Pelimies.

Otimme taas lauantaina erän TI3:sta. Tällä kertaa käytössä olivat vaihtoehtoiset strategiakortit, ja niillä peli oli "tasapainoisempi", eli vielä entistä pidempi. Sovimme alkuun, että peliajan rajoittamiseksi voittoehdoksi tulee 8 voittopistettä (standardin 10 sijaan). Silti edelliseen 8 tunnin peliin verrattuna tämän 12 tunnin session läpivieminen oli loppuvaiheilla puuduttavaa.

Olin koko pelin ajan jälleen alakynnessä. Valitsen hieman kaoottisen pelityylin, jossa nuijin joitakin vastustajia erinäisillä itsemurhahyökkäyksillä, jotka heikensivät omaa pelitilannettani enemmän kuin vastustajien. Peliteoreettinen tasapaino järkkyi kuitenkin näistä sen verran, että muut pelaajat rohkaistuivat vastaavasti tekemään aggressivisempiä ja läpinäkyvämpiä liikkeitä kun yhtäältä olin heikentänyt naapuriani ja toisaalta itseäni niin, etten muodostanut uhkaa. Osittain tämän seurauksena onnistuin viimeisellä kierroksella hieman yllättävällä liikkeellä nostamaan itseni yhden pisteen päähän voitosta. Tämä ei harmittanut, mutta väsymyksen vuoksi arvioin itseasiassa väärin ja luulin hetken voittavani pelin. Unohdin liikettä tehdessäni säännön, joka estää normaalitilanteessa saamasta useampaa kuin yhden julkisen voittopisteen itselleen.



Sauli Niinistöstä tulee, kuten ilmeisesti kaikki osasivat kokolailla varmaksi veikata, presidentti. Tämä ei minusta ole sinänsä mitenkään erityisen huono asia. Itselleni Niinistö ei olisi ollut ykkösvalinta, mutta tuskin kovin paljon voi nykysestä huonommaksi mennä. Ainoa ongelma, jonka Niinistön valinnassa näen, on se että kaikenlaiset porvarit kehtaavat nyt julkisesti esiintyä nimenomaan porvareina. Ennen sitä sentään vähän häpeiltiin, ja julistauduttiin "epäpoliittisiksi".

Minä kannatan käytöstapoja. Oikeistolaisen tai "porvarillisen" itseidentiteetin julkinen esittely on minusta nimenomaan huonoa käytöstä, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa kadulle virtsaaminen tai ehkä paremminkin huono henkilökohtainen hygienia. Ei pidä ymmärtää tätä väärin, ei minulla ole mitään Sauli Niinistöä tai kokoomuslaisia, tai ylipäätään porvareita vastaan. Monet tuntemani sangen mukavat ja lahjakkaat ihmiset omaavat kyseenalaisen henkilökohtaisen hygienian. Olen nähkäätten suvaitsevainen.

Menolippu.

Sain tänään vahvistuksen siitä, että erilaiset luvat on nyt hyväksytty, ja voin varata lentoliput. Teen sen tänä iltana. Jätin jo virkavapaatyöstävapautushakemuksen, ja tarkistin että pääsemme lähtemään joko 29.2. tai 1.3, edellyttäen, ettei hirvittävää yleisöryntäystä tule muutaman tunnin sisällä Finnairille. En usko.

Lämpötilaero oli kohdemaan ja Tampereen välillä tänään aamupäivällä 54 astetta.

UPDATE: Varasin lentoliput. Lähtöpäivä on 29.2.

Pelit, marginaali ja yhteiskunta.

En aio tässä kirjoituksessa mennä yksityiskohtaiseen analyysiin, vaan rakennan tässä esseessäni abstraktion, jonka uskon auttavan ketä tahansa, poliittisesta katsontakannasta ja matemaattisesta taustasta riippumatta, ymmärtämään ilmiöitä ja muotoilemaan käsityksiään tarkoituksenmukaisemmin. Siksi annan määritelmät epäformaalisti ja intuitiivisesti, mutta kuitenkin niin, että jokainen voi arvioida suuntaa-antavasti omasta näkökulmastaan erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja käsityksiä niihin liittyvistä poliittisista kysymyksistä.

Aloitetaan peleistä. Yksi menestyksellisimpia teorioita ihmisten toiminnan ymmärtämiseksi on peliteoria. Yksinkertaistaen, peliteoria tutkii sellaisia tilanteita, joissa ihmiset tms toimijat, eli pelaajat tekevät valintoja tiettyjen sääntöjen ja toisinaan puutteellisen informaationkin vallitessa. Huomautan heti alkuun, että käsitys, jonka mukaan peliteoria koskisi yksinomaan täysin itsekkäitä ja rationaalisia yksilöitä, on virheellinen. Olen nähnyt tällaisen käsityksen esitettävän usein jonkinlaisena blanko-argumenttina, joten mikäli lukija kokee näin, hänen on syytä ajatella tämä tarkastelu jonakin muuna. "Pelin" sijaan puhutaan vaikka "yhteiselon" teoriasta. Siinä siis toimitaan yhdessä ja jokaisen toiminnalla on seurauksia, mutta nämä seuraukset riippuvat siitä, mitä muut tekevät.

Jokaisen toimijan valinta siis vaikuttaa omalta osaltaan siihen, miten muut kokevat omat valintansa. Olennaista tässä on se, että tästä tilanteesta tekee pelinkaltaisen se, ettei etukäteen voi olla täysin varma, miten toiset toimijat toimivat. Tämä aspekti on tärkeä, ja se kytkee peliteorian erääseen keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön, eli luottamukseen. Esitän kytköksen hieman myöhemmin.

Pelissä ajatellaan yleensä olevan lopputulos, vaikka voimme aina kuvitella, että peli jatkuu loputtomiin ja pelaajat tekevät siirtoja uudelleen ja uudelleen tiettyjen sääntöjen puitteissa ja että heillä on käytettävissään jotakin tietoa siitä, miten muut ovat toimineet. Vasta tällaisella dynaamisella tarkastelulla peliteoria oikeastaan pääsee lopulliseen kukoistukseensa.

Pelit voidaan jakaa useammalla tavalla eri kategorioihin, sen mukaan pelataanko niissä samanaikaisesti, vuorotellen, näkyykö toisen pelaajan siirto kokonaan tai osittain, onko pelaajilla tiedossaan ylipäätään kaikki sama tieto, ja niin edelleen. Rajoitun tässä peleihin, joissa siirrot tehdään yhtä aikaa toisesta tietämättä, mutta lopputulos paljastuu, ja sitten peli mahdollisesti jatkuu. Klassinen esimerkki tästä on ns. vangin dilemma. Se voidaan ilmaista monella eri tavalla, mutta perinteinen on se, jossa kaksi vankia joutuu erikseen kuulusteluissa päättämään, neuvottelematta keskenään, tunnustaako vaiko ei. Jos kumpikaan ei tunnusta, molemmat saavat piehkön rangaistuksen. Jos vain toinen tunnustaa, niin hän pääsee vapaaksi, mutta toinen saa kovan tuomion. Jos molemmat tunnustavat, tuomio puolitetaan, mutta se on silti tuntuvasti kovempi kuin jos kumpikaan ei olisi tunnustanut.

Pelin klassisuus tulee siitä, että tietämättä toisistaan, kummankin kannattaa tunnustaa, sillä lopputulos on tunnustajalle parempi, riippumatta siitä, mitä toinen tekee. Lopputulos on kuitenkin huonompi molemmille, kuin mitä se olisi ollut, jos kumpikaan ei olisi tunnustanut. Toisinsanoen, strategiaa "tunnusta" parempaan lopputulokseen ei voi päästä yksipuolisella päätöksellä missään tilanteessa.

Yleisemmin, sellaista tilannetta (oion hieman), jossa pelaaja ei, puhtaasti omalla päätöksellään, voi saavuttaa parempaa lopputulosta ilman, että joku muu toimii toisin, kutsutaan Nash-tasapainoksi. Tällainen tasapaino on tilanne, johon peli periaatteessa päätyy, jos toimijat toimivat kylmän rationaalisesti. Mikään ei tietenkään takaa, että toimijat toimivat näin. Mutta Nash-tasapaino on joka tapauksessa jonkinlainen pelin ratkaisu, jos peli nähdään matemaattisena ongelmana.

Kaikilla peleillä ei ole ratkaisua. Toinen klassikko on "kivi-sakset-paperi", jossa kivi voittaa sakset, sakset voittaa paperin, ja paperi kiven. Tässä tilanteessa "pelaan aina kiven" johtaa siihen, että toinen pelaa aina paperin, jolloin strategiaa kannattaa vaihtaa. Itseasiassa, tässä pelissä paras strategia on satunnainen. Tällaisia satunnaisia strategioita ei tule ylenkatsoa yleisestikään.

Pelissä voidaan puhua lopputuloksen (tai välitilanteen tms) tehokkuudesta suhteessa muihin mahdollisiin tilanteisiin. Jos a ja b ovat kaksi mahdollista lopputulosta, niin sanomme, että a on b:hen nähden Pareto-parannus, eli tehokkuusparannus, jos a on muutoin samanlainen kuin b, mutta joidenkin pelaajien kannalta tilanne on parempi. Esimerkiksi vangin dilemmassa lopputulos, jossa molemmat pitävät suunsa kiinni, on tehokkuusparannus verrattuna Nash-tasapainoon. Voidaan, hieman joviaalisti, kirjoittaa, että a > b.

Pääsääntöisesti yhteiskunnassamme on erilaisia sääntöjä, joiden tarkoituksena on standardoida valintojamme sen jäseninä. Voimme siis nähdä yhteiskunnassa toimimisen - tietyssä mielessä - pelinä, joka jatkuu siirrosta toiseen. Mahdollisuuksia on tietysti liikaa analysoitavaksi yhdellä kertaa, joten yleensä keskitytään johonkin tiettyyn ilmiöön ja oletetaan että muilta osin vaikutus on ikäänkuin irroitettavissa. En ota kantaa mahdolliseen abstraktiovuotoon tässä kohtaa; sellainen usein kuitenkin syntyy. Heathin argumentti tehokkaasta yhteiskunnasta sanoo, että yhteiskunnan pelisääntöjä pitää rukata aina tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan niin, että pelit, joita yhteiskunnassa pelataan, omaavat mahdollisiman tehokkaita tasapainotiloja. Useimmille lukijoilleni tämä on tuttua asiaa.

Sanomme, että peli on nollasummainen, jos siinä ei ole tehokkuusparannoksia, muttei myöskään tehokkuutta laskevia rukkausmahdollisuuksia. Esimerkiksi kivi-sakset-paperi on nollasummainen, koska siinä jokainen muutos strategiaan, joka parantaa jonkun tulosta, heikentää vastaavasti jonkun toisen tulosta. Se on negatiivissummainen, jos siinä on ilmeinen epätehokas Nash-tasapaino. Peli, jolla on tehokas Nash-tasapaino, on positiivissummainen. Tämä terminologia rikkoo hieman totuttuja määritelmiä, muttei pahasti, joten annan sen olla näin.

Kokonaan tinen tarkastelu taas on marginaalinen tarkastelu. Yksi keskeisimmistä virheistä, johon mielestäni useimmat jopa jonkinlaisina intellektuelleina pidetyt kommentaattorit sortuvat, on se, että sekoitetaan keskimääräinen ja marginaalinen. Esimerkkinä vaikka takavuosien kuuma puheenaihe, maahanmuutto; otan täysin kuvitteellisen ilmiön, joka ei koske todellisuutta, todellisuus löytyy tilastoista tms. Oletetaan, että tarkastelu osoittaa, että keskimääräisen maahanmuuttajan työllistymisaste on hyvin alhainen. Teemme tästä johtopäätöksen, että maahanmuuttajia tarvitaan vähemmän, koska he työllistyvät niin heikosti. Kuitenkin, jos tarkastelemme (kuvitteellista edelleen, huomautan) miten ne olisivat työllistyneet, joiden maahantulo jo olemassaolevilla säädöksillä estettiin, tilanne voisi ollakin aivan toinen. Voi nimittäin olla esimerkiksi niin, että todellisuudessa marginaalinen maahanmuuttaja, siis ne aivan viimeiset, jotka juuuri rimaa hipoen saivat maahan tulla, olivat itseasiassa niitä, jotka työllistyivät parhaiten. (Sivumennensanoen, tästä on jonkinverran evidenssiä)

Keskimääräinen tarkastelu ajaisi siis kohti politiikkaa, jolla olisi täysin päinvastainen vaikutus kuin marginaalitarkastelulla. Matematiikkaa jonkinverran tuntevat ymmärtävät tämän ja tuntevat marginaalitarkastelun noin yleensä osittaisderivaatan nimellä, mutta silti usein hukkaavat sen yhteiskuntaa tarkasteltaessa.

Palaan tässä kysymykseen luottamuksesta. Luottamus tarkoittaa sitä, että yksilöt, jotka pelaavat peliä, ikäänkuin sitoutuvat tehokkaaseen vaihtoehtoon, vaikka se ei olisi puhtaasti rationaalinen. Esimerkiksi kun käydään kauppaa tilanteessa, jossa ei ole valtiollista instanssia tms, johon vedota sopimusrikkomuksen tapauksessa, toinen osapuoli on usein tilanteessa, jossa se voi huijata toista. Luottamus mahdollistaa transaktiot tällaisissa tilanteissa.

Kun ajattelemme yhteiskuntaa mistä tahansa lähtökohdasta, esimerkiksi analysoidaksemme sen instituutioiden tarkoituksemukaisuutta, voimme yleensä löytää jonkin tehokkuusnäkökohdan. Esimerkiksi käsky kääntää toinen poski voidaan ajatella monen pelaajan pelin "säätönä" tilanteessa, jossa erilaiset sidosryhmät käyvät herkästi kostamaan koettuja loukkauksia. Vaikkapa verikostokulttuuri on erittäin epätehokas; vähäinen rikkomus yhtä osapuolta kohtaan voi johtaa tuhoisaan koston kierteeseen. Sen katkaiseminen on selkeä tehokkuusparannus.

On ollut jossain määrin koomista, jossain määrin traagista seurata keskustelua esimerkiksi siitä, onko kuntien kilpailu "hyvästä" vai "pahasta", ja siitä, pitäisikö kuntien olla "isompia" vai "pienempiä". Tätä keskustelua tullaan jatkossa käymään hyvinkin paljon Suomessa. Ongelmaksi muodostuvat juuri nämä kaksi näkökohtaa.

Kilpailu kuntien välillä on peliä. Se, mitkä tämän pelin säännöt ovat, ratkaisee sen, onko tämän pelin Nash-tasapaino tehokas vai ei. Jos se ei ole, niin pelin säännöissä on vikaa. Kuntakoko on nyt se muuttuja, jota pyritään säätämään, mutta väitän kyllä, että se on virheellinen. Ensinnäkin, kuntien kokoa on käytetty, ja tullaan takuulla käyttämään, jonkinlaisina keskiarvoargumentteina. Pienet kunnat sitä, isot tätä, keskimäärin, vaikka oikeat tarkastelutavat olisivat: Jos teemme tämän tai tuon kunta-liitoksen, onko sen marginaalinen vaikutus tähän ja tähän peliin kohti tehokasta vai siitä pois.

Tämä ei ole ainoa aspekti. Verotus on toinen, jossa pitää tarkastella marginaalia. Jos korotamme tämän tai tuon tuloluokan veroja, mikä on sen marginaalinen vaikutus? Koska pääoma- ja ansiotuloverot ovat pitkälti substituutteja isolle osalle ylempiä tuloluokkia, keskimääräinen argumentti on yleensä täysin arvoton kun puhutaan progression yläpäästä.

Kolmas mahdollinen, jonka tässä otan esiin, on vaikkapa homojen oikeudet. Kysymys, joka meidän tulisi esittää, on marginaalikysymys. Jos homojen oikeuksia lisätään, mikä on tämän marginaalivaikutus? Miten se vaikuttaa ihmisten "peleihin"? Ajatellaan esimerkiksi perhearvojen merkitystä. Mikä on perhearvo, jota halutaan korostaa, ja mikä on marginaalinen vaikutus tämän arvon toteutumiseen. Konservatiivinen näkemys, että oikeuksia pitää pikemminkin vähentää kuin lisätä, voi toki perustua johonkin negatiiviseen marginaaliseen vaikutukseen, mutten ole kuin kerran nähnyt yhden tällaisen argumentin. Argumentti kuului jotenkin niin, että jos homoseksuaalien oikeudet ovat samat kuin heteroilla, homous yleistyy marginaalilla, koska osa valitsee nyt heteroelämäntavan. Tarkalleen miten suuri tämä vaikutus oletettavasti olisi, jäi epäselväksi, mutta kun se on kerran näin muotoiltu, siitä tulee empiirinen kysymys. Toisaalta, jos määrittelemme "perhearvon" niin, että vaikka ehkä jopa preferoimme perinteistä heteroperhettä, preferoimme "sateenkaariperhettä" kuitenkin aivan selvästi täysin hedonistiseen ja rikkonaiseen elämäntapaan verrattuna, insentiivit perheen ylläpitämiselle ja perustamiselle lisäävät sellaisen valinnan todennäköisyyttä enemmän kuin homoksi ryhtymisen todennäköisyyttä.

Paperit, Vol N.N.

Kävin eilen leikkauksessa. Kädestäni poistettiin metalliosat, jotka sinne oli laitettu syyskuussa. Luu on ilmeisesti riittävän parantunut, ja koska metalliosat työntyivät ihoa vasten melko ikävästi, ne oli kyllä aiheelistakin poistaa. Käsi toimi heti, pientä haavakipua lukuunottamatta. Lääkäri kielsi ehdottomasti varomasta käden liikuttelua. Tänään pitäisi ottaa side pois ja suihkuttaa haavaa heti.

Oleskelulupien kanssa on edelleen ongelma. Tarkastin asian viimeksi viime yönä; oma työlupani, ja vaimon ja vanhemman pojan oleskeluluvat on itseasiassa myönnetty. Sensijaan nuoremman pojan hakemusta ei edes järjestelmästä löydy. Aloin epäillä, että jossain vaiheessa joku on mokannut ja unohtanut toimittaa jonkin paperin eteenpäin, ja tätä virhettä on nyt vimmaisesti yritetty paikkailla ja peitellä. Minulle ei tietenkään kukaan mitään informoi. Kaukoidän häpeäkulttuurin piirteitä tässä hieman on, eli joku välissä on mokannut mutta kasvojen menetyksen pelossa kukaan ei vain saa sitä sanottua. Pahin vaihtoehto on, että virhettä ei ole edes yritetty korjata missään vaiheessa, vaan jokainen vain toivoo asian jotenkin menevän pois. Otin yhteyttä hallintoon ja ilmaisin huoleni asiasta, mutta pahimmassa tapauksessa sieltä saa pelkän radiohiljaisuuden.



Ikäänkuin tämä stressitekijä ei olisi riittävä, olen myös onnistunut jotenkin hukkaamaan passini. Jouduin ottamaan perheen passeista useita kopioita, ja jossain vaiheessa ilmeisesti passini on joutunut kadoksiin. Olen varovaisen toiveikas, että olisin jättänyt sen työpaikalle, mutta pahimmassa tapauksessa Olen kokolailla vakuuttunut, että sitä ei voi enää löytää mistään, so. se on pudonnut jossakin kohdassa kun olen käsitellyt dokumentteja, ja nyt mahdollisesti väärissä käsissä. Mikäli en löydä passia tämän päivän aikana, pahimmassa tapauksessa koko prosessi menee uusiksi, eli käytännössä lähtö on pakko peruuttaa. Olisi jotensakin irvokasta, jos homma peruuntuisi jostain tämänkaltaisesta syystä, mutta se näyttää itseasiassa sangen todennäköiseltä tällä hetkellä. Onneksi vanhempi poika löysi passin paikasta, jonka olin tutkinut noin kolme kertaa tänään... Näin se homma menee.

Olen kuitenkin ennenkin ollut tilanteissa, joissa merkittävä päätös tai muutos on peruuntunut tai tapahtunut täysin toisin jonkin triviaalin seikan vuoksia. Esimerkiksi aikanaan lähdin nykyiseen työpaikkaani, ja ryhdyin akateemiselle uralle puhtaasti väärinkäsityksen vuoksi. Olisin jatkanut edellisessä työpaikassani mielelläni, mutta olin käsityksessä, että jatkoa ei ole tarjolla. Esimieheni oli taas käsityksessä, että en halua jatkaa, joten ei tarjonnut jatkoa työsopimukseeni. Asia selvisi vasta kun olin lopettanut ja lähtenyt nykyiseen työpaikkaani.

Sain läjän papereita arvioitavakseni. Kolme alkuun, sitten vielä kaksi lisää, ja varmaan muutaman päälle. Sain hoidettua näistä kaksi viikonloppuna, pitää kirjoittaa arviot vain puhtaaksi. Kolmatta aloitin eilen, mutta en lääketokkurassa kyennyt oikein keskittymään. Tänään lääkitys rajoittuu enää buranaan, joten vastaavaa ongelmaa ei pitäisi tulla. Arviointi, kuten olen niin usein todennut, on eräänlainen pyhä toimitus tai sakramentti, johon ei pidä suhtautua kevyesti. Se on myös suuri kunnia, ja sen tekeminen huonosti pitäisi olla valtaisan häpeärangaistuksen paikka. Valitettavasti tutkijat eivät ymmärrä tämän sakramentin arvoa, ja olen kuullut arvostettujenkin tutkijoiden dissaavan tätä tieteen keskeistä instituutiota.

On irvokasta, että luottamustehtäviä ohjelmatoimikunnissa ja editoriaaleissa pyritään haalimaan ja niitä mainostetaan, ja samaan aikaan niiden hoitamiseen suhtaudutaan ylenkatseella. Kaipaisinkin ainakin oman alani sisällä jonkinlaista "uskonpuhdistusta", joka palauttaisi tutkijoiden kouluttamisen ja koulimisen takaisin perusasioihin ja nostaisi arvioinnin tärkeyden ja pyhyyden esiin. Innovaatioiden kannalta vertaisarvio ei tietenkään ole mikään keskeinen tekijä, sillä innovaatiot ovat hyviä tai eivät ole täysin siitä riippumatta. Sensijaan tieteen eteneminen prosessina ja inhimillisenä toimintana vaatii että tutkijoiden lukutaito ja kyky arvioida säilyvät.

Tämä ei tarkoita, että sama henkilö olisi välttämättä hyvä tutkija ja hyvä arvioija. Voi vallan hyvin olla, että on mielekästä erikoistua. Itse kuitekin koen tulevani paremmaksi myös tutkijana, kun luen muiden töitä ja arvioin niitä kriittisesti. Ehkä kuitenkin tarvitsisimme kulttuurin, jossa tätä tehtäisiin jatkuvasti, ei vain pakottavassa tarpeessa. Nykyinen julkaisukulttuuri, erityisesti kustantamoiden harjoittaman rent-seekingin osalta, on sairas, ja vaatii monelta muultakin osin korjaamista. Liian moni arvioija nimittäin kokee vain tekevänsä ilmaista työtä, josta joku vielä aikoo kääriä myöhemmin rahat. Mietitäänpä jos kirjakustantamot alkaisivat olettaa, että a) kirjailijat elävät apurahoilla, b) että kirjailijat toimivat ilman palkkaa kustannustoimittajina ja c) kirjailijat eivät olisi oikeutettuja minkäänlaisiin korvauksiin kustantajan myymistä kopioista.

Ei me sulle mitään.

Kirjoitin pari paperia taas. Foorumi oli vähän heikkolaatuinen, joten rahaa matkaan ja siten esitelmän pitämiseen ei taida löytyä, mikä tarkoittaa että paperi pitänee itseasiassa vetää pois, ellei jotain ihmettä tapahdu. Toisen kohtalo on onneksi pois omista käsistäni. Tropiikissa rahoitusongelman pitäisi helpottaa, mutta ilmeisesti sielläkin on omat byrokraattiset kiemuransa näissä asioissa. Asia on kuitenkin siellä helpompi siinä mielessä, että voin hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa niin monta paperia kuin vain ehdin ja lähettää ne vaikka kaikki ja rahoitus on jonkun muun mietittävä. Lehtiartikkelien osalta tämä ei tietenkään ole ongelma, mutta niissä viive on niin mittava, että esimerkiksi vuonna 2009 kirjoittamani paperi ilmestyi juuri ennen vuodenvaihdetta ja vuoden 2010 lopulla kirjoittamani paperin arviointi on vielä kesken, puhumattakaan viimevuotisista.

Alan luonteesta, ja siitä, että lehtiin kirjoittaminen on niin hidasta johtuen lehtiartikkelit eivät käytännössä saa kovin hyvin viittauksia. Asia on melkeimpä niin, että mitä arvostetumpi julkaisufoorumi on, sitä heikommin siinä ilmestynyt paperi saa viitteitä. Jakauma on vain hyvin epätasainen, eli arvostetussa lehdessä esiintyneistä papereista muutamat saavat sitten vastaavasti aivan hurjat määrät viittauksia, kun taas useimmat niistä jäävät täysin unholaan. Näinkin soveltavalla alalla, konferenssisykli toimii paremmin, koska yhden tuloksen viilaus, parannus, tai vastaesimerkki voi tulla julkaistuksi jo alle vuodessa.

Tavallaan tämä on ihan OK, eli arvokkaimpiin julkaisufoorumeihin ikäänkuin suodattuvat tulokset, jotka on koeteltu ja testattu huolellisimmin. Tämä on kuitenkin vain teoriaa, käytännössä näillä foorumeilla julkaiseminen on mahdollista vain tutkijoille, joilla on jo paljon näyttöä muualta. Vertaisarvioijat eivät tee sinänsä mitään vilunkia, mutta usein nimekkään kirjoittajan teksti luetaan paljon tarkemmin ja suopeammin, eli arvioija pyrkii aidosti ymmärtämään mitä siinä on, sensijaan että pyrkisi kaikin keinoin löytämään syitä joilla hylätä teksti. Tämä synnyttää vinoumia, jotka taas ruokkivat erilaisia salaliittoteorioita ja epäluuloa. En kuitenkaan ole, rehellisyyden nimissä näin todettakoon, kertaakaan törmännyt sellaiseen puolueellisuuteen, jonka uskoisin perustuvan ennakkoluuloon itse teoriaa kohtaan. Asiantuntemattomuuteen, huolimattomuuten jne, sitäkin enemmän.



Kävin keuhkoröntgenissä. Noin 100 mikrosievertin annos säteilyä ei pelottanut minua lainkaan, mutta lääkäri oli haluton ottamaan kuvia. Tropiikin maahanmuuttoviranomaiset kuitenkin vaativat sellaisen, joten kuvat oli ikäänkuin pakko ottaa, samoin veri- ja virtsakokeet, tehdä neurologinen perustutkimus, painella vatsaa, kuunnella keuhkoja ja mitata verenpaine. Verenpaineeni reagoi aerobiseen kuntooni rajusti, samoin kuin leposykkeeni. Jos olen harrastamatta liikuntaa pari kuukautta, verenpaine on tyypillisesti luokkaa 140/75 ja leposyke yli 60. Aktiivisen liikuntaharrastuksen myötä kumpikin laskee, ja nyt mitattu paine oli 118/70, ja leposykkeeni on hieman yli 50. Muutoinkin, ektomorfinen ruumiinrakenteeni tarkoittaa, että ilman massiivista proteiiniylijäämää ja säännöllistä voimaharjoittelua, kuihdun melko tarkalleen painoindeksiin 20, ja pystyn parhaimmillaankin ylläpitämään pitkällä aikavälillä lihasmassaa vain muutamia kiloja tämän yli niin, että bulkeimmillaankin painoindeksini on vain karvan verran yli 22. Taipumus on geneettinen, isäni on samankaltainen ollut koko ikänsä.

Nuorempi poika oppi kirjoittamaan ennen kuin oppi lukemaan. So. hän tuntee kirjaimet, ja kun hän tietää, minkä sanan hän haluaa kirjoittaa, hän osaa laittaa kirjaimet suunnilleen oikein. Sensijaan hän ei osaa muodostaa tunnistamistaan kirjaimista kokonaisia sanoja. Eräs tuttava spekuloi tämän kuultuaan, että pojasta saattaisi hyvinkin tulla poliisi.

Perheen oleskeluluvat odottavat vieläkin hyväksyntää. Tämä on erittäin raskasta henkisesti, ja alkaa olla sitä lähipäivinä myös taloudellisesti, sillä työsuhteen alkupäivä lähestyy ja lentoliput alkavat kallistua. Maaginen kuukauden raja alittuu ensi viikon keskiviikkona, ja lentolippujen hinnat pomppaavat. Työnantaja korvaa suurimman osan kustannuksista, mutta itselleni lankeaa pieni osa, ja juuri tämä osa kallistuu selvästi.

Mies mäessä II.

Otin eilen sukset alle, osaksi kommentoijan rohkaisemana. Edellisestä kerrasta suksien päällä oli 21 vuotta. Nykyisissä suksissa profiili on erilainen, ja suksi on yleensä lyhyempi kuin mikä oli tapana vielä pari vuosikymmentä sitten. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka helppoa laskeminen oli, tuntui kuin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin ajatella kääntymistä. Ensimmäisellä laskulla jännitin jonkin verran, mutta tunne katosi käytännössä kokonaan. Ainoa "vaara" johon jouduin syntyi siitä, kun en osannut päästää hiihtohissin kapulasta oikeassa kohtaa irti, ja ankkuri kolahti vammautuneeseen kyynärpäähäni aiheuttaen kipua. Laskin vähän reilun tunnin, ja loppua kohden uskalsin jo lisätä vauhtia siinä määrin, että rajoitteeksi nousi se, miten viima toi vedet silmiin ja näkyvyys muuttui huonoksi.

Tänä aamuna sain tietää, että oma työlupani oli hyväksytty, mutta muun perheen oleskeluluvat olivat vielä käsittelyssä. En oikein ymmärrä miksi ne käsitellään eri tahtia, ja toivon ettei tämä tarkoita että jälkimmäisissä olisi jotain ongelmia. Odottelen nyt lopullista varmistusta.

Mies mäessä.

Avasimme tiistaina laskettelukauden. Vanhempi poika meni lumilautakurssille, ja vein nuoremman pojan mäkeen muuten vaan "suksittelemaan", kuten hän itse asian ilmaisi. Nuorimmainen on jonkinlainen hurjapää, ja halusi laskea mahdollisimman korkealta heti alussa. Huolimatta siitä, ettei hän osaa juuri lainkaan jarruttaa ja kääntyminen onnistuu vain hyvin isoissa kaarissa. Lumilautakurssi jatkuu tänään.

Työlupaani ei ole vieläkään käsitelty. Tilanne ei ole erityisen hälyyttävä, normaali käsittelyaika on noin kolme viikkoa, ja tämä tulee täyteen huomenna. Stressaavaa tämä kylläkin on, sillä erilaiset loppuvaiheen valmistelut täytyy tehdä sitä suuremmalla kiireellä, mitä myöhemmin päätös tulee. Siltä varalta, että se sattuisi olemaan kielteinen (mitä pidän erittäin epätodennäköisenä) en ole tehnyt mitään sellaisia toimenpiteitä, joiden peruminen tulisi kalliiksi. Erinäiset ulkoiset seikat ovat tehneet tropiikkivuoden taloudellisista järjestelyistä hieman vähemmän ongelmalliset, mutta pelkään että jos lopullinen varmuus viivästyy, näihin liittyvä epävarmuus taas lisääntyy.

Seurasin eilistä MTV3:n vaalitenttiä hieman. Median ja äänestysten tuloksista poiketen, minusta tentissä parhaiten pärjäsi Paavo Lipponen. Haavisto kyllä pärjäsi hyvin, mutta jonkinlainen maailmanhalaus esiintyi ehkä liiaksi hänen puheessaan. Vaikka olen substanssimielessä samaa mieltä hänen kanssaan esimerkiksi siitä, että Suomen valtiojohdon yksi vahvuus voisi olla se, että meillä on yleissivistynyt ja toisia kulttuureita hyvin tunteva johto, hän korosti tätä tavalla, joka mielestäni antaa turhan paljon retorista liikkumatilaa niille hänen vastustajilleen, jotka pitävät tätä suurena riskinä.

Niinistön varmanpäälle pelaaminen alkaa jo todella käydä minua ainakin kypärään. Minulle tuli väkisin mieleen, josko Arhinmäen Niinistöön kohdistuva trollaus oli jonkinlaista sivustatukea Haavistolle, vai onko hän vain tavoittelemassa "radikaalien" eli keskiluokkaisten tiedostavien nuorten ääniä kuntavaaleissa. Niinistö ei edes antanut takaisin sen vertaa, että olisi piikitellyt Paavoa tai oikeastaan edes vastannut. Ehkä se oli joidenkin mielestä valtiomiesveto.