torstai 18. syyskuuta 2014

Lyhyesti liikunnasta

Kuten lukijani tietävät jo aiemmista kirjoituksistani, olen melko monipuolisesti harrastanut viimevuodet erilaista liikuntaa. Viimeisen neljän viikon aikana olen palannut kuntosaliharjoittelun pariin, kamppailulaji- ja lenkkeilyharrastuksen lisäksi.

Olen nostanut hissukseen käyttämiäni painoja, pitäen toistojen määrän koko ajan 6-12 toiston alueella ja tehden kolme sarjaa per liike. Alkuperäisessä ohjelmassa oli hyvin monipuolinen yläkropan liikkeistö, mutta sen seuraaminen oli tylsää, joten karsin sitä. Alakropan osalta jätin (valitettavasti) kyykyt pois toistaiseksi. Kyykky on suosikkiliikkeeni, mutta olen saanut siihen hienoisen kammon; pääasiallisen työn tekevät lihakset ovat "liian vahvat" verrattuna tukilihaksiin, tekniikka on tällöin helposti pielessä ja lisäksi polvilla ja selällä on tapana kenkkuilla.

Alakropalle volyymi tulee pääosin jalkaprässistä ja maastavedosta, otin lisäksi joitain koukistajaliikkeitä ja pohjeliikkeitä. Koukistajat jouduin myös jättämään, sillä ne tekevät hampparit niin kireiksi, etten kykene potkimaan kunnolla. Suosikkini on ap chagi hypyn kanssa; en ole mitannut korkeutta, mutta arvioisin kykeneväni suhteellisen voimalliseen potkuun vielä noin 220-240 sentin korkeuteen; tämä on kuitenkin täysin mahdotonta jos takareisi on kovin kireä. Maastavetojen ja prässin en ole havainnut haittaavan tässä lainkaan

Painoni lähti nousemaan kun aloin syödä enemmän; ruokahalu on vieläkin melkoisen koholla, ja syön edelleen pari-kolme kananmunaa ja ehkä puolisen purkkia raejuustoa aamiaiseksi. Välipaloja olen hieman vähentänyt, mutta painonnousu ei ole toistaiseksi merkittävästi hidastunut. Ajattelin että parin viikon kuluttua aloitan todennäköisesti viikon tai parin aerobisen kuurin, jonka aikana jätän punttitreenin ja massiivisen ruoan mättämisen pois.

Menen huomenna verikokeisiin, joissa mitataan perusverenkuva, maksa-arvot, ilmeisesti kolesterolit ja rasvat, kalsium, D-vitamiini, ja lisäksi kilpirauhas- ja sukuhormonitasot. Pyysin lääkäriltä lähetteen, sillä halusin poissulkea poikkeamat näissä. Painonnousu, luunmurtumat, ja muutamat muut oireet ovat saaneet epäilemään jotakin poikkeamaa, mutta viitteet eivät ole vahvoja. Kilpirauhasen vajaatoiminta tai alhainen testosteronitaso voivat aiheuttaa tämäntyyppisiä oireita, joten ne on syytä sulkea pois.

Liikunta auttaa suunnilleen kaikkiin vaivoihin joita ihmisillä on. Vaikka kuvaamani liikunnan määrä tuntunee monesta suomalaisesta suurelta, se on itseasiassa verraten pieni, ja ylittää vain vaivoin sen rajan, jota pidetään terveydelle vaarallisena liikunnanpuutteena; UKK-instituutin liikuntasuositus on 2,5 tuntia viikossa kestävyysurheilua ja kaksi kertaa lihaskuntoharjoittelua. Lenkkeilyyn käytän nykyisellään keskimäärin noin tunnin viikossa, TKD-treenit vievät joinakin viikkoina kaksi tuntia (ja joinakin toki neljä ja puoli tuntia) ja kuntosalilla käyn kahdesti. Silti monet tuttavani esimerkiksi pitävät minua jonkinlaisena himoliikkujana. Tämä on erikoista, koska toisaalta monet tuttavani liikkuvat reilusti enemmän kuin minä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Lyhyesti yhteiskunnasta

Kävin marjastamassa viikonloppuna parin kaverin. Poimin noin kahdeksan litraa puolukoita. Teimme vaimon kanssa osasta hilloa ja osan pakastimme. Metsässä marjoja poimiessa tuli jälleen piestyä suuta, ja suunpieksennästä jäi pari asiaa mietityttämään.

Venäjän tilanteeseen en ota sen kummemmin kantaa, mutta se muistuttaa siitä, että joissakin yhteiskunnissa -- myös meidän -- on merkittävä osuus ihmisiä jotka kokevat että yhteiskuntaa tulee johtaa. Päättäjät nähdään nimenomaan suunnannäyttäjinä, heidät on valittu tai he ovat ansioidensa kautta päässeet, asemaan jossa ihmiset seuraavat heitä. Tälle radikaalina kontrastina voidaan pitää USA:n vallankumouksellista järjestelmää, joka perustui alunperin ajatukselle, että yhteiskunta koostuu vapaista ihmisistä, joiden oma toiminta määrää näiden elämän sisällön. Tällaista yhteiskuntaa ei johdeta, vaan päättäjien tehtävä on tehdä päätöksiä asioissa joiden koetaan olevan luonteeltaan yhteisiä ja vaativan koordinoimista. Moderni demokratia kumpuaa tästä ajatuksesta, ja se on aivan radikaalisti erilainen kuin sitä ennen vallinnut ajatus valtiosta ja yhteiskunnasta monarkin tai pienen eliitin projektina.

Tämän kehyksen sisällä on sitten toki erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tarkalleenottaen ovat ne asiat jotka vaativat luonteensa puolesta koordinoimista. Esimerkiksi libertaarien mukaan mikään ei varsinaisesti vaadi ketään hyväksymään muiden päätöksiä, vaan koordinaatio-ongelmat voidaan aina hoitaa vapaaehtoisesti. En itse ole libertaari, mutta mielestäni tämä periaate pitäisi olla kaiken päätöksenteon oletuslähtökohta, josta voidaan poiketa vain sellaisen painavan perusteen vuoksi jonka voidaan nähdä tuottavan aidosti merkittävää uhkaa muiden ihmisten terveydelle tai omaisuudelle. Esimerkiksi myrkkyjen (vaikkapa rikkidioksidi tms) laskeminen ilmakehään tai meriin  on tällainen ongelma; sitä voidaan tehdä rajoitetussa määrin ilman että mitään pahaa tapahtuu, mutta jos sitä tehdään paljon, siitä aiheutuu haitta johon syyllisen osoittaminen on vaikeaa tai mahdotonta.

Sosialismin useimmat haarat hyväntahtoisestikin ymmärrettynä kiistävät lähtökohdan joissakin tilanteissa, usein erilaisissa tuotannollisissa suhteissa. Niissä esimerkiksi palkkatyö nähdään vain hivenen hienostuneempana orjuuden muotona. Vaikka olen tästäkin eri mieltä, niin historiallisesti tälle on voitu tietyssä mielessä esittää perusteluja, esimerkiksi yhteiskunnissa joissa maaomaisuus oli erittäin keskittynyttä ja vuokraviljelijöiden sopimussuoja oli mitätön. Pääsääntöisesti sosialistitkin kuitenkin nykypäivänä hyväksyvät ainakin jossakin merkityksessä sen, että yhteiskunnan päättäjät ovat vastuussa kansalaisille, eivät johtajina, vaan tavallaan näiden nimittäminä työntekijöinä.

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa tämä usein unohtuu lähes täysin. Erityisesti suurten ikäluokkien edustajien joukossa on paljon sellaisia joiden mielestä yhteiskunta tarvitsee "vahvaa johtajaa" joka "näyttäisi suuntaa". Joidenkin nuorempienkin mielestä yhteiskunnassa tarvitaan selkeää visiota ja ideologiaa, jonka edistämiseksi päätöksiä tehdään. Tämä jälkimmäinen voidaan tietenkin ymmärtää monella tapaa; voidaanhan yllä kuvaamani yhteiskuntafilosofia itsessään nähdä ideologiana, joka ohjaisi poliittista kulttuuria.

Tieteellinen maailmankuva on melko epämääräinen nimitys, mutta käytän sitä tässä kuvaamaan sellaista suhdetta tosiasioihin, joissa jokainen oma käsitys siitä miten asiat "oikeasti ovat", on aina ja kaikissa tilanteissa alistettavissa ns todellisuuden testille. Evidenssi ratkaisee. Häpeäkseni tunnustan, etten vielä ole saanut aikaiseksi lukea Talebin Antifragilea. Viittaan siihen silti epämääräisesti; Tieteellinen maailmankuva on robusti siksi, että se muuttuu sitä oikeammaksi mitä enemmän sitä koetellaan.

Jos ajattelemme yhteiskunnan robustiutta, modernin liberaalin yhteiskunnan kova ydin on teoriassa tällainen myös. Kun yhteiskunnan rakenteita on aina ja kaikissa tilanteissa lupa kritisoida ja ravistella, se, mitä jää jäljelle, on tukevalla pohjalla. Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että meidän yhteiskuntamme ei ole vielä joutunut toden teolla kohtaamaan sellaista ravistelua, joka nyt saattaa olla edessä.


maanantai 8. syyskuuta 2014

Ajolähtö, Reunahuomautus.

Hesarissa ollut kolumni käsitteli samaa problematiikkaa, joka liittyy aiempaan kirjoitukseeni.

Yliopisto-organisaation ja sen kultivoiman uramallin ongelmana näyttäisi todellakin olevan se, että mitä pidemmälle etenet, sitä vähemmän työkuvaan kuuluu oikeasti niitä asioita, joissa ansioituminen vie eteenpäin. Tämä on tavallaan "onneksi" muuttunut niin, että uramallissa etenemisen kriteereihin on jo käytännössä lisätty vaatimus rahoituksen hankkimisesta niillä uran vaiheilla,  joissa työhön nimellisesti kuuluu mukamas vain tutkiminen.

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä "palkitaan" siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Isäni on tehnyt aikanaan pitkän ja arvostetun uran auto- ja moottoripyörämekaanikkona. Leipänsä hän ansaitsi korjaamalla autoja, ennen eläkkeelle päätymistään. Varsinaisen erityisasiantuntemuksensa hän oli kuitenkin hankkinut kilpamoottoripyörien, erityisesti vanhempien TT/RR-pyörien moottoreista; tämä on ollut hänen harrastuksensa nuoresta miehestä asti, ja hän on harrastuspiireissään hyvin kysytty mekaanikko tiettyjen ongelmien ratkaisussa.  Kuvittelen välillä mielessäni, miten irvokasta olisi, jos työnantaja palkkaisi mekaanikon jolla on erityistä asiantuntemusta tietynlaisista moottoreista. Tämän työnkuvaan kuuluisi ensin nimellisesti esimerkiksi moottorien korjaaminen ja nuorempien mekaanikkojen opastaminen työssään, mutta kun huomattaisiin, että mekaanikko on erittäin kyvykäs työssään, työnantaja siirtäisi tämän työhön jossa markkinoidaan moottorien korjauspalveluita. Mitä parempi mekaanikko olisi kyseessä, sitä suuremman korjaamon markkinointia hänen oletettaisiin hoitavan. Jos hän onnistuisi kehittämään jonkun mullistavan tekniikan tietynlaisen kilpamoottorin virittämiseksi, hänet siirrettäisiin hallinnollisiin tehtäviin neuvottelemaan moottorivalmistajien ja kilpatallien kanssa sponsorisopimuksia.

Näin kuitenkin toimii yliopistomaailma. Tämä on vähän... kummallista, jos nyt kiltisti sanotaan. Samaan aikaan yliopistoissa nimittäin häärää alati kasvava joukko exel-apinoita laskeskelemassa miten tutkijoiden ja opettajien työpanoksesta saadaan enemmän "tulosta". Esimerkiksi eräässä nimeltämainitsemattomassa yliopistossa Suomen isoimmassa sisämaakaupungissa nämä exel-taitajat ovat huomanneet että (tyhjänä seisova) parkkihalli on "kuollutta pääomaa", ja se pitää "laittaa tuottamaan". Koska se ei tuota niin kauan kun parkkipaikkoja on ilmaiseksikin saatavilla, on kaikki parkkipaikat muutettu maksullisiksi. Tässä ei sinänsä tietenkään olisi mitään kummallista, jos a) parkkipaikoista olisi pulaa ja b) jos parkkipaikkojen maa-alalle olisi jokin merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Myönnän, että olen hämmästynyt siitä, miten laajasti työntekijät tässä nimeltämainitsemattomassa oppilaitoksessa ovat parkkilupia ostaneet. Olen jopa sitä mieltä, että siinä on jotain hivenen moraalitonta, vähän samaan tapaan kuin jonottamisessakin.

Katselin Eurojackpot mainosta, jossa päävoittona on 60 miljoonaa euroa. Leikin ajatusleikkiä, "mitä jos". Pidän työstäni, joten tavallaan en lopettaisi työntekoa jos saisin 60 miljoonaa euroa. Samaan tapaan kuin isäni, joka eläkkellä ollessaan huvikseen korjailee moottoripyöriä, jatkaisin varmaankin tutkimustani. Toki irtisanoutuisin työstäni, ja ehkä perustaisin oman tutkimuslaboratorion, johon palkkaisin muutaman hyvän tyypin työskentelemään. Jos budjetti olisi noin miljoona vuodessa, ja saisin pääomalle noin 4 prosentin tuoton, niin 60 miljoonasta pitäisi irrottaa 25 miljoonaa pääomaksi. Pystyisin todennäköisesti tekemään kertaluokkaa tuottoisampaa tutkimusta kuin jos saisin samat henkilöt palkattua projektiin yliopistolla.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Massakausi

Kuten lukijani tietävät, olen harrastanut hieman kestävyysjuoksua viimevuosina, ja viime syyskaudella osallistuin Tampereen puolimaratonille ja Lanzarote Maratonin 10 km matkalle (joka osoittautuikin 9 kilometriksi, mutta ei siitä enempää)

Vasenta jalkaani on vaivannut plantaarifaskiitti jo vuosia, mutta juoksua se ei haitannut, sillä vaikka vaiva on äärimmäisen tuskallinen liikkeelle lähdettäessä, lämmittelyn jälkeen jalka on täysin oireeton. Toisin on oikean polven vaivan kanssa, ja epäilen vaivan olevan ITBS. Se taasen kipeytyy noin viiden-kuuden kilometrin juoksun jälkeen lähes poikkeuksetta. Noin puolentoista vuoden ajan olen harjoitellut myös lasten kanssa Taekwondoa pari kertaa viikossa.

Päätin jättää juoksun hyllylle toistaiseksi, lukuunottamatta viikottaista muutaman kilometrin lenkkiä. Sensijaan päätin käydä pitkästä aikaa ns punttisalilla, ja aloitinkin pari viikkoa sitten harjoittelun.

Koska pidän systeemeistä ja systemaattisuudesta, laadin itselleni ohjelman, joka kiertää neljää eri harjoitusta; kaksi ala- ja kaksi ylävartalolle. Alavaltaron ensimmäiseeen treeneiin kuuluvat maastaveto ja jalkaprässi, plus pari pienempää liikettä, ja toiseen kyykkyjä ja pari pienempää. Ylävartalon ensimmäisessä treenissä on penkkipunnerrus ja soudut, jotain hartioille ja koukistajille eristävät, ja toisessa dipit, leuanvedot, jotain muut harteille ja ojentajille eristävät. Ohjelma on periaatteessa hypertrofinen, ja kokeilen melko yksinkertaista progressiota: Jokaisen liikkeen kohdalla tehdään kolme varsinaista sarjaa (+ lämmittelyt tarvittaessa). Kussakin sarjassa tehdään toistoja maksimissaan 12, samalla painolla. Sarjojen "tavoitevälit" ovat 10-12, 8-12 ja 6-12 toistoa. Merkitsen ylös sen, miten hyvin tavoiteväliin osutaan. Alarajalle osuminen tuottaa yhden plussan ja jos menee vähintään kaksi yli alarajan, niin tulee kaksi plussaa. Alarajan alittaminen (jos ei jaksa) tuottaa miinuksen, ja jos alittaa kahdella, tulee kaksi miinusta. Jos siis teen liikettä kolme sarjaa, 11 + 10 + 7, niin tuloksena on neljä plussaa. Jos toistot ovat 10, 6, 5, niin tuloksena on yksi plussa ja kolme miinusta.  Seuraavalla kerralla lasken edellisen kerran plussat ja vähennän tästä miinukset. Jos tulos on enemmän kuin yksi plussalla, niin rasitusta nostetaan niin vähän kuin on mahdollista. Jos plussia on kuusi, niin nostetaan kaksi pykälää. Miinuksiin ei reagoida muuten kuin että niiden määrän pitäisi vähentyä joka kerta, jos ei ala vähentyä, tai jos lisääntyvät, niin täytyy pudottaa painoa tai levätä.

Olin yllättänyt siitä, miten kovan nälän pari- kolme kertaa viikossa harjoittelu tuottaa. Syön yleensä aamiaiseksi kolme kananmunaa, raejuustoa ja paahtoleipää, mutta se ei tunnu riittävän enää mihinkään. Lounaalla söin tänäänkin parikymmentä lihapulla ja runsaasti salaattia. Olen lisäksi vaihtanut juomakseni valion Plus-kaakaojuoman, ja silti mässäilen iltaisin aika tavalla. Esimerkiksi perjantaina kävin tuttavien kanssa Plevnassa, ja söin kaksi erillistä annosta, ensin Bratwurstia ja sitten vielä currywurstin.

Paino lähti harjoittelun alettua välittömästi raketin lailla nousemaan vain noudattamalla periaatetta "syö sen verran kuin nälättää, lisää hieman proteiinia". Otin viikon verran kreatiina, mutta lihasturvotus oli aika-ajoin kivuliasta, joten lopetin sen. Painoni nousi (oletettavasti pitkälti kreatiinin tuoman nesteen kertymän vuoksi) yli neljä kiloa kahdessa viikossa, tosin nousu vaikuttaa nyt hidastuneen.  Painondeksini on ollut tyypillisesti alle 20, nyt se on jo lähellä 22:ta. Normaalipainon rajoissa pysyminen ei tuota ongelmia, koska voisin lihoa vielä n 11 kiloa ennenkuin ylipainon raja tulisi vastaan. En aio kuitenkaan nostaa painoani merkittävästi tästä; massakausi saa kohta loppua.

On mahdotonta sanoa, miten systeemi tulee toimimaan ja miten se tulee vaikuttamaan. Nuorempana kävin kuntosalilla ja harjoittelin lähinnä voimanostolajeja tarkoituksenani saada mahdollisimman suuria maksimituloksia. Tekniikkani oli pielessä ja tukilihaksisto heikko, joten sain selkäni lopulta kipeäksi ja luovuin. Lisäksi noudatin pitkälti vegaanista ruokavaliota; se ei sinänsä olisi haitannut kehitystä, mutta ruokavalio oli muuten niin kasvis- ja erityisesti kuitupitoinen, etten yksinkertaisesti jaksanut syödä riittävästi. Nyt näyttäisi alustavasti siltä, että massan hankkiminen ei ainakaan vielä ole tässä iässä kovin vaikeaa, tosin lieneekö tämä lisäys lähinnä läskiä, sitä on vaikea sanoa. Kolmessa viikossa *voi* tapahtua lihasmassan kasvua, mutta tuskin neljää kiloa.

Koska treeniä on jatkunut vasta näin vähän aikaa, ei koko ohjelma ole ehtinyt pyörähtää ympäri kuin kaksi kertaa. Lähes jokaisessa liikkeessä olen edelleen päässyt lisäämään painoa, useimmissa kaksi pykälää. Tässäkin aion ottaa hyvin rauhallisesti, koska kun mennään lähelle maksimaalisia suorituksia, loukkaantumisen riski kasvaa aina. Yhden uuden ilmiön olen huomannut, eli lihasjäykkyyden lisääntymisen. Taekwondon vuoksi täytyy venytellä paljon, ja se on muuttunut kivuliaammaksi näiden treenien myötä. Käsivarren ojentajat ovat esimerkiksi melko jäykät, samoin reiden koukistajat.


maanantai 25. elokuuta 2014

Todiste islamisaatiosta?

Aamulla kun katsoin blogini etusivulta, josko joku olisi kommentoinut aiempia kirjoituksiani, havahduin sivupalkissa pyörivän mainoksen sisältöön: Siinä mainostettiin muslimien omaa deittipalvelua, ja mainoksessa oli luonnollisesti useammat hymyilevät naisen kasvot, hiukset huivin peittämänä jokaisella.

En ole blogissani juuri aihetta käsitellyt, koska se on epämiellyttävä. En pidä oikeastaan mistään ko. aiheeseen liittyvästä. En pidä uskontojen näkyvästä roolista kulttuurissa tai politiikassa lainkaan, riippumatta uskonnosta, enkä erityisesti pidä vanhoillisuuteen ja aggressiiviseen "oikeassaolemiseen" kehottavista oppijärjestelmistä, jollainen islam pitkälti on. En pidä keskustelusta, jota aiheesta Suomessa käydään, koska en pidä niiden tahojen tyylistä, jotka kritiikkiään esittävät. En pidä siitä, että koen ettei asiasta voi sanoa mitään järkevää ilman että leimautuu joko vaahtosuiseksi rasistiksi tai silmät ja korvat poliittisen korrektiuden nimissä sulkevaksi punaviherhipiksi. En pidä siitä miten islamia kritisoidaan, enkä pidä siitä, miten sitä puolustellaan tai miten kritiikkiin reagoidaan. En pidä oikeastaan mistään koko aiheessa. Toivoisin että asia menisi pois kokonaan ilman että minun pitäisi sanoa siitä mitään.  Aihe on kiusallinen, koska tunnen henkilökohtaisesti muslimiksi identifioituvia ihmisiä, joita vastaan minulla ei ole yhtään mitään, mutta joiden tiedän kokevan loukkaavana sellaisenkin kritiikin joka mielestäni on aiheellista. Se on kiusallinen, koska tunnen aivan mukavia ja myötätuntoisia ihmisiä jotka eivät epäröi laajentaa kaikkea kritiikkiä joka islamia kohtaan voidaan jossakin tilanteessa esiittää, koskemaan lähes jokaista muslimiksi tunnustautuvaa.

En pidä aiheesta. Enkä pidä siitä, miltä ko. mainos minusta näyttää. En pidä yhtään.


lauantai 23. elokuuta 2014

Rage against the Machine

Sukuni on kohtuullisen suuri, tai ikäluokkaani nähden ehkä noin keskitasoa, sillä minulla on noin kaksikymmentä serkkua. Suvussa ei ole mitään valtavan suuria perheitä, mutta vanhempani kuuluivat ns suuriin ikäluokkiin, joten heillä on yhteensä kymmenen sisarusta. Isovanhempien kuoltua olen pitänyt vain harvakseltaan yhteyttä serkkuihini, paria poikkeusta lukuunottamatta. Yhteydenpitoon on sukulaisuuden  lisäksi ollut näissä tapauksissa "syynä" jokin yhteinen intressi. Yksi serkuistani on tällä hetkellä taloustieteen tenure trackillä New Yorkin Columbia yliopistossa, ja hänen äitinsä asuu muutaman kilometrin päässä, joten tapaamme kun hän käy Suomessa. Toinen asuu Tampereella ja harrastaa tietokoneita.

Pari vuotta sitten - juuri ennen päätöstä lähteä Singaporeen - aloitin kotiprojektia, jossa oli tarkoitus rakentaa pienimuotoinen klusteri vanhoista tietokoneista. Idea oli hauska, ja pääsin projektissa sellaiseen vaiheeseen, jossa ns head-nodella pyöri tarvittavat palvelut ja teoriassa MPICH2 oli asennettuna, jotain säätämistä jäi vielä ssh:n ja avainrenkaiden kanssa. Jätin projektin siihen, koska ns muut kiireet tulivat eteen. Aloin viritellä ideaa uudelleen hiljattain, kun tein vähän siivousta ja löysin osan koneista (ison osan olin jo vienyt kierrätykseen).

Serkullani oli ylimääräistä rautaa, sillä hän harrastuksensa vuoksi hankkii koneita kotiinsa ja hankkiutuu vanhemmasta päästä eroon. Tällä kertaa kategoriassa "hyötykäyttöön halvalla" oli vanhempi neliydinprosessorilla varustettu kone ja kaksi GeForce GTX 580- näytönohjainta. Mooren laki on toisinaan hieman hämmentävä: yksi tällainen näytönohjain, joka nykyisin on vakavalle käyttäjälle "ei tee mitään"- tasoa, sisältää (tosin hyvin rajoitetulla käskykannalla) laskentatehoa saman verran kuin top500- supertietokoneet 90-luvun puolivälissä, ja kahdella tällaisella olisi ennen vuotta 1990 voinut rakentaa maailman suorituskykyisimmän tietokoneen.

Kasasimme tästä raudasta minulle konetta, jonka tarkoitus olisi lämmittää (kyllä, lämmittää) olohuonetta kylminä talviaamuina. Idea oli suunnilleen seuraavanlainen: Kone laskisi kahdella näytönohjaimellaan ja neljällä prosessorillaan aamuyöllä Boinc:ia, ja muina aikoina toimisi pääosin mediaserverinä.

Ongelmat alkoivat heti alussa, sillä virtalähteessä ei ollut riittävästi piuhoja. Vaihdoimme virtalähteen, mutta kone ei herännyt juuri lainkaan kun kaksi näytönohjainta oli kytkettynä. Koetimme kombinatorisesti eri vaihtoehdot ja totesimme että vain yksi kerrallaan voi olla asennettuna. Sen jälkeen kävi ilmi, että osa muistikammoista ei läpäissyt testejä, joten muistin määrä tipahti neljään gigatavuun. Asensin Xubuntun, ja kaikki näytti menevän hyvin. Kotona kuitenkin huomasin että näytönohjain ilmeisesti toisinaan v*****lee ja kone hyytyy. Sen verran sain toimimaan, että tiedostojen jakaminen toimii vaimon Windows-koneen kanssa niin päin, että "serveri" näkee jaetut hakemistot. Vaihdoin näytönohjaimen ajurin ja kaatuilu näytti loppuvan, mutta ääni lakkasi toimimasta. Yöllä luovutin ja jätin boincin pyörimään, nyt aamulla kone oli kaatunut; Boinc pyöri vielä, mutta hiiren kursori oli jumissa, ja kun yritin avata konsolin, sain hetkeksi ruudulle virheilmoituksen joka näytti viittaavan  näytönohjainvikaan. Sain ajettua koneen alas semi-hallitusti, sillä jotain oli vielä sen verran pystyssä että virta katkesi parinkymmenen sekunnin päästä kun olin painanut kytkintä, eli en joutunut vetämään powerista sähköjä pois.

Nyt haasteet jatkuvat. Olin unohtanut miten hauskaa, sellaisella kummallisen masokistisella tavalla, tämä säätäminen on.


maanantai 18. elokuuta 2014

Ajolähtö

Kuten lukijat suureksi osaksi tietävätkin, määräaikainen "virkani" päättyy vuoden vaihteessa ja akateeminen urani mahdollisesti päättyy. Olen lueskellut vuosien saatossa erinäisiä kirjoitelmia akateemisen uran ankeudesta, vaikeuksista, vaativuudesta, ja huonosta palkkauksesta. Osan näistä kirjoitelmista olen kirjoittanut myös itse.

Systeemisiä ongelmia on, sitä en voi kieltää, mutta suurin osa valituksesta on itseasiassa turhaa ja perustuu vääriin käsityksiin ja vääränlaiseen asenteeseen; oletan tämän johtuvan siitä että ihmisillä on idealisoitu kuva akateemisesta urasta ja tätä idealisaatiota on ylläpidetty vielä 20 vuotta sitten julkisin varoin. Muutos on kuitenkin jo tapahtunut ja edessä olisi jo kauan aikaa sitten ollut sopeutuminen. Oma tragediani on oikeastaan se, että olen elänyt murroksen kynnyksellä oikeastaan koko elämäni. Lama-aika oli Suomessa huipussaan kun olin itse vielä koululainen. Kirjoitin ylioppilaaksi samana vuonna kuin Suomi liittyi Euroopan unioniin, ja lamasta toipuminen oli kovassa vauhdissa Nokian vetämänä opiskeluaikoinani. 

Opiskelijamäärien kasvattaminen tekniikan alalla alkoi juuri kun aloitin opintoni. Sinä vuonna kun itse pyrin opiskelemaan, useat varsin menestyneet lukiotoverini jäivät ilman tavoittelemaansa opiskelupaikkaa silloisessa Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Apukoulun priimuksena tieni oli jotenkin vähän turhan sileä, sillä työmarkkinat opiskelemillani aloilla vetivät hurjasti väkeä ja saatoin ylläpitää illuusiota siitä, että valitsin useiden vaihtoehtojen joukosta juuri sen mitä aloin tehdä. Tämä oli ensimmäinen väärinkäsitykseni. Tosiasiassa ajauduin akateemiselle uralle, koska en oikeasti edes viitsinyt miettiä mitä teen. Paria teollisuuspalveluiden parissa viettämääni kesätyötä lukuunottamatta en edes ole allekirjoittanut kuin yhden työsopimuksen, kun virkasuhteet muutettiin työsuhteiksi. Valintani olivat aina tosiasiassa helpoimpia, ns default-valintoja.

Tein väitöskirjaani viisi vuotta sillä idealla, että se syntyy "siinä sivussa", kun muulta elämältä ehtii; koin pääasialliseksi työkseni luennoinnin, ja tämä pitikin tavallaan paikkaansa koska vaativammilla algoritmikursseilla oli paljon väkeä ja kukaan muukaan ei niitä oikeastaan halunnut pitää. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: Pidän kyllä tutkimuksesta, mutta teoreettinen tutkimukseni ei tapahtunut minkään tutkimusryhmän ja/tai projektin puitteissa vaan ainoastaan kirjoitin ideoitani paperille ja julkaisin ne. Tällainen ajattelu sopii ehkä matemaatikoille, mutta olin valitettavan tietämätön, uppiniskainen ja sinisilmäinen, ja ajattelin että jos vain tuotan tasaisesti papereita, niin urani etenee ilman sen kummempaa pähkäilyä. Näin se oli toiminut edellisellä sukupolvella, joten miksi minä olisin ollut poikkeus? Tämä oli kuitenkin virhe, johon havahduin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kaksi vuotta väittelyn jälkeen: Jotain pitäisi tehdä.

Siinä vaiheessa "strateginen" painopiste oli että tutkimuksessa pitäisi olla kansainvälistä yhteistyötä. Silloisen yliassistentuurini alkaessa tavoitekeskustelussa esitettiin "dosentin pätevyyden" saavuttaminen. Perinteisesti tämä on tulkittu niin, että tutkimusvolyymin tulisi vastata toista korkeatasoista väitöskirjaa. Kaksi vuotta väittelemisen jälkeen käärin vihdoin hihat ja aloin tuottaa, ja parin vuoden päästä minulla oli kasassa vaadittava volyymi vaikka kahteen uuteen nippuväitöskirjaan, ja kaikki tutkimus oli tehty nimekkäiden ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa.

Tässä kohtaa kuitenkin kävi ilmi että maalitolppia oli siirretty parin vuoden aikana: Dosentuureja ei enää myönnettäisi yliopiston omille kasvateille elleivät nämä tuo sisään rahaa. Tämä oli sikäli kummallinen linjaus, että esimerkiksi Akatemian hankkeita ei voi hakea, jos ei ole dosentuuria. Ensimmäisenä totesin, että stop, nyt täytyy vetää henkeä, joten lähdin vuodeksi Singaporeen. Päätin että OK, aletaan sitten tykittää hakemuksia.

Nyt toinen viisivuotiskauteni on päättymärrä. Vuoden 2010 jälkeen olen tehnyt laskujeni mukaan 13 erilaista rahoitushakemusta, joista tasan yksi (1), Tekniikan edistämissäätiön post-doc- avustus, sai myönteisen päätöksen. Yliopiston virallinen kanta on, että minun työni ei ole vaatimustasoltaan sellainen jossa rahoituksen hankkiminen on omalla vastuullani; kuitenkin työni arvioidaan sen mukaan, onnistunko rahoituksen hankkimaan. Tämä on mielenkiintoinen tilanne. En kuitenkaan protestoi sitä, että tämä kuuluu työhöni, ainoastaan sitä, että se mitä tehtäväksi väitetään ja se mitä tosiasiassa edellytetään eivät ole sama asia. Tämä väärinkäsitys on se, minkä korjaaminen korjaisi paljon ja säästäisi paljolta valittamiselta. Koska työnantaja todellisuusessa edellyttää asiaa X, mutta väittää edellyttävänsä asiaa Y, niin tekemällä asiaa Y, ura tyssää siihen mitä on tekemässä, ja seuraavissa YT-neuvotteluissa tällaiset ihmiset laitetaan ulos tai heidän määräaikaisuuttaan ei uusita.

Akateemisen uran varsinaisia edellytyksiä ja odotuksia yksittäisissä tilanteissa minusta ei ole juurikaan syytä kritisoida. Olisi toki mielekästä, jos työtä voisi "vain tehdä", eli kun löytää sen tason jolla omaa työtään haluaa jatkaa, sitä voisi jatkaa ja antaa niiden siirtyä muihin tehtäviin joita se kiinnostaa. Tutkimus (ja mielestäni myös yliopistotason opetus) on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että pysähtyminen vanhan hyväksi havaitun tekemiseen on itseasiassa takapakkia,  joten voidaan perustella sitä että uusiin asioihin tulisi aika-ajoin siirtyä. Parhaat tutkijat eivät kuitenkaan ole usein hyviä johtajia, ja kuitenkin, mitä parempi tutkija yksilö on, sitä nopeammin hänen oletetaan siirtyvän johtotehtäviin. Tiedän muutamiakin tapauksia joissa nuorena "menestynyt" henkilö on mennyt parhaiden tutkijavuosiensa osalta jossain määrin hukkaan, koska ei ole päässyt keskittymään tutkimukseen vaan joutunut manageroimaan muiden tutkimusta. Kuten eräs kolleegani -- aikanaan saman ikäinen ja samassa uravaiheessa kuin minä nyt -- totesi, akateemisen uran suurin ongelma on siinä, että jos todella pidät tutkimuksesta, niin työnantajan näkökulmasta se asia jolla sinut "palkitaan" kun teet sen mahdollisimman hyvin, on työtehtävä jossa et saa tehdä sitä, missä ole hyvä ja mistä pidät.

Itse en ole kaksinen tutkija, jos sillä tarkoitetaan kammiossaan itsenäisesti ideoivaa neroa. Itseasiassa, olen paljon parempi  kehittämään eteenpäin muiden ideoita. Ajatukseni ja analyysini etenee liiaksi syvyyteen ensin- tyylisesti, jotta olisin oikeasti hyvä miettimään mitään suuria linjoja tai tekemään merkittäviä avauksia. Pidän ongelmanratkaisusta, ja kun muilla on uusia ongelmia, heitän mielelläni kaiken ja alan generoida ratkaisuideoita. Toimin siksi parhaiten ryhmässä; ryhmässä jota minulla ei ole juuri nyt.

Haen tämän syksyn haussa Akatemiatutkijan rahoitusta viideksi vuodeksi. Lisäksi toimin haamukirjoittajana yhdelle akatemiahankkeelle. On todennäköistä, että joudun vuodenvaihteessa puolen vuoden pätkälle, jota ei jatketa mikäli kumpikin hakemuksista kariutuu. Mikäli näin käy, lopetan tämän bloginkin kokonaan, koska en ole enää "tiedemies", eli en tee tutkimusta työkseni.

Jos taas rahoitus myönnetään, joudun manageroivaan rooliin, enkä silloinkaan oikeastaan saa enää tehdä sitä, mistä tutkimuksessa eniten pidän. Tilanne on hieman kiusallinen.