tiistai 21. lokakuuta 2014

Suomi nousuun.

Suomen kansantalous on melko huonolla tolalla tällä hetkellä, joskaan ei aivan niin huonolla kuin kriisimentaliteetista voisi kuvitella. Positiivisesti ajatteleva voisi esimerkiksi tulkita työllisyysastetta siten, että olemme tällä hetkellä noin 2003-2004 vuosien tasolla sen suhteen, kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä osallistuu työelämään.

Sivumennen sanoen, nykyinen lama koskee etupäässä miehiä. Siinä missä miesten työllisyys on vähentynyt liki 30 000 hengellä vuodessa, naisten työllisyys on lisääntynyt noin 10 000 hengellä. Miesten työttömyys on selvästi naisten työttömyyttä korkeammalla tasolla muutoinkin.

Työllisyyden raa'at luvut eivät kerro kuitenkaan koko totuutta. Huoltosuhde ei vielä ole lähtenyt aivan hurjaan pudotukseen, mutta esimerkiksi eläkeläisiä on jo liki puolitoista miljoonaa.

Tilastoista nähdään myös, että erityisesti asumiseen kuluu suomalaisilta alati kasvava osuus tuloista, samalla kun reaaliansioiden taso on junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä. Siksi ei ole ihmeellistä, että kotimainen kulutuskysyntä ei ole järin suurta.  Tuotannon suhdannekuvaaja kertoo samasta ilmiöstä: Suomen kansantalouden kyky tuottaa ns hyvinvointia (ainakaan kun tuotannon arvo tai kotitalouksien reaalitulo on jokin mittari) on jumittunut. Tässä kohtaa voidaan toki esittää kyseenalaistus, onko kasvu sittenkään välttämätöntä kun kerran yhteiskunta on jo kovin vauras. En käy siitä kiistelemään sen kummemmin; oli kyse rakenteista tai ei, on selkeää todistusaineistoa siitä, että ns nollakasvu pidemmän päälle itseasiassa kurjistaa yhteiskuntaa. Syynä voi olla toki esimerkiksi se, että meidän julkinen sektorimme on viritetty siten, että se kykenee huolehtimaan tehtävistään vain mikäli talous kasvaa. Kun kasvu pysähtyy, julkinen sektori alkaa velkaantua. Koska julkisen sektorin tehtävät on laadittu sellaisiksi, että ihmisiä hoidetaan ja ihmisille annetaan rahaa kun nämä eivät kykene huolehtimaan omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, niin kasvun oloissa aina näyttää siltä, että tämä rahan ja palvelujen jako "pitää" virittää kasvu-uralle. Kun kasvu päättyy tai kääntyy laskuksi, on näitä menoja hyvin vaikea karsia tai pitää kurissa.

Voimme olla kukin mitä mieltä hyvänsä hyvinvointivaltion logiikan mielekkyydestä, mutta yksi asia on varma: Se ei toimi nykyisellään, jos talous ei vedä. Asiaa voi pyöritellä arvojen näkökulmasta, enkä niihin ota tässä kantaa, mutta tosiasioiden näkökulma on melko selkeä. Julkinen velka lähti repeämään käsistä kokolailla samaan aikaan kun kasvu pysähtyi, vuonna 2008.

Suomen kansantalous on erittäin voimakkaasti riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, miten tämä riippuvuus on historiallisesti kehittynyt. Kun 90-luvun alun lama pamahti täysillä päälle, viennin osuus BKT:sta lähti nousuun jo hyvän aikaa ennen kuin varsinainen talouden toipuminen edes alkoi. Suomen viennissä oli massiivinen ylijäämä 90-luvun alusta vuoteen 2008 asti; ennen lamaa vienti ei ollut mitenkään mittavasti ylijäämäinen. Melko yleinen "folklore" on, että ylijäämäinen vienti oli se, mikä kekkoslovakian aikana ja sitä seuranneella "hyvinvointivaltion kulta-aikana" eli 80-luvulla mahdollisti mittavat julkiset palvelut. Näin ei kuitenkaan todellakaan ollut asianlaita.

En usko, että Suomen kansantalouden merkittävin vika on se, että "vienti ei vedä". Se on toki eräs indikaattori ja tietenkin vientiteollisuuden suomalaisen tuotannon kasvu vauhdittaisi Suomen taloutta, parantamalla työllisyyttä ja lisäämällä näin potentiaalisesti myös kotimarkkinakysyntää. Viennin ylijäämä itsessään ei kuitenkaan ole merkityksellinen tekijä, sillä ylijäämä tarkoittaa, että rajan yli virtaa maahan lisää rahaa, ja että suomalaiset painavat kyllä enemmän duunia mutta rahaa kulutetaan Suomessa enemmän. Ensinäkemältä vaikuttaa toki siltä, että kun on enemmän rahaa, olemme rikkaampia, ja tavallaan tämä on tottakin, mutta vain insidentaalisista syistä. Otetaan vaikkapa esimerkki, jossa Talvivaaran kaivoksesta löytyisi (tämä on vain ajatuskoe, huom) valtava lohkare kultaa, niin että yritys voisi vuolla siitä veitsellä palasia ja myydä ne ulkomaille. Lohkare olisi niin helposti hyödynnettävissä, että lisää työntekijöitä ei tarvittaisi. Itseasiassa, kaivos voisi peräti irtisanoa suurimman osan työntekijöistään ja ostaa muutamalle ukolle puukot joilla nämä vuolevat kultaa, joka sitten myytäisiin ulkomaille. Yritys ei tekisi tällä rahalla mitään, vaan pitäisi sen pankkitilillään, tai peräti käteisenä patjan alla, ja korkeintaan makselisi (ulkomaisille) velkojilleen velkojaan takaisin.

Tässä ajatuskokeessa siis vienti muuttuisi ylijäämäiseksi, mutta mikään itse kansantaloudessa ei oikeastaan muuttuisi.

Mikä tahansa talousjärjestelmä kykenee tuottamaan jotain ihmisten hengen pitimiksi. Tämän osoitti esimerkiksi se, että Neuvostoliitossakin oli kohtuullinen elintaso, vaikkakin sangen vaatimaton länsimaiseen verrattuna. Markkinatalousjärjestelmän paremmuus -- jos sellaista nyt ylipäätään tarvitsee perustella muulla kuin vapaudella -- kumpuaa siitä, että ensiksikin, sen puitteissa toimitetaan asioita useampaan erilaiseen tarpeeseen, ja toimitetaan niitä siksi että a) joku haluaa näitä asioita ostaa ja b) joku haluaa niitä myydä (koska haluaa itse ehkä rahaa). Tämä tarkoittaa sitä, että transaktioita tapahtuu siksi, että joku haluaa ostaa ja joku myydä, ja juuri siksi transaktioiden volyymi oikeasti mittaa ainakin jollakin tapaa sitä hyvinvointia jota järjestelmässä on tuotettu. Toiseksi, koska markkinatalousjärjestelmässä periaatteessa kuka tahansa voi toimittaa sen tuotteen tai palvelun tai mitä hyvänsä, on tuottajilla aina jossain määrin pakko pohtia miten ihmisiä palvellaan paremmin.

Keskusjohtoinen systeemi ei kykene kuin rajallisessa mittakaavassa uusintamaan ja kehittämään toimintaansa. Tämä johtuu siitä, että sen toiminnan jatkuvuus ei riipu kuin äärimmäisen pitkän välillisen ketjun kautta siitä, miten hyvin se tuottaa palvelunsa. Tästä on esimerkkinä vaikkapa suomalainen lupabyrokratia. Täysin legitiimillä asioilla liikkuva maahanmuuttaja -- esimerkiksi suomalaisen ulkomaalinen puoliso, joka haluaa työskennellä maassa tai kansainvälisen yrityksen palkkaama asiantuntija joka tulee konsultoimaan pitkää projektia -- joutuu esimerkiksi mittavien hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi. Myös kansalainen joka haluaa uuden passin tai henkilökortin, joutuu asioimaan byrokratian kanssa hyvin kankeasti, odotusaikojen ollessa pitkiä. Erityisesti näissä jälkimmäisissä tapauksissa mitään viranomaiskontrollia ei suoriteta, kyse on pelkästään hidastelusta prosessissa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Muovikortin tulostamiseen menee muutama minuutti, eikä poliisilaitoksella kukaan tosiasiassa tee mitään sen kummempia tarkastuksia, korkeintaan vilkaisee kuvaruudulta että onko jokin henkilö etsintäkuulutettu tms. Sama pätee rajoitetussa mielessä myös terveydenhuoltoon. Itse hoitohenkilökunta toki tekee potilaan kohdatessaan työnsä siten kuin heidät on koulutettu, ja prosessi on rakennettu niin, että se hyödyntää viimeisintä tietoa (tosin valtavalla viiveellä, erityisesti byrokraattisen prosessin vuoksi; en käy kuitenkaan tässä ruotimaan tätä aspektia), mutta palvelun kannalta olennaisin osa -- se, miten potilas pääsee hoitoon -- on samojen byrokraattisten lainalaisuuksien alainen.

Julkisissa investoinneissa ei olla paljoa paremmalla tolalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi infrastruktuurihankkeet, kuten uusien asuinalueiden tietyöt, viemäröinnit ja vesijohdot, jotkin julkisen liikenteen hankkeet jne näyttävät paperilla hyvältä. Talousteoreettisesti ajatellen niillä on potentiaalia piristää taloutta siten, että erilaiset mahdollisuudet vaikkapa uusi asuinalue mukavalla etäisyydellä kasvavasta teollisuuskeskittymästä, voivat vauhdittaa talouden sopeutumista vaikeina aikoina. Tämä pätee kuitenkin vain teoriassa ja paperilla, sillä em. byrokraattisen hitauden, ja osin itse rakentamisen hitauden vuoksi tällaisin keinoin voidaan vaikuttaa asioihin pikemminkin vuosikymmentä lähestyvällä aikajänteellä, ei parin vuoden laskusuhdanteen yli.

Uskoisin perustelleeni sen, miksi en usko että julkinen sektori kykenee kasvattamalla menojaan tai palvelujaan tosiasiallisesti paljoakaan tekemään. Se, mitä se voi tehdä, on mahdollistaa asioiden tapahtumisen olemalla estämättä niitä, ja toisaalta sitoutumalla pitkäjänteisesti sen perusinfran turvaamiseen joka on talousjärjestelmän toiminnan kannalta olennaista.

En katso, että julkisen sektorin tulisi mitenkään yksioikoisesti tarjota mitään tiettyä palvelua. Suomessa se kuitenkin näin tekee, joten otan tämän annettuna. Julkinen sektori tarjoaa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuksen, ja maanpuolustuksen. Näiden rahoittamiseksi se kerää veroja; tämä johtaa väistämättä eräänlaiseen bootstrap-ongelmaan: Verojen kerääminen haittaa toisaalta talouden toimintaa, mutta toisaalta tulot mahdollistavat sellaisen toiminnan rahoittamisen, jolla on potentiaalisesti hyötyjä. (En ota kantaa siihen voisivatko markkinat tuottaa tämän itse; pääosin uskon, että voisivat, mutta se ei ole olennaista tässä yhteydessä). Siksi olisi tärkeää, että panokset laitettaisiin sinne, missä niiden marginaalinen tuotto on suurin.

Esimerkiksi kansaneläkelaitos käyttää lääkekorvauksiin noin 1.3 miljardia vuodessa. Väittäisin, että edelleenkin näistä melko pieni osa on geneerisiä lääkkeitä. Summasta jokin osa -- en osaa sanoa kuinka suuri osa, mutta merkittävä -- on patenttien yms vuoksi maksettuja monopolikorvauksia. Koska myyjällä on monopoli ja maksajalla on monopoli, ja myyjä tätä monopolivoimaa käyttää, myös maksajan tulisi käyttää omaa monopolivoimaansa. Tästä saataisiin jo satoja miljoonia vuodessa säästöjä, ilman merkittävää haittaa sille palvelulle jota tuotetaan.

Ydinvoima on yksi suosikkiaiheitani. Yksi tekijä, joka on hiertänyt ns teollisuuspiirejä ja varsinkin popularisoidussa keskustelussa Suomen taloudesta, on energiaintensiivisen vientiteollisuuden pakeneminen Kiinaan ja ylipäätään väheneminen Suomessa. En ota kantaa siihen, onko todellinen syy tähän pakoon, mutta halvempi energia ei haittaa ketään. Kuten Soinivaara taannoin kirjoitti, Suomalainen lupakäytäntö, jossa myönnetään lupa voimalalle kerrallaan, kannustaa massiivisten megareaktorien hankkimiseen, jolloin riskienhallinta kippaa kerralla useita miljardeja. Mielekkäämpää olisi sallia modulaaristen ja pienempien reaktorien rakentaminen.

Yksi merkittävä huolenaihe jolla ydinvoimaa torpataan on ydinjätteeseen liittyvä epäongelma. Laskeskelin taannoin -- ja jos joku viitsii tarkistaa olinko väärässä, olen kiitollinen -- että ydinjätteen loppusijoittamiseen käytetään luokkaa 20 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tästä vaikkapa puolet jyvitettäisiin IFR- tai LFTR-reaktorien kehitystyöhön ja rakentamiseen Suomeen, saataisiin paitsi kallis loppusijoitus vältettyä, myös samaan rahaan lisää sähköä. Tämän kaiken lisäksi kehitystyö ja projektit poikisivat osaamista niin säteilyturvakeskuksen kuin ydinvoimateollisuuden piirissä, ja tämä osaaminen kykenisi poikimaan tulevaisuudessa myös vientiteollisuutta. Onnistuessaan ja mittakaavan ylittäessä kotimaassa tuotetun jätteen käsittelyyn tarvittavan kapasiteetin, yksi vientitulojen lähde olisi käytetyn polttoaineen jatkokäsittely Suomessa. Tätä potentiaalista tulonlähdettä moni varmasti kauhistuu. Se on kieltämättä poliittisesti hankala, vaikka mitään perusteluja peloille ei itseasiassa edes ole. 

Jätteisiin liittyy myös se, miten jätelaki toimii. Tällä hetkellä Suomen Autoritaarinen Kansantasavalta nimittäin määrää että kunta päättää kuka ja mikä taho saa roskat kerätä, ja kiinteistön omistajan on pakko tehdä "sopimus" (mikä ihme sopimus se on, joka on pakko tehdä?) jätehuollon kanssa.  Jätehuolto käy tyhjentämässä astian sopimuksen mukaan. Kiinteistönomistaja ei esimerkiksi saa tehdä sopimusta jonkin kolmannen tahon kanssa, että tämä hakisi jätteet, lajittelisi ne haluamallaan tavalla, ja sitten toimittaisi kaatopaikalle sen, mitä ei tarvitse. Soininvaaran kirjoitus käsittelee aiheesta suunnilleen kaiken sen, mitä siitä kannattaa sanoa, poislukien sen tosiasian, että tosiasiassa mitään tällaista jätelakia ei tarvittaisi. Toki on syytä estää laittomien kaatopaikkojen pitäminen, mutta tästä ei ole kyse; kunta kerää rahoja jätemaksuista ja sillä on tähän monopoli. Tämä estää jätteiden hyötykäytön. Suomalainen mentaliteetti näkyy tässä siinä, että hyöty nähdään aina nollasummaisena: jos kunta paskoo ympäristön saadakseen veroja, niin se on "hyvä", ja jos yksityinen taho saa hyötyä käyttämällä ja kierrättämällä jätteet, se on "paha".

Puolustusvoimien menot ovat noin kolme miljardia vuodessa. Toimintamenot ovat näistä menoista reilu puolet, alle kaksi kolmasosaa. Puolustusvoimat laskee, että varusmiespäivän hinta on noin 50 euroa. Kuikuilin lukuja, ja en löytänyt yksityiskohtia; en ole tässä argumentoimassa sen puolesta, että puolustusmenoja leikattaisiin, vaan tarkastelen sen kustannustehokkuutta. Esimerkiksi näyttää pikaisesti katsoen siltä, että vapaaehtoisten järjestöjen kautta annettu koulutus on kustannustehokkuudeltaan samaa tasoa kuin varusmiespalvelus ja merkittävästi tehokkaampaa kuin reservin kertausharjoitukset. Tämä ainakin indikoi, että parempaa maanpuolustusta saataisiin siirtämällä panostusta vapaaehtoisuuteen. Tätä ei pidä lukea niin, että argumentoisin asevelvollisuudesta luopumisen puolesta. Voisin argumentoida, mutta se ei ole tämä argumentti. Tämän argumentin sisältö on, että maanpuolustuksen tarpeista osa on mielekästä täyttää tavoilla jotka eivät tapahdu välttämättä itse Suomen Puolustusvoimien organisaation sisällä, vaan puolustusvoimat voi tilata palvelua muilta tahoilta ja tarjota näiden käyttöön tarvittaessa henkilöstöä ja kalustoa. Luvut ainakin näyttävät siltä, että näin osa toiminnasta saataisiin tehtyä halvemmalla tai samalla rahalla saataisiin enemmän toimintaa.

Puolustusteollisuuden imago ei ole Suomessa ollenkaan sitä, mitä se voisi olla. Singaporessa puolustusvoimat panosti imagoasioihin aivan eri tavalla kuin täällä, lisäksi puolustusteollisuudella oli paljon yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa; itsekin työskentelin puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisessä laboratoriossa, puolustusvoimien rahoittamassa projektissa. En tiedä, missä määrin Suomessa voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi DSO:n toiminnasta, mutta DSO ja puolustusteollisuus tekevät tiivistä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja ala on merkittävä teollisuudenhaara paitsi Singaporen (jo sinänsä mittavaan) puolustuksen tarpeisiin, myös viennissä. Esimerkiksi ST Engineering on aivan eri kokoluokan yritys verrattuna vaikkapa Patriaan. Aggressiivisempi yhteistyö tutkimustahojen kanssa aivan takuulla toisi etuja molemmille ilman merkittävää lisärahaa, sillä nykyiselläänkin raha vain kulkee valtion taskusta toiseen, ja kovin usein sieltä ulos ulkomaille.

 Yliopistojen ja korkeakoulujen ympärillä näperrellään kaikenlaisten startup- hautomoiden kanssa. Tämä on sinänsä aivan hyvä ja pätevä idea, mutta mielestäni prosessi on kovin jäykkä ja perustuu perisuomalaiseen byrokratiapyöritykseen. Tällaiset projektit ja ympäristöt työllistävät paljon koulutuksen ja liiketoiminnan ympärillä häärääviä byrokraatteja ja konsultteja, jotka haluavat saada siivun ihmisten ideoista. Sinällään tässä ei muuten olisi mitään suurempaa ongelmaa, enkä pidä toimintaa mitenkään negatiivisena. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä integroida koko idea siitä, miten elinkeinoelämä noin ylipäätään toimii, kautta linjan siihen koulutukseen joka elinkeinoelämän tarpeisiin (muka) vastaa. Annan tästä esimerkin: Teknillistä koulutusta antavissa yliopistoissa on erilaisia projektitöitä erilaisiin tarpeisiin. Osassa koulutusohjelmista nämä projektit tehdään itseasiassa jonkin yritysosapuolen kanssa, jolloin opiskelija joutuu kohtaamaan ainakin osan työelämän realiteeteista koulutuksen yhteydessä. Pidän tätä mallia hyvänä, ja sen hyvyyden mittarina voidaan pitää esimerkiksi työllistymistä. Ainakin kun viimeksi katsoin, niin se koulutusala josta sattuneesta syystä eniten jotain tiedän, tuotti erittäin hyvät työllistymisnäkymät juuri niille, jotka tällaiset projektityöopinnot on käynyt läpi.

Mielestäni ideaa voisi laajentaa yleisemmin ja halki erilaisten oppilaitosten ja mahdollistaa integraatio perustutkimukseen ja opetuksen ja elinkeinoelämän välillä. Tähänkään ei tarvita rahaa, vaan ainoastaan kevyempi byrokratia.  Olen seurannut erään yliopiston "kehitystä" kohti "yksityistä" yliopistoa, ja näyttää pikemminkin siltä, että sensijaan että tällainen malli palvelisi kansantalouden etuja, se nähdään keinona kupata yrityksiltä rahaa yliopiston hallinnon pyörittämiseen. Tästä kielivät esimerkiksi alati kasvavat yleiskustannuskertoimet ja tuottovaatimukset, samaan aikaan kun palkkakehitystä jarrutetaan.

Tämä onkin yleinen ongelma kaikessa, sillä ns hyvinvointyhteiskunta-ajattelua värittää omanlaisensa rent-seekingin korostuminen. Tarkoitan tällä sitä, että organisaatiot näkevät voittoja ja hyötyjä siellä sun täällä ja haluavat päästä näistä osallisiksi. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta valitettavan haitallista. Jos jokin julkinen organisaatio halutaan kehittää siihen suuntaan, että sen tehtävänä olisi esimerkiksi poistaa esteitä jonkin tietyntyyppisen yhteistyön edestä, organisaatio pyrkii aina tekemään itsestään välttämättömän sille nimenomaiselle yhteistyölle, koska siinä määrin kun yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja tuottaa molemmille esimerkiksi rahaa, tämä organisaatio voi aina oikeuttaa roolinsa sillä, että se on "hyödyksi". Tämä pitäisi nähdä ja eliminoida, ja juuri tästä syystä mielestäni vapaaehtoisuus on kaikessa tällaisessa toiminnassa kaiken avain.

Suurimpia esteitä hyödyllisen toiminnan käynnistymiselle -- rahanpuutteen jälkeen -- on luottamuksen ja informaation puute. Nämä eivät ole erilliset, vaan tiiviisti toisiinsa liittyvät näkökohdat. Luottamuksella viittaan siihen, että jos aloitan startup-yrityksen jonkun henkilön kanssa, minun tulisi luottaa siihen, että kun kassaan kilahtaa ensimmäinen maksusuorite, niin yhtiökumppani ei juo rahoja. Informaatiolla taas viittaan siihen, että jos henkilöllä A on liikeidea josta puuttuu jokin osanen ja henkilöllä B on tarvittava osaaminen tuon osasen toteuttamiseksi, nämä henkilöt eivät välttämättä tiedä toisistaan riittävästi että kumpikin tunnistaisi tämän tilanteen.


Rahasta ei sinänsä ole pulaa nykyisessä markkinataloudessa, se käy ilmi korkotasosta. Ne tahot, jotka näpertelevät näiden muiden ongelmien ratkaisussa taas ovat suomalaisen kulttuurin erityispiirteiden vuoksi taipuvaisia paisuttamaan byrokratiaa joka tukahduttaa toimintaa. En kykene tarjoamaan tähän mitään vedenpitävää ratkaisua. Sen tiedän, että jos tämä ei muutu, niin me emme nouse tästä ilman aika tylyä pohjakosketusta.


perjantai 17. lokakuuta 2014

Fuusio.

Pari päivää sitten Lockheed Martin ilmoitti että se on tehnyt läpimurron fuusioreaktoritekniikassa. Aihe herättää skeptisyyttä, ja syystäkin. Poislukien Rossit (E-Cat) ja vastaavat huijarit, fuusioreaktorien käyttöä energiantuotannossa on odotettu "kahdenkymmenen vuoden päästä" jo kuusikymmentä vuotta. Odotus ei alunperin ollut kovin epärationaalista, sillä fysiikassa ja tekniikassa tehtiin parissa kymmenessä vuodessa aivan

Ensimmäinen todistettu fissioreaktio havaittiin 1938, ensimmäinen fissioon perustuva pommi räjäytettiin 1945, sähköä onnistuttiin tuottamaan nettomääräisesti vuonna 1948, ja ensimmäinen kaupallinen fissiovoimala aloitti sähköntuotannon 1954. Aikajana oli kaikkiaan 16 vuotta. Tätä voi verrata siihen, että jokin fysiikan ilmiö olisi havaittu vuonna 1998, vuonna 2005 sitä hyödynnettäisiin aseteknologiassa ja tänä vuonna saisimme kokonaan uudenlaisen teknologian kaupalliseen käyttöön.

Ensimmäinen fuusioreaktio oli osoitettu tapahtuneeksi itseasiassa jo aiemmin. Deuterium-deuterium fuusio saatiin aikaan laboratorio-oloissa jo vuonna 1932, ja fuusioreaktion kyky tuottaa mittava määrä energiaa oli ennustettu jo 1920-luvulla, kun keveiden alkuaineiden massoja vertailemalla oli havaittu, että vety oli hivenen raskaampaa kuin sen olisi järjestyslukunsa puolesta pitänyt olla; jos vety-ytimet yhdistyvät ja muodostavat heliumia, massaa pitäisi hävitä johonkin. Suhteellisuusteoria ennustaa, että massaeron täytyy tällöin jollakin tapaa näkyä vapautuvana energiana.

Ensimmäinen fuusioon perustuva pommi suunniteltiin 50-luvun alussa ja räjäytettiin vuonna 1952. Tällöin puhuttiin ns. vetypommista. Oli siksi jokseenkin ymmärrettävää spekuloida että parinkymmenen vuoden sisään tämäkin energianlähde saataisiin hyötykäyttöön.

En ole ydinfyysikko, vaikka "harrastankin" aihetta hieman. Hiukkasfysiikan tietämykseni rajoittuu kuitenkin melko pinnalliseen suhteellisuusteorian ja heikosti ja pintapuolisesti sisäistetyn kvanttifysiikan ns. standardimallin tuntemukseen. Tämä on tarpeen sanoa, jotta lukijat eivät kuvittelisi minun puhuvan ns suulla suuremmalla.

Se, mitä olen ymmärtänyt fuusioreaktorien esteistä on, että ongelma on periaatteessa siinä, miten fuusioreaktorin reaktiomassa (siis se, joka fissioreaktorissa on siellä polttoainesauvoissa) saadaan pidettyä reaktorissa ja reaktio käynnissä. Tämä on ongelma siksi, että jotta reaktio voi tuottaa nettoenergiaa, reaktiomassan pitää olla tavattoman kuumaa -- puhumme miljoonista asteista. Tämä ei ole ongelma vetypommissa, koska Teller-Ulam- tyyppinen vetypommi voidaan rakentaa tekemällä kylmästä reaktiomassasta kuori perinteisen fissiopommin ympärille, ja fissiopommi sitten tuottaa tarvittavan lämmön jotta fuusio tapahtuu rajusti ja nopeasti. Tällaista energiaa ei kuitenkaan saada talteen millään järkevällä tavalla, sillä räjähdys on väistämättä niin raju, että mikä tahansa reaktori jossa sitä yritettäisiin suorittaa, muuttuu silmänräpäyksen miljoonasosassa plasmaksi.

Itse fuusioreaktion kyllä saa aikaan, jopa kotikonstein. Väittäisin, että jos laittaisin jonkun verran rahaa -- ja puhumme tässä nyt vain muutamista tuhansista euroista -- pystyisin, ehkä hieman jotain tiettyjen alojen asiantuntijoita konsultoiden, rakentamaan itsekin fuusioreaktorin. Itseasiassa tämäkin arvio on pessimistinen; Internetistä löytyy jopa ohjeet. Kyse on niinsanotusta Fusor- tekniikasta. Sen periaate on yksinkertainen: ionisoitunutta deuteriumia kiihdytetään sähkökentässä, ja kun sähkökenttä on riittävän voimakas, tapahtuu fuusioreaktioita. Fusor ei kuitenkaan voi tuottaa nettona energiaa, sillä fuusioreaktioita tapahtuu liian vähän suhteessa kiihdytyksen vaatimaan energiaan. Suurin osa sisäänmenevästä energiasta karkaa ns. jarrutussäteilynä (vai mikä suositeltu suomennos onkaan sanalle Bremsstrahlung). Vaikka fusorissa tapahtuvat fuusioreaktiot sinänsä tuottavatkin energiaa, ei optimaalisinkaan lämpökone kykene saamaan energiaa nettona ulos.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin tämä hyötysuhteen ongelma koskee pääsääntöisesti kaikkia sellaisia tekniikoita, joissa plasma yritetään pitää kurissa sähkökenttien avulla.Tämän vuoksi lupaavimmat tekniikat, kuten ITER perustuvat magneettikenttien käyttöön. Siinä missä sähkökenttä kiihdyttää varatun hiukkasen  kenttäviivojen mukaisesti, magneettikentällä voidaan pakottaa liikkuva varattu hiukkanen kaartuvaan liikeeseen, ns oikean käden säännön mukaisesti. Tästä on monta eri varianttia, itse olen oppinut sellaisen mutoilun, että jos etusormi ja keskisormi laitetaan 90 asteen kulmaan ja peukalo osoittamaan ylöspäin, niin (positiivisen) varauksen liikkuessa etusormen suuntaan ja magneettikentän kenttäviivat osoittavat keskisormen suuntaan, niin varaukseen kohdistuu peukalon suuntaan osoittava voima. (Voin muistaa tämän väärin)  ITER ja vastaavat perustuvat ns Tokamak- periaatteeseen, jossa reaktiokammio on toruksen (aka munkkirinkilä) muotoinen ja magneettikentät pitävät huolen siitä, että positiivisesti varautunut reaktiomassa pyörii ympyrää reaktiokammion sisällä.

Lockheed Martinin teknologia on ymmärtääkseni magneettiseen reaktiomassan hallintaan perustuva, mutta toisin kuin ITER ja käytännössä kaikki muut yritelmät, sen reaktiokammio on sylinterin muotoinen. Wikipedia tietää kertoa että tekniikka tunnetaan nimellä High beta fusion reactor.

Tärkein haaste reaktiomassan hallinnassa on sen lämpötila. Plasman lämpötila ja paine ovat tavallaan vaihdannaisia; korkea paine tarkoittaa että pienemmässä tilassa on enemmän ytimiä, joten törmäysten ja siten fuusioreaktioiden todennäköisyys kasvaa. Korkeammassa lämpötilassa ytimet liikkuvat kovempaa, joten törmäykset ovat rajumpia ja johtavat suuremmalla todennäköisyydellä fuusioon tapahtuessaan. Korkeassa paineessa (kuten esimerkiksi auringon ytimessä) lämpötilan ei tarvitse olla aivan niin suuri kuin matalammassa paineessa, jotta fuusioreaktio pitää itseään yllä. Jos plasma saadaan suureen paineeseen, sen ei tarvitse olla aivan niin kuumaa. Korkea beta tarkoittaa, että paine on korkea verrattuna käytettyyn magneettikenttään; en tarkkaan osaa sanoa mitä kaikkea tällä saavutetaan, mutta yksi tekijä lienee se, että käytettävien magneettien ei tarvitse olla yhtä massiivisia; painetta voidaan nostaa tasolle jossa lämpötila on hieman maltillisempi, ilman että tarvitaan kiinalaisen kerrostalokompleksin kokoista suprajohtavaa magneettia. Lockheed Martinilta spekuloitiinkin, että 100MW voimala heidän teknologiallaan toteutettuna voisi mahtua ison rekka-auton lavalle.

Olen kovin skeptinen tämän suhteen, ihan jo siitä syystä, että "läpimurtoja" on tullut vuosikymmeniä, mutta jokainen on kilpistynyt aina johonkin melko banaaliin syyhyn. En kuitenkaan, tietenkään, totea että design on "mahdoton" tms, vaan että hype voi olla ennenaikaista. Jos Lockheed Martinin teknologia todella on toimiva, maapallon energiaongelmat on ratkaistu kun nämä tulevat markkinoille. Loppu hiili ja öljy voidaan jättää polttamatta, hiili voidaan jättää maahan ja öljystä tehdä jotain fiksua sensijaan että se poltetaan. Sähkön hinta putoaa nykyisestä selvästi, ja energiaintensiivisyys ei ole enää minkäänlainen este mihinkään.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Oikeus uskomuksiin.

Seuraan epäsäännöllisesti Sam Harrisin kirjoituksia. En lue mitenkään aktiivisesti, mutta toisinaan sosiaalisen median uutisvirrassa pomppaa muutamia asioita esiin.

Taannoin kävi ilmi, että ns liberaalit eli poliittisen korrektiuden puolestapuhujat eivät kunnioita lainkaan Harrisin mielipidettä. Kirjoituksessaan "Can Liberalism be Saved from Itself?", Harris viittaa keskusteluun jossa joutui (mielestään) Hollywood-liberaali Ben Affleckin epäasiallisen argumentaation kohteeksi. Myöhemmin tilanne on vielä pahemmin eskaloitunut, sillä Harris on joutunut nyt aivan asiattoman mustamaalauksen uhriksi.

Aihe kiehtoo minua siksi, että olen osaltaan Harrisin kanssa kyllä eri mieltä uskomusten ja toiminnan suhteista, mutta koska kannatan hänen sananvapauttaan ja pidän tahallisia "väärinymmärryksiä" äärimmäisen huonona käytöksenä, tässä asiassa olen Harrisin "puolella".

Ensiksikin, Harris kritisoi voimakkain sanoin Islamia. Tästä kritiikistä voi olla montaa mieltä, ja arvomaailmasta josta se kumpuaa, voi olla erilaisia mielipiteitä. En pidä siitä, että henkilön taustaa ja etnisyyttä käytetään argumenttina mistään, mutta koska se voi asettaa asiat paremmin perspektiiviin, mainittakoon että Harris on, teknisestiottaen, juutalainen. Sanon "teknisesti",  koska Harrisin äiti on juutalainen ja matrilineaalisuus on keskeinen juutalaisille itselleen. Harris ei identifioidu kuitenkaan juutalaiseksi. En pidä asianmukaisena sitä, että Harrisiin kohdistuvaa kritiikkiä karakterisoitaisiin antisemitismiksi, mutta Afflekin ja koko joukon muita liberaaleja hyökkäyksessä on mielestäni hieman tällainen kutina. Syy siihen, miksi tällainen henkilöön kohdistuva hyökkäys on mahdollinen, lienee se, että Harris todellakaan ei identifioidu juutalaiseksi. Minusta tässä on nyt ensimmäinen aspekti joka tekee koko hyökkäyksestä irvokkaan.

Toiseksi, se, että Harris kritisoi Islamia, on insidentaalinen seikka. Harrisin koko tuotanto ja argumentaatio perustuu siihen, että hän kritisoi ylipäätään sellaisia oppeja ja oppijärjestelmiä joiden toiminta perustuu sellaisiin uskomuksiin joilla voidaan porautua erittäin syvälle ihmisen motivaatiorakenteeseen ja näin saada indusoitua toimintaan joka on, sanalla sanoen, hirviömäistä. 9/11-iskujen jälkimainingeissa Harris kirjoitti kovasanaista kritiikkiä uskonnoista, argumenttinaan jotakuinkin se, että koska uskonnot tarjoavat uskomuksia jotka operoivat hyvin syvällä ihmisen motivaatiorakenteessa olevilla tunteilla, ne ovat vaarallisia, ja uskonnon motivoima terrorismi on tästä hyvä esimerkki.

Harrisin argumentti on jotakuinkin sitä muotoa, että terrori-iskua valmistelevaa joukkiota pommitetaan, ei siksi että se on jo jossakin vahingoittanut jotakuta, vaan siksi että on melko varmaa että samainen joukkio vahingoittaa lisää ihmisiä, jos saa jatkaa toimintaansa. Tämä varmuus kumpuaa siitä, että me tiedämme, mitä tämän joukkion keskeiset uskomukset ovat; joukkiossa on paljon yksilöitä jotka uskovat että heidän kuuluu tappaa vääräuskoisia tai luopioita, ja että he tulevat saamaan suuren palkkion tästä työstään. Tällaisen joukkion pommittamisen puolesta painavin argumentti on se, mitä he uskovat. Ja suuri osa länsimaisista ihmisistä -- minä mukaanlukien -- on sitä mieltä, että esimerkiksi Isis:in joukkojen ilmapommitukset ovat perusteltuja ja ainakin ymmärrettävistä positioista käsin täysin oikeutettuja. Tämän oikeutuksen taustalla on tieto näiden joukkojen uskomuksista. Suuri osa länsimaisista ihmisistä on samaa mieltä siitä, että jotkut uskomuset ovat sellaisia että voidaan joskus pitää puolustettavana niihin uskovien ihmisten tappamista.

Tämä väittämä on äärimmäisen pelottava ja rankan kuuloinen, kun sen todella sisäistää. Ilman sitä loogista struktuuria ja ilman sen tilanteen ymmärtämistä jossa tätä väittämää voi pitää perusteltuna, väittämä kuulostaa aivan hirviömäiseltä. Jos sen irroittaa kontekstistaan -- esimerkiksi jos joku ottaa tästä blogista tuollaisen väittämän erilleen ja levittelee sitä internetissä -- saadaan sellaisen väittämän esittäjä näyttämään aivan hirviomäiseltä. Ja juuri  näin liberaalit ovat nyt tekemässä Harrisille.

Tämä on hieman samankaltainen tilanne kuin aikanaan oli Jussi Halla-ahon oikeusjutussa. Erona on se, että siinä missä JHa:n väittämällä oli selvästi tarkoitus ärsyttää ja provosoida vastatoimia, Harrisin kirjoitus itseasiassa ei esitä mitään kovin ärsyttävää. Harrisin argumentti vain paljastaa -- hieman kuten JHa:n kirjoitus -- jotain siitä, miten herkkiä me olemme joidenkin väittämien edessä. Mutta siinä missä JHa esitti "arvelunsa" kieli poskessa ja väittämä itsessään oli "loukkaava", eikä hän sitä edes kovin tarkkaan perustellut, Harrisin mielipide on itseasiassa jotain minkä suurin osa ihmisistä jakaa ja josta suurin osa ihmisistä on samaa mieltä.

Mistä sitten olen eri mieltä? Tarkalleenottaen siitä, että oikeutus jonkun Isisin pommitukseen tulisi siitä, mitä näiden uskomukset ovat. Pidän itsekin kokolailla oikeutettuna sitä, että Isisin toimintaa yritetään estää, mutta perusteluna ei ole se, mitä näiden uskomukset ovat sinänsä, muutoin kuin siinä triviaalissa mielessä, että mitä uskomme näiden taistelijoiden tekevän, mikäli heitä ei pysäytetä. Voimme toki ajatella koko uskomusjärjestelmää, arvoineen ja toimintaan kehottamisineen päivineen, ja tällaisessa mielessä toki perusteluna on uskomusjärjestelmä. Tämä kuitenkin hieman pahoinpitelee käsitettä "uskomus" (belief), koska saattaa olla että moni uskoisi pääsevänsä paratiisiin jos murhaisi vääräuskoisia, mutta tekee silti päätöksen olla tekemättä niin, koska esimerkiksi tuntee luontaista vastenmielisyyttä ihmisten murhaamiseen ja toisaalta tietää että lopputulos olisi potentiaalisesti tämän elämän suhteen äärimmäisen epämiellyttävä.

Nykymuotoisen vasemmistoliberaalin ajattelun yksi keskeinen heikkous on sen sokeus sellaisten oppijärjestelmien sisällöistä jotka eivät perustu lainkaan jaetulle arvopohjalle. Kuten moni änkyrä on liberaalia ajattelua kritisoinut, sen ongelmana on kovin heppoinen oletus siitä, että me ihmiset olemme kaikki pohjimmiltaan samanlaisia. Tämä toki voi olla totta, mutta se on epäolennaista. Käyttääkseni tietokonemetaforaa, vaikka ihmisillä olisi "pohjimmiltaan samanlainen" rauta, tämä ei auta jos ihmiseen on ajettu sisään täysin eri softa.

Ihminen on poikkeuksellinen eläin, sillä jo muihin kädellisiin, ja läheisiin sukuluaisiimme simpansseihin verrattuna ihmisellä on aivan poikkeuksellinen kehitysvaihe eli lapsuus. Siinä missä muilla nisäkkäillä -- kädelliset mukaanlukien -- syntymän jälkeen käynnistyy melko vauhdikas fyysinen kehitys, joka päättyy vähän sen jälkeen kun eläin saavuttaa sukukypsyyden (tämä on karkea yleistys, huom.), ihmisellä on hyvin pitkä kehitysvaihe, jonka aikana kasvu on verraten hidasta ja ihminen oppii runsaasti erilaisia taitoja ja tietoja. Useimmissa kulttuureissa on tietyssä iässä -- eikä lainkaan sattumalta lähellä ikää jossa osa lapsista alkaa olla sukukypsiä -- jokin siirtymäriitti, jolla vahvistetaan yksilön paikka yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Vähintään tähän ikään asti ihmisen oletetaan olevan vasta oman yhteiskuntansa harjoittelija ja saavansa täydet oikeudet vasta tämän rituaalin myötä.

On irvokasta olettaa, että kasvettuaan kulttuurissa jossa lapsille opetetaan vaikkapa että jokin toinen ihmisryhmä on ns vapaata riistaa tai että näiden tappaminen tai vahingoittaminen on peräti toivottavaa, yksilö voisi noin vain hyväksyä toisenlaisen yhteiskunnan arvot. Itseasiassa, on melko irvokasta olettaa että edes länsimaisen kulttuurin piirissä kasvava mutta kotoaan hyvin toisenlaiset arvot saava lapsi kasvaisi kunnioittamaan länsimaiselle ihmiselle keskeisiä arvoja. Tätä "softapakettia" joka lapsena omaksutaan, on minusta vähän heppoista nimittää "uskomuksiksi", mutta se paketti ja sen indusoima käyttäytyminen, ihan oikeasti ovat perustelu sille, että tiettyjä ihmisjoukkoja pommitetaan lentokoneista. Tässä suhteessa Harris on oikeassa ja "liberaalit" väärässä.

torstai 9. lokakuuta 2014

Löwenheim-Skolem Redux

Syksyn opetuksessa on taas kerran vuorossa matemaattinen logiikka. Tällä viikolla käsittelemme logiikkaa algebran näkökulmasta. Logiikka voidaan ajatella monella eri tavalla. Yksi tavanomaisimpia lähtökohtia on sellainen, jossa logiikka nähdään formaalina kielenä, siis joukkona merkkijonoja, jolla on syntaksi ja semantiikka. Semantiikka puolestaan yleensä määritellään malliteoreettisesti: propositiologiikassa logiikan kaavan semantiikka on niiden propositioarvojen yhdistelmien joukko, jotka tekevät kaavan todeksi. Kaava "p tai q" on siis tosi jos joko p tai q (tai molemmat) saa arvon tosi, ja epätosi jos kumpikaan ei saa.

Ensimmäisen kertaluvun mallit ovat monimutkaisempia. Ensimmäisen kertaluvun kaavat viittaavat muuttujiin joiden arvo pitää jotenkin kiinnittää. Logiikassa sanotaan tällöin asioita kuten "kaikilla x P(x)" tai "jokaista x:ää kohden on olemassa y siten että S(x,y)". Nämä kaavat ovat tosia tai epätosia suhteessa siihen, miten nämä predikaatit määritellään jossakin joukossa. Esimerkiksi jos P(x) on tosi joillekin mallijoukon alkioille ja epätosi joillekin, malli ei toteuta väittämää "kaikilla x P(x)". (Pahoittelen että käytän proosaa, logiikan symbolit ovat kovin työläitä lisätä  bloggerissa).

Toinen tapa nähdä logiikka on ajatella kaavaa tapana esittää jokin looginen funktio, jonka totuusarvo riippuu sen symboleille annetuista merkityksistä. Tällöin loogiset konnektiivit kuten "ja", "tai" tai negaatio, voidaan nähdä algebrallisina operaatioina näiden funktioiden joukolle.  Kun logiikan symbolit on fiksattu, mahdollisten kaavojen joukko on kiinteä. Näille kaavoille voidaan esittää ekvivalenssirelaatio, joka nimensä mukaisesti samastaa loogisesti yhtäpitävät kaavat. Nämä ekvivalenssiluokat muodostavat Boolen algebran. Kuten muistamme, Boolen algebra on distributiivinen ja komplementilla varustettu hila. Boolen algebrat tarjoavat erittäin käytännöllisen tavan puhua logiikan avulla esitettävistä teorioista. Niiden ilmaisuvoima riippuu siitä, onko käytössä valinta-aksiooma vai ei, ks.

Kun olen käsitellyt algebrallisen lähestymistavan, siirryn täydellä voimalla malliteoriaan. Ensimmäisen kertaluvun malliteoriasta puhuminen on hieman Münchausenilaista itsensä niskasta nostamista, koska malleista ei voi oikein puhua ilman että käytetään korkeamman kertaluokan ilmaisuja. Malliteorian helmenä esitämme lopulta Löwenheim-Skolemin teoreeman.

Todistus ei ole mitenkään erityisen vaikea, mutta sen ymmärrettyäni minulle tuli sellainen tunne, että olen tullut huijatuksi; samainen tunne tuli, kun lopulta ymmärsin miten Gödelin ensimmäinen epätäydellisyyslause toimii. Kyseessä on jotain mikä muistuttaa korttitemppua, jossa taikuri näyttää jonkin näennäisesti mahdottoman tempun, ja lopulta paljastuu että hänellä onkin useampi samanlainen pakka selän takana.

Todistus (alaspäin) L-S-teoreemalle perustuu seuraavanlaiseen temppuun: Meillä on jokin aksiomatisointi ja malli teorialle. Mallin kardinaalisuus saa olla mitä hyvänsä, sillä ei ole väliä. Nappaamme mallista jonkin alkion, tai jos niin haluamme, numeroituvan määrän alkioita, olkoon tämä joukko X. Määrittelemme numeroituvan jonon joukkoja, B(i) ja numeroituvan perheen funktioita Y(i,P).  B(0) = X, ja Y(i,P) on funktio joka tuottaa kaavasta P joukon mallin alkoita x siten,
että P(a1,...,an,x) voidaan tehdä todeksi valitsemalla alkiot a1...an joukosta B(i). B(i+1) puolestaan sisältää yhden alkion jokaisesta joukosta Y(i,P), siten että P käy yli teorian aksiomissa esiintyvien osakaavojen (voimme olettaa aksiomilta tietynlaisen kanonisen muodon). Jono B(i) konvergoituu kohti teorian mallia (tämän osoittamiseksi täytyy käyttää muutamaa apulausetta, ja esitys tässä on hieman epätarkka muutenkin), ja koska konstruktio on numeroituva, tämä tuottaa numeroituvan mallin teorialle.

Tässä käytetään hyvin rankalla kädellä valinta-aksioomaa. Valinta-aksiooma sanoo, että mielivaltaiselle joukkoperheelle on olemassa ns. valintafunktio, eli funktio joka poimii yhden alkion jokaisesta perheen alkiosta, ja sen kuvajoukko on hyvinmääritelty joukko. Tämä on intuitiivisesti ilmeinen äärellisillä ja miksei numeroituvillakin konstruktioilla, mutta johtaa kaikenlaiseen erikoiseen. Siitä olenkin jo satuillut joten ei sen enempää.

Löwenheim-Skolem on minusta mielenkiintoinen lähinnä siksi että se paljastaa että ensimmäisen kertaluvun logiikalla ei voi ilmaista erisuuruisia äärettömyyksiä.  Esimerkiksi reaalilukujen ensimmäisen kertaluvun karakterisoinnit eivät pakota ylinumeroituvaa mallia, eikä ylinumeroituvuutta siten voi todistaa missään ensimmäisen kertaluvun teoriassa. Tähän kohtaan on kuitenkin syytä huomioida, että käytännössä kaikki reaalilukujen täydellisyyden aksiomatisoinnit ovat itseasiassa (monadisia) toisen asteen väittämiä.



tiistai 7. lokakuuta 2014

Kalsium ja veri.

Rutiininomaisen tarkastuksen ja eräiden oireiden vuoksi lääkäri pyysi melko kattavan patteriston erilaisia kokeita. Odotin kaikkien olevan normaaleja, ja yhtä lukuunottamatta ne olivatkin. Ionisoitu kalsium oli 1.17mmol/l. Se on paikallisten normien mukaan niukin naukin viitearvon alapuolella, sillä normaalina pidettävä pitoisuus on 1.2 -- 1.35mmol/l. Ensin olin huolissani asiasta, sillä raportissa oli hieman epäselvää, oliko kysesssä nimenomaan ionisoitu kalsium, jos ei olisi ollut, niin viitearvo olisi ollut 2.15, ja keskimäärin alle 1.8 arvoilla aletaan olla jo melko vakavan hypokalsemian kanssa tekemisissä.

D-vitamiinitasot olivat normaalit, samoin kilpirauhasarvot. Hemoglobiini oli yllättävän alhainen, 143. Kun aikanaan söin kasvisruokaa ja harrastin kestävyysjuoksua, Hb oli lähes 160 verta luovuttaessani. Kortisolitasot olivat niinikään normaalit, 440nmol/l.  Vaikka tämä on normaali -- patologisen rajana pidetään 680nmol/l -- se on kaukana optimaalisesta. Normaalin alaraja aamulla on 180nmol/l. En löytänyt tietoa siitä, onko normitus paaston jälkeinen arvo vai ei. Verikoetta varten jouduin skippaamaan aamiaisen, lisäksi testiä edeltävä aamu oli muutoinkin stressaava, joten on todennäköistä että ns tavanomaisena aamuna kortisolitaso olisi jonkin verran matalampi. Otan kokeen tuloksen kuitenkin indikaationa siitä, että stressitasoja tulee tarkkailla ja pitää ne alhaisina.

Mielenkiintoa herätti myös HbA1c, jota kutsutaan "pitkäaikaissokeriksi"; se mittaa glykolysoitunutta hemoglobiinia. Arvo oli 35mmol/mol, terveen ihmisen vaihteluvälin ollessa 20--42. Tämä on sikäli mielenkiintoinen arvo, että se mittaa elimistön glykaatiorasitusta viikkoaikaskaalalla. Glukoosi "tarttuu" hemoglobiinimolekyyliin tietyllä todennäköisyydellä,  joka riippuu veren glukoosipitoisuudesta. Kun veren glukoosi on kroonisesti koholla -- esimerkiksi huonosti hoidetussa diabeteksessä -- HbA1c nousee.  Epäilen, että terveellisemmällä ruokavaliolla HbA1c:n saisi laskemaan. On mahdollista, tai oikeastaan todennäköistä, että ruokavaliossani on enemmän sokeria kuin on optimaalista.

Plasman kreatiniini oli myös normaalin rajoissa, mutta lähellä ylärajaa. Viitearvon yläraja on 100umol/l, ja testissä se oli 94. Kreatiniinin "normaali" määrä riippuu yksilöllisistä tekijöistä, joista yksi on lihasmassa. Erityisen lihaksikkailla miehillä on säännönmukaisesti viitearvoja ylittävät kreatiniinipitoisuudet. Itse en ole lihaksikas, mutta olen viimeaikoina syönyt melko runsaita määriä proteiineja, ja tämä nostaa kreatiniinia myös. Lisäksi kreatiinin (huomatkaa ero) nauttiminen nostaa arvoja. En ollut useampaan päivään käyttänyt kreatiinia, mutta koska se varastoituu lihaksiin jossain määrin, on mahdollista että myös se nostaa arvoja. Sivumennen sanoen, havaitsin tällä viikolla painoharjoittelussa selvän suorituskyvyn pudotuksen, kun jätin viime viikon keskiviikkona kreatiinilisän pois ruokavaliostani; toistojen määrä putosi erityisesti harjoituksen myöhemmissä vaiheissa tehtävissä liikkeissä. Kokemukseni -- kuin myös tutkimusten -- mukaan kreatiini selvästi lisää maksimivoimaa ja kestävyyttä ainakin tuonne 12-18 toistoon saakka.

 Eräs mielenkiintoinen mittaus oli myös testosteroni. En epäillyt sen olevan merkittävästi alentunut, mutten myöskään kovin korkea, ja olin arvioissani oikeassa. Arvo oli 15.2nmol/l, viitearvojen ollessa 10-38.  Arvo on matala siinä mielessä, että se on noin yhden keskihajonnan verran populaation keskiarvon alapuolella. Itseasiassa, kun otetaan huomioon elämäntapatekijät, kuten liikunnan määrä ja intensiteetti, ruokavalio, jne, väittäisin että arvo on kirkkaasti normaalin alapuolella. Se olisi "normaali", jos olisin ylipainoinen, en harrastaisi liikuntaa ja kärsisin jonkinasteisesta d-vitamiinin puutteesta. Stressi voi olla tosin syynä myös tähän. Populaatiokeskiarvo on noin 20nmol/l.

Rasvahappoprofiili oli melko hyvä. LDL oli 2.6, HDL 1.8. Myös triglyseridit olivat viitearvojen sisällä.

Olisi mielenkiintoista seurata näiden arvojen kehittymistä elämäntapojen suhteen. Yksi mielenkiintoinen tulevaisuuden teknologian haara tulee olemaan laitteet, joilla tämäntyyppisiä suureita voi seurata säännölllisesti, ja näiden käyttö omien elämäntapojen seurantaan. On myös melko mielenkiintoista toisinaan huomata, miten negatiivisesti jotkut ihmiset suhtautuvat tämäntyyppisen datan analysointiin edes omiin tarkoituksiin. Pääsääntöisesti samantyyppistä argumentaatiota käytetään myös silloin kun "vastustetaan" vaikkapa suoritusten monitorointia kuntourheilussa. Ihmisten temperamentit ja tunteet ovat erilaiset tässä suhteessa. Esimerkiksi itse koen liikunnan kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi, kun voin aika-ajoin tarkastella suorituskyvyn kehittymistä. Samoin kaikenlainen määrällinen data oman kehon toiminnasta on mielenkiintoista. Joku toinen saattaa kuitenkin kokea ahdistavana vaikkapa sen, että tietää tarkalleen kuinka pitkään on juossut ja kuinka kovaa, sillä vaihtelut suorituskyvyssä saattavat olla demotivoivia. Joku saattaa myös kokea vaikkapa yllämainittujen kaltaisten metaboliaa kuvaavien muuttujien tarkastelun ahdistavana "terveysfasismina" tai jopa jonkinlaisena yksityisyyttä loukkaavana abstraktiorikkona.


maanantai 29. syyskuuta 2014

Sienet

Eilen kävimme läheisellä virkistäytymisalueella kävelyllä. Kyse on aivan tavallinen metsä, jossa on jonkin verran hoitamatonta metsää ja hieman historiallisia nähtävyyksiä. Alueella on nimittäin venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikaan kaivama linnoitus, jolla oli tarkoitus puolustautua potentiaalista Saksan maihinnousua vastaan sisämaassa. Juoksuhaudat kiertävät kukkulaa ja paikotellen niiden muodosta näkee, missä on ollut erilaisia tykistöasemiksi tarkoitettuja paikkoja ja vastaavia. Sittemmin kyseiset juoksuhaudat ovat monin paikoin romahtaneet ja kasvaneet umpeen.  Alueella on miellyttävää ulkoilla, koska korkeuserot ovat suurehkoja, mutta mäet eivät ole erityisen jyrkkiä.

Maastotyyppi vaihtelee kivikkoisesta sekametsästä melko tyypilliseen mäntyjen ja kanervien peittämään harjumaastoon.  Aiemmin alue oli täysin metsää, mutta nyttemmin sinne on rakennettu kokonaan uusi asuinalue. Metsää on kuitenkin jonkin verran vielä jäljellä.

Löysimme melko läheltä asutusta kohtuullisen kokoisen esiintymän mustatorvisieniä, joita moni pitää yhtenä parhaimmista Suomen metsien ruokasienistä. Tuoreina sienet painoivat yhteensä hieman yli puoli kiloa, mutta kuivasin ne. En omista sienikuivuria, ja uunissa kuivattaminen on riskialtista, sillä sienet alkavat kypsyä, joten täytyi kehittää muunlainen tapa. Sienet kuivuvat kyllä huoneilmassa jos ei ole kosteaa, mutta nopeuttaakseni prosessia, laitoin sienet uunipellille takan eteen ja laitoin tavallisen pöytätuulettimen puhaltamaan sienien yli. Takan lämpö oli toivottavasti riittävän leuto niin, ettei kypsymistä päässyt tapahtumaan. Takka oli sammunut illalla nukkumaan mennessäni, mutta jätin puhaltimen päälle. Aamulla sienet olivat niin kuivia, että osa mureni. Jätin sienet vielä siihen kuivumaan päiväksi, mutta otin tuulettimen pois päältä peläten että ilmavirta voisi puhaltaa sienet lattialle jos ne vielä kevenevät.

Kävimme perjantaina ja lauantaina Paraisilla. Yövyimme vaimoni sukulaisten lammastilalla. Paraisten nuoriso- ja liikuntatalolla oli taekwondokisat, joihin poikani osallistui. Itse olin vain huoltojoukkojen osana, mutta kisa oli jännittävä. Poika voitti yhden ja hävisi yhden ottelun. Voitto oli ensimmäinen kisoissa saatu voitto, ja toi hänelle jaetun kolmannen sijan omassa painoluokassaan (osallistujia oli 8 ja kilpailu oli cup-muotoinen). Poika sai tästä merkittävästi lisämotivaatiota.

Olin vaikuttunut lammastilan paimenkoiran taidoista. Koira on bordercollie, ja nämä ovat perinteisesti erittäin älykkäitä koiria, ja suosittuja paimenkoiria. Koiran kyvykkyys ja tarkkaavaisuus olivat aivan toista luokkaa kuin millään aiemmin tapaamallani koiralla.

torstai 25. syyskuuta 2014

.. Valista kasvosi meidän puoleemme, ja ole meille armollinen...

Jätin eilen kaksi akatemiahakemusta. Toinen -- se jonka todennäköisyys tulla hyväksytyksi on astronomisen pieni -- oli hakemus akatemiatutkijan viisivuotisesta rahoituksesta. Raa'alla numeropelillä läpimenon todennäköisyys on 9 prosenttia, ja koska hakuikkuna on kuusi vuotta, voidaan tästä laskea että liki puolet sen lopulta saa, olettaen että hakijat hakevat joka vuosi. Jos porukan koko olisi kiinteä tuon kuusi vuotta, niin hakijoista 54 prosenttia saisi rahan, koska rahaa ei myönnetä samalle henkilölle kahdesti.

Akatemiatutkijan rahoitus on ns. lohi, eli niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Tämä siksi, että tutkimussuunnitelman tekeminen on virkistävää ajatuksille ja CV ja julkaisuluettelo on syytä pitää kunnossa muutenkin. Lisäksi se pistää miettimään omat yhteistyökuviot aina uusiksi ja priorisoimaan. Tässä on kuitenkin ongelmansa, esimerkiksi se, että tämä priorisointi tapahtuu sellaisilla kriteereillä, jotka eivät mitenkään itsestäänselvästi ole itse tutkimuksen kannalta parhaimmat. Ns. Matteus-vaikutus on erityisesti tutkimusrahoituksessa hyvin voimakas; osa rahoittajista jopa pitää merkittävänä kriteerinä sitä, että henkilö on uran varhaisessa vaiheessa onnistunut hankkimaan muuta rahoitusta. Tämä on esimerkki yleisemmin mekanismeista jotka johtavat ns. winner-take-all- lopputuloksiin.

En valita tai protestoi kriteerien epäreiluutta. Pidän kuitenkin takaisinkytkentää sikäli ongelmallisena, että sen merkityksen kasvaessa itse laadun merkitys pienenee ja sattuman osuus kasvaa: Jos sattumalta päätyy oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, saa homman ns. rullaamaan, muutoin ei.

Se toinen, jolla on suurempi todennäköisyys tulla hyväksytyksi, on hankehakemus, jonka tein ns. haamukirjoittajan ominaisuudessa. Tämä kuuluu pelin henkeen, eli ryhmän seniorimmat hakijat hoitavat muut hallinnolliset tehtävät ja minä luonnostelen tutkimussuunnitelmia. Tässäkin rahoituksessa on riskinsä. Jos ja kun se tulee, niin pääsemme viemään läpi tutkimusprojektia jota olemme hautoneet kohta kymmenen vuotta. Henkilöresurssien kanssa tulee kuitenkin ongelma, koska toisin kuin vuosituhannen vaihteessa, nyt ei ole isoa joukkoa lahjakkaita nuoria tutkijanalkuja hinkuamassa tekemään väitöskirjaa, eikä hankerahaa oikein nykyään edes sellaiseen voisi edes pääosin laittaakaan. Postdocit taas ovat joko katkeroituneita ja urautuneita (kuten minä viisi vuotta sitten) tai jos ovat kyvykkäitä, paljon halukkaampia menemään jonnekin ihan muualle töihin.

En kuitenkaan,  yllä sanotusta huolimatta, ole lainkaan epätoivoinen, sen paremmin rahoituksen saamisen kuin sen käyttämisenkään suhteen. Todennäköisesti kupongeilla ei tule mitään, ja jos tuleekin, niin kyllä sille rahalle aina ottajansa löytyy. Ja kyllä se tutkimuskin sieltä sitten tulee. Ja jos ei tule, niin en itke tai yöuniani aio menettää senkään vuoksi. Karavaani kulkee jne.