keskiviikko 9. elokuuta 2017

Sosiaalinen media ja Kärpästen Herra

Muistan lapsuudestani muutamia ikään kuin vinjettejä tilanteista joissa on riidelty tai, kuten minun lapsuudessani joskus kävi, tapeltu. Sanoilla ja teoilla näissä tilanteissa on usein ollut vain yksi tarkoitus: satuttaa, vahingoittaa, tai aiheuttaa mielipahaa. Haukkumasanoissa usein ei ollut mitään varsinaista merkitystä, ne olivat pikemminkin eräänlaisia taikasanoja, joilla haluttiin osoittaa että nyt, minä sanon sinulle jotain rumaa, josta sinulle kuuluu tulla paha mieli. Yleiskäyttöisiä tällaisia oli "paskapää", "homo" tai "kusipää", usein edessä oli vielä "vitun", koska se voimisti sitä, miten ikävästi halusimme sanoa toiselle -- niin, kyllä minäkin tällaisia haukkumasanoja käytin lapsena.

Harvan riidan aihetta oikeastaan muistan. Yleensä kai kyseessä oli väärinkäsitys tai yksinkertainen ristiriita; yksi halusi pelata jalkapalloa, toinen kiivetä kalliolle ja kun ei yhteisymmärrystä syntynyt, niin lopulta alettiin nimitellä. Joskus riita tuli erimielisyydestä joka koski jotain tosiasiaa kuten sitä, onko Afrikassa tiikereitä, tai mikä oli sen tietyn Transformers-robotin nimi. Lopulta se, mitä toinen oli oikeastaan sanonut muuttui epäolennaiseksi, kun tunteiden kuumentuessa syntyi halu satuttaa toista ihmistä ja tämä halu ja tunne ohitti kaikki muut pyrkimykset.

Huolimatta hetkellisestä aidosta halusta loukata toista, useimmiten tunteiden purkauksen jälkeen harmitti kumpaakin. Tunnekuohun helpottamisen jälkeen sovinto yleensä löytyi nopeasti. Erityisesti tämä piti paikkansa silloin kun riita meni niin pahaksi että käytiin toiseen käsiksi. Tappelun tai toisen satuttamisen jälkeen seurasi aina yleensä molemminpuolinen katumus ja yhteinen kokemus synnytti aidon empatiakokemuksen.

Kun kasvoimme isommiksi, voiman ja massan lisääntymisen myötä fyysisten yhteenottojen riskit kasvoivat niin suuriksi että tappelut loppuivat. Tässä odotan lukijoiltani sen verran lukeneisuutta, että William Goldingin klassikkoteos "Kärpästen Herra" on joko luettu tai ainakin sen sisältö pääpiirteittäin tunnettu. Meidät laitettiin lukemaan se lapsena koulussa. Kirja on ihastuttavan kauhea, ja lukiessani kuvittelin sen oikeasti kertovan siitä mitä tapahtuisi jos lapset joutuisivat muodostamaan yhteyskunnan. Se oli osa kasvamista, ja hyvä niin. En voi sanoa varmaksi vaikuttiko Kärpästen Herra ajatteluuni oikeasti, mutta mielikuvissani sen kauheus sai minut ajattelemaan että tunteiden valtaan antautuminen ei kuulu aikuisten yhteiskuntaan.

Sittemmin erimielisyydet ajankäytöstä tai faktuaalisista asioista ratkottiin muilla keinoilla. Joko neuvottelemalla, tai perehtymällä relevanttiin materiaaliin, perusteluihin joita toisella oli oman näkemyksensä tueksi. Vielä myöhemmässä vaiheessa kuvaan tuli sen ymmärtäminen, miksi toinen ihminen arvostaa eri asioita, ja miten tämä johtaa erilaisiin käsityksiin siitä, millainen toiminta on hyödyllistä ja millainen haitallista.

Osmo Soininvaara on kirjoissaan ja blogillaan vuosien saatossa kertonut miten Vihreissä aikanaan pyrittiin siihen että puolueen kannan ratkaisee se, minkä puolesta on parhaiten argumentoitu. Hän on myös peräänkuuluttanut tällaisen ajattelun perinteen jatkamista ja laajentamista. Olen itsekin pyrkinyt sellaisen ajattelun kultivoimiseen. En aina, enkä kaikessa kirjoittelussa jota olen harrastanut tällä blogilla. Enkä aina muutenkaan.Tyyliseikkana tai jonkin emotionaalisen tilan ajamana olen turvautunut trollaamiseen , kuten tahalliseen kärjistykseen, sarkasmiin ja omien näkemysteni esittämiseen äärimmäisinä tai jopa täysin omista poikkeavien näkemysten esittämiseen karikatyyreinä. En ole puhdas ja synnitön, eikä sitä ole kukaan meistä. Se, joka itsestään tällaista väittäisi, valehtelisi.

Tällä viikolla minua on aidosti järkyttänyt "skandaali", joka seurasi muistiosta, jonka Googlen työntekijä oli kirjoittanut. Järkytykseni ei johtunut niinkään siitä someraivokampanjasta joka tästä seurasi, vaan melko fiksuina pitämieni ihmisten reaktioista asiaan.

Lyhyesti, muistion tarkoituksena on esittää argumentteja joiden mukaan Googlen diversiteettiohjelman toimenpiteet ovat epätarkoituksenmukaisia ja potentiaalisesti haitallisia yrityksen toiminnalle ja työilmapiirille. Argumentin keskiössä on se, että pyrkimys täysin tasaiseen sukupuolijakaumaan on haitallista koska miehillä ja naisilla on erilaisia preferenssejä osin biologisistakin syistä, ja siksi naisia päätyy vähemmän teknologia-alalle. Tästä johtuen yritykset muuttaa "epäsuhtaa", ja aivan erityisesti, yritysilmapiiri jossa avoin keskustelu diversiteetistä on kielletty, johtavat ongelmiin. Asiasta kirjoitti myös Suomessa Iltalehti.

Toivon lukijoiltani sen verran kärsivällisyyttä, että he todella lukevat muistion.  Lisäksi toivon että lukijat katsovat oheisen videon.  Se on peräisin sinänsä roskaviihdettä edustavasta TV-sarjasta, mutta se esittää erään tyyppisen argumentin. Siinä puolustusasianajaja argumentoi, että valamiehistön on tehtävä päätöksensä niiden faktojen perusteella jotka on esitetty, ja nimenomaan sen suhteen että onko syyttäjä onnistunut esittämään faktat siten, ettei kohtuullista epäilyä syytetyn syyllisyydestä ole; Ei sen perusteella miltä heistä tuntuu

En pidä ajatuksesta, jonka mukaan argumentin esittäminen jostakin mekanismista tai toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta olisi "oikein" tai "väärin" sen perusteella, onko se "totta" tai ei. Se, mikä on totta -- tämä on hieman eri asia kuin se, mikä on fakta -- on hyvin usein laajasti ajateltuna tulkinnanvaraista. Fakta taas on ilmeinen tosiasia joka kokolailla kiistatta on joko niin tai näin. Raja tietenkin on häilyvä.

Faktojen tahallinen esittäminen väärin tunnetaan yleisemmin valehtelemisena. Jos joku esittää argumenttinsa tueksi vääriä faktoja, hän joko erehtyy tai valehtelee. Erehtyminen voi johtua monesta asiasta, esimerkiksi henkilö on saattanut lukea lehdestä väittämän joka on alunperin ollut väärä, tai tulkita faktaksi väittämän joka on ollut (sittemmin vääräksi osoittautunut) spekulaatio. Erehtyminen voi myös olla seurausta siitä, että henkilö tekee virheen vetäessään johtopäätöksiä faktoista.

Kun Googlen muistio levisi sosiaalisessa mediassa, se useimmiten jaettiin evästyksellä "Anti-diversity memo", mikä taas antaa ymmärtää että muistion sisältö olisi ollut ylipäätään diversiteetin vastainen, eli peräänkuuluttanut pikemminkin homogeenisyyttä. Tämä on faktojen esittämistä väärin, suurin osa jakamista jatkaneista erehtyi tässä suhteessa, sillä harva heistä oikeasti luki muistion. Muutama kyllä väitti lukeneensa sen, mutta pitäytyi alkuperäisessä tulkinnassaan. Tällaisessa tilanteessa siis henkilö valehtelee, joko siinä että olisi lukenut muistion, tai sitten siinä että se olisi ylipäätään diversiteetin vastainen.

Niille, jotka ovat tähän asti päässeet lukematta muistiota, huomauttaisin, että muistion aloituslause kuuluu: "I value diversity and inclusion, am not denying that sexism exists, and don’t endorse using stereotypes."

Sosiaalisessa mediassa tapahtunut henkilön teilaaminen oli tässä tapauksessa melko ennustettava ja yllätyksetön lopputulos. Se oli samaa suuruusluokkaa ja seurauksiltaan ehkä vastaava -- aika näyttää -- kuin Tim Huntin tapaus pari vuotta sitten. Kaikkihan muistavat Nobel-voittajan, joka törkeästi solvasi naisia, sanoi etteivät nämä sovellu laboratoriossa työskentelyyn sillä naisten ja miesten välille syntyy rakkaussuhteita.

Faktoja toki siinäkin esitettiin, mutta todellisuus oli radikaalisti toinen kuin someraivokampanja antoi ymmärtää. Hunt tosiasiassa esitti väittämänsä viitaten siihen tosiasiaan että hän oli itse tavannut vaimonsa, joka oli myös ammattitutkija, työnsä parissa ja esitti asian itseironisena vitsinä. Vitsin esittämisen jälkeen hän jatkoi puheessaan korostaen sitä, kuinka tärkeässä asemassa naisten koulutus on Etelä-Koreassa ollut ("tapaus" sattui Koreassa järjestetyillä naistutkijoille suunnatuilla lounaskutsuilla, missä Hunt oli kutsuttu puhumaan) ja kuinka tärkeässä roolissa naistutkijat ovat kansallisen tutkimusyhteisön luomisessa.

Tämä fakta ei tietenkään kiinnostanut ketään niin paljon kuin se tunne, joka herää kun asiayhteydestä irrotettuja palasia jaetaan ja yhdessä ollaan vihaisia. Lapsenomainen raivo ottaa vallan, ja se mikä alunperin oli "riidan" aiheena unohtuu täysin.

Toisin kuin lapsilla, someraivoa ei kuitenkaan seuraa katarsis, kättä päälle lyöminen ja toverillinen sovinto. Ihmisen elämä on tuhottu ja tuhoamiseen osallistunut kuoro vain jatkaa ilkkumistaan. Väärästä mielipiteestä -- oikein tai väärin -- tuomitun oikeusturvasta ei kukaan ole kiinnostunut, tai jos joku tällaisesta kohtuuttomuudesta uskaltaa huomauttaa, tätä uhataan saman tribunaalin tuomiolla.

Vasta aikuisena tajusin, että lasten maailma tappeluineen ja riitoinen ei muistuta Kärpästen Herraa.  Kärpästen Herra ei ole varoitus nuorille siitä, että heidän tulee jättää lapselliset tapansa ratkaista konflikteja. Kun ihmiset pöyristyvät jostakin, on lopulta aivan sama mikä se on, mistä he pöyristyvät. Google-muistion tapauksessa ketään ei oikeasti kiinnosta mitä siinä sanotaan. Riittää että joku on keksinyt leimata sen vääränlaiseksi. Sen jälkeen sosiaalisen median infantiili laumaa alkaa messuta
Sika tappakaa, kurkku leikatkaa

maanantai 7. elokuuta 2017

Sekalaisesti monesta asiasta

Juoksusta

Juoksin sunnuntaina koeluontoisen juoksun. Kyseessä oli 12km vauhtikestävyys, jossa yritin ylläpitää puolimaratonin tavoitevauhtiani. Epäonnistuin, sillä pystyin ylläpitämään tavoitevauhtia vain hieman yli 3 kilometriä, tämän jälkeen vauhti hidastui. Ensimmäiset kolme kilometriä kulkivat varsin helpon oloisesti noin 4:50/km tahtia. Vielä hieman ennen kolmen kilometrin kohtaa ajattelin, että tätä voisi ylläpitää todennäköisesti jopa 20 kilometriä, sillä syke oli maltillinen, noin 170. Arvioin aiemmin anaerobisen kynnyksen menevän siinä noin 175 paikkeilla.

Kuitenkin, jotenkin aika tarkalleen kolmen kilometrin kohdalla syke äkkiä nousi ja pian vauhtia oli pakko pudottaa. Loppumatka sujui melko tasaiseen 6min/km tahtiin, joskin kymmenennen kilometrin vedin "kiukulla" noin viiteen minuuttiin. Koko matkaan kului 1:08, keskivauhtina 5:41.  Jos optimistisesti ekstrapoloin tästä, niin hidastamalla kilometrivauhdin viiteen ja puoleen minuuttiin, voisin ehkä nykykunnossa pystyä juoksemaan puolimaratonin alle kahteen tuntiin. Ottaen huomioon että ennätykseni on hiukan alle 1:48, tätä ei voi pitää kovin hyvänä tuloksena, olkoonkin että minulla on massaa noin 20 kiloa enemmän kuin ennätyksen juostessani.

Massasta on selvästi haittaa juostessa.

Tekoälystä ja tietoisuudesta

En useinkaan jaksa osallistua keskusteluihin joissa pohdiskellaan siitä onko ns aito tekoäly mahdollista vai ei. Törmäsin tänään taas käsitykseen, jonka mukaan ns aito tekoäly vaatii että toteutetaan tietoisuus ja että tämä muka olisi jonkinlainen selkeä tavoite. Kun kyselin hieman enemmän, niin tämä henkilö kaipasi konetta jolla on tunteita.

En oikein edes tiedä mistä tätä pitäisi lähteä purkamaan. Yleisesti alan ihmisten käytössä oleva hieman humoristisesti muotoiltu määritelmä on, että aitoa tekoälyä, on kaikki se, mitä emme vielä osaa tietokoneella tehdä. 1960-luvulla uskottiin että kun kone pelaa shakkia, se on aidosti älykäs. Vähän myöhemmin uskottiin että kun se voittaa kaikki ihmiset, se on aidosti älykäs. Sitten uskottiin että kun kone ymmärtää puhetta tai tunnistaa kuvia, kyllä se sitten on älykäs. Tai kun se osaa keskustella ihmisen kanssa niin, että keskustelija ei arvaa sen olevan kone.

Kaikki nämä tavoitteet on sittemmin saavutettu, mutta aitoa tekoälyä ei vaan ole kuulunut. Tämä johtuu tietenkin siitä että kukaan ei koskaan ole oikeasti asettanut sellaisia selkeitä kriteereitä jotka täyttävä kone olisi aito tekoäly. Toki monet ovat sanoneet toistuvasti, että "no sitten kun kone on oikeasti tietoinen" tms, mutta tämä ei tarkoita mitään, koska tietoisuudelle ei anneta mitään sellaista määritelmää johon konetta voisi verrata ja todeta että onko se vai eikö se ole "oikeasti tietoinen".

Oma argumenttini oli, että yksinkertaisin tietoinen kone on termostaatti. Sillä on kaksi (tai joskus useampia!) tunnetta; sen on joko kylmä tai kuuma. Se reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin tavalla joka riippuu sen sisäisestä tilasta. Ja se tietää onko se päällä vai pois.

Tämä "määritelmä" -- sellainen voidaan kaivaa tästä  jos niin halutaan -- on useimmille asiasta kiinnostuneille epätyydyttävä, ja kun sen mainitsemaani keskusteluun toin, minua syytettiin vitsailemisesta ja trivialisoimisesta. Lisäksi toinen henkilö selitti että "elottomat kappaleet eivät voi olla tietoisia". Tässä kohtaa meni minulla kämmen kasvoille.

Tässä kohtaa olen erinäisissä yhteyksissä törmännyt erilaisiin "vasta-argumentteihin", kuten siihen että et voi tietää onko asia niin. Ei, en voi tietää onko asia niin, sillä en tiedä mihin asiaan kanssakeskustelija oikeastaan viittaa. Oletan että hän viittaa "tietoisuuteen", mutta tämä tehdään aina jotenkin sellaisella tavalla että kun kaivelen vähänkän enemmän sitä, mitä toinen tarkoittaa, paljastuu kerta toisensa jälkeen ettei hän tarkoita yhtään mitään.

Minusta näyttää kovasti siltä, että ihmiset muistuttavat Westworld-sarjan robotteja mutta käänteisesti. Tietoisuus ei todellisuudessa "näytä miltään", mutta ihmiset kuvittelevat näkevänsä sen jossain.  Selitän tämän niille, jotka eivät sarjaa ole katsoneet tai jotka eivät ymmärrä mihin viittaa. Kyseisssä TV-sarjassa siis villin lännen-teemaisessa huvipuistossa on ihmisenkaltaisia robotteja jotka käyttäytyvät kuin aidot ihmiset ja jopa kuvittelevat olevansa ihmisiä. Niillä on havainto-ohjelmoinnissaan suojamekanismi, joka estää niitä näkemästä asioita jotka paljastaisivat niille todellisuuden. Tyypillinen toteamus asiasta joka "ei kuulu" niiden kokemuspiiriin on "It doesn't look like anything to me".

On toki mahdollista että olen itse pelkkä robotti, tai että minulla itselläni ei jostain muusta syystä ole lainkaan tietoisuutta, ja siksi aina kun ihmiset puhuvat tietoisuudesta minusta tuntuu että he puhuvat höpöjä. Toki minullakin on mielessäni ajatuksia, muistoja, tuntemuksia jne. Koen että äänillä on väri ja muoto, abstrakteilla käsitteillä erilaisia fyysisiä ominaisuuksia, tunnen lähes fyysisinä tuntemuksina monet tavanomaisetkin ajatukset. Kaikenlaiset havainnot ja ajatukset herättävät minussa paljon erilaisia mielensisältöjä.  Kuitenkaan en näe mitään syytä miksi nämä havainnot olisivat jotain maagista tai mystistä.

Kun taikuri tekee taikatempun jota emme ymmärrä, me tiedämme että se on pelkkä illuusio, temppu. Aistimme kertovat meille, että kolikko ilmestyy tyhjästä tai että meidän ajatuksiamme on luettu, tai että nainen on sahattu kahtia. Tiedämme kyllä, että näin ei tapahdu oikeasti, mutta olemme vaikuttuneita. Silti me herkästi uskomme efektiivisesti magiaan kun joku puhuu tietoisuudesta.

Tämä silmänkääntötemppu on meillä aivoissamme; en väitä että tiedän tarkkaan miten aivot sen tekevät, mutta kaikki vihjeet viittaavat siihen että tietoisuus on pelkkä taikatemppu. Siksi en ole kovin kiinnostunut koneista jotka uskovat olevansa tietoisia. En näe tätä kysymystä relevanttina, vaan pikemminkin eräänlaisena harha-askeleena tekoälyn tutkimuksessa.



Alastair Reynoldsin Poseidon's Children- trilogiassa mainitaan tekoälyjen rotu, joka on optimoinut oman rakenteensa sellaiseksi, ettei sen edustajilla ole enää tietoisuutta lainkaan. Kirjassa otetaan kanta, jonka mukaan tietoisuus on seurausta yksinkertaisesta takaisinkytkentärakenteesta, jonka optimoiminen johonkin tarkoitukseen lopulta hävittää takaisinkytkennän, minkä jälkeen tietoisuus on lopullisesti menetetty, eikä sitä edes osata kaivata kun se on kerran mennyt. En ota kantaa tähän, mutta oma näkemykseni on suunnilleen se, että mikä hyvänsä takaisinkytketty järjestelmä on tietoinen, eikä mitään muuta tietoisuutta ole olemassa. Sellaisen varauksen jätän, että jos järjestelmä on lisäksi (suunnilleen, mutatis mutandis, ja korkeintaan muistirajoituksin) Turing-vahva, niin sen tietoisuus on tietysti mielenkiintoisempaa kuin vaikkapa termostaatin tietoisuus.


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Puolimatkassa jonnekin

Juoksin lauantaina 21.3km. Reitti kulki Länsi-Hervannasta etelään Ruskontielle. Ruskontietä jatkoin reitillä joka kulki Annalan läpi, Kaukajärven eteläpuolta, Finninmäen pohjoispuolta, Turtolan eteläpuolta, Korkinmäen pohjoispuolta, Muotialan ja Nekalan eteläpuolelta Koivistonkylän/Nirvan ja Lahdesjärven rantareitin kautta takaisin Hervantaan. Siinä kohtaa matkaa oli vasta noin 19km, joten suuntasin vesitornilta Hervannan keskusurheilukentälle ja juoksin neljä kierrosta kentän ympäri, ja sain matkan täyteen palatessani neljännen kierroksen jälkeen Lindforsin katua Länsi-Hervantaan.

Aikaa lenkkiin meni noin 2:14. Keskivauhti oli maltillinen 6:17/km. Nopein kilometri oli kahdeskymmenes, jonka juoksin radalla aikaan 5:25. Ainoastaan parissa isommassa mäessä tunsin minkäänlaista "hapottelua" eli lihasväsymystä. Ensimmäiset noin neljä kilometriä kärsin jonkainasteisesta penikkavaivasta. Vettä ei kulunut tällä kertaa kuin vajaa litra -- eipä sitä enempää ollutkaan mukana. Kaksi kertaa pysähdyin hieromaan polveani, sillä ITBS hieman vihoitteli. Ensimmäinen oli noin 8 kilometrin kohdalla, kipu loppui heti kun pysähdyin ja hieroin polven sivua. Toisen kerran noin 18 kilometrin kohdalla rankan nousun jälkeen.

Keskisyke matkalla oli 163. Se voi kuulostaa korkealta, mutta työsykkeeni ovat aina olleet hyvin korkeat. Nopeita kierroksia juostessani sykkeeni on noussut ajoittain 193:een, ja mäkiä sprintatessa olen saanut sen nousemaan lähes kahteensataan. En ole testannut missä kohtaa aerobinen ja anaerobinen kynnys minulla ovat, mutta 163 ei vielä ole lähelläkään anaerobista.  Esimerkiksi kun kävelen ylämäkeen niin, että hengitys hieman kiihtyy, sykkeeni nousee helposti noin 140:een.

Aerobinen kynnys siis viittaa siihen rasituksen tasoon -- josta taas proxynä on tietty syke -- jossa energiantuotannossa glykolyysi alkaa tuottaa merkittävän osan energiasta. Glykolyysi tekee glukoosista energiaa, eli käytännössä ATP:tä. Prosessi on monimutkainen, mutta olennaista siinä on, että glukoosi, NAD+,  2 ADP:tä ja kaksi fosfaattia muodostavat 2 pyruvaattia, 2 ATP:tä, 2 H+- ionia, 2 NADH-molekyyliä, 2 vesimolekyyliä ja 2 ATP:tä.   Seuraavaa "kierrosta" varten H+-ioneista pitää päästä eroon (ne happamoittavat solua) ja NADH pitää hapettaa NAD+- ioniksi. Tämä puolestaan tapahtuu joko hapen kanssa mitokondriossa, tai anaerobisesti. Anaerobinen prosessi muuttaa pyruvaatin, NADH:n ja H+- ionin laktaatiksi ja NAD+-ioniksi; tämä ei vaadi happea.

Kumpaakin tapahtuu käytännössä aina, kun glykolyysiä tapahtuu. Se, missä määrin aerobinen prosessi dominoi, voidaan päätellä laktaatin, eli kansanomaisesti "maitohapon" määrästä. Käytännössä tämä menee niin, että laktaatin määrä kasvaa rasituksen intensiteetin ylittäessä aerobisen kynnyksen. Kun rasitus pysyy tasaisena, myös laktaatin määrä pysyy tasaisena. Anaerobinen kynnys puolestaan on se rasituksen taso, jossa laktaatin tuotanto ylittää sen poistumisen. Jälleen huomautan, että tämä on epätäsmällinen karakterisointi, alla oleva metabolia toimii paljon monimutkaisemmin, eikä laktaatti itsessään ole esimerkiksi väsymyksen syy, vaan ainoastaan toimii tässä mielessä mittarina.

Teoriassa Anaerobisen kynnyksen alittavaa rasitusta voidaan ylläpitää niin kauan kun glukoosia riittää. Esimerkiksi kestävyysurheilijat harrastavat ns. hiilihydraattitankkausta jotta glukoosia olisi enemmän suorituksen ajaksi. "Kilpatahtinen" harjoittelu on siten teoriassa harjoittelua mahdollisimman tarkkaan juuri anaerobisen kynnyksen kohdalla, kun puhutaan sopivan mittaisista suoritteista. Pidemmillä kestävyysmatkoilla täytyy joko tankata energiaa matkan aikana tai sitten rasitustason pitää olla riittävän alhainen jotta rasvametabolia -- joka on jonkin verran hitaampaa kuin glykolyysi -- ehtii mukaan.

Kun neljä vuotta sitten juoksin puolimaratonin kilpailussa, keskisykkeeni oli noin 180. Tätä voinee pitää jonkinlaisena arviona siitä, mikä anaerobinen kynnys tuolloin oli. Selvää on, että anaerobisen kynnyksen merkittävästi ylittävää rasitustasoa ei voi mitenkään pitää yllä yli puolitoista tuntia kestävän juoksun ajan.

Jos arvioisin että anaerobinen kynnykseni tällä hetkellä olisi noin 176, niin juoksun käyriä tutkimalla näyttäisi siltä että matkavauhtina tämä tarkoittaisi noin 5:10 per kilometri, eli karkeasti noin 109.02 minuuttia puolimaratonille, eli noin 1:49 ja sekunteja päälle, niukin naukin alle 1:50. Ennätykseni on 1:47, eli ennätyskunnossa ei olla vielä, sillä tämä laskelma on optimistinen ja edellyttää että kaikki menee nappiin. Ei polvi- tai selkävaivoja, ei yllättäviä vatsavaivoja, lihaskramppeja, unettomuutta jne.

Voimaharjoittelussa on otettu nyt aika tavalla takapakkia. Keskiviikkona 150kg jäi maastavedossa maahan, 120kg ei tullut perjantaina kyykyssä kuin 2x3, ja 60kg ei tullut pystypunnerruksessa kuin kahdesti tänään. Myöskin leuanveto jäi vaatimattomaksi. 5x5 kehonpainolla meni kevyesti, mutta 17.5kg lisäpainoilla ei vedetty kuin 2/4/2 tänään. Rinnalleveto sujui perjantaina ongelmitta, mutta painoa ei ollut kuin 65kg. Jälkikäteen selkä oli hieman kipeänä. 92.5kg tuli viisi toistoa penkissä.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Treenistä, keskeltä lomaa

Juoksin jälleen vajaan lenkin lauantaina. Tälläkin kertaa polvi kipeytyi, nyt noin 16km kohdalla. Vauhtia oli tällä kertaa enemmän ja muutenkin kunto tuntuu kohonneen selvästi. Välittömästi lenkin jälkeen tehtävään hiilihydraatti- ja nestetankkaukseen täytyy muistaa ensi kerralla panostaa.

Aion siis osallistua 9.9. Tampereen puolimaratonille. Aikomus on vakaa, mutta toki polvivamma tms voi vielä muuttaa tilannetta.

Olen siirtynyt nyt harjoitteluun jossa juoksen nopeita lenkkejä kahdesti viikossa ja yhden pitkän ja hitaan. Pikku hiljaa täytyy toisen  nopean lenkin matkaa hieman kasvattaa niin, että toinen on selkeästi nopeusharjoittelu, toinen vauhtikestävyys, ja kolmas sitten hidas ja pitkä. Nostelun kohdalla tämä tarkoittaa lisää takapakkia, mutta syksyllä otan sitten takaisin menetetyt lihakset.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Palautuminen ja ylikunto

Sain lauantaina pitkällä lenkillä pienen varoituksen ylikunnosta. Oikeaa polvea alkoi särkeä noin 15 kilometrin kohdalla. En juossut tällä kertaa paastonneena, vaan olin syönyt aamiaista. Lisäksi olin nesteyttänyt hyvin. Lenkin jälkeen olin huonovointinen, minkä pistin ensin alhaisen verensokerin piikkiin. Syötyäni tuhdin aterian, koin koko kehoni olevan jonkinlaisessa hälytystilassa käytännössä koko päivän. Lisäksi nukuin katkonaisesti seuraavan yön.

Leposykkeeni laski kohtuullisesti aloitettuani keväällä taas juoksemisen. Vuonna 2013 leposykkeeni oli noin 50, mutta se nousi sittemmin noin 70 paikkeille. Nyt se on noin 60, mutta sunnuntaiaamuna se oli noin 70, ja nousi rajusti kun lähdin liikkeelle, joskin se tasoittui pian. En tehnyt varsinaista ortostaattista testiä, mutta veikkaukseni on, että oire viittaa hienoiseen liikaharjoitteluun.

Tämä ei ole sikäli yllättävää, että olen kasvattanut viikkokilometrien määrää kohtuullisen nopeasti. Lisäksi olen ottanut nopeaa juoksua mukaan. Se ei ole sinänsä kovin paha, mutta hermoston toipumiseen pitää panostaa ja sitä ei aina huomaa. Treeniviikko näytti viime viikolla tältä:

Maanantai: Kyykky 1x110kg, pystypunnerrus 4x3x55, leuanvedot 4+1 +15kg painoilla. Kevyt treeni koska viikonlopun pitkä juoksu oli vieläkin jaloissa painamassa.
Tiistai: Juoksu (vauhtivedot) 7x400m; keskivauhtina 4:08/km. Tähtään tässä ennen pitkää 8x400 vetoon noin 3:45 tahdilla, mutta siihen on vielä matkaa. Keskisyke oli maltillinen, mutta maksimit kävivät korkealla, 186:ssa. Vetojen välillä odotin sykkeen putoamista 120:n alle.
Keskiviikko: Kyykky 3x3x107.5kg, penkki 5x87.5kg (ja vähän ykkösiä ja kolmosia päälle), powershrug 3x5x210kg, leuanveto 4x8 kehonpainolla
Torstai: Juoksu (lyhyt VK) 3km Suolijärvellä 5:20/min tahdilla. Keskisyke 166, mutta jos otetaan alusta pois lyhyt lämpö (noin 400m), niin keskisyke oli 169.
Perjantai: Kyykky 3x3x110kg, prässi 3x55kg, mave 1x5x145kg, leuanveto 3x5 (+15kg)
Lauantai: Pitkä peruslenkki 15.7km, keskivauhti 6:20. Hyvin maltillisesta vauhdista huolimatta jouduin hieman vaikeuksiin. Tarkoitus oli juosta 22km, mutta jouduin keskeyttämään. Keskisyke oli 159.
Sunnuntaina lepo, joskin kävelin ehkä noin 10km.

Ostin viime tiistaina Polarin M600-sykemittari/älykellon. Jälkikäteen ajateltuna M430 olisi ollut riittävä ja jopa parempi, sillä en oikeasti tarvitse M600:n Android-wear- ominaisuuksia mihinkään, ja M430:n sykemittarin ominaisuudet olisivat aivan yhtä hyvät ja joiltain osin jopa hieman paremmat.

Polarin Flow- sovellus mittaa aktiivisuutta ja harjoituksia ja arvioi niistä suorituskykyä ja palautumista. Lauantain lenkki oli sovelluksen mukaan "äärimmäinen" -- en ihan ole samaa mieltä --ja sen arvion mukaanolen vasta keskiviikkona kunnolla palautunut rasituksesta. Aion kyllä tänään mahdollisesti käydä kuntosalilla illalla ja ehkä tehdä pari nopeaa vetoa huomenna, mutta torstain VK-lenkkiä en ehkä tee lainkaan.

Ostin uudet kengät myös, sillä vanhat Asicsin vapor 7- kengät olivat nielleet katuja jo 1200 kilometriä, eikä vaimennus oikein enää ollut mitä sen pitäisi. Juoksen jonkin verran mielelläni lähes vaimentamattomalla kengällä, mutta pitkät juoksut rasittavat niveliä liikaa. Pitkät juoksut tosin ovat muutenkin hieman epäterveellisiä, ja jos treenaisin puhtaasti terveyttä maksimoiden, ei olisi mitään järkeä juosta yli 10km lenkkejä.

Edellä mainituista harjoituksista pitkä peruskuntolenkki oli ehdottomasti raskain ja siitä palautuminen kaikkein hitainta. Saatan siirtyä tässä kohta puoleen sellaiseen sykliin, jossa juoksen yli 20km lenkit vain joka toinen viikko, ja joka toinen viikko juoksen "pitkänä" lenkkinä nopeamman kympin tms. Koska en tähtää maratonille, ei ole mitään pakottavaa tarvetta pidentää pitkää lenkkiä kovinkaan paljoa. Tähtäimessä on tänä(kin) vuonna Tampereen puolimaraton, joka on 9.9., ja siihen on yhdeksän viikkoa aikaa. Jos lasketaan parin viikon himmailut siten, että 26.8. juoksen pisimmän pitkän lenkin, niin että juoksen silloin noin 27km, niin kilometri viikossa pidennystä riittää.  Syyskuussa onkin sitten edessä taas massa- ja voimakausi. Todennäköisesti jätän juoksemisen yhteen tai kahteen kertaan viikossa sen jälkeen. Mutta tärkeintä on nyt, etten hanki itselleni ylikuntoa tai vammoja.

Sivumennen sanoen, en pidä termistä "ylikunto", koska se antaa joillekin ihmisille käsityksen että silloin on jotenkin erityisen hyvässä kunnossa. Kyseisen termin sijaan pitäisi puhua ylirasituksesta, sillä kyse on siitä että elimistö ei ole ehtinyt toipumaan harjoittelusta ja sopeutumaan lisääntyneeseen kuormitukseen.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Treeniviikko

Aerobisen kunnon kasvatus on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Olen tehnyt pitkiä viikonloppulenkkejä paastonneena ja matkat kasvaneet ihan hyvin. Muutama viikko takaperin oli työn takana juosta 13km, mutta viime viikonloppuna meni jo 19.5km paastonneeena. Eilen juoksin 18.5km, mutta tämä johtui siitä että lapset olivat lähteneet ulos ilman kotiavainta ja jouduin jättämään lenkin kesken.

Vasemman jalan jalkapöytä on hieman rasittunut, ja voi olla että joudun nyt tällä viikolla jättämään pitkän lenkin väliin.

Viime viikon treeni meni suunnilleen näin:
Maanantai: Kyykky 5x5x105kg, pystypunnerrus 5x5x50kg, mave 5x135kg, leuanveto 3x5 +12kg lisäpainoilla.
Tiistai: Lepo
Keskiviikko: Tempaus 6x2x50kg, Power Shrug 3x5x210kg, pieniä käsipainoharjoitteita päälle.
Torstai: 4x400m juoksu, tauotus siten että syke laski 120:een.
Perjantai: Kyykky, nouseva sarja 1x120kg asti, penkki 5x5x85kg, rinnalleveto 5x3x67.5kg, "muutama" leuanveto lämmittelyksi ja palautteluksi.
Lauantai: Kehonpainoharjoittelua kevyesti, kevyt hölkkä noin 2km lämmöksi
Sunnuntai: 18.5km juoksu.

Peruskuvion piti olla se, että pitkä lenkki juostaan lauantaina, mutta jalka oli hieman kipeä silloin. Tänään aamulla huomasin kyllä salilla sen että eilen on juostu, kyykkäsin suosiolla vain ykkösen 120kg, vaikka piti tehdä 5x5x110. Mave meni 5x140, se ei kärsi juoksemisesta samalla lailla, pystypunnersin 52.5kg vain 3x5, siinä kohtaa huomasi että "mehut" olivat kateissa. Juoksu syö voimia.

Tällä viikolla on tarkoitus tehdä noita 400 metrin vetoja, tähtäimessä 90-100 sekuntia per veto; ei kova vauhti vakavalle juoksijalle, mutta kaltaiselleni huonolle juoksijalle (jolle vielä tullut paljon painoa lisää) se on aikamoinen haaste. Viime viikolla meinasin oksentaa neljännen vedon jälkeen, toivottavasti tällä viikolla kestää "hapotusta" hieman enemmän.

Otin hieman tähän ideoita bro-science tyyppisestä energiasysteemien treenaamisesta. Ideana on, että ATP:n uudelleensynteesiin on kolme järjestelmää: Kreatiinifosfaatti, glykolyysi, ja aerobinen energiantuotanto. KP-järjestelmää treenataan esim voimaharjoittelussa kun yhden setin suorittaminen kestää noin 10 sekuntia. Tätä tietysti tulee harjoitettua salilla riittävästi, joten sitä ei tarvinnut lisätä.

Glykolyysi puolestaan hyödyntää sokereita anaerobisesti. En jaksa tässä pyöritellä koko metabolista ketjua läpi, mutta rankasti yksinkertaistaen: Sokeria hyödynnetään energiaksi nopeasti, ja tämän prosessin lopputuotteet ovat happamia. Jos tämä prosessi ei ole liian rajusti päällä, niin happamuus pysyy aisoissa ja lopputuotteet poltetaan hitaammilla prosesseilla. Jos taas energiantarve ylittää tämän siivouksen tehon, niin happamuus lisääntyy kunnes lihas ei enää toimi kunnolla. Glykolyyttisellä treenillä viitataan treenaustapaan jossa tämä prosessi ajetaan maksimiinsa hetkellisesti; se saturoituu useimmiten vajaassa parissa minuutissa. Tätä systeemiä harjoitetaan noilla 400 metrin spurteilla lyhyehköillä palautuksilla.

Aerobiseksi energiantuotannoksi nimitetään sitten sitä kaikkea muuta, eli käytännössä tilannetta jossa sitruunahappokierto pääsee toimimaan suunnilleen normaalisti. Siinä glukoosia tai rasvahappoja hyödynnetään ATP:n tuottamisessa. Tämä prosessi on hidas, mutta riittää normaaliin toimintaan. Tätä treenataan pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä.

Tämä kaikki vaatisi paljon tarkemman käsittelyn tietysti jotta tämä olisi informatiivinen. Mutta peilaan tässä nyt vaan omaa treeniäni, joka ei ole pitkiin aikoihin sisältänyt juurikaan aerobista komponenttia. Aerobisen treenin tarpeellisuudesta on monta mielipidettä, osa on sitä mieltä ettei sitä tarvitse erikseen treenata, sillä glykolyyttinen treeni treenaa myös aerobista puolta. Nimittäin, lihasten palautuessa "normaalille" toiminta-alueelleen glykolyyttisen treenin jäljiltä, aerobinen energiantuotanto on selvästi koholla.

Yksi keino seurata aerobisen treenin harjoitusvastetta, on tarkkailla leposykkeen kehittymistä. Tämä adaptaatio tosin on pääasiassa sydämessä tapahtuva. Vuonna 2013 leposykkeeni oli noin 47, kun se nyt on noin 65. Aika näyttää, mitä sille tapahtuu tämän kesän aikana.


maanantai 19. kesäkuuta 2017

Berksonin paradoksi, eli miksi kauniit ihmiset eivät ole tyhmiä

Wikipediasta löytyy melko kattava selitys ns Berksonin paradoksista. Kyseinen ilmiö liittyy todennäköisyyksiin ja siihen miten ehdolliset todennäköisyydet käyttäytyvät. Lukija voi lukea wikipedian artikkelin ensin, esitän tässä (kuvitteellisen) esimerkin siitä, miten ilmiö toimii.

Kuvitellaan että meillä on populaatio ihmisiä, ja näillä ihmisillä on kaksi toisistaan riippumatonta ominaisuutta, kauneus ja älykkyys. Ilmiön kannalta on täysin yhdentekevää, mitä nämä ominaisuudet oikeasti ovat, tärkeää on tämä alussa tehtävä oletus, että nämä ovat riippumattomia. Huomautan tässä, että kirjoituksen loppupuolella perustelen että tämä oletus ei ole sitova; Ilmiön jota käsittelen, saa esille, vaikka näillä ominaisuuksilla olisi positiivinen korrelaatio.

Kuvitellaan sitten henkilö X joka arvostaa kauneutta ja älykkyyttä toisissa ihmisissä. Hän luokittelee ihmiset sen mukaan, ovatko nämä huomionarvoisia. Tässäkin käsitteen nimi on epäolennainen; jos joku tykkää kytköksestä reaalielämään, niin tätä voi ajatella haluamallaan tavalla. Arvostus ja arvio kauneudesta ja älykkyydestä ovat subjektiivisia, mutta oletamme että tämä esimerkkimme henkilö X arvioi ensin ihmiset älykkyyden ja kauneuden perusteella asteikolla 1-10. Oletamme että henkilö X käyttää olennaisesti sellaista asteikkoa, että noin 10% ihmisistä saa kunkin arvosanan kummassakin arvioinnissa. X laskee pisteet yhteen jokaisen arvioidun kohdalla, ja jokainen arvioitu saa siis pistemäärän 2-20.

 Nyt, oletimme että kauneus ja älykkyys ovat riippumattomia, eli jos jonkun älykkyys on 10, niin tämä ei mitenkään vaikuta tämän kauneuteen. Jos otamme 1000 ihmistä joiden älykkyys on 10 täysin satunnaisesti, niin näiden joukossa on (suunnilleen) 100 ihmistä joiden kauneus on 1, 100 joiden kauneus on 2, ja niin edelleen. Huomatkaa, että riippumattomuus tarkoittaa tätä. Tähän astinen on vain ja ainoastaan ilmeisen matemaattisen välttämättömyyden lausumista, emmekä ole lainkaan ottaneet kantaa näiden ominaisuuksien mihinkään muuhun luonteeseen.

Oletetaan sitten, että X pitää huomionarvoisena henkilöä, jonka yhteenlaskettu pistemäärä on vähintään 15. Näitä on asteikon luonteen vuoksi noin 21% väestöstä.  Jos nyt tarkastelemme vain huomionarvoisia ihmisiä, mitä tapahtuu riippumattomuudelle? Ensinnäkin, tiedämme, että jos joukossa on joku jonka älykkyys on 5, niin tämän kauneuden on väistämättä oltava 10, sillä muutoin hän ei olisi tässä joukossa. Vastaavasti jos älykkyys on 6, niin kauneus on joko 10 tai 9. Sama symmetrisesti toisin päin.

Tätä taustaa vasten, tarkastellaan joukkoa kokonaisuutena ensin tämän yhteispistemäärän kautta. Koko populaatiosta 6% saa keskimäärin pistemäärän 15, kun taas pistemäärän 16 saa keskimäärin 5%, jns, ja pistemäärän 20 saa 1% koko väestöstä. Mutta huomionarvoisista ihmisistä 6/21 eli noin  28,6% on saanut pistemäärän 15, kun taas 23,8% on saanut pistemäärän 16; tämä osapopulaatio muodostaa puolet kaikista huomionarvoisista yksilöistä.

Jos laskemme älykkyyden ja kauneuden korrelaation rajoittuen tähän joukkoon, huomaamme, että älykkyydellä ja kauneudella on aivan massiivinen negatiivinen korrelaatio. Tässä tapauksessa riippumattomat muuttujat saavat joukkoon rajoituttaessa negatiivisen korrelaation, noin -0.45. (Laskin tämän numeerisesti, en jaksanut analyyttistä ratkaisua).

Ilmiö muuttuu vielä pahemmaksi, jos valintakriteeri on esimerkiksi, että huomionarvoisan pitää saada pistemäärä 10 jommasta kummasta; tällöin puolet porukasta on toisen ominaisuuden perusteella kymppejä ja toisen ominaisuuden perusteella keskivertoja. Esimerkiksi USA:ssa on melko tavallista että yliopistoihin pääsee opiskelemaan jos on poikkeuksellisen lahjakas joko akateemisesti tai sitten urheilullisesti. Tällöin urheilijat vaikuttavat väkisinkin "tyhmiltä", vaikka he olisivat itseasiassa jopa keskimääräistä fiksumpia; ilmiö johtuu siitä että ne jotka eivät ole urheilijoita, ova tässä rajoitetussa populaatiossa vielä selvästi fiksumpia.

Palataan nyt oletukseen riippumattomuudesta. Oletetaan nyt, että sen sijaan että älykkyys ja kauneus olisivat riippumattomia, niillä on jopa positiivinen yhteys niin, että jos ihmisen älykkyys on keskimääräistä suurempi (eli 6 tai enemmän), hänen kauneutensa saa yhden pisteen "bonusta". Tällöin korrelaatio kauneuden ja älykkyden välillä on koko populaatiossa positiivinen, mutta huomionarvoisessa populaatiossa edelleen selvästi negatiivinen (noin -0.28).

Itse asiassa, jos huomionarvoisessa populaatiossa näyttäisi vallitsevan riippumattomuus, niin kauneuden ja älykkyyden korrelaation pitäisi yleisessä populaatiossa olla äärimmäisen korkea, käytännössä niin että rumat ihmiset ovat lähes poikkeuksetta tyhmiä ja toisin päin.

Saman ilmiön eräänlainen käänteisilmiö on ns restriction of range, joka hävittää korrelaation selittävän ja selitettävän muuttujan välillä. Esimerkkinä vaikkapa VO2max, eli maksimaalinen hapenottokyky. Koko populaation tasolla sen ennustusarvo on varsin hyvä. Esimerkiksi VO2maxin ja Cooperin testin tulosten korrelaatio on hyvin korkea. Kuitenkin, jos otamme olympialaisten 10 000 metrin lähtöviivalta miehet ja mittaamme heidän VO2max:insa, niin emme saa mitään kovin hyvää ennustetta sille kuka voittaa.  Syy on yksinkertainen: Kaikki kyseiset miehet ovat jo hyvin nopeita, heillä on jo varsin korkea VO2max, ja erot heidän suorituskyvyissään johtuvat muista tekijöistä.

Vastaavasti, jos otamme populaatiotasolla nuoria ihmisiä ja teemme heille älykkyystestejä, niin parhaiten testeissä pärjäävät pärjäävät keskimäärin paremmin suunnilleen kaikessa mitä he tekevät. Kuitenkin jos otamme esimerkiksi kourallisen maailman parhaita matemaatikkoja -- mittarina voi olla melkein mikä tahansa, kunhan se ei ole se, että he ovat Fieldsin mitalisteja -- ja mittaamme heidän älykkyytensä, niin emme pysty tämän perusteella ennustamaan (ainakaan kovin luotettavasti) sitä ovatko he saaneet tai tulevatko he saamaan uransa aikana Fieldsin mitalia.

Berksonin "paradoksi" -- eihän se mikään paradoksi edes ole, vaan ainoastaan epäintuitiivinen tilastomatemaattinen tulos -- on yksi syy siihen että ihmisten mielipiteet ovat paskoja. Suurin osa niistä asioista jotka me muodostamme mielipiteiksemme havaintojen perusteella on tällaisia. Eikä Berksonin paradoksi ole ainoa ollenkaan; tilastollisia epäintuitiivisuuksia on paljon, epälineaarisuudet johtavat ihmismieltä toistuvasti harhaan.

Silti, oksennan aina pikkuisen suuhuni kun joku poliitikko puhuu siitä miten pitää käyttää ja tukea "tieteellistä tietoa". Suuri osa siitä "tiedosta" jonka varassa poliitikot operoivat nimittäin suodatetaan niin, että se lähtökohtaisesti tukee poliitikon omaa, ennalta päätettyä agendaa. Ja vaikkeis se niin tekisikään, niin se tulkitaan niin tilanteeseen sopivasti. Ja sitten taas toisaalta, tämä tosiasia saa jotkut ääliöt kuvittelemaan että tutkijayhteisön tuottama tieto on jotenkin pelkkä mielipideasia ja voidaan sivuuttaa jos se ei sovi ääliön omaan mielikuvitusmaailmaan.

Tällaisessa ympäristössä on hyvin vaikeaa yrittää esittää perusteltuja näkemyksiä.