maanantai 18. toukokuuta 2015

AC-nivel

Kävin lekurissa tänään olkapäävaivojen vuoksi. Näyttää siltä, että kyseessä on AC-nivelen tulehdus joka ei toistaiseksi ole vielä kovin pahaksi mennyt: Liikerata ei ole rajoittunut ja kipukaari-oire on olematon. Kipuileva osa liikeradasta rajoittuu suunnilleen siihen, kun käsi on keskilinjan takana ja alaviistossa. Hoitona on etorikoksibi 7 päivän ajan ja jos tila ei osoita paranemisen merkkejä, niin sitten piikillä kortisoni viikon perästä.

Ohje harjoittelun suhteen, jonka olen parilta muultakin taholta kuullut, oli että kivun rajoissa normaali treeni. Eli mitään sellaista ei pidä tehdä joka treenatessa tekee kipeää. Itselläni tämä tarkoittaa ainakin leuanvetoa ja vinopenkkiä. Kokeilen normaalia penkkipunnerrusta, koska jos tekniikka on kohdallaan, se ei ole tehnyt kipeää. Pystyprässi on toiminut varsin hyvin myös, pikemminkin se on lievittänyt oiretta.

Toinen aspekti on, että trapezius on todella kireällä. Tämä ei ainakaan auta AC:n paranemista, joten varasin hierojalle ajan. Minulla on aiemmin ollut ongelmia nimenomaan vasemman puolen trapeziuksen ja deltoidin kanssa, so. ne ovat olleet tavattoman jumissa ja vasemmasta kädestä on välillä verenkiertokin heikentynyt; tässä taustalla on todennäköisesti työergonomia, sillä ongelmia oli runsaasti silloinkin kun en käynyt aktiivisesti kuntosalilla.  Hierojalle on tietenkin mainittava AC-tulehduksesta, mutta muutoin uskoisin että ei siitä ainakaan haittaa ole; olen nähnyt ja kuullut toistuvasti esitettävän väitteitä siitä, että hieronta tehostaa toipumista. Pikaisen "meta-analyysin" perusteella pitäisin väitettä huuhaana. Hieronta vähentää subjektiivista kivun ja jäykkyyden tuntemusta, mutta funktionaalista lihaksen voimantuottoa tai liikeradan laajuutta se ei lisää, joten hieronta kuuluu olennaisesti kategorioiden "uskomushoidot" ja "saattaa olla hyödyksi" välimaastoon.





Leikkaukset ja Elvytys.

Ei lienee salaisuus, että itse en ole mikään erityisen suuri elvytyspolitiikan kannattaja, ja että mielestäni julkisia menoja tulisi karsia. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että julkisen keskustelun implisiittinen oletus jossa nämä kaksi asiaa asetetaan vastakkain, on itseasiassa ristiriitainen ja siitä tulisi luopua.

Ensinnäkin, missään nimessä ei tulisi kutsua "elvytykseksi" sitä, että valtio esimerkiksi nostaa virkamiesten -- tai vaikka sitten sairaanhoitajien -- palkkoja, tai sitä että korotetaan sosiaaliturvaa. Tällainen menoerä muuttaa vain tulojakaumaa ja uuden menoerän. Jos yksittäisten kansalaisten käytettävissä olevilla tuloilla on elvyttävä vaikutus, tämän saa aikaan ekvivalentisti alentamalla näiden verotusta, minkä lisäksi verojen alentamisella on edes jonkinlainen dynaaminen vaikutus kysyntäpuoleen.  Elvytystä ei myöskään ole vanhustenhoidon menojen kasvattaminen tai takuueläkkeiden tason nostaminen, aivan samasta syystä.

Mitä "elvytys" sitten voi olla jos ei näitä asioita? Ensinnäkin, jos lähdetään ajatuksesta että valtion kontolle nyt on jätetty tiettyjen asioiden hoitaminen, kuten vaikkapa teiden ja tiettyjen julkisten rakennusten yms ylläpito, niin se että näiden asioiden osalta lisätään "menoja" ei ole vielä elvytystä. Sensijaan se on, jos vaikkapa korjausrakentamista aikaistetaan rakennusalan matalasuhdanteessa. Miksi?

Oletetaan että sairaala pitää peruskorjata. Korjauskustannus nousee joka vuosi hieman ja korjauksen jälkeen sairaalalla on käyttöikää lisää n vuotta. Korjauksella on tietty nettonykyarvo, jonka laskeminen tässä voidaan sivuuttaa. Mikä on olennaista on, että tämä arvo pääsääntöisesti optimoidaan, niin että korjataan juuri silloin kun korjauksesta saatava nettohyöty maksimoituu. Tähän nettohyötyyn vaikuttaa kustannus, hyöty, ja korko. Korko ei ole välttämättä markkinakorko, vaan se on julkisen investoinnin vaihtoehtoiskustannuksesta tuleva korko; rahoituskorko voi olla paljonkin tätä laskennassa käytettävää korkoa pienempi. Korjauksella on kuitenkin vielä yksi hyöty julkiselle taloudelle, ja se riippuu suhdanteesta. Nimittäin, jos rakennusalalla vallitsee lama, korjauksen teettäminen kasvattaa työllisyyttä. Tämä ei tarkoita että korjaus sinänsä "maksaa itsensä takaisin" tästä syystä, mutta se kyllä tarkoittaa kääntäen sitä, että jos rakennusalalla *ei* vallitse lamaa, korjauksen teettäminen on pois jostain muualta; julkinen työn teettäjä kilpailee muiden kanssa tekijöistä ja tämä nostaa rakentamisen hintaa muille. Marginaalilla jokin muu työ jää tekemättä. Kysyntälaman ja työttömyyden oloissa näin ei ole. Kaiken lisäksi työttömyyskorvaukset ja vastaavat pitävät huolen siitä, että hinnat eivät pääse laskemaan kovin nopeasti vaikka työtä ei teetettäisi, mutta kuluja sensijaan kasaantuu julkiselle puolelle näistä tulonsiirroista. Kun otetaan huomioon sekin, että työvoiman laatu tyypillisesti laskee kun se on työttömänä ja kasvaa työelämässä (taidot heikkenevät kun niitä ei käytetä jne), tällaisissa oloissa työn teettämisellä on myös muita pidempiaikaisia hyötyjä.

On siis tilanteita, joissa julkisen investoinnin tai projektin aikaistaminen siitä, mikä normaalisti olisi optimaalista, on mielekästä. On kuitenkin syytä huomata, että tällaisia julkisia investointeja tietenkin on loputtomiin ja poliittinen paine niiden toteuttamiseen on varsin suuri, jos aletaan puhua "elvytyspolitiikasta". Kaiken muun lisäksi tietenkin vasemmalla varsinkin iloisesti sekoillaan "elvytyksen" merkityksellä, ja kuvitellaan että esimerkiksi työn tarjontaa selkeästi heikentävätkin toimenpiteet kuten eläkkeiden tai perusturvan korottaminen, ovat jonkinlaista "elvytystä". Tämän vuoksi "elvytys" saa hyvin negatiivisen kaiun julkisessa keskustelussa. Syy on vasemmiston.

Itse suosisin mieluiten sellaista, että kulutusmenot ja investointibudjetti pitäisi olla erillään. Kulutusmenojen kattamiseen ei saisi missään oloissa mennä enempää rahaa kuin tulee. Investointien rahoittaminen sensijaan pitäisi tapahtua yksinomaan velalla. Tiedän että tämä kuulostaa kummalliselta, mutta selitys on varsin yksinkertainen ja itsestäänselvä.

Nimittäin, leikkaustarpeen näkyvyys saadaan esiin näin, ja toisaalta "elvytys" on aina velkaelvytystä. Sellaista elvytystä joka tapahtuu ylijäämillä, ei voi nimittää elvytykseksi. Lisäksi valtion ylijäämät, jos sellaisia kerätään, tulisi rahastoida johonkin minkä tuotto on parempi kuin valtionvelan korko; on peräti moraalitonta maksaa lainaa takaisin jos ei ole pakko, jos parempiakin sijoituskohteita on.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Voima ja Jet Lag

Pidin siis kahden viikon tauon treeneistä, ja takana on nyt kolme treenikertaa. Ensinnäkin, stronglifts-applikaatio viisaasti kehotti ottamaan 10% painoista pois koska taukoa oli ollut niin kauan. Se kannatti, vaikka DOMS iskikin jälkeenpäin. Painoin menemään ja kävin lauantaina uudelleen salilla. Lisäsin kyykkyyn 5 kiloa, ajatuksella että tauon jälkeen kehitys lienee mahdollisesti hitusen nopeampaa. Tämä ei ollut lauantaina ongelma, vaan painot kyllä nousivat. Ahnehdin kuitenkin hiukan ja kävin vielä juoksemassa kevyen lenkin treenin päälle. Tämäkään ei sinänsä ollut mikään isompi ongelma.

Tai se ei olisi ollut, mutta jostain syystä Kalifornian reissun jälkeinen Jet Lag ei ole vieläkään täysin helpottanut. Saan kyllä unen illalla helposti, ja erityisesti treenipäivän iltana nukuttaa tavattomasti. Herään kuitenkin jo kuuden tunnin jälkeen suhteellisen virkeänä. En muutoin pidä tätä ongelmana, mutta huomaan että lihasten palautumiselle tästä on haittaa; uni ei riitä.

Niinpä tänään ei onnistunut edes 2.5 kilon lisäys kyykyssä. Treenikaveri nosteli jo 140, ja minä jouduin passaamaan yhden sarjan jälkeen 112.5 kilolla. Penkki ja soutu menivät ohjelman mukaisesti, pieniä liikkeitä kun ovat.  Otin mukaan ohjelmaan power cleanin, jotta saisin hieman tehopainottaisempaa harjoitusta. Räjähtävän luonteensa vuoksi clean on selkeästi teho- ei niinkään voimaliike. (Kirjoitin aiemmin tehon ja voiman eroista)  Aloitin aivan kevyesti, jotta saan tekniikan kuntoon, eli tänään oli ohjelmassa vasta 42.5.

Uni on vanhemmiten hankalampi asia kuin kuvittelin. Ennen reissua minulla ei ollut ongelmia, mutta unirytmin kerran häiriinnyttyä, se on yllättävän vaikea saada kohdalleen. Melatoniini ei sinänsä auta, koska sen puoliintumisaika on niin lyhyt, että herään kuitenkin jo viiden tunnin sisällä; itseasiassa normaalitilassakin melatoniini lisää riskiä että herään keskellä yötä. Toisaalta jos otan melatoniinia vasta aamuyöllä herättyäni, olen aamulla tavattoman tokkurainen. Olen kyllä tehnyt tämän pariin kertaan, mutta jostain syystä aikaiset heräämiset tuntuvat jatkuvan. Nyrkkisääntönä aikaeroväsymyksestä on pidetty "tunti per päivä", mutta heräämisaika on siirtynyt pikeminkin 20 minuuttia päivässä.

Tänään ajattelin mennä lenkille illalla, vaikka alaselkä onkin hieman väsynyt. Väsytän kropan tällä kertaa kunnolla ja toivottavasti nukun ensi yönä pitkään. Huominen on kuitenkin lepopäivä.

Ruumiinmassani on noussut nyt yli 75 kilon. Aloitin syksyllä 68 kilosta, ja vielä pari kuukautta sitten paino oli 72. Luulen että siinä on kohtuullisen paljon ns läskiä, ja siksi aionkin kohta siirtyä hienoiselle kalorivajeelle.  Painoindeksini on nyt noin 22, ja ajattelin että sen voisi pudottaa hieman alemmas. En ole mitannut rasvaprosenttiani juuri nyt, mutta epäilen että se on jossain viidentoista paikkeilla.  Vatsalihasten muoto erottuu jotenkuten, mutta päällä on selvästi rasvakerros. Tavoitteena ei ole varsinaisesti mikään "ripped" ulkomuoto, mutta on mielenkiintoista nähdä a) kuinka paljon pystyn säilyttämään voimasta ja b) kuinka paljon pystyn karsimaan kehon rasvasta.  En ole vielä päättänyt koska aloitan tiukentamisen, treenin jälkeen syöminen on vaan niin mahtavaa ja vihdoin olen saanut ruokahalun niin kovaksi että paino nousee...

EDIT: Testasin eilen illalla piruuttani tehontuotantoa juoksemalla ylämäkiä. Kaupissa on melko suuria korkeuseroja lyhyehköillä matkoilla. Keuhkot ja sydän eivät oikein meinanneet pysyä vauhdissa, mutta jaloista sai selvästi isompia tehoja kuin mihin olen tottunut. Eikä aerobinen kunto ollut heikentynyt niin paljon kuin kuvittelin. Keskinopeus oli mitätön, yli kuuden minuutin kilometrillä, mutta se johtui siitä, että alamäessä käytännössä kävelimme. Katselin nopeus/korkeuskäyrää, ja nätisti se kyllä meni niin että mäkiin juostiin selvästi lujempaa, vauhti hidastui mäen huippua lähestyttäessä varsin vähän ja hidastuminen alkoi vasta lähellä huippua.

Olisi mielenkiintoista nähdä, jos polvi kestää, kuinka kovaa loppukesästä oikeastaan pystyisikään juoksemaan.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Asuntopolitiikasta.

Soininvaara kirjoitti Kepun "talousmaantieteellisestä" linjauksesta jotain; en jaksanut lukea kommentteja kovin paljon. Itse raporttikin löytyy verkosta, mutten sitäkään jaksanut tarkkaan lukea, koska se on pitkä. Keskityn yhteen ja vain yhteen argumenttiin, ja se löytyy puolestaan Hirvaskosken kirjoituksesta, jos kohta piilotettuna.

Riisutaan kaikki muu pois kysymyksestä hetkeksi ja kysytään missä ihmiset haluavat asua? Tämä kysymys on vaikea vastattavaksi, koska meidän pitäisi ensin antaa jokin kriteeri sille, mitä tällä tarkoitetaan, miten sitä mitataan ja mistä noin ylipäätään tiedämme ihmisten vastauksen olevan se, mitä he "todella" haluavat.

Jos nimittäin ihmisiltä kysytään, he mielellään asuisivat a) työpaikan lähellä b) palvelujen lähellä c) rauhallisessa ympäristössä d) luonnon lähellä e) vesistöjen lähellä f) hyvien kulkuyhteyksien varrella jne jne. Käytännössä jokainen ymmärtää, että ihmisillä on preferenssejä jotka vetävät eri suuntiin, ja ovat osin ristiriitaisia. Yksilöiden päätökset ovat pitkälti näiden preferenssien yhteensovittamista ja siksi päätökset ovat usein hankalia. Kaiken muun lisäksi käy vielä niin, että esimerkiksi asumiseen liittyy paitsi se kustannus joka tulee asunnon rakentamisesta ja ylläpidosta, myös kustannus joka aiheutuu muille siitä, että kun minä asun jossain, ei kukaan muu voi asua siinä. Tämä ei tietenkään ole sellainen kustannus jonka joutuu noin vaan maksamaan tai jota voi mitata; se on vaihtoehtoiskustannus.

Jotta pitkällä aikavälillä jokin resurssi jaettaisiin tarkoituksenmukaisimmin, meidän tulisi pitää huoli siitä, että kussakin asunnossa asuu se, jolle vaihtoehtoiskustannus (siis se haitta joka tulee siitä ettei hän asu juuri siinä) on kaikkein suurin. Me emme voi tällaista saada aikaan millään poliittisella päätöksellä, mutta kaikkein hienoin piirre markkinataloudessa on juurikin se, että markkinahinta asettuu sellaiseksi että pääsemme hyvin lähelle tätä: Asunnot myydään eniten tarjoavalle, ja se on valmis maksamaan eniten, jolle asunnon saamisen vaihtoehtoiskustannus on kaikkein suurin. Jos kaupungissa on hyväpalkkainen työ, tämän työn tekijä on valmis maksamaan asunnosta enemmän kuin joku jolla ei ole vastaavaa työtä. Ja niin edelleen.

Dynaamisesti ajatellen markkintalous ratkaisee vielä toisenkin niukkuuteen liittyvän ongelman. Asuntoja nimittäin rakennetaan koko ajan lisää jonkin verran. Olettaen että rakennuksilla vaadittavaa työvoimaa ja koneita yms on käytössä rajallisesti, myös uudisrakentamisen paikalla on jokin vaihtoehtoiskustannus. Asunnon rakentaminen on toki hyödyllistä kaikkialla siellä missä asunto menee kaupaksi hinnalla joka ylittää rakentamisen kustannukset. Mutta jälleen kerran, koska asuntoja ei voida rakentaa kaikkialle missä niistä on hyötyä, olisi mielekästä rakentaa ne sinne, missä rakentamatta jättämisen vaihtoehtoiskustannus on suurin. Myös tästä kaikeksi onneksi hinta on erittäin hyvä indikaattori. Mitä pienemmissä yksiköissä rakentaminen tapahtuu, sitä tarkemmin asuntojen hinta heijastelee myös sitä, mihin kannattaa rakentaa.

Keskustelussa näin seuraavanlaisen argumentin: On vuosien saatossa käynyt niin, että kun asuntoja on rakennettu paljon sinne, missä asuntojen hinnat ovat korkeat, asuntojen hinnat ovat vain nousseet siellä, ja kaikenlisäksi laskeneet muualla. Tätä voisi prima facie pitää argumenttina siitä, että hei, markkinataloushan ei toimi, koska kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan pitäisi käydä pikemminkin päinvastoin.

Toinen argumentti joka esitettiin oli, että on havaittu, että siellä missä rakennetaan paremmat moottoritiet yms kulkuväylät, ruuhkat eivät vähene, vaan usein lisääntyvät, silllä tien käyttäjämäärät kasvavat saturaariopisteeseen. Tämä argumentti on oikeansuuntainen tiettyyn rajaan asti; niin kauan kun ihmiset joilla on henkilöautoja eivät kaikki tee työmatkojaan henkilöautolla, autoilun helpottaminen ei juurikaan helpota autoilua, koska marginaalisia päätöksiä lähteä autolla tehdään enemmän.  En ota kantaa siihen onko tämä argumentti kulkuväylien rakentamisen puolesta nykytilanteessa; se olisi sitä silloin, jos moottoritiet rakennettaisiin yksityisin varoin ja niiden kustannukset perittäisiin autoilijoilta käytön perusteella. (Huom, tämä ei ole mikään perustelu ruuhkamaksuille tai kilometripohjaiselle verolle; niille on perusteluja, mutta toisin kuin on esitetty, tämä ei ole yksi niistä)

Otetaan annettuna tämä hintakehitys, sillä se on selkeästi tosiasia. Mutta puhuuko tämä jotenkin sen puolesta, että poliittisin päätöksin pitää rajoittaa asuntorakentamista? Ei. Se kyllä toimii siten, että poliittisin päätöksin tehty rakentaminen  oikeasti muistuttaa ruuhkautuvien teiden rakentamista. Mutta toisaalta, pelkkä kaavoitus on "halpaa" (senkun piirretään viivoja kartalle). Se, mikä tulee kalliiksi tietenkin on, että jos ja kun kaavan mukaisesti rakennetaan, niin laki asettaa kunnalle tiettyjä velvoitteita (viemärit, koulut, jne) joiden täyttäminen todella tulee kalliiksi. Jos kuitenkin esimerkiksi maapohjasta perittävällä kiinteistöverolla voidaan kattaa nämä kustannukset, on selvää, että tehokkuusparannus toteutuu.

Miksi se on selvää? Ensinnäkin, mikään hintasignaalin vaihtoehtoiskustannukseen perustuvassa analyysissä ei nojaa siihen oletukseen että asuntojen hinnan tulisi kehittyä johonkin suuntaan rakentamisen seurauksena. Näin ollen ei ole mitään dynaamista argumenttia jonka mukaan asuntorakentaminen oli "virhe" koska hinta nousi. Päinvastoin, hinnannousu on merkki siitä, että yhä useampi haluaa asua siellä minne rakennettiin.

Miksi sitten meillä on kaunaa siitä, että kaupunkeihin rakennetaan ja niiden väkiluku kasvaa? Usein näkee esitettävän esimerkiksi väitteen jonka mukaan joku (usein "vihreät") haluaa pakottaa ihmiset asumaan kaupunkeihin, ja että kuinka ihmiset "mieluummin" asuvat muualla. Tällaisen väitteen esittäjälle kun sanoo, että tämä kehityshän on positiivinen koska vaikka hinnat ovat kaupungeissa nousseet niin ne ovat siellä maalla laskeneet, ja täten väitteen esittäjän on itseasiassa peräti helpompaa toteuttaa haluaan asua maalla.

Tämä ei kuitenkaan ole se todellinen argumentti. Todellinen argumentti on, että muut ihmiset, erityisesti työikäiset, valuvat kaupunkeihin koska siellä on korkeammat reaalipalkat ja koska nuoret haluavat asua kaupungeissa. Hankittuaan koulutuksen kaupungissa, heidän on myös helpompi jäädä töihin kaupunkiin. Näin maaseutujen elinkeino- ja palvelurakenne pikku hiljaa rapistuu. Tämä on se todellinen harmin aihe, ei suinkaan se että yksilöä jotenkin poliittisesti "pakotettaisiin" tai "painostettaisiin" asumaan kaupungissa. Muiden ihmisten täysin vapaaehtoisesti ja omasta halustaan tekemät, heitä itseään koskevat päätökset ovat johtaneet tilanteeseen.  Kepulainen ei siis halua tosiasiassa valinnanvapautta, vaan poistaa sen; kepulainen käyttää retoriikkaa siitä miten politiikka "pakottaa" asumaan kaupungissa, kun tosiasiassa moni haluaa asua kaupungissa. Kepulainen haluaa pakottaa ihmiset asumaan maalla.

tiistai 5. toukokuuta 2015

California Über Alles

Vietin 10 päivää Kaliforniassa ja palasin eilen. Muutama hajahuomio.
  • Nuorempana aikaerosta toipui nopeammin. Erityisesti, nuorempana oli helpompaa nukkua aamulla pidempään, ja vaikka illalla väsytti, valvominen ei ollut hankalaa. Vanhemmiten herääminen on helpompaa, mutta toisaalta ei huvita valvoa niin myöhään. Tämän vuoksi itään matkustamisen aiheuttama aikaero on suhteellisesti hieman helpompaa sietää vanhemmiten. Kymmenen tunnin aikaero on kuitenkin niin lähellä 12 tuntia, että suurta merkitystä tällä ei ole.
  • Kalifornian suurkaupunkien liikenne on ruuhkautunutta, eikä ongelma yksinkertaisesti ratkea rakentamalla isompia moottoriteitä. Liikenne oli kuitenkin melko sujuvaa ruuhkista huolimatta. 
  • Los Angeles muistuttaa loputonta Forssan tai Nokian keskustaa, ei niinkään suurkaupunkia, Downtown LA:ta lukuunottamatta. 
  • Kalifornian "surffariaksentti" on todellinen ilmiö. Tosin, kuulin vain keski-ikäisten käyttävän sitä. Lisäksi sain fist-bumpin fillaripummilta, joka pyysi dollaria jotta saisi Wal-Martista itselleen uuden renkaan. 
  • Opin nopeasti pitämään paidan rintataskussa tukkua dollarin seteleitä. Niitä on syytä jaella vähän joka paikassa. Erityisesti koin hotellissa ne tärkeiksi, huomasin saavani parkkeeraajilta parempaa palvelua kun tippasin ahkerasti. Tippikulttuuriin tottuu yllättävän nopeasti. 
  • Maanteiden varrella on USA:laisittain "sosialistisessa" Kaliforniassakin paljon asenäyttelyitä ja asekauppoja on erityisesti maaseudulla ilmeisesti kohtuullisen tiheässä. Oakhurstissa sellainen oli hotellin vieressä. Metsästys lienee suosittua Yosemiten kansallispuiston liepeillä, sillä kauriita oli todella paljon.
  • Annoskoot eivät ainakaan Kaliforniassa olleet stereotyyppisen suuria, vaan pikemminkin pienehköjä. 
  • Bensa oli halpaa suomalaisen mittapuun mukaan. Kaliforniassa on USA:n toiseksi korkein bensavero, ja gallona maksoi noin neljä dollaria, eli bensa oli noin euron litra. Sitä kuluu paljon, koska autot ovat isoja. 
  • Joka puolella oli erilaisia varoituskylttejä siitä, miten mistäkin saa niin ja niin suuret sakot. En juuri nähnyt tässä suhteessa eroa Singaporeen.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Liberalismi ja juopa.

En linkitä nyt sen kummemmin teksteihin, vaikka viitteitä voisin antaakin erinäisiin puheenvuoroihin. Käsittelen tässä vaalituloksen ja suomalaisen kulttuurin juopaa joka näyttää avautuneen ja voimistuneen. Juopa on maalattu monella eri tavalla, osa näistä karakterisoinneista on osuvia, osa vähemmän osuvia, mutta jokainen jättää jotain olennaista pois.

Meillä on ero köyhien ja rikkaiden, koulutettujen ja kouluttamattomien, kaupunkilaisten ja maalaisten, vasemmiston ja oikeiston, liberaalien ja konservatiivien, kansallismielisten ja kansainvälisten, suvaitsevaisten ja rasistien, jne jne välillä. Se, miten kansakunta tarkalleenottaen on jakautunut, riippuu siitä, keneltä kysytään. Osa näkee keskiössä etenkin perinteisemmän vasemmiston rappion ja kyvyttömyyden vastata haasteisiin, osa näkee kaupunkilaisen suvaitsevaisen eliitin ja yhtäältä maakuntien, toisaalta lähiöiden, suomalaisen arkikokemuksen erot. Osa näkee liberaalin individualismin ja konservatiivisen moralismin eron. Mikään näistä ei selitä tyhjentävästi mitään. Kaikkein jyrkimpiä ja ehdottomampia (ja varmimpia) selityksiä esittävät ihmiset tyypillisesti selittävät asian jollakin täysin toisarvoisella tekijällä.

Kun kulttuurieliittiin kuuluva näyttelijätär selittää ettei tunne ketään perussuomalaisia äänestänyttä ja kuinka "se ei ole hänen suomensa", hän signaloi kuuluvansa tietynlaisen sosiaalisen kuplan ytimeen; ei reuna-alueille. Tällöin on kyse paitsi siitä, että hänen oma kokemuksensa on kapseloitu niin että tuttavapiirissä on (ainakin julkisesti) lähinnä samanmielisiä, myös jossain määrin hygieniasta johon kaupunkilaisella eliitillä on varaa; tällöin kysymys on, kuten olen moneen kertaan kirjoittanut identiteetistä, ei suinkaan mistään operationaalisesta poliittisesta kannasta. Tällaisen jakolinjan esittäjä ei esitä mitään ideologista jaottelua, vaan puhtaasti identiteettiin ja sosiaaliseen asemaan liittyvän arvostelman; implisiittisesti tietysti "hyvä" on se mikä on hänen kokemuspiirinsä "hyvä". Tällöin liberaalin muutoin kammoksuma jako sisä- ja ulkoryhmään on hygieninen ja parsimoninen: Kun en tunne ketään "väärin" ajattelevaa, olen puhdas näistä vaikutteista. Likainen kamala maailma on jossain muualla. Itse poliittiseen substanssiin ei tällöin kosketa. Eikä siihen halutakaan koskea, koska väärät ajatukset ovat häpeätahra, likaa. Ei kuitenkaan täysin niinkuin vieras esine, vaan pikemminkin niinkuin erite tms, joka rikkoo ehyen ja hygienisesti kapseloidun todellisuuden.

Huolestunut vasemmistoaktivisti puolestaan esittää että kyse on poliittisesta vallasta ja legitimiteetistä demokratian sisällä. Vasemmistoaktivisti tuntee persuja, hän tietää ja näkee, että vasemmiston tarjoama universalismi ei toimi koska nämä eivät ole solidaarisia maahanmuuttajia tai afrikkalaisia kohtaan. Hän päättelee, että vasemmistolaisuuden ydin -- jonka hänen tuttavapiirinsä proletaarinen osa jakaa -- on siinä, että poliittinen toiminta tähtää resurssien jakamiseen ensisijaisesti niille joita kohtaan koemme solidaarisuutta "luonnostaan". Hän päättelee ehkä, että liberaali universalismi menee pieleen, koska emme tunne afrikkalaista kohtaan solidaarisuutta ja tällöin poliittiset pelimerkit tulee laittaa muualla; oman kansakunnan hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämä on eräänlainen vanhavasemmistolainen  sosialidemoraattinen agenda, joka Suomessa oli vahvana aina 1970-luvulle saakka; sittemmin se on jäänyt paljon vähemmälle. Vasemmistoaktivisti toivoo että säätämällä vasemmiston universalismi-ruuvia vähän pienemmällä, vasemmisto pelastuu.

"Kultturisotaa" käyvä konservatiivi puolestaan näkee, että kyse on taistelusta ihmisten sieluista. Tämä näkee "tavallisen kansalaisen" uhattuna useammalta suunnalta. Yhtäältä kansalaista uhkaa taloudellinen ja sosiaalinen, miksei fyysinenkin uhka jonka vieraan kulttuurin edustaja, väärän uskonnon tai väärän kulttuurin vuoksi, muodostaa. Vieraan kulttuurin edustaja raiskaa ja ryöstää, ja loisii, koska, riippuen kulttuurisoturin omasta vakaumuksesta, tämä on väärän uskontonsa myrkyttämä tai huonomman geeniperimänsä vuoksi kykenemätön sopeutumaan tämän omaan, parempaan kulttuuriin. Vielä pahemi uhka kulttuurisoturille on kuitenkin tämän oman kulttuurin sisällä elävä liberalismin syöpä. Kulttuurisoturi on kulttuurielitistin vastinpari tässä, että suhde liberalismiin on nimenomaan hygieniasuhde. Tässäkin saastutuksen kohteena on moraali, ja tässäkin poliittinen relevanssi on melko vähäinen. Aivan kuten pumpulielitisti kuvaa "vastapuolen" poliittiset pyrkimykset karikatyyreinä ja selittää ne "vihalla" ja "raivolla" (projektion hengessä), näin tekee myös kulttuurisoturi. Hän näkee vihaa ja uhkaa ja kiukkua ymmärtämättä että ne ovat pääsääntöisesti hänen omia tunteitaan; ne ovat tunteita joita kuka tahansa ihminen kokee kun hygieniakäsityksiä rikotaan. Uhka on ulkopuolella, ei koskaan sisällä.

Liberaali haihattelija taas esittää erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja. Hän näkee maailman ensisijassa erilaisten ideoiden temmellyskenttänä; hän selittää yksilöiden reaktioita uskottavankuuloisilla psykologisilla teorioilla, tekee paralleeleja kirjallisuuteen ja irrottaa oman analyysinsä täysin siitä, mikä ihmisten oma käsitys omasta käsityksestään on. Ylimielisenä hän analysoi norsunluutornistaan ja kuvittelee että hän yksin tuntee totuuden ja pitää kaikkia muita keskustelun osapuolia lapsina tai typeryksinä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Hän muistuttaa kulttuurielitistiä, mutta sensijaan että suostuisi asettumaan jaossa jonkun puolelle, hän asettuu kokonaan ulkopuolelle. Jokaisessa puheenvuorossaan liberaali haihattelija korostaa omaa erinomaisuuttaan ja yrittää nokkelalla itseironialla saada muut kuvittelemaan että hän yksin tietää totuuden, vaikka tosiasiassa puhuu vain lämpimikseen. Tosiasia on, että hän ei tiedä mitään, eikä oikeastaan ole edes kauheasti kiinnostunut. Muut pitävät liberaalia haihattelijaa lähes poikkeuksetta vihollisenaan; pumpulielitisti vihaa liberaalia haihattelijaa, koska tämä ei suostu tuomitsemaan "rasismia". Kulttuurisoturille tämä on vihollinen siinä missä vasemmistoaktivisti tai kulttuurielitisti, koska haihattelija ei suostu tuomitsemaan ketään tai mitään. "Jos et ole puolellamme olet meitä vastaan". Vasemmistoaktivistin mielestä haihattelija on oikeiston käsikassara ja pääoman mielistelijä.

Tavallinen tallaaja kuuntelee kaikkia näitä. Kulttuurielitistin jutut naurattavat, kulttuurisoturin jutut pelottavat. Vasemmistoaktivisti ärsyttää ja liberaalin haihattelijan kanssa lähdetään kaljalle. Haihattelija pieksee suutansa, ja kun illan lopussa ollaan kännissä, ja se ei vieläkään pidä suutaan kiinni, joskus tallaajan tekisi mieli antaa haihattelijalle selkäsauna. Muttei huvita, koska se on sellainen kynäniska. Vaikka lukeekin kirjoja joissa puhutaan pyssyistä, miekoista, ja painonnostosta. Illalla hän katsoo telkkarista lätkäpelin ja aamulla tallaaja lähtee ajamaan trukkia.


tiistai 21. huhtikuuta 2015

Vaalit ja voima.

Olin etäisesti tietoinen siitä että Suomessa pidettiin sunnuntaina eduskuntavaalit. Kävin kyllä äänestämässä, ja vaalisalaisuuden hengessä pidättäydyn julkistamasta miten äänestin. Iltasella katselin vaalivalvojaisia televisiosta.

Yllätyin hieman muutamastakin seikasta. Ensiksikin, Keskustan voittomarginaali oli kapeampi kuin kuvittelin. Oletin heidän pääsevän selvästi yli 50 kansanedustajan. Toiseksi, yllätyin Vihreiden tuloksesta; itse povasin näille 13 paikkaa. Vasemmistoliiton tulos oli odotettu. Demarien tulos oli heikompi kuin kuvittelin, ja perussuomalaiset pärjäsivät paikkamäärässä paremmin kuin olin ennakoinut. Oma veikkaukseni olisi ollut että puolueiden suuruusjärjestys olisi ollut Kesk, SDP, PS, Kok, Vihr, Vas, RKP, KD, ja paikkamäärät luokkaa 50, 40, 35, 35, 13,12,10, 5. Demarit sukelsi enemmän, ja vihreiden voitto oli suurempi kuin kuvittelin. Itselleni tulos on yhdentekevä. Tätä voi tarkastella sellaisella abstraktiotasolla, että keskusta ja kokoomus ovat jotakuinkin yhdentekeviä puolueita, mutta jos näistä pitäisi valita, soisin mieluummin äänten menevän Kokoomukselle. Demarit ja persut ovat samaan tapaan yhdentekeviä; olisin jossain kohtaa sanonut että jos valita pitäisi niin Demarit, mutta tämä johtuu vain siitä, että Persut tuskin menevät vieläkään hallitukseen; Viimeiset 4 vuotta näytti että maan johdossa laajapohjainen hallitus on kyvytön tekemään mitään; joissain asioissa huonoin vaihtoehto on, että päätöksiä ei tehdä.

Vihreiden ja vasemmistoliiton välillä sympatiani ovat henkilöhistoriallisista syistä vihreiden puolella, joten se että vasurit jäivät näinkin selkeästi vihreiden taakse oli minulle mieluisa tulos. RKP:n kohdalla suurin ongelma on, että näille pakkoruotsi on samanlainen tai vielä suurempi toteemi kuin Vihreille ydinvoima; jos näin ei olisi, niin voisin jossain tilanteessa jopa kannattaa RKP:ta. KD:n yhden paikan menetys oli minusta hyvä asia.

Lauantaina jouduin jaksautumaan kuntosalille yksin, sillä normiporukalla oli muuta tekemistä. Ohjelman mukaan kyykyssä piti tankoon latoa 112.5 kiloa, mutta laitoin epähuomiossa viisi kiloa enemmän. Huomasin erheeni vasta tehtyäni ensimmäisen setin, joten kevensin kiltisti viisi kiloa pois ja tein kaksi settiä lisää.

Tänään sain 3x5 läpi 85 kilolla, kuin myös kyykyn 115kg.  Tämä oli miellyttävä ja hyvä asia, sillä lähden perjantaina 10 päivän konferenssimatkalle, ja harjoitteluun tulee taukoa, mahdollisesti jopa kaksi viikkoa, sillä aikaeroväsymys voi haitata salille paluuta. Tämä on aivan OK sikäli, että olen nyt jatkanut lineaarista progressiota sen verran kauan, että pieni resetti voi tehdä hyvää. Lineaarinen progressio on vienyt nyt melko tasaisesti kyykyn 80 kilosta 115 kiloon noin 16 viikossa. Se tarkoittaa yli kahta kiloa viikossa. Vaikka itse lihaksissa tämä ei ole mikään ihmeellinen adaptaatio, nivelet ja jänteet eivät saa lujuutta aivan samaa tahtia kuin lihakset voimaa. Olen alkanut huomaamaan erinäisissä paikoissa, erityisesti lihasten kiinnityskohdissa ja hartioiden takana kipeytymistä, joka muistuttaa jonkinasteista tulehdusreaktiota. Tämä on huono asia, sillä vaikka tulehdusreaktio on sinänsä terve ja normaali reaktio "mikrotraumoihin" joita harjoittelu aiheuttaa, nivelten ja jänteiden hitaampi toipuminen tarkoittaa että tulehdusreaktio saattaa kroonistua. Tulehdusreaktiossa elimistö tuhoaa pahimmin vaurioituneita kudoksia. Varsinainen korjaaminen ja sen seurauksena saatava vahvistava adaptaatio, tapahtuu vasta kun tulehdus laskee; jos se on jatkuvasti koholla, toipumista ei tapahdu.

11 päivän tauko riittänee tässä vaiheessa, kun mitään vakavia oireita ei vielä ole. En sellaisia ole ajatellut hankkiakaan. Treenikaverit ovat hieman kauhistelleet volyymejäni, etenkin lisättyäni leuanvedot ja rinnallevedot ohjelmaan. Tämä kauhistelu on aivan asianmukaista, koska nyt huomaan että palautumisajat eivät riitä. Volyymi on siis liian suuri. Ja kärsijänä ovat nimenomaan nivelet ja lihaspussit, voima kyllä on lisääntynyt jatkuvasti.

Resetoin todennäköisesti painoja noin 10 prosenttia. Kyykyn siis ehkä 105 kiloon ja penkin 77.5 kiloon. Harkitsen siirtymistä, jossa volyymipäivän painot pidetään tarkoituksella pienempinä, tätä seuraa kevyempi treenipäivä, ja sitten on maksimisuorituksen vuoro. Tämän yhdistäminen siihen, että tekee viisi liikettä, on haastavaa, sillä missään tapauksessa ei ole mahdollista tehdä volyymi- tai maksimipäivänä kaikkia viittä liikettä. Toisaalta A/B- splitti ei oikein jakaudu kolmeen. Kyykyn voisi jakaa helposti kolmeen ja sitten viikottain pitää volyymipävänä sen treenin volyymin, mikä siihen sattuu nyt tulemaan ja maksimipäivänä sen treenin maksimin joka siihen sopii. Näin muut liikkeet saisivat maksimipäivän kerran kahdessa viikossa mutta kyykky kerran viikossa. Toinen vaihtoehto on vain tehdä kyykyllä kolmen treenin texas-splitti viikolle ja tehdä joka treenillä toisella liikkeellä volyymi, toisella maksimi. Näin ei tulisi kolmelle liikkeelle koskaan maksimia tai volyymiä samalle päivälle.

Tämä pitää nyt harkita tarkkaan.