maanantai 19. kesäkuuta 2017

Berksonin paradoksi, eli miksi kauniit ihmiset eivät ole tyhmiä

Wikipediasta löytyy melko kattava selitys ns Berksonin paradoksista. Kyseinen ilmiö liittyy todennäköisyyksiin ja siihen miten ehdolliset todennäköisyydet käyttäytyvät. Lukija voi lukea wikipedian artikkelin ensin, esitän tässä (kuvitteellisen) esimerkin siitä, miten ilmiö toimii.

Kuvitellaan että meillä on populaatio ihmisiä, ja näillä ihmisillä on kaksi toisistaan riippumatonta ominaisuutta, kauneus ja älykkyys. Ilmiön kannalta on täysin yhdentekevää, mitä nämä ominaisuudet oikeasti ovat, tärkeää on tämä alussa tehtävä oletus, että nämä ovat riippumattomia. Huomautan tässä, että kirjoituksen loppupuolella perustelen että tämä oletus ei ole sitova; Ilmiön jota käsittelen, saa esille, vaikka näillä ominaisuuksilla olisi positiivinen korrelaatio.

Kuvitellaan sitten henkilö X joka arvostaa kauneutta ja älykkyyttä toisissa ihmisissä. Hän luokittelee ihmiset sen mukaan, ovatko nämä huomionarvoisia. Tässäkin käsitteen nimi on epäolennainen; jos joku tykkää kytköksestä reaalielämään, niin tätä voi ajatella haluamallaan tavalla. Arvostus ja arvio kauneudesta ja älykkyydestä ovat subjektiivisia, mutta oletamme että tämä esimerkkimme henkilö X arvioi ensin ihmiset älykkyyden ja kauneuden perusteella asteikolla 1-10. Oletamme että henkilö X käyttää olennaisesti sellaista asteikkoa, että noin 10% ihmisistä saa kunkin arvosanan kummassakin arvioinnissa. X laskee pisteet yhteen jokaisen arvioidun kohdalla, ja jokainen arvioitu saa siis pistemäärän 2-20.

 Nyt, oletimme että kauneus ja älykkyys ovat riippumattomia, eli jos jonkun älykkyys on 10, niin tämä ei mitenkään vaikuta tämän kauneuteen. Jos otamme 1000 ihmistä joiden älykkyys on 10 täysin satunnaisesti, niin näiden joukossa on (suunnilleen) 100 ihmistä joiden kauneus on 1, 100 joiden kauneus on 2, ja niin edelleen. Huomatkaa, että riippumattomuus tarkoittaa tätä. Tähän astinen on vain ja ainoastaan ilmeisen matemaattisen välttämättömyyden lausumista, emmekä ole lainkaan ottaneet kantaa näiden ominaisuuksien mihinkään muuhun luonteeseen.

Oletetaan sitten, että X pitää huomionarvoisena henkilöä, jonka yhteenlaskettu pistemäärä on vähintään 15. Näitä on asteikon luonteen vuoksi noin 21% väestöstä.  Jos nyt tarkastelemme vain huomionarvoisia ihmisiä, mitä tapahtuu riippumattomuudelle? Ensinnäkin, tiedämme, että jos joukossa on joku jonka älykkyys on 5, niin tämän kauneuden on väistämättä oltava 10, sillä muutoin hän ei olisi tässä joukossa. Vastaavasti jos älykkyys on 6, niin kauneus on joko 10 tai 9. Sama symmetrisesti toisin päin.

Tätä taustaa vasten, tarkastellaan joukkoa kokonaisuutena ensin tämän yhteispistemäärän kautta. Koko populaatiosta 6% saa keskimäärin pistemäärän 15, kun taas pistemäärän 16 saa keskimäärin 5%, jns, ja pistemäärän 20 saa 1% koko väestöstä. Mutta huomionarvoisista ihmisistä 6/21 eli noin  28,6% on saanut pistemäärän 15, kun taas 23,8% on saanut pistemäärän 16; tämä osapopulaatio muodostaa puolet kaikista huomionarvoisista yksilöistä.

Jos laskemme älykkyyden ja kauneuden korrelaation rajoittuen tähän joukkoon, huomaamme, että älykkyydellä ja kauneudella on aivan massiivinen negatiivinen korrelaatio. Tässä tapauksessa riippumattomat muuttujat saavat joukkoon rajoituttaessa negatiivisen korrelaation, noin -0.45. (Laskin tämän numeerisesti, en jaksanut analyyttistä ratkaisua).

Ilmiö muuttuu vielä pahemmaksi, jos valintakriteeri on esimerkiksi, että huomionarvoisan pitää saada pistemäärä 10 jommasta kummasta; tällöin puolet porukasta on toisen ominaisuuden perusteella kymppejä ja toisen ominaisuuden perusteella keskivertoja. Esimerkiksi USA:ssa on melko tavallista että yliopistoihin pääsee opiskelemaan jos on poikkeuksellisen lahjakas joko akateemisesti tai sitten urheilullisesti. Tällöin urheilijat vaikuttavat väkisinkin "tyhmiltä", vaikka he olisivat itseasiassa jopa keskimääräistä fiksumpia; ilmiö johtuu siitä että ne jotka eivät ole urheilijoita, ova tässä rajoitetussa populaatiossa vielä selvästi fiksumpia.

Palataan nyt oletukseen riippumattomuudesta. Oletetaan nyt, että sen sijaan että älykkyys ja kauneus olisivat riippumattomia, niillä on jopa positiivinen yhteys niin, että jos ihmisen älykkyys on keskimääräistä suurempi (eli 6 tai enemmän), hänen kauneutensa saa yhden pisteen "bonusta". Tällöin korrelaatio kauneuden ja älykkyden välillä on koko populaatiossa positiivinen, mutta huomionarvoisessa populaatiossa edelleen selvästi negatiivinen (noin -0.28).

Itse asiassa, jos huomionarvoisessa populaatiossa näyttäisi vallitsevan riippumattomuus, niin kauneuden ja älykkyyden korrelaation pitäisi yleisessä populaatiossa olla äärimmäisen korkea, käytännössä niin että rumat ihmiset ovat lähes poikkeuksetta tyhmiä ja toisin päin.

Saman ilmiön eräänlainen käänteisilmiö on ns restriction of range, joka hävittää korrelaation selittävän ja selitettävän muuttujan välillä. Esimerkkinä vaikkapa VO2max, eli maksimaalinen hapenottokyky. Koko populaation tasolla sen ennustusarvo on varsin hyvä. Esimerkiksi VO2maxin ja Cooperin testin tulosten korrelaatio on hyvin korkea. Kuitenkin, jos otamme olympialaisten 10 000 metrin lähtöviivalta miehet ja mittaamme heidän VO2max:insa, niin emme saa mitään kovin hyvää ennustetta sille kuka voittaa.  Syy on yksinkertainen: Kaikki kyseiset miehet ovat jo hyvin nopeita, heillä on jo varsin korkea VO2max, ja erot heidän suorituskyvyissään johtuvat muista tekijöistä.

Vastaavasti, jos otamme populaatiotasolla nuoria ihmisiä ja teemme heille älykkyystestejä, niin parhaiten testeissä pärjäävät pärjäävät keskimäärin paremmin suunnilleen kaikessa mitä he tekevät. Kuitenkin jos otamme esimerkiksi kourallisen maailman parhaita matemaatikkoja -- mittarina voi olla melkein mikä tahansa, kunhan se ei ole se, että he ovat Fieldsin mitalisteja -- ja mittaamme heidän älykkyytensä, niin emme pysty tämän perusteella ennustamaan (ainakaan kovin luotettavasti) sitä ovatko he saaneet tai tulevatko he saamaan uransa aikana Fieldsin mitalia.

Berksonin "paradoksi" -- eihän se mikään paradoksi edes ole, vaan ainoastaan epäintuitiivinen tilastomatemaattinen tulos -- on yksi syy siihen että ihmisten mielipiteet ovat paskoja. Suurin osa niistä asioista jotka me muodostamme mielipiteiksemme havaintojen perusteella on tällaisia. Eikä Berksonin paradoksi ole ainoa ollenkaan; tilastollisia epäintuitiivisuuksia on paljon, epälineaarisuudet johtavat ihmismieltä toistuvasti harhaan.

Silti, oksennan aina pikkuisen suuhuni kun joku poliitikko puhuu siitä miten pitää käyttää ja tukea "tieteellistä tietoa". Suuri osa siitä "tiedosta" jonka varassa poliitikot operoivat nimittäin suodatetaan niin, että se lähtökohtaisesti tukee poliitikon omaa, ennalta päätettyä agendaa. Ja vaikkeis se niin tekisikään, niin se tulkitaan niin tilanteeseen sopivasti. Ja sitten taas toisaalta, tämä tosiasia saa jotkut ääliöt kuvittelemaan että tutkijayhteisön tuottama tieto on jotenkin pelkkä mielipideasia ja voidaan sivuuttaa jos se ei sovi ääliön omaan mielikuvitusmaailmaan.

Tällaisessa ympäristössä on hyvin vaikeaa yrittää esittää perusteltuja näkemyksiä.

Identiteetistä ja Vihreiden puheenjohtajasta.

Ehkä yleisin tapa aloittaa otsikko viikonlopun lehdissä vihreiden PJ-valinnan jälkimainingeissa oli sanoin "tällainen on...". Minulla on paljon toisen käden tietoa siitä, miten Aalto on hyvä tyyppi, ahkera, harkitseva ja tosiasioihin perehtyvä. Otetaan nyt nämä kerrotut asiat annettuina -- ei minulla ole niitä syytä epäillä.

En iloitse tästä valinnasta lainkaan suhteessa siihen, mihin suuntaan toivoisin vihreiden puolueena kehittyvän sisällöllisesti.  Talouspoliittisesti Aalto ei sijoitu näemmä mitenkään yksikäsitteisesti vasemmalle (kuten suurin osa virheistä tietyllä tavalla tekee), mutta toki hän on räikeästi vasemmistolainen. Lisäksi hänellä on joukko erilaisia pyhiä lehmiä kuten puoluejohdolla aiemminkin,

Aallossa on monta positiivista seikkaa. Kuten näkyy sovinnollisessa puhetavassa -- jota nykyisessä ilmapiirissä mielestäni tarvitaan. Tosin, jo linkitetyn tekstin loppupuolella hän vannoo feminismin nimiin. Identiaarinen "intersektionaalinen" feminismi on sen tason ajatussyöpä, että toivoisin vihdoin jonkun taistelevan näiden tasa-arvoappropriaatiota vastaan. Olen itse kovan linjan egalitaristi, enkä kannata minkään valtakunnan "intersektionaalisuuksia", en "feminismiä", aivan kuten en kannata rasismia, misogyniaa, tai muitakaan sellaisia oppeja ja ismejä, jotka pyrkivät sementoimaan jonkinlaiset identiaariset raja-aidat ja kieltämään äänen keneltäkään.

Pahin asia tässä on, että substanssipuolella  todennäköisesti en ole vaikkapa tasa-arvokysymysten osalta kovin eri mieltä Aallon johtamien vihreiden kanssa ainakaan kovin monesta asiasta. Voi olla, että siellä päässä kannatetaan jotain kiintiöajattelua tai muuta vastaavaa fasismia, mutta näiden painoarvo on todennäköisesti hyvin pieni.

Aallon valinta osoitti ainakin minulle, että puoluejohdon hävyttömästi puffaama ehdokas ei mennyt läpi, vaan mieskin voidaan valita. Vääräleukaisimmat ehkä esittäisivät että on kyseenalaista, missä määrin Aalto on oikeasti "mies", mutta sanotaan näin, että Niinistön kanssa en olisi pelännyt mennä häkkitappeluun, Aallon tipauttamiseen ei välttämättä välitykset riittäisi. Ja koska fyysinen voima on tärkein asia maailmassa, niin kiinnostaisi tietää hänen yhteistuloksensa voimanostossa. Itse voin sanoa että omani ei ole kaksinen, noin 420 kiloa.

En pysty ravistamaan identiteetistäni sitä puolta, että seuraan Vihreiden puolueen kehitystä mielenkiinnolla. En ole edes vuosikausiin äänestänyt vihreitä, mutta jostain syystä palaan aina aihepiiriin. Ja jos ajatellaan Aallon toivetta siitä, että Vihreistä tulisi pääministeripuolue, niin en näe tätä samanlaisena katastrofina tai älyvapaana pelleilynä kuin suurin osa niistä ihmisistä jotka blogiani lukevat. Itse asiassa, nykyisistä puolueista se on monella tapaa vähiten huono.

Syyt sille, että niin moni pitää vihreitä niin viheliäisinä, ovat pääosin nimittäin identiteettiin liittyviä. Lopulta suurin osa niistä vihreiden poliittisista päämääristä joilla on operatiivisella tasolla merkitystä, ovat kokolailla vain hieman modernisoituja versioita maltillisesta sosialidemokratiasta. Uhkakuvat joita vihreisiin liitetään, ovat useimmiten naurettavia karikatyyrejä joilla ei ole todellisuuspohjaa.

Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö poliittisissa ohjelmissa olisi paljonkin kritisoitavaa. Mutta jotenkin kuvaavaa on, että vihreiden PJ-valinnan ääntenlaskun viivästyminen esitettiin esimerkiksi aamulehden kolumnissa jonkinlaisena uhkana demokratialle ja sitä verrattiin Perussuomalaisten PJ-valinnan aiheuttamaan hallituskriisinäytelmään. Ikään kuin jonkin erikoisen tasapuolisuuden nimissä pitää todeta että kaikki sekoilu on samalla viivalla. Tai sosiaalisessa mediassa näkemäni kommentti, että kun puoluekokouksessa laulettiin Ultra Bra:n kappaletta, tämä on jotenkin hiukan sama kuin jos PS:n puoluekokouksessa olisi soitettu Horst-Wessel-Lied, tai kuten moni sen tuntee "Die Fahne Hoch". Kommetti meni jotenkin niin että "Miksi tästä ei nostettu porua, miettikää jos..."

Miettikää jos. Ihan sama asiahan se on.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Asuminen ja sen tuki

Arvostamani ajattelija Osmo Soininvaara kirjoittaa  asumistuesta ja siihen liittyvästä problematiikasta. Arvostan Osmoa monella tapaa, eikä oikeastaan mikään arvostukseni syistä liity hänen poliittisiin mielipiteisiinsä sinänsä, vaan tapaan jolla hän ne muodostaa. Olen itse asiassa huomannut usein olevani hänen kanssaan eri mieltä asioista, mutta se mitä arvostan on, että pystyn melkein aina löytämään keskeisen eroavaisuuden syyn. Kun erimielisyys redusoituu siihen että toinen on eri mieltä asiasta koska hänessä on ihmisenä jotain vikaa, on järjetöntä edes pyrkiä minkäänlaiseen argumentaatioon.

Soininvaara käsitteli asiaa melko perusteellisesti, mutta itse tartun yhteen argumenttiin joka hieman jäi ilmoille tässä kohtaa; Osmo ei tässä kohtaa sitä maininnut, mutta se on esitetty muualla, nimittäin että asumistuki ei nosta vuokria. Väittämän perusteluna oli tutkimus jossa havaittiin että asumistuen määräytymisperusteen epäjatkuvuudet eivät näy vuokramenoissa ja neliövuokrissa epäjatkuvuuksina.  En ota tässä kantaa siihen, miksi epäjatkuvuuksia ei näy -- tämä on mielenkiintoista sinänsä, muttei lainkaan relevanttia sen kannalta mitä tässä kohtaa esitän.

 Yksi argumentti sen puolesta että asumistuki ei (juuri koskaan) nosta vuokratasoa on, että siellä missä vuokrat ovat korkeimmat, kaikki asumistukea saavat saavat sitä kuitenkin maksimimäärän ja näin vuokran nousu näkyy suoraan vuokralaisen kukkarossa; tästä syystä asumistuki itsessään ei voi vaikuttaa vuokran nousuun tai laskuun, koska marginaalikustannuksen maksaa vuokralainen omasta pussistaan.

Rationaaliset ihmiset tietenkin reagoivat marginaalikustannuksiin, mutta people are stupid, kuten Yoran Bauman hyvin kiteyttää taloustieteen pääteesit. Teeseihin kuuluu myös "people are not that stupid", eli kannustinvaikutuksilla on kuitenkin väliä. Aivan kuten ihmiset eivät kauppaan mennessään osta yhtä appelsiinia tai omenaa kerrallaan ja joka ostoksen jälkeen tarkastele marginaaliutiliteettiaan, ihmiset eivät toimi näin myöskään asuntojen kohdalla. Tarkastellaan asiaa kysyntä- ja tarjontapuolelta erikseen.

 Tarjontapuolella kysymys näyttää yksinkertaiselta.  Vuokranantajalle valinnassa ei ole mitään epäselvää, sillä hän omistaa asunnon juuri siellä missä se on ja asettaa asunnon vuokralle korkeimmalla sellaisella hinnalla jonka joku suostuu maksamaan. Tästä on poikkeuksia, eli vuokralle asettaminen ei ole aina kannattavaa millään hinnalla. Esimerkiksi laitoshoidossa olevan vanhuksen omistamaa asuntoa ei aina kannata laittaa vuokralle, sillä vuokratulot käytännössä takavarikoidaan hoitokuluihin. Tällöin asunto jää tyhjilleen.  Näihin on kuitenkin ratkaisuja, kuten että omistusasunto lasketaan tulonlähteeksi joka tapauksessa tällaisessa tapauksesssa; iso osa niistä on poliittisesti mahdottomia ja useimpien ihmisten mielestä epäoikeudenmukaisia, kuten vaikkapa laskennallisen asuntotulon verottaminen.

Oletetaan siis, että tarjonta on jäykkää eikä lyhyellä aikavälillä reagoi vuokratasoon. Pitkällä aikavälillä toki teoriassa reagoi, mutta asuntotarjonnan rajoitteet eivät ole niin yksinkertaiset ja niissä on jäykkyyksiä joita emme tässä nyt ehdi käsitellä.

Kysyntäpuolella tilanne on kiharaisempi. Mikrotasolla, yksilö tekee päätöksen siitä, ostaako asunnon vai vuokraako asunnon maksukukynsä ja riskinsietokykynsä rajoissa. Jos oletamme että vuokralainen on päätynyt johtopäätökseen että hän vuokraa asunnon, niin päätöksenteon seuraava askel on, minkä asunnon hän vuokraa. Jos oletamme toimijan jotakuinkin rationaaliseksi, niin vuokralainen ottaa huomioon vuokratason mahdollisen asumistuen jälkeen.

Käytän alla oleviin lukuihin Kelan laskuria, joten jos esimerkkini ovat pielessä, vika on laskurissa. Otetaan esimerkiksi lapseton, reilu parikymppinen pariskunta, joista toinen opiskelee ja toisen ansiotulot ovat 1800 euroa kuukaudessa. Opiskeleva osapuoli saa 250 euroa kuussa opintorahaa. Pariskunta muuttaa Tampereelle. Jos asunnon vuokra on yli 570 euroa, he saavat maksimaalisen asumistuen, joka on noin 34 euroa kuukaudessa. Käytännössä maksimivuokra ylittyy kaikissa vuokrakaksioissa, ja  näinollen pariskunta katselessaan asuntoja mielessään vähentää vuokrasta 34 euroa ja tekee päätöksensä sen perusteella.  Mikäli sama pariskunta muuttaa Helsinkiin, enimmäisasumismeno on korkeampi, ja maksimaalinen asumistukikin on 166 euroa. Näinollen pariskunnan katselessaan asuntoja vähentää vuokrista 166 euroa.

Esimerkkipariskunta maksaisi Tampereella melko realistisesta 700 euron vuokrasta siis 666 euroa (sic), ja Helsingissä hiukan asumismukavuudesta tinkien 950 euron vuokrasta 784 euroa. Erotus markkinavuokrassa on 250 euroa, mutta kustannusvaikutus on pariskunnalle 118 euroa.

Jos oletetaan että tämä pariskunta tekee päätöksensä perustuen yhtäältä lyhyen aikavälin kustannuksiin ja toisaalta pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksiin, niin markkinahintaan Tampereella asuminen olisi 3000 euroa vuodessa halvempaa, asumistuen pudottaessa tämän eron alle puoleen, 1416 euroon. Jos todella tarkastelemme paikkakuntien välillä tehtäviä päätöksiä, asumistukijärjestelmä todella sotkee asumisen marginaalikustannusta ja siten lisää asuntojen kysyntää Helsingissä, pienempien paikkakuntien kustannuksella.

Jos oletetaan että esimerkkipariskunta (ainakin implisiittisesti) laskee arvostavansa Helsingin tarjoamia laajempia mahdollisuuksia vaikkapa noin 2000 eurolla vuodessa, niin he muuttavat Helsinkiin, sillä heille tämä valinta maksaa 1416 euroa ja valtio maksaa tästä valinnasta --- niin, paljonko valtio maksaa? No, suora kustannus veronmaksajalle tietenkin on tuo 132 euroa kuukaudessa, eli 1584 euroa vuodessa. Pariskunnan saama  laskennallinen "sosiaalinen hyöty" on noin 584 euroa, ja veronmaksajille tämä maksaa 1584 euroa. Tämä ei kuulosta lainkaan tehokkaalta subventiolta, vaan pikemminkin hillittömältä hyvinvointitappiolta.

Huomionarvoista on se, että ilman subventiota tämä esimerkkipariskunta muuttaisi Tampereelle, mikä osaltaan tasaisi Tampereen ja Helsingin välistä vuokrakysyntää. Jos pysymme oletuksessamme että tarjontaan tällä olisi melko vähän suoraa vaikutusta, niin tämän subventioeron poistaminen yhtäältä alentaisi vuokria Helsingissä ja toisaalta nostaisi niitä Tampereella.  Otin tarkoituksella esimerkeiksi Tampereen ja Helsingin, sillä olisi ollut melko epäuskottavaa laatia skenaario jossa valitaan vaikkapa Äänekosken ja Helsingin välillä; Äänekoskella nimittäin 500 euron asuntoon ei esimerkkipariskunta saisi lainkaan asumistukea, mutta toisaalta on epäuskottavaa että tällainen valinta voitaisiin tehdä ceteris paribus.

Palataan Osmon kirjoitukseen ja argumenttiin, jonka mukaan asumistuen siirtäminen kunnille on kannustinten osalta huono asia. Olen samaa mieltä Osmon analyysistä, sillä mikäli asumistuki olisi kunnan vastuulla, niin helpoin keino kunnalle karsia asumistukimenoja olisi estää vuokra-asuntojen rakentaminen. Äkkiseltään tulee mieleen, että entä jos valtio maksaisi kaikissa kunnissa asumistukea tarkalleen samoilla kriteereillä, ja vain erotuksen maksaisi kunta? Tampereen ja Helsingin esimerkissä tämä tarkoittaisi että -- olettaen että valtio maksaisi vain Tampereen mitoituksen mukaista asumistukea -- tuo vuokrien ero olisi pariskunnalle sen 3000 euroa vuodessa ja he päätyisivät asumaan Tampereelle, ellei sitten Helsingin kaupunki maksaisi heille sitä 1584 euroa jotta nämä muuttaisivat Helsinkiin. Äänekoskella pariskunta ei edelleenkään saisi asumistukea, joten valtio kuitenkin edelleen subventoisi tätä valintaa.

En väitä että tämä malli on hyvä, mutta väittäisin sitä jonkin verran paremmaksi kuin nykyinen. Nimittäin, tämä on asia josta ei paljon puhuta aluepoliittisesti. On tavanomaista valittaa siitä, että Helsinki ja Uusimaa maksavat tulonsiirtoja ja aluetukia muualle maahan; itsekin pidän tätä huonona asiantilana. Kuitenkin, asumistukijärjestelmä luo perverssin kannustimen ihmisille muuttaa Helsinkiin ja häiritsee hintamekanismia.

Palaan vielä tarjonnan jäykkyyteen: Nokkelimmat tässä nyt jo hoksasivat että asuntotarjonnan jäykkyys -- oletimme sen täysin jäykäksi lyhyellä aikavälillä -- tarkoittaa että eihän Helsinkiin sen enempää muuta ihmisiä asumistuen takia, vaan ainoastaan eri ihmiset, koska hintasignaali on eri. Tämä on täysin totta. Mutta kuka sitten muuttaa Helsinkiin nyt, ja kuka muuttaisi jos hintasignaalia ei olisi tällä tavalla sotkettu?

Ensinnäkin, esimerkkipariskuntamme arvosti Helsinkiä mutta ei kokenut muuttamista aivan niin arvokkaaksi. Otetaan toinen esimerkkipariskunta, joka arvostaa Helsinkiin muuttamista vielä enemmän, 2950 euron edestä vuodessa. Tämä esimerkkipariskunta on hieman vanhempi.  Heidän palkkatulonsa ovat noin 3000 euroa kuukaudessa. He eivät ole oikeutettuja asumitukeen tietenkään kummassakaan kaupungissa, ja he todennäköisesti hankkisivat omistusasunnon, mutta oletetaan nyt että vaikkapa riskiaversion vuoksi siirtymävaiheessa he harkitsevat vuokraavansa asunnon. Helsinkiin muuttaminen nostaisi heidän palkkaansa esimerkiksi juuri tuon 2950 euroa vuodessa, mutta muutto ei tule kysymykseen koska kustannus on 3000 euroa vuodessa; on kannattavampaa muuttaa Tampereelle. Jos vuokrataso olisi Tampereella sama, ja Helsingissä vain viisi euroa kuussa alhaisempi, niin muutto kannattaisi.

Ilman asumistukea ensimmäisen tyypin pariskunta ei tietenkään muuttaisi Helsinkiin. Vuokranantaja alentaisi vuokria kunnes toisen tyypin pariskunta vuokraisi asunnon.  Voimme tietenkin analysoida asiaa vielä tarkemmin, mitä tämä tarkoittaisi valtakunnallisen tulonjaon suhteen, mutten nyt lähde tähän. Osaan ennakoida vastalauseet tälle jo niin vasemmalta kuin oikealtakin.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ruskea poika.

Suomalaisessa kulttuurielämässä hieman kiistellään. Ja nyrpistellään nenää, kiukutellaan ja vähän kaikkea. Rasismista ja identiteettipolitiikasta väännellään ja käännellään ja liikuskellaan metatasoilla, joita en viitsi käännellä; se on kuin huonosti hoidettu, liian märäksi jäänyt komposti. Mätää siellä on sisällä kuitenkin. Lyhykäisesti, askelmerkit menevät näin. Vasen jalka: on ilmestynyt kirja, jonka kirjoittaja on pitänyt blogia siitä, miten niinku, tiäzä, Suomessa on rasismia, ja tolleen. Ja perehtynyt siihen miten Suuressa Maailmassa kirjoitetaan ja analysoidaan asioista. Oikea jalka: On ilmestynyt kirja, jonka kirjoittaja on kännipäissään toistellut sosiaalisessa mediassa oriin sukuelimeen ja anaaliseksin vääjäämättömyytteen viittaavia sanoja aivan väärissä paikoissa. Kirja kertoo siitä, miten suomalainen kulttuurielämä tekee epäsopivia asioita ja törkeyksiä latelevasta henkilöstä paarian.

Vasen, kaks, eteen: on ilmestynyt essee, jossa nämä kaksi kirjallista tuotosta kuvaavat uhriutumista eri tavoin. Kolme, neljä, taakse: on arvosteltu kyseistä esseetä. Orkesteri soittaa taustalla, loukkaantumista, kiukkua.

Olen hiukan katsellut Hubaran käyttämän terminologian ympärillä vellovaa  keskustelua. En koe omaavani siihen mitään tartuntapintaa. Siitä lähtien kun olin ehkä kahdeksan, sain toistuvasti kuulla eri yhteyksissä kuinka olen sekundaneekeri, manne, mulatti, ja muutamia muita ns rodullistavia määreitä.  Yläasteelle tullessani eräs poika -- nyttemmin hurjan liberaalina ja oikeamielisenä esiintyvä puolijulkkis, jota en nimeä tämän tarkemmin jotten loukkaa -- potkaisi minua kylkeen todeten "pakolaiset ulos Suomesta".  Vastasin eri asteisesti väkivallalla lähes poikkeuksetta.

Kun olin 14, muutama naapuruston poika tuli porukalla aukomaan päätä suunnilleen samoista asioista. Yksi heistä potki polkupyöräni lampun rikki näyttävästi maihinnousukengällä. Löin häntä päähän niin kovaa että oikean käteni keskisormen rystynen murtui. Lisäksi jouduin joskus 90-luvun alkupuolella, noin 18-vuotiaana tappeluun tamperelaisten skinheadien kanssa. Tästä kohtaamisesta minulla on leuassani arpi, joka erottuisi selvästi jos ajaisin partani. Sillä kertaa oli hieman vaikeaa erottaa oliko syynä ulkonäköni ihonvärin osalta yms, vai pukeutumiseni "väärän heimon" asuihin eli ns. lökäpöksyihin.

Minulta on yliopistourani aikana muutamaan otteeseen tiedusteltu, olenko sukujuuriltani kenties juutalainen -- luonteva kysymys, sillä se selittäisi (stereotyyppien kautta) sekä epämääräisen ruskeuteni että hiukan keskimääräistä paremman akateemisen menestykseni nuorempana. Tyypillinen vastaukseni kyselyihin on ollut että valitettavasti en ole.

Hubara ja useimmat muut ruskeat henkilöt ovat jossain määrin erilaisessa asemassa sikäli, että heillä oikeasti on joku "syy" ruskeudelleen. Minulla sellaista syytä ei ole. Vaikka sukunimeni on ulkomaalainen, se on itseasiassa skandinaavinen ja olen perinyt sen vaaleatukkaiselta ja sinisilmäiseltä isoisäni isältä, joka oli kotoisin Tanskasta. En tiedä lainkaan korkean melaniinipitoisuuden tuottavien geenieni alkuperää. Isälläni, isoäidilläni, ja ilmeisesti hänen äidillään on ollut tällaiset perintötekijät, eikä mistään ole löytynyt selkeää "lähdettä" tälle ilmiölle. Luonteva oletus olisi ilman muuta että täytyyhän jostain kohtaa löytyä joku "ulkomaalainen", mutta tällaista linkkiä ei nyt vaan ole löytynyt.

En ole koskaan suostunut ottamaan minkäänlaista uhrin asemaa harteilleni tässä asiassa. Nuorempana reagoin aggressiolla tilannekohtaisesti, vanhemmiten en välitä. Olen hyppinyt samojen rinkuloiden läpi kuin muutkin suomalaiset miehet, käynyt koulut ja armeijat, maksanut veroni ja niin edelleen. Nykyisin kohtaan hyvin harvoin oikeastaan mitään asiaan liittyvää, joskin lähes aina kun tutustun uusiin ihmisiin, näiltä tulee jossain vaiheessa kiusaantuneita tiedusteluja siitä mistä päin olen oikeasti kotoisin.

Yksi perustavanlaatuinen teoreema tilastomatematiikassa on Bayesin teoreema, joka koskee ehdollisten todennäköisyyksien suhdetta. Se sanoo että P(A | B) = P(B | A) P(A) / P(B). Tässä siis A ja B ovat jotain (mahdollisesti) havaittavissa olevia tosiasioita ja P(A | B) tarkoittaa todennäköisyyttä että A on totta jos havaitsemme että B on totta. Otetaan väittämiksi A = "Henkilö on ulkomaalainen" ja B = "Henkilö on ruskea".  Sivuhuomiona tässä että "ruskean" ei tarvitse olla mikään selkeästi määritelty ominaisuus, riittää että ihmiset kokevat tunnistavansa sellaisen kun näkevät sellaisen.

Kun olin lapsi, Suomessa oli erittäin vähän ruskeita ihmisiä. Heitän lukuja lonkalta; nämä eivät kuvaa todellisia lukuja, vaan niitä lukuja jotka vastaavat ihmisten odotuksia, ehkä esimerkiksi jotenkin epämääräisesti perustuen kohtaamisiin. Oletetaan että tuolloin yksi tuhannesta oli vähintään yhtä ruskea kuin minä, eli P(B) = 0,001. Suomessa oli tuolloin kohtuullisen paljon ulkomaalaisia, mutta silti, ehkä vain yksi sadasta oli ulkomaalainen, eli P(A) = 0,01. Oletetaan, että ulkomaalaisista lisäksi noin joka viidestoista oli ruskea, niin että P(B|A) = 0.066. Bayesin teoreema antaa että P(A | B) = 0.66, siis, on huomattavan paljon todennäköisempää että kohdattu ruskea ihminen on ulkomaalainen kuin että tämä ei ole. Rationaalinen ihminen yksinkertaisesti lähtee siitä oletuksesta että ruskea ihminen on -- jollakin tapaa ainakin -- ulkomaalaistaustainen.

Mutta takaisin uhriutumiseen; voisin tässä kohtaa varmaan vaatia jotain erityistä uhrihierarkian nicheä itselleni sillä perusteella että kokemukseni on ollut, jos jotain, vielä vieraannuttavampi kuin vaikkapa Hubaralla. Hänellä sentään on muitakin juuria ja identiteetin rakennusosasia kuin epämääräinen valkoinen suomalaisuus joka häneltä on evätty. Minulle ei ole suotu sen paremmin valkoisen suomalaisen kuin eksoottisen sukujuuren tuomaa kainalosauvaa. Yhyy yhyy, rodullistettu ja juureton uhri kun olen.  Enkä takuulla ole ainoa jolla näitä kokemuksia on. Väitän että kaltaisiani ruskeuden väliinputoajia löytyy paljonkin.

Tämä kirjoitus on vaikea luokitella. Yllä kirjoitettu on totta -- en vittu valehtele minäkään -- mutta se on silti myös kirjoitettu hieman kieli poskessa. Luin nuorempana "postkolonialistista" yhteiskunta-analyysiä ja nykyisen raivopäisen identiteettipolitiikan edeltäjiä, mutta en löytänyt lopulta niistä mitään järkeä. Uhriutumisen narratiivi on väsyttävä ja tympeä. Myös aggressio on tympeä ja itsetuhoinen reagointitapa, tiedän koska olen kokeillut sitäkin.

Ei minulla ole tällä kirjoituksella edes mitään erityisempää sanottavaa. En esimerkiksi kuvittele että voisin omien kokemuksieni kautta jotenkin argumentoida "rodullistetuiksi" itsensä kokevien ihmisten kokemuksia vastaan. En tee niin. En voi enkä halua esittää tässä mitään universaalia näkökulmaa, enkä myös väittää että näkökulmani olisi uniikki. En väitä ettei Suomessa olisi ollut, tai etteikö olisi vieläkin, rasismia. En väitä että sellaista on tai että sellaista ei ole jotenkin systeemisenä ja diffuusina ilmiönä jota vastaan pitää taistella.

Kokemuksen tekee pahaksi tai hyväksi, ei kokemus itse, vaan oma suhteemme siihen.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Matkalla.

Vietin kuun vaihteessa vajaan viikon Barcelonassa ystävättäreni kanssa loman merkeissä. Barcelona on Espanjan toiseksi suurin kaupunki ja Katalonian pääkaupunki.  Olen viime aikoina matkaillut melko tasaisesti sekä työn että huvin merkeissä, ja viimeisen kolmen vuoden aikana olen käynyt useissa muutamissa suurissa ja pienemissäkin kaupungeissa ympäri maailmaa. Viime viikon aikana matkustin Barcelonassa lähes yksinomaan kiskojen päällä. Nyt kun Tampereelle ollaan rakentamassa raitiotietä, aloin ajatella asiaa palattuani.

Barcelonaa ei tietenkään voi julkisen liikenteen investointien kannalta verrata suoraan Tampereeseen tai Suomen muihin kaupunkeihin. Mutta vertaan silti lukuja hieman, jotta saisimme jonkinlaisen käsityksen. Pyrin selventämään myös omaa käsitystäni -- joka ei ole mikään kiveen hakattu tässä kohtaa, vaan todennäköisesti elää tätä kirjoittaessa.

Taannoin keskustelin erään varsin fiksuna pitämäni henkilön kanssa tällaisten investointien merkityksestä kaupunkien ihmisille ja hyvinvoinnille.  Hän esitti keskustelussa fiksuja käsityksiä, mutta yksi hänen sanomansa asia ei oikein istunut siihen mitä itse ajattelen, ja ajattelin pohtia tätä hieman tarkemmin. Nimittäin, hän sanoi että ratikan rakentamista seuraava asuntojen hintojen nousu on negatiivinen asia. Eli siis, kun investointi nostaa jonkin alueen asuntojen hintoja, tämä tuottaa sosiaalisia kustannuksia, ilmeisesti hänen käsityksensä mukaan enemmän kuin hyötyjä. Ensireaktioni oli että tämä on älyvapaa, perustelematon väite jota eri tyyppiset täydellisesti taloutta ymmärtämättömät populistit viljelevät. Päätin kuitenkin -- kunnioituksesta keskustelukumppaniani kohtaan -- pohtia asiaa tarkemmin.

Asuntojen vuokrat ovat Tampereella maantieteellisesti erilaiset. Pikaisesti katsoen vuokratasoa selittää pari asiaa: Keskustan läheisyys ja alueen asuntokannan uutuus. Lähempänä keskustaa ja uudemmilla alueilla vuokrat ovat korkeampia ja kauempana ja vanhemmilla alueilla matalampia. Yhteys ei ole aivan näin suoraviivainen, mutta pääsääntöisesti näin.

Jos oletamme, että raitiotien rakentaminen kasvattaa asuntojen hintoja reittinsä varrella, niin vaikutus voitaneen jälkikäteen arvioida ottamalla hyvä selittävä teoria ennen ratikkainvestoinnin päättämistä, ja sen jälkeen katsoa minkä verran tämän teorian ohi jää selittämätöntä "ratikkalisää". Ehdotankin, että vaikkapa teemme regressiomallin. Vuoden 2015 (esimerkiksi) vuokratasoa voidaan sovitella malliin r = a + bx + cy + dz, missä r on keskineliövuokra, x on alueen etäisyys (esimerkiksi) rautatieasemasta, y on niiden asuntojen osuus jotka on rakennettu viimeisen viiden vuoden aikana ja z on esimerkiksi alueen asukkaiden keskimääräinen vuositulo tms. En väitä että tämä nimenomainen malli on se mitä tulisi käyttää, se on vain esimerkki. Kertoimet a, b, c, ja d ovat tai eivät ole sitten tilastollisesti merkitsevät, selitysaste todennäköisesti on melko hyvä.

Tämän jälkeen teemme vuonna 2021 -- eli ratikan ensimmäisen vaiheen valmistuttua -- samanlaisen mallin, mutta nyt otamme mukaan lisäksi muuttujan u ja kertoimen e, ja laskemme mallimme uudelleen. Muuttuja u on tässä alueen asuntojen keskimääräinen etäisyys lähimmälle ratikkapysäkille. Itse asiassa, voimme saada vielä paremman; käytämme vuoden 2015 kertoimia ja katsomme mitä vuokrien pitäisi olla mikäli vuonna 2015 laadittu malli edelleen ennustaisi vuokria. Saamme todellisen vuokran r, ja mallin ennustaman vuokran r'. Toki vuokrat poikkeavat siitä, mitä ne olivat vuonna 2015, ja tutkimme sitten mikä on u:n ja r'-r:n korrelaatio.

Miksi näin? No siksi, että emme tiedä mitkä mallin muuttujista muuttuvat endogeenisesti. Ratikka ehkä houkuttelee erilaista väkeä paikalle. Rakentaminen keskittyy todennäköisesti ratikan varrelle jne. Nämä kaikki päätökset olisi teoriassa voitu tehdä toisin, ja ne olisivat vaikuttaneet itsenäisesti asuntojen hintoihin. Tällä mallilla saamme selville sen, tuottaako ratikka tämän lisäksi hinnannousua.

Oma arvaukseni on, että tuottaa. Mutta missä määrin? Ja miten voimme tutkia taas puolestaan tämän vaikutusta ja sosiaalista kustannusta? Tähänkin on keino. Voimme nimittäin tutkia alueita sen suhteen, kuinka todennäköisesti kotitalouksissa on esimerkiksi auto. Voimme olla montaa mieltä monesta asiasta joka liittyy autoiluun, mutta siitä tuskin on erimielisyyttä, että auton pitäminen on kallista ja auto on kustannus. Voisimme tutkia esimerkiksi edellä esitetyn kaltaisella mallilla vastaako asumisen hinnannousua autoilukustannuksen aleneminen. Ja jotta tässäkään ei jouduttaisi endogeenisyyden kanssa ongelmiin, pitäisi etsiä todennäköiset riippumattomat selittäjät auton omistukselle, kuten esimerkiksi tulotaso ja asukkaan keskimääräinen etäisyys työpaikasta.

Palataan nyt hetkeksi asumisen hintaan. Otin tässä keskustelussa hinnaksi nimenomaan vuokrakustannukset, en asuntojen myyntihintoja. Tämä ei ole vahinko, sillä asuntojen myyntihintoihin vaikuttaa moni asia. Lisäksi myyntihintoihin ei saa esimerkiksi asumistukea tms. Edellä luonnostelluilla tavoilla voidaan esimerkiksi tarkastella sellaisia vastalauseita kuin että julkisen liikenteen investoinnit lisäävät asumistuen tms tarvetta koska ne samanaikaisesti kasvattavat asumisen hintaa ja saavat tukia tarvitsevat ihmiset muuttamaan näihin kalliimpiin asuntoihin.

Tämä argumentti on toki uskoakseni jo lähtökohtaisesti järjetön, mutta se ei tarkoita etteikö olisi silti mielekästä kumota sitä empiirisesti. Ongelmana tässä tietenkin on se, että vaikka tällaisen mallin -- ja nyt, korostan että esittämäni malli oli karkean yksinkertainen ja sivuutin olennaisia tilastollisia tarkasteluja kuten alueiden selvästi erilaiset koot ja relevanttien muuttujien erilaiset jakaumat jne -- laatisi kuinka hyväksi, tässä postfaktuaalisessa ympäristössä empiriisillä tosiasioilla ei tuppaa olemaan kovin suurta poliittista relevanssia. (Tähän kohtaan huomauttaisin, että jos tässä lukija nyökyttelee että juuri niin, on ne "muut" niin kamalia kun kiistävät ilmeisiä tosiasioita, niin todettakoon, että melko varmasti se poliittinen leiri johon lukija samastuu, kärsii tästä ongelmasta aivan yhtä paljon.)

Miten mahdollinen asuntojen hintojen nousu aiheuttaisi sitten sosiaalisia kustannuksia? Kuten yllä sanoin, ensi reaktioni oli "ei mitenkään", mutta koska ensireaktio tuli selkäytimestä, en vastaa näin. En edes anna tässäkään vastausta, vaan kriteerit joilla asian mielestäni voisi tutkia.

Ensiksi pitää erottaa toisistaan hinta ja kustannus. Hinta tarkoittaa sitä rahasummaa jolla joku luopuu hyödykkeestä tai palvelusta ja jonka tämän hyödykkeen tai palvelun saamisesta maksaa. Kustannus taasen viittaa niihin resursseihin, joita joudutaan käyttämään jonkin hyödykkeen tai palvelun tuottamiseksi.  Tähän tulee sisällyttää myös vaihtoehtoiskustannus, eli ne hyödykkeet tai palvelut jotka jäävät tuottamatta siksi, että on on tuotettu juuri tämä hyödyke tai palvelu.  Esimerkiksi, inflaatio nostaa hintoja, mutta inflaatio sinänsä ei nosta yksittäisten hyödykkeiden kustannuksia. Inflaatiolla itsellään on kuitenkin kustannuksia, erityisesti ennakoimattomalla ja suurella inflaatiolla on vaihtoehtoiskustannuksia kun investointitoiminta häiriintyy. 

Voimme kuitenkin joidenkin suureiden kohdalla samastaa hinnan ja kustannuksen. Yksi tällainen on palkat. Tämäkin kuulostaa erikoiselta, miksi ihmeessä palkka olisi kustannus sosiaalisesti? Emmekö me nimenomaan toivo että yhteiskunnassamme maksettaisiin mahdollisimman paljon palkkoja? Näin toki voidaan ajatella, mutta palkka on kustannus (eikä pelkkä hinta) nimenomaan siksi, että teemme sen  (varsin rohkean, myönnän) oletuksen että ihmiset todella tekevät työtä palkkansa eteen. Ja oletamme myös että tällä palkalla olisi voitu teettää myös jotain muuta työtä -- eli se on luonteeltaan vaihtoehtoiskustannus; se palvelu tai hyödyke joka jäi tekemättä koska palkattiin tekemään juuri tämä.  Suunnilleen samalla logiikalla voimme esittää että esimerkiksi raaka-aineiden hinnat ovat nimenomaan kustannus.

Asuntojen hintojen muutos ei johdu kovinkaan suuressa määrin kasvaneista rakentamisen kustannuksista. Mutta se voi toki osin liittyä siihen. Lasketaan vaikkapa keskimääräisen kerrosneliön rakennuskustannus. Tämä riippuu monista asioista, esimerkiksi maapohjasta, liikenneyhteyksistä, ja työvoimakustannuksista. Voimme tässä kohtaa siis ajatella että rakentamisen hinta on osa kustannusta. Samoin voimme pitää esimerkiksi kunnallistekniikan investointeja ja väyläinvestointeja uusille alueille rakennuskustannuksina.

Nyt voimme tutkia tässä kustannuksia tästä näkökulmasta. Nimittäin, jos rakennusliike tietää että talosta saa paremman hinnan ratikkareitin varrella kuin muualla, se rakentaa sen ratikkareitin varrelle mieluummin kuin muualle; jos tämä hintaero on riittävän suuri, niin rakentamisen kustannus saa olla vastaavasti suurempi. Voimme laatia mallin siitä, kuinka paljon rakentamiskelpoiselle maalle rakennettiin yhtäältä ratikkareitin varrella ja toisaalta muualla, ja että missä määrin rakentamisen kustannukset olivat korkeammat. Jos ratikkareitin ulkopuolella hinnanlasku on vähentänyt rakentamista tonteille joille rakentaminen on halpaa ja toisaalta sen varrella on rakennettu rakennuskustannuksiltaan kalliita asuntoja, niin tämä erotus on lisääntynyttä kustannusta.

Nyt voimme laatia mallin siitä, paljonko rakennetaan ja mihin; tähän voi ottaa rakentamisen  selittäväksi muuttujaksi esimerkiksi uusien työpaikkojen määrän ja sijoittumisen. Pahoittelen että käytän samoja symboleita uudelleen, mutta en jaksa kaivella kreikkalaisia symboleita tähän kohtaan. Alueelle rakentaminen siis voisi olla vaikkapa muotoa t = a + bx + cy + dz missä tässä tapauksessa x on luku joka kertoo kuinka paljon (etäisyydellä korjattuna) alueella on uusia työpaikkoja viimeisen vuoden aikana. y on niiden kerrosneliöiden määrä jotka alueelle periaatteessa saisi rakentaa kaavoitus- yms tekijät huomioiden, ja z on viimeisen parin vuoden aikana rakennetun kerrosneliön keskimääräinen rakentamiskustannus.

Endogeenisyyden siivoamiseksi jälleen kerran laskemme ennustetun rakentamisen ja poikkeaman tästä ennusteesta.

Huomautan tässä kohtaa, että aivan oikein markkinatalousmyönteisemmät lukijat tässä ihmettelevät, miksi tätä täytyisi huomioida. Nimittäin, markkinamekanismihan takaa sen, että hyödyt (kysyntä kasvaa koska asunnosta on enemmän hyötyä, mikä nostaa hintoja) ja kustannukset kohtaavat kysynnän ja tarjonnan (eli rakennetaan sinne missä hinnat nousevat) tasapainottaessa toisensa. Tämä on totta, tai olisi, mikäli eläisimme markkinataloudessa. Emme kuitenkaan elä markkinataloudessa, sillä kaavoituspäätökset, investointituet, säädökset ja vastaavat ohjaavat toimintaa joskus merkittävästikin. Tästä syystä joudumme tutkimaan asioita epäsuorasti. Itse suhtaudun markkinatalouteen myönteisesti, mutta se ei ole tämän kirjoituksen pointti, enkä yritä tässä kirjoituksessa sen kummemmin ottaa asiaan kantaa.

Vastaavia kustannuksia voidaan keksiä toki muitakin. Esimerkiksi, voimme arvioida että asumistuen tarpeen määrä on kustannus (sosiaalinen sellainen), ja samaan tapaan selitämme erilaisin proxyin tuota tarvetta ennen ja jälkeen ratikan rakentamisen, ja tutkimme selittyykö tällainen ratikan rakentamisella.

Vertaamalla sitten hintojen nousua ja näitä kustannuksia, voimme todella selvittää, onko a) hintojen nousu seurausta ratikan rakentamisesta ja missä määrin, ja b) onko näiden kustannusten muutos seurausta hintojen noususta, ratikan rakentamisesta, vai peräti jostakin muusta.

Usein nähdään esitettävän, ettei korrelaatiosta voi vetää johtopäätöksiä kausaatiosta. Tämä on totta, eikä regressiomalli ole itsessään kausaatiomalli. Se kuitenkin perustuu oletuksille kausaatiosta; jos teemme oletuksen kausaatiosta ja sovitamme mallin, niin malli voi kuitenkin falsifioida oletuksen kausaatiosta. Lisäksi voimme sopivilla proxy-muuttujilla tutkia vaihtoehtoisia kausaalisuuden malleja. Toki on niin, että joudumme aina tekemään tiettyjä oletuksia, emmekä voi täysin poissulkea sitä ettei olisi jotain tarkastelun ulkopuolelle jääviä selittäviä muuttujia.

Olen hieman kyyninen sen suhteen, että viitsitäänkö tällaisia selvityksiä tehdä. En usko. Luulen, että aika moni luulee että koska joku b-luokan matemaatikko ja harrastelijaekonomisti voi kirjoittaa tällaisen kirjoituksen tunnissa, niin "tottakai virallisissa suunnitelmissa tällaiset selvitykset on huolellisesti tehty". Tämä on melko varmasti harhaluulo. Tosiasiassa kaikki vetävät lonkalta koko ajan. Joku yksittäinen tutkija voi joskus selvittää jotain yksittäistä tällaista hanketta jälkikäteen. Mutta ei sitä kukaan koskaan ota vakavasti, saati sitten että tällainen ymmärrys todella jotenkin diffusoituisi päätöksentekoon, puhumattakaan poliittiseen argumentaatioon kun äänestäjiä kosiskellaan.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Blogivinkki.

Hyvä ystäväni, Oxfordin professori ja Royal Societyn jäsen, Stefan Kiefer on alkanut pitää Blogia. Stefan on miellyttävä tuttavuus, tutustuin häneen 2010 Oxfordissa ollessani. Tuolloin hän oli post-doc- tason tutkija kuten minäkin, mutta voin sanoa suoraan että selvästi lahjakkaampi ja omistautuneempi alalle.

Kävimme yhdessä pari kertaa jumalanpalveluksessa. Stefan on harras katolinen ja käy kirkossa useita kertoja viikossa. On erittäin palkitsevaa, että hän kirjoittaa juuri kyseisestä aiheesta, sillä Oxfordissa ollessani tutkin oikeastaan juurikin ensimmäisen blogikirjoituksen aihetta yhdessä Hongyang Qu:n kanssa.

Stefanin blogikirjoitus esittää Markovin mallin, joka eroaa hieman siitä, jota me tarkastelimme, eli niin sanotun Markovin ketjun. Markovin ketju on stokastinen prosessi joka siirtyy diskreetin aika-askeleen välein tilasta toiseen tietyllä todennäköisyydellä.  Omassa tutkimuksessani keskityimme Markovin päätösprosesseihin. Ero näiden mallien välillä on, että Markovin ketju liikkuu "itsestään" ja sen siirtymistä tilasta toiseen ei voi ulkopuolelta säätää. Tällainen malli on generatiivinen, eli se vain synnyttää tietyn jakauman käyttäytymisiä.  Markovin päätösprosessissa puolestaan kussakin tilassa ulkomaailma ja malli vaikuttavat niin, että ulkomaailma voi "tönäistä" järjestelmää. Siinä missä Markovin ketjun tilasta lähtevät siirtymät todennäköisyyksineen summautuvat ykköseksi, Markovin päätösprosessissa ulkomaailma antaa jonkin signaalin ja näin valitsee useista eri jakaumista.

Blogikirjoituksella on myös toinen kytkös omaan työhöni, sillä se käsittelee myös ns Büchi-automaattia, joka on yksi ns. omega-automaattien tyyppi. Büchi-automaatti tunnistaa äärettömiä merkkijonoja hieman samaan tapaan kuin äärellinen automaatti tunnistaa äärellisiä merkkijonoja. Erona on, että ääretön merkkijono tunnistetaan jos se saa automaatin käymään jossakin hyväksymistilassa äärettömän monta kertaa. Büchi-automaatti on käytännöllinen tässä suhteessa, mutta se on tietyssä mielessä hieman -- en oikein keksi parempaa sanaa -- autistinen, eli sen avulla ei ole helppo vangita vuorovaikutukseen liittyviä äärettömien suorituksen kysymyksiä.

Esimerkiksi jos meillä on malli joka tuottaa merkkijonon jossa vain toistuu ababab.... loputtomiin, ja Büchi-automaati sisältää kaksi tilaa (1 ja 2), ja se siirtyy tilasta 1 tilaan kaksi aina kun se saa syötteen "a" ja tilasta 2 tilaan 1 kun se saa syötteen "b", niin jos toinen tiloista on hyväksyvä, automaatti hyväksyy kyseisen merkkijonon. En nyt mene yksityiskohtiin enempää, mutta tällainen automaatti ei kykene ilmaisemaan sellaisia asioita kuin että "tutkittava järjestelmä lakkaa tuottamasta merkkijonoja". Siksi Büchi-automaatin kanssa toimittaessa yksinkertaisesti oletetaan ettei näin koskaan käy. Tämä puolestaan asettaa mallintajalle tietynlaisia suitsia, ja tämä puolestaan rajoittaa sellaisten asioiden ilmaisua kuten "järjestelmä voidaan ajaa alas kontrolloidusti". Tein aiheesta väitoskirjan kymmenen vuotta sitten, enkä ala tässä nyt enempää asiaa ruotimaan.

On aina ilo nähdä kuinka ihmiset kirjoittavat mielenkiinnosta aiheeseen. Stefan on keskustelijana ja opettajana ensiluokkainen, ja ennen kaikkea hän on alan rautainen asiantuntija. Odotan mielenkiinnolla mitä muuta hän kirjoittaa.




maanantai 22. toukokuuta 2017

Ruåtsi

Olin parin vanhan ystävän kanssa viikonlopun Tukholmassa, kolmannen luona. Tukholmassa asuva toverimme on töissä Karolinska Institut:issa ja asuu kampusalueella. Hänen asuntonsa ei ole järin suuri mutta riittävä meidän majoitustarpeillemme.

Matkalla


Otimme torstaina illalla lähtevän lautan Turusta Tukholmaan. Ajoimme minun autollani suoraan terminaalin ovelle, jätin auton terminaalin edustalle parkkiin viikonlopuksi. Pysäköintimaksu ei ollut mielipuolisen kallis (39€) ottaen huomioon sen, että matkaa terminaaliin oli autolta alle 100 metriä. Laivamatka sujui ilman kommelluksia.  Ostin isännällemme laivan ns "tax-free"-myymälästä "Tutkielma"-sarjan tislejuomaa; en tunne tarkkaan mikä näiden terminologia on, mutta kyseinen alkoholivalmiste on siis eräänlaista kypsyttämätöntä viskiä.  Istuimme hyttiin nauttimaan yhdet oluet ja kävimme yöpuulle varhain.

Aamuherätys oli suomalaisittain varhainen, heräsimme 6:30 Tukholman aikaa ehtiäksemme nauttia laivalla aamiaisen. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä tuhdin aamiaisen voimin jaksoimme siirtyä julkisilla Solnan kampukselle. Matka oli verraten lyhyt, mutta kantamuksia oli jonkin verran.

Vietyämme tavarat isäntämme asunnolle ja hetken hengähdettyämme, lähdimme liikkelle jalkaisin. Perjantai oli Tukholmassakin ensimmäinen selkeästi kunnolla kesäinen. Suomalaisittain ilma oli helteinen, sillä lämpötila oli noin 26 astetta. Vuokrasimme City Bike-pyörät joilla matka sujui helposti ja vaivattomasti. City Bike on varsin toimiva konsepti turistille; vuokrausta varten hankitaan kortti, jolla voi kuitata ympäri kaupunkia sijaitsevista pyöräpysäkeistä pyörän. Pyörä tulee palauttaa johonkin toiseen pysäkkiin kolmen tunnin kuluessa, muutoin käyttö on aivan vapaata.

Tukholman pyörätiet ovat loistavia. En ole Suomessa koskaan pahemmin intoillut pyöräilystä, enkä ole ottanut kantaa pyöräilyn puolesta samaan tapaan kuin monet viiteryhmäni ihmiset tekevät, mutta Tukholman kokemus oli silmiä avaava. Pyörätiet ovat varsin kapeita, mutta toimivat todella hyvin, sillä muu liikenne oikeasti huomioi ne. Tukholmassa on jonkin verran korkeuseroja, mutta ei ehkä aivan siinä määrin kuin esimerkiksi Tampereella; tämä toki tekee pyöräilystä itsestään helpompaa ja rennompaa. Etenkin jos ei ole kiire.

Hämmästelin liikenteen sujuvuutta moneen kertaan. Tukholma on todellinen suurkaupunki, ja sen on varsin vanha sellainen, joten kaupungissa on runsaasti hyvin kapeita katuja. Ns. vanhassa kaupungissa emme itseasiassa pyöräilleet, sillä siellä on lokaalisti jyrkät korkeuserot ja hyvin kapeat kadut, mutta rannan tuntumassa Östermalmilla, Djurgårdenin alueella ja Södermalmilla pyöräily sujui toella miellyttävästi. Usein sanotaan, että Suomessa matkitaan Ruotsia liikaa, mutta tässä asiassa en näe mitään syytä miksi esimerkiksi Tampereen liikennesuunnittelu ei voisi ottaa mallia asiasta. Tukholman kantakaupunki on hyvin tiiviisti rakennettu ja vesiväylien  halkoma, ja sillä on omintakeinen maantiede, mtuta uskoisin että haasteet pyöräilyn edistämiseksi eivät merkittävästi eroa siitä mitä ne täällä ovat.

Kävimme Vasa-museossa, jossa viihdyimme useamman tunnin. Vasa oli Kustaa II Aadolf:in laivaston lippulaivaksi 1620-luvulla rakennettu laiva, joka upposi käytännössä heti vesille laskemisen jälkeen. Kyseisesä laivassa oli suunnitteluvikoja, jotka johtuivat viime kädessä siitä, että laivan suunnittelija oli yksinkertaisesti skaalannut väärin totutut suunnitelmat kun tarkoituksena oli rakentaa näyttävä sotalaiva.

Laiva oli kapea ja siinä oli massiivinen määrä tykkejä. Tykit sijaitsivat kahdella kannella (kolmella, jos varsinainen kansi lasketaan). Laivan köli oli alimitoitettu siten, että painopiste oli liian korkealla. Toisaalta alempi tykkikansi oli rakennettu niin alas, että tykkiluukut olisivat tulleet liian lähelle vesirajaa mikäli painopistettä olisi pudotettu lisäämällä painolastia. Pitkälti näistä syistä johtuen laiva oli yksinkertaisesti liian epästabiili.  Laiva nostettiin 1950- ja -60-lukujen taitteessa. Nostamiseen liittynyttä teekkarijäynää, jossa suomalaiset teekkarit kävivät viemässä laivan kannelle Paavo Nurmen patsaan ennen laivan nostamista, ei mainittu historiikissä.

Perjantaina illalla kaikki terassit olivat aivan täynnä, löysimme kuitenkin lopulta Södermalmilta viihtyisän pubin, jossa saimme istua käytännössä ulkosalla. Nautimme parit drinkit ja kävimme syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Palattuemme Solnaan päätimme käväistä vielä kampuksella sijaitsevassa baarissa, mutta meidät käännytettiin ovelta, sillä kyseinen baari oli myös täynnä.

Lauantain ohjelmassa oli jälleen pyöräilyä ja tällä kertaa kävimme armeijamuseossa. Näyttely oli mielenkiintoinen, olen aina pitänyt aseista.  Palasimme melko keskinkertaisen ruokailun jälkeen asunnolle pelaamaan Ikusa-lautapeliä. Peli jäi kesken sillä aamulla oli aikainen herätys.

Myös paluumatka oli yllätyksetön, pelasimme Ikusaa myös laivalla, ja sekin peli jäi kesken. Pelin pituus osoittautui ilmoitettua (4-6 tuntia) pidemmäksi, mikä luonnollisestikaan ei ollut yllätys.

Vi tror att alla borde ha sin egen segelbåt

 

Julkisuudessa paljon esillä ollut maahanmuuton problematiikka ei näkynyt niillä alueilla joissa me liikuimme. Jos jotain, niin Solnan, Östermalmin  ja Södermalmin alueet -- kieltämättä pitkän gentrifikaation myötä toki kaikki varsin vauraita -- olivat vitivalkoisen, kauniin, terveen, ja hoikan arjalaisen väestön asuttamaa sosialidemokraattista utopiaa.

Taksi- ja bussikuskit, erilaisten pikaruokaloiden ja vastaavien myymälähenkilökunta, ja muu ns palvelusväki toki oli selkeästi etnisesti värikkäämpää. Ruotsalaisen yhteiskunnan luokkajako on "värittynyt" ainakin Tukholmassa näkyviltä osin. Kuvaavana  jäsentävänä kokemuksena oli se, kun pyöräilimme pitkin Birger Jarlsgatan:ia, laskin että kanssamme suunnilleen samaa vauhtia kulkevassa autoletkassa oli parisenkymmentä Teslaa, useita eri malleja, matkustajina niin lapsiperheitä, pariskuntia, kuin vanhempia ihmisiäkin.

Ymmärrän hyvin kuinka ruotsalainen yhteiskunta voi tarkastelussa avautua yhtä aikaa yhtäältä liberaalina utopiana jossa kaikki on pikkuisen paremmin, ja toisaalta hirvittävänä dystooppisena monikulttuurisena kokeena jossa iljettävä rikas elitti elää irrallisena todellisuudesta valkaistuine hampaineen ja köyhempi kansanosa elää no-go alueiden liepeillä ja kärsii raiskausepidemioista ja palveluiden ylikuormituksesta.

Vierailija näkee sen, mitä haluaa nähdä, ja tämän vuoksi jokainen, joka esittää jotain siitä miten Ruotsin tilanteesta pitää oppia, omaa jonkin agendan. Minäkin tietenkin. En ota kantaa sosiaalipoliittisiin kysymyksiin tai vaikkapa maahanmuuttoon, koska niiden koko kirjo on aivan liian laaja jotta voisin väittää ymmärtäväni mistä niissä on kyse. En halua signaloida hyveitäni selittämällä sen kummemmin sitä, miten ruotsalaiset ovat onnistuneet hyvin kaikessa tai sitten huonosti kaikessa. En väitä omaavani yhtään minkäänlaisia vastauksia. Arvot ja arvostukset voivat toimia vain niiltä osin kuin pystyn jotenkin oikeasti sanomaan mitä preferoin, ja koska näen vain osan, niin voin ilmaista prefenssini vain tekemällä jotain ceteris paribus- oletuksia.

Esimerkiksi, pyöräilyn helpottaminen. Jotenkin erikoisella tavalla pystyn ennustamaan että jos esitän että Tukholman pyöräilyjärjestelyistä voi ottaa mallia, joku lukijoistani kokee tämän sosialismin kannattamiseksi. Luonnollisesti tästä vedetään myös johtopäätös että olen suvakki ja esitetään koko joukko muita vastaavia nimikkeitä.

Tämä on lopulta hyvin raskasta. Viha on kovin vahva sana, mutta tunnen tietynlaista ärtymystä tällaisten asioiden vuoksi. Pystyn identifioimaan ne ihmiset joiden mielessä nämä aspektit liittyvät toisiinsa ja sen asenneilmapiirin jossa nämä käsitykset syntyvät.

Samaa tietenkin voi sanoa siitä, että edes mainitsen yllä ruotsalaisen liberaalin monikulttuuriutopian "likaisen salaisuuden". Tästä on puhunut myös Pirkko Saisio. Suomessa on vetäydytty kupliin joiden sisällä todellisuus jäsentyy näennäisen koherentisti. Palaset on jaettu ihan nätisti eri pinoihin värien tai muotojen perusteella, ja jäsentely näyttää toimivan ja selittävän maailmaa hyvin. Ongelma on kuitenkin hieman samanlainen kuin se, jos kaksi eri tavalla värisokeaa jaottelisi pinon marjoja ja herneitä. Toisella yhteen pinoon menevät mustikat, mutta puolukat ja herneet menevät samaan pinoon. Toinen laittaa puolukat ja mustikat samaan pinoon ja herneet eri pinoon.  Kummankin mielestä oma jaottelu on aivan objektiinen ja toinen on vain ääliö tai paha ihminen.
Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan:
”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!”