perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kingsman: Prinsessa ja Herne (feministien nenässä)

Kävin eilen katsomassa elokuvan Kingsman. Elokuvan takana on paljon samoja kavereita kuin joidenkin vuosien takaisessa höpsöilyssä Kick-Ass. Elokuvien samankaltaisuus oli mielestäni silmiinpistävä, ei niinkään muutoin sisällöillisesti, mutta väkivallan surrealismi on molemmissa vahvasti läsnä.

Elokuva teki pilaa agenttielokuvista, pitkälti nojaten useampaankin Bond-trooppiin. Pidin siitä, että sekä teknologiapohjaisen tiimityöskentelyn (tyyliin Mission Impossible)  ja sooloilevan pistoolisankarin (Bond yms) karikatyyrejä heiteltiin edestakaisin.

Luin elokuvan nähtyäni useamman arvostelun elokuvasta ja sanallasanoen järkytyin siitä, mikä elokuvassa oli saanut huomiota. Sivuutetaan nokkela sanailu englantilaisesta luokkayhteiskunnasta, taloudellisen eriarvoisuuden, perheväkivallan ja seksismin pureva kritiikki. Sivuutetaan ekoterrorismin ja elitismin liittävä nerokas monitasoinen irvailu niin "kapitalisteille" kuin viherhörhöille. Sivuutetaan kokonaan päähenkilön selkeästi korkea moraali ja hänen kiusallisuuteen asti kunnioittava ja suojeleva suhtautumisensa kaikkiin naispuolisiin hahmoihin elokuvassa -- mukaanlukien pahiksen naispuolinen henkivartija/murhaaja/sihteeri, jonka naiseudesta ei kertaakaan tehty pilaa eikä -- vaikka näyttelijävalinta huomioonottaen se olisi ollut sangen helppoa -- minkäänlaista ylierotisoitua tissi/pylly-trooppia kireissä trikoissa. Sivuutetaan myös se, että ainoa seksuaalinen vihjailu jota elokuvan miespuoliset hahmot ylipäätään harjoittivat, esitettiin todella sellaisena mitä se useimmiten feministien kirjoissa on, brutaalina vallankäyttönä ja alistamisena.

Sensijaan kiinnitetään huomio yhteen vitsiin. Tässä on hieman spoileria: Elokuvan lopussa päähenkilö lupaa vapauttaa ruotsalaisen prinsessan (!!!) pahiksen vankilasta; hän hienovaraisesti kysyy saisiko mahdollisesti suukon jos vapauttaa prinsessan. Tämä vastaa (hiukan siistien) että "jos hoitelet pahiksen, saat vetää kakkoseen."  Pahiksen hoideltuaan, päähenkilö nappaa Bond-elokuvien hengessä shampanjapullon ja kaksi lasia, ja palaa prinsessan luo.

Tämä on nyt useammassa feministien kirjoituksessa tulkittu niin, että päähenkilö on sitten kuitenkin misogyyni, sika, irstailija, ja halveksuttava (kuten kaikki valkoihoiset miehet tietenkin ovat). Pidän tätä varsin kummallisena asiana; elokuvassa on kaksi hahmoa jotka roisisti ja suoraviivaisesti puhuvat seksistä: Ruotsalainen prinsessa sekä niljakas, iljettävä gangsteri. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän pidättyväisiä tai aseksuaalisia. Päähenkilökin on täysin viaton siihen asti kun prinsessa itse ehdottaa aristokraattista kanssakäymistä, ja suorastaan häkeltyy tämän ehdotuksesta.

En ymmärrä tulkintaa lainkaan. Minusta vitsi oli kaikessa yllättävyydessään aivan murhaavan hauska, hieman samassa hengessä kuin Burn After Reading ja "Oh my god, that's fantastic".  Elokuva ei olisi uskollinen bond-troopeille ilman loppukohtausta jossa hieman tirkistellään, ja jos siinä nyt näkyvät pakarat -- kuinka monessa elokuvassa ei sellaisia näy? -- niin mikä ihme tästä tekee jotenkin loukkaavan? Yhdessäkin arvostelussa todettiin että "Miten on mahdollista että päähenkilö käyttäytyy näin epäkunnioittavasti kun elokuvassa muuten hän on niin herrasmiesmäinen?" Siis WTF: Päähenkilölle ehdotetaan seksiä ja tämä -- oletettavasti -- suostuu, ja tämä on sitten epäkunnioittavaa ja naisia alistavaa? Tämä tulkinta on vinksallaan, sillä selkeästi nainen tässä -- kuninkaallinen vieläpä -- on aloitteentekijä, ja nuori herrasmies hieman häkeltynyt tarjouksesta.

Toinen asia josta ilmeisesti oli otettu herneitä nenään oli se, että pahis oli musta. Bond-pahisten trooppejahan tässäkin irvailtiin. Pahiksen puhevika, lippalakki ja täydellinen tyylitajun puute -- kuin myös ihonväri -- olivat kaikki melko suoraviivaisia inversioita Blofeldeistä ja vastaavista.  Samuel L. Jackson hahmona joka kammoaa väkivaltaa oli myös monitasoinen huvittava valinta. Onko niin, että nykyisin kaikissa elokuvissa pitää olla poliittisesti korrekti tasapaino etnisiä ja sukupuolisia vähemmistöjä?

Tsiisus. Minusta elokuva oli hauska. Jos joku on eri mieltä, niin saa olla, ei siinä mitään, mutta se että joku vääntää tästä heteronormatiivisen, seksistisen ja rasistisen elokuvan, jota pitää paheksua, se on jo parodiahorisontin tuolla puolen. Tavallaan se on osa hauskuutta, tietenkin.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

"As to the question of 'what do people want?', the only common denominator seems to be 'more'. "

Tänään koetin etukäteen suunnittelematta, onnistuisinko nostamaan 90 kiloa penkistä, ja se nousi suhteellisen kevyesti. Tämä ei ole sikäli yllättävää, että viime viikolla sain kohtuullisen helposti 3x5 tehtyä 82.5 kilolla. Tänään ei varsinaisesti ollut penkkitreenin aika, mutta salilla oli hieman täyttä ja penkki oli vapaana lämmitellessä, joten ajattelin kokeilla.

Tulos on mitättömän pieni minun kokoiselleni kaverille, mutta 15 kiloa enemmän kuin aloittaessani vuoden vaihteessa. Lisäksi se on enemmän kuin olen koskaan ennen eläessäni nostanut; aiempi ennätykseni oli 87.5. Tulos on noin 1.26 kertaa tämänhetkinen painoni.

Systemaattisuus on ainoa asia, joka on mahdollistanut sen, että tulokset ovat noin kolmessa kuukaudessa nousseet näin paljon. Tämänhetkinen ohjelmani on osapuilleen se, että viikossa on kolme treeniä, joista tiistai ja torstai ovat strongliftsin ohjelman mukaisia, mutta tällä hetkellä 3x5 eikä 5x5. Tiistaina on kyykky, pystyprässi ja maastaveto sekä leuanveto lisäpainoilla. Torstaina on kyykky, penkki ja soutu. Lineaarinen progressio kaikissa, eli jos 3x5 menee, niin lisätään 2.5 kiloa.

Sunnuntaina teen kaikki liikkeet, mutta kevennettynä noin 20-30 prosentilla. Eli esimerkiksi siinä missä torstaina on kyykyssä 110 kiloa, sunnuntain kyykyssä on  80 kiloa, ja kun torstaina penkissä on 85 kiloa, niin sunnuntaina on 68 kiloa.  Sunnuntain treenissä teen 3-5 settiä vitosia sen mukaan miten raskaalta tuntuu. En halua vaarantaa palautumista.

Perjantaisin tai lauantaisin olen paastonnut, riippuen siitä missä kohtaa torstain treeni on tehty. Eli jos torstaina olen vetänyt treenin aikaisin aamulla, syön viimeisen paastoa edeltävän aterian torstai-iltana ja syön seuraavan kerran perjantaina iltapäivällä. Jos torstain treeni menee myöhemmäksi, niin paastoan vastaavasti lauantaina.

Nyt kun kevät on kunnolla päässyt liikkeelle, olen pyrkinyt juoksemaan kerran viikossa neljä kilometriä. En voi juosta juuri pidempään, sillä ITBS alkaa vaivata polvea jo vähän ennen neljän kilometrin merkkipaalua. Luulen että jossain vaiheessa siirryn splittiin jossa punttitreeniä on vain kaksi viikossa ja juoksua on kaksi tai kolme.

Parina aiempana vuonna olen parin viikon välein tehnyt yksinkertaisen "kuntotestin": Juossut Mustavuoren laskettelurinnettä ylös niin pitkälle kun pystyn ilman kohtuutonta kipua tai tajunnan menetystä. Tänä vuonna en ole vielä kokeillut kertaakaan, ja pohdin uskallanko edes. Nimittäin, aiempina vuosina testi toimi hyvin hapenottokyvyn ja erityisesti sydämen ja keuhkojen kunnon mittarina; alkukeväästä matka tyssäsi noin puoliväliin, koska syke nousee kestämättömäksi ja henki ei kulje. Loppukesästä pääsee huipulle, mutta vauhti hidastuu puolivälin jälkeen koska jalkalihakset eivät jaksa. Se, miksi testi pelottaa minua nyt, on että kun kyykkytulos on melkein tuplaantunut, pystyn repimään jaloista sellaisen määrän tehoja irti, että todella pelkään miltä se tuntuisi keuhkoissa ja sydämessä. Kokeilin lenkkeilyä taannoin ja ajattelin ottaa vähän spurtteja; vauhtia on tullut roimasti lisää, mutta tuntuu että "välikset" ovat väärät; keuhkot ja sydän joutuvat todella koville ja todella yllättäen.

Olen katsonut hieman kauhulla Crossfit-harrastajien treenejä. Sinänsä laji ideansa perusteella on minusta mielenkiintoinen ja pidän perusajatusta kyllä tavoiteltavana ja arvostettavana. Ongelmia on nähdäkseni muutama. Ensimmäinen on se, että monet tehtävät harjoitukset, kuten vaikkapa rinnallevedot, eivät ole luonteeltaan kestävyysharjoitteluun soveltuvia; Rinnalleveto on dynaaminen ja maksimitehon liike, mutta se on myös tietyllä tapaa hyvin tekninen ja koordinaatiota vaativa liike. Suurten toistomäärien tekeminen, erityisesti kelloa vastaan, altistaa huonolle tekniikalle ja siten loukkaantumiselle.

Kuten kirjoitin aiemmin, teho ja voima ovat vain osittain vaihtokelpoisia; teho on voiman ja nopeuden tulo. Kun yhtälöön otetaan vielä kestävyys, joudutaan sellaiseen ongelmaan, että ruumiinmekaniikan pitäisi tukea saumattomasti tehtävää harjoitusta.  Kun toistojen määrä kasvaa, oli liike mikä hyvänsä, siinä on konsentrinen (voima tapahtuu liikkeen suuntaan) ja eksentrinen (voima kohdistuu liikettä hidastaen) komponentti. Esimerkiksi voimanoistoissa on kaikissa yhtä suuret eksentriset ja konsentriset liikeradat; Penkkipunnerruksessa ja kyykyssä paino lasketaan ala-asentoon ja nostetaan samaa reittiä ylös, maastavedossa paino nostetaan ylös ja lasketaan samaa reittiä alas.

Rinnallevedoissa, ja itseasiassa kaikissa dynaamiseen voimaan perustuvissa liikkeissä, kuten olympianostoissa, eksentrinen ja konsenterinen voiman tuotanto eivät ole symmetriset. Tempauksessa ja työnnössä, kuten myös rinnallevedossa, liikeradassa eksentrisen voiman tuotanto on lopulta melko vähäistä. Jos toistoja tehdään kerta toisensa jälkeen, painon palauttamisessa käytettävä eksentrinen voima täytyy ottaa huomioon aivan eri tavalla kuin silloin jos tehdään yksi nosto; katsokaa vaikka miten olympianostoissa paino lasketaan alas; sitä ei juuri jarrutella. En pidä toki voimanostoliikkeitäkään kovin mielekkäinä kestävyysharjoitteluun, mutta niissä sentään eksentrinen osuus tehdään tavallaan samoilla lihaksilla. Loukkaantumisen riski on vähäisempi, vaikkei sekään ole olematon.

Toinen syy siihen, että en voi oikein suositella sellaista harjoittelua jossa voimantuotanto ja kestävyys kilpailevat samassa liikkeessä hermoston huomiosta, on, että kestävyystyyppisessä harjoittelussa hermosto toimii "automaatilla". Tämä tarkoittaa sitä, että säästääkseen lihasta liialta työltä, hermosto tuottaa sekä aktivaatiota (supistuminen) että inhibitiota (estää supistumista). Mitä enemmän kestävyystyyppiseksi treeni menee, sitä enemmän inhibitiota tuotetaan; lihas toimii tiettyä liikerataa pitkin toistuvasti. 

Inhibition määrä on toisaalta pienin dynaamisissa liikkeissä kuten rinnallevedoissa, ja voimanostossakin se pyritään minimoimaan maksimisuorituksissa. Eksentrinen liike toki vaatii aina inhibitiota (miten muuten olisi ylipäätään mahdollista laskea alas samoilla lihaksilla joilla nostetaan?), mutta kun samaa liikettä tehdään kymmeniä toistoja, inhibition rooli kasvaa. Tämä syö väistämättä maksimivoimaa ja -tehoa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö juoksua ja kyykkyä pitäisi molempia treenata. Päinvastoin, erityisesti niinpäin, että jos treenaa paljon kestävyysjuoksua, kyykky on äärimmäisen hyödyllinen, koska se tasapainottaa kestävyysharjoittelun myötä tulevaa inhibitorista harjoitusvastetta ja siksi se lisää nopeutta. Mutta en näe kauheasti järkeä treenata kyykkyä kestävyyspohjaisesti. Siksi kellottaisin mieluiten jotain sellaista, että juokse ylämäkeen, jonka päällä on painot. Kun pääset mäen päälle, kello seis ja kahden minuutin aikana tehdään tietty etukäteen päätetty suorite. Tämä kaksi minuuttia on kaikille sama ja suorite esimerkiksi 2x5 tai vastaava; haastava, muttei missään nimessä nopeutta tai pitkää kestävyyttä vaativa. Kahden minuutin kohdalla kello käyntiin ja uusi kestävyyssuorite. Tämän lisäksi esteradat, joissa täytyy välillä siirtää painavia esteitä, nostaa jokin yksittäinen esine vaikkapa kahden eri tason yli, jne, voivat olla aivan mielekkäitä. En kuitenkaan näe että funktionaalisen suorituskyvyn kannalta olisi mielekästä tehdä mittavaa määrää, varsinkaan dynaamisia, voimantuottoliikkeitä peräjälkeen.

Tämän pohjalta ajattelin laatia itselleni jonkinlaisen uudenlaisen harjoitteluohjelman kesäksi ja tulevaisuuteen. Ehdotuksia saa laittaa kommentteihin. Yleistyvä voimantuotanto, yleinen kestävyys ja mielekkäät hybridiharjoitukset, niitä ajattelin.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Laskenta ja epistemologia

Tietojenkäsittelyteorian osa-alue kompleksisuusteoria käsittelee sitä, miten vaikeaa jokin laskutehtävä on ratkaista. Tässä täytyy käyttää aina oletuksia siitä miten laskenta etenee ja toisaalta abstraktioita joiden taakse piilotetaan yksityiskohtia, koska muutoin teoria menee tavattoman monimutkaiseksi.

Suuri osa varsinaista teoriaa on epistemologisesti ajatellen triviaalia. On kuitenkin joitakin ongelmia, ja erityisesti ratkaisuja, jotka tuovat mielenkiintoisia yhteyksiä empiirisen tieteen filosofian ja epistemologian pariin.

Yksi näistä on kompleksisuusluokka nimeltä IP, joka tulee sanoista "interactive polynomial time". Tyypillisissä abstraktioissa polynomiaikaisuutta pidetään "järkevästi" ratkaistavien ongelmien määritelmänä; en nyt lähde tätä problematisoimaan, siihen pätee tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä yms, jätän netoiseen kirjoitukseen.

Intreaktiivisuus tässä kompleksisuusluokassa voidaan esittää näin: meillä on äärimmäisen tehokas -- maaginen, jos niin halutaan -- mustana laatikkona annettu tietokone tms, oraakkeli, joka vastaa aina oikein kaikenlaisiin kysymyksiin. Ongelmana on se, että oraakkelin vastaus sinänsä ei kelpaa meille todisteeksi, sillä emme usko taikuuteen, vaan sen pitää antaa meille paitsi vastaus, myös todistus siitä, että vastaus on oikea.

Esimerkiksi, jos kysymme että "voiko annettu logiikan kaava olla tosi?", ei riitä, että oraakkeli vastaa "kyllä", vaan oraakkelin pitää kyetä antamaan jokin todiste siitä, että kaava todella voi olla tosi; tässä tapauksessa oraakkeli voi antaa sellaisen, jos "kyllä" oikeasti on oikea vastaus, näyttämällä että kaavalla on malli. Tämän jälkeen voimme polynomisessa ajassa tarkastaa että todistus on oikein.

Jos rajoitumme ongelmiin joiden ratkaisemiseksi voimme kysyä vain yhden kysymyksen, ja meidän täytyy pystyä tarkastamaan vain "kyllä"- vastaus polynomisessa ajassa, saamme tutun luokan NP. Sensijaan jos voimme esittää toistuvasti kysymyksiä, ja voimme rakentaa satunnaisgeneraattoria käyttävän koneen, joka polynomisella määrällä kysymyksiä (ja polynomisessa ajassa) vakuuttumaan niin, että virheellisen vastauksen todennäköisyys voidaan tehdä mielivaltaisen pieneksi, niin saamme luokan IP.

Otetaan esimerkki, jota usein käytetään, NP-ongelmasta (tosin ei NP-täydellisestä) joka toimii hyvin IP:n havainnollistamiseksi: Graafien isomorfismi. Graafi-isomorfismi tarkoittaa, että jos meillä on kaksi graafia, voidaanko antaa rakenteellinen isomorfismi näiden graafien solmuille, so. ovatko graafit solmujen ja kaarien nimiä lukuunottamatta täysin samanlaiset. Jos vastaus on "kyllä", tämä on helppo osoittaa antamalla pareittain ne solmut jotka kuvautuvat isomorfismissa toisikseen. Jos vastaus on "ei", mitään tällaista ilmeistä todistetta ei ole -- moniin ei-tapauksiin toki on todisteita, muttei tunneta todistetta joka takaa että graafit eivät ole isomorfiset siten, että kaikilla ei-isomorfisilla graafeilla on tämä todiste.

IP:ssä voimme kuitenkin melko helposti ratkaista tämän. Annamme oraakkelille kaksi graafia ja kysymme, ovatko ne isomorfiset; jos vastaus on kyllä, oraakkeli antaa meille todisteen. Jos vastaus on "ei", me aloitamme kyselykierroksen. Käytämme satunnaislukugeneraattoria ja "sekoitamme" kummankin graafin solmut ja kaaret. Tämän jälkeen valitsemme satunnaisest jomman kumman graafin ja kysymme, "kumpi alkuperäisistä graafeista tämä on?". Jos graafit oikeasti ovat isomorfiset, oraakkeli ei voi tätä tietää mitenkään, joten sen vastaus on olennaisesti satunnainen. Jos graafit taas eivät ole isomorfisia, oraakkeli antaa aina oikean vastauksen. Toistamme tämän arvonnan uudelleen ja uudelleen, ja jos oraakkeli joka kerta vastaa oikein, luottamuksemme oraakkelin alkuperäiseen vastaukseen kasvaa. Jos päätämme ennalta minkä hyvänsä todennäköisyyden, voimme esittää kysymyksen riittävän monta kertaa jotta saamme virheen todennäköisyyden tätä rajaa pienemmäksi.



Mikä tekee IP:n mielenkiintoiseksi on, että sen tiedetään olevan tarkalleen sama kuin kompleksisuusluokka PSPACE, eli polynomisen muistirajoitteen kanssa ratkeavien ongelmien luokka. Tähän luokkaan kuuluvat (pienin viilauksin) esimerkiksi yleistykset useimmista kahden pelaajan peleistä. Pelimetafora ei ole tässä sattumaa; oraakkeli voi ratkaista jokaisen kahden pelaajan pelin sen kummemmitta ongelmitta. Jos oraakkeli sanoo mistä hyvänsä kahden pelaajan pelistä että "tämä asema on voittava pelaajalle X", niin oraakkeli myös voittaa kaikki pelit jotka siitä asemasta pelataan jos se saa pelata pelaajan X puolesta. Jos pelin pituus on polynominen pelin esitystapaan nähden, niin tämä "todiste" voidaan pelata läpi polynomisessa ajassa. Jos itse peli on ratkeava polynomisessa tilassa, voidaan pelejä simuloida "riittävän monta" vakuuttuaksemme siitä että oraakkeli todellakin on voittamaton.

Tätä voidaan heijastella myös siis empiiriseen tieteeseen. Operationalisoinnin jälkeen "tarkastamme" teorian ennusteen saadaksemme luottamusta siihen että teorian antama ennuste on oikea. Jos kysymyksenasettelu ja abstraktio ovat oikein ja tarkoituksenmukaisesti rajattu -- ja tämä on se iso "jos" -- niin voimme vakuuttua että teoria antaa vastauksen kysymykseen "oikein". Teoria itsessään ei ole sen paremmin oikea kuin vääräkään, joskin useimmiten sanoisimme että se on väärä, jos se antaa systemaattisesti satunnaisia ennusteita, so. ennusteita joissa ei ole mitään informaatiota itse ilmiöstä.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Yleisesti treenistä

Jotta ei nyt vallan vaaliteemoissa oltaisiin, niin ajattelin kiroittaa lyhyen piissin siitä, mitä olen oppinut (tällä kertaa) treenattuani muutaman kuukauden. Koetan yleistää tämän ja aiempien kuntoiluharrastusteni myötä oppimani.

1: Treenaa kaverin kanssa

Treeni tehostuu kummasti jos mukana on joku muukin. Joillekin voi syntyä kilpailuasetelma, mutta tämä on vähemmän olennaista. Paljon tärkeämpää on sosiaalinen kontrolli joka tulee siitä, että jos kaverin kanssa on sovittu, niin treenaamisesta tulee säännöllistä. Olennainen kontribuutio on siis motivaatio ja säännöllisyys.

2: Treenaa yksinkertaisesti

Netti on pullollaan treeniohjelmia joissa tehdään kymmentäkin erilaista liikesarjaa milloi mitäkin lihasryhmää treenatakseen. Tämä on pääosin täysin ajanhukkaa ja turhuutta; Hauiskäännöllä voi saada jonkin verran pullotusta käsivarteen, mutta siinä hankittu voima ei yleisty. Sama pätee käytännössä kaikkiin erilaisilla koneilla tehtäviin harjoituksiin. Ihmisen luonnollisia liikeratoja hyödyntävät nostot, joissa aktivoidaan lihasryhmiä monipuolisesti, ovat kaikkein tärkeimmät ja niihin pitäisi käyttää 75-90 prosenttia voimaharjoitteluun käytetystä ajasta. Näihin lasketaan kyykky, maastaveto, leuanveto, penkkipunnerrus ja rinnalleveto tai soutu. Esimerkiksi Rippetoen Starting Strength on kolmasosa kyykkyä, kuudesosa pystyprässiä, kuudesosa penkkiä, kuudesosa rinnallevetoa ja kuudesosa maastavetoa. Maastavedon treenimäärän pienuus on sen keskeisestä roolista huolimatta välttämätöntä, sillä se aktivoi hermostoa todella kokonaisvaltaisesti. Olennaista on, että on jokin yksinkertainen ohjelma, johon kuuluu se, että painoa lisätään säännöllisesti.

3: Syö ja nuku

Ruokaa menee paljon jos haluaa palautua. Nukkuminen on tärkeää palautumiselle. Väsymys ja nälkä ovat esteitä kehittymiselle, koska palautuminen jää vajaaksi. Ruoaksi riittää perusruoka, ja jos hakee lisäpotkua, niin sekin on syytä pitää yksinkertaisena. Itselläni tehokkaimmalta vaikuttaa se, että treenin jälkeen litra plus-kaakaomaitoa, sitten normaalit syömiset ja iltapalaksi rahkaa, jossa mausteeksi heraproteiinia ja toisinaan sekaan kreatiinia. Riittävän proteiinin saannin (noin 2g per tavoitepainokilo) lisäksi ainoastaan kreatiinin on kiistatta todettu olevan suorituskyvylle hyödyksi. Sitä saa tosin jonkin verran jo lihasta, ja Malabadin Kebab-annoksissa on reilu parisataa grammaa lihaa. Perusruokaan tietysti kuuluu jotain muuta kuin pizzaa, ranskalaisia ja kokista, eli salaatteja, vihanneksia, hedelmiä. Olennaista on että ruoka on monipuolista, makroravinteita on riittävästi, ja

4: Pidä kirjaa

Ensimmäinen perusperiaate kaikessa inhimillisen toiminnan mittaamisessa on, että sitä saa mitä mittaa. Oli lajisi mikä hyvänsä -- juoksu, hiihto, uinti, painonnosto, voimanosto jne -- niin mittaamalla sitä, mikä indikoi tavoitetta parhaiten, pääset tähtäämään tavoitteeseen parhaiten. Tämä tapahtui kun aloin ottamaan aikaa säännöllisesti juoksulenkeistäni, ja tämä tapahtui kun aloin pitää kirjaa painojen nostamisesta: Tulokset alkoivat parantua heti.

Bonus: Hyvyys ei ole sitä missä olet, vaan sitä, että menet eteenpäin siitä missä olet.

 Onnistuminen ei tarkoita sitä, että pärjää paremmin kuin joku muu; aina löytyy joku joka on parempi. Kilpaiurheilijoillakin tämä pätee kaikille paitsi yhdelle ihmiselle maailmassa kerrallaan. Olympialaisissa jaetaan vain yksi kultamitali. Lisäksi kannattaa hylätä ajattelu jossa vertaa edes omaa suoritustaan jostain vuosien takaa nykyiseen. Jos olet 40- tai 50-vuotias ja nuorempana harrastanut vähänkin jotain, on todennäköistä että henkilökohtainen ennätyksesi on jo saavutettu. Tämän ei pidä antaa masentaa; joka hetki voi tapahtuu jotain kehitystä. Oma huipputulos missä ikinä voi olla takana, se voi olla tapahtunut viikko sitten, tai se voi olla vielä tulevaisuudessa. Sillä ei ole mitään väliä. Olennaista on vain se, että jos tänään pystyn johonkin, niin seuraavalla kerralla kun yritän (maksimeita ei muuten tehdä joka kerta, huom), yritän enemmän. Jos en onnistu, niin se on sen kerran paras tulos. Tätä ei pidä viedä liian pitkälle, ei pidä lähteä repimään rikki itseään; palautuminen, oikea tekniikka, jne, kaikki täytyy muistaa. Mutta tänään pyrin parempaan kuin eilen.

Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.

Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.

Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.

Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä.  Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.

Vaalit 2015.

Asenteeni on vuosien saatossa muuttunut yhä negatiivisemmaksi koko edustuksellista demokratiaa kohtaan, sanon sen heti kättelyssä. Syy on vähemmän ideologinen kuin näyttää, ja enemmänkin yhdistelmä aitoa välinpitämättömyyttä ja pessimismiä ihmisten päätöksentekokyvyn suhteen.

Jos nyt kuitenkin lähdetään siitä, että pian on vaalit ja Suomeen valitaan jälleen kerran eduskunta äänestämällä, ja sivuutetaan asiaan liittyvä nihkeily. Mainitsen tässä, niin noloa ja itsestäänselvää kuin se onkin, että "vähiten huono"- periaate äänestämisessä on tyhmä, mutta muut periaatteet helposti vielä tyhmempiä, mahdollisesti lukuunottamatta kokonaan äänestämättä jättämistä.

Tällä periaatteella olen tullut siihen tulokseen, että jos jonkun puolueen äänestämistä nyt ylipäätään voin suositella, niin sen täytyy ehdottomasti olla Piraattipuolue. Itselleni ainakaan mitään muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole mielekästä edes harkita.

Piraattien ohjelmassa on monia kohtia joiden uskon vakaasti vievän kohti parempaa yhteiskuntaa. Näitä ovat esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistaminen. Tätä eivät useimmat ns. suurista puolueista hyväksy, vaan ne valehtelevat silmät ja suut täyteen kaikista perustuloesityksistä, ja vaaliteemoina monet ovatkin jo vaatimassa täysin päinvastaiseen suuntaan menemistä. "Vastikkeellinen" sosiaaliturva on saanut yhä enemmän kannatusta perinteisiltä puolueilta koska tosiasiassa se on sosialistien ja konservatiivien yhteinen tavoite lähinnä siksi, että sosialisteille se mahdollistaa valtion suuremman puuttumisen ihmisten elämään ja konservatiiveille se on keino rankaista moraalittomia työn vieroksujia eli antaa "signaaleita". Nöyryyttämällä ja estämällä oma-aloitteisen toimeentulon parantamisen, "vastikkkeellinen" sosiaaliturva takaa sen, että yhteiskunnassa on pysyväisluontoinen proletariaatti jota sosialisti voi käyttää perusteena omalle rosvoukselleen ja konservatiivi omalle hurskastelulleen, signaalina siitä kuinka hän itse on parempi ihminen. 

Piraattipuolue on ainoa joka eksplisiittisesti tavoittelee päihdelainsäädännön vapauttamista nykyisestään, ja suoraan ottaa kantaa siihen että eutanasian esteitä tulee purkaa. Se myös suoraan vastustaa erilaisia bumiputra- ja monopolioikeuksia, joita esimerkiksi taksi- ja apteekkilupien määrän säännöstely edustaa. Porvarilliset "taksikuskikapitalistit" vaativat milloin mitäkin rajoituksia kilpailulle sillä perusteella että jonkun elinkeino on uhattuna jos kuka tahansa saa toimia alan yrittäjänä. Näihin kuuluvat monet liikenneyhtiöt, taksiliitto, apteekkarit, mutta myös isot vähittäistavarakaupan toimijat kuten S- ja K-ryhmät jotka toimivat salakavalammin kunnallisen päätöksenteon kulisseissa käyttäen hyväkseen kaavoitusmonopolia. Piraatit on ainoa puolue joka eksplisiittisesti haluaa purkaa tämän perisuomalaisen "maan tavan" ja on riippumaton erilaisista erityisintresseistä. Vihreät haluaisivat esiintyä tällaisena, mutta tosiasiassa iso osa näistä toimii esimerkiksi S-ryhmän käsikassarana näissä asioissa. Tämä korruption muoto koskettaa kaikkia muita puolueita, joskin Persut ja Kristilliset ovat jossain määrin muita enemmän riippumattomia; Niiden kanta ihmisten oikeuksiin omaan ruumiiseensa on kuitenkin tunnettu.

Omalta kohdaltani hyvin tärkeä asia eli immateriaalioikeudet ja "informaatiofeodalismin" vastustaminen on tietenkin se mikä tekee Piraattipuolueesta ykkösen jo lähtökohtaisesti. Mikään muu puolue ei millään tavalla ole halukas viemään yhteiskuntaa kohti vapaampaa informaation kulkua. Vihreät yrittää kyllä ratsastaa tässäkin asiassa kaksilla rattailla, mutta vaikka heillä on muutama ehdokas joilla on tässä asiassa jotain annettavaa, puolue kokonaisuutena on tukevasti tekijänoikeuslobbyn takataskussa, ja tämä näkyy kyllä puolueen äänestyskäyttäytymisessä toistuvasti. Viimeksi pari viikkoa sitten eduskunnassa vihreät olivat rikkoutumattomana rintamana (mm. perussuomalaisten kanssa) hallituksen lakiesityksen takana, kun hallitus luovutti lisää poliisivaltion mandaatteja tekijänoikeuslobbylle tavalla jota voisi pitää perustuslain vastaisena, ellei termi "perustuslaki" Suomessa tarkoittaisi sitä, mitä muudan Johannes Koskinen (perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja tätä kirjoitettaessa) kulloinkin sanoo sen tarkoittavan.

Piraattien ehdoton heikkous on sen ehdokkaissa. Siinä missä vakiintuneet puolueet -- ja näihin eduskuntavaaleihin tullessa tähän lasketaan jo mukaan Jytkyn myötä puoluetuen tuhdisti lihottama Persut -- osaavat sliipata ehdokkaitaan, koulia kellokkaitaan ja puunata broilereitaan, Piraatit joutuvat ammentamaan ns kansan syvistä riveistä. Nörtit, hipit, elämäntapataiteilijat, jne, kaikki kelpaavat, eikä siitä voi heitä syyttää. Katsokaa vain Persujen ehdokaslistoja ennen viime vaaleja. Oli natseja, alkoholisteja, transuja, bodareita, jne jne. Mutta siinä missä Persut rakensivat itselleen uhri-imagon ja edelleen ratsastavat sillä, kiitos suomalaisen median ammattitaidottomuuden ja autoritäärisen luonteen, Piraattien jopa lapsenomainen imago on perin juurin sympaattinen ja täysin vailla uhkaa tai aggressiota.

Ja juuri se on heidän keskeinen heikkoutensa. Suomalainen mielenmaisema ei kaipaa hippiä joka kertoo että kaikki on ihan OK vaikka relattaisiin ja porukka tekisi duuninsa kunnolla. Sensijaan suomalaiset kaipaavat sutjakkakielistä pyknikkoa joka nöyryyttää pojannulikoita ja kääntää takkinsa häpeilemättä ja valehtelee päälle. Osa porukasta vielä pitkin hampain (sic) katselee sliipattua kuminaamaa joka juoksee maratonin ja julistaa toinen käsi (jonkun muun) taskussa miten huikean hienoa se on ja miten kaikki pystyy kyllä samaan jos vähän tsempataan.

Jos vaalipäivänä on hyvä ilma, käyn äänestämässä piraatteja. Tässä muutama hyvä ehdokas niille, jotka viitsivät vaivautua:

Helsinki: Petrus Pennanen, numerolla 258. Pennanen on vanha usenet-kirjoittelija, eräänlainen hippi, jonkinsortin transhumanisti, tutkija ja yrittäjä. Äärimmäisen sympaattinen kaveri jonka aivot eivät psykedeelien käytöstä ole mielestäni kärsineet juuri lainkaan vaan päin vastoin. Plussaa älystä, avoimmuudesta, miinusta hienoisesta naiviudesta. Ultraliberaali kaikilla mittareilla, ja siksi hyvä ehdokas

Uusimaa: Tere Sammallahti numerolla 146. Sammallahti on piikitellyt valtaapitäviä, ja sai kritiikillään peräti itse "Haulikko Holmlundin" ärähtämään. Kaikesta päätellen terävä ja asioista perillä oleva kaveri.

Pirkanmaa: Mark Stenbäck, numerolla 95. Mark on henkilökohtainen tuttavani, ja oma näkemykseni on pitkälti se, että toivon hänen pääsevän eduskuntaan siitä yksinkertaisesta syystä että tiedän että Mark ymmärtää hyvän argumentin sellaisen nähdessään ja että hän on ennen kaikkea rehellinen. Se voi olla poliitikon kohdalla huonokin asia, mutten usko että rehellisiä kansanedustajia on toistaiseksi ainakaan liikaa. Mark ei myöskään ole agressiivinen tai autoritäärinen, eikä tavoittele valtaa vallan itsensä vuoksi, vaan on aidosti kiinnostunut siitä että systeemi toimisi hyvin; Rehellisyyden kanssa nimittäin usein tulee myös tietynlainen sinisilmäinen idealismi, ja sitä Markilla ei kuitenkaan ole. Jos äänestyskoppiin päädyn, niin Mark saa minun ääneni.

Ajattelin ensin listata tiettyjä "älä äänestä näitä"- ehdokkaita myös, mutten nyt viitsi mennä tähän. Varoituksen sana kuitenkin; eräissä pienemmissä vaalipiireissä on troijan hevosina mm. uusnatseja ehdokkaina. Helsinki, Uusimaa ja Pirkanmaa näyttävät kuitenkin turvallisilta tässä suhteessa.

LISÄYS: Luin toisaalla argumentin, jonka mukaan Piraatteja ei kannata äänestää koska "ääni menee hukkaan". Huomauttaisin tässä, että ääni menee hukkaan joka tapauksessa. Kysymys kuuluu, haluaako ääntään arvokkaana pitävä hukata sen tukemalla saman vanhan sonnan läpimenoa, vai oikeasti edes yrittää vaikuttaa siihen että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan. Jos valittaa vuodesta toiseen siitä, että miksi eduskunnassa on niin urpoja, ja kuitenkin äänestää jotain eduskuntapuoluetta, niin on yksinkertaisesti itse sen ongelman syy. Jätä äänestämättä tai äänestä jotain tahoa joka aivan takuulla ei tue olemassaolevan valtarakenteen säilymistä. Jos äänestät puoluetta jolla on jo edustajia eduskunnassa, tuet nykymeiningin jatkumista. Niin yksinkertaista se on.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Leuka.

Siirryttyäni hieman matalamman volyymin 3x5- ohjelmaan entisen 5x5 sijaan, treeniaika hieman lyheni ja palautuminen tuntuu nopeutuneen. Tämän inspiroimana lisäsin ohjelmaan leuanvedon. Koska pystyin jo tekemään noin 15 toistoa, aloitin lisäpainoilla. Ensimmäisen treenin kohdalla käytin 10 kilon lisäpainoa, ja tein 3x5 toistoa. Tehdessä tämä tuntui yllättävän kevyeltä.

Tänään yläselkä on kuitenkin hieman oudokseltaan kipeytynyt, onneksi ns. hyvällä tavalla. Tämä tarkoittaa että selvästikin lisäpainon ottaminen mukaan muuttaa leuanvedon luonnetta ja aktivoi lihaksia eri tavalla. Aiemmin olin tehnyt niitä lähinnä ns palauttavina liikkeinä pystyprässin jälkeen.

Omassa painoluokassani (alle 80 kiloa) lisäpainoleuanvedon Suomen ennätys on 85 kiloa. Kyseisessä suorituksessa saa kuitenkin käyttää koko keskivartalon voimaa, kun taas omassa treenissäni keskivartalo on jäykkänä, enkä käytä esimerkiksi "heilautusta". On mielenkiintoista nähdä, miten lineaarinen progressio toimii lisäpainoilla tehtävässä leuanvedossa. Omassa ohjelmassani on tangolla tehtävä soutu joka toisessa harjoituksessa. Tämä rasittaa osin samoja lihasryhmiä, joskaan ei aivan tarkalleen. On todennäköisesti syytä keventää leuanvetoa niinä päivinä kun soutu kuuluu ohjelmaan, sillä muutoin on riskinä että toipuminen vaarantuu.


perjantai 20. maaliskuuta 2015

Volyymi vs intensiteetti

Yksi painoharjoittelun kohdalla melko tärkeitä kysymyksiä on harjoittelun volyymi ja intensiteetti. Oikeastaan kyse on kolmikosta, volyymi, intensiteetti ja frekvenssi.

Volyymillä viitataan periaatteessa harjoittelun määrään yhden harjoituksen aikana. Karkeastiottaen volyymin mittarina voi pitää toistojen määrä kertaa käytetty paino. Esimerkiksi 4x5 sarjoissa on sama volyymi kuin 2x10, jos ne tehdään samoilla painoilla.  Toisaalta 4x5 volyymi on sama kuin 1x10 jos jälkimmäinen tehdään tuplasti isommalla painolla. Tämä on kuitenkin äärimmäisen karkea volyymin mittari, sillä kun painoa lisätään, niin lihaksen hyötysuhde ei ole vakio.

Intensiteetti puolestaan viittaa siihen, kuinka lähellä maksimia toistot tehdään. Viisi toistoa 20 kilolla on tietyssä mielessä volyymiltään sama kuin yksi toisto 100 kilolla, mutta jälkimmäisen intensiteetti on paljon suurempi. Yleensä sama volyymi korkeammalla intensiteetillä tuottaa raskaamman treenin. En ala tässä mitään varsinaista laskukaavaa ehdottamaan, mutta jos intensiteettiä mitataan prosentteina (100% on maksimaalinen yhden toiston suoritus), niin treenin raskautta voi hyvin karkeasti arvioida kaavalla volyymi kertaa intensiteetti. Kuten todettua, tämä on äärimmäisen karkea arvio, mutta käytetään tässä suuntaa antavana.

Kun treenin rasittavuudelle on jokin mittari, niin mihin sitä tarvitaan? Periaatteessa voimme arvioida palautumista. Mitä raskaampi treeni on, sitä enemmän palautumista tarvitaan. Palautumisella viitataan tässä nyt paitsi aikaan joka menee toipumiseen, myös ravinnon määrään; mitä raskaammin on treenannut, sitä enemmän tarvitaan sekä ruokaa että lepoa.  Palautuminen taas asettaa rajan sille, mikä on paras frekvenssi. Palautuessa tapahtuu jonkin verran ns ylikompensaatiota, eli treenin jälkeen lihas ja sitä ohjaavat hermot kompensoivat tehtyä työtä ja sopeutuvat tekemään saman työn "helpommin". Kun tämä palautuminen on optimipisteessään -- näin siis teoriassa, tämäkin on karkea yleistys -- seuraava treeni voidaan tehdä hieman suuremmalla intensiteetillä (tai volyymillä) kuin edellinen. Frekvenssi tulisi valita siten, että seuraava harjoitus tehdään tässä kohtaa.

Kuten todettua, ylläesitetty on karkea lyhyen aikavälin yleistys. Hermostossa, nivelissä, lihaksissa, jänteissä jne, tapahtuu useita erilaisia adaptaatioita, ja nämä tapahtuvat eri tahtia. Jänteiden sopeutuminen esimerkiksi tapahtuu hitaammin kuin lihasten, ja niveliin voi syntyä esimerkiksi kulumia jotka eivät palaudu lainkaan. Luusto kyllä paksunee, mutta sekin tapahtuu hyvin hitaasti. Samoin hermosto "erikoistuu" eri liikkeisiin eri tavalla, ja tämä(kin) sopeuma saturoituu ajan kanssa.
 

Kun aloitin harjoittelun, niin aloitin 5x5-ohjelmalla. Siinä siis tehdään 25 toistoa. Ohjelma perustuu lineaariseen progressioon, eli joka kerta kun 5x5 on saatu tehtyä, lisätään 2.5 kiloa painoa. Aloitin penkin, kyykyn ja maastavedon kaikki noin 50 kilosta. Maastavedossa volyymi on 1x5, mutta tässä ei lasketa lämmittelyjä. Nyt noin 12 viikon (välissä oli pari kevyttä viikkoa joita en laske, koska niiden aikana en lisännyt painoa vaan kevensin sitä) jälkeen käyttämäni painot ovat 75/100/115.  Penkki parani siis pari kiloa, kyykky nelisen kiloa ja maastaveto viisi kiloa viikossa. Tämä on ollut suunnilleen ohjelman mukainen. En  ole testannyt ykkösiä (ko. tulokset ovat vitosia, tarkalleenottaen 115:ssä tulos oli neljä toistoa, viides ei noussut), mutta jos ajatellaan että penkissä tein kolmosen 7.5 kiloa suuremmalla painolla kuin vitosen, niin ehkä noihin voisi lisätä 10-15 kiloa jos olisi pakko nostaa ykkösmaksimi. 

Volyymi ja intensiteetti alkoivat käydä 5x5:ssä aika koviksi, ja huomaan palautumisen hieman hidastuneen. Siirryinkin jo reilu viikko sitten 3x5-ohjelmaan. Siinä siis volyymi jää vähäisemmäksi, eli työsetillä toistoja on vain 15. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut tavaksi lämmitellä huolellisemmin ja esimerkiksi kyykyssä teen yleensä jonnekin 60-70% intensiteetin paikkeille erityisen syviä kyykkyjä, joissa takapuoli käy lähes lattiassa, kun raskaammat setit teen peruskyykkyinä, joissa siis reisiluu tulee alhaalla noin vaakatasoon.

Olen myös havainnut, että makoilu ja täysi inaktiivisuus ei ole parasta palautumiselle, vaan kevyt aktiivisuus kävelyn, pyöräilyn, jne muodossa on lepopäivinäkin hyväksi. Vähensin myös bulkkausta, koska paino lopulta lähti nousuun.

Pääsääntönä voi pitää, että jos kehitys hidastuu tai pysähtyy, niin joko intensiteetti tai volyymi on pielessä. Niinsanotussa Texas-metodissa on jaettu harjoittelu erikseen volyymi- ja intensiteettipäiviin, joiden välissä on matalan intensiteetin ja matalan volyymin "palauttava harjoitus". Eli, joinakin päivinä tehdään 5x5 mutta hieman kevyemmin, ja joinakin tehdään suurella intensiteetillä mutta ykkösiä ja kakkosia muutama setti.  Välissä on harjoitus jonka on tarkoitus olla tekninen ja kevyt. Tällöin kehityksen sakatessa kokeillaan joko pienetää tai suurentaa volyymipäivän volyymiä.

Koska tiistai ja torstai ovat muodostuneet säännöllisiksi treenipäiviksi itselleni, niin 3x5:n kehityksen pysähtyessä voisin siirtyä Texas-metodiin siten että tiistai olisi intensiteettipäivä ja torstailla olisi volyymi. Sunnuntaina olisi palauttavan harjoituksen vuoro. Tällöin volyymipäivästä palautumiseen olisi peräti viisi vuorokautta ennen intensiteettipäivää.

Luistin periaatteistani ja maksoin Stronglifts-sovelluksen pro-versiosta 10 euroa. Sovelluksen käyttöliittymä on vain yksinkertaisesti niin miellyttävä, ja maksamalla saa mahdollisuuden varioida treeniä haluamallaan tavalla.