torstai 20. marraskuuta 2014

Treeniohjelmasta ja muusta.

Sain nimen työsopimukseen. Vuoden vaihteessa voimaan astuvan sopimuksen nojalla olen toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa Yliopistonlehtorina. Tämä on siis urani päätepiste tietyssä mielessä. Lähden työmatkalle Stellenboschiin joulukuussa, sillä olen kirjoittamassa kolleegani kanssa kirjaa. Matka tulee katkaisemaan arjen ja sen myös myös liikuntaharrastusta; todennäköisesti ainoa liikunta jota harrastan matkan aikana tulee olemaan lenkkeily.

Muutin treeniohjelmaani painoharjoittelun osalta selvästi. Tein parin kuukauden ajan selkeästi hypertrofista harjoittelua (toistomäärä noin kymmenen kohdalla), ja siirryin nyt enemmän voimapainotteiseen. Päätin kokeilla puhelimessa pyörivää applikaatiota 5x5-ohjelman tukena. Harjoitusohjelma on tavattoman yksinkertainen: Viisi sarjaa ja viisi toistoa per sarja, joka toinen päivä. Jokaisessa harjoituksessa on 5x5 kyykyt, ja joka toisessa on 5x5 penkki + 5x5 soutu, joka toisesssa 5x5 pystypunnerrus tangolla ja 1x5 maastavedot. Kun saa 5x5 settiä täyteen annetulla painolla, niin seuraavalla kerralla lisätään painoa. Progressio tulee verraten nopeasti, vaikka aloittaisikin varovasti. Aloitin itse konservatiivisesti kyykyn 55 kilosta, vaikka tein hst-ohjelmassa jo 85 kilolla. Tämä siksi, että 5 toistoa pidemmillä levoilla on petollinen tukilihaksille, tekniikka on hyvä olla kondiksessa. Hst:ssä kyykkyjä tuli yhdellä treenikerralla 8-10, tässä niitä tulee 25, ja viimeisissä voi olla tukiranka jo väsynyt. Ei ole intressiä vahingoittaa itseä. Maven aloitin niinikään konservatiivisesti, mutta penkissä olin ahne ja aloitin kuudesta kympistä. Hst-ohjelmassa olin tosin jo 72.5:ssä. Nuorempana kyykkäsin 125 kiloa ja vedin 140, mutta en aio edes yrittää yhden toiston maksimeja enää tällä iällä. Välilevyjen kun pitäisi kestää vielä se 45 vuotta, ja tekninen virhe väsyneellä tukilihaksistolla tarvitsee tehdä vain kerran.

Intermittend fasting- tyyppinen ruokavalio on tavallaan toiminut hyvin. Nälkä ei tule ennenkuin iltapäivällä, mutta erilaiset psyykkiset oireet ovat selkeästi haitaksi; paastoaminen tekee ärtyisämmäksi ja kärsimättömäksi. Päivinä jolloin jätän aamiaisen väliin ja nautin lounaan vasta kello 13 jälkeen, olen ruoka-aikaan mennessä paastonnut yleensä noin 16 tuntia -- nautin viimeisen aterian illalla kello yhdeksän aikaan. Olen tullut siihen tulokseen, että joka päivä ei kannata jättää aamiaista pois. Harkitsen, että voimaharjoittelupäivänä jättäisin jatkossa aamiaisen väliin ja seuraavana päivänä söisin aamiaisen. Teoriana siis, että harjoituksesta toipuminen tapahtuu tehokkaammin jos ei paastoa. Treeni lisää lihasten proteiinisynteesiä, ja proteiinisynteesi pysyy koholla 24-48 tuntia harjoittelusta. Jos harjoitus on esimerkiksi kello 18 illalla, niin pitkää paastoa ei kannataisi (näin siis olettaen että hypoteesi on järjellinen) aloittaa ennen kuin 24-48 tuntia harjoittelun jälkeen. Jos aloitan paaston seuraavana päivänä kello 21,  olen ollut "ravitussa tilassa" tuon 27 tuntia, ja ateriasta saatavan proteiinin imeytymiseen voi kestää jopa 8 tuntia, joten todellinen aika jonka lihakset ovat ravittuina, olisi noin 35 tuntia, sopivasti melko keskellä tuota 24-48 tunnin ikkunaa.

En tavoittele harjoittelulla merkittävää hypertofiaa sinänsä, vaan toiminta- ja suoristuskykyä lisäävää vaikutusta. Jos ja kun saan polveni vielä kuntoon, niin vahvemmilla jalkalihaksilla pystyy myös juoksemaan kovempaa. Toinen on, että taekwondossa potkujen teho kasvaa.

Jätin ruokavaliostani jokin aika sitten kaikki lisäravinteet pois, lukuunottamatta heraproteiinivalmistetta. Menen ensi viikolla uudestaan mittauttamaan keskeisimmät metaboliset tunnusluvut, eli hormonit, rasvahapot, kalsiumin ja d-vitamiinin. Aiemmassa mittauksessa kalsium oli matala ja d-vitamiini kohtuullisen korkea. Lääkäri halusi kontrolloida varmuuden vuoksi myös vapaan testosteronin. On mielenkiintoista nähdä, mitä näille luvuille on tapahtunut IF-ruokavalion myötä. Tuskin mitään.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivä

Eilen oli isänpäivä. Sain aamulla tavalliseen tapaan kaksi korttia, yhden kummaltakin pojalta. Aamulla katsoimme yhden jakson Doctor Who:ta. Itse en nuorempana ollut tutustunut sarjaan; olin hämärästi tietoinen sellaisen olemassaolosta, mutta en joutunut sen kanssa kosketuksiin. Nykyinen uudistettu sarja alkoi pyöriä 2005, enkä siihen ehtinyt perehtyä ennenkuin omat lapset reilu vuosi sitten innostuivat sarjasta.  Olen sittemmin itsekin katsellut satunnaisesti jaksoja, ja myönnän että sarja on sangen viihdyttävä.

Viihdyttävyyden lisäksi sarjan eetos on mielestäni sovelias lapsille. Sarjaa on kritisoitu liiallisen poliittisen korrektiuden läpitunkemana, mutta tällainen luenta on mielestäni aivan liian suoraviivainen. Suuri osa erilaisista konfliktitilanteista joita sarjasssa on, yleensä kumpuaa kommunikaatiovaikeudesta; tätä pidetään konservatiivisessa luennassa heikkoutena. Konservatiivinen katsontakanta on, että ongelmien ymmärtäminen ja "pahuuden dekonstruktio"  ovat moraalista mädännäisyyttä: asioiden pitäisi olla sitä, miltä ne näyttävät, muu on heikkoutta.

Katsomamme jakso sijoittui anakronistiseen villiin länteen, jossa pieni kylä on saarroksissa. Kylän asukkaat eivät pääse poistumaan tai hakemaan ruokaa muualta ja nälkä uhkaa, sillä kylän laitamilla partioi kyborgi, joka on erinomainen ampuja, joka estää liikenteen kylän ja ulkomaailman välillä. Jakson alussa osoitetaan selkeästi, että kyborgi on kylmäverinen tappaja.

Jakson edetessä kuitenkin kyborgin motiivit selviävät, ja eräänlainen vihollisasetelma kääntyy pariinkin otteeseen päälaelleen. Itse Tohtori joutuu kohtaamaan myös oman vajavaisuutensa myötätunnon osoittajana ja konfliktien rauhanomaisen -- jos kohta toisinaan voimaa vaativan -- ratkaisun taitajana. Tilanne on usein sellainen, että ongelma näyttää mahdottomalta ratkaista moraalisesti kestävällä tavalla; joko rikollinen joutuu kohtaamaan epäoikeudenmukaisen rangaistuksen tai sitten jää tyystin vaille rangaistusta. Tällaisten valintatilanteiden esittely lapsille on konservatiivisen luennan mukaan vahingollista ja hämärtää "hyvän ja pahan" välistä rajaa. Ongelmat tulisi kehystää pahan ja hyvän välisenä konfliktina, eikä edistää "pahojen ymmärtämistä". 

Itse koen pikemminkin, että lapsille on sangen hyväksi jos näillä on roolimalleja, jotka eivät ole kaikessa täydellisiä, mutta pyrkivät kuitenkin aina parempaan; jotka ovat luonteeltaan uteliaita eivätkä mielellään tee johtopäätöksiä ennen kuin heillä on riittävästi tietoa; ja jotka kuitenkin tarpeen tullen ovat peräänantamattomia ja osoittavat vahvuutta ja uhrautuvuutta siellä, missä se on tarpeen.

Söimme vanhempieni luona jäätelökakkua ja pelasimme Scrabbleä (suomenkielistä) lasten kanssa.

torstai 6. marraskuuta 2014

Eriarvoisuus

Eräs melko keskeinen asia, jossa yhteiskunnallisessa keskustelussa herää aina kovastikin erimielisyyttä -- ja jopa vihamielisyyttä -- on suhtautuminen eriarvoisuuteen. Käsitteen määritteleminen on vaikeaa jo ihan siitä syystä, että ihmisten on melkein mahdotonta päästä yksimielisyyteen siitä, mikä todella on eriarvoisuutta.

Aihetta voi käsitellä monestakin näkökulmasta, mutta mieleeni tuli nimenomaan avaruusturismi, aihealue johon osittain viittasin jo aiemmassa kirjoituksessani, joka käsitteli tulo- ja omaisuusjakauman leviämistä.

Linkittämässäni Guardianin jutussa paheksutaan Bransonin pyrkimystä saada aikaan toimiva malli jolla ihmiset voisivat halutessaan -- ja taloudellisten resurssien niin salliessa -- matkustaa avaruuteen. Kirjoituksessa siteerataan Bransonin pahoittelua siitä, miten muutama päivä sitten tapahtunut onnettomuus oli takaisku yksityiselle avaruusmatkailulle. 
“Millions of people” … “the chance to go to space…” – whatever they would or would not love, millions of people will never be able to access this chance, to borrow the language of infinite opportunity. Millions of people will never have £150,000 in disposable income.
The existence of a few hundred people who can set fire to this kind of money relies on millions of people not having it.
Tämä argumentti esiintyy sangen usein eriarvoisuutta paheksuvassa pohdinnassa: Jokin kallis asia on sinänsä paheksuttavaa, koska sitä voivat harjoittaa vain harvat ja sen paheksuttavuus on sitä suurempaa, mitä kalliimpaa se on. Argumentin sisällä näkyy myös sellainen käsitys yhteiskunnan, talouden, ja teknologian toiminnasta, joka on mitä ilmeisimmin virheellinen.

Analogia kulutustavaroihin on liian herkullinen jotta tämän voisi jättää väliin. Ensimmäinen (tai ensimmäisiä) kaupallisesti tuotettu tietokone oli UNIVAC-1, joka tosin oli suunnattu liike-elämän tarpeisiin, arvioitiin sen markkinoilletulon aikaan 1950-luvulla maksavan noin 150 000 dollaria (summa, joka on aivan eri suuruusluokkaa kun otetaan huomioon inflaatiokorjaus). Kuvitellaanpa hetkeksi, että joku Guardianin toimittajan kaltainen makkaratukka olisi huuli väpättäen selittänyt, kuinka on väärin että tietokoneita myydään rikkaille, koska suurimmalla osalla ihmisistä ei koskaan tule olemaan sellaiseen varaa, ja kuinka tällaisten ökytuotteiden ja erityisesti niitä ostavien ihmisten koko olemassaolo perustuu siihen että suurimmalla osalla ihmiskunnasta ei ole varaa tietokoneisiin.

Niin, ja lienee siis ilmeistä että nyt, noin 60 vuotta myöhemmin maailmassa on UNIVAC-1:sen tasoisia laskentayksiköitä enemmän kuin ihmisiä. Esimerkiksi yksinkertaisimmassakin GSM-puhelimessa on sisällä tietokone joka on tehokkaampi kuin UNIVAC, ja niitä on maailmassa yli kuusi miljardia.

Artikkeli tosin korostaa tämän harrastuksen paheksuttavuutta lähinnä siitä näkökulmasta että se tuhlaa fossiilisia polttoaineita. Tämä on toki valitettavaa jo ihan siksi että fossiilisille polttoaineille olisi parempaakin tekemistä kuin niiden polttaminen.  Sivuutan tämän argumentin, koska se ei ole ensimmäinen joka tekstissä esitetään. Oletan yksinkertaisesti että kaikki haluaisivat matkustaa avaruuteen jos se olisi mahdollista ja että meidän olisi jotenkin ratkaistava se, kuka avaruuteen pääsee.

Soininvaara esitti taannoin hyvän esimerkin aiheeseen liittyen, käyttäen esimerkkiä Eiffelin tornin sisäänpääsymaksuista. Avaruusmatkailu on "epätasa-arvoista", koska kaikilla ei ole varaa sitä harrastaa. Kuitenkin, jos henkilö maksaa sen 150 000 puntaa, niin hän on tämän maksamisen jälkeen 150 000 puntaa köyhempi ja tämä raha on päätynyt niille jotka työskentelevät matkailuyrityksessä tai omistavat sen.

Markkinatalous toimii siten, että kun joku on valmis käyttämään 150 000 avaruusmatkailuun, niin mikäli avaruusmatka voidaan tätä halvemmalla järjestää (riskikorjaus yms yms caveat), niin se järjestetään kun tieto tästä valmiudesta on olemassa. Tämän jälkeen saattaa olla, että löytyy ihmisjoukko, joka on valmis maksamaan 100 000 matkasta; he eivät (vielä) avaruuteen pääse, mutta mikäli teknologia niiden 50% kalliimpien matkojen tuottamisessa  kehittyy -- ja se kehittyy jos se on mahdollista, koska tuottajalla on kannusteet painaa kustannuksia alas oman voiton tavoittelemiseksi ja kilpailun oloissa myös hintaa täytyy laskea -- niin ennenpitkää tullaan myymään 100 000 maksavia matkoja. Ja niin edelleen.  Ne miljoonat, joilla ei nyt ole varaa, mutta jotka mielellään matkustaisivat avaruuteen, saavat ennenpitkää siihen mahdollisuuden, edellyttäen että teknologisesti tämä on ylipäätään mahdollista toteuttaa riittävän laajassa mittakaavassa.

Tästä näkyy se dynaaminen argumentti, joka itseasiassa puhuu sen puolesta, että tulo- ja varallisuuserojen olemassaololla voi olla positiivisia dynaamisia vaikutuksia: Koska useat tuotteet jotka tulevat markkinoille, ovat alkuun kovin kalliita tuottaa, niitä ei koskaan tuotettaisi ylipäätään markkinoille, ellei löytyisi jotakin joukkoa kuluttajia jotka voivat ja haluavat hinnan maksaa. Toisaalta teknologia tekee useista tuotteista melko nopeasti halpoja valmistaa, jolloin kilpailu pitää huolen siitä että hinnat putoavat. 1980-lukuun verrattuna tulonjako on ehkä nykyisin epätasaisempi. Toisaalta, 1980-luvun alkupuolella matkapuhelin maksoi samanverran kuin uusi auto ja nykyisin sitä pidetään niin tärkeänä perustarpeena, että sosiaalitoimi maksaa sen jos ihmisellä ei ole varaa. 

On toki myös päinvastaisiakin vaikutuksia, kuten luottamuksen rapautuminen, lainkuuliaisuuden väheneminen, turvattomuus, jne. Lisäksi äärimmäinen tulonjako korruptoi yhteiskunnan perusrakenteita ja uhkaa laillisuusperiaatetta. Ideologinen keskustelu ilmiön positiivisista ja negatiivisista vaikutuksista keskittyy yleensä siihen, onko eriarvoisuus itsessään "väärin" ja toisaalta siihen, onko eriarvoisuuteen puuttuminen haitallisempaa kuin itse eriarvoisuus, ja onko  "oikein" että kollektiivisin päätöksin edes yritetään korjata tulojen ja varallisuuden jakautumista.

Tässä näkökannassa voidaan ajatella, että tasaisella tulojakaumalla on omat positiiviset vaikutuksensa ja epätasaisella jakaumalla dynaamiset positiiviset vaikutuksensa. Suomalaisesta yhteiskunnasta en tulonjaon osalta tee mitään kovin vahvaa johtopäätöstä; ongelmat jotka dynamiikkaan liittyvät, liittyvät vähemmän tulonjakoon sinänsä kuin siihen miten tulonjakoa tasataan ja millaista politiikkaa ajetaan sen nimissä. Esimerkiksi valtion menojen karsintaa vastustetaan usein kategorisesti tulonjakoargumentilla, mutta tällainen argumentti on kamalan heikko. Suurin osa valtion tuloista kerätään keskituloisilta ja hieman yli, se osa väestöstä joka tulonjakoa todella keikauttaa, kykenee halutessaan suunnittelemaan veronsa paljon alhaisemmiksi. En ota kantaa siihen onko se hyvä tai huono, mutta yritykset korjata tulonjakoa verotuksella ovat kovin riskaabeleja.

Sivumennen sanoen, yksi syy, miksi yksityinen terveydenhuolto pystyy usein toimimaan julkista selvästi kustannustehokkaammin on, että julkisen puolen henkilöstökulut lasketaan palkkojen bruttokustannuksista, kun taas työvoiman tarjonta reagoi nettopalkkaan eli käteenjääviin tuloihin. Yksityiset lääkäriyritykset kykenevät maksamaan pienemmästä sisääntulevasta rahasta suuremman nettopalkan lääkärille kuin julkinen puoli, koska ne voivat maksaa tuloista osan pääomatuloina. Tulonjaollisesti tätä paheksutaan vasemmistossa, mutta black-box tarkastelu paljastaa että ero on lopultakin merkityksetön.

Dynaamisen vaikutuksen arvioiminen on vaikeaa ja lisäksi vasemmistolaiseen diskurssiin kuuluu yleensä dynamiikan sivuuttaminen silloin kun tarkastelu ei tue omaa agendaa. Sama pätee toki oikeistolaiseen tarkastelukehykseen, jossa esimerkiksi substituutiovaikutus unohdetaan tahallaan lähes täysin kun vaikkapa puhutaan ympäristöverotuksesta tai vastaavista; jälleen kerran paljastuu jako typeryksiin ja roistoihin.

Itse olen sitä mieltä, että me tarvitsemme hulluja miljardöörejä jotka tekevät pähkähulluja juttuja ja kuluttavat asioihin jotka näyttävät älyttömän kallilta ylellisyyksiltä. 1900-luvun alussa ainoastaan Vanderbiltin perheellä tai vastaavilla superrikkailla oli varaa autoihin ja jääkaappeihin. Se, että eriarvoisuus aiheuttaa ongelmia, on toki tosiasia, mutta ongelmien korjaamiseksi ei tarvitse hankkiutua eroon tuloeroista. Ideaalitilanteessa esimerkiksi pääomamarkkinat toimivat siten, että yksityisestikin järjestetty koulutus on triviaalia rahoitaa jos siitä ylipäätään on hyötyä. Emme toki elä ideaalitilanteessa, ja koska en ole libertaari -- edelleenkään -- vaan käytän libertaaria vaihtoehtoa vain vertailukohtana, jonka suhteen yhteiskunnan interventiot ovat hyväksyttäviä vain kun ne todella korjaavat ongelmia, en esimerkiksi vastusta julkisrahoitteista terveydenhuoltoa tai koulutusta, enkä edes tulonsiirtoja.  Olen kuitenkin sitä mieltä, että sensijaan että niillä pyrittäisiin esimerkiksi kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoon, niillä tulisi pyrkiä esimerkiksi riskiprofiilien tasoittamiseen. Se onkin kokonaan toisen kirjoituksen aihe.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Nälkä kasvaa syödessä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana hieman tehnyt kokeiluja erilaisilla ruokavalioon ja harjoitteluun liittyvillä pienillä muutoksilla. Kesän ajan harjoittelin aerobisesti ja oman kehon painoilla (punnerrukset ja leuanvedot), ja lisäsin aamiaiseeni paistetut kananmunat. Tällä oli energisöivä vaikutus verrattuna aiemmin nauttimiini hiilihydraattipitoisiin aamiaisiin. Painoni pysyi melko vakiona noin 68 kilossa.

Siirryin enemmän painoharjoittelun suuntaan kesän lopulla, ja samalla aloitin ns massakauden. Söin melko suuren energiaylimäärän ja painotin proteiinien saantiani, söin noin kuusi kertaa päivässä. Harjoitteluni oli hypertrofista, lyhyitä intensiivisä painoharjoitteluja noin kolme kertaa viikossa, yhdistettynä kahdesta neljään kertaa tapahtuvaan taekwondoharjoitteluuni. Painoni nousi noin kuusi kiloa kolmessa kuukaudessa ja voimaharjoittelun tulokset kasvoivat.

Päätin seuraavaksi kokeilla IF-ruokavaliota. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä syödään, vaan milloin. Ideana on, että pari kertaa viikossa on noin 24 tunnin paasto, ja muutoinkin kehoa ravitaan "ruokailuikkunan" sisällä. Tämä ikkuna vaihtelee eri variaatioissa, mutta on tyypillisesti noin 8 tuntia. Esimerkiksi kaikki ruoka pyritään nauttimaan kello 12 ja 20 välillä. Ajattelin kokeilla tätä siten, että parina päivänä viikossa jätän aamiaisen ja lounaan väliin.

Haasteeksi tulee harjoittelu. Voimaharjoittelu on raskasta ja syö lihasten glykogeenivarastot tehokkaasti. Jos harjoittelee paastonneena -- olen kokeillut sitä -- vointi voi helposti mennä hyvin heikoksi. Kun nuorempana treenasin tavoitteena vain nostaa mahdollisimman paljon (tosin, treeniohjelmani ja syömiseni oli pielessä muutenkin), toisinaan treenasin nälkäisenä, ja silloin esimerkiksi pari rankempaa jalkakyykkysettiä saattoi lähes viedä tajun. On kuitenkin viitteitä siitä, että paastoneena treenaaminen on tehokasta hypertrofian kannalta, etenkin jos tavoitteena on samalla pitää rasvaprosentti mahdollisimman matalana. Evidenssi tietenkin on viitteellistä; proteeinisynteesi on vauhdittunutta, ja lipidien käyttö ravinnoksi suurempaa paastoneenna. Mutta pidempiaikaisista vaikutuksista on vähemmän tietoja.

Myös aerobisen harjoittelun kohdalla olisi mielenkiintoista testata paaston vaikutusta. Loppukesästä kun kävin viikonloppuisin keskipitkillä lenkeillä, tein sen usein aamulla ennen aamiaisen nauttimista. Tällä oli yllättävän vähän vaikutusta suorituskykyyn, ja olisikin mielenkiintoista kokeilla pidemmän aikaa miten suorituskyky reagoi, jos harjoituksen tekisi pidemmän paaston (vähintään 18 tuntia) jälkeen.

Menen joulukuussa uudelleen verikokeisiin, joissa tutkitaan hormoni- ja kalsiumtasapaino tarkemmin. On mielenkiintoista tietää, onko tällä vaikutusta. Jätin toistaiseksi kaikenlaiset muut lisäravinteet pois, lukuunottamatta ajoittaista heraproteiinia, lääkärin ohjeen mukaan, jotta saamme selville nämä tulokset "perustasolla". Ohje oli hyvä, koska pari kuukautta riittänee uuden "homeostaasin" saavuttamiseen. (Kyseinen termi on ns. hörhötermi, mutta käytän sitä paremman puutteessa kuvaamaan tasapainotilaa jossa elimistö on suunnilleen sopeutunut ruokavalioon ja harjoitteluun). Ensi vuonna alan tuunata metaboliaa systemaattisemmin. Kun ikää tulee, konetta pitää huoltaa huolellisemmin.




torstai 30. lokakuuta 2014

Lyhyesti rahapolitiikasta

On merkillepantavaa, miten usein Euroaluetta, Euroa valuuttana ja eurooppalaisia valtioita kritisoidaan yhdessä ja samassa paketissa ja verrataan USA:n vastaaviin. Kriitikoita löytyy niin ns oikealta kuin vasemmaltakin.

Aiemmin tyypillisesti on Suomessa ja ylipäätään voinut todeta, että vasemmistolaisempi kritiikki kumpuaa huonoista teorioista ja siitä ettei ymmärretä markkinoiden toimintaa ja toisaalta oikeistolaisempi kritiikki kumpuaa arvomaailman kieroutumista. Jos jossain, niin tässä kohtaa erityisesti euroalueeseen kohdistuva kritiikki on kuitenkin toiminut erilaisen logiikan varassa.

Ensin Economistin blogiin. Niin FED, BOJ, BOE kuin EKP:kin ovat vuonna 2008 alkaneen talouskurimuksen myötä kasvattaneet taseitaan, ja nyt FED ja BOE ainakin ovat kääntämässä suuntaa omien sanojensa mukaa.  Niinsanottu QE (quantitative easing) tarkoittaa sitä, että keskuspankki ostaa erilaisia arvopapereita markkinoilta, usein pankeilta, ja antaa tilalle rahaa. Teorian mukaan Pankit sitten voivat korjailla omat omaisuuseränsä näillä rahoilla, tasapainottaa portfolionsa ja vahvistaa omaa tilannettaan niin, että pääomamarkkinat toimivat paremmin. Tämä kasvattaa kaikenlaisten arvopaperien hintaa, mikä taas painaa korkoja alaspäin, stimuloi investointeja ja kulutusta ja kaikenkaikkiaan on ns Hyvä Asia(tm). Nämä keskupankin ostamat arvopaperit sitten jäävät sinne taseen loppusummaan näkyviin.

Toisin kuin FED ja BOE, EKP ei ole ruokkinut pankkeja aivan samalla tavalla. Se kyllä teki QE-politiikkaa jonkin verran 2011-2013, mutta sittemmin se on pikemminkin keventänyt taseitaan, eli myynyt arvopapereitaan pois. Kun keskuspankki myy jotain pois ja saa rahaa, tuo raha on pois markkinoilta; keskuspankki ei kuluta rahaa mihinkään, se ei osta sillä mitään yms. (OK, se maksaa palkkoja, mutta tämä on mitätön vaikutus).

EKP:ta onkin kritisoitu siitä, että se on vellihousu, eli ei uskalla floodata markkinoille riittävästi käteistä koska se pelkää inflaatiota. Monissa maissa, Suomi mukaanlukien, onkin pikemminkin riski deflaatioon ajautumisesta. Siinä missä inflaatio herättää kahvipöydissä ärtymystä kun munkkirinkilä maksaa kymmenen senttiä enemmän kuin viime vuonna tai kun hissilipun hinta laskettelumäessä on vitosen kalliimpi, ennustettavan ja kohtuullisen inflaation ei ole havaittu olevan mitenkään erityisen vahingollista investointitoiminnalle ja työllisyydelle. Deflaatio toisaalta on erilainen, koska deflaatio nostaa reaalikorkoja salakavalasti. Deflaatio synnyttää helposti negatiivisen takaisinkytkennän. Rahan makuuttaminen nollakorolla ei deflaation oloissa ole kauhean huono sijoitus. Riskinottohalut vähenevät luonnostaan, kun raha itsessään on peräti hyvä turvasatama. Kun deflaatio aiheuttaa tällaisen tilanteen, puhutaan niinsanotusta likviditeettiansasta, termi josta kauhistellen kohistiin vielä viitisen vuotta sitten, mutta joka on tyystin kadonnut talouskeskustelusta nyt.

Ongelma on osin poliittinen, ja poliittisella tarkoitan "siltä miltä näyttää"-poliittinen. Jos EKP rahoittaisi QE-politiikalla pankkeja Euroalueella nykyistä enemmän, sitä kritiosoitaisiin kovin sanoin siitä, että "pankit pelastetaan eikä ihmisiä". Tässä on totuuden siemen, ja tämä ymmärretään. Ongelmana on vain se, että USA:n FED on tehnyt tätä, ja USA:n talous on jo lähtenyt aikaa sitten paremmin liikkeelle. Myös Brittien talous, vaikka voimakkaammasta euroaluekytköksestään huolimatta yskiikin, on selvästi euroalueen talouksia paremmalla tolalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Euroalueella, Suomi mukaanlukien, eletään nyt "menetettyä vuosikymmentä", kuten Japanissa 1990-luvulla.

En silti hyväksy, yhtäältä moraalisista, toisaalta ihan talousteoreettisista syistä, QE-politiikkaa. Se olisi toki parempi kuin nykyinen "ei tehdä mitään ettei tehtäisi virheitä", mutta toisin kuin USA:ssa, Euroalueella on pahoja riskejä. Ensiksikin, Välimeren alueen maiden kehno talous ja ongelmat joita matalat korot tuottivat nousuvuosina, eivät korjaantuisi, vaan, näin uskon, saattaisivat pahentua jos maiden pankkeihin virtaisi valtavat määrät löysää rahaa. Toiseksi, likviditeettiansa on jo todellisuutta ja Saksalaiset laittaisivat kaiken sukanvarteen, korot painuisivat alas, ja pankit lainaisivat rahat eteenpäin -- niin juuri, ns oliivimaihin. Valtioiden velkaantumisaste ja tahti on kipurajoilla juuri nyt. QE-politiikka painaisi korkoja ja tavallaan helpottaisi valtioiden taloudenpitoa lyhyellä aikavälillä. Samalla se vähentäisi painetta tehdä niitä rakenteellisia muutoksia jotka estävät oikean työllistävän talouden kasvua. Jos oikeasti ei kuitenkaan ole mitään muuta mitä EKP voi tehdä, niin QE:ta sen pitäisi tehdä aggressiivisemmin ja uida vastavirtaan. QE nimittäin painaisi Euron kurssia alas ja devalvoituminen hillitsisi deflaatiota.

Minulla on kuitenkin toinen, potentiaalisesti parempi ehdotus. Haluaisimme, että deflaatio estetään, Euron devalvoituminen olisi positiivinen seikka, kulutus- ja investointikysynnän kasvu olisi tarpeen, mutta emme halua että pankit rikastuvat prosessissa. Miksi siis EKP ei tekisi QE-pakettia, jossa se lähettäisi jokaiselle EU-kansalaiselle 500 euroa. FED:in QE-pakettien yhteenlaskettu arvo on ollut yli 3 biljoonaa dollaria vuoden 2009 jälkeen, siis viidessä vuodessa. Jos pyöristämme ja toteamme, että USA:n väkiluku on noin 300 miljoonaa, niin QE-paketeilla on laskettu rahaa markkinoille 10 000 dollaria per capita viiden vuoden aikana, eli noin 2000 dollaria per nenä.

Tätä taustaa vasten ehdotus, että EKP lahjoittaa 500 euroa jokaiselle kansalaiselleen, ei ole ollenkaan pöyristyttävää tai radikaalia. Päinvastoin, se on ns peanuts. Suomen BKT on 37 000 euroa per capita per vuosi. 500 on tästä 1.3%. EKP:n targetti inflaatiolle piti olla 2% (tai alle). Tällä hetkellä se on noin 0.3 prosentin paikkeilla. Jos EKP sitoutuisi tällaiseen "People's easing"- politiikkaan, jossa inflaation jäädessä targetin alle, joka joulukuun 15 päivä se lähettäisi kansalaisille rahaa summan x, missä x = 0.5*[0.05 - i - g]* Euroalueen BKT (olettaen että luku on positiivinen).  Eli Suomeksi,  lasketaan kerroin joka on viisi prosenttia, vähennetään inflaatioprosentti ja nominaalinen BKT:n kasvuprosentti kuluvana vuonna, tämä kerroin puolitetaan ja kerrotaan euroalueen BKT:lla.

Euroalueen inflaatio oli siis 0.3 prosenttia, ja nominaalisen BKT:n kasvu oli 0.3 prosenttia, joten kaava antaisi tuolla 5% luvulla 4.4%, josta puolet on 2.2%. Euroalueen BKT on noin 10 biljoonaa Euroa, joten tästä 2.2% on 220 miljardia. Euroalueen väkiluvun ollessa noin 330 miljoonaa, eli jaettavaksi tulisi 666 euroa per nenä, tämä on samaa suuruusluokkaa kuin mainitsemani 500 euroa. Kaavaa voi halutessaan säätää.
 
Pankkijärjestelmä luo rahaa pankeille, ja ajatus että tämä raha nyt sitten hyödyttää kaikkea, on vähän tällainen "trickle down economics"-idea. Idea sinänsä ei ole huono liberalismin hengessä, kun puhutaan siitä, että rikkaiden rikastuminen markkinaehtoisesti -- siis myymällä ja ostamalla hyödyllisiä tuotteita ja sijoittamalla kannattavaan liiketoimintaan -- ei ole pois muilta, vaan hyödyttää ennenpitkää kaikkia. Oli se niin tai ei, niin se, että täytetään pankkiirien taskut ilmaisella rahalla, siinä toivossa että tämä jotenkin maagisesti tervehdyttää talouden, on kuitenkin jotain ihan muuta. Kun rahaa kerran painetaan, niin mielestäni sitä olisi mielekästä painaa niille, jotka tekevät niitä päätöksiä joiden puitteissa me yksilöt elämme. Talous on sitä, että ihmiset toimivat omista lähtökohdistaan elättääkseen itsensä ja perheensä. Jos se on sen tarkoitus ja luonne, en ymmärrä miksi jokin työväline -- pankit -- olisi jotenkin tärkeämpi kuin se asia josta todella on kyse. Siis yksittäisten ihmisten toimeentulo, ja se mitä he haluavat elämässään.





maanantai 27. lokakuuta 2014

Perustulo Recap.

Lienen kirjoittanut useammankin kirjoituksen ns perustulosta, kansalaispalkasta, negatiivisesta tuloverosta, tai millä ikinä nimellä sitä halutaankaan kutsua. En tässä kirjoituksessa argumentoi kokonaisvaltaisesti, vaan käsittelen yhden ajatuksen, joka minulle heräsi eilen kun kuuntelin radiota. Hassuna yhteensattumana mainittakoon, että Osmo Soininvaara kirjoitti lähestulkoon samasta asiasta eilen.

Ajatus syntyi kun Jussi Halli  kertoi radio-ohjelmassaan siitä, miten kilparadalla robottiauto kykenee peittoamaan ihmisen kuljettaman auton. Tämä johtunee siitä, että robottiauton reaktioaika mitataan mikrosekunnin osissa siinä, missä ihmisen on nopeimmillaankin sekunnin sadasosia; eroa on vähintään neljä dekadia. Lisäksi siinä, missä ihmiskuljettaja kuljettaa autoa ns perstuntumalta, tietokoneohjauksellaan on käytössä yksityiskohtaiset tiedot jokaisen renkaan pyörimisnopeudesta, tienpinnan lämpötilasta, viimeisten sekunnin osien ajalta tietoa pintojen kitkasta, ilmanvastuksesta, puhumattakaan 360 asteen näkökentästä, kyvystä säätää jokaista systeemin liikkuvaa osaa, kuten jokaisen renkaan jarrua erikseen, tarkkuudella joka on enemmän kuin neljä kertaluokkaa tarkempi kuin mihin ihminen pystyy, ja muuttamaan päätöksiään sekunnin aikana kymmeniä tuhansia kertoja. 100 kilometriä tunnissa liikkuva auto  liikkuu noin 28 metriä sekunnissa. Nopeimmankin ihmisen reaktioajassa (noin kymmenesosasekunti) auto liikkuu 2.8 metriä. Melko hidaskin tietokone kykenee vaihtamaan ohjaussignaalin 100 mikrosekunnissa, jonka aikana auto liikkuu 2.8 millimetriä; Ihminen ei kykene ylipäätään ohjaamaan autoa tällä tarkkuudella riippumatta nopeudesta.

Pointtini tässä ei ole autonkuljettamisen vaikeudet, vaan se, että tietotekniikalla on jo nyt mahdollisuus syrjäyttää ihminen käytännössä kaikissa sellaisissa töissä joissa vaaditaan havainnontia, reagointia jne strukturoidussa ympäristössä. Ensimmäiset teollisuusrobotit tulivat liukuhihnateollisuuteen kuten esimerkiksi autotehtaisiin korvaamaan ihmisiä kokoonpanossa, jossa sama melko mekaaninen työtehtävä toistui kerta toisensa jälkeen. Tällaisia töitä ei käytännössä enää missään vauraassa länsimaassa tehdä ihmistyövoimalla.

Tämä synnyttää ja on jo synnyttänyt valtaisan rakennemuutoksen teollisuudessa. Poliittisia päättäjiä voi syyttää vaikka mistä, mutta tämän teknologian kehitystä he eivät ole ainakaan onnistuneesti estäneet. Moni tuntuu yrittäneen, mutta yritykseksi se on jäänyt. Jos katsomme karkealla tasolla sitä, mikä vaikutus vaikkapa verotuksella on, niin palkkatulon korkeammat marginaalit pääomatuloon verrattuna suosivat automaation käyttöönottoa. Moni vasemmisto-orientoitunut onkin esittänyt siksi, että pääomatuloja tulisi verottaa ankarammin. Olen kasvanut verrattain vasemmistolaisessa ympäristössä, mikä tarkoitti että asioita joita en ollut miettinyt tarkemmin, hahmotin helposti ns punaisten silmälasien läpi. Kun nuorempana aloin pohtia yhteiskunnallisia ongelmia enemmän, tämä oli ensimmäinen asia jossa huomasin selkeän raon omani ja vasemmistolaisen eetoksen välillä: Automaatio hävittää työtä, mutta tämä ei ole huono, vaan hyvä asia. Ongelmat joita seuraa, johtuvat siitä, että systeemi perustuu väärille oletuksille.

Sivummennensanoen, tämä ei rajoitu (palkka)työelämään. Jos teknologia tekee minkä hyvänsä ansaintalogiikan toimimattomaksi, niin sillä on pidemmän päälle vain hyviä vaikutuksia. Yritykset roikkua jarrukahvassa kumpuavat harhakäsityksestä, jonka mukaan ihmisellä tai yrityksellä on oikeus johonkin markkinaosuuteen siksi, että sillä on ollut sellainen aiemminkin. Eli jos meijeri on myynyt maitoa asiakkailleen aiemmin, on "väärin" tai "epäreilua", jos asiakkaat alkavatkin ostaa jostain muualta kun joku keksii paremman meijeriautomaation ja siten voi tuottaa halvempaa maitoa. Tämä ajatus on ymmärrettävä, muttei millään muotoa hyväksyttävä. Itseasiassa, se on yksi viheliäisimpiä moraalisen rappeutumisen muotoja. Kuolemansynteinä siinä yhdistyvät ahneus ja laiskuus, ja nämä argumentit automaatiota vastaan ovat oikeastaan ekvivalentteja orjuuden puolustamiselle. 

Ongelmat joita työn tarpeen vähenemisestä seuraa, ovat kuitenkin todellisia, ja ongelma todellakin on ns systeeminen. Kehystetään asia korkealla abstraktiotasolla siihen, että meillä on kahta tuotannontekijää, pääomaa ja työvoimaa.  Pääomaksi voidaan ajatella paitsi koneet, laitteet, yms tuotantovälineet, myös yksilöiden kokemus ja koulutus niiltä osin kun se voidaan laittaa tuotannolliseen käyttöön. Tuotantofunktio (Solowilainen sellainen) on muotoa f(K,L).  Tässä viitekehyksessä automaation eteneminen tarkoittaa että tuotantofunktio muuttaa muotoaan niin, että sen osittaisderivaattaa K:n suhteen kasvaa ja L:n suhteen pienenee: marginaalilla kannattaa hankkia lisää pääomaa ja vähemmän työvoimaa, kun tuotantoa lisätään. Vastaavasti, kun kustannusrakennetta kevennetään, se kannattaa tehdä vähentämällä työvoimaa, ja ääritapauksessa kannattaa samaan aikaan vähentää työvoimaa ja ottaa lisää pääomaa.

Miten tämä liittyy perustuloon? No siten, että palkkatyö ihmisen keinona elättää itsensä muuttuu alati kivikkoisemmaksi tieksi. Rakennemuutoksen yhteydessä toki on kysyntää tietynlaiselle työlle -- sellaiselle johon on sitoutunut paljon implisiittistä pääomaa. Tällaisia töitä ovat laadukas ohjelmointityö, muotoilu, suunnittelu jne. Näissä kaikissa on ilmeistä, että työn luonne on hyvin pitkälle pääoman kaltaista: Tehtävä työ on luonteeltaan investointi, ei työ jota tehdään tunti tunnilta. Kun asia on näin, yhä suuremmalle osalle ihmisistä tulee vaikeaksi hankkia mielekäs elanto säännöllisellä työnteolla. Työtehtäviä kyllä löytyy tämän tästä, mutta ne ovat alati  lyhytkestoisempia ja kertaluonteisempia. Tämä koskee aivan kaikkea työtä; ennen pitkää meillä ei ole enää bussi- tai taksikuskeja, tehdastyö on kokoonpanossa jo kadonnut melkein kokonaan, erilaiset rakennustyöt automatisoituvat kovaa vauhtia, jne. Töitä kyllä jää, mutta ne ovat luonteeltaan palveluita, jotka liittyvät yksittäisiin transaktioihin. Talo rakennetaan kyllä ihmisperheelle, jolloin talopaketin räätälöinti ja suunnittelu tapahtuu palveluna, mutta itse talon rakentaa 3d-tulostin, joiden toimintaa valvotaan pääosin automatisoidusti. Autokaupassa tilanne on jo nyt monilta osin sellainen, että ihmistyötä prosessiin menee suunnittelussa, rahdissa ja myynnissä, melkeinpä kaikki muu on automatisoitua.

Kun tilanne on tämä, ihmisillä ei enää ole normia siitä, että yksilöllä on jokin säännöllinen ansiotyö, josta hän ansaitsee palkkansa ja suunnittelee taloutensa sen mukaisesti. Monet alat kykenevät tuottamaan valtavasti joillekin, mutta kilpailutilanne on sellainen että jotkut rikastuvat rajusti, ja hurjan moni epäonnistuu surkeasti. Keskiarvoistettuna talous voi olla hyvinkin kovalla tasolla, mutta voittaja vie kaiken ja häviäjät eivät saa mitään kaupaksi. Pääoman tuottavuus yksittäistapauksissa lähentelee ääretöntä ja suuressa osassa tapauksista pääoma/työpanos menee aivan hukkaan.

Ns. perustarpeet, joista Soininvaarakin kirjoittaa, voidaan tuottaa melko halvalla kaikille. Ruoka, kohtuullinen asumisen taso, lääkkeet (ei tosin hoitoa!), huonekalut, kodinkoneet jne, voidaan tuottaa käytännössä ilman työvoimaa, skaalaetujen vuoksi niin halvalla, että suhteessa kaikkeen muuhun, niiden tuottaminen ei maksa oikeastaan mitään. Syy miksi nämä kaikki vielä maksavat edes sen verran kuin maksavat, on että työ niiden markkinoimiseksi ja jakelemiseksi tehdään vielä pitkälti ihmisvoimin. Lisäksi ihmisten vaatimustaso nousee samalla kun keskimääräinen tuotannollinen taso nousee. Vielä 1960-luvulla kerrostaloasunnoissa tyydyttiin paljolti siihen, ettei asunnoissa ollut kunnollista tilaa omalle pesukoneelle, joskus suihkutilatkin olivat taloyhtiöissä kollektiivisia. Nykyisin kodinhoitotila ja sauna ovat käytännössä minimivarustus kunnallisten vuokra-asuntojen uudisrakentamisessa. Mikään moralisointi tai muu sellainen ei tässä ole taustalla; näin ihmiset toimivat, ja kukaan ei yksilönä halua jäädä liiaksi jälkeen muiden elintasosta. Tämä muiden kanssa samantasoisen elintason tavoittelu kuitenkin johtaa siihen, että joko yhä useampi joutuu pettymään tai edustuksellisen demokratian hengessä jatkamme konfiskatorista verotusta joka takaa vähäosaisille "mediaani miinus 25 prosenttia" elintason.

Oma käsitykseni siitä, miten mielekäs tällainen ns hyvinvointivaltio nykymuodossaan on, lienee lukijoille tuttu. Käsitykseni ei perustu pääosin mihinkään moraaliseen arvioon; verotus on "väärin" vain jos ajattelemme että omistusoikeus on aksiomaattisesti rikkomaton. Koska kukaan ei lähtökohtaisesti kuitenkaan pidä siitä, että hänen omaisuuttaa konfiskoidaan ja koska olen lähtökohtaisesti arvoiltani myötätuntoinen ihminen, mielestäni ihmisten varallisuuden ja tulojen ulosmittausta pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Painanvampi peruste on kuitenkin se, että tosiasioiden valossa näyttää siltä, että tulojen ja omaisuuden verottamisen tie on ns kuljettu loppuun. Verojen korottaminen nykytasolta ei palvele juuri mitään tarkoitusta, koska se ei tuo pysyvää lisäystä valtion tuloihin; olemme Lafferin käyrän huipun lähellä, ja teknologian kehittyessä käyrän huippu lippuu koko ajan alemmas.

Emme kuitenkaan voi jo aivan sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi lähteä siitä, että suurin osa ihmisistä vain jätetään oman onnensa nojaan. Tämä saattaa kuulostaa nyt yhtä aikaa sosialistiselta ja äärimmäisen loukkaavalta, mutta verrattuna 1900-luvun alkuun olemme tilanteessa jossa merkittävä osa työvoimaista alkaa olla suhteellisen tuottavuuden suhteen samassa jamassa kuin selkeästi kehitysvammaiset olivat ennen. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa kaveri jolla oli vaikeuksia oppia laskemaan muuten kuin sormillaan, saatettiin silti laittaa heinätöihin ja hän saattoi olla tuottavuudeltaan ihan kohtuullinen. Nyky-yhteiskunnassa tällainen henkilö ei pääse peruskoulusta, ja menee maksimissaan johonkin suojatöihin tai suoraan eläkkeelle. Kynnys jonka alle jäävä -- ja tämä ei liity pelkästään älykkyyteen tai muuhunkaan kovin räjähdysherkkään mittariin, vaan tuottavuuteen -- ei yksinkertaisesti kykene tekemään mitään sellaista jonka rahallinen arvo ylittäisi hänen elinkustannuksensa, nousee koko ajan. Jos ja kun se ylittää pisteen jossa oikeasti merkittävä osa yhteiskunnan jäsenistä ei vain voi hankkia elantoaan, on muiden pakko jotenkin reagoida.

Joko syntyy kokonaan kaksi eri yhteiskuntaa tai sitten sosiaaliturva täytyy miettiä kokonaan uusiksi. Koska esimerkiksi apartheid-järjestelmä toimi kovin huonosti, ja sellaisen pystyttäminen taloudellisin perustein on hankalaa muutenkin -- aika moni ns hyväosainen kuitenkin pelkää asemansa menettämistä -- lienee todennäköisintä että paremmin ansaitsevat joutuvat jatkossakin rahoittamaan vähäosaisten perustarpeita. Kun erot kasvavat ja vähäosaisten määrä kasvaa, täytyy jotenkin taata se, että sosiaalinen nousu edelleen on mahdollista. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä nimittäin efektiivisesti estää sen lähes täysin. Jos esimerkiksi yksinhuoltaja päätyy toimeentulotuelle, tämän marginaaliverot ovat 100% luokkaa aina selkeästi ylempään keskiluokkaan saakka; karkeastiottaen, jotta pienten lasten yksinhuoltajan kannattaisi mennä töihin kun on kerran toimeentulotuelle pudonnut, hänen pitäisi olla lääkäri tai asianajaja. Kahden huoltajan perheellä tilanne ei ole aivan näin lohduton, mutta siinäkin hyppäyksen pitäisi olla verraten suuri ennekuin ponnistelu kannattaa.

Perustulon merkittävin vaikutus ei välttämättä kuitenkaan olisi minun näkökannassani kannustinvaikutus pelkästään tässä mielessä, vaan sen riskiprofiili. Nimittäin, ihmiset ovat tutkimusten mukaan paljon riskiäkarttavampia sellaisen tulon tai omaisuuden suhteen, joka heillä jo on. Voittojen toivossa ollaan valmiita ottamaan isompia riskejä, kun taas tappioiden pelosta riskiä kartetaan paljon enemmän. Otetaan kaksi peliä joista yksilö voi valita. Toisessa tarjolla on varma satanen, mutta 50/50 mahdollisuus saada tonni. Pelin odotusarvo on siis 600. Toisessa tarjolla on 30/70 mahdollisuus saada tonni, mutta mikään ei ole varmaa. Pelin odotusarvo on 700, mutta ihmiset ottavat mieluummin ensimmäisen pelin. Nykyisessä sosiaaliturvassa esimerkiksi yrittäminen johtaa käytännössä kaikkien tukien menettämiseen sen riskin lisäksi että epäonnistuu yrittäjänä.

Perustulomallissa yrittäjyys olisi mielekäs vaihtoehto entistä useammalle koska se ei vähennä perustuloa. Koska talous muutoinkin menee korkeariskisempään suuntaan, sosiaaliturvajärjestelmä jossa riskin merkitys vain korostuu entisestään, on aina vain typerämpi. Toimeentulotuen kaltainen järjestelmä on mielekäs (tai ainakin näyttää siltä) yhteiskunnassa, jossa on runsain mitoin erilaisia työmahdollisuuksia jotka tulevat ja menevät edes jossain määrin ennakoitavasti. Siis tyyliin, jos paikkakunnalle rakennetaan tehdas, niin siellä on työtä. Nyt jos paikkakunnalle rakennetaan tehdas, se ei työllistä kuin muutaman suunnitteluinsinöörin ja huoltomiehen. Tilausten kasvaessa tai vähentyessä työvoiman tarve elää vain vähän.

Siinä määrin kun niinsanottujen perustarpeiden tyydyttäminen todella voidaan hoitaa suhteellisen halvalla, perustulon taso voitaisiin asettaa tasolle jossa ihminen tulisi sillä toimeen. Haasteeksi järjestelmässämme tulee kuitenkin esimerkiksi sairaanhoito ja koulutus, joita ei nykyisellään vielä ole mahdollista automatisoida, ja joiden toimittaminen on työvoimaintensiivistä ja hyvin kallista. Tässä on yksi ongelma nykymuotoiselle hyvinvointivaltiolle, jota perustulo ei kykene ratkaisemaan. Koulutuksen ja terveydenhuollon rakennemuutos on erillinen asia, ja niiden rahoittaminen verovaroin toinen ongelma. En ota siihen kantaa tässä yhteydessä lainkaan.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Suomi nousuun.

Suomen kansantalous on melko huonolla tolalla tällä hetkellä, joskaan ei aivan niin huonolla kuin kriisimentaliteetista voisi kuvitella. Positiivisesti ajatteleva voisi esimerkiksi tulkita työllisyysastetta siten, että olemme tällä hetkellä noin 2003-2004 vuosien tasolla sen suhteen, kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä osallistuu työelämään.

Sivumennen sanoen, nykyinen lama koskee etupäässä miehiä. Siinä missä miesten työllisyys on vähentynyt liki 30 000 hengellä vuodessa, naisten työllisyys on lisääntynyt noin 10 000 hengellä. Miesten työttömyys on selvästi naisten työttömyyttä korkeammalla tasolla muutoinkin.

Työllisyyden raa'at luvut eivät kerro kuitenkaan koko totuutta. Huoltosuhde ei vielä ole lähtenyt aivan hurjaan pudotukseen, mutta esimerkiksi eläkeläisiä on jo liki puolitoista miljoonaa.

Tilastoista nähdään myös, että erityisesti asumiseen kuluu suomalaisilta alati kasvava osuus tuloista, samalla kun reaaliansioiden taso on junnannut paikallaan jo puoli vuosikymmentä. Siksi ei ole ihmeellistä, että kotimainen kulutuskysyntä ei ole järin suurta.  Tuotannon suhdannekuvaaja kertoo samasta ilmiöstä: Suomen kansantalouden kyky tuottaa ns hyvinvointia (ainakaan kun tuotannon arvo tai kotitalouksien reaalitulo on jokin mittari) on jumittunut. Tässä kohtaa voidaan toki esittää kyseenalaistus, onko kasvu sittenkään välttämätöntä kun kerran yhteiskunta on jo kovin vauras. En käy siitä kiistelemään sen kummemmin; oli kyse rakenteista tai ei, on selkeää todistusaineistoa siitä, että ns nollakasvu pidemmän päälle itseasiassa kurjistaa yhteiskuntaa. Syynä voi olla toki esimerkiksi se, että meidän julkinen sektorimme on viritetty siten, että se kykenee huolehtimaan tehtävistään vain mikäli talous kasvaa. Kun kasvu pysähtyy, julkinen sektori alkaa velkaantua. Koska julkisen sektorin tehtävät on laadittu sellaisiksi, että ihmisiä hoidetaan ja ihmisille annetaan rahaa kun nämä eivät kykene huolehtimaan omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, niin kasvun oloissa aina näyttää siltä, että tämä rahan ja palvelujen jako "pitää" virittää kasvu-uralle. Kun kasvu päättyy tai kääntyy laskuksi, on näitä menoja hyvin vaikea karsia tai pitää kurissa.

Voimme olla kukin mitä mieltä hyvänsä hyvinvointivaltion logiikan mielekkyydestä, mutta yksi asia on varma: Se ei toimi nykyisellään, jos talous ei vedä. Asiaa voi pyöritellä arvojen näkökulmasta, enkä niihin ota tässä kantaa, mutta tosiasioiden näkökulma on melko selkeä. Julkinen velka lähti repeämään käsistä kokolailla samaan aikaan kun kasvu pysähtyi, vuonna 2008.

Suomen kansantalous on erittäin voimakkaasti riippuvainen kansainvälisestä kaupasta. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, miten tämä riippuvuus on historiallisesti kehittynyt. Kun 90-luvun alun lama pamahti täysillä päälle, viennin osuus BKT:sta lähti nousuun jo hyvän aikaa ennen kuin varsinainen talouden toipuminen edes alkoi. Suomen viennissä oli massiivinen ylijäämä 90-luvun alusta vuoteen 2008 asti; ennen lamaa vienti ei ollut mitenkään mittavasti ylijäämäinen. Melko yleinen "folklore" on, että ylijäämäinen vienti oli se, mikä kekkoslovakian aikana ja sitä seuranneella "hyvinvointivaltion kulta-aikana" eli 80-luvulla mahdollisti mittavat julkiset palvelut. Näin ei kuitenkaan todellakaan ollut asianlaita.

En usko, että Suomen kansantalouden merkittävin vika on se, että "vienti ei vedä". Se on toki eräs indikaattori ja tietenkin vientiteollisuuden suomalaisen tuotannon kasvu vauhdittaisi Suomen taloutta, parantamalla työllisyyttä ja lisäämällä näin potentiaalisesti myös kotimarkkinakysyntää. Viennin ylijäämä itsessään ei kuitenkaan ole merkityksellinen tekijä, sillä ylijäämä tarkoittaa, että rajan yli virtaa maahan lisää rahaa, ja että suomalaiset painavat kyllä enemmän duunia mutta rahaa kulutetaan Suomessa enemmän. Ensinäkemältä vaikuttaa toki siltä, että kun on enemmän rahaa, olemme rikkaampia, ja tavallaan tämä on tottakin, mutta vain insidentaalisista syistä. Otetaan vaikkapa esimerkki, jossa Talvivaaran kaivoksesta löytyisi (tämä on vain ajatuskoe, huom) valtava lohkare kultaa, niin että yritys voisi vuolla siitä veitsellä palasia ja myydä ne ulkomaille. Lohkare olisi niin helposti hyödynnettävissä, että lisää työntekijöitä ei tarvittaisi. Itseasiassa, kaivos voisi peräti irtisanoa suurimman osan työntekijöistään ja ostaa muutamalle ukolle puukot joilla nämä vuolevat kultaa, joka sitten myytäisiin ulkomaille. Yritys ei tekisi tällä rahalla mitään, vaan pitäisi sen pankkitilillään, tai peräti käteisenä patjan alla, ja korkeintaan makselisi (ulkomaisille) velkojilleen velkojaan takaisin.

Tässä ajatuskokeessa siis vienti muuttuisi ylijäämäiseksi, mutta mikään itse kansantaloudessa ei oikeastaan muuttuisi.

Mikä tahansa talousjärjestelmä kykenee tuottamaan jotain ihmisten hengen pitimiksi. Tämän osoitti esimerkiksi se, että Neuvostoliitossakin oli kohtuullinen elintaso, vaikkakin sangen vaatimaton länsimaiseen verrattuna. Markkinatalousjärjestelmän paremmuus -- jos sellaista nyt ylipäätään tarvitsee perustella muulla kuin vapaudella -- kumpuaa siitä, että ensiksikin, sen puitteissa toimitetaan asioita useampaan erilaiseen tarpeeseen, ja toimitetaan niitä siksi että a) joku haluaa näitä asioita ostaa ja b) joku haluaa niitä myydä (koska haluaa itse ehkä rahaa). Tämä tarkoittaa sitä, että transaktioita tapahtuu siksi, että joku haluaa ostaa ja joku myydä, ja juuri siksi transaktioiden volyymi oikeasti mittaa ainakin jollakin tapaa sitä hyvinvointia jota järjestelmässä on tuotettu. Toiseksi, koska markkinatalousjärjestelmässä periaatteessa kuka tahansa voi toimittaa sen tuotteen tai palvelun tai mitä hyvänsä, on tuottajilla aina jossain määrin pakko pohtia miten ihmisiä palvellaan paremmin.

Keskusjohtoinen systeemi ei kykene kuin rajallisessa mittakaavassa uusintamaan ja kehittämään toimintaansa. Tämä johtuu siitä, että sen toiminnan jatkuvuus ei riipu kuin äärimmäisen pitkän välillisen ketjun kautta siitä, miten hyvin se tuottaa palvelunsa. Tästä on esimerkkinä vaikkapa suomalainen lupabyrokratia. Täysin legitiimillä asioilla liikkuva maahanmuuttaja -- esimerkiksi suomalaisen ulkomaalinen puoliso, joka haluaa työskennellä maassa tai kansainvälisen yrityksen palkkaama asiantuntija joka tulee konsultoimaan pitkää projektia -- joutuu esimerkiksi mittavien hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi. Myös kansalainen joka haluaa uuden passin tai henkilökortin, joutuu asioimaan byrokratian kanssa hyvin kankeasti, odotusaikojen ollessa pitkiä. Erityisesti näissä jälkimmäisissä tapauksissa mitään viranomaiskontrollia ei suoriteta, kyse on pelkästään hidastelusta prosessissa, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Muovikortin tulostamiseen menee muutama minuutti, eikä poliisilaitoksella kukaan tosiasiassa tee mitään sen kummempia tarkastuksia, korkeintaan vilkaisee kuvaruudulta että onko jokin henkilö etsintäkuulutettu tms. Sama pätee rajoitetussa mielessä myös terveydenhuoltoon. Itse hoitohenkilökunta toki tekee potilaan kohdatessaan työnsä siten kuin heidät on koulutettu, ja prosessi on rakennettu niin, että se hyödyntää viimeisintä tietoa (tosin valtavalla viiveellä, erityisesti byrokraattisen prosessin vuoksi; en käy kuitenkaan tässä ruotimaan tätä aspektia), mutta palvelun kannalta olennaisin osa -- se, miten potilas pääsee hoitoon -- on samojen byrokraattisten lainalaisuuksien alainen.

Julkisissa investoinneissa ei olla paljoa paremmalla tolalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi infrastruktuurihankkeet, kuten uusien asuinalueiden tietyöt, viemäröinnit ja vesijohdot, jotkin julkisen liikenteen hankkeet jne näyttävät paperilla hyvältä. Talousteoreettisesti ajatellen niillä on potentiaalia piristää taloutta siten, että erilaiset mahdollisuudet vaikkapa uusi asuinalue mukavalla etäisyydellä kasvavasta teollisuuskeskittymästä, voivat vauhdittaa talouden sopeutumista vaikeina aikoina. Tämä pätee kuitenkin vain teoriassa ja paperilla, sillä em. byrokraattisen hitauden, ja osin itse rakentamisen hitauden vuoksi tällaisin keinoin voidaan vaikuttaa asioihin pikemminkin vuosikymmentä lähestyvällä aikajänteellä, ei parin vuoden laskusuhdanteen yli.

Uskoisin perustelleeni sen, miksi en usko että julkinen sektori kykenee kasvattamalla menojaan tai palvelujaan tosiasiallisesti paljoakaan tekemään. Se, mitä se voi tehdä, on mahdollistaa asioiden tapahtumisen olemalla estämättä niitä, ja toisaalta sitoutumalla pitkäjänteisesti sen perusinfran turvaamiseen joka on talousjärjestelmän toiminnan kannalta olennaista.

En katso, että julkisen sektorin tulisi mitenkään yksioikoisesti tarjota mitään tiettyä palvelua. Suomessa se kuitenkin näin tekee, joten otan tämän annettuna. Julkinen sektori tarjoaa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuksen, ja maanpuolustuksen. Näiden rahoittamiseksi se kerää veroja; tämä johtaa väistämättä eräänlaiseen bootstrap-ongelmaan: Verojen kerääminen haittaa toisaalta talouden toimintaa, mutta toisaalta tulot mahdollistavat sellaisen toiminnan rahoittamisen, jolla on potentiaalisesti hyötyjä. (En ota kantaa siihen voisivatko markkinat tuottaa tämän itse; pääosin uskon, että voisivat, mutta se ei ole olennaista tässä yhteydessä). Siksi olisi tärkeää, että panokset laitettaisiin sinne, missä niiden marginaalinen tuotto on suurin.

Esimerkiksi kansaneläkelaitos käyttää lääkekorvauksiin noin 1.3 miljardia vuodessa. Väittäisin, että edelleenkin näistä melko pieni osa on geneerisiä lääkkeitä. Summasta jokin osa -- en osaa sanoa kuinka suuri osa, mutta merkittävä -- on patenttien yms vuoksi maksettuja monopolikorvauksia. Koska myyjällä on monopoli ja maksajalla on monopoli, ja myyjä tätä monopolivoimaa käyttää, myös maksajan tulisi käyttää omaa monopolivoimaansa. Tästä saataisiin jo satoja miljoonia vuodessa säästöjä, ilman merkittävää haittaa sille palvelulle jota tuotetaan.

Ydinvoima on yksi suosikkiaiheitani. Yksi tekijä, joka on hiertänyt ns teollisuuspiirejä ja varsinkin popularisoidussa keskustelussa Suomen taloudesta, on energiaintensiivisen vientiteollisuuden pakeneminen Kiinaan ja ylipäätään väheneminen Suomessa. En ota kantaa siihen, onko todellinen syy tähän pakoon, mutta halvempi energia ei haittaa ketään. Kuten Soinivaara taannoin kirjoitti, Suomalainen lupakäytäntö, jossa myönnetään lupa voimalalle kerrallaan, kannustaa massiivisten megareaktorien hankkimiseen, jolloin riskienhallinta kippaa kerralla useita miljardeja. Mielekkäämpää olisi sallia modulaaristen ja pienempien reaktorien rakentaminen.

Yksi merkittävä huolenaihe jolla ydinvoimaa torpataan on ydinjätteeseen liittyvä epäongelma. Laskeskelin taannoin -- ja jos joku viitsii tarkistaa olinko väärässä, olen kiitollinen -- että ydinjätteen loppusijoittamiseen käytetään luokkaa 20 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tästä vaikkapa puolet jyvitettäisiin IFR- tai LFTR-reaktorien kehitystyöhön ja rakentamiseen Suomeen, saataisiin paitsi kallis loppusijoitus vältettyä, myös samaan rahaan lisää sähköä. Tämän kaiken lisäksi kehitystyö ja projektit poikisivat osaamista niin säteilyturvakeskuksen kuin ydinvoimateollisuuden piirissä, ja tämä osaaminen kykenisi poikimaan tulevaisuudessa myös vientiteollisuutta. Onnistuessaan ja mittakaavan ylittäessä kotimaassa tuotetun jätteen käsittelyyn tarvittavan kapasiteetin, yksi vientitulojen lähde olisi käytetyn polttoaineen jatkokäsittely Suomessa. Tätä potentiaalista tulonlähdettä moni varmasti kauhistuu. Se on kieltämättä poliittisesti hankala, vaikka mitään perusteluja peloille ei itseasiassa edes ole. 

Jätteisiin liittyy myös se, miten jätelaki toimii. Tällä hetkellä Suomen Autoritaarinen Kansantasavalta nimittäin määrää että kunta päättää kuka ja mikä taho saa roskat kerätä, ja kiinteistön omistajan on pakko tehdä "sopimus" (mikä ihme sopimus se on, joka on pakko tehdä?) jätehuollon kanssa.  Jätehuolto käy tyhjentämässä astian sopimuksen mukaan. Kiinteistönomistaja ei esimerkiksi saa tehdä sopimusta jonkin kolmannen tahon kanssa, että tämä hakisi jätteet, lajittelisi ne haluamallaan tavalla, ja sitten toimittaisi kaatopaikalle sen, mitä ei tarvitse. Soininvaaran kirjoitus käsittelee aiheesta suunnilleen kaiken sen, mitä siitä kannattaa sanoa, poislukien sen tosiasian, että tosiasiassa mitään tällaista jätelakia ei tarvittaisi. Toki on syytä estää laittomien kaatopaikkojen pitäminen, mutta tästä ei ole kyse; kunta kerää rahoja jätemaksuista ja sillä on tähän monopoli. Tämä estää jätteiden hyötykäytön. Suomalainen mentaliteetti näkyy tässä siinä, että hyöty nähdään aina nollasummaisena: jos kunta paskoo ympäristön saadakseen veroja, niin se on "hyvä", ja jos yksityinen taho saa hyötyä käyttämällä ja kierrättämällä jätteet, se on "paha".

Puolustusvoimien menot ovat noin kolme miljardia vuodessa. Toimintamenot ovat näistä menoista reilu puolet, alle kaksi kolmasosaa. Puolustusvoimat laskee, että varusmiespäivän hinta on noin 50 euroa. Kuikuilin lukuja, ja en löytänyt yksityiskohtia; en ole tässä argumentoimassa sen puolesta, että puolustusmenoja leikattaisiin, vaan tarkastelen sen kustannustehokkuutta. Esimerkiksi näyttää pikaisesti katsoen siltä, että vapaaehtoisten järjestöjen kautta annettu koulutus on kustannustehokkuudeltaan samaa tasoa kuin varusmiespalvelus ja merkittävästi tehokkaampaa kuin reservin kertausharjoitukset. Tämä ainakin indikoi, että parempaa maanpuolustusta saataisiin siirtämällä panostusta vapaaehtoisuuteen. Tätä ei pidä lukea niin, että argumentoisin asevelvollisuudesta luopumisen puolesta. Voisin argumentoida, mutta se ei ole tämä argumentti. Tämän argumentin sisältö on, että maanpuolustuksen tarpeista osa on mielekästä täyttää tavoilla jotka eivät tapahdu välttämättä itse Suomen Puolustusvoimien organisaation sisällä, vaan puolustusvoimat voi tilata palvelua muilta tahoilta ja tarjota näiden käyttöön tarvittaessa henkilöstöä ja kalustoa. Luvut ainakin näyttävät siltä, että näin osa toiminnasta saataisiin tehtyä halvemmalla tai samalla rahalla saataisiin enemmän toimintaa.

Puolustusteollisuuden imago ei ole Suomessa ollenkaan sitä, mitä se voisi olla. Singaporessa puolustusvoimat panosti imagoasioihin aivan eri tavalla kuin täällä, lisäksi puolustusteollisuudella oli paljon yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa; itsekin työskentelin puolustusteollisuuden ja yliopiston yhteisessä laboratoriossa, puolustusvoimien rahoittamassa projektissa. En tiedä, missä määrin Suomessa voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi DSO:n toiminnasta, mutta DSO ja puolustusteollisuus tekevät tiivistä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja ala on merkittävä teollisuudenhaara paitsi Singaporen (jo sinänsä mittavaan) puolustuksen tarpeisiin, myös viennissä. Esimerkiksi ST Engineering on aivan eri kokoluokan yritys verrattuna vaikkapa Patriaan. Aggressiivisempi yhteistyö tutkimustahojen kanssa aivan takuulla toisi etuja molemmille ilman merkittävää lisärahaa, sillä nykyiselläänkin raha vain kulkee valtion taskusta toiseen, ja kovin usein sieltä ulos ulkomaille.

 Yliopistojen ja korkeakoulujen ympärillä näperrellään kaikenlaisten startup- hautomoiden kanssa. Tämä on sinänsä aivan hyvä ja pätevä idea, mutta mielestäni prosessi on kovin jäykkä ja perustuu perisuomalaiseen byrokratiapyöritykseen. Tällaiset projektit ja ympäristöt työllistävät paljon koulutuksen ja liiketoiminnan ympärillä häärääviä byrokraatteja ja konsultteja, jotka haluavat saada siivun ihmisten ideoista. Sinällään tässä ei muuten olisi mitään suurempaa ongelmaa, enkä pidä toimintaa mitenkään negatiivisena. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä integroida koko idea siitä, miten elinkeinoelämä noin ylipäätään toimii, kautta linjan siihen koulutukseen joka elinkeinoelämän tarpeisiin (muka) vastaa. Annan tästä esimerkin: Teknillistä koulutusta antavissa yliopistoissa on erilaisia projektitöitä erilaisiin tarpeisiin. Osassa koulutusohjelmista nämä projektit tehdään itseasiassa jonkin yritysosapuolen kanssa, jolloin opiskelija joutuu kohtaamaan ainakin osan työelämän realiteeteista koulutuksen yhteydessä. Pidän tätä mallia hyvänä, ja sen hyvyyden mittarina voidaan pitää esimerkiksi työllistymistä. Ainakin kun viimeksi katsoin, niin se koulutusala josta sattuneesta syystä eniten jotain tiedän, tuotti erittäin hyvät työllistymisnäkymät juuri niille, jotka tällaiset projektityöopinnot on käynyt läpi.

Mielestäni ideaa voisi laajentaa yleisemmin ja halki erilaisten oppilaitosten ja mahdollistaa integraatio perustutkimukseen ja opetuksen ja elinkeinoelämän välillä. Tähänkään ei tarvita rahaa, vaan ainoastaan kevyempi byrokratia.  Olen seurannut erään yliopiston "kehitystä" kohti "yksityistä" yliopistoa, ja näyttää pikemminkin siltä, että sensijaan että tällainen malli palvelisi kansantalouden etuja, se nähdään keinona kupata yrityksiltä rahaa yliopiston hallinnon pyörittämiseen. Tästä kielivät esimerkiksi alati kasvavat yleiskustannuskertoimet ja tuottovaatimukset, samaan aikaan kun palkkakehitystä jarrutetaan.

Tämä onkin yleinen ongelma kaikessa, sillä ns hyvinvointyhteiskunta-ajattelua värittää omanlaisensa rent-seekingin korostuminen. Tarkoitan tällä sitä, että organisaatiot näkevät voittoja ja hyötyjä siellä sun täällä ja haluavat päästä näistä osallisiksi. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta valitettavan haitallista. Jos jokin julkinen organisaatio halutaan kehittää siihen suuntaan, että sen tehtävänä olisi esimerkiksi poistaa esteitä jonkin tietyntyyppisen yhteistyön edestä, organisaatio pyrkii aina tekemään itsestään välttämättömän sille nimenomaiselle yhteistyölle, koska siinä määrin kun yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja tuottaa molemmille esimerkiksi rahaa, tämä organisaatio voi aina oikeuttaa roolinsa sillä, että se on "hyödyksi". Tämä pitäisi nähdä ja eliminoida, ja juuri tästä syystä mielestäni vapaaehtoisuus on kaikessa tällaisessa toiminnassa kaiken avain.

Suurimpia esteitä hyödyllisen toiminnan käynnistymiselle -- rahanpuutteen jälkeen -- on luottamuksen ja informaation puute. Nämä eivät ole erilliset, vaan tiiviisti toisiinsa liittyvät näkökohdat. Luottamuksella viittaan siihen, että jos aloitan startup-yrityksen jonkun henkilön kanssa, minun tulisi luottaa siihen, että kun kassaan kilahtaa ensimmäinen maksusuorite, niin yhtiökumppani ei juo rahoja. Informaatiolla taas viittaan siihen, että jos henkilöllä A on liikeidea josta puuttuu jokin osanen ja henkilöllä B on tarvittava osaaminen tuon osasen toteuttamiseksi, nämä henkilöt eivät välttämättä tiedä toisistaan riittävästi että kumpikin tunnistaisi tämän tilanteen.


Rahasta ei sinänsä ole pulaa nykyisessä markkinataloudessa, se käy ilmi korkotasosta. Ne tahot, jotka näpertelevät näiden muiden ongelmien ratkaisussa taas ovat suomalaisen kulttuurin erityispiirteiden vuoksi taipuvaisia paisuttamaan byrokratiaa joka tukahduttaa toimintaa. En kykene tarjoamaan tähän mitään vedenpitävää ratkaisua. Sen tiedän, että jos tämä ei muutu, niin me emme nouse tästä ilman aika tylyä pohjakosketusta.