Hiatus.

Edellisestä päivityksestä on pitkä aika. Syynä ovat muuttovalmistelut ja työt. Lähdön aiheuttama stressi on oikeastaan jo vähän helpottanut, koska suurin osa valmisteluista on edennyt hyvin. Ainoastaan asunnon hankinta ja auton myyminen ovat menneet toisin kuin kuvittelin. Alan kallistua sille kannalle, että jätän auton sittenkin seisontaan vuodeksi. Asunnon suhteen en ole kokenut suurtakaan stressiä (enää), sillä vapaita asuntoja tulee koko ajan markkinoille, ja meillä on maahantulon jälkeen viikko aikaa muuttaa. Iso osa asunnoista on välittömästi vapaina, ja meillä ei ole mitään hirvittävää painetta optimoida valintaa.



Ehkä yllättäen kummallisin konstruktio tässä hommassa on Suomen sosiaaliturva, vaikkei se mitään mittavaa kynnystä muodostakaan. Kansallisesta hyvinvointivaltiosta on pääsääntöisesti kaksi erilaista tulkintaa. Ensimmäinen on se, että valtio on kansalaistensa edunvalvontakoneisto. Suomen kansalainen on eräänlaisen klubin jäsen, ja tämä klubi vaatii tietyn jäsenmaksun (=verot), jota vastaan se sitten huolehtii kaikenlaisista asioista. Toinen taas on, että valtio on tietyn maantieteellisen alueen hallintokoneisto, ja sitä kiinnostaa lähinnä se, että sen rajoja ei rikota, ja että sen sisällä noudatetaan sen lakeja. Nämä kaksi vaikuttavat rinnakkain ja osin eri suuntiin. Sosiaaliturvan osalta jälkimmäinen näkyy siinä, että esimerkiksi lapsilisien maksamisen jatkumisen edellytyksenä on, että pystymme osoittamaan, että todellakin muutamme takaisin vuoden sisällä, ja että vaimollani on ns. pysyvät siteet kotimaahan.

Kun olin Englannissa neljä kuukautta (!!), niin vaikka asuin käytännössä Suomessa (olin kotona noin neljänneksen kaikesta ajasta), kansaneläkelaitos vaati lopulta minua palauttamaan KELA-korttini. Tämä päätös kyllä peruttiin, kun osoitin, että olen jo lopettanut säännöllisen oleskelun ulkomailla. Odotan mielenkiinnolla, miten asiassa käy nyt.

En suhtaudu asiaan mitenkään niin, että minulla on johonkin oikeus tai että valtiolla on jokin velvollisuus maksaa. Pikemminkin niin, että jos rahaa saa ilmaiseksi, niin hyvä. Jos ei saa, niin vähemmän hyvä, mutta mitään rutisemista siinä ei ole. Harmitusta aiheuttaa lähinnä se, jos rahaa kyllä saisi, jos vain osaisi selittää juuri oikeat asiat. Tämä ei ole minusta tarkoituksenmukaista, tosiasioiden pitäisi ratkaista, ei sen, että osaa navigoida byrokratian viidakossa.

En aio kirjoittaa tänne kovin usein lähiaikoina. Tosin, aina kun olen tällaista todennut, kirjoitustahtini on kiihtynyt sen jälkeen huomattavasti. Lopettamista en suunnittele, ja päivitystahdin hidastuminen johtuu ulkoisista tekijöistä.

Liberalismi ja tabut.

Yksi nykyisen, sanoisinko liberaalin yhteiskunnan keskeinen piirre on ns. poliittinen korrektius. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta; kyse on aivan vanhasta ilmiöstä, selitän sitä nyt vähän toisin kuin on ollut tapana.

Ensiksikin, osa siitä, mitä negatiivisessa mielessä nimitetään "korrektiudeksi", on vain yksinkertaisesti hyvää käytöstä. Viittaan nyt sellaisen kielenkäytön paheksumiseen, jossa "neekeri on neekeri" ja "ryssä on ryssä", ikäänkuin koprolalia olisi osoitus suoraselkäisyydestä. En kuitenkaan puhu tästä; tämä ilmiö, vaikka osa samaa pakettia, on kuitenkin jonkinlaista rajankäyntiä käytöstavoista ja sen ylilyönnit tai kohtuullisuus ovat oma ilmiönsä. Tabuja syntyy toki myös siinä yhteydessä, ja niistä ovat muut kirjoittaneet aivan riittävästi. Viittaan toisenlaiseen ilmiöön, joka on merkittävästi haitallisempi kuin se, että joku nyt loukkaantuu siitä, että juntti käyttää N-sanaa.

Kun olin lapsi naapuritalossa asui vakavasti kehitysvammainen aikuinen mies. Mies osasi kävellä teputtaen kuten juuri kävelemään oppineet lapset, eikä hän osannut puhua, vaan huusi ja osoitteli esineitä ja ihmisiä. Naapuruston lapsilla oli monta nimeä tälle miehelle, joka ulkoili päivittäin äitinsä kanssa. Mies oli jonkin verran pelottava; aikuinen mies, joka huutaa kovaan ääneen ja osoittelee sormella, on lapsesta pelottava. Pelkoa kuitenkin lievensi se, kun vanhemmat antoivat ilmiölle nimen. Tarkkaa karakterisointia en muista, eikä asia ollut kovin olennainen enää sen jälkeen kun oli selitetty, että mies on vammainen.

Lapset myös alkoivat esittää kaikenlaisia imitaatioita siitä, millaista on olla vammainen. Käsien heiluttamista, huutamista, jne, erilaisia maneereita, joita tällä miehellä oli. Näille naurettiin, ja nauru lievensi pelkoa. Mutta sitten opettaja selitti koulussa, että on ilkeää nauraa asialle, joka on vakava. Naurun hiljennyttyä ja ilmeiden vakavoiduttua, imitaatiota ja ilmeilyä jatkettiin hiljaa ja salaa niin, että kaverit yrittivät saada toisiaan nauramaan.

Isoäitini puhui kaikenlaisista asioista vanhan kansan tapaan. Hän käytti termiä vajaamielinen eräästä oman naapurinsa pojasta. Aikuinen mies tämäkin, mutta älyllisesti ehkä seitsenvuotiaan tasolla. Hän osasi laskea yksinkertaisia laskuja, osasi lukea (hitaasti) ja tykkäsi leikkiä kanssani pikkuautoilla, kun olin alakouluikäinen. Hän osasi myös uida, tosin vain koiraa, ja oli kanssamme suvun kesämökillä välillä. Pidin hänestä suuresti. Siinä, että hän oli "vajaamielinen" ei ollut mitään pelottavaa, eikä mitään sellaista, mikä olisi saanut minut jotenkin kokemaan vihamielisyyttä, pelkoa, tms. häntä kohtaan. Oli vain jotenkin ilmeistä, että sellaisia ne vajaamieliset ovat, vähän niinkuin lapsia, jotka eivät koskaan kasva aikuiseksi, vaikka näyttävät siltä.

Jossain kohtaa vuosien varrella nykypäivän ja tuon lapsuuden melko välittömän kokemuksen väliin on laskeutunut jonkinlainen verho. Esimerkiksi koen, etten voi kertoa vastaavanlaisista kokemuksista, jos lasteni tuttavapiirissä tai naapurustossa olisi aikuisia tai nuoria, joilla on tällaisia erityispiirteitä. Tunnen ihmisiä, jotka työskentelevät terveydenhuollossa, ja siellä tutkitaan ja kartoitetaan lapsia ja nuoria erilaisten vaikeuksien ja viivästymien osalta. Mitään todellista nimeä tai tyhjentävää kuvausta tällaisille ilmiöille ei ole enää olemassa.

Tähän on olemassa patteristo standardivastauksia. Että "jokainen on yksilö" tai että "emme saa leimata" tai "meidän pitää hyväksyä", tai jopa että "nimikkeet estävät meitä kohtaamasta ihmistä". Mutta jos muistelen naapurin miestä, "huutajasetää", kuten eräs lapsuudenystäväni häntä nimitti, kykenemättömyys nimetä ilmiötä oli kertaluokkaa pelottavampi, etäännyttävämpi, ja ennen kaikkea teki mahdottomaksi hyväksyä tai kohdata yhtään mitään. Jos muistelen isovanhempieni naapuria, "vajaamielistä", jonka kanssa leikin lapsena, ja jonka mielestäni kohtasin ihmisenä, en oikein osaa laittaa tätä palapeliä kasaan.

En osaa laittaa sitä kasaan, koska jossain tässä välissä minulta on viety kieli, jolla asiasta puhuttiin. Se problematiikka, joka liittyy kysymykseen siitä, voimmekko sanoa tummaihoista "neekeriksi" vaiko emme, on toki sukua tälle. Meiltä on viety kieli siinäkin, mutta tämä on lopulta kovin vähämerkityksellistä. Sen osalta voidaan argumentoida jotenkin niin, että koska asialla ei ole merkitystä, me emme tarvitsekaan mitään erillistä tapaa kohdata ihminen riippuen siitä, onko hänellä samanvärinen iho kuin meillä. Hyvä, en ota kantaa tähän argumenttiin, sovitaan nyt että hyväksymme sen.

Mutta monissa tilanteissa me emme yksinkertaisesti voi kohdata kehitysvammaista täysin samalla rajapinnalla kuin kohtaamme kenet tahansa muun. Tämä ei ole mahdollista, eikä mikään määrä tabua, kieltoa, moralisointia, sormenheristelyä, jne, tee vakavasti kehitysvammaisesta kykenevää normaaliin koulunkäyntiin, työhön, jne. Sama pätee moniin muihinkin "erityispiirteisiin", kuten vaikkapa autismiin, skitsofreniaan, jne. Ei kohtaamista helpota se, ettei meillä ole mitään nimeä, vaan päinvastoin se vaikeutuu. Yliopistossa opettavana en juurikaan tietenkään joudu kohtaamaan esimerkiksi kehitysvammaisia oppilaina. Mutta muunlaisia tapauksia kyllä. Autisteja, skitsofreenikoita, jne.

Leimaaminen ei ehkä ole tehokasta. Mutta ei täydellinen leimasanoista luopuminen ole tehokasta sekään. Voisiko tässä nyt olla joku kompromissi mahdollinen. Siis, että ilmiöiden olemassaolon tunnustaminen voisi olla sallittua, eikä sen pitäisi tarkoittaa automaattisesti "syrjintää" tai "leimaamista"?

Pelimies.

Otimme taas lauantaina erän TI3:sta. Tällä kertaa käytössä olivat vaihtoehtoiset strategiakortit, ja niillä peli oli "tasapainoisempi", eli vielä entistä pidempi. Sovimme alkuun, että peliajan rajoittamiseksi voittoehdoksi tulee 8 voittopistettä (standardin 10 sijaan). Silti edelliseen 8 tunnin peliin verrattuna tämän 12 tunnin session läpivieminen oli loppuvaiheilla puuduttavaa.

Olin koko pelin ajan jälleen alakynnessä. Valitsen hieman kaoottisen pelityylin, jossa nuijin joitakin vastustajia erinäisillä itsemurhahyökkäyksillä, jotka heikensivät omaa pelitilannettani enemmän kuin vastustajien. Peliteoreettinen tasapaino järkkyi kuitenkin näistä sen verran, että muut pelaajat rohkaistuivat vastaavasti tekemään aggressivisempiä ja läpinäkyvämpiä liikkeitä kun yhtäältä olin heikentänyt naapuriani ja toisaalta itseäni niin, etten muodostanut uhkaa. Osittain tämän seurauksena onnistuin viimeisellä kierroksella hieman yllättävällä liikkeellä nostamaan itseni yhden pisteen päähän voitosta. Tämä ei harmittanut, mutta väsymyksen vuoksi arvioin itseasiassa väärin ja luulin hetken voittavani pelin. Unohdin liikettä tehdessäni säännön, joka estää normaalitilanteessa saamasta useampaa kuin yhden julkisen voittopisteen itselleen.



Sauli Niinistöstä tulee, kuten ilmeisesti kaikki osasivat kokolailla varmaksi veikata, presidentti. Tämä ei minusta ole sinänsä mitenkään erityisen huono asia. Itselleni Niinistö ei olisi ollut ykkösvalinta, mutta tuskin kovin paljon voi nykysestä huonommaksi mennä. Ainoa ongelma, jonka Niinistön valinnassa näen, on se että kaikenlaiset porvarit kehtaavat nyt julkisesti esiintyä nimenomaan porvareina. Ennen sitä sentään vähän häpeiltiin, ja julistauduttiin "epäpoliittisiksi".

Minä kannatan käytöstapoja. Oikeistolaisen tai "porvarillisen" itseidentiteetin julkinen esittely on minusta nimenomaan huonoa käytöstä, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa kadulle virtsaaminen tai ehkä paremminkin huono henkilökohtainen hygienia. Ei pidä ymmärtää tätä väärin, ei minulla ole mitään Sauli Niinistöä tai kokoomuslaisia, tai ylipäätään porvareita vastaan. Monet tuntemani sangen mukavat ja lahjakkaat ihmiset omaavat kyseenalaisen henkilökohtaisen hygienian. Olen nähkäätten suvaitsevainen.

Menolippu.

Sain tänään vahvistuksen siitä, että erilaiset luvat on nyt hyväksytty, ja voin varata lentoliput. Teen sen tänä iltana. Jätin jo virkavapaatyöstävapautushakemuksen, ja tarkistin että pääsemme lähtemään joko 29.2. tai 1.3, edellyttäen, ettei hirvittävää yleisöryntäystä tule muutaman tunnin sisällä Finnairille. En usko.

Lämpötilaero oli kohdemaan ja Tampereen välillä tänään aamupäivällä 54 astetta.

UPDATE: Varasin lentoliput. Lähtöpäivä on 29.2.

Pelit, marginaali ja yhteiskunta.

En aio tässä kirjoituksessa mennä yksityiskohtaiseen analyysiin, vaan rakennan tässä esseessäni abstraktion, jonka uskon auttavan ketä tahansa, poliittisesta katsontakannasta ja matemaattisesta taustasta riippumatta, ymmärtämään ilmiöitä ja muotoilemaan käsityksiään tarkoituksenmukaisemmin. Siksi annan määritelmät epäformaalisti ja intuitiivisesti, mutta kuitenkin niin, että jokainen voi arvioida suuntaa-antavasti omasta näkökulmastaan erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja käsityksiä niihin liittyvistä poliittisista kysymyksistä.

Aloitetaan peleistä. Yksi menestyksellisimpia teorioita ihmisten toiminnan ymmärtämiseksi on peliteoria. Yksinkertaistaen, peliteoria tutkii sellaisia tilanteita, joissa ihmiset tms toimijat, eli pelaajat tekevät valintoja tiettyjen sääntöjen ja toisinaan puutteellisen informaationkin vallitessa. Huomautan heti alkuun, että käsitys, jonka mukaan peliteoria koskisi yksinomaan täysin itsekkäitä ja rationaalisia yksilöitä, on virheellinen. Olen nähnyt tällaisen käsityksen esitettävän usein jonkinlaisena blanko-argumenttina, joten mikäli lukija kokee näin, hänen on syytä ajatella tämä tarkastelu jonakin muuna. "Pelin" sijaan puhutaan vaikka "yhteiselon" teoriasta. Siinä siis toimitaan yhdessä ja jokaisen toiminnalla on seurauksia, mutta nämä seuraukset riippuvat siitä, mitä muut tekevät.

Jokaisen toimijan valinta siis vaikuttaa omalta osaltaan siihen, miten muut kokevat omat valintansa. Olennaista tässä on se, että tästä tilanteesta tekee pelinkaltaisen se, ettei etukäteen voi olla täysin varma, miten toiset toimijat toimivat. Tämä aspekti on tärkeä, ja se kytkee peliteorian erääseen keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön, eli luottamukseen. Esitän kytköksen hieman myöhemmin.

Pelissä ajatellaan yleensä olevan lopputulos, vaikka voimme aina kuvitella, että peli jatkuu loputtomiin ja pelaajat tekevät siirtoja uudelleen ja uudelleen tiettyjen sääntöjen puitteissa ja että heillä on käytettävissään jotakin tietoa siitä, miten muut ovat toimineet. Vasta tällaisella dynaamisella tarkastelulla peliteoria oikeastaan pääsee lopulliseen kukoistukseensa.

Pelit voidaan jakaa useammalla tavalla eri kategorioihin, sen mukaan pelataanko niissä samanaikaisesti, vuorotellen, näkyykö toisen pelaajan siirto kokonaan tai osittain, onko pelaajilla tiedossaan ylipäätään kaikki sama tieto, ja niin edelleen. Rajoitun tässä peleihin, joissa siirrot tehdään yhtä aikaa toisesta tietämättä, mutta lopputulos paljastuu, ja sitten peli mahdollisesti jatkuu. Klassinen esimerkki tästä on ns. vangin dilemma. Se voidaan ilmaista monella eri tavalla, mutta perinteinen on se, jossa kaksi vankia joutuu erikseen kuulusteluissa päättämään, neuvottelematta keskenään, tunnustaako vaiko ei. Jos kumpikaan ei tunnusta, molemmat saavat piehkön rangaistuksen. Jos vain toinen tunnustaa, niin hän pääsee vapaaksi, mutta toinen saa kovan tuomion. Jos molemmat tunnustavat, tuomio puolitetaan, mutta se on silti tuntuvasti kovempi kuin jos kumpikaan ei olisi tunnustanut.

Pelin klassisuus tulee siitä, että tietämättä toisistaan, kummankin kannattaa tunnustaa, sillä lopputulos on tunnustajalle parempi, riippumatta siitä, mitä toinen tekee. Lopputulos on kuitenkin huonompi molemmille, kuin mitä se olisi ollut, jos kumpikaan ei olisi tunnustanut. Toisinsanoen, strategiaa "tunnusta" parempaan lopputulokseen ei voi päästä yksipuolisella päätöksellä missään tilanteessa.

Yleisemmin, sellaista tilannetta (oion hieman), jossa pelaaja ei, puhtaasti omalla päätöksellään, voi saavuttaa parempaa lopputulosta ilman, että joku muu toimii toisin, kutsutaan Nash-tasapainoksi. Tällainen tasapaino on tilanne, johon peli periaatteessa päätyy, jos toimijat toimivat kylmän rationaalisesti. Mikään ei tietenkään takaa, että toimijat toimivat näin. Mutta Nash-tasapaino on joka tapauksessa jonkinlainen pelin ratkaisu, jos peli nähdään matemaattisena ongelmana.

Kaikilla peleillä ei ole ratkaisua. Toinen klassikko on "kivi-sakset-paperi", jossa kivi voittaa sakset, sakset voittaa paperin, ja paperi kiven. Tässä tilanteessa "pelaan aina kiven" johtaa siihen, että toinen pelaa aina paperin, jolloin strategiaa kannattaa vaihtaa. Itseasiassa, tässä pelissä paras strategia on satunnainen. Tällaisia satunnaisia strategioita ei tule ylenkatsoa yleisestikään.

Pelissä voidaan puhua lopputuloksen (tai välitilanteen tms) tehokkuudesta suhteessa muihin mahdollisiin tilanteisiin. Jos a ja b ovat kaksi mahdollista lopputulosta, niin sanomme, että a on b:hen nähden Pareto-parannus, eli tehokkuusparannus, jos a on muutoin samanlainen kuin b, mutta joidenkin pelaajien kannalta tilanne on parempi. Esimerkiksi vangin dilemmassa lopputulos, jossa molemmat pitävät suunsa kiinni, on tehokkuusparannus verrattuna Nash-tasapainoon. Voidaan, hieman joviaalisti, kirjoittaa, että a > b.

Pääsääntöisesti yhteiskunnassamme on erilaisia sääntöjä, joiden tarkoituksena on standardoida valintojamme sen jäseninä. Voimme siis nähdä yhteiskunnassa toimimisen - tietyssä mielessä - pelinä, joka jatkuu siirrosta toiseen. Mahdollisuuksia on tietysti liikaa analysoitavaksi yhdellä kertaa, joten yleensä keskitytään johonkin tiettyyn ilmiöön ja oletetaan että muilta osin vaikutus on ikäänkuin irroitettavissa. En ota kantaa mahdolliseen abstraktiovuotoon tässä kohtaa; sellainen usein kuitenkin syntyy. Heathin argumentti tehokkaasta yhteiskunnasta sanoo, että yhteiskunnan pelisääntöjä pitää rukata aina tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan niin, että pelit, joita yhteiskunnassa pelataan, omaavat mahdollisiman tehokkaita tasapainotiloja. Useimmille lukijoilleni tämä on tuttua asiaa.

Sanomme, että peli on nollasummainen, jos siinä ei ole tehokkuusparannoksia, muttei myöskään tehokkuutta laskevia rukkausmahdollisuuksia. Esimerkiksi kivi-sakset-paperi on nollasummainen, koska siinä jokainen muutos strategiaan, joka parantaa jonkun tulosta, heikentää vastaavasti jonkun toisen tulosta. Se on negatiivissummainen, jos siinä on ilmeinen epätehokas Nash-tasapaino. Peli, jolla on tehokas Nash-tasapaino, on positiivissummainen. Tämä terminologia rikkoo hieman totuttuja määritelmiä, muttei pahasti, joten annan sen olla näin.

Kokonaan tinen tarkastelu taas on marginaalinen tarkastelu. Yksi keskeisimmistä virheistä, johon mielestäni useimmat jopa jonkinlaisina intellektuelleina pidetyt kommentaattorit sortuvat, on se, että sekoitetaan keskimääräinen ja marginaalinen. Esimerkkinä vaikka takavuosien kuuma puheenaihe, maahanmuutto; otan täysin kuvitteellisen ilmiön, joka ei koske todellisuutta, todellisuus löytyy tilastoista tms. Oletetaan, että tarkastelu osoittaa, että keskimääräisen maahanmuuttajan työllistymisaste on hyvin alhainen. Teemme tästä johtopäätöksen, että maahanmuuttajia tarvitaan vähemmän, koska he työllistyvät niin heikosti. Kuitenkin, jos tarkastelemme (kuvitteellista edelleen, huomautan) miten ne olisivat työllistyneet, joiden maahantulo jo olemassaolevilla säädöksillä estettiin, tilanne voisi ollakin aivan toinen. Voi nimittäin olla esimerkiksi niin, että todellisuudessa marginaalinen maahanmuuttaja, siis ne aivan viimeiset, jotka juuuri rimaa hipoen saivat maahan tulla, olivat itseasiassa niitä, jotka työllistyivät parhaiten. (Sivumennensanoen, tästä on jonkinverran evidenssiä)

Keskimääräinen tarkastelu ajaisi siis kohti politiikkaa, jolla olisi täysin päinvastainen vaikutus kuin marginaalitarkastelulla. Matematiikkaa jonkinverran tuntevat ymmärtävät tämän ja tuntevat marginaalitarkastelun noin yleensä osittaisderivaatan nimellä, mutta silti usein hukkaavat sen yhteiskuntaa tarkasteltaessa.

Palaan tässä kysymykseen luottamuksesta. Luottamus tarkoittaa sitä, että yksilöt, jotka pelaavat peliä, ikäänkuin sitoutuvat tehokkaaseen vaihtoehtoon, vaikka se ei olisi puhtaasti rationaalinen. Esimerkiksi kun käydään kauppaa tilanteessa, jossa ei ole valtiollista instanssia tms, johon vedota sopimusrikkomuksen tapauksessa, toinen osapuoli on usein tilanteessa, jossa se voi huijata toista. Luottamus mahdollistaa transaktiot tällaisissa tilanteissa.

Kun ajattelemme yhteiskuntaa mistä tahansa lähtökohdasta, esimerkiksi analysoidaksemme sen instituutioiden tarkoituksemukaisuutta, voimme yleensä löytää jonkin tehokkuusnäkökohdan. Esimerkiksi käsky kääntää toinen poski voidaan ajatella monen pelaajan pelin "säätönä" tilanteessa, jossa erilaiset sidosryhmät käyvät herkästi kostamaan koettuja loukkauksia. Vaikkapa verikostokulttuuri on erittäin epätehokas; vähäinen rikkomus yhtä osapuolta kohtaan voi johtaa tuhoisaan koston kierteeseen. Sen katkaiseminen on selkeä tehokkuusparannus.

On ollut jossain määrin koomista, jossain määrin traagista seurata keskustelua esimerkiksi siitä, onko kuntien kilpailu "hyvästä" vai "pahasta", ja siitä, pitäisikö kuntien olla "isompia" vai "pienempiä". Tätä keskustelua tullaan jatkossa käymään hyvinkin paljon Suomessa. Ongelmaksi muodostuvat juuri nämä kaksi näkökohtaa.

Kilpailu kuntien välillä on peliä. Se, mitkä tämän pelin säännöt ovat, ratkaisee sen, onko tämän pelin Nash-tasapaino tehokas vai ei. Jos se ei ole, niin pelin säännöissä on vikaa. Kuntakoko on nyt se muuttuja, jota pyritään säätämään, mutta väitän kyllä, että se on virheellinen. Ensinnäkin, kuntien kokoa on käytetty, ja tullaan takuulla käyttämään, jonkinlaisina keskiarvoargumentteina. Pienet kunnat sitä, isot tätä, keskimäärin, vaikka oikeat tarkastelutavat olisivat: Jos teemme tämän tai tuon kunta-liitoksen, onko sen marginaalinen vaikutus tähän ja tähän peliin kohti tehokasta vai siitä pois.

Tämä ei ole ainoa aspekti. Verotus on toinen, jossa pitää tarkastella marginaalia. Jos korotamme tämän tai tuon tuloluokan veroja, mikä on sen marginaalinen vaikutus? Koska pääoma- ja ansiotuloverot ovat pitkälti substituutteja isolle osalle ylempiä tuloluokkia, keskimääräinen argumentti on yleensä täysin arvoton kun puhutaan progression yläpäästä.

Kolmas mahdollinen, jonka tässä otan esiin, on vaikkapa homojen oikeudet. Kysymys, joka meidän tulisi esittää, on marginaalikysymys. Jos homojen oikeuksia lisätään, mikä on tämän marginaalivaikutus? Miten se vaikuttaa ihmisten "peleihin"? Ajatellaan esimerkiksi perhearvojen merkitystä. Mikä on perhearvo, jota halutaan korostaa, ja mikä on marginaalinen vaikutus tämän arvon toteutumiseen. Konservatiivinen näkemys, että oikeuksia pitää pikemminkin vähentää kuin lisätä, voi toki perustua johonkin negatiiviseen marginaaliseen vaikutukseen, mutten ole kuin kerran nähnyt yhden tällaisen argumentin. Argumentti kuului jotenkin niin, että jos homoseksuaalien oikeudet ovat samat kuin heteroilla, homous yleistyy marginaalilla, koska osa valitsee nyt heteroelämäntavan. Tarkalleen miten suuri tämä vaikutus oletettavasti olisi, jäi epäselväksi, mutta kun se on kerran näin muotoiltu, siitä tulee empiirinen kysymys. Toisaalta, jos määrittelemme "perhearvon" niin, että vaikka ehkä jopa preferoimme perinteistä heteroperhettä, preferoimme "sateenkaariperhettä" kuitenkin aivan selvästi täysin hedonistiseen ja rikkonaiseen elämäntapaan verrattuna, insentiivit perheen ylläpitämiselle ja perustamiselle lisäävät sellaisen valinnan todennäköisyyttä enemmän kuin homoksi ryhtymisen todennäköisyyttä.

Paperit, Vol N.N.

Kävin eilen leikkauksessa. Kädestäni poistettiin metalliosat, jotka sinne oli laitettu syyskuussa. Luu on ilmeisesti riittävän parantunut, ja koska metalliosat työntyivät ihoa vasten melko ikävästi, ne oli kyllä aiheelistakin poistaa. Käsi toimi heti, pientä haavakipua lukuunottamatta. Lääkäri kielsi ehdottomasti varomasta käden liikuttelua. Tänään pitäisi ottaa side pois ja suihkuttaa haavaa heti.

Oleskelulupien kanssa on edelleen ongelma. Tarkastin asian viimeksi viime yönä; oma työlupani, ja vaimon ja vanhemman pojan oleskeluluvat on itseasiassa myönnetty. Sensijaan nuoremman pojan hakemusta ei edes järjestelmästä löydy. Aloin epäillä, että jossain vaiheessa joku on mokannut ja unohtanut toimittaa jonkin paperin eteenpäin, ja tätä virhettä on nyt vimmaisesti yritetty paikkailla ja peitellä. Minulle ei tietenkään kukaan mitään informoi. Kaukoidän häpeäkulttuurin piirteitä tässä hieman on, eli joku välissä on mokannut mutta kasvojen menetyksen pelossa kukaan ei vain saa sitä sanottua. Pahin vaihtoehto on, että virhettä ei ole edes yritetty korjata missään vaiheessa, vaan jokainen vain toivoo asian jotenkin menevän pois. Otin yhteyttä hallintoon ja ilmaisin huoleni asiasta, mutta pahimmassa tapauksessa sieltä saa pelkän radiohiljaisuuden.



Ikäänkuin tämä stressitekijä ei olisi riittävä, olen myös onnistunut jotenkin hukkaamaan passini. Jouduin ottamaan perheen passeista useita kopioita, ja jossain vaiheessa ilmeisesti passini on joutunut kadoksiin. Olen varovaisen toiveikas, että olisin jättänyt sen työpaikalle, mutta pahimmassa tapauksessa Olen kokolailla vakuuttunut, että sitä ei voi enää löytää mistään, so. se on pudonnut jossakin kohdassa kun olen käsitellyt dokumentteja, ja nyt mahdollisesti väärissä käsissä. Mikäli en löydä passia tämän päivän aikana, pahimmassa tapauksessa koko prosessi menee uusiksi, eli käytännössä lähtö on pakko peruuttaa. Olisi jotensakin irvokasta, jos homma peruuntuisi jostain tämänkaltaisesta syystä, mutta se näyttää itseasiassa sangen todennäköiseltä tällä hetkellä. Onneksi vanhempi poika löysi passin paikasta, jonka olin tutkinut noin kolme kertaa tänään... Näin se homma menee.

Olen kuitenkin ennenkin ollut tilanteissa, joissa merkittävä päätös tai muutos on peruuntunut tai tapahtunut täysin toisin jonkin triviaalin seikan vuoksia. Esimerkiksi aikanaan lähdin nykyiseen työpaikkaani, ja ryhdyin akateemiselle uralle puhtaasti väärinkäsityksen vuoksi. Olisin jatkanut edellisessä työpaikassani mielelläni, mutta olin käsityksessä, että jatkoa ei ole tarjolla. Esimieheni oli taas käsityksessä, että en halua jatkaa, joten ei tarjonnut jatkoa työsopimukseeni. Asia selvisi vasta kun olin lopettanut ja lähtenyt nykyiseen työpaikkaani.

Sain läjän papereita arvioitavakseni. Kolme alkuun, sitten vielä kaksi lisää, ja varmaan muutaman päälle. Sain hoidettua näistä kaksi viikonloppuna, pitää kirjoittaa arviot vain puhtaaksi. Kolmatta aloitin eilen, mutta en lääketokkurassa kyennyt oikein keskittymään. Tänään lääkitys rajoittuu enää buranaan, joten vastaavaa ongelmaa ei pitäisi tulla. Arviointi, kuten olen niin usein todennut, on eräänlainen pyhä toimitus tai sakramentti, johon ei pidä suhtautua kevyesti. Se on myös suuri kunnia, ja sen tekeminen huonosti pitäisi olla valtaisan häpeärangaistuksen paikka. Valitettavasti tutkijat eivät ymmärrä tämän sakramentin arvoa, ja olen kuullut arvostettujenkin tutkijoiden dissaavan tätä tieteen keskeistä instituutiota.

On irvokasta, että luottamustehtäviä ohjelmatoimikunnissa ja editoriaaleissa pyritään haalimaan ja niitä mainostetaan, ja samaan aikaan niiden hoitamiseen suhtaudutaan ylenkatseella. Kaipaisinkin ainakin oman alani sisällä jonkinlaista "uskonpuhdistusta", joka palauttaisi tutkijoiden kouluttamisen ja koulimisen takaisin perusasioihin ja nostaisi arvioinnin tärkeyden ja pyhyyden esiin. Innovaatioiden kannalta vertaisarvio ei tietenkään ole mikään keskeinen tekijä, sillä innovaatiot ovat hyviä tai eivät ole täysin siitä riippumatta. Sensijaan tieteen eteneminen prosessina ja inhimillisenä toimintana vaatii että tutkijoiden lukutaito ja kyky arvioida säilyvät.

Tämä ei tarkoita, että sama henkilö olisi välttämättä hyvä tutkija ja hyvä arvioija. Voi vallan hyvin olla, että on mielekästä erikoistua. Itse kuitekin koen tulevani paremmaksi myös tutkijana, kun luen muiden töitä ja arvioin niitä kriittisesti. Ehkä kuitenkin tarvitsisimme kulttuurin, jossa tätä tehtäisiin jatkuvasti, ei vain pakottavassa tarpeessa. Nykyinen julkaisukulttuuri, erityisesti kustantamoiden harjoittaman rent-seekingin osalta, on sairas, ja vaatii monelta muultakin osin korjaamista. Liian moni arvioija nimittäin kokee vain tekevänsä ilmaista työtä, josta joku vielä aikoo kääriä myöhemmin rahat. Mietitäänpä jos kirjakustantamot alkaisivat olettaa, että a) kirjailijat elävät apurahoilla, b) että kirjailijat toimivat ilman palkkaa kustannustoimittajina ja c) kirjailijat eivät olisi oikeutettuja minkäänlaisiin korvauksiin kustantajan myymistä kopioista.

Ei me sulle mitään.

Kirjoitin pari paperia taas. Foorumi oli vähän heikkolaatuinen, joten rahaa matkaan ja siten esitelmän pitämiseen ei taida löytyä, mikä tarkoittaa että paperi pitänee itseasiassa vetää pois, ellei jotain ihmettä tapahdu. Toisen kohtalo on onneksi pois omista käsistäni. Tropiikissa rahoitusongelman pitäisi helpottaa, mutta ilmeisesti sielläkin on omat byrokraattiset kiemuransa näissä asioissa. Asia on kuitenkin siellä helpompi siinä mielessä, että voin hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa niin monta paperia kuin vain ehdin ja lähettää ne vaikka kaikki ja rahoitus on jonkun muun mietittävä. Lehtiartikkelien osalta tämä ei tietenkään ole ongelma, mutta niissä viive on niin mittava, että esimerkiksi vuonna 2009 kirjoittamani paperi ilmestyi juuri ennen vuodenvaihdetta ja vuoden 2010 lopulla kirjoittamani paperin arviointi on vielä kesken, puhumattakaan viimevuotisista.

Alan luonteesta, ja siitä, että lehtiin kirjoittaminen on niin hidasta johtuen lehtiartikkelit eivät käytännössä saa kovin hyvin viittauksia. Asia on melkeimpä niin, että mitä arvostetumpi julkaisufoorumi on, sitä heikommin siinä ilmestynyt paperi saa viitteitä. Jakauma on vain hyvin epätasainen, eli arvostetussa lehdessä esiintyneistä papereista muutamat saavat sitten vastaavasti aivan hurjat määrät viittauksia, kun taas useimmat niistä jäävät täysin unholaan. Näinkin soveltavalla alalla, konferenssisykli toimii paremmin, koska yhden tuloksen viilaus, parannus, tai vastaesimerkki voi tulla julkaistuksi jo alle vuodessa.

Tavallaan tämä on ihan OK, eli arvokkaimpiin julkaisufoorumeihin ikäänkuin suodattuvat tulokset, jotka on koeteltu ja testattu huolellisimmin. Tämä on kuitenkin vain teoriaa, käytännössä näillä foorumeilla julkaiseminen on mahdollista vain tutkijoille, joilla on jo paljon näyttöä muualta. Vertaisarvioijat eivät tee sinänsä mitään vilunkia, mutta usein nimekkään kirjoittajan teksti luetaan paljon tarkemmin ja suopeammin, eli arvioija pyrkii aidosti ymmärtämään mitä siinä on, sensijaan että pyrkisi kaikin keinoin löytämään syitä joilla hylätä teksti. Tämä synnyttää vinoumia, jotka taas ruokkivat erilaisia salaliittoteorioita ja epäluuloa. En kuitenkaan ole, rehellisyyden nimissä näin todettakoon, kertaakaan törmännyt sellaiseen puolueellisuuteen, jonka uskoisin perustuvan ennakkoluuloon itse teoriaa kohtaan. Asiantuntemattomuuteen, huolimattomuuten jne, sitäkin enemmän.



Kävin keuhkoröntgenissä. Noin 100 mikrosievertin annos säteilyä ei pelottanut minua lainkaan, mutta lääkäri oli haluton ottamaan kuvia. Tropiikin maahanmuuttoviranomaiset kuitenkin vaativat sellaisen, joten kuvat oli ikäänkuin pakko ottaa, samoin veri- ja virtsakokeet, tehdä neurologinen perustutkimus, painella vatsaa, kuunnella keuhkoja ja mitata verenpaine. Verenpaineeni reagoi aerobiseen kuntooni rajusti, samoin kuin leposykkeeni. Jos olen harrastamatta liikuntaa pari kuukautta, verenpaine on tyypillisesti luokkaa 140/75 ja leposyke yli 60. Aktiivisen liikuntaharrastuksen myötä kumpikin laskee, ja nyt mitattu paine oli 118/70, ja leposykkeeni on hieman yli 50. Muutoinkin, ektomorfinen ruumiinrakenteeni tarkoittaa, että ilman massiivista proteiiniylijäämää ja säännöllistä voimaharjoittelua, kuihdun melko tarkalleen painoindeksiin 20, ja pystyn parhaimmillaankin ylläpitämään pitkällä aikavälillä lihasmassaa vain muutamia kiloja tämän yli niin, että bulkeimmillaankin painoindeksini on vain karvan verran yli 22. Taipumus on geneettinen, isäni on samankaltainen ollut koko ikänsä.

Nuorempi poika oppi kirjoittamaan ennen kuin oppi lukemaan. So. hän tuntee kirjaimet, ja kun hän tietää, minkä sanan hän haluaa kirjoittaa, hän osaa laittaa kirjaimet suunnilleen oikein. Sensijaan hän ei osaa muodostaa tunnistamistaan kirjaimista kokonaisia sanoja. Eräs tuttava spekuloi tämän kuultuaan, että pojasta saattaisi hyvinkin tulla poliisi.

Perheen oleskeluluvat odottavat vieläkin hyväksyntää. Tämä on erittäin raskasta henkisesti, ja alkaa olla sitä lähipäivinä myös taloudellisesti, sillä työsuhteen alkupäivä lähestyy ja lentoliput alkavat kallistua. Maaginen kuukauden raja alittuu ensi viikon keskiviikkona, ja lentolippujen hinnat pomppaavat. Työnantaja korvaa suurimman osan kustannuksista, mutta itselleni lankeaa pieni osa, ja juuri tämä osa kallistuu selvästi.