisointi on parempi.
Hänen epistemologiansa johtaa kuitenkin herkemmin umpikujaan, koska "Herran työksi" ilmoitettua tapahtumaa on vaikeampi analysoida enää osasina. Jotta tietoa voisi kehittää eteenpäin, täytyy kyetä esittämään väitteitä, jotka voivat olla vääriä. Tämä on kuitenkin välttämätön, ei riittävä ehto. Tietoteorian pitää voida kertoa myös miten asiassa voi edetä, jos väite osoittautuu vääräksi. Jos ainoa sallittu reagointitapa virheelliseksi osoittautuneeseen ennusteeseen on "tutkimattomia ovat Herran tiet", tämä johtaa dynaamiseen haittaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)