torstai 17. huhtikuuta 2014

Peliteoria.

Ukrainan ja muun itäisen Euroopan tilanne näyttää tällä hetkellä uhkaavalta. Globaalisti ajatellen näyttäisi kovasti siltä, että Venäjä on ajautumassa uudelleen lännen kanssa ns napit vastakkain, kylmän sodan hengessä.

Yksi kysymys, jota mm. Economistin blogeissa on käsitelty on, josko NATO:lla on peliteoreettinen olemassaolon oikeutus. Tämä kysymys sivuaa myös aiempia kirjoituksiani Natosta ja siihen liittymisestä. Lyhyesti linkittämääni kirjoitusta referoiden: peliteoreettinen analyysi prima fascie näyttää siltä, että Venäjän ei kannata uhitella Baltian maille, koska nämä ovat Natossa. Tämä on kuitenkin virheellinen argumentti ilman että aihetta tarkastelee tarkemmin. Nimittäin, jos Venäjä sattuisi esimerkiksi lähettämään Narvan alueella joukkoja rajan yli, pelivuoro olisi Natolla. Tässä tilanteessa Naton komentajien valittavina olisi vaihtoehdot joissa a) tilanne eskaloituu ja aggression osoituksen pitäisi tulla Nato-mailta; lopputuloksena hyvin kallis operaatio joka voi pahimmillaan johtaa vaikka suursotaan ja b) tilanne näennäisesti rauhoittuu mutta venäläiset joukot jäävät rajan Viron puolelle ja tilanne muistuttaa Ukrainaa nyt.  Tässä valintatilanteessa b)-vaihtoehto näyttäisi kovin houkuttelevalta.

Kirjoitus analysoi että Nato-uhkasta tulee uskottava vain jos ennen potentiaalista venäläisoperaatiota alueelle tuodaan amerikkalaisia joukkoja, jolloin Venäjän olisi hyökättävä suoraan amerikkalaisten kimppuun eikä perääntyminen uhasta olisi enää samalla lailla mahdollista. Tässä on tietty totuuden siemen, tosin en usko että joukkojen tarvitsee olla amerikkalaisia, vaan todennäköisesti länsieurooppalaiset, esimerkiksi brittiläiset, hollantilaiset, tai saksalaiset joukot riittäisivät. Jopa norjalaiset tai tanskalaiset todennäköisesti tekisivät tehtävänsä.

Suomalaisessa keskustelussa Nato-argumentaatio on vaihtunut hieman. Ensi vaiheessa Nato-vastustusta perusteltiin usein julkisesti sillä, että Naton jäsenenä Suomi olisi velvoitettu (ainakin "moraalisesti") osallistumaan operaatioihin joihin suomalaiset eivät haluaisi lähettää joukkoja, samantapaisiin kuin esimerkiksi Irakin tms sota oli. Tämä argumentti ei ole kovin vahva, sillä esimerkiksi saksalaiset ovat osallistuneet lähes yhtä vähän Nato-operaatioihin kuin suomalaisetkin. Jokin aika sitten vastustukseen tuli yllämainitun peliteoreettisen tarkastelun kaltaisia argumentteja: Vaikka Suomi olisi Naton jäsen, niin mitään takeita ei olisi että Nato siitä huolimatta mitenkään osallistuisi Suomen alueelliseen puolustukseen. Tässä argumentissa on ylläolevan nojalla tiettyä perää.  Siksi itäisen Euroopan Nato-maiden kannattaisi esimerkiksi perustaa toistensa maille edes pienimuotoisia sotilastukikohtia. Suomeen ei tarvittaisi mitään amerikkalaista sotilastukikohtaa, jos Suomi liittyisi Natoon. Riittäisi että vaikka itäisen Suomen varuskuntien yhteydessä olisi pieniä itäisen Euroopan maista peräisin olevia koulutusyksiköitä.

Toinen kysymys on sitten, että mitä Ukrainan jälkeen? Juuri nyt Venäjän tavanomainen armeija ei ole erityisen hyvässä iskussa. Se on vahva, mutta kaluston uusimiseen yms on lähivuosina suunnitteilla massiivisesti lisää rahaa. Esimerkiksi täysimittainen sotilasoperaatio Ukrainassa vaatisi melko mittavan panostuksen Venäjän armeijalta. Samanaikainen huseeraaminen esimerkiksi Baltian suunnalla on jossain määrin epätodennäköistä, muttei mahdotonta. Valko-venäjä on tällä hetkellä Venäjän silmissä ystävällismielinen maa, mutta entä jos Lukashenko syrjäytetään tai jos hänen pallinsa edes jossain määrin horjuu?

Valitettavasti en ole kovin optimistinen. "Hyvä" skenaario Suomen kannalta olisi sellainen jossa ennen Ukrainen tilanteen ratkeamista suuntaan tai toiseen, Lukashenkon palli alkaisi heilua toden teolla. Putinin aloitettua pullistelupolitiikan, tämän tulee olemaan vaikeaa lopettaa se vaikuttamatta heikolta; nälkä kasvaa syödessä ja militaristisen nationalismin logiikka on valitettavasti sensuuntainen että on hyvin vaikeaa kääntää aggressiopolitiikan volyymiä alaspäin. Skenaario jossa tilanne Ukrainassa rauhoittuu, Lukashenkon asema Valko-Venäjällä on vakaa, ja Nato on ehtinyt viedä riittävästi joukkoja Baltiaan, on Suomen kannalta kovin kiusallinen. Venäjän voimapolitiikan suunta on selvästi länteen päin, eikä Venäjän johto koostu typeryksistä: Suomi olisi pehmeämpi kohde, ja siihen liittyy paljon historiallista "revanssihenkeä". Suomen nöyryyttäminen sotilaallis-poliittisesti olisi Putinille henkilökohtainen voitto ja Venäjällä on runsaasti sellaisia tahoja joiden mielestä Suomi on "vihamielinen" maa.

Viro on jo ilmaissut että se suhtautuisi myötämielisesti Suomen Nato-jäsenyyteen. Keski-Euroopan maiden kohdalla kantaa on vaikeampaa ennakoida, ja erityisesti Kreikan kanta voi olla kovin negatiivinen. Näinollen on mahdollista että ns. "Nato-optio" onkin jo out of the money, ja expiry lähestyy kovaa vauhtia...

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Trendit

Olimme vaimoni kanssa pitkästä aikaa ns ulkona viikonloppuna. Päädyimme yökerhoon jossa illan teema oli pitkälti sellainen kuin aikanaan niissä ympyröissä joissa tutustuimme. Ilta oli mielenkiintoinen ja tapasimme muutaman vanhan tutunkin ohimennen. Kaiken hupaisan lisäksi vaimolleni tultiin kaupittelemaan "nipsuja" jossain vaiheessa.  Epäilemättä humoristista, ottaen huomioon että olimme mitä ilmeisimmin ikähaarukan yläpäästä ko. paikassa.

Aloitin tuttavan kehoituksesta lukemaan kirjaa "Ready Player One". Aihe on mielenkiintoinen, kyseessä on noin 30 vuotta tulevaisuuteen sijoittuva dystooppinen romaani. Kontrastina voisi ehkä ottaa Vingen Rainbows End:in, jonka yhteiskuntakuvaus on huomattavasti optimistisempi, vaikkei sekään täysin positiivisessa valossa tulevaisuutta esitäkään. Muutamia "tulevaisuushistoriikkejä" vuosien saatossa lueskelleena voisin todeta että ne ovat kovin viihdyttäviä, mutta jokaisessa on painotuksia joihin suhtaudun jossain määrin huvittuneena. Esimerksi RPO:ssa yhteiskunta on huonossa jamassa energiapulan ja ilmastonmuutoksen vuoksi, kun taas RE:ssä nämä aspektit eivät näy millään tavalla. Pointti ei ole se, tuleeko energiapulaa tai aiheuttaako ilmastonmuutos ongelmia, vaan pikemminkin se että trajektoria jolla päädytään tiettyyn tilanteeseen tulevaisuudessa on molemmissa jossain määrin epämääräinen. Se ei toki haittaa kirjoissa, mutta mielelläni pohdin asioita näistä näkökulmista.



Jos palaamme vuoteen 1998 -- yksi illan teeman iskulauseista oli "Party like it's 1998" -- niin olisin monia asioita ennakoinut toisin tuolloin kuin ne toteutuivat. Ensiksikin, polttoaineiden hintojen olisin uskonut olevan toisaalta alhaisemmat (nimellisesti) toistaalta korkeammat (reaalisesti). Olisin kuvitellut että jos kerran öljy maksaa 100 dollaria tynnyriltä, sitä varmaan käytettäisiin paljon vähemmän. Muistan joskus noihin aikoihin selailleeni jonkun vihreän eskatologin kirjaa jonka jätin lukematta johdannossa (tai esipuheessa) esitetyn skenaarion luettuani: Siinä nimittäin pidettiin mahdollisena että öljyn hinta putoaisi silloisesta (olisiko ollut 20 dollaria tynnyriltä) mutta kysyntä putoaisi myös kun erilaisia vaihtoehtoja olisi käytettävissä ja ne olisivat niin halpoja. Pidin ajatusta absurdina, mutta yliarvioin öljyn hintajouston. (en edelleen usko yhdistelmän "halpa öljy -- alhainen kulutus" koskaan toteutuvan).

Toiseksi, internet ja erityisesti mobiili internet. En olisi osannut arvella että mobiililaitteiden netti yleistyisi. Kämppäkaverini oli Nokialla töissä ja testikäytti 7110:aa vuonna 1999 työnsä puolesta; epäilin tuolloin että kännyköiden näytöt ovat liian pieniä, ja että tuskin tulee laitetta jota on mielekästä pitää taskussa ja käyttää selailuun. Aliarvioin resoluution kehittymisen, en osannut ennakoida kosketusnäyttöjen tuloa, ja kuten aina, eksponentiaalinen laskentatehon lisääntyminen jäi huomiotta: oletin että "tietokone" tarkoittaisi pöytäkonetta tai korkeintaan läppäriä. Tämä olikin toinen mitä aliarvioin: Nykyisin kotitietokoneiksi ei taideta juuri hankkia muita kuin läppäreitä. Meillä ei ainakaan ole ollut (muutamaa harrastuskäyttöön tarkoitettua romua lukuunottamatta) enää normaalia desktop-konetta kohta seitsemään vuoteen.

Kolmanneksi, vähittäiskaupan keskittyminen (ja yleensä talouden liberalisoitumisen pysähtyminen). EU:n mallioppilaina suomalaiset ovat suunnilleen jokaista direktiiviä olleet pistämässä mallikelpoisesti pystyyn. Mutta se, mihin EU oikeasti alunperin pyrki, eli kilpailun vapauttaminen, on jäänyt pelin jalkoihin. Vuonna 1998 olisin kuvitellut että ne hyödyt joita EU:sta oli jo sen kolmen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana ollut suomalaisille, tulisivat lisääntymään. Aliarvioin vallanhimoisen suomalaisvirkamiehen kyvyn oppia pelaamaan direktiivipeliä yhdessä korporaatioiden kanssa. Suomalaiset onnistuivat kääntämään pelin niin että ne ovat onnistuneet keskittämään ja lisäämään korporativismia entisestään ja ehkä suomalaisen fascismin kruununjalokivi on S- ja K-ryhmien duopoli. Erityisesti S-ryhmän melko avoin korruptio kaavoituksessa ja poliittikojen istuminen osuuskaupan päättävissä elimissä olisivat olleet vuonna 1998 odottamattomia. Jos olisin pakotettu arvaamaan tuolloin, olisin luullut että vuoden 2014 Suomessa olisi useamman eurooppalaisen kauppaketjun liikkeitä, eikä pelkästään Lidlejä hieman ärsyttämässä S- ja K-ryhmän lihavia kissoja.

Ajattelin ensin että laittaisin tähän muutaman tällä hetkellä arviomani "trendin" seuraavalle 15 vuodelle. Pidättäydyn kuitenkin tästä koska kuten totean yllä, todenäköisesti arvioini menisi täysin pieleen.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Ähem...

Kuten nokkelimmat pokkelimmat teistä varmaan arvasivatkin, oli 1. huhtikuuta kirjoittamani kirjoitus ns. aprillipila.

Tosiasiassa olen kovin kiireinen työssäni. Toki mielelläni lähtisin vaikkapa Suurelle valliriutalle snorklaamaan, mutta laitesukellusta en ole koskaan elämässäni harrastanut.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Jäähyväiset.

Vaikken ole suoraan täällä asiasta sanonutkaan, niin olen muutaman kerran vihjannut kirjoituksissani asiaan liittyen. Olen siis lopettamassa tämän blogin ja jättämässä myös tutkijan työni lähiviikkoina. Päätös on kypsynyt vuosien saatossa, mutta viimein sain tänään asiaan liittyvät palaset loksahtamaan kohdalleen. Kuten kaikki tietävät, olen innokas sukelluksen harrastaja, ja olen jo vuosia haaveillut oman sukelluskoulun perustamisesta.

Eräs tuttavani pyysi minut mukaan omistamansa surffaus- ja sukelluskoulun pyörittämiseen Queenslandissä Australiassa. Lähdemme perheen kanssa matkaan jo tänään illalla.

EDIT: Ruokavalio tulee olemaan hieman ongelma, sillä Tyynenmerensilli -- suosikkiruokani -- ei elä suuren valliriutan maastossa. Lisäksi olen kuullut että paikoin juomaveden kuraisuus tuottaa tiettyjä ongelmia.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kiire.

Jätin eilen ERC-StG hakemuksen. Hain noin 1.5 miljoonaa viidelle vuodelle oman tutkimusryhmän perustamiseen. Väänsin hakemusta vuoden vaihteesta ja käytin siihen osapuilleen puolet työajastani parin kuukauden ajan, ja tämän lisäksi merkittävän osan viikonlopuistani ja muusta vapaa-ajastani. Rahoitus on erittäin kilpailtua, joten mahdollisuudet saada se ovat käytännössä olemattomat. Loppuosa työstäni kului ehkä 80 prosenttisesti opetukseen, ja loput muutamien paperien kirjoittamiseen ja arviointitehtäviin. Normaalin työajan sijaan olen tehnyt arviolta noin 60 tuntista työviikkoa. Työpaikalla viettämäni noin 40 tunnin lisäksi olen päivittäin käyttänyt kolmisen tuntia lukemiseen, korjailemiseen jne.

Nyt ajattelin ensin, että ottaisin hieman rennommin, mutta juuri deadlinen saavuttua, sain kaksi arviontipyyntöä, yhden IEEE:n "Transactions on Computer-Aided Design of Integrated Circuits and Systems"-lehdestä ja toisen Elsevierin "Science of Computer Programming"- lehdestä. Kumpikaan ei ole kummoinenkaan lehti, mutta aion silti hoitaa ne, koska koen että vertaisarviointi on merkittävä osa työtäni. Vasta jos kiire todella estäisi tekemästä tehtävää kunnolla, kieltäytyisin.

Concurrency theory  on alan yksi keskeisiä konferensseja. Tämän vuoden CONCUR proceedingsin perusteella valitaan parhaat paperit "Information and Computation"- lehteen, ja tämä on Jufossa luokiteltu kolmostasolle, joten aion lähettää yhden paperin sinne. Lohi on niin hyvä kala, jne.

Hallitus on päättänyt erilaisista leikkauksista. Jos nyt otetaan metaforaksi lääketiede, niin siinä, missä julkinen sektori tarvitsisi ohitusleikkauksen, lonkkaleikkauksen, vatsan kiristysleikkauksen, joukon valtavien kasvaimien poistoja ja ylimääräisten raajojen amputaatioita, pelkään että nykyhallitus tyytyy kasvojenkohotukseen. Leikkausten lisäksi tarvittaisiin tietenkin pysyvä elämäntaparemontti ja ennenkaikkea pitäisi ruokahalua hillitä jotenkin.

Pidän positiivisena sitä, että lapsilisiä alennetaan kautta linjan. 7 prosenttia ei kuulosta paljolta, mutta lapsilisät ovat parin miljardin luokkaa vuodessa, joten 7 prosenttia siitä ei ole lainkaan mitätön rahasumma. Verollepanon ongelmana olisi ollut se, että marginaaliverot olisivat taas nousseet kautta linjan, nykyinen progressio on äärimmäisen ongelmallinen erityisesti alemman keskiluokan lapsiperheille. Näille nimittäin päivähoitomaksujen tuloprogressio, ansiotulojen progressio, ja erilaisten muiden etuisuuksien tulosidonnaisuus muodostavat merkittävän kannustinloukun. Ainoastaan toimeentulotuella elävien kohdalla efektiiviset marginaaliverot ovat kovemmat.  Lisäksi, viimeiaikaisten tapahtumien valossa, pidän hyvänä sitä ettei puolustusmenoja enää leikata. Niitä olisi voinut periaatteessa nostaakin, mutta poliittisesti tämä on vaikeaa kun kaikesta muusta leikataan.

Alkoholipolitiikan kiristykset ovat olleet viimeaikoina tapetilla. Oma suhteeni on hiukan ambivalentti. Kuten lukijani tietänevät, en juuri lainkaan juo alkoholia. Kaapissa on monta pulloa erilaisia viinejä, mutta olen esimerkiksi saunaoluen vaihtanut ensin keskioluesta ykkösolueeseen ja nykyisin juon joko Radleria, jonka alkoholipitoisuus on 2.0% tai tyystin alkoholitonta olutta. Nuorempana käytin "tavalliseen tapaan" alkoholia, mutta se jäi pikku hiljaa sosiaalisista syistä käytännössä kokonaan pois. En koe että alkoholin korkea verotus on minulle minkäänlainen ongelma koska 30 euroa hyvästä viinipullosta ei ole minulle mikään ongelma. Toisaalta periaatteellisella tasolla halveksun moralismia ja alkoholipolitiikan perusteluja kuten sitä että alkoholihaittojen vuoksi alkoholin pitää olla tavattoman kallista ja ennenkaikkea vaikeasti saatavaa. Muistan kun Suomi oli liittymässä EU:hun, ja lainsäädäntöä yhdenmukaistettiin lamanjälkeisinä vuosina. Keskiolutta sai ostaa ympäri vuorokauden, ja kävimme poikaporukalla muutamankin kerran hakemassa Lempäälästä 24h-myymälästä olutta keskellä kesäyötä. Tilanne vaikeutui kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua kun rajoituksia alettiin taas kyhätä takaisin.

Puhtaasti periaatteellisella tasolla minusta rajoitukset ja korkeat verot ovat yksikäsitteisesti väärin. Lisäksi ne ovat äärimmäisen tehottomia, koska Tallinan reissut ovat niin halpoja, että verojen kiristys johtaa käytännössä valtion tulojen laskuun, kulutuksen pysyessä samana. Alkoholi on toki nykyisin suhteessa halvempaa kuin se oli 90-luvulla. Dry Vodka maksaa alkossa nykyisin 14.50 (ainakin googlen perusteella). Kun olen viimeksi sitä hankkinut noin 20-vuotiaana, niin se maksoi noin satasen, markkoina siis. Nimellisestikin hinta on siis laskenut, ja reaalihinta on nykyisin reippaasti alle puolet siitä mitä se oli ennen EU-jäsenyyttä. Näinollen minun on vaikea käytännössä purnata aivan kauheasti nykytilannetta vastaan, semminkin kun en jäykkää viinaa ole yli viiteentoista vuoteen juonut. (Ostanut olen tuliaisiksi, mutta silloin yleensä viskiä tms vähän fiinimpää).

Entä baarien aukioloajat? Siinä nyt on vielä vähemmän järkeä. Edelleen, järjestimme aikanaan ihan luvan kanssa anniskelupaikoissa juhlia, jotka kestivät iltakymmenestä aamuseitsemään. Baari oli auki kahteen, ja sen jälkeen anniskelualue suljettiin. Tässä ei nähty mitään ongelmaa, ja porukka bailasi aamuseitsemään, osa energiajuomien, osa jonkin muun voimalla. En tunne nykykäytäntöjä, mutten usko että se olisi mahdollista. 90-luku oli siis poikkeuksellisen liberaalia aikaa suomalaisen yhteiskunnan kannalta.

Suhtautumiseni EU:hun voi olla jossain määrin nostalgista. Koin voimakkaasti että yhteiskunnan liberalisoituminen 90-luvulla johtui EU:sta ja Neuvostoliiton romahtamisesta. Ja siis nimenomaan koin, eli tämä oli eräänlainen tunnetason asia. Olen riittävän vanha muistamaan tietynlaisen ahdistuksen ilmapiirin joka 80-luvun lopulla vielä vallitsi Suomessa, ja joka lamasta huolimatta helpotti 90-luvun alkupuolella ja tämä helpotus sai jonkinlaisen huippunsa Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Sittemmin asiat eivät ole kehittyneet aivan samalla lailla.

Nyt joudun palaamaan töihin.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Nato ja kyty.

Koska edellinen kirjoitukseni jossa ilmaisin kannattavani Suomen Nato-jäsenyyttä tuntui olevan vähän vaikea ymmärtää, ajattelin hieman purkaa tämän näkemyksen perusteluja. Niistä voi olla eri mieltä jos haluaa.

Ensiksi mielipiteeni kehityskaari. Ensimmäinen kohta jossa oikeastaan aloin muodostaa mielipidettä Natosta, oli Kosovon kriisin yhteydessä. Kosovo oli ilmeinen esimerkki voimankäytöstä ja -näytöstä Venäjää ja sen liittolaisia vastaan. Toisin kuin Irakin valtaus, joka estoitta (oikeutetusti tai ei) leimattiin oikeistolaiseksi sekoilupolitiikaksi ja Bush nuoremman neokonservatiiviseksi haihatteluksi, Kosovo oli koko Naton projekti jolla oli mitä ilmeisimmin tarkoitus kalistella sapelia Euroopassa. Toki sillä oli humanitäärinen aspekti, mutta tätä voi pitää vain hyvänä tekosyynä. Toisaalta, en uskonut tuolloinkaan, että Nato olisi ryhtynyt moiseen jos Serbit olisivat perääntyneet asiassa ja vetäneet joukkonsa Kosovosta. Lisäksi Serbeillä oli "venäläinen" maine Jugoslavian sodan ajoilta.  Tulkitsin silloin, enkä mielestäni edelleen ollut aluksi väärässä, että Naton jäsenyys olisi velvoittanut ja leimannut Suomea 2000-luvun alussa liiaksi.

Bush vanhemman Irakin sotaretki vahvisti ennakkoluulojani, vaikkakaan ei aivan siinä määrin kuin julkisessa keskustelussa. Oli ilmeistä, ettei Irakin operaatioon osallistunut kuin osa Naton joukoista, mutta silti sitä käytettiin argumenttina siitä että Nato ei ole puolustus- vaan hyökkäysliitto. Pidin, ja pidän edelleen, tätä argumenttia mitättömänä, koska Naton viidettä artiklaa on käytetty vain ja ainoastaan Afganistanin operaation yhteydessä. Se on ainoa kerta historiassa.

Georgian kriisi oli minulle kuitenkin selkeä merkki siitä ettei Venäjän toiminta ole muuttunut. Georgian sisäiset kriisit ja sen keskusjohdon pyrkimykset lähentyä Natoa kannustivat Venäjän ryhtymään toimiin. Venäjä siis osoitti, että se on valmis voimankäyttöön ennakoivasti, taatakseen omien strategisten etujensa toteutumisen lähialueillaan. Jos kriisi on akuutti, Venäjän johto ei kaihda voimankäyttöä, eikä se odota että jokin läntinen taho, esimerkiksi Nato ehtisi vakauttaa aluetta. Kosovo ja Serbia olivat liian syvällä Euroopassa ja Jeltsinin Venäjä oli liian heikko puuttuakseen asiaan suoraan, Georgia taas on Venäjän naapurimaa, ja kun se yritti irtaantua Venäjän painostuspolitiikan piiristä, Venäjä reagoi. Imperialistinen asenne Venäjän johdossa tuli näin hyvin selvästi esille.

En kuitenkaan ajatellut vielä tuolloin että Suomi voisi olla tässä pelissä kovin merkittävän uhan alla. Suomella on kohtuullisen moderni armeija, jota on uusittu, ainakin PR-tasolla näyttävän näköisin hankinnoin, ostamalla lännestä kalustoa kuten tankkeja ja helikoptereita. Näiden merkitys varsinaisten potentiaalisten sotilasoperaatioiden kannalta lienee vähäisempi kuin se signaali johon on (Hornet-kaupoista lähtien) pyritty, eli että Suomi hankkii kalustonsa Nato-yhteensopivuuden  perusteella.  Suomi ei kuitenkaan ole ollut naimisissa Naton kanssa. Periaatteessa kyse on ollut eräänlaisest salavuoteudesta tai julkisesta suhteesta. Asian todellinen laita näyttää kuitenkin toiselta, eli tällä on toinen puoli jota ei ole kuitenkaan sanottu ääneen: Merkittävä osa Venäjän johdosta todennäköisesti ajattelee että Suomi on kuin Venäjän morsian, joka vain käy vieraissa.

Ukrainan kriisi osoitti, että Venäjä on valmis toimimaan vielä härskimmin kuin Georgiassa. Tällä kertaa toki sillä oli Krimillä melko vaikuttava lista tekosyitä, mutta toiminnan ajoitus kielii röyhkeästä opportunismista ja jopa halusta näyttää lännelle keskisormea. USA:n uho, EU:n pakotteet, jne, ovat kaikki verrattain hampaattomia, eivätkä tule todennäköisesti vaikuttamaan Venäjään mitenkään. Tilanne on nyt räjähdysherkkä, eikä ole mahdotonta että Venäjä marssittaa joukkonsa Itä-Ukrainaan ja mustanmeren koko rannikolle, ja sitä kautta Transnistriaan.

Minun tulkintani - joka voi olla väärä - on, että Venäjä pyrkii lähivuosina vahvistamaan strategisia asemiaan länsirajoillaan Ukrainan ja Valko-Venäjän osalta. Ukrainassa venäläismielisen hallituksen kaatuminen pakotti Venäjän paljastamaan osan korteistaan: Se ei tule sallimaan uusia Nato-maita rajanaapureikseen. Tämä voi koskea tässä vaiheessa myös Suomea, eli Suomen kannalta Nato-jäsenyys voi olla jo liian myöhäistä. Hakemuksen jättäminen olisi niin suuri ele, että Venäjän olisi käytännössä pakko reagoida, ja reaktio voisi olla arvaamaton. Suoran miehityksen uhan sijaan, Venäjä todennäköisesti tyytyisi sellaiseen veneenkeikuttamiseen joka vakuuttaisi Naton siitä, ettei Suomea kannata hyväksyä jäseneksi. Jos tämä on totta, niin tietenkin Nato-hakemus olisi huono vaihtoehto.

Kuitenkin, tilanne on nyt sellainen, että Venäjä on suurennuslasin alla. USA on jo lisännyt valmiustilaansa ja mm. siirtänyt hävittäjiä ja laivastoa lisää itäiseen Eurooppaan. Iso-Britannia, jonka puolustusbudjetti on läntisen Euroopan suurin, on tapansa mukaan USA:n "uskollinen liittolainen". Sensijaan esimerkiksi Ranska ei ole edes peruuttanut Venäjälle rakennetun sotalaivan toimitusta, vaikka luonnollisesti sen johto puheiden tasolla on kritisoinutkin Venäjää. Saksan Merkelin kädet lienevät kokolailla sidotut, joten puhetta on enemmän kuin tekoja. Eikä länsi oikein voi mitään tehdäkään. Edes siinä tapauksessa, että Venäjä marssisi Odessan kautta Transnistriaan, ei Nato tule tekemään mitään muuta kuin todennäköisesti hieman lisäämään joukkojaan idässä. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin tilanne voi olla kehittymässä kohti uutta kylmän sodan kaltaista pattitilannetta.

Ja juuri tuon pattitilanteen kehittyminen on tässä mielestäni se suurin epävarmuustekijä. On totta, että skenaario jossa Venäjä todella esimerkiksi miehittäisi Suomen, on hyvin epätodennäköinen. Sensijaan pidän paljon suurempana riskinä sitä, että tilanne kehittyy (ellei ole jo kehittynyt) sellaiseksi että Suomella ei ole enää mahdollisuutta liittyä Natoon, Venäjä vahvistaa asemansa rajan tuntumassa Norjan jäämeren asemien vuoksi, ja puuttuu aivan avoimesti Suomen päätöksentekoon. Riskinä on siis, että palaamme lähivuosina aikaan jossa Suomessa ei voitu järjestää presidentinvaaleja, koska väärä ehdokas olisi voinut voittaa, ja jossa hallituksen kokoonpano piti päättää sen mukaan mikä oli Kremlin mielestä toivottavaa.  Taloudellinen ulottuvuus on vaikeammin ennustettava. Suomi ei ole enää raskaan teollisuuden maa, mutta puolustusteollisuutta täällä on vielä jonkin verran; Venäjä voi esimerkiksi painostaa näissä asioissa, vaatimalla omia "vientikieltojaan". Se voi vaatia esimerkiksi Pohjois-Suomen kaivosten osalta ettei niiden toiminnassa saa olla mukana väärien maiden yrityksiä. Se voi painostaa Suomea uhkaamalla energiatoimitusten lopettamisella jne.

Osa näistä riskeistä hieman lisääntyisi Natoon liittyttäessä, mutta osa pienenisi. Tämänhetkinen paras arvaukseni on, että nettona riskit ilman jäsenyyttä ovat suuremmat kuin riskit jäsenyyden kanssa.

En väitä, että ihminen joka on eri mieltä on automaattisesti "ryssän morsian". Mutta väitän, että iso osa päinvastaisesta ajattelusta johtuu joko täysin megalomaanisesta "isänmaallisuudesta" (kuten osalla Persuista), idealistisesta rauhankyyhkyilystä (kuten vasemmistoliitolla ja vihreiden vasemmalla laidalla), tai suoranaisesta halusta alistua Venäjän painostuksen alle koska siihen on totuttu (kuten väyrysläisillä Kepussa). Muu vastustus taas kumpuaa pitkälle epäluulon ja riskien aliarvioinnin yhdistelmästä.

Olen itsekin epäluuloinen. Ukrainan tilanne vain sai minut muuttamaan arviotani riskeistä. Suorat rahalliset kustannukset Natoon liittymisestä olisivat mitättömät, eikä mikään Naton säännöissä pakota esimerkiksi kasvattamaan puolustusbudjettia tai luopumaan asevelvollisuudesta.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Haukat ja kyyhkyt.

En pääsääntöisesti mielelläni kommentoi maailmanpoliittisia tilanteita siten että ottaisin kantaa erityisemmin "puolesta" tai "vastaan". Koen kuitenkin olevani isänmaallinen, eli uskollinen asuinpaikan ja paikallisen kulttuurin normeille ja halukas noudattamaan niitä liberaalissa hengessä, so. ilman että koen tarpeelliseksi pakottaa niitä muille. Päinvastoin, koen että omat arvoni, normini ja asenteeni ovat arvokkaita täysin riippumatta siitä, noudattavatko muut niitä vai eivät; ne ovat arvokkaita minulle ja perheelleni, ja, näin uskon, iso osa niistä on jaettuja suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suurin jakolinja suomalaisten keskuudessa ei oikeastaan olekaan näiden arvojen sisällössä (eroja tietenkin on), vaan nimenomaan tässä asenteessa.  Ääripäissä toki tämä asenne itsessään muuttuu arvoksi. Keskivertosuomalainen on sangen liberaali, eikä esimerkiksi koe omien arvojensa olevan vaarassa tai hyökkäyksen alaisena esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien lisääntyessä. Hieman konservatiivisemmatkin kokevat tällaiset asiat tosiasiassa lähinnä kiusallisina ja protestoivat lähinnä tämän kiusaantumisen tunteen vuoksi. Ääripäissä toki on erilaisia radikaaleja; On anarkofeministejä, syväekologeja, ja muuta hörhöporukkaa joita yhdistää lähinnä vain syvä pettymys perinteisten arvojen "ummehtuneisuuteen" ja tästä kumpuava konfliktinhalu. Tämä on jonkinlaista patrisidiaalista teiniuhoa, jota (mielestäni oikeutetusti) ymmärretään ja pyritään pehmein keinoin integroimaan yhteiskuntaan antamalla näille tahoille "ääni", eli tilaa mediassa yms. Toisessa ääripäässä taas on aidosti rasistinen, homofobinen ja samalla tavalla tuhovimmainen pettymyksen tunne, jota ruokkii yhteiskunna aito marginalisoiva asenne.

Tässä on siis yksi akseli, mutta en puhu nyt siitä. Jos jotain, asemoin itseni pikemminkin tämän akselin liberaaliin suuntaan, mutta tämä ei ole olennaista. Se kysymys jonka joudumme esittämään on, onko elämäntapamme kokonaisuutta ajatellen puolustamisen arvoinen ylipäätään. Minä koen että on. Tämän akselin  molemmissa päissä on runsaasti ihmisiä joiden mielestä näin ei ole; anarkomarkoilla ja ultrakonservatiiveillä on vastattavanaan -- pian konkreettisesti, näin pelkään -- juuri tämä kysymys. Viimeaikaiset tapahtumat nimittäin mielestäni osoittavat että ei ole lainkaan itsestäänselvää, että elämäntapa ja suomi itsenäisenä kansakuntana on olemassa muutaman sukupolven kuluttua. Ja nyt en puhu mistään "eurabia"-skenaarioista, enkä sisäsiittoisen kansakunnan ikääntymisestä ja kuolemisesta, vaan ihan samasta klassisesta uhasta, joka on kansakuntaa kohdannut useasti ennenkin.

Oma ehdotukseni, joka mielestäni kertoo asenteeni ja perusteluni, koostuu seuraavista:
  1. Suomen tulisi välittömästi hakea NATOn jäsenyyttä. Toivon että tätä ollaan itseasiassa jo neuvottelemassa kulisseissa. Tämä voi olla liian myöhäistä.
  2. Suomen pitäisi peruuttaa kaksoiskansalaisuuden mahdollisuus.
  3. ETA-alueen ulkopuolisten kansalaisten kiinteistökaupat tulee ottaa tarkasteluun turvallisuuspoliittisena kysymyksenä
  4. Puolustusmenojen leikkaukset pitää perua ja järjestää ylimääräinen harjoitus jossa harjoitellaan liikekannallepanoa ja realistisia uhkaskenaarioita. Harjoituksen voisi järjestää yhdessä esimerkiksi Viron ja Ruotsin puolustusvoimien kanssa.
Huomauttaisin vielä, että EU-vaalit tulevat pian. Kahden pääoppositiopuolueen merkittävissä asemissa on henkilöitä, joiden mielestä Suomen pitäisi osoittaa entistä enemmän myöntyväisyyden eleitä, kuten jättäytymistä erilaisten Venäjää kohtaan suunnattujen pakotteiden ulkopuolelle. 

Minusta voidaan myös kysyä, voivatko homoavioliittojen vastustajat olla isänmaallisia? Minusta he eivät ole oikeastaan edes kunnon kansalaisia.